Zimmermannin juttu (5/5)

Tavanomaisen tauon jälkeen Zimmermanin kuoleman oikeuskäsittely alkoi jälleen syyskuun lopussa 1879 (Tapio 24.9.1879, Tapio 27.9.1879, Savo 30.9.1879, Tapio 1.10.1879, Savo 3.10.1879, Savo 3.10.1879, Tapio 4.10.1879). Lokakuun puolella tapahtui merkittävä käänne, kun Erik August Särkioja perui yksityisesti todistuksensa (Savo 7.10.1879, Tapio 8.10.1879). Käsittely ei tietenkään tähän loppunut ja toimittaja pohti "Saapa nähdä mitä todistaja Särkioja oikeuden edessä sanoo!" (Tapio 15.10.1870, Tapio 25.10.1879) "Mikä tässä tutkinnossa oli merkillisintä, on se, että todistaja Särkioja pysti entisessä todistuksessansa, jonka hän oikeudessa on antanut, jota vastaan sanoi puhuneensa valhetta v. t. vankihuoneen saarnaajalle, pastori Granitille." (Savo 28.10.1879, Tapio 29.10.1879)

Marraskuun lopussa jatkettiin vain yhden istunnon verran ja lykättiin jatko kuukaudella (Savo 4.11.1879, Savo 2.12.1879, Tapio 3.12.1879). Väliaikana Varjakan holhouslaitoksen johtaja P. Jurva vastasi Särkiojaa puolustaneeseen kirjoitukseen (Tapio 13.12.1879). Joulukuun istunnossa ei tapahtunut paljon muuta kuin siirto kuukautta myöhemmäksi (Tapio 24.12.1879). Zimmermannin kuolemasta oli nyt kulunut kaksi vuotta.

Tammikuun istunnossa kuulusteltiin kaksi todistajaa ja siirettiin käsittely kuukaudella eteenpäin. "Saapa nähdä, million ja kuinka tämä merkillinen juttu vihdoinkin päättyy." (Savo 27.1.1880, Tapio 28.1.1880). Helmikuun lopulla kuulusteltiin neljä todistajaa, jotka eivät selventäneet asiaa mitenkään. "Juttu lykättiin tulevan huhtikuun 7 päivään, jolloin virallisen syyttäjän tulee tehdä loppukaanteensa, jos hän nimittäin sitä ennen kerkiää saada osan asiakirjoista niin hyvissä ajoissa, että kanteensa tehdä voipi. Näyttää siis siltä että tämä hämärä ikävä juttu vihdoinkin on lähellä loppuansa." (Savo 2.3.1880, Tapio 3.3.1880)

Vaikka edelleenkään ei ollut yleistä mielipidettä kenenkään syyllisyydestä Iisalmen markkinoilla "Rakkaus viisujen ja murhajuttujen, varsinki surullisen kuuluisaksi tulleen Zimmermann'in murhan johdosta syntyneen laulun loilottajia oli runsaanlaisesti". (Savo 23.3.1880)

Virallinen päällekantaja (yleinen syyttäjä?) ei saanut asiakirjojaan valmiiksi huhtikuun alkuun mennessä, joten juttu siirtyi toukokuulle (Savo 9.4.1880, Tapio 10.4.1880). Tuolloinkin vielä kuultiin todistajia, mutta esitettiin myös syytöskirja, jonka mukaan Zimmermannin murhaan olivat olleet osallisina ravintolanpitäjä Holmberg, kauppias Keinänen ja puhvettipiika Sofia Huovinen. Ruumiin poiskuljettamiseen ja piilottamiseen osallistui kolme miestä, neljä kaupunkilaista oli salannut tietoa ja kaksi todistajaa tehnyt väärän valan. (Savo 21.5.1880, Tapio 22.5.1880)

Nyt alkoi siis vasta varsinainen oikeudenkäynti, joka päättyi heinäkuun alussa (Savo 11.6.1880, Tapio 12.6.1880, Savo 9.7.1880, Tapio 10.7.1880). Kuun lopussa Holmberg tuomittiin "osallisuudesta Zimmermannin rääkkäämiseen ilman tappamisen aikomuksetta kahdeksi vuodeksi kuritushuoneeseen" sekä maksamaan korvauksia.(Savo 30.7.1880, Tapio 31.7.1880). Hovioikeus sai eteensä vuoden lopussa 680 arkkia asiakirjoja (Savo 3.12.1880).

Kirje Kuopiosta. Helmik. 16 p. Viimeisten vuosien kuluessa on kaupunkimme suuressa määrässä ollut koko maan huomion alaisena. Aikoja on löytynyt, jolloin Zimmermannin murhajuttu oli jokaisen keskusteluaineena, ylhäisen ja alhaisen, etäällä ja lähellä. Jokainen on käyttänyt järkensä terävyyttä selvittääksensä asian todellista laitaa, oikeus on vuosien kuluessa pitänyt tutkintoja ja kuulustellut noin kuusisataa vierasta miestä ja jo jutussa tehnyt päätöksensäkin, mutta asian oikea laita on yhä vielä salaisuudessa. — Tämä himmeä asia kuuluu niiden joukkoon, jotka vasta aikojen kuluessa selvenevät. Uutisten puutteessa tällä alalla on yleisön huomio hetkeksi siitä luopunut; odotetaan ainoastaan mitä Viipurin hovioikus jutussa määrännee. Sieltä kerrotaan, että kuuluisa vierasmies Airaksinen on ollut kuulusteltavana itse hovioikeuden istunnossa — hovioikeuksien oikeudenkäyntijärjestyksessä tosin harvoin nähty tapahtuma. — Tarkoituksemme ei ole nyt esitellä mitään luuloja tässä ikävässä asiassa, jonka oikea selvitys on arvaamattoman tulevaisuuden. Mieleemme johtuu ainoastaan ne seuraukset, mitkä jutussa ilmi tulleet kohdat ovat saattaneet itse kaupungillemme. Sekä yksityisesti että julkisestikin on lausuttu, että Kuopion kaupunki on „mädäntynyt yhteiskunta". Se kyllin lukuisa yleisö, joka on kaupungistamme antanut tämän syvästi moittivan lauseen, noudattaa tämänkaltaista mielipidettä ei itse tapahtuman tähden, sillä tapaturmia ja murhia tapahtuu kaikkialla — vaan sen omituisen seikan tähden, ett'ei asiaa voida saada selville ja sen tumman kuvaelman tähden, minkä asiakirjat antavat täkäläisestä kansaelämästä. Monasti ovat nämät mielipiteet astuneet julkisuuteen, mutta ylen harvoin ovat ne meikäläisten puolelta herättäneet mitään vastinetta. Me olisimme kuitenkin velkapäät sekä omalle itsellemme että suurelle yleisölle selvittämään asian oikeata kantaa ja jos Kuopion yhteiskunta tosin on niin mädäntynyt kuin sanotaan. Hiljaisuus tässä kohden voi muukalaisten mielestä näyttää myöntämiseltä.  (Kuopion Sanomat 17.2.1881)

