Erinomasia luonnon tapauksia Suomessa

Vuonna 1802, 15 päivänä Joulukuussa tapahtui seuraava merkillinen luonnonihme Nerppiön pitäjässä ja Öfvermarkun kylässä, jonka erinomaisuutensa vuoksi pyydämme lukioillemme lyhyesti kertoa.

Tämän kylän läpitse kulkevasta joesta oli muutaman kiviheiton päässä kaivo tekeillä. Se oli jo 14 kyynärän syvyinen, mutta vettä ei ollut vielä herunut siihen. Pohja oli kuiva ja kova soran sekasesta savesta, mutta yhdessä kulmassa vähän pehmosempi. Isäntä ja kaksi muuta miestä, jotka olivat kaivossa, rupesivat kaivamaan pehmosemmasta kulmasta, luullen siinnä olevansa jo hyvinkin lähellä vettä, koska, sekä kaivossa että maan päälläkin, kuului kaivon pohjasta väkevä kohina kuin virran juoksu. Mutta kohina muuttui pian ryskinöiksi ja semmoisiksi paukauksiksi kuin pyssyn laukaukset, että miehet, jotka pelkäsivät veden äkkiä syöksevän kaivoon, pyysivät apua ylähältä, päästäksensä pian ylös. He eivät olleet vielä kaivosta varsin maalle ehtineet, ennen kuin kipenöitä, ja siinnä samassa tumman punanen valkean lieska leiskahteli kaivosta ylitse maanpinnan. Isompi lieska kesti 4 minuutin paikoilla, jonka perästä se itseksensä äkkiä sammui ja jätti sakean, kruutiita ja pahalta käryltä haisevan, sauhun peräänsä. Tunnin— Miehet turmeltuivat joka ainoa, eritoten yksi, jonka paloi niin pahasti toinen puoli kasvoja, kaula ja toinen käsivarsi, että hän siittä kauvan kitui.

Samallainen tapaus oli Joulukuussa, vuonna 1804, Isonkyrön pitäjässä ja Kylkkälän kylässä. Siellä syvensi mies vanhaa kaivoa pirttinsä vieressä kahdentoista kyynärän syvyydessä jälkeen puolenpäivän kello 4 aikoina, jonka tähden hänellä myös oli valkea kanssansa lyhdyssä. Äkkiä leimahti valkean liekki kautta kaivon, mutta siinnä samassa veti mies märät ja saviset riepunsa yli päänsä, ja saatiin myös siinnä tilassa vahingota kaivosta. Hän ei havannut mistä valkea tuli, mutta muutamat kaivon vierellä olevaiset sanoivat ensin kuulleensa kaivon pohjasta rätinän, ja sitte nähneensä maasta valkean leiskahtaneen; toiset sanoivat kanssa kuulleensa rätinän, mutta olivat sentään näkevänänsä lyhdystä valkean lähteneen. Tuokion takaa meni poikamainen mies, päresoitto kädessä, katsomaan kaivoon; mutta oitis, soittonsa kaivoon pistettyä, leimahti valkea silmillensä, aina 4 ja 5 sylen korkoselle. Mies parka paloi niin pahon, että hän siittä sairasti pari viikkoa. Koko yö kuultiin väkevä kohina kaivossa, niin että vasta kello 4 aikoina aamulla arvattiin mennä makaukselle, jolloin ei vielä kaivossa ollenkaan vettä havattu, mutta kello 5:deltä oli jo siinnä kaksi kyynärää liki parrasten vettä.

(Sanomia Turusta 4.2.1851)

Torpparin pojasta kauppiaaksi

Herman Santala syntyi Isossakyrössä 14.1.1861, vanhempinaan torppari Johan Johansson Santala ja Greta Henriksdotter Tuuralan Tuurasta. Oman kertomuksensa mukaan:

Aikaisemman lapsuuteni ajan sain viettää syntymäkodissani nauttien vanhempieni hellää hoitoa, jotka uutisviljelijöinä, kolkon korven raatajina, saivat useinkin kokea hyisen hallan ankaruutta. Vuonna 1869 sain minäkin ensi kerran — olin silloin 8 vuoden vanha — tuta elämän huolia. Oli herttainen heinäkuun aamu, kun minä unesta herättyäni näin vanhempani vesissä silmin ja raskasmielisinä keskustelevan keskenään. Utelin osaaottavaisesti syytä heidän suruunsa ja sain tietää, että halla, harmaapartainen ukko, oli yöllä vienyt kaiken viljan pelloista ja että nälkä oli edessämme.

Katkeran mielen valtaamana riensin ulos omin silmin näkemään, mitä oli tapahtunut ja huomasin miten vielä iltasella kauniisti kukoistavat perunanvarret olivat kokonaan mustat, ja niiden kukkaset alasvaipuneet, ikäänkuin olisivat nöyrästi kumartuen jättäneet hyvästiä. Saman kohtalon oli viljapeltokin saanut. Senkin kauniit tähkäpäät olivat vaalenneet ja surullisen näköisinä alas vaipuneet.

Nyt tajusin syyn vanhempieni suruun ja raskain mielin mietin minäkin elämämme kohtaloa. Vanhempaini uutteralla työllä ja toimella saimme kuitenkin sen verran ravintoa kokoon, ettei tarvinnut mennä mieroa kiertämään, eikä kukaan perheenjäsenistä liioin nälkään kuollut, vaikkakin ravintona oli pettu ja muu luonnoton riista. 12 vuotiaana täytyi minun ensi kerran mennä vieraan palvelukseen.

