Takaisin turvemökkeihin, kuvien kera

Vuonna 2008 etsin turvemökkimainintoja, mutta saalis jäi heikoksi. Ajat ovat muuttuneet ja tällä kertaa löytyi kuviakin. Yllä ja alla olevat kuvat ovat A. O. Heikelin artikkelista Rakennukset teremisseillä, mordvalaisilla, virolaisilla ja suomalaisilla (Suomi II:20. 1887). Heikel kirjoitti: "Siellä täällä Pohjanmaalla kuuluu olevan näitä vanhanaikuisia turvemökkejä, vaikken ole nähnyt niitä muualla kuin Muhoksella. Ylioppilasten kansatieteellisessä museossa on kuitenkin muutaman turvemökin sisusta läheltä Raahea kuvattu. Se nähdään tässä kuvissa 235 ja 236. Seinät näyttävät olevan turpeista, ainoastaan nurkissa on pieniä puisia patsaita lautaista kattoa kannattamassa."

Myöhemmin samana vuonna kirjoitettiin: "Limingassa sitä vastoin on köyhien tila aivan surkuteltava. Moni köyhä, jonka luona kävin, asui turvemökissä suurimmassa kurjuudessa, nauttien riittämätöntä ravintoa ja useassa tapauksessa ollen aivan ilman apua ja huolta kunnan puolesta." (Oulun ilmoituslehti 24.12.1887) 

Muutama vuosi myöhemmin kesämatkailija raportoi Limingasta: "Paikottain saimme nähdä jotain tälle seudulle omituista, turvemökkiä. Semmoiselle paikalle, joka kohosi hiukan niityn pintaa korkeammalle, oli rakennettu täydellinen huoneus turpeista. Kodat, ometat, aitat ja saunat, kaikki olivat samasta aineesta. Astuimme erään mökin pirttiin. Se oli sievänlainen, sanomalehtipaperilla sisustettu. Mutta köyhänpuoleiselta se näytti. Ja toiset mökit ovat varsin kurjassa tilassa. Harvinaiset talot sijaitsevat niityn syrjässä, ja, kuten mainittu, ovat ainoastaan mökkiläiset tälle rakentaneet asumuksensa. Muuten olemme muuallakin tavanneet turvemökkejä, esim. Raahen seutuvilla, jossa myös metsän vähyys on pakoittanut käyttämään turvetta rakennusaineena."(Keski-Suomi 20.10.1894)

Parikymmentä vuotta myöhemmin Samuli Paulaharju kävi valokuvausretkellä Limingassa: "Useimmat turpasmökit tapaamme pienoisen Tyrnävänjoen varrella, kun Liminganniityn maantieltä lähdemme ajamaan pitkin joen pohjoisrannan tiepahaista ylöskäsin. Siinä muutaman parin kolmisen kilometrin matkalla sivuutamme kolmattakymmentä vähäväkisten nurmista elinsijaa." (Kodin kuvasto 28/1913)

Erkki Pakkala kuvasi mökin lisäksi asukkaat, joiden poika oli siirtolaisena Pohjois-Amerikassa (Koti 7/1922).

Usein näkee noiden turvemökkien vanhuutensa tähden kallistelleen sinne tänne, ja outo matkustaja pitää niitä suurimpina viheliäisyyden, siivottomuuden, siveettömyyden ja ehkäpä ryövärienkin pesinä; niinpä minäkin, ennenkuin tulin tutustumaan sekä töllien sisäpuolen että itse asukasten kanssa. Tutustumisessani tulin huomaamaan, että useimmassa niissä vallitsi hyvä siivo ja puhtaus. Eipä ollut mikään harvinainen asia, että turveseinät olivat sisäpuolelta rapatut sileiksi ja sivellyt valkeiksi kuin posliini. Usean lattialla oli siistit, puhtaat matot ja akkunanlaudoilla kukkaruukut täynnä mitä ihanimmasti rehoittavia kasveja ja kukkia. Huomasinpa silloin senkin, etteivät nuo turve-tupien asukkaat olleetkaan mitään maanalaisia konnia ja ihmiskunnan hylkyjä, vaan oikeita, sydämmellä ja sielulla varustettuja ihmisiä, jotka voivat tuntea, iloita, surra ja kärsiä, aivan niinkuin mitkäkin hovien rikkaat asukkaat. Isoja rikkauksia ei heillä tosin löytynyt, mutta tyytyväisyyttä oli heillä paljon runsaammassa määrässä kuin monien onnellisemmalta näyttäväin seassa. (Kirjapainotaito 10/1924)

Maanalaisista mökeistä

 

YouTube heitti eteen videon, jossa ruotsalaiset mäkituvat yhdistettiin maan sisään rakentamiseen. Kyseistä yhdistelmää tuskin kannattaa painaa mieleen, mutta mäkitupalaiset tyypillisesti olivat varattomia ja maaseinät halpa ja lämmitystarvetta vähentävä ratkaisu. 

Yllä oleva kuva kuvittaa artikkelia Rakennukset teremisseillä, mordvalaisilla, virolaisilla ja suomalaisilla (Suomi II:20. 1887), jossa A. O. Heikel kertoo: "Muhoksella kuvasin pienen, puoleksi maanalaisen mökin, jossa oli pieni etehinen ja pirtti (kuva 234). Vielä enemmän maanalaisen asunnon olen kerran nähnyt Mouhijärvellä Satakunnassa. Siihen astuttiin aukon kautta katossa, joka samassa oli savulakeisena. Tämä pirtti siis ei ollut muuta kuin perunakuoppa, joka oli kiukaalla varustettu."

Otto Stenrothin pienestä kirjasta Työkansan elanto- ja asumussuhteiden parantamisesta kirjoitetussa esittelyssä todettiin:

Sellaisessa varakkaassa paikkakunnassa, kuin Liperin pitäjän keskus-osa on, näkee keskellä suurta ja komeata kirkonkylää hiekkakuoppien syrjissä useita puoleksi maanalaisia turvemökkejä, joissa kussakin asuu kokonaisia perhekuntia, vaikka nämät asumukset ovat erinomaisen pieniä. (Uusi Suometar 5.7.1891)

Kodin kuvasto 24/1915 esitteli pelkällä valokuvalla puoleksi maanalaisen savutuvan Kempeleellä. Pari vuotta myöhemmin karanneet punakaartilaiset "olivt metsän synkimpään tiheikköön laittaneet itselleen puoliksi maanalaisen tuvan, joka oli niin hyvin tehty, että siellä kyllä olisi voinut asua koko talven". (Länsi-Savo 6.12.1918)

Abel Vartiaisen elämästä ja kirjoituksista

Olen kertaalleen luonnostellut Aapeli Vartiaisen elämänvaiheita, ja blogitekstistä on muokattu Wikipedia-artikkeli, joka on puolestaan kopsattu Geni-profiiliin. Mutta historiaahan voi aina kirjoittaa uudelleen.

Aapelin (s. 3.2.1836) Juho-isä oli tilallinen Kiuruvedellä ja hänen jälkeensä tilan pito jatkoi isoveli Juho. Leipäpuu oli löydettävä toisaalta. Kiuruvedellä Aapeli ei ollut käynyt mitään koulua, vaan oli "omintakeinsa opetellut kirjoittelemaan ja ruotsinki kieltä". (Suometar 23.8.1861). Myös pikkuveljensä Antti (s. 16.2.1840) oppi kirjoittamaan, eivätkä veljekset olleet Suomen ainoat A. Vartiaiset, mikä tekee kirjoitusten attribuionnista hieman epävarmaa.

Suomettaressa julkaistiin 7.10.1853 nimimerkillä A. W. Iisalmesta (johon Kiuruvesi kuului) paikalliskirje, jossa kerrottiin sadosta ja kirkkoherran vaalisaarnoista. Varmemmin Aapeliin on liitettävissä pari vuotta myöhemmin Kiuruvedellä päivätty nimimerkin A. W:nen kirjoitus, jossa toivottiin pitäjään maanviljelyskoulua (SJS 9.4.1857). A. Vartiainen kirjoitti otsikolla Muuan sana suomalaisesta sanomalehtikirjallisuudesta (SJS 20.4.1857). A. Vartiainen esitti myös Mietteitä toivoistamme tulevaisuuden suhteen (SJS 15.6.1857) Myöhemmin samana vuonna A. W. kertoi sadosta ja säästä (SJS 10.8.1857). Samaan aikaan A. W-n osallistui keskusteluun kyytivelvollisuudesta otsikolla Vielä talonpojan kyydistä. (SJS 13.8.1857). A. W-nen kommentoi syksymmällä satoa samaan tapaan kuin A. W. aiemmin (SJS 10.9.1857). 

Kirjoittaminen siirtyi kansallisemmalle tasollle artikkelissa Maamme eräs varallisuuden haitta ja köyhyyden syy (SJS 5.11.1857) sekä pitkässä runossa Maani. Kieleni. Mieleni (SJS 28.12.1857). Runo muistettiin vielä vuotta myöhemmin ja tiedettiin, että kirjoittaja A. W:nen oli "nuori toivon alainen rahvaan mies" (SJS 3.3.1859). Lyhyiden paikalliskirjeiden (SJS 4.2. & 15.4.1858) jälkeen samalla nimimerkillä julkaistiin kahdessa osassa kirjoitus Köyhyys on kurjuus (SJS 22.&29.4.1858). Se alkoi

Ei kauvan sitte astuin muutamaan köyhään, lahden perällä Pohjoissavossa olevaan, mökkiin. Oven avattua olin heti takasi pyörähtää, sillä vastaani puhalsi sakea hikihöyry ja kitkerä savu; menin kuitenni perälle kumarruksissani, vaikka henkeni vaikeasti kulki ja silmistäni vieryi vesi karpaloina. Istumaan päästyäni rumatekoselle penkille eli lavolle, selveni toki silmäni, että sain katsella ympärilleni, ja näin olevani pirtissä, kussa oli vaimoja ja lapsia. Pari pienoista akkunaa koki tunkea valoa huoneeseen, mutta vaikeasti, sillä useampi povakko eli pookien väli oli päreillä vaan suojustettu, joiden raoista, niinkuin poan-pielistäki, kylmä häkähuuru tuoskui huoneeseen. Mustat nokiset seinät ja varsin paksussa noessa oleva laki olivat vesi-hiessä, joka mahtoi höyrystä syntyä, kuta huoneessa paksulta häilyi. Oven suun nurkassa röhötti kiuas, kuin pahatekonen raunio; lattea (permanto) oli loukkainen, juuri siivotoin kuin sikopahna. Kiukaan edessä liedellä, tulessa hehkuvien hiilien päällä, oli pari melkosta pataa, joissa yhdessä oli lunta vedeksi sulatettavana, toisessa heiniä vedessä kiehumassa, luultavasti lehmälle hauteeksi. Mökin vaimo kehräsi, ja lapsia istui vieressänsä, likaisina ja surkeanäköisinä. Muuan lapsista leikkeli kaislan juuria kuivamaan, joista sanottiin sekoja leipään pantavan. Vaimo loiki leipiä ulos uunista. Niitä ei outo leiviksi, ei ensinkään ihmisen syötäviksi, olisi luullut; — olivat mustaa haperoa, paistaessa muruiksi repeilleet. — Köyhyyttä ja nälkää valitettiin — valitettavalle se näkyiki. Mökinmies kuului olevan kylän töissä; mutta vähä palkka, mikä nykyään maksetaan, ei sanottu piisaavan perheelle tavalliseksikaan ruuaksi.

Syksyn paikalliskirjeissä A. W-n kertoi jälleen sadosta ja säästä (SJS 5.8.1858 & 2.9.1858 & 28.10.1858). Näiden lomassa ilmestyi suomen kielen kehittyvää kirjakieltä kommentoiva puheenvuoro Sanojen-sepillen (SJS 13.9.1858). 

