"Tuosta pojasta tulee karvari"

Suomen nahkalehteen 17/1924 on tallentunut Salossa 3.11.1874 syntyneen Uljas Leander Lehtisen ammatinvalintatarina.

Poikana ollessani kuulin vanhempien ihmisten usein sanovan: "tuosta pojasta tulee karvari". Olin silloin vähän jänterämmän näköinen, ja karvarin tuli sellaisen olla.  

Kotini (urkuri-lukkari Uskelan Salossa), oli päättänyt tehdä pojasta maanviljelijän, koulussa taas arveltiin puuseppää. Luontaiset taipumukset veivätkin siihen, että kodissa ryhdyin tätä työtä harrastamaan. Oltuani verstaineni jo siinä kunnossa, että uskalsin ryhtyä mihin vaan, päätin kuitenkin saada ammattimestarin sanan kyvystäni todistuksen muodossa. Turkulainen puuseppämestari Lindqvist (kuollut), jolle asiani ilmaisin samalla tarjoutuen 1/2 vuotta ilmaiseksi hänelle työskentelemään tuosta lausunnosta ehdolla, että saan vaan arvokkaampia töitä tehdä, kehotti nuorikon ryhtymään 3:si vuodeksi oppiin à 25 mk. vuosipalkalla ja asunto verstaassa höylänlastuilla, kuten ajan tapa oli. 

Tästä suuttuneena päätin koko alan jättää. Harmissani katua astellessa tuli vastaani lapsuustoverini, joka oli opissa Ahlroth & C:olla ja hän kehoitti minun nyt rupeamaan karvariksi. Muistin, että sellaista oli ennustettu ja nytpä lähdin Ahlrothiin. Olin 20 1/2 vuotias. Jo tunnin sisällä olin kiedottuna (haarniskoituna) sänkiäisnahka "förkeliin" ja suuriin saappaisiin, joihin täytteeksi meni paitsi sukkia, pari kahvisäkkiä. Tällaisena olin niin kankea, etten aluksi tahtonut päästä kävelemäänkään. 

Että oppiaika 3 vuotta pian kuluisi, ryhdyin jo seuraavana tuntina voimien koetukseen, jota oppipaikassani vaan saikin kyllikseen harjoittaa, koska vanhemmilla oppilailla oli oikeus, jos nuorempi ei voimissa heille riittänyt kantamisissa y.m., vaatia viinaa. Tuota viinan valtaa vastaan taisteleminen sitte taisikin minut heti parkita siksi, etten myöhempinäkään aikoina ole vastuksia pelästynyt. Tuloviina, paari-, rauta-, amme-, triivi-, pummi-, leikkuu-, valssi- y.m. nimisiä viinoja olisi ollut lakkaamatta ostettavissa, joista kuitenkin kieltäydyin, turhaan tarjoten tilalle raittiusjuomia. "Värkkimestarilla" oli ylin sananvalta oppilaisiin, eikä mestarille, joka itsekin tarjosi palkkanaukut ja sunnuntaiaamuryypyt talon pöydässä oleville, kannattanut mennä valittamaan. 

Sain, toisten ryhtyessä juopottelemaan, pahimpia tehtäviä, mitkä jo toisena vuotena olisivat kuuluneet nuoremmalle oppilaalle. Kaikkina aikoina oli vaatimukset minuun nähden ankarammat. Mutta vähä vähälti alkoivat toisetkin jälkeen oppiin tulleet kieltäytyä viinoja ostamasta ja tulos oli, että minun kutsuani, kisälliksi päästyäni, tulla juomaan veljen maljoja empimättä noudatettiin raittiusjuomillakin. Sen perästä ei myös taitanut koko Turussa enää montaakaan viinaista veljenmaljaa juodun, kaikkien vedotessa edeltäjiin. Tämä viinajuttu teki kuitenkin oppiaikani puolta vaikeammaksi, joskin se parkitsi mielen uhmata kaikkia vastauksia, joita varsinkin myöhemmin ulkomailla, matkoilla eri maissa, sai kyllin kokea. 

Opettajia Salossa (2/2)

Eilen aloitetun V. J. K.:n kirjoituksen Kouluja Salon seudulla entiseen aikaan (Opettajain lehti 29/1910) loppupuoli.