Oltuani kolme suvea karjanpaimenena, pääsin 15 vuoden vanhana palvelukseen erääseen taloon, jossa saavutin isäntäväkeni suosion ja sain opetella isäntäni johdolla talossa tarvittavia käsitöitä, joka taito siihen aikaan oli ihan välttämätöin renkimiehelle. 17 vuoden vanhana olin ensikerran hutikassa ja sitten monta kertaa myöhemminkin, vaikka aina pidin itseni kohtuullisena, enkä oikeastaan ollutkaan mieltynyt noihin juomiin. Samana kevännä kun Suomen jalo suuriruhtinas murhattiin, muutin minä Helsinkiin, koettelin täällä kaikellaisia töitä, olin muun muassa muuraustyössä, missä sellainen laki vallitsi, että tulokkaan s. o. »nahkapojan» aina piti hankkia tuopin viinaa, n. s. »härkäkannut», vanhoille työmiehille.

Jonkun ajan perästä sain työtä kauppias Vavulinilla, jonka luona olin koko 13 vuotta. Siellä ollessani tutustuin vaimooni, ja kun perhettä rupesi lisääntymään, heräsi minussa halu saada oma katto pääni päälle, jonka tähden ryhdyin rakennustoimeen vasta-alkavassa Hermannin kaupungissa. Sinne sitte muutinkin v. 1895 ja alotin pienen kauppaliikkeen. Ja nyt, kun olin vapaa toisen palveluksesta, sain tilaisuutta ottaa hiukan osaa kursseihinkin. Niinpä olin v. 1896 mukana kansanopistokursseissa, joissa sain uutta elämän innostusta, niitten etevien opettajien sanoista, jotka meille sydämmen lämmöllä puhuivat. Vasta nyt heräsin itsetajuntaan ja tunsin kansalaisvelvollisuuteni. Seuraavana kesänä otin myös osaa yliopistollisiin lomakursseihin, joissa sain uutta vakaumusta elämälleni.

Tämä teksti julkaistiin Santalan muistokirjoituksena Kylväjässä 41/1914. Esipuheessa ei muuta elämäänsä selitetä kovi yksityiskohtaisesti. Santala oli perustamassa raittiusyhdistystä nimeltä Toimela, hän oli "jäsenenä Helsingin raittiusyhdistysten yhteistoimikunnassa ja Helsingin raittiuspiirin toimikunnassa. Sörnäisten työväenyhdistyksessä ja yleensä Sörnäisten kansankodin harrastuksissa hän aikanaan puuhasi ensimmäisten mukana."

Osoitekalenterissa vuonna 1896 Herman Santala omisti Hermannin 6. korttelin osoitenumeron 1. Vuoden 1902 osoitekalenterissa on kartta, josta näkyy, että Hermannin tori oli samassa korttelissa ja koko alue käytännössä kiinni Sörnäisten vankilan muurissa.

Iällä kastetut ja kastamattomaksi kutsuttu Vänttinen

1) Jokin aika sitten otin esiin varhaisia juutalaisten kasteita Suomessa, mutta en tuolloin lukenut Wikipedian sivua Suomen juutalaiset. Siinä mainitaan 1700-luvulta Turun akatemiassa kieltä opettanut Kristian Petter Löwe ja myöhemmin akatemiassa opiskellutkin Fredrik Anton Meyer, jonka veli oli blogitekstissäni. Löwe jakoi pian matkaansa Uppsalaan. Meyer ilmeisesti kastettiin Tukholmassa eikä täten olisikaan kuulunut tekstiini. Kastettiinko Wikipedian tuntema Venäjältä (tuolloin Venäjään kuuluneeseen Haminaan) vuonna 1799 saapunut Jacob Weikaim luterilaiseksi ta ortodoksiksi? Selviäisi todennäköisesti Piia Einosen artikkelista Genoksessa 4/2015, mutta laiskuuksissani en ole tätä tarkistanut.

2) Osin kastamattomana Suomessa elänyt ryhmä olivat romanit, kuten olen kastamattomien lasten yhteydessä todennut. Romanien kastaminen oli niin merkillistä, että sellainen noteerattiin uutisena Ruotsissa asti, kuten Isoakyröä ruotsalaisista lehdistä haavoidessani huomasin. Post- Och Inrikes Tidningar 26.5.1855:

Vaikka palmusunnuntai osui aprillipäivään, uutinen oli totta. Sylivauvoja vanhempien kasteet näyttävät kirkonkirjoissa tältä:

Aivan tavalliset etunimet Adolf ja Wilhelmiina ovat kasteessa muuttuneet Hermaniksi ja Mariaksi. Nanguroshin kohdalla pidin nimenmuutosta "normaalina", kun alkuperäinen ei ollut eurooppalainen, mutta näköjään nimenmuutosta pidettiin kasteen osana.

3) Kastamaton ei siis ollut nimetön, kuten seuraavasta Savonlinnassa 23.8.1879 julkaistusta muistelmasta näkyy.

Vaaluvirran rannalla Heinävedellä on Ryöskänkallio, jossa löytyy luola. Tämä vuoressa oleva ontto paikka on noin 4 syltä pitkä ja 2 syltä leveä; vähä enempi kuin puolet luolan pituudesta on korkeampi, vaan muu osa matalampaa. Jyrkässä sisäseinässä löytyy vieläkin punaisia viiruja, joita sanotaan Ryöskän aikoinaan siihen punaliidulla kirjoittaneen. Nykyään ei enää voi saada selkoa, mitä riiputukset merkitsevät, vaan että ne todella ovat ihmiskäden tekemät eivätkä luonnon valmistamat, näyttäytyisi siitä, koska kostea sormi koskettaessa niistä värjäytyy.