Maaliskuussa 1859 Aapeli Vartiainen otti Kiuruvedeltä muuttokirjan Helsinkiin. Muuttokirja kuitenkin päätyi kesäkuussa Tammelaan, jossa hän aloitti opinnot Mustialan maatalousopistossa (Kiuruvesi RK 1852-1861, 141; Tammela RK 1855-1861, Mustiala; sisäänmuutot). Talontytär Kiuruvedeltä kirjoitti elokuun lopulla 1859, että paikkakunnalta oli muuttanut pois Abel Vartiainen, joka aiemmin oli kuulumisia sanomalehteen lähettänyt (Oulun Wiikko-Sanomia 1.10.1859). Seuraavat paikalliskirjeet Kiuruvedeltä allekirjoitti koko nimellään Antti Vartiainen, Aapelin veli (SJS 6.6.1859 & 29.3.1860). Syksyllä 1860 kynään tarttui jälleen A. W:nen eli ehkä kotilomalla ollut Aapeli (SJS 15.10.1860).

Opinnot Mustialassa päättyivät kesällä 1861, jolloin Aapelia erityisesti ja julkisesti "kiitettiin erinomaisesta opinhalusta sekä erittäin hyvästä edistymisestä taidossa ja toimeliaisuudessa. Hän oli myös suomentanut kahta kirjaista, laiminlyömättä yhtäkään velvollisuuksistansa." (SJS 15.7.1861) Suomennetut kirjat olivat

• Muutamia sanoja lannasta, sen oikeasta hoidosta ja käyttämisestä. Mukailemalla suomentanut A. Vartiainen. 1861
• Nevain ja soiden viljelemisestä C. G. Indebetou'lta. Mukailemalla suomentanut A. Vartiainen. 1861 

Mustialan oppeja Vartiainen pääsi soveltamaan ensimmäisenä Muhoksella Koivikon maanviljelyskoulun inspehtorina (Suometar 17.1.1862). Samana vuonna Oulussa julkaistussa arkkipainatteessa oli A. Vartiaisen runo.

Muhoksella oli useita ja riitaisia sanomalehtikirjoittajia, joten Aapeli Vartiainen on viisaasti pitäytynyt kahdessa lyhyessä tervehdyksessä Koivikolta (SJS 6.6. & 6.10.1864). Ainakin yksi paikkakunnan kirjoittajista oli samassa Muhoksen talouskunnan kokouksessa 30.9.1864, jossa myös Aapeli Vartiainen osallistui keskusteluun (OWS 25.2. & 4.3. & 11.3.1865).

Yksi kirjoituksensa oli mukana kirjassa Neuvoja yhteiselle kansalle Oulun läänin Talouden-seuralta (1864). Vartiainen kirjoitti myös pitkän artikkelin Maanviljelyskouluista Oulun läänissä (OWS 24.03. & 1.4. & 8.4. & 15.04. & 22.04.1865). Paikallisten kanssa hän oli puheväleissä, sillä sai kokoon ainekset kirjoitukseen Kuvaus viime sodan ajasta. Tapaus Muhoksella (OWS 5.1. & 13.1. & 20.1.1866).

OWS 2.6.1866

Keväällä 1866 Aapeli nimitettiin läänin kynnönopettajaksi (Oulun Wiikko-Sanomia 12.5.1866). Kirjallisia harrastuksiaan hän ei jättänyt vaan loppuvuodesta oululaisessa Pohjan-tähdessä julkaistiin jatkokertomuksensa Se ihana Ulla (*) ja Sormus (**). Pohjan-Tähdessä julkaistiin myös lokakuun lopussa päivätty Oulun läänin kyntöopettajan A. Wartiaisen matkakertomus, josta selviää ketkä maanviljelijät olivat valmiita vastaanottamaan uutta oppia (PT 28.11. & 5.12. & 12.12. & 19.12.1866

Päiviö Tommila toteaa kirjassaan Oulun Wiikko-Sanomia 1829-1879. Oulun lehdistön alkutaival (s. 142), että Pohjan-Tähden historian "ainoa todellinen lehtipolemiikki" lähti liikkeelle nimimerkki -iw:n 20.12.1866 julkaistusta artikkelista. Toisena osapuolena oli Aapeli Vartiainen (PT ainakin 23.1. & 27.2. &  27.3.1867). Vartiaisen Mailman kauneimmat maisemat (OWS 16.3. & 23.3. & 6.4. & 13.4. & 20.4.1867), oli Tommilasta "voimakkaasti eroottissävyinen kertomus. Kauneimmat maisemat eivät suinkaan ole lumihuippuisia vuoria tai palmurantoja, vaan se näkymä, joka paljastuu tytön laajentuneesta kaula-aukosta hänen kumartuessaan ja auringon kullatessa hänen povensa." (s. 104)

Pohjan-Tähdessä julkaistiin useassa osassa Aapeli Vartiaisen Koivikon maanviljelyskoulussa 25.11.1866 pitämä luento Maanviljeleminen ja maanviljelijä (PT 17.4.& 24.4. & 1.5. & 8.5. & 15.5. & 22.5. & 29.5.1867) sekä mielipidekirjoitus Rahan muutoksen seikasta (PT 1.5.1867). Vuonna 1867 ilmestyi myös 

• Maanviljelyn ja karjanhoidon oppikirja alhaisemmille maanviljelyskouluille. Ruotsinkielelle toimittanut Hjalmar Kylberg. Suomentanut A. Vartiainen. 1867

Viimeinen sanahauin löytynyt nimimerkkillä A. W-nen kirjoitettu teksti on Kaakipuu (OWS 4.7. & 11.7.1868)

34-vuotiaana Aapeli Vartiainen nimitettiin johtajaksi Jokisaaren maanviljelyskouluun (OWS 1.10.1870), jossa hän työskenteli 

inspehtorin, karjakon, emännöitsiän ja tallitrengin avulla, joka viimemainittu myöskin tekee työmestarin ja kaluinhoitajan viran. Yksitoista oppilasta otettiin sisään, niistä 7 mies- ja 4 naispuolista. (SWL 4.7.1872)

Ympäristössä arvostettiin työtään.

Jokisaaren maanviljelyskoulu rupesi saamaan hyvin paljon suosiota näillä tienoilla, niin kauan kuin sen silloinen johtaja, A. Vartiainen eli, sillä Vartiainen oli kansan keskestä lähtenyt kansan-mies, joka nerolla ja kunnolla toimitti virkansa ja koetti kaikissa isänmaan parasta. Vartiaisen aikana kävi tämänki kunnan ukkoja, kymmeniä, Jokisaaren maanviljelyskoulun vuositutkinnoissa ja tilasivat kääntö-auroja; vaan ei niitä ennätetty saada kuin 4 kappaletta ensi-tilausta, ja toisen vuoden tilaukset, toistakymmentä kappaletta, jäivät kaikki saamatta, kun kuolema katkasi Vartiaisen elämän-langan ja opisto rupesi horjumaan sinne ja tänne (US 6.10.1875)

Aapeli Vartiainen kuoli 2.1.1873 (OWS 11.1.1873).  

OWS 25.1.1873

(*) Pohjan-Tähti 8.8., 15.8., 22.8., 29.8., 5.9., 12.9., 3.10., 10.10., 24.10., 31.10., 14.11.1866
(**) Pohjan-Tähti 12.12., 19.12., 27.12.1866, 9.1., 23.1., 30.1., 6.2., 13.2., 20.2., 27.2., 9.3., 13.3., 20.3.1867

Karamellipaperit sisustuksena

HKM

Ei mahda tehdä vieraaseen edullista vaikutusta se järjestys, mikä vielä monin paikoin vallitsee asumusoloissa maaseuduillamme. [...] Emme kuitenkaan aijo tällä kertaa ottaa lähemmän puheen aiheeksi tätä ainetta koko sen laajuudessa, vaan ainoastaan erään pienen osan siitä, joka kuitenkin paremmin kuin moni muu seikka kuvastaa harhaan mennyttä kauneusaistia. Tarkoitamme sitä tapaa, jolla kansa vielä monin paikoin täällä Keski-Suomessakin koristaa asuntojensa seiniä kuvilla. Siinä astuu eteemme sellainen ihmeellinen sekamelska, ettei mokomalle liene muualla maailmassa vertoja.

Asuintupien eli pirttien seinät ovat toki onneksi yleensä säilyneet kuvatöherryksiltä, mutta astuppa "eteistupaan" tahi muuhun kamariin, niin jopa on seinällä irvistämässä vastaasi joukko kuvantapaisia, joiden useinkin luulisi esittävän itse paholaisen joukkokuntaa. Siinä punahousuista sotaherraa, Osman pashaa ja jos jonkinnäköistä väkeä, jotka ovat kaikkea muuta vaan ei niiden näköisiä, joita ne ovat esittävinään. Ja toisissa taas verisiä sotatappeluja, joista ei tiedä, onko se punaväri, jota niistä melkein tippuu, kuvaavinaan verta vai tulta vaiko yksinkertaisesti vaan punamultaa. Joskus on joukossa joku maisemakuvakin, josta ei pääse selville, esittääkö se vettä vai maata ja jossa kasvit ovat kuvatut jos jonkin muotoisiksi. Ota sitte vielä huomioon se seikka, että näihin kehyksettä ja lasitta oleviin kuviin kärpäsetkin ovat antaneet suosiollista apuansa ja vaihtelun vuoksi mustanneet niitä, missä puna-väri on ollut liiaksi räikeä, niin onpa edessäsi oivallinen taulunäyttely!

Tämä ei ole ollenkaan liijoittelua. Vieläpä voisi hyvällä omallatunnolla tähän lisätä kaikkinaiset konvehtipaperit ja paperrossilaatikkojen kannet, joita myös on tapana ripustaa seiniä koristamaan. Ja vieläkin lisäksi kaikellaiset talletettavat paperilappuset, joille ei ole keksitty parempaa säilytyspaikkaa kuin seinänrako, missä se sattuu olemaan niin suuri, että sitä saattaa tuollaisena hyllynä käyttää. (Kansamme kauneuden aisti. Suomalainen 1.10.1900)

Leena muistaa, että Manta oli vanha ja kumarainen ja harmaa. Hän käveli hitaasti ja ontui ja näki huonosti, sillä hän oli niin kovin vanha. Hänen pieni, ohut tukkansa oli kiinnitetty yhdellä ainoalla neulalla päälaelle. [...] Tupa oli pieni ja matala ja hämärä ia sanomalehdillä paperoidut seinät oli koristeltu säännöllisiin kuvioihin liimatuilla kirjavilla karamellipapereilla. Sellaista ei ollut missään muualla, ja se oli Leenasta ihmeen kaunista ja hienoa. Heillä olikin sellainen sanaton sopimus Mantan kanssa, että Leena ei heittänyt pois yhtään ainoata paperia, kun sedät ja enot ja mummot ja muut toivat hänelle pussillisen karamellejä, vaan antoi ne kaikki Mantalle, ja Manta liimasi seiniin. (-la.: Manta. Kotiliesi 7/1936)

Ei ole näet kansan mielestä oikea kuva muu kuin sellainen missä on räikeitä värejä, olkoompa se sitte vaikka konvehtipaperi tahi paperossi laatikon kansi. Ja sitä parempi, mitä käsittämättömämpää aihetta tällaiset kuvat esittävät: kunhan niissä vaan on kylliksi punaisiin pukuihin puettuja "sotaherroja" tahi itse sarvipäitä ja tulta ja savua. (Kuvat kotiemme seinillä. Itä-Suomen Sanomat 9.10.1900)