Hovioikeus vahvisti Holmbergin vankeustuomion, mutta vapautti muut osallisuudesta syytetyt todisteiden puutteessa (Savo 19.4.1881). Päätös ei olennaisesti muuttunut Senaatin oikeusosastossa (Kuopion Sanomat 23.1.1882)

Zimmermannin juttu (4/5)

Jo "surkean-kuuluisa" Zimmermannin kuoleman selvittely jatkui Kuopiossa 17.1.1879 (Savo 17.1.1979, Tapio 18.1.1879). Tammikuun kolmen päivän istuntojen jälkeen todistajien lukumäärä oli ylittänyt neljä sataa, mutta mitään hyödyllistä ei selvinnyt (Tapio 22.1.1879, Savo 24.1.1879). Helmikuun alun istunnon jälkeen Tapioon toimitettiin aiempaa yksityiskohtaisempi teksti, jossa uskottiin tutkinnon lähenevän loppuaan. Vielä oli kuitenkin joukko todistajia, jotka eivät olleet saapuneet paikalle (Tapio 5.2.1879, Savo 7.2.1879, Tapio 8.2.1879).

Jälleen pidettiin noin kuukauden tauko ja aloitettiin taas saavuttamatta ilmeistä läpimurtoa (Tapio 22.2.1879, Savo 28.2.1879, Tapio 1.3.1879, Tapio 5.3.1879, Savo 7.3.1879, Tapio 8.3.1879). Parin viikon tauon jälkeen jatkettiin samaan tapaan (Tapio 19.3.1879, Tapio 22.3.1879, Tapio 26.3.1879, Savo 28.3.1879, Tapio 29.3.1879, Tapio 2.4.1879, Tapio 5.4.1879, Tapio 9.4.1879). Savon toimittaja ajatteli jutun näyttävän "vihdoinkin lähenevän päättymistänsä", kun uusia todistajia ei enää ollut jonoksi asti (Savo 10.4.1879). Istunnot eivät kuitenkaan heti loppuneet (Tapio 30.4.1879, Savo 2.5.1879, Tapio 17.5.1879, Tapio 21.5.1879, Savo 23.5.1879, Tapio 11.6.1879, Savo 13.6.1879).  

Vasta heinäkuun alussa saatiin kiinni viranomaisten kaikin keinoin hakema Erik August Särkioja, jonka uskotiin olleen tarjoilijana Holmbergin ravintolassa Zimmermannin viimeisenä iltana (Savo 1.7.1879, Tapio 2.7.1879, Tapio 16.7.1879). 

Särkioja kertoi kerjuumatkallansa toissa vuonna myöskin olleensa Kuopiossa ja jonkun aikaa syksyllä Holmberg'in palveluksessa, josta hän kuitenkin pienten varkauksien tähden tuli pois, jolloin hän ensin meni Leppävirroille ja sieltä sitten Suonenjoelle. Täällä oli hän, ollessaan kyytipoikana Toholahden kestikievarissa, Rautalammin kirkolla ensi kerran kuullut Zimmermann'in katoamisesta puhuttavan. Holmberg'ista oli hän siis lähtenyt pois ennen kysymyksessä olevaa tapausta, josta hän muutoinkaan ei mitään tietänyt. (Savo 18.7.1879) 

16-vuotias Särkioja lähetettiin passittomana kotiseudulleen Kalajoelle, jossa hänet tunnistettiin Varjakan holhouslaitoksesta karanneeksi. Tässä yhteydessä nuorukainen innottui kertomaan, että "hän muutamana yönä joulukuussa 1877 oli nähnyt kauppias Keinäsen lyövän Zimmermannia otsaan, ja, Zimmermannin ruvettua apua huutamaan, Holmbergin, Ranisen ja buffettimamselin karanneen Z:n kimppuun sekä lyöneen häntä useampia kertoja mortelilla. Syyksi miksi hän ei Kuopion raastuvan-oikeudessa totta puhunut, sanoi Särkioja sen, että hän muutamalta syytöksen alaiselta henkilöltä oli muka saanut 600 m. rahaa," (Tapio 13.8.1879)

Särkioja lähetettiin tietenkin takaisin Kuopioon, jossa häntä kuultiin suljetuin ovin. Muitakin todistajia oli kuultavana, ennen kuin käsittely jälleen keskeytettiin kuukaudeksi (Tapio 16.8.1879, Tapio 20.8.1879). Tällä välillä Särkiojan luotettavuus kyseenalaistettiin Varjakan holhouslaitoksen johtajan sanomalehtikirjoituksessa:

Huomattava tässä on: miten Särkioja olis muutamissa viikoissa, ensin: ehtinyt samota Kuopioon; toiseksi: saavuttaa niinkin paljo luottamusta että hän voi tulla passariksi (kypariksi); kolmanneksi: persoonallisesti tuntea osan Kuopion kaupungin asujamista (Keinäsen, Ranisen y. m., sekä ajurit päälle kaupan); sekä neljänneksi: yön pimeydessä, Holmbergin kartanolla, voi tuntea Airaksisenkin, joka ei ollut kaupunkilainenkaan, sekä vasta tullut kaupunkiin? Tämä on suurempi edistys kuin mitä tavataan tavallisilla ihmisten lapsilla. (Savo 2.9.1879)