Sanotussa luolassa piti vuoden 1800 tienoilla asentoansa Ryöskä Vänttinen, joka oli erittäin kookas (jättiläinen) ynnä väkevä mies. (Ryöskäksi sanotaan vieläkin semmoista ihmistä, joka ryöstämällä toiselta jotakin ottaa ja itsevaltaisia töitä harjoittaa.) Koska hän sen lisäksi oli ristimätön (kastamaton), oli hän puoli piru ja puoli ihminen, siis myöskin paholaisen kynsissä ja hänen suojeluksessaan. Tämän pimeyden hengen avulla hän harjoitti läheisiä ja kaukaisia kohtaan kaikenlaista pahuutta ja ilkivaltaa. Muutamia näistä olen saanut muistiin pannuiksi. 

Kerrankin hän souti Rantasalmelle Vaahersalon puolelle ja ryösti (ryöskäsi) eräästä talosta viisikesäisen härän. Pani sen sitte venheesensä ja läksi soutamaan luolaansa päin. Useampia miehiä rupesi silloin nelihankaisella venheellä rosvoa takaa ajamaan. Vänttinen souti ehkä Oravinkannasta kohti. Perästä ajajat luulivat hänet vihdoinkin tapaavansa, koska heidän mielestään Vänttisen oli kannaksella tarttuminen härän sarviin ja taluttaminen toiselle rannalle ja sitte vietävä venhe samaa tietä. Vaan ilonsa oli lyhyt, kun Ryöskä-Vänttinen rannalle saavuttuansa tarttui venheen kokkaan sanoen: "ynnä yhteen väkeen" (Tästä lauseesta luullaan hänen voimansa enentyneen) ja veti niin venheensä härkineen päivineen helposti toiselle puolelle. Niin hän perästä ajajain saavuttamatta pääsi pakoon luolaansa.

Ryöskä Vänttisellä oli myös tapana väkisen viedä vaimoväkeä luolaansa. Senvuoksi souti hän tavan takan kirkkovenheitä vastaan ja kun jossakussa näki hyvän näköisen tytön, koppasi sen armotta ja vastarinnasta huolimatta omaan venheeseensä ynnä vei asuntoonsa. Toi sitte aina tytön matkan varalle, josta omaisensa saivat hänet noutaa pois.

Koska Vänttinen suuren voimansa nojassa teki paljon pahaa, ryösti karjaa y. m. täytyi häntä "luusia" (eli lahjoa) viemällä hänelle lihaa sekä kaikenlaista muutakin ruoka-ainetta. Eipä sille talollekaan hyvää seurannut, joka hänet unhoitti kutsua pitoihinsa. Senvuoksi oli täytymys pitää ryöskää kunniavieraana häissä, ristiäisissä y. m. Päästäkseen mokomasta veronmaksusta, koetti moni häntä salaa ampua, milloin lyijy- tahi tina- milloin taas vaskiluodilla. Vaan ei mikään Vänttiseen pystynyt.

Kerrankin taas oli suuremmat pidot Vaalumäellä Lyytikäisen talossa. Vänttinen kutsuttiin näihinkin. Juhlapöytään asettuessa hän istuutui "niinkuin ryöskä ainakin" pöydän päähän. Vasta puolinen pää pöydästä oli tyhjä. Kun Vänttinen tämän keksi, kysyi hän syytä siihen. "Se on teidän kunniaksenne jätetty tyhjäksi", vastattiin hänelle. Vaan seinän läpi, juuri hänen selkänsä kohdalle oli kaivettu pyssyn mentävä kolo. Kun siis parastaikaa ruokailtiin, paukahti pyssy ja hopealuoti, jonka tappamisvoimaa tällä kertaa koeteltiin, lensi Vänttisen selän läpi. Hän oitis hyppäsi ylös, kaatoi vauhdissaan ruokapöydän ja koetteli rientää ovea kohti, vaan heittikin henkensä kynnyksen lähelle.

Toisen kertomuksen mukaan ryöskä, kun häntä oli ammuttu, hyppäsi lakeisreikään (kemuhuoneena oli savutupa) ja katosi ilmaan näkymättömiin.

Tarinaperinteestä, johon Vänttistä useammin liitetään sukunimi Konttinen, on Jouko Hautala kirjoittanut Kalevalaseuran vuosikirjassa 23-24. Tiivistelmän tapainen Suomen luonnon verkkosivulla.

Huutolaispojan lapsuus

Lehdessä Väinämöinen 2/1901 julkaistiin Tuomo Aallon raittiusmuistelma, joka kuului lapsuuden osalta seuraavasti.

Minä olen syntynyt v. 1864 Isonkyrön Lehmijoen kylässä. Vanhempani olivat köyhät. Ollessani noin 7-vuotinen kuoli isäni ja kun kovia kokeneen äitini terveys oli murtunut, niin ettei hän enää kyennyt meitä elättämään, jouduimme, sisareni ja minä, kunnan elätettäviksi, ja meidät myytiin huutokaupalla vähimmän vaativalle.

Isonkyrön kastettujen listan mukaan Tuomo syntyi 19.4.1864 Lehmäjoen Karhulassa isänään torppari Jakob Johansson Uitto. Tai Myllykoski, kuten rippikirjassa lukee. Hän kuoli lääninsairaalassa 5.12.1871. Seuraavassa rippikirjassa Tuomon isosisko siirtyy sivulle 254 ja Tuomo sivulle 283.