Omituisen huvilan rakensivat muuan Kytösyrjän loismiehen vaimo ja eräs naapurin poika kylän läheisyyteen. Rakennus oli vain havuista ladottu, lattia heinillä peitetty ja karamellipapereilla koristeltu aivan teyren kojun tapaan. Pitkin talvea tulivat kojun rakentajat tänne huoliaan haihduttamaan, milloin kelkalla ryömien, milloin taas suksilla hiihtäen. Mutta sattuipa kerran kolmanneksi saapumaan vaimon mieskin ja alkoi suksikepillä hutkia kojun rauhallisia asukkaita. Ankara tilinteko seurasi vielä vaimolle, eikä hän enää konsaan kuulu tämän perästä ryhtyvän mokomia teyren kojuja rakentamaan. Olkoon tämä varotuksena toisillekin. (Laatokka 3.5.1902)

Muuan vähävaraisen kesäasunto Savossa: Vasemmalla ulkokuva, oikealla sisäkuva. Tämä aitta on koristettu hiukan tavallisuudesta poikkeavalla tavalla. Humaloita ja katajapensaita on istutettu ulkopuolelle, mikä tekee sangen miellyttävän vaikutuksen. Mutta varsinkin herättää huomiota huoneen sisustus. Merkillisellä maulla on emäntä sinne lukuisat pikku esineet järjestänyt. Siellä on munankuoria, porsliiniastiain palasia, kengänsolkia ja jos jonkinlaisia kuvia, karamellipapereita y. m., yleensä sellaisia esineitä, jotka muut olisivat viskanneet rikkatunkiolle. Emäntä vie mielellään vieraansa tähän pikku aittaansa ja tarjoaa siellä kahvikupposen vierasvaraiseen savolaiseen tapaan. Ja vieras huomaa, että täälläkin, vähävaraisuudesta huolimatta asustaa onni, jota monet rikkaammat voisivat kadehtia. (Kodin Kuvasto 45/1915)

Maalaus! Niin, isännän kammarin seinillä on vielä kuvia Turkin sodasta, sekä kauniita karamellipaperia ja fiksuja enkelinkuvia. Voipa jossain vielä komeilla salin seinällä Tsaari-vainajan parrakkaat kasvot. Näin meillä suositaan taidetta!  (Kyrön Sanomat 28.1.1920)

Yksin on Nelma asunnossaan .. . Tuijottelee ikkunasta outoihin maisemiin .. . Ruohottuneihin puutarhoihin, joissa korjataan marjoja, missä niitä on päässyt kasvamaan ... Ja tuonne järvettömälle alangolle, joka alkaa pölyisen maantien takana. Tai tyttö hoitelee kukkaa ... ja kuluttaa aikansa muuten miten voi: siistii yhtämittaa kamaria . . . koristelee seinät kuvakorteilla ja karamellipapereilla, joita hän kiinnittää tapettiin neuloilla ja liisterillä. (Joel Lehtonen: Rakastunut rampa eli Sakris Kukkelman, köyhä polseviikki. 1922)

Oikealla: Karamellipapereilla tapisoitu mökki. Mökki on leski Gustava Nylundin omistama ja sijaitsee se Finbysså, Förbyn maalla. Vuosien kuluessa kcräämillään karamellipapereilla on mummo saanut nämä harvinaiset tapetit aikaan. — Valok. Aarne Karimo. (Suomen Kuvalehti 23.6.1923)

Suomenmaan asukkaista ja niiden tavoista 1850: rakennuskulttuuri

Pietari Hannikaisen toimittaman lehden Lukemisia maamiehille numerossa 3/1850 ilmestyi artikkeli Suomenmaan asukkaista ja niiden tavoista. Asukkaat jaettiin viiteen ryhmään: lappalaiset, suomalaiset, ruotsalaiset, venäläiset ja mustalaiset. Huomiota herättävää on, että kirjoittaja ei halua edes tunnustaa jakoa itäiseen ja läntiseen Suomeen. Hän kuitenkin esittelee eroja esimerkiksi rakennuskulttuurissa.

Savutuvat jo ovat hävinneet Pohjanmaalta, Turunmaasta, Hämeestä ja Uusmaalta sekä osittain Viipurin Läänistä, niin kuin myös Savosta ja Karjalastaki. Ainoastaan salokylissä ja taloissa tavataan niitä vielä usiammissa paikoin Suomea, niin kuin myös yleiseen Savolaisien tykönä Vaasan Länissä. 

 

Lännepuolella Suomen ovat talot paremmin ryhmissä, itäpuolella sensiaan enemmän yksinäisinä. Rakennustavasta on merkittävä että se seuraa piammastaan kielenmurretten mukaan, niin että Hämeen ja Turun murteen alangolla on huoneilla piiritetty, tavallisesti neliskulmainen piha, josta toinen puoli on karja pihana, sensiaan kuin Savon ja osittain Viipurin murteen alangoilla huoneet usiammin ovat huiskin haiskin ja harvoin usiampia huoneita yhden katon alla. Etenkin merkilliset ovat ne itä Suomen taloissa tavattavat monet aitat (huoneet) tuvan ympärillä, jokainen erikaton alla. Pohjan ja Kainuunmaan ylpiät talonpoikaiset kartanot eivät ole enemmän Turun ja Hämeen kuin Savonkaan rakennustapaan. Niissä on paremmin ominainen rakennuksensa. 

 

Turunpuolella etenki Satakunnassa ja Hämeessä pidetään erinäinen leipotupa. Mutta itäpuolella Hämettä sekä eteläisessä pohjanmaassa on jo, niin kuin muuallaki Suomessa, leipouuni asuntotuvassa. Keurun pitäjässä pidetään erinäinen tupa missä talvella hevoisille syötetään apetta. Pohjoispuolella Savoa syötetään niitä asuntotuvassa. Muualla Suomessa vaan tallissa.

Lisäys 12.9.2024 klo 15:21. Sattumalta päivän tutkimuksissa tajusin, että tämä Maamiehen ystävässä julkaistu katsaus on lyhennelmä Antero Wareliuksen vuonna 1847 julkaistusta tutkimusraportista Bidrag till Finlands kännedom i ethnographiskt hänseende.

Pohjois-Pohjanmaan savutuvassa 1770-luvulla

Satunnaisesti ilmestyvässä savutupien lämmityssarjassa siirrytään 1860-luvulta sata vuotta ajassa taaksepäin. Punataudista huolestuneen Anders Hellantin kirjoituksessa Om byggnings-sättet hos det fattiga folket i Torneå Stad och kringliggande landsbygd kan bidraga till rötfeber och andra sjukdomar, joka julkaistiin Kungliga Vetenskapakademiens Handlingarissa 1774, on karu kuvaus savutuvissa elämisestä Tornion ympäristössä. Peruslaiskana lainaan H. J. Boströmin suomenkielistä esitystä siitä:

Sitä vastoin ei maaseudella ikkunoita ollut, vaan niiden sijaan joka seinällä vähäinen, vetoluukulla varustettu aukko, joka voitiin avata ja sulkea aina sen mukaan  tahdottiinko kylmää vai lämmintä, valoa vaiko pimeyttä. Sillä väliin kun uunia aamuilla lämmitettiin, oli huoneessa enimmäkseen pakkasasteita, syystä, että oven, seinäaukot ja kattoreijän täytyi avata saadakseen savun ja hään tuvasta häviämään. 

Puolen päivän tienoissa sulettiin kaikki aukot, minkä jälkeen lämpö nousi nousemistaan, kunnes se illalla oli aivan sietämätön, keskiseinällä vähintään 20 astetta- Lämpö oli kaukana tasaisesta, sillä laattialla voi lämpömittari näyttää pakkasasteita, kun lämpö sen sijaan katon alustalla voi nousta 30 asteeseen ja sitä ylemmäksi. 

Useimmat asukkaat näissä pirteissä nukkuivat yönsä kylmällä laattialla, ainoastaan vähän olkia tai heiniä alustanaan ja ohut peite päällään. Jollakin aniharvalla saattoi olla vuoteenaan pienet lammasnahkavällyt. Kun lapset ja palvelusväki (joista erittäinkin piiat aina nukkuivat oven suussa) suurimman osan päivästä istuivat vedossa (avonaisesta luukusta tai ikkunasta tulevan ulkoilman ollessa 20-30 astetta kylmää ja sisällä 15-20 lämmintä) ja yöllä nukkuivat melkein pelkällä jääkylmällä lattialla, niin huudahtaa Hellant, täytyyy olla rautainen terveys pysyäkseen sairastumatta.

(Boström, H. J. Anders Hellant. Kaksisatavuotismuisto 1717 30/XI 1917. P[eräpohjolan ja] L[apin] K[otiseutuyhdistykse]n julkaisuja 3. 1918, s. 67)

Pajalan vanhusten mökki Kuortaneella

Merkillisyytenä esiteltiin Suomen Kuvalehdessä 23/1919 "Pajalan vanhusten mökki Kuortaneella", josta joku oli lähettänyt toimitukseen ylläolevan valokuvan ja kuvauksen.

"Eikö tätä mökkiä voisi kutsua uudeksi maailman ihmeeksi sen ratkaisemattoman arvoituksen vuoksi, miten se pysyy koossa? Se sijaitsee Kuortaneen kirkon kylässä ja siinä asuu Pajalan ukko akkoineen. Sanovat olevansa puolivälissä kahdeksattakymmentä. Akka tekee viikon taksvärkkiä tästä asunnosta - maata heillä ei ole - joka kesä. Seinällä oli maanviljelysseuralta saatu palkintotaulu maan raatamisesta. Lattialla ei ollut paljon tilaa liikkua, mutta ukko silti ahkerasti teki pärekoreja. Poikia on heillä ollut, mutta ovat hajaantuneet maailmalle, joku Amerikkaan, mikä taas ei ole merkillistä. 

Annoin heille pari markkaa rahaa ja pyysin tulemaan ulos kuvaan, mutta vaimo oli topakkaa ja virkkoi: 'Minä oon asunu täss viiskymmentä vuotta eikä mua tästä mihinkään vierä ennenkun hautaan, ja mitäs se auttas, jotta me nyt kuvihin tulisimma.' Puhuttelemisestani ei ollut mitään hyötyä ja koettaessani saada edes ukon kuvaan, sanoi vaimo, että hän määrää nyt niinkuin aina ennenkin."

Kuortaneen kirkonkylä ei ole 1800-luvun viimeisessä rippikirjassa oma kokonaisuutensa, joten paikkakuntaa tuntemattomana en onnistunut paikantamaan tätä pariskuntaa. 

Ne entisajan ihanat asuinrakennukset

Ote Johan Wilhelm Nylanderin maalaiselämän kuvauksesta Metsolan pojat (1908, alkup. Pojkarna på Metsola)

Talon pihalle päästyään eivät vihurit enää poistua yrittäneetkään. Eivät ne tyytyneet vain pyyhältämään pitkin päärakennusta ja jyväaittaa ja toisia aittoja pyrkien petäjikköön, joka talon takana koko harjanteen peitti. Nurkkauksessa ne pyörähtivät ja puhalsivat portinpylväiden lomitse, etelästä entäen, nuuskivat joka nurkan, tunkeutuivat pistävänä ja purevana kaikkiin mahdollisiin aukkoihin. Eteisen lattian ne lumivaipalla verhosivat ja keräsivät kokonaisia kinoksia keittiönporstuaan, jonka ovea alituiseen auottiin. Joka kynnyksestä ja jokaisen ikkunan laudotuksesta ne huoneihin veivät jäätävän uhon.

Koko talo olikin, niinkuin isällä oli tapana sanoa, ikäkulu harakanpesä, paitsi tietysti talli, joka oli uuden uutukainen. Sellaista tallia ei ollutkaan monessa talossa koko pitäjässä. Sen olikin isä rakennuttanut heidän sinne muutettuaan. Mutta muuten oli kaikki miltei ihan rappiolla.

Muutamana iltana viime talvena, kun he kaikki illallisen syötyä istuivat ruokasalissa töitään tehden ja isä väliin luki ääneen jotain sanomalehdestä, sanoi isoäiti, joka oli heillä kylässä, päätään nyökäyttäen poikain huoneeseen päin olevaan nurkkaan:

— "Elsa, huivi on tuolla pöydän alla."