Tähän vastattiin samoissa lehdissä: 

Varmuudella on P. J. tietävinään että S:ja Lokakuussa oli Brahen kaupungin markkinoilla, mutta siinä on suuri erehdys, sillä usein mainittu S:ja on ollut, oman puheensa mukaan, jota myös vierailla miehillä toteen näytettiin, Ravintolan pitäjä Holmbergissa, Loka- Marras- ja Joulukuussa, käskyläisenä; jonka Holmberg myös itse oikeuden edessä myönsi. Olisi tuo lysti tietää, jos P. J. on itse nähnyt S:jan Brahen markkinoilla, yhtä selvästi kuin eräs Herra myöskin, nimeltä Jurva, oli ehkä unissa nähnyt vainaaja Zimmermannia vaasassa, kolme päivää ennen täältä löytöä, josta mainittu Jurva kiirehti luvattua palkintoa Z:n löydöstä saamaan. (Tapio 17.9.1879)

Zimmermannin juttu (3/5)

Niitä ja näitä Kuopiosta (Tapio 21.11.1878) 

Vuosi on kohta kulunut ummellensa tuosta merkillisestä miehen katoamisesta Holmbergin hotellissa. Siitä päivin on kuntamme elänyt jonkummoisessa kuohussa, jopa levottomuudessa tuon orakelimaisen kysymyksen ratkaisun odotuksessa ja saanut sen ohessa vissin maineensa kentiesi aina punanaamain maahan asti. 

Jos itse asia on tullut kuuluisaksi, niin eipä tuo olekaan mistään tavallisesta miehestäkään, sillä kumma mies tuo Zimmermanni tuntuu kuitenki olleen; kummempia retkiä kun hän lienee tuskin Mynchausikaan tehnyt kun hän viimetalvena. Joulukuun 13 p:nä katosi hän näkymättömänä henkenä Holmbergin hotellista; seuraavana päivänä nähtiin (eli oikeimmin luultiin) hänen kulkevan sivu saman hotellin; jonkun päivän kuluttua oli hän Kuopion lasaretissa ja samalla aikaa karannut pois koko seudulta, Jumala tiesi mihin; vielä jonkun päivän kuluttua nähtiin hän jo Oulun- ja samaan aikaan Vaasan-tienoilla; hiukan myöhemmin nähtiin mies jo Ruotsin manterella, josta tuli aivan varma ilmoitus Kuvernöörille että mies on paennut sinne. 

Jonkun aikaa sitte lepäiltyänsä vierailla mailla, kiiruhtaa hän jo tuohon Kuopion kymnasion kellon hukuttajaan "Kello"- eli Maljalahteen semmoisella kiireellä että, mies parka, rikkoi, hiukan kasvonsa ja päänsä kulkiessaan liukkaalla jäällä ja tuulispää vei hatun muutaman kadun kulmaan. — Näin ainaki huhut kertoivat koko viime talven ja me emme suinkaan voi aavistaakaan mistä ne alkunsa saivat. — 

Jaa, jaa sinä Z:merman, joka teit tämmöiset kummat matkat, ettäs tulit vielä kyttyrään vetäyneenä ikäänkun jostain kulista otettuna siihen Maljalahden rannalle päivänpaisteesen kasvoasi ja päätäsi mustaksi paistattelemaan niin että kentiesi valantehneet tutkiasi ja muut ihmiset ovat erehtyneet luulemaan sinulle väkivaltaa tehdyksi ja sinun niin onnettoman halvan persoonasi vuoksi on aivan viattomain ihmisten täytynyt tehdä täällä tämä kummallinen, koko vuoden kestänyt "Moskovan marssi." — 

Yhtä kummat kun sinun retkesi, ovat myöski matkakertomukset niistä olleet. Nuo noin neljäsataa kertoiliaa ovat antaneet aivan selvän kuvan vaelluksesi vaiheista Kuopiolle ja koko liki Suomen yleiseksi sivistykseksi — monjaat ainaki näistä edistyksen vaikuttajista tulee ainaki täällä pysymään kauan aikaa sangen huomattavassa muistossa. 

Mihin sinun matkustelusi vielä loppuneekaan ja mitä valaisevia kertomuksia siihen vielä lisäyntyykään, on aivan epätietoista. Vahinko vaan olisi tälle mainerikkaalle miehelle jos sattuisi vielä semmoisiaki löytymään, jotka näyttäsivät tuon rannikolla paistattelian pienen miehen kyttyrän joksiki muuksi kun juuri tuoksi Joulukuun 13 p. Holmbergista kummallisia retkiä alkaneeksi Zimmermanniksi, ja jos sattuisi ilmauntumaan niin varmoja tietäjiä jotka näyttäisivät ettei Kuopion "Alamannakassa" olisikaan koko yötä Joulukuun 13 ja 14 päiväin välillä. — "Koiramäen Aadami," joka osasi almanakan ulkoa Aapelin päivästä Sylvesterin päivään, sekä lyhemmän kyntömiehen almanakan, joutuisi varmaan sitte tämmöisestä ylihyppäyksestä ai'an laskussaan auttamattomaan pulaan. — 

Luuloja on levinnyt sekä itse Kuopiossa ja vieläki sitä enemmän muualla, että asiassa olisi rahat pelanneet jonkunlaisen näytelmän ja vieläpä tuntuu luuloja liikkuvan että oikeuden palveliatki olisivat antaneet näiden välikappalten vaikuttaa itseensä. Kukaan oikein ajatteleva ja joka itse ei ole suuri konna, ei suinkaan täällä enemmän kun muuallakaan ole ottanut semmoista korviinsakaan koska ei vähintäkään aihetta millään puolella ole semmoiseen alhaiseen tekoon ilmauntunut. Mistä semmoisia huhuja on tulvaillut, ei varmaan tiedä, vaan ne ei voine olla muuta kun, kaikkein sievimmin sanoin tuon hävyttömän roistoväen mielikuvituksista syntyneitä juoruja. — Itse asialla kaikessa surkeudessaan onki se hyvä puolensa että tämmöiselle alalle kuuluvat juorukellot tulevat ehkä tästä edes suuremmalla mallilla käyttämään tuota niin tärkeätä puhe-organiansa.