Edellämainittuja kouluja moninverran tärkeämpi oli epäilemättä se, jota 1800-luvun keskivaiheilla piti "Mysmaakar-Karuliina". Hänen täydellinen nimensä oli Carolina Lindström ja oli hän syntynyt v. 1800. 

Ennenkuin "Karuliina" rupesi opettajaksi, laittoi hän päähineitä, joita naiset siihen aikaan yleisesti käyttivät ja joiden nimenä oli "myssy ja stykki". Kun näitä lakattiin käyttämästä alkoi hän kehrätä hienoa pellavalankaa, jota hän sitten myi kymmenestä kopeekasta "dokilta". 

Hän sai kuitenkin säilyttää "Mysmaakar" tittelinsä. 

Tämän homman ohella alkoi "Karuliina" pitää koulua asunnossaan Salon sillan lähellä. Työhuoneessa oli suuri avoliesi, kiinteät penkit pitkin seiniä, pari pöytää ja tuoleja niiden ympärillä. 

Ensi työksi saivat oppilaat harjotella lukemaan aapisen johdolla. Kun tämä tärkeä esitoimitus oli kunnialla suoritettu, luettiin ulkoa kaikki ne rukoukset, jotka olivat painetut vanhaan aapiskirjaan. Tässä hommassa kulutettiin vuosi. Toinen vuosi käytettiin katkismuksen alkupuolen ja kolmas vuosi katkismuksen loppupuolen ulkoa lukemiseen. 

Lukuhommien ohessa annettiin opetusta kirjotuksessa. Olipa sellaisiakin oppilaita, jotka tulivat vaan "kirjotuskouluun". Kivitauluihin sai oppilas ensin harjotella mallin mukaan tekemään "puustavia". Kun hän oli saavuttanut tarpeellisen kypsyyden, sai hän ruveta kirjottamaan vihkoon ensin lyijykynällä ja sitten hanhensulalla, joka kastettiin "supstanssista" ja happamesta kaljasta valmistettuun "pläkkiin". 

Edellisen lisäksi opetti "Muster-Karuliina" lapsia veisaamaan virsiä. Laskennossa riitti, jos taisi lukea luvut perättäin yhdestä sataan. "Muster" oli ankara kurin pitäjä. Mutta hän ei suinkaan käyttänyt rangaistuksia; ylen harvoin oli joku oppilas nurkassa. Parhaiten hallitsi hän persoonallisuudellaan. Pieninkin viittaus riitti hillitsemään oppilaan. Opetuksessaan koetti "Karuliina" olla mahdollisimman havainnollinen. 

"Ei sinun pidä varastaman", opetettiin näin: 

Kirjassa oli neliskulmainen ruutu. "Karuliina" sanoi sen olevan Jumalan varotuksen lapsille, ettei saa varastaa edes sokuripalaa, mikä valitettavasti etenkin lapsille sattuu. 

Eräs tyttö oli kerran poissa koulusta. Oli näet kotona kylvetty nisuja ja hän pantu vartioimaan, etteivät varikset niitä söisi. Tyttö suri kovasti sitä, että täytyi olla poissa koulusta jopa siihen määrään, että hänet sinne seuraavana päivänä taas päästettiin. 

"Missäs olit eilen", kysyi "Karuliina". 

"Oli vareksi peljättämäss", vastasi tyttö itku kurkussa. 

"Voi sinuas äiti, kun panet lapses vareksenpeljättimeks", sanoi "Muster". 

Joka paikkaan ulottui "Karuliinan" huolenpito. Eräälle tytölle, jolla oli iso vatsa ja lyhyt hame ja joka sen vuoksi näytti jokseenkin epäesteettiseltä, sanoi hän: "Käske äitis laittama sul vähä pire hame". 

Ahkerimpia oppilaita palkittiin. "Muster-Karuliina" antoi pari kopeekkaa ja lausui: "Mää annan test sul vähä, et sä saas Forströmskalt yhren pulla." 

Forströmin matamilla näet oli Moisioon menevän tien varrella leipomo, josta sai tavattoman herkullisia parin kopeekan pullia. 