Torppa, johon jouduin, oli hyvissä varoissa. Minua kohdeltiin jotenkin hyvin, melkeinpä pitivät omana lapsenaan ja huusivat minut aina uudestaan, joten ei minun tarvinnut olla kaupassa saapuvilla, enpä aina tiennytkään, koska se tehtiin. Muuten sain, varsinkin talvisin, olla jotenkin helpolla. Suvisin oli kovempi työ, kun täytyi olla paimenena. Torpan kotonaoleva poika opetti minut kirjoittamaan ja laskemaan, siihen aikaan siinä paikkakunnassa harvinaiset taidot. Kaikenlaista puutyön tekoakin opin häneltä.

Mutta opinpa siellä muutakin. Kasvatusisäni oli paikkakunnan juopoimpia eikä hän tietysti voinut minua kasvattaa itseänsä paremmaksi. Eikä hän sitä koettanutkaan. Jo pikkupoikana juotti hän minun monta kertaa juovuksiin. Siihen aikaan juotiin sillä paikkakunnalla kauheasti. Joka päivä näki juopuneita ja toisinaan ajeli niitä talosta taloon hevoskuormittain. Usein poikasena heräsin yöllä niitten juopottelun rähinään ja — jouduin joukkoon. Rahalla vieteltiin minua juomaan. Isommaksi tultuani ei sitä enää tarvinnut tehdä. Olin jo oppinut kelpo juopoksi. Eihän muu ollut mahdollistakaan, kun en muuta nähnytkään, kuin alituista juopottelua. Ja juominen oli niin kunniassa, että juomaton ei ollut mies eikä mikään. 

Tietysti opin yhtä ja toista muutakin juomiseen kuuluvata. Kasvatusisäni oli myös hirveä kiroilija, ja korttipelin y. m. oppimisesta pitivät toverit kyllä huolen.

Kahdeksan vuotta olin tässä torpassa. Sitte menin rengiksi saman torpan vanhimmalle pojalle, joka oli talon isäntänä. Siellä ei opetus suinkaan muuttunut, sillä hän oli vielä suurempi juoppo, kuin isänsä. Juovuspäissä oli hän myös kovin häijy, joten olo kävi vallan kamalaksi. 

Levänluhdan tutkimuksista kuultua

Eilen pidettiin seminaari Näkökulmia Levänluhdan vesikalmistoon – tutkimusprojektin 2013–2016 tuloksia. Hämärästi muistan Anna Wessmanin kertoneen tutkimuksen aloittamisesta kallojen ääressä Kansallismuseossa - näköjään lokakuussa 2013. Sittemmin oli tehty paljon. Muun muassa niitä hiiliajoituksia, joita tuolloin jäin kaipaamaan.

KotomiCreations, Flickr CC BY-NC 

Wessman alkupuheenvuorossaan totesi nyt niihinkin vedoten, että kalmisto oli ollut käytössä 300-800 jaa. eli huomattavan kauan. Esinelöydöistä informatiivisimmilta vaikutti pronssikattila, joka kertoi mahdollisesta yhteydestä Ruotsin kautta Norjaan, jossa saman tyyppisiä kattiloita on ollut paljon. Myös selkänappisoljen korunappi on Suomessa harvinainen löytö. Hankala sana pitäisi painaa mieleen, sillä muistan millä ihmetyksellä näitä kapistuksia British Museumissa tuijotin. Kuvassa on vielä suhteellisen yksinkertainen malli. Englanniksi näemmä tämä on 'disc-on-bow brooch'.

Jukka Palo kertoi DNA-tutkimuksen haasteista ja kertasi paljon samaa kuin Åsa Larssonin esityksessä syksyllä. Tuloksia hänellä ei ollut vielä esiteltävänä, sillä vertailuanalyysi kovalla työllä ja uusimmalla tekniikalla saaduista näytteistä oli vielä kesken.

Markku Oinonen sivisti minua ja varmaan muutamaa muutakin radiohiiliajoitusten säätämisestä isotooppimäärityksin. Ihmisluun hiilipitoisuus kun riippuu nautitusta ravinnosta. Ja syömistensä puolesta Levänluhtaan haudatut muodostivat selvästi neljä erilaista ryhmää maallisen ja merellisen annin nauttimisen suhteen.

Santeri Vanhanen kertoi Levänlahden ympäristön kartoituksista. Siitepölykairaus kertoi, että vasta kalmiston käytön loppuvaiheessa alueelle tuli viljelykasveja ja varsinainen viljely alkoi keskiajalla. Asutuksesta kalmiston lähellä ei ole löydetty merkkejä.

Kristiina Mannermaa yllätti kertomalla, että lähes kaikki kalmistosta löytyneet eläinten luut ovat keskiajalta tai sitäkin nuorempia. Ainakin 4 hevosta on haudattu tai jätetty paikalle. Mieleen tuli vaarini kertomus hevosen hautaamisesta 1930-luvulla - joku on varmaankin historiallisen ajan perinnetiedosta tehnyt synteesin hevosten käsittelytavoista?