Tauonnut tutkinta jatkui uudelleen tapauksen vuosipäivänä (Tapio 14.12.1878). Istunnoissa ei selvinnyt uutta (Tapio 18.12.1878). Vuoden vaihduttua kunnioitettu kansalainen pohti tilannetta ja muun muassa kysyi "Onko vanha suomalaisista kerskattu rehellisyys tykkönään kadonnut Savon maasta? Onko sokeus päässyt niin suureksi, ettemme tiedä ja tunne, mikä väärän valan seurauksena on?" (Tapio 11.1.1879)  

Zimmermannin juttu (2/5)

Kuopio 1880-luvulla.
Karl Granit / Kuopion kulttuurihistoriallinen museo, CC BY 4.0

Kadonneiden miesten ruumiiden löydyttyä Kuopion Maljalahdesta toukokuun alussa 1878 käsittely oikeudessa alkoi tietenkin uudestaan. Rissasen kuoleman tuottamuksesta epäilty löytyi heti vangittavaksi, mutta Zimmermannin osalta käsittelystä tuli paljon pidempi (Tapio 1.6.1878, 5.6.1878). Kesäkuun puolivälissä todettiin, että tutkinto oli "kestänyt melkein taukoamatta koko viikon. Ravintolan isäntä A. Holmberg ja työmies J. Miettinen on pantu asian johdosta toistaiseksi kaupungin arestihuoneeseen." (Tapio 15.6.1878, 19.6.1878)

Kuukauden juhannustauon jälkeen käsittely jatkui ja raastuvanoikeuden salit täyttyivät "lukuisalla vierasjoukolla asianomaisista, kutsutuista ja uteliaista kuokkavieraista. Silloin alkoi taas tuo kunnassamme yhtä merkillinen kuin surullinen oikeusjuttu hyvin kätketystä ja kierrellystä murhaasiasta, joka ihmisten silmissä luullaan kuvastelevan päivän selkeänä, vaan joka kumminki koettaa kätkeytyä parhainmassaki lain valosta kaikkein pimeimpään yöhön." (Tapio 17.7.1878, 20.7.1878)

Jo tässä vaiheessa O. Dyberg ilmoitti, että "Tiedoksi ja kilpailun estämiseksi ilmoitetaan että minun kertoelmani tutkinnoista Zimmermannin kuolemasta kohta tulevat eri vihkoissa suomeksi julkaistavaksi." (Tapio 20.7.1878) Ensimmäinen osa "Kuopion raastuvan-oikeuden tutkinto Zimmermann'in murhajutusta" ilmestyi vuotta myöhemmin ja oli suomennos Otto Edvard Dybergin Helsingfors Dagbladille lähettämistä kertomuksista (Savonlinna 31.5.1879). Dybergin kiinnostusta tapaukseen ehkä lisäsi se, että Zimmermann oli äitinsä siskon Maria Sofia Tammelinin aviomiehen serkku.

Elokuun puolessa välissä "todistukset tuntuvat jotenkin sekaville ja joutuvatpa joskus todistajatki ristiriitaisauksiin". Saavutettiin kuitenkin marginaalista edistystä, kun yksi todistaja kertoi päivää ennen ruumiin löytymistä havainneensa Zimmermannin lakin "läheltä Dahlströmin sauna lankun ja lumikinoksen välistä ja että lakki näytti vasta siihen jääneen koska sen vieressä oli avian nuoria saappaanjälkiä nähtävänä, josta näyttää että ruumista lie vasta vähän ennen sen löytöä hinattu Maljalahteen ja että luvatun palkinnon himo olisi uskolliset säilyttäjät pannut liikkeelle voidakseen ansaita luvatun löytäjäisen." (Tapio 14.8.1878) Tässä vaiheessa jutussa oli kuulusteltu paria sataa todistajaa. (Tapio 17.8.1878)

Kiinnostus käsittelyyn ei ollut laantunut, kun tauon jälkeen jatkettiin 10.9.1878. Nyt kuultiin ensimmäiset todistukset metelistä ja tappelusta Holmbergin ravintolassa Zimmermannin katoamisyönä. (Tapio 11.9.1878) Silminnäkijän todistuksen perusteella "Herrat Keinänen ja Raninen, työmies Hätinen ja Sofia Huovinen saatettiin oikeuspaikalta suoraan läänin vankilaan koskaei sattunut tilaa kaupungin vankihuoneessa. Ravintolan isäntä Holmberg ja työmies Miettinen, jotka tähän asti on pidetty kaupungin arestihuon. vietiin myös läänin vankilaan." (Tapio 14.9.1878) 

Seuraavasta raportista näkyy miksi juttu koettiin erityiseksi. "Lukuisa joukko todistajia on nytki ollut tutkittavana, joista yksi puhuu sitä toinen tätä. Taaski on tullut esiin tuo ennenki tässä asiassa niin usein ilmauntuva ihmetyttävä ja inhottava seikka että todistukset ovat toisilleen kokonaan vastakkaisia. [...] Hirveältä kuuluu tämmöinen vastakohtaisuus, sillä toisella tai toisella puolella täytyy olla helvetillinen vääryys. [...] Asia näyttää niin kummalliselle ettei näytä enää voivan uskoa paljon ketään muutoin kun asianhaaroja myöten ja niitä merkkiä, mitä on huomattu pitetyissä tutkinnoissa - ne puhenevat asiassa todellisinta kieltä. (Tapio 21.9.1878)

Syytetyt yrittivät saada todistetuksi, ettei silmännäkijätodistaja ollut Zimmermannin katoamisiltana Kuopiossa, ja syyskuun lopulla todistajien kokonaismäärä oli jo 270 (Tapio 25.9.1878, 28.9.1878). Lisää todistajia oli vieläkin löydettävissä ja kuukauden tauon jälkeen käsittely jatkui lokakuun lopulla. Kutsuttujen todistajien määräksi laskettiin 360. (Tapio 23.10.1878, 30.10.1878). Silmännäkijätodistus menetti luotettavuutensa ja neljä vangittua vapautettiin (Tapio 2.11.1878, 9.11.1878). 