Kukaan ei ollut huomannut sitä valkeaa pöydän alta. Isoäiti näki huonosti, muuten hän ei olisi sitä huiviksi sanonut, sillä hieno, kuiva lumi oli sinne kinostunut.

Äiti oli viitannut Elsalle, ettei hän olisi huomaavinaankaan, mitä hän rikkapellillä kantoi. Eikä kukaan siitä halastua sanaa virkkanut.

Vasta sitten kun isoäiti oli sanonut hyvää yötä, oli isä mennyt nurkkaan tunnustelemaan, mistä lunta melkein näkymättöminä hiukkasina rikkonaisten seinäpaperien välitse huoneeseen pyrysi.

— "Täällä tulee suuret korjaukset ensi kesänä", hän tuumaili.

Mutta sen sijaan tehtiinkin uusi talli. Talli täytyi rakentaa.

Ja ainoaksi korjaukseksi jäi, että äiti pöytäveitsellä tukkesi raon tappuroilla ja liimasi nurkkaan seinäpaperipalasen. Se oli sitä puna-kukkaista, jollaista oli konttorissa eikä se ollenkaan sopinut ruokasalin tummansinisiin kullattujen koukerojen koristamiin seinäpapereihin. Mutta ei se näkynyt, kun nurkkapöydän liina vedettiin tarpeeksi alas.

— "Jollei muuta, niin onhan se aika siisti", sanoi äiti lopetettuaan. "Ja onhan meillä, Jumalalle kiitos, halkoja."

— "Ja kaksi vahvaa halonvetäjää", lisäsi isä.

Hän tarkotti Villeä ja Ollia, jotka myöskin siinä paperoitua nurkkaa tarkastelivat. Tuntuipa se hieman kuin kehumiselta.

— "Kuulitko, mitä isä sanoi?" kysäsi Ville heidän jäätyään kahden.

— "Enpä oikein", vastasi Olli, joka kyllä oli kuullut, mutta tahtoi sen kuulla toistamiseenkin. Isä ei monasti kehunut.

Muuttoja ja asumista Vesannolla 1800-luvun puolivälissä

Israel Tiitisen (s. 1834) ja Sofia Liimatainen (s. 1830) vihittiin Rautalammin seurakunnassa 24.5.1854. Esikoispoikansa Otto syntyi 22.4.1854 ja kuoli huhtikuussa 1855. Seuraavaksi 14.2.1856 syntynyt Kaarle kasvoi aikuiseksi ja kirjoitti aikanaan muistelman elämästään, joka alkoi

Eräässä paikassa Hämeen koillisimmassa kulmassa on kaikinpuolisesta edistymisen innostaan, elämän siveydestään ja tapain yksinkertaisuudestaan tunnettu vähäinen V:n seurakunta. Jokseenkin sen keskipaikoilla on suuren kyläkunnan syrjässä kauniilla ylängöllä lähellä maantietä punaiseksi maalattu talo. Se on syntymätaloni, jonka omistajina vanhempani silloin olivat. Olen heidän lapsistaan järjestyksessä toinen, mutta kun vanhin veljeni oli vuoden vanhana kuollut, olen eloon jääneistä lapsista vanhin. Olen syntynyt helmikuun 14 p:nä 1856. Minua nuorempia lapsia oli kaksi.

Syntymätalossani emme kauan asuneet. Vaikk'ei mitään pakkoa olisi ollut, myi isäni vastoin äitini tahtoa talonsa ja erotti kaupassa itsellensä samalla maalla olevan torpan. Hiukan vielä muistan sen kun muutimme mainittuun torppaan asumaan. Se tapahtui minun ollessani kolmannella ikävuodellani. 

Tästä muutosta ei ole jälkeäkään Rautalammin ja Vesannon kirkonkirjoissa. Niiden mukaan Israel Tiitinen oli vuoteen 1867 torpparina Vesamäen Riivikonmäen torpassa ja sitten Joenkorvan torpassa. Myöskään lasten määrä ei vastaa muistelmaa, sillä Kaarlen jälkeen syntyivät August 1.12.1858 (kuoli 6.9.1875), Daniel 30.11.1861 (kuoli  30.1.1866), Otto 22.3.1865, Mariana 20.6.1867 ja Nestor Johan 3.3.1871 ja Hilda Karolina 15.6.1874. Kaikkien kasteisiin Israel on merkitty torppariksi saman talon maille. 

Myöhemmässä perhepiirilleen tarkoitetussa muistelmassaan Kaarle Wesala kuitenkin kertoi samoin, hieman toisin sanoin:

Vesannon pitäjän miltei keskipaikoilla on Vesamäen kylässä Hepola-niminen talo, jonka saunassa olen saanut ensikerran nähdä päivänvalon helmikuun 14 päivänä v. 1856. Tämän suuren talon omistajana oli silloin isäni Israel Tiitinen, [...] Ollessani kolmen vuoden vanha, myi isäni polkuhinnasta talonsa ja muutti perheineen saman talon maalle peninkulman päähän riivikon sydänmaalla olevaan Mäenpää-nimiseen torppaan, jota ymparöivat melkein joka puolelta jylhät honkametsät. Naapureina oli pari kolme torpparähjää ja nekin olivat metsien sisällä; ainoastaan kapea jalkapolku johti niihin.

Tiitisten sukutalon lainhuutojen läpikäynti paljastaisi oliko Israel Tiitinen oikeasti ehtinyt olla talon omistaja ja myyjä. Julkaistun muistelman seuraava pätkän pitäisi sijoittua Riivikonmäkeen/Mäenpäähän:

Uuteen paikkaan muuttaessa olivat vanhempani vielä hyvissä varoissa, vaan kun paikka oli melkein asumaton ja viljelemätön, niin kartanon rakentaminen ja työpaikan kuntoon saaminen nielivät pian kaikki entiset varat. Kun sen lisäksi tuli useita katovuosia, niin että kylvöt tuskin siementänsä antoivat takaisin, seurasi pian sangen suuri köyhyys. Petäjänkuorta piti syödä ympäri vuodet; tuskin puoleksikaan riitti niihin oikeata viljaa sekoittaa. Puute oli joka-aikaisina vieraina ja elämän kovuus leppymätönnä vihollisena. Sen ohessa lisääntyi myös velkoja yhtä mittaa, vaikka suuri joukko vaatteita y.m. vaihdettiin syömiseen. Vihdoin karkasivat velkojat isäni kimppuun ja saivat sen aikaan, että pakkohuutokaupalla myytiin kaikki omaisuutemme ja karjamme yhtenä päivänä. Silloin olin noin 6-vuotias. Sangen surkea oli kohtalomme, kun kaikinpuolinen tyhjyys tuli elämiseemme.

Jos muistelma on kronologinen, niin Kaarlen ollessa alle 10-vuotias:

täytyi minun ryhtyä elatuksen hankkimis-keinoihin vanhempaini avuksi. Se tapahtui siten, että keväisin sulan tultua olin päiväkaudet heidän kanssaan petäjiä kuorimassa läheisillä kankailla. Kotia lähteissämme väänsimme aika tarakat silpasista petäjistä kuorituita levyjä selkäämme. Minä, joka olin vielä heikkovoimainen, tahdoin usein kuormani alle väsyä ja koetin väliin itkusta saada voimain lisäystä. Kotia päästyäni sain väsyneitä voimiani vahvistaa huonolla "petäjä-rieskalla." 

Julkaisemattomassa muistelmassa kuvattu savupirtti vuoden 1865 paikkeilla kuuluu Riivikonmäkeen/Mäenpäähän:

Meidän pirttimme (tupamme) oli jotenkin iso, noin 7 metriä pitkä ja jokseenkin samanverran leveä. Lattianalus oli varutettu, kuten kaikkialla oli tapana n.s. multapenkeillä. Rossilattioita ei silloin tunnettu. Uuni (savuuuni), josta kaikki savu lämmitettäessä tuli sisälle, oli aika suuri. Sen päällys oli tasainen, jossa saatiin oleskella ja makoillakin joutohetkinä. Uunin alaosassa oli kahdella sivulla noin puolen metrin korkuinen hirsistä tehty seinä, joka ulkoni etupuolelta niin paljon, että siitä muodostui yhden paksun veistetyn hirren levyinen istumapaikka. Sitä sanottiin pankoksi ja se oli lapsille mieluinen oleskelupaikka. Kun oli kylmä, noustiin pankolle, jollei tahdottu uunin päälle kiivetä. Pankon jatkona oli liesi. Se oli jonkinlainen litteistä ohuista kivistä uuninsuun kohdalle pankon hirteen koverrettuun kuoppaan muurattu syvennys, joka oli samalla uunin arinan välittömänä jatkona. Tähän saatiin uunin lämmittyä hiipyneet hiilet vetää. Tässä "liedessä" myös usein keitettiin. Tuvan kolmessa seinässä oli pienillä lasinruuduilla varustettu akkuna ja lisäksi yhdellä seinällä luukulla suljettava ikkuna. Seinällä oli pitkät, aika jykevät penkit.

Kirkonkirjoissa näkyneeseen muuttoon vuonna 1867 sopii julkaistu kuvaus

Kun köyhyys vaan yhtämyötänsä meillä herrasteli ja eläminen näytti tulevan jo aivan mahdottomaksi sillä paikalla, päätti isäni, vastoin äitini tahtoa, muuttaa pois. Sillä paitsi että silloinen paikkamme oli muita elämän ehtoja vailla, oli se päälle päätteeksi semmoisessa sydänmaassa, että lähes puoli peninkulmaa oli likimmäiseen taloon, huomioon ottamatta muutamia mökkirähjiä, joista ei voinut tarpeessa apua saada. Majanmuutto tapahtui kohta. Myytyänsä entisen paikan jommoiseenkin hintaan, hankki isäni uuden asuinpaikan jonkun matkan päässä edellisestä, hyvän kalaveden rannalla. Siihen muutimme kun olin 12-vuotias. Sain siis jo alkaa kolmannella paikalla elämistä. Se paikka oli kaikin puolin parempi edellistä. Olihan muun muassa kalastaminenkin siinä jonkunlaisena elatuksen apuna; se etu meiltä ennen tykkänään puuttui.

Jonkunlainen elämisen toivo, niin pian kuin työpaikat oli alkukuntoon saatu, alkoi olla köyhyyden ja muun surkeuden rasittamalla perheellämme, kunnes pian Jumalan ankarasti rankaiseva käsi kohtasi sekä meitä että kaikkia maamme asujamia yleensä. Se tapahtui siten, että Luoja salli tulla ikimuistettavan nälkävuoden maallemme 1867-68.

Lähteet

Rautalampi RK III 1852-1861 s. 298, LK II 1852-61 s. 501; Vesanto Vesanto RK 1858-68 s. 144, 143, 1869-1878 s. 224,  LK 1858-68 s. 143, 144, LK 1869-78 s. 230

Kaarlo Wesala. Waikka kokee, eipä hylkää Herra. Tosikuvaus erään kansanlapsen elämän taistelusta. 1892

Kaarlo Wesala: Muistiinpanoja piirretyt pitkän elämän taipaleella, vaihtelevista aiheista. Kuortaneella 1935 päivätty käsikirjoitus. Verkkojulkaisu 26.12.2010

Savutuvan lämmitys 1860-luvulla

Vuosia sitten mietin Miten savutupa lämmitettiin? ja saamieni kommenttien jälkeen epäselvyys jäi. Niinpä olin tyytyväinen huomatessani MLL:n lehdessä Uutta kylvöä 1922 julkaistun Alpo Noposen lapsuusmuistelman osana lämmitysjakson, joka kertoo Rantasalmesta 1860-luvun puolivälissä. Kopioidaan muistiin.