Markku Niskanen selvitti ihmisten luista muodostettuja arvioita sukupuolesta ja ruumiin koosta toistaen monesti, että pienet miehet ovat vaarassa tulla luokitelluiksi naisiksi ja lihaksikkaat sekä isommat naiset miehiksi. Onneksi luissa oli myös sukupuolta yksiselitteisemmin määrittäviä lanneluita, joiden perusteella Levänluhdan vainajista 75% oli naisia. Sukupuolesta riippumatta kalmistoon tuodut vainajat ovat omana aikanaan olleet keskimääräistä eurooppalaista kokoa eivätkä siis erityisen pienikokoisia kuten on joskus arveltu.

Kati Salo oli tarkastellut samoja luita tautien jättämiä jälkiä hakien. Ainoa eroavaisuus hänen väitöskirjaansa varten tutkimiinsa aineistoihin oli epätavallisen yleiset nivelmuutokset. Näitä voi aiheuttaa perintötekijät eli on mahdollista, että vainajista moni oli sukua keskenään.

Viimeiseksi Elisabet Holmqvist kertoi kahdesta metallisesineiden koostumuksen tutkimusmetodista, joista toisessa mittaus tehdään pinnasta ja toisessa on irroitettava näyte. Mittaustuloksissa oli odotettuja eroja. Itse esineissä oli myös huomattavia eroja metallipitoisuuksissa. Kuparia taisi olla kaikissa ja kajoavalla metodilla siitä saatiin määritettyä lyijyn isotooppipitoisuudet, joita voidaan verrata tunnettuihin kuparikaivoksiin. Kuullostaa hyvältä, mutta vertailuarvoja ei ole käytettävissä kuin Keski- ja Etelä-Euroopasta. Lisäksi minulle ja puolestani kysymyksen ääneen esittäneellä heräsi kysymys metallien sekoittumisesta niiden uudelleenkäytössä. Tähän ei saatu selvää vastausta.

Liikkuvainen Tobias

Isokyrön Yryselän kylän Hissalassa syntyi 24.3.1768 Clemet Hissarille ja Susanna Johansdotterille poika, joka kastettiin nimellä Tobias. Hän on vanhempiensa kanssa rippikirjassa 1790-1791, vaikka rippikirjan 1792-1801 mukaan hän on lähtenyt joulukuussa 1790 Vöyriin.

Vöyrissä hän oli pestautunut sotilaaksi Pohjanmaan rykmenttiin. Komennukselta Hangonniemelle hän karkasi Venäjälle. Sieltä palattuaan oli ollut Viaporissa Leskikuningattaren henkivartiorykmentin rullissa, kunnes erosi armeijasta 1804 ja lähti takaisin Pohjanmaalle.

Vanhassa kotiseurakunnassa hän oli avioitumisaikeissa, mutta liikkuvan elämänsä vuoksi esteettömyys ei ollut selvä asia. Tämä näkyy rippikirjasta 1802-1810, mutta vielä selvemmin kuulutuksesta sanomalehdessä Inrikes tidningar 6.5.1807, josta elämänvaiheensa poimin.

Kirkkoherra ei saanut tietoja Tobiaksen aiemmista avioliitoista ja hänet vihittiin Isokyrössä 27.9.1807 Caisa Månsdotterin kanssa.  

Palkittuja opettajia vuonna 1905

"Henrika Heikintytär Malm, itsellinen Kokemäen pitäjän Ylistaron kylästä, syntynyt v. 1823, on vuodesta 1848 antanut yksityistä alkeisopetusta lapsille sisäluvussa ja kristinopissa aina viime aikoihin asti, vaikka hän vanhuudesta riutuneena tuskin nyt enää siihen kykenee. Köyhyydessään ja vaatimattomassa asemassaan on hän aina säilyttänyt ympäristön ja entisten oppilaittensa kunnioituksen. Ilman näiden apua olisikin hänen täytynyt joutua vaivaishoidon elätettäväksi."

Henrika oli syntynyt 4.9.1823 Ylistarossa itsellinen Henrik Simonssonin ja Susannan tyttäreksi.

"Juho Matinpoika Tamppari, Isonkyrön pitäjän Salon kylästä, syntynyt v. 1832, on antanut lapsille opetusta, osaksi kotonaan ja osaksi kiertävässä sunnuntaikoulussa alkaen vuodesta 1856 eli jo 48 vuotta ja pitää vieläkin tätä kouluansa, josta on ollut vain pienonlainen palkka. On nyt vanha ja kivuloinen; mökkiläinen ja 16 lapsen isä."

Eteläpohjalaiset juuret -yhdistys on julkaisuut puhtaaksikirjoitettuna Isonkyrön kuntakokousten pöytäkirjojen pääkohtia. Kokouksessa 4.10.1886 "Hylättiin entisen lukkarin apulaisen ja kyläkoulun opettajan Juho Tampparin avustuspyyntö." ja 21.1.1886 käsiteltiin "Entisen varalukkarin Juho Tampparin valitus edellisen kokouksen 12§ päätöksestä.".

"Maria Mathilda Jaakontytär Myllyluoma Isojoella, syntynyt v. 1837, on koko elinaikansa toiminut lastenopettajana. Jo viisitoistavuotisena tuli hän äitinsä apulaiseksi, joka kuolemaansa asti toimi samalla alalla, ja oli siitä saanut julkisen tunnustuksen piispalta. Äidin kuollessa oli Maria Myllyluoma 22 vuoden ikäinen ja jatkoi nyt omin päin koulua. Keskeymättä on hän tästä ajasta pikkulapsia opettanut joka vuosi Mikkelin päivästä kevääseen asti. Oppilaita on ollut keskimäärin parikymmentä vuodessa. Varallisuutensa puolesta on hän köyhä ja voimiensa puolesta alkaa jo käydä raihnaiseksi."