Venäjältä palannut konetehtaan asiamies kertoi, että suomalaiset "aina Volgalla, Astrachanissa ja Baku'ssa asti" olivat kyselleet Zimmermannin jutusta. (Tapio 13.11.1878)

Zimmermannin juttu (1/5)

Göteborgs-Posten 22.7.1878

Sanomalehteen Ahti (19. & 26.8.1880) kirjoittanut tiesi kertoa, että Kuopion raastuvanoikeudessa juuri loppuunkäsitelty Zimmermannin tapaus oli "vieläpä ulkomaillakin tullut kuulluksi, siitä on aikanaan ollut kertomuksia useissa saksalaisissa lehdissä, itse mailman suurin sanomalehti Times on katsonut sen ansaitsevan sijaa palstoissaan". Nimen Zimmermann hakeminen oikeasta yhteydestä saksalaisista sanomalehdistä osoittautui liian työlääksi, mutta huomio ulkomailla oli vahvistettavissa ruotsalaisesta sanomalehdestä.

Tapauksen julkisuus oli alkanut kuopiolaisen Tapion 22.12.1877 julkaisemalla pikku-uutisella, joka oli otsikoitu Arveluttavaksi seikaksi.

Viime viikolla torstaina kotosi herra kauppias R. Rissasen puotipalvelioista muuan nuorimies nimeltä Zimmerman niin ettei kenkään ole hänestä senperästä kuullut mitään. Kadonnut, joka oli siivo ja hiljainen luonteeltaan, oli mainittuna iltana mennyt erään tuttavansa kanssa muutamaan ravintolaan, josta kenenkään huomaamatta meni pois ja niin hävisi tielle tietymättömälle.

Kuukautta myöhemmin Kuopion lääninhallituksen etsintäkuulutus luettiin kirkossa ja poikkeuksellisesti julkaistiin myös Tapiossa 13.2.1877

Asianomaisen kaupungin fiskalin täällä tehdyn ilmoituksen mukaan ovat työmies Juhana Rissanen viime kuluneen Marraskuun 2 p:nä ja kauppakirjuri August Zimmermann edesmenneen Joulukuun 6 p:nä, molemmat tästä kaupungista, kadonneet tuntemattomiin, mitään tietoja heistä saamatta, vaikka näitä tarkimmittain on haettu; siis perään kuulutetaan mainitut Juhann Rissanen ja August Zimmermann täten Yleisesti, kehoituksella sille eli niille jotka yllämainituista henkilöistä voivat antaa jotaan asiaan kuuluvaa ilmoitusta siitä paikkakunnan ruunun palvelioille ilmoittaa, jonka oheessa ja tapauksessa että mainitut ilmoitukset voivat saatsaa näin kadonnutten löytämiseen Sata markkaa luvataan siitä palkinnoksi. Kuopion läänin kansselissa tammikuun 7 päivänä 1878.

Seuraavana päivänä alkoi sukulaistn pyynnöstä Zimmermannin osalta tutkinta Kuopion raastuvan oikeudessa. Kuulusteltavana oli yli 30 henkilöä, joiden joukossa olivat ravintolan henkilökunta ja muusikot. Käsittely jatkui useammassa istunnossa, joiden jälkeen edelleen vallitsi yhtämielisyys siitä, että Zimmermann oli lähtenyt ravintolasta toveriensa kanssa eikä katoamiseensa liittynyt väkivaltaa (Tapio 16.2.1878, 2.3.1878, 9.3.1878, 16.3.1878, 30.3.1878).

Tilanne muuttui toukokuun alussa, kun Zimmermannin ruumis löytyi Maljalahden rannalta pesuhuonen länsipuolelta. Kaikki vaatteet kalosseja myöten olivat tallella ja vainajan kellokin taskussaan. Lääkärin tutkinnossa todettiin, että paidan rintamus oli veressä ja päässä jälki tylpällä esineellä lyönnistä. Kuin sivuseikkana mainittiin se, että rannasta löytyi myös Rissasen ruumis. (Tapio 11.5.1878)

Augusta Nilsson ja koulunsa Kuopiossa

Pohjois-Savossa 18.5.1906 julkaistun muistokirjoituksen mukaan Augusta Fredrika Elisabeth Nilsson oli syntynyt 16.3.1835 

Liperissä Anttolan kartanossa ja olivat hänen vanhempansa majuri Henrik Nilsson ja Johanna Floman

Tultuaan äitinsä mukana Kuopioon alotti hän täällä sisarensa Charlottan kanssa v. 1857 pienten lasten koulun samassa talossa Minna Canthin ja Snellmanin katujen kulmassa, jossa J. W. Snellman aikoinaan asui. Tätä koulua hän jatkoi vuoteen 1873 saakka. 

Koulun viimeisenä vuonna Kuopiossa oli toiminnassa myös Edith ja Mimmi Kiljanderin, Viktoria ja Benedicta Steniuksen, Augusta Tuovisen ja Maria Saurenin koulut. Tuolloin:

Ryökkinä Augusta Nilsson'in koulu: 16 oppilasta 7—12 vuoden i'ässä; kaikkein lasten äidinkieli ruotsi. Oppilaat sekä vanhempansa asuvat kaikki Kuopiossa paitsi yksi oppilas joka on Pielavedeltä kotosin. Mainittu ryökkinä ainoa opettajatar. Koulu on ollut toimituksessa 14 vuotta. Oppilaita on koulussa valmistettu alkeisopistoon sekä naiskoulun 1:een ja 2:een luokkaan. (Tapio 7.12.1872)

Syksyllä 1869 koulunkäyntinsä aloittanut Gustaf Enwald ei muistellut Augusta Nilssonia arvostavasti.

Opittuani sisältä lukemaan sekä jonkun verran laskentoa ja kirjoittamista pantiin minut syyslukukauden alussa 1869 neiti Augusta Nilssonin pienien lasten kouluun Kuopioon. Olen aikojen kuluessa miettinyt, miksi minut pantiin sellaiseen oppilaitokseen kuin tämä koulu oli, vaikka Kuopiossa tähän aikaan oli paljon parempiakin kouluja, m.m. kimnaasin lehtori Aschanin lastenkoulu, jota pidettiin erinomaisen hyvänä ja jota vanhin veijenikin oli käynyt vuodesta 1867. 