Minä muistan, mitä tapahtui eräänä keväisenä päivänä. Aurinko oli sulattanut hangen pirtin seinustalta ikkunan alta; minä olin tanssinut siellä paljain jaloin ja saanut vahvat variksensaappaat, joita illoin niin kauheasti kirvetteli. Mutta en minä niistä näin päivällä tietänyt mitään. Halusin mennä poimimaan pajunkissoja, joita oli notkossa kallion takana, mutta äiti käski minun mennä pirttiin, jossa minut oli peitettävä sänkyyn lämmitysajaksi, jolloin oven täytyi olla auki savun ulospääsemistä varten. Tähän komentoon olin tottunut ja taivuin siihen nytkin nurisematta.

Pirtissä oli yksi sänky, ja se oli ikkunan vastaisen seinän vierustalla. Minä kiipesin siihen ja sukeltausin sen peitteen alle, jättäen kuitenkin pääni verhottomaksi, sillä minä tahdoin katsella ympärilleni. Minun täytyi saada ihailla sitä, mitä tuleman piti.

Minä näin, kuinka äiti sytytti puut mustassa uunin kiukaassa. Näin, kuinka tuli ja savu alkoi lieskata ylös uunin suusta ja kuinka harmaa savuvaippa niin pehmoisen ja lämpöisen näköisenä hauskasti vyöryen ja kupluten levisi pirtin lakea myöten, väliin painuen alemma, niin että aivan läheni vuodetta, väliin tiivistyen korkeammalle. Se oli niin tuttu, mutta aina kaunis näytelmä. Ihailtuani sitä ja kotvan katseltuani, kuinka savu virtaili avonaisen oven yläosasta ulos ja siellä, heittäen silloin tällöin varjon ruutuihin, ikäänkuin vapaudestaan riemuiten teki iloisia pyörähdyksiä, kiintyi katseeni ikkunaan. Siinä ei ollut minkäänlaisia pihtipieliä; ohut ikkunanpuite oli pistetty hirsiseinään hakattuun aukkoon ja väliin jääneitä rakoja oli parhaan mukaan tiivistetty sammalilla ja rievuilla. Hirsien päät olivat osittain lahonneet ja murenneet ja nokea oli niihin myös tarttunut. Mutta kun päivän hohde väikkyi niihin savupilvien ja sumeain ruutujen läpi, nekin näyttivät minusta niin kiehtovan kauniilta. Samoin kaikki mitä pirtissä oli. Ja minä tunsin itseni kovin onnelliseksi tämän ihanuuden keskellä.

Vesannolla kasvanut Kaarle Vesala puolestaan muisteli saman aikaista lämmitystä näin:

Entäs se elämä silloin, kun tupa lämmintä pantiin! Ei kauan viipynyt, ennen kuin tupa oli savua melkein maata myöden täynnä. Katossa oleva lakeinen, räppänä, ei jaksanut tästä savun paljoudesta niellä muutakuin vähäisen osan. Ovi piti myös olla auki. Kaikki sentään mukiin meni silloin, kun ei ollut pakkanen, mutta kun talvella piti tupa lämmittää joka päivä ilmoista huolimatta, vieläpä 40° pakkasellakin sillä silloinhan juuri lämmintä tarvittiinkin, niin kyllä siinä oli hapuilemista varsinkin lapsilla, missä tämän pahimman ajan saisi vietetyksi. Tavallisesti me lapset kaivauduimme sänkyyn peitteiden sisälle siksi aikaa, kun tupa oli savua täynnä melkein lattiaan asti ja avoimesta ovesta pakkanen tuli sisälle. Onneksi tällainen asiaintila ei kauan kestänyt. Savun alapinta kohosi yhä ylemmä, ovea vedettiin vähitellen kiinnipäin, niin että pakkasen rako yhä pieneni, kunnes ovi tykkänään suljettiin ja voi sitä iloa, mikä sitten syntyi, kun tuvan uunista lämmin lieska leimusi ja savua oli enää ainoastan jonkun verran jälellä nokista kattoa vastaan! Pian loppui viimeinenkin savu ja tupa oli taas lämmin ja entistä raittiimpi.

Asumisesta vuonna 1849 ajateltua

Lukemisia maamiehille. Aikakautinen-kirja maanviljelys, talous- ja taitous-asioista 6/1849 sisältää artikkelin Huoneenrakennusta talonpoikaisilla tiloilla, jossa ehdotetaan uutta ja parempaa, mutta samalla kerrotaan tuolloin tunnetusta ja muistetusta asumistavasta. Ilmeisesti itäisessä Suomessa, lehteä kun julkaisi Maanviljelys-seura Viipurissa.

Suomalaisten vanhin rakennus näyttää olleen asuintupa, eli pirtti, ja sen sivulla erinäisiä aittoja, joissa säilytettiin pereen vaatteet ja muut kalut. Sama rakennus tavataan vielä nytki sisempäisissä maakunnissa; ja sielläki missä jo jokainen erinäinen huone on saanut uuden muodon sisällisesti sekä ulkonaisesti, on paäjärjestys vielä yksi ja sama. Kansan tarpeet ovat kuitenki jo niin paljon kasvaneet ja sen elämälaatu usiammassa paikassa niin moninaistunut, että vanha rakennuslaatu näyttää monesti ikään kuin väkisin tahtovan pitää vuosisatojen vanhaa paikkaansa. 

Meidän esivanhemmat elivät suurissa pereissä, joissa usiasti kuusi ja 7 pariskuntaa asui yhdessä tuvassa ja yhdellä lämmillä. Lämmimmän ja valoisemman vuoden ajalla asui ja makasi jokainen pariskunta joukkoineen vaateaitassansa, niin että tupa silloin jäi autioksi, pait ruoka-aikoina, jolloin koko pere keräyty yhteen. Tällainen yhteyselämä oli siihen aikaan sangen tarpeellinen ja tärkiä, koska se oli varmaan heidän ensimäinen, kauvan aikaa ainoa yhteytensä, jossa säädyllinen elämä sai alkunsa. 

Nykyaikana on sitä vastoin valtakunnallinen yhteyselämä tullut pereys-elämän siaan, niin että ihmisten on enää vähemmin tarpeellinen sitoutua niin suuriin pereihin kuin ennen. Jokainen tahtoo kohdastaan tulla seurakunnan jäseneksi, ja sinä myös ottaa osaa valtakunnalliseen yhteys-elämään. Tällaisen muutoksen vaikutus on sentähden täytynyt tulla näkymään kansan asuntatuvissaki. 

Pereet ovat pienetessään myös asettautuneet vakinaisemmalle kannalle. Niin ovat asuntotuvan ympärillä olevat vaate- ja makuuaitat muutamissa paikoin muuttuneet oikeiksi asuinhuoneiksi, ikkunoin ja uunijen kanssa, kuin nähdään Haminan kaupungin tienoilla ja jo muuvalla merenrannalla Viipurin Läänissä. Näissä on jokaisella pariskunnalla pihan ympärillä sellainen lämmi huone, jossa asutaan kesät ja talvet. Pereentupa on vaan miesten työhuone, ja yhteinen ruokatupa; toisissa paikoin, niin kuin e. m. paikoin Karjalassa, ovat näinä erihuoneet raketut kaikki yhteen, niin että pereentuvan vieressä yli pihan on toinen rakennus monen pienen suojan kanssa. Näissä kaikissa on pereentupa usiammin yksinään, taikka on kaksi yhtäläistä tupaa vastakkain, ja porstua välissä. 

Toisissa taas, niin kuin esim. Savossa, on pereentuvan kanssa yhden katon ala laitettu yksi eli usiampi puhdashuone, jotka myös ovat porstuvalla eroitetut edellisestä, ja entiset vaate- ja makuuaitat paikoillaan sekä entisessä tilassaan, jonka tähden ne pereentuvan edessä olevat huoneet usiammin ovat autioina, ja talvis aikana kylmillään. Tällä tavalla on syntynyt vissi laatuinen ylellisyys rakennuksessa, joka ei hyödytä mitään, koska se usiammalla huoneella tarkoitettu puhtaus ja soveliaampi tila kuitenkaan ei tule vaarinotetuksi: sillä näissä asuu tavallisesti koko pere, vähimmäkseen talvisaikana, yhdessä tuvassa, joka sentähden pidetään mahdottoman suuri, 6 ja 7 sylinen joka seinämeltä.

Villat ja huvilat

Yllä näkyvä Signe Branderin valokuva  (CC BY 4.0) on Helsingin kaupunginmuseossa luetteloitu nimekkeellä "Pasilan huvila-alue". Viime keväänä botin heitettyä otoksen Twitteriin kaupunginmuseon oma työntekijä Mikko Lindqvist kuittasi "huvila-alue" ja historiantutkija Samu Nyström kommentoi "Signe antanut paikallisen kiinteistövälittäjän kirjoittaa kuvailutiedot" hymiön kera. Molemmat tietenkin tiesivät, että Helsingissä "huvila-alueet" eivät 1800-luvulla olleet sitä, mitä nyt sanalla ymmärretään.

Koska mikropaikallishistoriallinen tutkimuskohteeni Töölön Taipale on myös tälläinen arkisemman näköinen "huvila-alue", tuo twiittivaihto herätti kysymyksen huvila-sanan historiasta. Luulin asian selviävän sanakirjoista ja digitoiduista materiaaleista helposti, mutta erehdyin. 

Selvähkö lähtökohta on SAOB, joka kertoo, että ruotsinkielen villa tarkoitti suurempaa tai pienempää erillistä kaupungin reunamilla tai esikaupungissa sijainnutta puutarhan ympäröimää asuinrakennusta, joka oli tarkoitettu yhdelle perheelle. Toissijainen merkitys oli kesäkäytön talo maaseudulla. Varhaisimmat esimerkit ovat 1800-luvun alusta. Digitoiduissa ruotsalaisissa sanomalehdissä osumani olivat järjestään ulkomaisia kohteita enkä saanut esiin varhaista käytännön esimerkkiä ruotsalaisesta rakennuksesta. Myös sana sommarvilla viittaa aluksi ulkomaisiin rakennuksiin, mutta viimeistään 1861 sellainen oli kuninkaallisella prinsessalla.

Suomalaisissa lehdissä varhaisin "villa" on Hesperian huvila, johon C. Menn viittaa ilmaisulla "min villa å Tölö" (FAT 5.7.1828). Ehkä mallia seuraten ilmoitusteksteihin ilmestyy myös "Handl. Blomqvists Villa vid Tölo" (Tidningar ifrån Helsingfors 4.12.1829). Hesperia ei ollut ensisijaisesti yhden perheen asunto ja kauppias (Gustaf?) Blomqvistin huvilaa kuolemansa jälkeen vuokrattaessa sitä kuvattiin sopivaksi kesähuviin (FAT 5.5.1834). Molemmat siis vastaavat SAOBin määritelmää, jossa ei ollut mitään vaadetta ulkonäölle tai koolle.

Europaeuksen ruotsalais-suomalaisessa sanakirjassa (1853) ruotsin sana villa on suomeksi huvila. Suora laina ei toiminut, sillä villa tarkoitti jo muuta. Mehiläisessä 8/1860 Tukholman kuvauksessa purjehdittaessa Mälarelle todetaan

Näitä huviloita ("villoja" sanoisin, ellen muistaisi, kuinka S. T. kerran jutteli varkaita käyneen erään kauppamiehen villassa!) ovat rannat täynnänsä, "joka lahdelma ladottu", niin että ainoastaan perinpohjainen kaupunkilainen voi tämmöisessä väkitungossa luulotella itseään asuvansa maalla. 

Edeltävän virkkeen perusteella kyseiset huvilat ovat "somia suviasuntoja". Sanomia Turusta tosiaan oli käyttänyt suoraan sanaa villa esimerkiksi kertoessaan "niin kutsutun Sparbankin villan" tulipalosta Helsingissä (ST 16.1.1855) ja varkaudesta "kaupp. Hildenin villassa" Tampereella (ST 31.7.1855). Jaltan kuvauksessa villan rinnakkaissanana on maakartano (ST 18.9.1855).  