Maria Mathilda on syntynyt Isojoen Korteniemessä 17.4.1837 torppari Jacob Jacobssonin ja Maja Caisan tyttäreksi.

Tekstilainaukset: Suomalainen Wirallinen Lehti 18.1.1905
Kuva Kokemäeltä skannattu mummon albumin postikortista
Tausta: Tammikuun 14 päivän rahasto

Palkittuja opettajia vuonna 1903

"Itsellisleski Anna Liisa Nordman, synt. 5 p. jouluk. 1830.
Jo vähän yli 40 vuoden on Anna Liisa Nordman pitänyt yksityistä pikkulasten koulua Laitilan Salon kylässä, jota tointa hän vielä jatkaa. Opetustoimessaan toimii hän innolla ja lämmöllä ja on siinä aina menestynyt, mutta ei ole koskaan tullut millään julkisella tavalla palkituksi. Itse elää hän köyhässä ja vaatimattomassa asemassa."

Anna Lisa syntyi Laitilan Paltilassa torppari Karl Henrikssonin ja Lisa Karlsdotterin perheeseen. Ilmeisesti 1850-luvulla hän oli mennyt naimisiin tarkk'ampuja Evert Johansson Nordmanin kanssa. (RK 1860-1866, 1867-1876, 1877-1886)

"Maria Österman Porvoon pitäjässä, synt. 4 p. huhtik. 1831.
Vuodesta 1862 alkaen on Maria Österman Saxbyn kylässä opettanut lapsia sisäluvussa, katkismuksessa ja lastenraamatussa saamatta koskaan muuta palkkaa, kuin mitä lasten vanhemmat ovat saattaneet antaa. Jälkeen vuoden 1898, kun kylään tuli ylempi kansakoulu, ovat hänen oppilaansa suuresti vähentyneet ja hän alkaa itse olla hyvin puutteellisissa varoissa."

Isonkyrön vanha kirkko. SLS Flickr

"Maria Kaarlontytär Slöög, synt. 12 p. toukok. 1831.
51 vuotta on Maria Slöög toiminut Isonkyrön Palonkylässä antaen alkeisopetusta pienokaisille. Työstään on hän nauttinut mitättömän pientä palkkaa. Vaatimattomana on hän asunut pienessä isältään perityssä mökissään ja aineellisesta puutteestaan huolimatta on hän kestävyydellä ja lämmöllä aina työskennellyt."

Maria Fredrika oli pitäjänsuutari Carl Fredrik Slögen ja vaimonsa Susannan tytär. Rippikirjoissa ei näy Marian opettajantoimi. (RK 1865-1871, 1872-1881, 1872-1881)

"Kanttori Karl Johan Bergman Teerijärvellä, synt. 12 p. kesäk. 1833.
Syksystä 1859 alkaen aina syksyyn 1900 on Bergman vaikuttanut eräässä Teerijärven alemmassa kansakoulussa, jonka hän itse on perustanut. Tämän koulun hyväksi on B. käyttänyt miehuutensa parhaat voimat ja työskennellyt suurella menestyksellä ja siunauksella. Monet ovat ne, jotka ovat häneltä saaneet ensimmäiset opetuksensa ja jotka kiitollisuudella aina tulevat muistamaan tätä lämminsydämmistä opettajaansa. — Heikontunut terveys on viime aikoina estänyt häntä jatkamasta työtänsä."

Palkittiin jo kertaalleen vuonna 1900!

Tekstilainaukset: Rauman Lehti 17.1.1903
Tausta: Tammikuun 14. päivän rahasto

Yhteyksiä Isoonkyröön?

"Eteläpohjalaiset Juuret ry on puhtaaksikirjoittanut Isonkyrön rippikirjan kymmenen vuoden jaksolta 1891–1900 ja tallentanut sen tietokannaksi excel-muotoon." Näin kertoivat tiedotteet jo jokin aika sitten, mutta minun piti nähdä niitä useaan otteseen, että keksin jotain "tutkittavaa".

Eli tutkimuskysymyksen: löytyykö kokemäkeläisiä? Vähemmän yllättävästi, ei varsinaisesti.

Karkussa 11.10.1863 syntynyt eläinvälskäri Kaarle Henr. Davidinpoika Kulonen oli tullut Isoonkyröön Kokemäeltä vuonna 1895 ja 12.9.1895 mennyt naimisin isokyröläisen torpparin tyttären kanssa. Kokemäen ulosmuutoissa (SSHY, jäsenille) lähtö on kirjattu Ylistarosta 24.5. Eli muutama kuukausi jäänyt aikaa riiaamiseen ennen häitä?

Ylistaron kylässä Kaarle Kulonen oli asunut Malmilla (SSHY, jäsenille), jonne oli tullut Tampereelta vuonna 1893. En ole paikallishistoriaa lukiessani kiinnittänyt eläinlääkäreihin huomiota, olikohan nopea paikanvaihto tavallista? Ja minkälaista koulutusta hankittuna.

Vihdissä 25.8.1879 syntynyt Theodor David Sirenius oli muuttanut Kokemäeltä Isokyröön vuonna 1899 ja edelleen 13.12.1900 "Kuumoo"n. Takaisin Kokemäelle? Ulosmuutto on Kokemäen kirjoissa 28.10.1899 (SSHY, jäsenille) Kuoppalasta (SSHY, jäsenille), jossa Theodor David oli isänsä, entisen v.t. kappalaisen taloudessa.