Kouluun tultuani asuin enoni ja tätini luona ja kun neiti Nilsonin koulu oli samalla tontilla olevassa toisessa rakennuksessa, lienee tämä asuntopaikkani läheisyydessä ollut koulu heidän mielestään ollut sopivin ja mukavin heidän nuorelle pojalleen. - Sivumennen mainitsen, että koulu sijaitsi samassa talossa, jossa J. W. Snellman oli asunut ollessaan Kuopion yläalkeiskoulun rehtorina. Kouluun tuloaikana omisti kummankin talon pika-ajuri Luostarinen, jolla oli useampia hevosia.

Opetuskieli koulussa oli ruotsi ja oppikirjoina käytettiin Z. Topeliuksen luonnonkirjaa, K. G. Leinbergin raamatunhistoriaa, C. Collanin pientä maantieteen oppikirjaa ja pientä katkesmusta. Kaunokirjoitusta ja laskentoa kokonaisilla luvuilla opeteltiin myös. Kaikki oli luettava ulkoa, eikä oppilaille koskaan selitetty luettavan aineen sisältöä. Vaadittiin vain, että he sujuvasti ja oppikirjan sanoilla voivat lausua läksynä olleen kappaleen sisällön. Oppilaita oli koulussa toistakymmentä, enimmäkseen tyttöjä ja vain kolme poikaa. Poikaoppilaat olivat Sortavalan lyseon opettajana v. 1901 kuollut maisteri Filip Relander, Kuopion kaupunginlääkärinä kuollut Gustaf Forsten ja näiden muistelmien kyhääjä. 

Tytöistä mainittakoon Kuopion silloisen lääninkamreerin Karl Otto Helsingiuksen tytär Eugenia, joka myöhemmin meni naimisiin insinööri Uno Aleksanteri Gyllingin kanssa. Heidän poikansa Edvard Otto Wilhelm Gylling, s. 30/11 1881, filosofian tohtori ja tilastotieteen dosentti yliopistossa, otti osaa kommunistien toimintaan 1918 ja pakeni Venäjälle, jossa on toiminut jonkinlaisena ylempänä virkamiehenä Venäjän-Karjalassa, mutta on äskettäin karkoitettu sieltä pois. 

Toinen tyttöoppilas oli kuopiolaisen kauppiaan tytär Ida Lundeman, joka käytyään Kuopion tyttökoulun, toimi kansakoulunopettajana Kajaanissa ja meni siellä naimisiin myöhemmin lääninmaanmittarina kuolleen Karl Harlinin kanssa. 

Tässä koulussa opiskelin 2 1/2 vuotta ja suoritin lukuni ruotsinkielellä. (Savo 18.3.1936)

Kappalaisen tyttärten yritteliäisyys

Lapinlahden kappalaisen Samuel Kiljanderin (1802-1850) lesken arvovuodet päättyivät vuonna 1853. Vanhin poika Adolf Israel pärjäsi omillaan, joten Antoinette Margareta Calonius (s. 17.1.1805) otti lapsuusmaisemiinsa Kuopioon mukaansa vain nuorimmat lapset eli Edithin (s. 31.3.1842), Emilian (s. 7.9.1846) ja Georg Johanin (s. 24.8.1848). Samaan aikaan kaupunkiin muuttivat kaksi sisartaan Maalahdesta. (Kuopio muuttaneet 30.8.1853; RK 1848-58, 172, 45, 257; 1859-68, 246). 

Ennestään Kuopiossa asui Antoinetten isosisko Bona, joka on saanut Wikipedia-sivun. Kansallisbiografiaa mukaillen se kertoo, että "peri miehensä August Kellgrenin laivanvarustamon ja kauppahuoneen Kuopiossa vuonna 1850 ja kehitti sitä yhdeksi suurimmista suomalaisista yrityksistä".

Papin tyttärille oli siis tarjolla malli yritteliäisyydestä. Koulutuksen saaminen oli hankalampaa. Vasta 1850-luvun lopussa Kuopiossa oli tyttökouluja, joten ainakin Edith lähetettiin Maaningalle Anette Sofia Jackin vuosien 1852-1853 paikkeilla pitämään sisäoppilaitokseen. Mahdollisesti hän sai muutakin oppia, ennen kuin syksyllä 1863 avasi oman koulunsa Kuopioon. Lukemista ja kirjoittamista sekä käsitöitä sai oppia 20 markan lukukausimaksulla (Tapio 12.12.1863). Vuosikymmen myöhemmin koulusta kirjoitettiin:

Ryökkinä Edith Kiljander’in koulu: 15 oppilasta 6-10 vuoden i'ässä. Kaikki kotoisin Kuopion kaupungista. Äidinkielenä on ruotsi kaikilla muilla paitsi kolmella, jotka puhuvat suomea. Koulussa, joka on ollut vaikutuksessa 10 vuotta, on valmistettu oppilaita alkeisopiston 1:een luokkaan ja myös naiskouluun. Koulun johdattajatar on ryökkinä Edith Kiljander; toinen opettajatar sisarensa, ryökkinä Mimmi Kiljander. (Tapio 7.12.1872)

Kaksi vuotta myöhemmin lukukausimaksu oli 25 mk. (Tapio 22.8.1874) Sisarusten yhteiset vuositulot koulunpidosta olivat siis noin 450 markkaa, nykyrahassa 2300 euroa. Edithin muistokirjoituksen mukaan koulua pidettiin 22 vuotta. Sama teksti kertoo, että "Samoihin aikoihin kuin koulunsa aloitti, ryhtyi K. innokkaasti harrastamaan myös kukkien viljelystä ja myyntiä" (US 22.11.1923)

Astra 2/1928

Kukkien myynti vaati ilmoittelua viimeistään 1870-luvun puolivälissä, jolloin Edith Kiljader kauppasi muunmuassa ruukkukasveja (Tapio 5.9.1874), georgiineja eli daalioita (Tapio 15.5.1875), ruusuja, neilikoita ja kultalakkaa (Tapio 8.5.1878), viherkasveja (Tapio 4.9.1878) sekä "Kukkais-kimppuja tilauksen mukaan" (Savo 18.4.1879). 