Edellisistä jossain määrin poiketen Gustaf Erik Eurénin Finsk-swensk ordbok. Suomalais-ruotsalainen Sanakirja. Hämeenlinnassa (1860) antaa huvilalle ruotsinkieliset vastineet "förlustelseort, lustgård". Vastaavasti Vanhan kirjasuomen sanakirjan hakusanat huvitusasunto ja huvituskartano paljastavat, että näitä käytettiin viitatessa kuninkaallinen rakennukseen, joka ruotsiksi oli "lustslott". Onko tässä ainekset huvilan merkityksen eroamiseen ruotsin kielen sanasta villa? 

Aukusti Liliuksen Suomenkielinen lukemisto (1860) ja Eero Salmelaisen toimittama Wähäinen sana-kirja etenki Pääskyisen pakinoihin (1861) eivät tunne huvilaa ollenkaan. Ferdinand Ahlmanin Svenskt-Finskt lexikon : Ruotsalais-Suomalainen sanakirja (1865) kääntää villan huvilaksi tarkentaen ensimmäistä sanalla landthus. 

Erillinen kesähuvila ilmaantuu sanomalehtien sanastoon vuonna 1871 Pietarin ja Viipurin seudulta. Vuosikymmenen lopulla kesähuviloiksi kutsuttuja rakennuksia on myös Turussa.

Eteenpäin hypäten Suomen teollisuuslehdessä 21/1886 esitelty "Huvila lähellä Wiipurin kapunkia / Villa invid Wiborg" on lähempänä nykyistä ymmärrystä huvilasta kuin alun Branderin valokuva. Sanan merkitysten kehittyminen vaatisi näköjään yhtä blogitekstiä perusteellisemman selvityksen.

Kalle, Leena ja kuusi lasta Lempäälässä

Anders Ekman. 
Kansallisgalleria

Hämäläisessä 5.11.1858 on Lempäälästä mielenkiintoinen juttu, jonka on kirjoittanut lukkari G. Lindell.

Penikulma Tampereen kaupungista Lempäälän pitäjän sisällä oleva köyhä mökki, jonka pirtti on neljä eli 5 kyynärää kummakkin eli nelinkulmaan ja syltä korkee

Eli pirtin seinät 2,4-3 metriä ja asuintilaa täten enintään 9 neliömetriä. Korkeutta oli tuskin tarkalleen 1,78 metriä, mutta ilmeisen matalalla katto oli.

ja jonka sisällä ei ole ollenkaan lämmitysmuuria, vaan etu mökistä joka on vielä vähempi pirttiä, jossa on kiuvas, tulee oven auvastua lämpimä, ja niin kuumaa että peitota laattialla sopii levätä. — Tämänkaltaisessa mökissä, joka on rakennettu melkeen kiviraunion päälle aivan maantien viereen, ja on oleva mainitun pitäjän pappilan takamaan mettän loholla, asuu Ittellismies nimeltä Kalle vaimonsa Leenan kanssa, joilla on kuusi pientä lasta, niinmuodon summa kahdeksan henkee luettu Isän ja Äidin kanssa yhteen, kuin asuu tämänkaltaisessa ahtaassa mökissä. Näitten lasten ja itsensä elatukseksi täytyy Isän ja äitin hankkia muualta ravinnon työllänsä; kyllä käskee kokoon haparoittemaan, ennenkuin niin monta henkee saapi päivän mitassa ravinnon.

Etunimillä löytyy Hiskistä kasteet vuosilta 1854 ja 1857, joissa isä on Pappilan Sipilän torppari Carl Mattson ja äiti Lena Mattsdotter. Voi pohtia, miksi pappi olisi merkinnyt miehen torpparikseen ja lukkari kertoo surkeasti asuvasta itsellismiehenä. Oikeasta perheestä on kyllä kyse, sillä muita samoillla etunimillä ei kasteissa ole ja rippikirjassa (1853-1859 s. 464) on seitsemän lasta, joista vanhin on muuttanut muualle ennen kirjoitusajankohtaa. Kirjoitukseen varsinaisine pointteineen onkin jo korkea aika palata.

Mutta mitäs tapahtui; kuin hänen ylhäisyytensä Herra Kenraali Kuvernööri ja Kreivi Berg , hänen seuransa kanssa matkusti Tamperelta Lempälään päin, varhain aamulla viimes Syyskuun alussa tänä vuonna saman mökin ohitse, seisahti hän, seuransa kanssa mainitun mökin kohdalle, ja astui alas vaunustansa ynnä seuransa kanssa, ja meni katselemaan tätä syltä korkiata mökki pytinkiä, jota on oleva niinkuin kymmenen kyynäröö maantieltä, ja mökin oven auvastua, näki hän sielä kuusi pientä lasta Isänsä kanssa, sillä Äiti ei ollut sillä hetkellä sisällä, vaan paraikaa oli muutaman kyynärön mökistä mettän syrjällä suuruksen neuvoa keittämässä; mutta juuri kuin Äiti mökkiä kohden tuli, näki hän miehensä halailevan ja kiittelevän hyväntahtoisuudesta Herra Kenraali Kuvernööriä polvista, siitä hyvästä kuin mies sai viimesmainitulta kuusi ruplaa hopeessa lahjaksi , niinmuodon ruplan joka lapselle. — Tämä almu oli aivan suuresti tarpeellinen siinä köyhässä ja vihelijäisessä mökissä, ettei sitä asiaa mökkiläiset unhota niinkauvan kuin he elävät. 

 

Mutta mitäs senjälkeen vielä tapahtui; sillä ei se asia vieläkään siksensä jäänyt; olipa muutama viikko senjälkeen, lähetti Tampereen pumpuli Fapriikin Pattrooni trenkillään samoille lapsille, kullenkin valmiiksi tehdyt paltoo-takit ja neljä leiviskää jauhoja — joka luullaan olevan saman Herra Kenraali Kuvernöörin toimesta. 

 

Olis vielä tähän lisättävä: muutama aika viimesmainittuin lahjojen jälkeen, matkusti saman mökin ohitse tuntematoin Herrasmies, ja seisahti samalle paikalle kuin nämät edellisetkin, ja istahti maantien viereen kiven päälle, ja kysyi saman mökkiläisten läsnäolevalta lapselta, "mikä sinun nimes on;" — "vastaus Maria", — "noh, kostas nimes niin puhtaasti osasit sanoa ilman ujoilemata, niin minä lahjoitan sinulle puoli kalikkoo;" — ja senjälkeen meni reisaavainen matkaansa. 

 

Tästä viimeisestä kuin myös edellisistä lahjoista niinkuin kukin sen ymmärtää, oli Isä ja Äiti aivan mielihyvissänsä, joilla rahoilla ostivat itsellensä Lehmän, jonka maidosta lapset suuresti saavat itsiänsä ilahuttaa.

Majoitus tukkimetsässä

Käynti Lapin metsämuseossa pari vuotta sitten oli valaiseva, mutta pystyiköhän se oikein välittämään työn ja työympäristön karuutta? Siihen törmäsin aikanaan Arto Kellbergin nuortenkirjassa Nelonen, joka kuvasin 1960-luvun loppua, ja Niilo Kivisen kertomuksessa 1880-luvulta. Näiden väliin osuu Kalle Kajanderin kokoelman Pahkakuppi ynnä muita kertomuksia (1902) kertomus, jossa majoitusoloja kuvataan näin:

Kaukana tiettömällä salolla, jonka läpi luikertelee yksi suurien vesistöittemme äärimmäisiä latvapuroja, parin peninkulman päässä lähimmästä, laajemman yläjärven rannassa olevasta kylästä on päivän puolella korkean harjun kuvetta lumisten kuusien alla pahainen havumaja.

Se muistuttaa matalaa, kaksipuolista heinälatoa, jonka keskeen on jätetty kapea läpiajettava kuja, sillä sen seinät ovat hätäisesti kyhätyt pyöreistä tukin latvoista lampaankaula-nurkille, niinkuin latojakin tavallisesti tehdään. Mutta katoksi on ladottu paksulta kuusenhavuja ja se on jätetty keskeä auki, ja samoin on jätetty auki molemmat kujan vastassa olevat seinät.

Se on kumminkin tavallaan ihmisasunto, vaikka onkin näin huonosti kyhätty, sillä ilta- ja aamuhämärässä sekä pahimpina pyrypäivinä häärii siellä parikymmentä miestä, ja kaiket yöt palaa sen avoimessa keskustassa suuri nuotio, jonka kahden puolen havukaton alta kuuluu syviä kuorsauksia ja aina välistä hammasten kalinaa ja karkeita kirouksia huonommissa tamineissa olevien suusta, kun puhurin poika ei anna heidän rauhassa nukkua. Sillä jos kohta nuotio lämmittääkin toista kylkeä tai jalkoja, niin tuntuu sentään toisessa kyljessä tai pään puolessa talven pureva kylmä.

Ne ovat puulaakin tukinkaatajia nämä miehet. Mutta kun matka on liian pitkä ihmisasunnoille, on salolle kyhätty tällainen korttieri, sillä puulaakin ei ole kannattanut ruveta sinne muutaman talven tarvetta varten parempaa rakentamaan, koska siinä ympäristössä on heillä ainoastaan puolen miljoonan puut. — —

 

Havaintoja matkalla Viipurista Kuopioon 1817

Jaakko Gummeruksen artikkeliin John Patersonin vaikutus Suomessa : päiväkirjamuistiinpanoja ja kirjeitä (Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran vuosikirja II 1912. 1914) on suomennettu englantilaisen raamattuseura-aatetta edistäneen John Patersonin kuvausta matkustuksesta Viipurista Kuopioon tammi-helmikuun vaihteessa 1819. Matka oli jatkumassa Tornioon, joten piti ottaa runsaasti evästä mukaan:

Raakaa lihaa emme ottaneet mukaamme yhtenä kappaleena, vaan palasina, niin että se oli valmiina otettavaksi ja tulelle pantavaksi, koska lihaa on mahdoton leikata sen ollessa jäätynyttä. Otimme mukaamme hyvän varaston keitetyitä häränkieliä, se kun on ainoa lihalaatu, joka rasvaisuutensa takia ei jäätyneenäkään kovetu; samoin hyvän varaston näkkileipää, joka ollen kokonaan kuivaa ei jäädy niinkuin pehmeä leipä. Naiset ystävällisyydessään tarjosivat jonkun määrän joulutorttuja; niitä nautimme vain kerran, ne kun olivat liian raskaita vatsalle. Meillä oli myöskin ruukullinen hienoksi hakattua vasikanlihaa, jonka huomasimme erinomaiseksi lämmitettynä; sitten hyvää kuljetettavaa soppaa ja lisäksi runsaasti hyvää viiniä ja viinaa. [...]

Eos 1/1855

Illalla lähdimme liikkeelle pyrkiäksemme suoraan Kuopioon, joka on noin 200 (engl.) penikulman päässä Viipurista. Tie seuraa kaiken matkaa ihanaa järvijaksoa. Järvet olivat nyt kovassa jäässä ja muodostivat erinomaisen tien, joka oli aivan tasainen ja sileä kuin lasi. Kun meillä oli pieni suomalainen hevonen kunkin reen edessä, niin me jouduimme eteenpäin hyvin nopeasti. Yö oli kylmä, mutta me emme siitä kärsineet, koska olimme täydellisesti suojatut sitä vastaan. Kun meillä oli mukanamme niin paljon suomalaisia Uusia testamentteja kuin saatoimme ottaa, niin käytimme hyväksemme joka tilaisuutta jakaaksemme niitä ihmisille, jotka kaikki osaavat lukea. Ne otettiin vastaan ilokyynelin. 