Isän kohdalla on juuri sellainen merkintä, joiden takia kirkonkirjoja haluttaisiin pitää lukkojen takana: "Tuom 1890. juop. virassa 2 vuotiseen virkaeroon." Poikansa paluumuuttaa Kuumoon eli Kokemäelle 13.12.1900 (SSHY, jäsenille) tittelinään "maanv. koul. oppilas". Kurkistus sanomalehtiarkistoon kertoo, että hän oli kuusi vuotta myöhemmin kauppamatkustaja Turussa.

Kuvituksena 1600-luvulta hollantilainen lehmä, jonka on vapauttanut internettiin alkuviikosta Getty museum. Vakuuttaa kuviensa olevan vapaasti käytettävissä, vastineeksi pitää vaan melko tarkasti kertoa mihin käyttää. Ellei väitä olevansa yksityishenkilö ja käytön ei-kaupallista.

Järven kuivaaja Pohjanmaalta

Etusivun uutinen Inrikes Tidningarissa 14.1.1801 oli Isokyröstä lähetetty kirje, joka jatkui jopa pätkän kakkossivulle. Lähettäjänä oli varakirkkoherra Äimeläus ja päiväys 23.11.1800. Aiheena oli samana päivänä jumalanpalveluksen jälkeen pidetty tilaisuus, jossa talonpoika Matts Marcko Rarehton kylästä sai hopeamitalin. Tämän oli hänelle myöntänyt kuninkaallinen majesteetti ja kuninkaallinen kamarikollegio siinä sivussa. Mistä hyvästä?

Siitä, että mies oli suurella ja huomattavalla innolla kuivattanut Tervajärven. Miehellä oli ollut hyvää peltoa, muttei niittyä. Niinpä hän kannusti kyläläisiä, yhteensä 27 miestä, yhdessä järveä kuivattamaan. Näin sovittiin, mutta yhteistyö ei toiminut. Matts Marcko tarjoutui sitten korvaamaan jo tehdyn työn ja lunastamaan muiden osuudet. Kaksi Liimakkoa pitivät kiinni osuuksistaan, mutta muut luopuivat niin että Marcko pääsi toteuttamaan itseään työssä haluamallaan tavalla.

Parissa vuodessa oli järvi kuivatettu. Kivinen koski aleni useamia sylejä ja uusi tiekin piti rakentaa. Palkkiona oli 90 tynnyrinalan niitty, josta jo edellisenä kesänä oli saatu 200 talvilastia heinää. Tulevaisuudessa määrä voisi noustaa 400 lastiin. Pappi uskoi, että tämä lapseton ukko jäisi pitäjäläisten muistiin pitkäksi ajaksi ja heidän arvostuksensa olisi arvokkaampaa kuin rikkaiden komeat muistoesineet.

Missään tapauksessa juttu ei ole puppua, sillä Kansallisarkistossa on kartta E27:10/7-13 Isokylä; N:o 3 Markko, Iso Tervajärven vesijätöstä kartta ja asiakirjat [koskee myös tilaa N:o 5 Liinakkala Orismalan kylässä Isonkyrön kunnassa].

Jutussa mainittua kylää "Rarehto" ei näy Isokyrön kirkonkirjassa eikä Isokyrön nykyaikaisissa kyläluetteloissa. Googlea käyttäen löytyy kirjoitusmuoto Riarehto sekä keskustelupalstalta Riikan tiedotus "Tuollaista Rianlehtoa ei ole - se on Riarehto eli Riarehdon kylä eli nykyinen Isokylä." Ulkopaikkakuntalaisia sekoittaakseen ovat isokyröläiset kuitenkin vielä vaihtaneet Isokylän nimen joksikin muuksi? Moista ei nimittäin näy Hiskin yleensä luotettavissa seurakuntatiedoissa.

Mutta jos Riarehto on Storby, niin palkittu Matts lienee päälimmäisenä tällä rippikirjan sivulla. Syntynyt 1733 eli oli melko iäkäs mitalin saadessaan.

Kartoista, taas

Ettei alkaisi vaikuttaa siltä, että olen unohtanut Arkistolaitoksen Digitaaliarkiston arvost... esittelyn, niin uutuussyötteestä esille tämä komeus:
Löytyy polulta Maanmittaushallitus > Maanmittaushallituksen kartat > Alue- ja rajakartat > Charta öfver Stor Kyro Sokn uti Österbottns höfdingedöme och Korsholms norra fögderi, transporterad... (MH MH 113/- -) eli käsittääkseni esittää Isokyröä. Yläkulmasta erottuu vuosi 1758, liekö sitten piirrosvuosi vai mikä. Paikannimiä on merkitty pitkin kartaa, joten jos Isokyrön 1700-lukua tutkisin, varmasti mielelläni niitä tästä tiirailisin. Mutta kun otsake on vanhalla ruotsilla, niin löytääkö kartta tiensä kiinnostuneiden eteen?

Vakan puolen tiedoissa kartalla on metatiedoissa sana Isokyrö eli tämän luulisi osuvan hakuihin Vatan puolella. Hitautensa vuoksi jätän kokeilematta, sillä onhan meillä tämä varsinainen karttahakukin.