Muster-Karuliinan opetustapa poikkeaa melkolailla silloin käytännössä olleesta. Hän ei pannut pääpainoa joutavalle ulkoluvulle; luettu piti myöskin ymmärtää. Oppilaiden tuli hänen koulussaan kasvaa oikeiksi ihmisiksi, jotka tietävät, mitä heihän pitää ja mitä ei pidä tehdä. "Karuliina" istutti heihin ennenkaikkea totuudenrakkautta ja ahkeruutta. Ja se ei ole suinkaan vähän. 

Ne harvat, jotka enää tietävät Carolina Lindströmin opetushommista, kertovat niistä ihastuneina. Ehdottomasti täytyy tulla siihen tulokseen, että hän aina lähes neljännesvuosisataa pitkänä ajanjaksona, jonka hänen koulunsa oli toimessa, vaikutti paljon hyvää.

Kuva: Fyren 38/1902 

Opettajia Salossa (1/2)

V. J. K.:n kirjoitus Kouluja Salon seudulla entiseen aikaan (Opettajain lehti 29/1910) ihastutti minua, sillä Anna Kuisminin katsaus Maiseenin Hanna ja Myllärin Manta: 1800-luvun kansannaiset lukutaidon opettajina jätti vielä mietittävää. Yhdellä syksyn Tukholman keikalla poimin Nordiska museetin tietopalvelun kirjapoistoista Carin Bergströmin kirjan Skolmostrar och läsmästare. Lärare på landet före folkskolereformen 1842, josta selvisi, että Ruotsissakin tutkimus on jätetty tekemättä: "Det är en yrkesgrupp som förbisetts både av den socialhistoriska och den undervisningshistoriska forskningen, ty även dessa lärare bör i likhet med senare tiders skollärare ha varit en viktig del av samhällslivet under första hälften av 1800-talet." (Kuva yllä Walistuksen lasten lehti 14/1910)

Opettajien merkityksestä ja vaikutuksesta Salossa:

Entisajan kyläkouluista ei ole sanottavasti säilynyt kirjallisia tietoja. Sen sijaan muistavat vanhat ihmiset niistä kertoa yhtä ja toista. Haastattelemalla eri henkilöitä on allekirjottaneen onnistunut saada vanhan kansan opetushommista Salon seudulta muistiinkirjotetuksi joukko piirteitä. Joitakuita sirpaleita näistä esitetään seuraavassa. 

Viime vuosisadan alkupuoliskolla piti Anjalan kylässä Uskelan pitäjässä kyläkoulua muuan umpisokea ja ijäkäs Kaisa-niminien vaimoihminen, joka eli likemmä sadan vuoden vanhaksi. Koulunpito oli oikein "vanhan trallin" mukaista. Pienenpuoleisessa tuvassa oli joukko mukulia, jotka suu päälaella hölöttivät minkä ikinä jaksoivat, opettajan vinhasti kehrätessä pellavia. Ei ole mieleen jäänyt, mitä koulussa luettiin, mutta luultavaa on, että siellä valmistettiin vesoja "tukkajuhlille" takomalla päähän katkismuksen ensi alkeita. Seinänraossa mainitaan olleen koivunoksista kierretty notkea patukka "Kalle", jota lapset varsin kunnioittavasti silmäilivät ja jonka suosiollisella avustuksella monasti virkistettiin oppilaitten raajoja ja pehmennettiin sitä kovaa päätä.

Sellaisessa koulussa saattoi oppia kirjan »pärmästä pärmään». 

Melkein niihin aikoihin, jolloin Kaisa lopetti opetushommansa, alotti Lukkarimäellä koulun Lovisa Berlgsten, joka oli ollut Turun palossa ja sieltä saanut sellaisen vian päähänsä, että hän aina hakkasi sitä edestakaisin. 

Kesällä 1843 kuulutti Lovisa juhlallisesti Uskelan kirkossa, että hän kotonaan Lukkarimäellä aikoo ruveta antamaan opetusta ihmisten lapsille. Kun sitten kuitenkin kanttori Linstedtin huoneet, joissa Lovisakin asui, paloivat, siirtyi koulun alkaminen myöhemmäksi. 