Oikeat suomalaiset talot ovat kaikkea muuta kuin mukavia, etenkin talvisaikaan. Niissä on tavallisesti vain yksi ainoa hyvin suuri huone, jossa on penkit pitkin seiniä; niillä asukkaat istuvat päivisin ja nukkuvat öisin, nuoret ja vanhat, miehet ja naiset. Niissä ei ole ikkunoita, vaan ainoastaan muutamia suorakaiteen muotoisia seinään hakatuita reikiä, ja kun niissä ei ole mitään uuninpiippuja, niin savukin menee ulos näistä reijistä. Niitä pitää lämpimänä suuri kivinen tai tiilinen uuni, joka on sijoitettu keskelle huonetta; siihen työnnetään vankasti polttopuuta, jota on yllin kyllin kaikkialla. Kun nuo nelikulmaiset, seinissä olevat reijät ovat hakatut noin neljän jalan korkeudelle lattiasta, niin savu ei laskeu alemmaksi, mutta ylempänä on kaikki sakeana pilvenä. Siinä missä me istuimme, oli ilma selkeä ja siedettävän puhdas, mutta kun nousimme ylös, olivat päämme pilvissä. Savu pysyy tarkalleen samalla tasolla sekä liikkumatonna, kun siihen ei kosketa, mutta ei tarvitse muuta kuin kättä heilauttaa, niin on kaikki liikkeessä. Siinä oli kaunis esimerkki taivaan pilvistä ja se näytti noudattavan samoja lakeja. Luulenpa melkein että kivihiiiltemme savu olisi laskeutunut aukkojen alapuolelle, se kun on raskaampaa kuin puusta syntynyt savu. Tällä tapaa he pitävät kaiken lämmön sisällä, ja varma onkin että heidän talonsa ovat lämpimiä kovimmallakin pakkasella.  

 Pimeän aikaan he kynttiläin tai lamppujen asemesta valaisevat huoneitaan ohuella pihkaisen männyn liuskalla, jonka he kiinnittävät jonkunlaiseen puiseen kynttiläjalkaan ja sytyttävät toisesta päästään; se antaa heille sen verran valoa, että he voivat jatkaa työtänsä. Heillä on työtä tehdessään vierellään nipullinen näitä, ja kun yksi on palanut loppuun, pistetään toinen sisään. Siitä syntyy vielä hyvän joukon savua lisäksi. - - Meitä huvitti aikalailla nähdä kaikkien ihmisten istuvan työssänsä näiden alkuperäisten kynttilöidensä ympärillä pitkinä, pimeinä iltoina, sillä pitkiksi ne tosiaankin kävivät sitä myöten kuin etenimme pohjoista kohti. Niin pian kuin aamu valkeni ja tapasimme ihmiset valveilla, pysähdyimme aamiaista syömään. Pian meillä oli palamassa räiskyvä valkea, jolla olisi voinut vaikka härän korventaa; saimme kiehuvaa vettä ja valmistimme oman kahvimme väkiviinalampulla ja otimme ulos niin paljon lihaa kuin luulimme tarvitsevamme; se oli aivan kovaksi jäätynyt, mutta kun se heti paistettiin pannussa räiskyvän valkean päällä, niin sillä ei ollut aikaa mädätä, niinkuin se olisi tehnyt, jos se olisi sulanut vähitellen lämpimässä paikassa. Aamiaisen jälestä ajoimme partamme ja peseydyimme sekä laitoimme olomme mukavaksi siksi päivää. Sitte jatkoimme matkaa pimeän tuloon saakka, jolloin pysähdyimme syömään päivällistä ja illallista ja juomaan teetä, kaikki yhteen perään. Ellemme keittäneet teetä, valmistimme kuljetettavaa soppaamme ja lämmitimme hienonnettua vasikanlihaamme, ehkäpä paistiakin, sekä otimme lasillisen tai pari viiniä, joka meidän oli sulatettava ennenkuin saimme sen ulos pullosta, koska se tavallisesti oli jäätyneessä tilassa, vaikka ei niin jähmeänä kuin vesi olisi ollut, sillä viinissä oleva väkiviina ei voinut jäätyä, vaan oli kuplina jäätyneen massan keskellä. Viini oli aina hyvää huolimatta siitä että se oli ollut jäätyneenä. Jos tarvitsimme jotain keskellä päivää tai keskellä yötä, niin meillä aina oli se käsillä reessämme. Noin viiden aikaan aamulla meistä tavallisesti tuntui vähän kolakalta, mutta ottamalla noin puoli lasillista viinaa saimme verenkierron joutuisammaksi, ja ruumiin lämpö säilyi aamiaisaikaan saakka. Täten matkustamalla yötä päivää pääsimme nopeasti eteenpäin, ja 48:ssa tunnissa Viipurista lähdettyämme me saavuimme Kuopioon myöhään lauantai-iltana, helmikuun 1 päivänä.

Sienet hirsiseinissä ja ruosteen syömät lattiat

Ruotsin 1700-luvun lehdissä on paljon hämmentävää. Yksi aihe, joka paljasti oman vinoutuneen historia-ajatteluni, oli hirsisten asuinrakennusten "sienet" (svamp), joista eroon pääsyyn kysyttiin ja tarjottiin apua. Vuosikymmeniä 1800-luvun alun hirsirakenteessa asunut mummoni naureskeli toisinaan puhetta entisajan rakennusten erinomaisuudesta, sillä hän muisti hyvin kylmyyden ja vedon. Tästä huolimatta olen itse omaksunut nostalgiset ajatukset siitä, että "kyllä ennen vanhaan osattiin Suomessa rakentaa". Vaikka Suomen 1800-luvun - puhumattakaan aikaisemmista vuosisadoista - rakennuskannasta on jäänyt jäljelle vain pikkuriikkinen näyte, joista suurin osa on asumattomina ulkomuseoissa tai muuten kesäkäytössä eli autenttista asumiskokemusta ei tunne juuri kukaan. (Mummoni lapsuudenkodissa asutaan edelleen, mutta talo remontoitiin perusteellisesti hänen poismuuttonsa jälkeen.)

Kirjoittelu 1700-luvulla ei paljasta minkälaisista "sienistä" on kyse. Useissa näissä kirjoituksissa ei kerrota lähetyspaikkaa, mutta ainakin yksi oli Suomesta eli ei voi tuudittautua ajatukseen, että sienet olisivat olleet vain varsinaisen Ruotsin ongelma. Erilaisia ratkaisukeinoja tunnettiin ja esitettiin, joten ehkä 1800-luvulla sieniä ei enää muistetukaan? Vastausta tähän kysymykseen lähdin tietenkin hakemaan Kansalliskirjaston digitoimista suomalaisista lehdistä. 

Ruotsiksi niissä esiintyi hussvamp ja träsvamp. Vasabladet tarjoaa 16.12.1871 tarjoaa jälkimmäisen tavanomaisesta olemuksesta kuvauksen "ett hwitt mjöligt stoft, synnerligast då den ännu är i sitt utvecklingsstadium". Biologia ei ole alaani, mutta kuullostaa nykyaikaiselta homeelta. Tätä epäilin 1700-luvunkin osalta. SAOBin mukaan mögel esiintyi tuolloin vain ruokatavarassa. Vastaavasta ulkonäöstä huolimatta kasvusto puupinnoilla on saanut toisen sanan? 

Keinoja hävitykseen tarvittiin siis 1800-luvullakin, vaikka usein todetaan, että mikään ei oikein auta (Esim Bihang till Tidning för Bonde-Ståndet 31/1836, Teknologen 2/1847). Valitettavasti yhdellekään ei löytynyt suomennosta, josta olisin päässyt kiinni suomeksi käytettyyn sanaan. Suomen teollisuuslehdessä 10/1885 on artikkelissa Hirsimätä asuinrakennuksissa viitattu sienilajiin Merulius lacyrmans, jonka englanninkielinen Wikipedia-sivu nykyaikaistaa muotoon Serpula lacrymans, joka puolestaan on nykysuomeksi lattiasieni.

Europaeuksen sanakirjassa golfsvamp on sillan-alus-sieni, mutta tällä ei digitoidusta materiaalista saa osumia. Lattiasieni on otettu käyttöön viimeistään vuonna 1907, jolloin Pellervo vastaa kysymykseen "Lattiasienen hävittämisestä". Nimimerkki Kaakkoiskarjalainen on kuitenkin sanatarkasti kysynyt "Kun asuinhuoneiden lattioihin nousee n. k. ruoste, joka lahottaa lattiat kahden ja kolmen vuoden kuluessa, niin pyydän kysyä, olisiko mitään keinoa sen estämiseksi?" 

Toinen "Tietoa kaipaava" oli Pellervossa 22/1923: "Asunnossani tekee ruostesieni hävitystä lattioille, seinille ja vieläpä huonekaluillekin, nousten keltaisena homeena aina kattoon saakka. Mikä on parhain keino moisen tuhon ehkäisemiseksi?". Toimitus on yhdistänyt vastaukseen "nuoren maamiehen" kysymyksen, joka alkaa "Rakennutin taloni uuteen paikkaan noin 4 vuotta sitten. Nyt on ruoste (tai miksikä sitä sanoisin) syönyt tai polttanut hiileksi alaosan asuinrakennuksesta paikotellen pilalle." Pellervon 24/1938 katsauksessa "Lattiasieni tekee vielä suurta tuhoa" todetaan aluksi "Lattiasienen esiintymistä asuinrakennuksissa kutsutaan kansan keskuudessa sattuvasti "ruosteeksi" ja kun kuulee isäntien selittävän, että "ruoste on syönyt lattian", tietää olevan kysymyksessä lattiasienen tihutyöt."

Ruoste on ollut suomeksi niin yleispätevä materian tuhoaja, että en yritä lisähakuja. Kerätty tieto on vakuuttanut siitä, että Suomessa talot ovat olleen homeessa yhtä kauan kuin niissä on asuttu. Epäselväksi jää se, missä määrin niissä on kasvanut sienimäisempiä olioita.

Kuvakollaasin tupa Tietosanakirjasta (1909) ja lattiasienen on kuvannut Epp (Wikimedia, CC BY-SA 3.0)

Lapsuusmuistoja Nurmeksesta?

Silloin lienen vielä ollut aivan pieni, koska minulla ei vielä siihen aikaan ollut omaa päänpeitettäkään, vaan käytin piika Tiinan kanssa yhteisiä. Kuitenkin oli minulla jo aivan oma, mielestäni hyvin kaunis, sinikukkainen ja Venäjän karttuunista tehty koltti, joka juhlatilaisuuksissa pantiin päälleni. Arkipäivinä, kun sinikukkainen kolttini riippui vaatekaapin naulassa, kävin puettuna miten milloinkin sattui. 

Isäni oli leskimies ja minä hänen ainoa poikansa. Enimmiten oli minulla tapana leikkiä ypö-yksinäni pappilan pellon pientarella, jolle isäni mökki oli rakennettu, tahi myöskin niiden neljän tuuhean pihlajan alla, jotka kasvoivat lammin rannalla, sillä minulla, niinkuin jo sanoin, ei ollut omaa päänpeitettä, jonka vuoksi olin lakkaamatta muiden kylän poikien pilkan esineenä, jos milloin heidän seurassaan uskalsin näyttäytyä.

Näin hellyttävästi alkaa ensimmäinen kertomus Juho Reijosen kokoelmassa Kertoelmia ja kuvauksia. Kertojaminä jatkaa

Isäni oli harvoin kotona, sillä hänen elinkeinonansa oli pienen kaupan pito. Hän osti pitäjäläisiltä voita, talia, lintuja ja muuta sellaista, joita sitte vei kaukaisiin kaupunkeihin. Niistä toi hän tullessaan pitäjään lukuisalle herrasväelle kahvia, sokeria, Hollannin palttinaa, siirappia ynnä muuta; ja karttuunia, verkaa, "ruunihuiveja", Kurkijoen piiskoja ja minkä mitäkin tarviskalua piti hän aina varalla talonpoikaiselle väestölle.