Bona-tädin mies oli aloittanut uransa mesimarjajalosteita. Ehkä tämä innosti Kiljanderit hilloamiseen. Mesimarjahilloa myytiin ensin Edithin äidin nimissä (esim. Tapio 24.7.1875), mutta syksystä 1878 ilmoitukset ovat Edithin nimissä. Hän myös laajensi tuotevalikoimaa ja esimerkiksi syksyllä 1880 kauppasi Kuopiossa suomeksi ja ruotsiksi kirsikka-, lakka-, mansikka-, vadelma- ja karviaishilloa syksyllä 1880 (Tapio 8.9.1880).

Edithin yrittäjyys sai formaalin muodon vuonna 1881, kun hän perusti serkkunsa Fanny Kellgrenin kanssa toiminimen Kiljander & Kellgren, joka jatkoi J. F. Malmbergin kangaskauppaa (Kauppalehti 25.5.1910). Fannykään ei voinut levätä salin sohvalla, sillä veljensä oli vuonna 1872 menettänyt vanhempiensa yrittämisellä kokoaman omaisuuden pelivelkoihinsa. 

Emilian toiminta jää ainakin sanomalehdissä sisarensa varjoon. Kahdesti hän ilmoitti halukkuudestaan antaa voimistelutunteja, mutta näiden toteutumisesta ei ole tietoa.(Tapio 16.8.1873 & 3.9.1879) Muistokirjoituksen mukaan "Nuoruusvuosinaan neiti Kiljander toimi m.m. voimistelun opettajana täällä toimineessa yksityisessä ruotsalaisessa tyttökoulussa." (Savo 19.10.1929)

Hänen 80-vuotisjutussaan todetaan, että Emilia oli "joku aika takaperin lopettanut kaupungissamme hyvin tunnetun käsityö- ja kukkakauppaliikkeensä, mutta siitä huolimatta jatkaa hän vieläkin kautta maamme laadultaan mitä parhaimmaksi tunnettua marjasäilykkeiden valmistamista."(Pohjois-Savo 7.9.1926) Pari vuotta myöhemmin muistokirjoituksessa: "Myöhemmin hän yhdessä sisarensa kanssa perusti tänne koruompeluliikkeen, jossa valmistettiin erinäisiä korutöitä sekä myytiin ulkolaisia tuotteita. Myöskin oli heillä kukkakauppa."(Savo 19.10.1929)

Kuopion Mamma Olsoni ja siirretyt kilvet

Gustaf Enwald (1861-1946) Kuopion ala-alkeiskoulun muistelman pätkä

Uskontoa opetti apulaisopettaja, ylioppilas Edvard Olsoni. Hän oli hyvänluontoinen ja laski leikkiä oppilaitten kanssa. Joten opetus monesti unhoitettiin. Hän oli tavattoman lihava, minkä vuoksi häntä yleisesti kutsuttiin liikanimeltä "mamma Olsoni". Opettaja Olsoni syntyi 18/3 1835, ylioppilas 1857, Kuopion tuomiokapitulin edessä hyväksytty opettajavirkoihin ala-alkeiskouluissa 1867, saanut saarnaluvan tuomiokapitulilta 1878, kansakoulu-opettaja Kuopiossa 1873-1878, opettaja Kuopion ala-alkeiskonlussa 1870—75, opettaja Kivijärven Kinnulan kansakoulussa ja saarnaaja sen rukoushuoneessa 1878. (Savo 29.3.1936)

auttoi ajoittamaan nimimerkki Civiksen lyseomuistelman samasta kaupungista 1870-luvun alkuun.

Ala-alkeiskoulussa oli hyvin väljäsuinen opettaja, joka oli tuttu kaikkien kaupunkilaisten kanssa, olivatpa he sitten ylhäisiä tai alhaisia, toriämmästä kuvernööriin asti. Kaikkia hän puhutteli ja kaikille hänellä oli juuri sellaista sanottavaa, joka puhuteltavaa huvitti. Tästä puheliaisuudesta ja opettajan täyteläisestä ulkomuodosta lieneekin johtunut, että häntä yleensä kaupunkilaisten kesken nimitettiin mammaksi. Kukaan ei käyttänyt hänen nimeään muuten kuin panemalla mammatittelin eteen tai myöskin käyttäen mammaa yksinään.

Mamma asui äitineen ja palvelustyttöineen Pumpputorin varrella pienessä matalassa rakennuksessa, joka kokonaan oli hänen huostassaan. 

Jossakin oli Mamma puhellut jotain lukiolaisten arvoa alentavaa sekä maininnut muutamia nimiäkin. Sattui sitten eräänä sunnuntai-aamuna hankiaisen aikaan, että varhaiset hankiaiselle menijät seisattuivat katselemaan Mamman asunnon seinää. Ja katseltavaa siinä olikin, sillä katon rajasta kivijalkaan asti oli seinä ja ikkunatkin peitetty ammattikilvillä. Oli siinä suutaria, räätäliä, leipuria ja jos jotakin. Toiset kilvet olivat ripustetut seinään kiinni ja toiset riippuivat tangoistaan kauempana. Ihmisjoukko Mamman asunnon kohdalla taajeni ja jo alkaa saapua kilven omistajiakin koluamaan seinämällä sekä herättelemään asukasta. Mamma lähettää palwelustyttönsä katsomaan, mikä melu ulkona on, alkaen itse pukeutua. Ulkoa alkaa kuulua puheita, että joko nyt juorut ovat loppuneet kaupungista, kun on pitänyt kerätä ihmisten kilvet talonsa seinälle. Pukeuduttua koettaa Mamma ikkunastaan päästä selville kansan touhusta, mutta ikkunapa ei valaisekaan, vaikka kaihin on vedetty syrjään. Kilvet peittävät edelleenkin ikkuna-aukkoja. Oli siinä sitten markkinat koko aamupuolen, kun asianomaiset hakivat pois kilpiään ja syyttelivät Mammaa niiden anastamisesta. Kukaan ei kuitenkaan ollut asiasta niin vihoissaan, että olisi edes ilmoittanut poliisille oikean syyllisen selville saamiseksi. Kukin haki omansa pois ja ripusti paikoilleen huomattuaan, ettei kilpeä siirtäessä oltu millään tavalla rikottu eikä vahingoitettu. 