Viisitoista kuukautta harjotettuaan valistustyötä Lukkarimäellä, siirtyi "Perlksteenin mamsselli" asumaan Saloon "pakar Lindholmille", jossa paikassa hän piti koulua puolikymmentä vuotta. 

"Mamssel Lovisa" oli käsityksiltään ruotsinmielinen ja opetti pääasiassa ruotsalaisen herrasväen lapsia. Sanotaan hänen näiden ohella olleen taipuvainen ottamaan suomalaisiakin lapsia, vaikka hän näistä sanoikin: "Hullu ihmise, ku opettava lapsias suame lukema". 

Lapset saivat opetusta sisäluvussa, ulkoluvussa, kirj otuksessa ja veisuussa.

Lovisan mainitaan olleen äkäinen ihminen, etenkin suomalaisille. Kerrankin oli eräs visapää poika silmät ympyriäisenä tunteakseen katsonut erästä kirjainta — liekö ollut i — ja lopulta kysynyt Lovisalta: "Mikäs toi o, haah, sanokas ny"? 

Mamselli lienee kyllä sanonut, mutta lienee samalla antanut ankaran läimäyksen viivottimestaan, joka hänellä ennen aavistamattomia tapauksia varten aina oli varalla.

Sisarukset matkasivat Suomessa 1801

Korjaus 20.11.2016: Alla olevassa on matkustajat tulkittu väärin. Täydellisempi seuruelistaus on esitetty Åbo Tidningissä 9.10.1801. Se herätti ymmärtämään, että "perintöprinssi" ja "perintöprisessa" eivät olleet Ruotsin kuningattaren (ja Venäjän keisarittaren) sisaruksia vaan näiden vanhemmat: Karl Ludvig ja
Amalie. Seurueeseen kuuluivat myös näiden lapset prinssi Carl Ludvig ja prinsessa Maria Elisabet eli kuvat alla ovat oikeista henkilöistä, joille olin antanut väärät tittelit.

Badenin perintöprinssi ja perintöprinsessa (kuvat oikealla Wikipedian annista) lähtivät Pietarista 23.9.1801 ja saapuivat Ruotsin rajalle lauantaina 26. päivä. Ruotsin kruunun puolesta heitä oli vastaanottamassa Mauritz Klingspor adjutantteineen. Loviisaan päästiin kello 8 illalla ja vieraat vastaanotettiin linnoituksesta ammutuilla 32 kanuunanlaukauksella. Matkaa jatkettiin maanantaina ja keskipäivän ruokailu hoitui Porvoossa, jossa viihdytystä edusti Uudenmaan rakuunoiden paraati.

Klingspor lähti ennen vieraita Porvoosta ja ehti näin upseereineen vastaanottoon Helsingin kaupunginportille. Taas ammuttiin 32 kanuunanlaukausta ja kaupunki on erityisesti valaistu. Tiistaina 29.9. vieraat vietiin ihastelemaan Viaporia, jossa varustuksen miehistö esitti paraatin ja kanuunat laukaistiin... 32 kertaa. Viaporista ehdittiin keskipäivän aterialle kaupunkiin ja illalla tanssittiin sopivassa seurassa.

Keskiviikkona jatkettiin matkaa. Päiväruokailu tarjoiltiin puolimatkassa Grönkulla nimisellä tilalla ja iltaruoka perillä Billnäsissä, jossa vieraat myös yöpyivät. Torstaina lähdettiin kohti Turkua ja keskipäivän ruoka nautittiin Salon kestikievarissa. Pimeys hidasti matkaa ja Turkuun päästiin vasta perjantain puolella aamuyöllä kello 1. Kanuunat laukaistiin jälleen 32 kertaa ja vastassa oli kaupungin raati ja porvaristo. Matkarasituksista levättiin koko perjantai, mutta perintöprinssi vietiin lauantaina ihailemaan laivastoa linnan lähellä. Mikä ansaitsi vielä 32 kanuunanlaukausta sekä ilotulituksen.

Sunnuntai aloitettiin tietenkin messulla tuomiokirkossa. Puoli kuudelta prinssi ja prinsessa astuivat jahti Amadikseen ja jatkoivat matkaansa länteen.

Edellä oleva perustuu raporttiin sanomalehdessä Inrikes tidningar 13.10.1801.