Wikipedia tietää kertoa, että Reijosen isä oli maakauppias Nurmeksessa, ja Geniin tallennetun mukaan äitinsä kuoli Juhon ollessa 3-vuotias, eli mahdollisesti kyse on lapsuusmuistosta. Reijosen velipuolesta on Heli Loikkanen tehnyt gradunsa Harmaa eminenssi : Erkki Reijosen poliittinen toiminta Suomen historian murrosvuosina 1891-1923, mutta kuten otsikosta saattaa arvata, siinä ei kuvata lapsuuden kotia. O. A. Kallio on kutsunut kyseistä kertomusta somaksi lapsuusmuisteloksi, joten en ainakaan ole ajatuksineni yksin.

Toiseksi tällaiseksi Kallio mainitsee kertomuksen Maisteriko vai kirkkoherra, joka on myös edellä linkitetyssä kokoelmassa. Siinä kirkkoherran Ida-tytär hylkää maisterisulhasen everstin (?) vuoksi. Nurmeksen pappisluettelosta ja rippikirjasta ei löydy kuitenkaan tietoihin sopivaa.

Otsikkonsa puolesta Reijosen teksteistä Vaihdokas: Kuvaus vanhan kansan elämästä tavoittelee realismia. Päähenkilölle kelpaa yksinkertaisempi asunto:

Pitkien aprikoimisien perästä valitsi kellonsoittaja kontinsijakseen Lampelan vanhan nauriskuopan, joka oli mäen syrjässä lähellä maantietä. "Luultavasti luuli hän tarpeellisen tasapainon vuoksi pitävänsä arkipäivät asuksia maan alla, kun sunnuntait ja juhlat täytyy viettää ylhäällä, tuolla huimaavassa korkeudessa lähellä taivaan pilviä," oli Sormulan herra nauraen lausunut Taavetin asunnosta kuultuaan. 

Asianomaisten luvalla suurennettiin siis kuoppa. Seiniksi pantiin pölkyn päitä, maan rajaan laitettiin pienonen akkuna ja ovensuuhun ladottiin aimo kiuas. Kuopan yli asetettiin orsia, niiden päälle lautoja ja kaikkein ylimmä turpeita, joita paikoillaan pitämään pantiin moniaita vierinkiviä. Sitten pistettiin vielä ontoksi lahonnut pärepölkky kiukaan kohdalle savutorveksi ja niin oli asunto valmis. 

Tuota kotia ei outo päältä nähden olisi osannut ihmisasunnoksi arvata, vaan pitänyt jonakin mäyrän tai ketun luolana, jos ei savutorvesta tuontuostakin tuprahteleva savu olisi osottanut, ett'eivät metsäläiset siinä asustelleet. Huoneen — jos suutari-kellonsoittajan asuntoa oikeita huoneita loukkaamatta voinee siksi sanoa — huoneen sisustuskin oli ulkopuolen mukainen, siis jotensakin yksinkertainen. Rahi, pienoinen lavitsan ja pöydän välillä oleva kappale, kaksi pyttyä, nahkojen lioitussoikko, tuohikopsa, kaksi vasua, pari puulusikoita, pahkakuppi, pieni pata ja rautainen pärerahko, jonka Puna-Marjetta oli myötäjäisikseen saanut — kas siinä oli perunkirjoituskirjojen mukaan kaikki huonekalut eli "*supellectilia*," niinkuin komsarjus Rytkén-vainaja on kirjoittanut. Jakokirjassa, jota tärkeänä historiallisena todistuskappaleena kirkon arkistossa yhä säilytetään, on kyllä huonekaluiksi luettu: polvihihna, veitset, nyrhikirves, lestipussi ja kiukaan vieressä olevat kylpylauteet, mutta se on arvatenkin erehdys, sillä ainoastaan viimemainituita käytettiin huonekalun verosta, nimittäin sänkynä. Erikoisomaisuutena, jota ei miehen veloista olisi saanut myödä, oli Marjetalla äitivainajaltansa perimä päivännäkemätön, jolla pienestä maksusta paranneltiin kylän lapsista maahista, savipuoleisia, lautumia ja ruohtumia.

Tuomas Jussila on gradussaan Nälkävirret – 1860-luvun nälkävuosien historiakuva Pietari Päivärinnan, Juho Reijosen ja Teuvo Pakkalan teoksissa todennut, että "Suomalaisen kirjallisuushistorian kaanonissa Reijonen on suhteellisen tuntematon ja vähän tutkittu kirjailija, jonka kohtalona on ollut jäädä isompiensa varjoon."

Kuva: Uusi Kuvalehti 9/1901

Vanhennuskaupat ja saunassa asuminen

Keuruun Veräjä

Ollessaan Pihlajaveden koulunopettajana Heikki Jartti haastatteli Janne Ahoa (1848-1935) ja kirjoitti tämän elämäkerran, joka julkaistiin Suomen kuvalehdissä 51-52/1928, 2/1929 ja 3/1929. Ahon elämää koskevat tiedot siitä on kopioitu muutenkin perusteelliseen Geni-profiiliin, joten ei niistä sen enempää. Mutta Jartin välittämät muistelunsa vanhempiensa asuinoloista 1840-luvun lopulla ovat yleisemminkin mielenkiintoisia.

Aluksi luulin, että tekstin vanhennuskaupoilla tarkoitettiin talonkauppaa, johon liittyy syytinki. Mutta ei.

Vanhennuskaupat on suhde.joka syntyy, kun lapseton, talon taikka pienemmänkin asumuksen omistava parikunta ottaa turvakseen ja perijäkseen jonkin nuorenparin tai naimattoman nuoren jompaakumpaa sukupuolta, tavallisimmin oman sukupiirin sisäpuolella. Milloin »vanhentaja» on »vanhentamaan» tullessaan naimaton, on hänen naitava »vanhennettaviensa» valitsema henkilö, joka niinikään kuuluu sukuun. Vanhennettavat valitsevat vanhentajansa melkein aina niin, että toinen vanhentajista on isännän, toinen emännän sukukunnasta. Niin menetellen »elämä ei mene vieraalle», vaikka vanhalle parille »ei olekaan sallittu lapsia». Vanhennuskaupat ovat vain »suupuheen kauppoja», ja vanhennettavat pysyvät useimmiten »hallituksessa» kuolemaansa saakka. Jos vanhan parikunnan ja nuoren parikunnan välit rikkoutuvat auttamattomasti, ajavat vanhennettavat vanhentajansa talosta pois, korvaamatta nuorille heidän talon hyväksi tekemäänsä työtä, ja ottavat uudet vanhentajat, joskuspa vielä kolmannetkin. — Tällaisia suhteita solmitaan maaseuduilla meidänkin päivinämme, vaikkakin harvemmin kuin »ennen vanhaan».

 En ollut ikinä kuullut. Saunassa asumisesta kylläkin, mutta en näin yksityiskohtaisesti.

Saunoissa asuvia nimitettiin »saunakesteiksi». Saunassa asuminen oli silloin sangen tavallista, mutta perin harvoin majaili saunassa perhe, jonka isä oli elossa ja alkujaan »talollisten lapsia». Sauna oli oikeastaan vain köyhien leskien ja heidän orpolapsiensa asuinpaikka. Niinikään joutui »saunannurkkaan» piikaihminen, joka »potkaisi aisaansa», ja' hänen »kalliolla tehty kakaransa», mikäli ei kumpainenkin suorastaan kerjuulle häätynyt. Milloin talontyttärelle »sattui vahinko», saatiin hän naitetuksi vielä sittenkin jollekin yrittelijäälle renkimiehelle, joka ymmärsi antaa arvon morsiamelleen luvatuille perinnöille. Ne olivat: torpanmaa, pari lammasta, lehmä ja oikein hyvässä tapauksessa hevonenkin. Saunojen asukkaat suorittivat asuntonsa vuokran taloon työssä. Kun talon miehet ajoivat »saunarangat» — ne olivat kaskia poltettaessa palamatta jääneitä pinnaltaan mustiksi hiiltyneitä puiden runkoja, »teloja» — metsästä saunan seinukselle, oli »Sauna-Aapon» nakattava rangat »saunahaloiksi». »Sauna-Eeva» lämmitti puolestaan saunan talonväelle ja »astui toiseksi vesikorennon alle» saunavettä kaivosta saunaan kannettaessa. Toisena vedenkantajana oli joku talon piioista. 

Kolehman sauna oli savusauna samoin kuin kaikki silloiset saunat. Siinä ei ollut pienintäkään lasi-ikkunaa, ja sen lattiana oli paikoin maa, paikoin mädäntymistilassa oleva puu. Saunaa lämmitettäessä oli sen ovi pidettävä raollaan ja korkealla seinässä sijaitseva laudalla suljettava »lakeinen» kokonaan auki, muuten saunan asukkaat olisivat tukehtuneet lämpiävästä kiukaasta saunaan ryöhyävään savuun. Päivän ollessa saatiin saunaan valoa »alaikkunasta», joka sekin oli laudalla suljettava, mutta kaksi taikka kolmekin kertaa lakeisikkunaa suurempi. Valoa tuli ikkunaaukosta suhteellisesti vähän, tuulta, kylmää ja vetoa paljon. Aamu- ja iltapuhteista valaistiin saunaa kiukaan rakoihin pistetyillä palavilla päreillä. Nekin antoivat valoa vain niukasti, mutta savua sitä runsaammin. 

Kolehman saunakestit eivät koettaneetkaan hankkia saunaansa huonekaluja. Saunan alakerrassa oleva jykevätekoinen, savusta, noesta ja ihmishiestä sysimustaksi mustunut penkki oli heillä pöytänä, saunan lavo, laudepenkit ja »mallasparvi» sänkyinä. Vuodevaatteitakaan ei Kolehman saunakesteillä ollut. Mutta ihminen, joka aloittaa raskaan päivätyönsä jo kello 5 aamulla ja lopettaa sen vasta kello 8 illalla, nukkuu hyvin saunassaan pehmittämättömilläkin penkeillä. Ja minkä saunan tuhannet kirput, lavan alla sijaitsevassa, mädäntyvää törkyä kukkuroillaan olevassa »karsinassa» siinneet, häntä pureskelemisellaan häiritsevät, sen saunan sadat sirkat yksitoikkoisella sirinällään viihdyttävät. 

Kadehdittavaa Aapo Aaponpojan ja hänen perheensä elämä Kolehman saunassa ei ollut. Vaikka Johannes-poika oli silloin vajaan kolme vuotta vanha, muistaa hän »saunatalven» vielä kuin pahan unennäön. Hän kertoilee siitä: »Saunan porstuaa nimitettiin kodaksi, mutta oli se silti tavallista rakennustapaa käyttäen hirsistä rakennettu. Kodan keskellä oli kivistä kyhätty liesi ja lieden yläpuolella riippui kattoon kiinnitetty puinen hahla, jonka haarukkaan pata asetettiin keitettäessä. Äidin keittäessä kodassa ruokaa, kahvia hän ei vielä silloin laisinkaan keittänyt, kelpasi lasten oleilla lämpimässä ja savuttomassa saunassa. Mutta kun sauna pantiin kylpömistä varten lämpiämään, ja niin tehtiin joka arki-iltapäivä, täyttyi se pian savusta ja tikarasta. Kyllä silloin pisti lasten kurkkuihin ja silmiä kirvelsi. Illalla tuli talonväki saunaan. Koko kylpömisajan oli sauna täynnä höyryä ja kitkerää lääsyä. Me lapset kärvistelimme kylmällä, märällä ja likaisella permannolla, äiti palveli kylpevää talonväkeä ja isä oli hiljainen.» — »Mitä äitinne tapasi keittää kodassa?» kysäisee tämän kirjoittaja väliin. - »Nauriita useimmin, mutta joskus myöskin ruis- taikka ohravelliä.»