Jos karttahaussa (rajoittuen digitoituun aineistoon) sanan Isokyrö laittaa kenttään 'Aihe' ei saa ulos mitään. Kenttä 'Alue' tuottaa ulos Suojeluskunnan lippupiirrustuskokoelmaa (miksi?) ja marssireittikartan 1800-luvulta. Blogin lukijat voivat muistaa, että olen kokeillut tätä lomaketta aiemminkin. Jakeluun ei edellenekään mene, että paikannimen kaltainen taustatieto pitää laittaa Nimeke-kenttään tähdillä ympäröitynä. Mikä ei muuten sekään tuota ulos yllä olevaa karttaa. Tässähän tuntee itsensä aivan tyhmäksi. Laittaisin palautetta palautelomakkeeseen, mutta ei sille edellisellekään tainnut mitään tapahtua.

Puuttuvia esteettömyystodistuksia siellä ja täällä

Armeijasta irtautunut sotilas Johan Mansnerus oli syntynyt joskus Tukholmassa, mutta päätyi kuninkaallisen Tornerhjelmin rykmentin riveissä palvellessaan Suomeen. Loppujen lopuksi Nurmijärvelle, jossa ilman esteettömyystodistusta päässyt naimisiin. Niinpä kuulutusta kehiin, alla oleva sarjassa ensimmäinen ja julkaistiin sanomalehdessä Inrikes tidningar 29.8.1797.

Vakuuttavasti Hiskistä löytyy Nurmijärvellä 8.11.1797 vihitty pariskunta "Alsk.Sold. Johan Mansneurus (af Toren Hjelmska)" ja "Pig. Maja St. Mouhiander".

Seuraavan potilaan kuvaus löytyi samaisesta sanomalehdestä. Myöskin Tukholmassa syntynyt tammisaarelainen muurarimestari Anders Hedergren mieli naimisiin tenholalaisen Johanna Fribergin kanssa. Esteettömyyden selventämiseksi asiasta kuulutettiin toista kertaa. Tämäkin tarina päättyi onnellisesti, pari vihittiin Tammisaaressa 16.11.1797.

Sanomalehdessä Inrikes tidningar 2.1.1799 julkaistu kuulutus (alla) ilmoitti, että virolainen renki Fredric Henricsson Hagström, joka oli tullut Tallinnasta viisi vuotta sitten Uudellemaalle oli aikeissa mennä naimisiin inkoolaisen Margaretha Ericsdotterin kanssa. Mitään ongelmia ei ilmaantunut ja häät pidettiin Inkoossa 26.6.1799.


Merikarvian kirkkoherra lähetti alla näkyvän kuulutuksen, joka julkaistiin sanomalehdessä Inrikes tidningar 5.4.1803. Avioliittoon oli aikomassa Thomas Jöransson "ifrån Wiro, Auro socken och Wana by". Hänelle en löydä avioliittoa ainakaan Merikarviasta.


Rauman kaupungissa syntynyt renki Johan Lundberg oli päätynyt ensin sotilasuralle Tukholmaan ja sitten Ahvenanmaalle, jossa aikoi keväällä 1805 naimisiin Anna Maria Ranckin kanssa. Kumlingen kirkkoherra ei saanut yhteydenottoja mm sanomalehdessä Inrikes tidningar 28.5.1805 julkaistuun kuulutukseen ja pari vihittiin 19.10.1805.

Gustaf Dahlqwist oli keväällä 1806 varakorpraali kuninkaallisessa Adlercreutzin rykmentissä, Heinolan komppaniassa, asui luvan kanssa Tenholassa ja halusi siellä solmia avioliiton. Esteettömyystodistuksen puuttuessa tarvittiin ilmoittelua, alla oleva kappale sanomalehdestä Inrikes tidningar 29.4.1806. Bromarvin seurakunnassa Dahlqwist pääsi kristilliseen avioliittoon 5.10.1806, morsiamenaan "pig. Maria Christina Axelsdr. Lindholm".

Vaasassa ja Isokyrössä yhtäaikaa istunut kirkkoherra Äimelaus lähetti matkaan alla olevan kuulutuksen, joka julkaistiin sanomalehdessä Posttidningar 28.5.1807. Naimisiin halusi verotalonpoika Clemet Hiffasin poika Tobias Fors, joka oli syntynyt paikkakunnalla vuonna 1768. Esteettömyyttä oli selvitettävä, sillä Tobias ei ollut pysynyt synnyinkonnuillaan. Hän oli ensin palvellut Vöyrissä Pohjanmaan rykmentin sotilaana. Komennuksella Hangonniemelle Tobias oli karannut Venäjälle ja sitten ottanut pestin Leskikuningattaren henkirykmentissä Viaporissa, josta saanut eron vuonna 1804 ja palannut samana vuonna Pohjanmaalle. Kiertelijän halukas morsian oli Caisa Månsdotter Pipponen. Heidät vihittiin Isokyrössä 27.9.1807.

Postauksen viimeinen tapaus on entinen merimies Johan Gustaf Johansson Solander, joka oli päätynyt laivamieheksi Etelä-Suomen ja Ahvenanmaan komppaniaan numerolla 114 ja nimellä Myra. Tämä väitti syntyneensä Merikarvian Alakylässä 20.3.1783 ja toimineensa merenkulkualalla useilla seuduilla vuosina 1800, 1803 ja 1804, kunnes 1805 saapui Ahvenanmaalle. Miehestä kiinnostunut morsianehdokas oli talonpojan tytär Catharina Ericsdotter. Esteettömyyden selvittämistä kuulutettiin toista kierrosta sanomalehdessä Posttidningar 23.8.1808.

Miehen antama syntymäaika ja -paikka eivät stemmaa Merikarvian Hiski-tietoihin. Mutta oli toivottavasti rehellinen. Avioliitto taisi siirtyi sodan takia, se solmittiin Hammarlandissa vasta 24.1.1810.