Minkäänlaista tutkintoa siitä, kuka kilvet oli Mamman seinään ripustanut, ei liene koskaan pidetty. Ainakaan ei lukiolaisilta yleisesti tiedusteltu, olivatko he sen tehneet. Mamma taisi kyllä aavistaa, että teossa on lukiolaisia ehkä ollut johtajina ja mahdollisesti muuta kaupungin nuorisoa apulaisina. Kuitentäm2 :laiataatall .1 v. kaan ei tämä kilwistysjuttu ollut lukiotaatan minadsinta taitaanuitaila laisten wirakkisia toimenpiteitä.(Tampereen Sanomat 7.12.1910)

Tyttöjen sisäoppilaitos Maaningassa?

Tätä kirjoittaessani Maaningan Korholan tila esittäytyy verkkosivuillaan kartanona ja tarjoaa juhlapalveluita. Nimimerkki -i -g kertoo puolestaan artikkelissaan Flickskolan på mormors tid (Astra 2/1928), että Korholassa toimi tarkemmin määrittelemättömänä aikana Keski-Suomen vanhimpiin kuulunut sisäoppilaitos "Jackska pension": "Enligt den tidens okomlicerade förhållanden utgjorde samma rum, med omsorgsfullt tillklistrade fönster, såväl sovrum, matrum som klassrum för de smä disciplarna." Ilmaisun detaljit ovat vakuuttavia, mutta löytyykö muita lähteitä?

Nimi Jack viittaa artikkelin kuvituksen perusteella Anette Sofiaan (s. 2.11.1813) ja tämän veljentyttäreen Olga Mariaan (s. 24.12.1836). Anette Sofia oli muuttanut kirjansa Maaninkaan vuonna 1846, kun veljensä Nils Gustaf oli ollut muutaman vuoden seurakunnan kappalaisena. Anette Sofia on merkitty vuokralaiseksi toisaalla, mutta oletettavasti vieraili useasti kappalaisen puustellissa (Maaninka RK 1843-53, 408, 69). Siellä ei ollut asiat 1840-luvun lopussa parhaalla mahdollisella tavalla, sillä kolme lasta kuoli nuorina ja heidän äitinsä vuonna 1850 (Maaninka LK 1843-53, 688; RK 1843-1853, 447). Paimenmuiston mukaan Nils Gustaf vapautettiin vuoden 1854 lopussa vuodeksi virastaan "juoppouden ja virkavirheiden takia". Tuolloin kanssaan asuivat Olga Maria ja Rosa Augusta (s. 20.3.1838).

Anette Sofia muutti Maaningalta Kuopioon vuonna 1854. Vuosina 1852-53 hän oli vuokralaisena Halola 6:ssa, joka Maanmittaushallituksen uudistushakemiston mukaan on "Vanha Korhola". Nämä ovat siis todennäköisimmät vuodet sisäoppilaitokselle.

Helsingfors Dagblad 27.2.1878

Nimimerkki -i -g:n mukaan opetus jatkui Kuopiossa eikä tätä ole mitään syytä epäillä, vaikka siitä ei ole varsinaisia todisteita. Anette Sofia oli muuttanut Kuopioon isänsä kanssa ja tämän kuoltua vuonna 1857 hän tarvitsi elatuskeinon (Kuopio RK 1848-1858, 28; 1859-1868, 22). Olga Marian muutettua Maaningalta Kuopioon naiset asuivat samoissa osoitteissa, joten yhteinen koulunpito sopisi kuvaan (Kuopio RK 1859-1868, 48, 14, 198, 179). Kuopiossa vuonna 1872 laaditussa koululistauksessa selkaista ei ole (Tapio 7.12.1872).

Finland 13.10.1892

Pilalaulu Kuopion tyttökoululaisista

Tampereen sanomissa 7.12.1910 julkaistut nimimerkki Civiksen muistelmat Kuopion lyseosta sijoittuvat yhden tapahtuman perusteella 1870-luvun alkupuolelle. Civis haluaa esittää lukiolaiset hyvässä valossa, mutta hän on kuitenkin kertonut ikävämmän tapauksen.

Herrastyttöjä varten oli kaupungissa ruotsinkielinen tyttökoulu, joka, samoin kuin suomalainenkin kansan lapsia varten, alussa lienee syntynyt yksityisten alotteesta, mutta oli jo kuuskymmenluvun alussa joutunut valtion huostaan ja saanut siitä syystä nimen ruununkoulu. Toisina niminä oli rouvasväen koulu ja tipokoulu. Tämän perin siivon oppilaitoksen oppilaista syntyi lukion viimeisen edellisenä talvena kaksikielinen pilalaulu tai oikeammin ruotsinkielinen, vaikka siihen sinne, tänne oli siroiteltu suomalaisiakin säkeitä sekä loppuvärssy kokonaan suomeksi:

Laulu on tehty monista 

Tyttöraukoista somista 

Minulta, sinulta, häneltä 

Kaikilta kolmelta hyvältä

Mitään vaarallista tai häpeällistä ei laulu tytöistä tiennyt kertoa, mutta kun siinä mainittiin laulettavat oikeilla nimillään ja arvosteltiin ilkeällä tavalla heidän näköään ja esiintymistään, herätti se kylläkin apeata mieltä ei wain asianomaisissa itsessään, vaan myöskin heidän vanhempainsa ja ylipäänsä ruotsitaitoisten kaupunkilaisten kesken. Tyttökoululaiset pukeutuivat mustiin pukuihin ja palvelija pantiin saattelemaan, kun he kulkivat kouluun tai muuten liikkuivat kaupungilla. Laulua levitettiin ainoastaan muutamia kirjoitettuja kappaleita, joten sen sisällys ei saattanut tulla yleisesti tunnetuksi eikähän se ruotsinkielisenä olisi yleiseksi levinnytkään, vaikka sillä olikin kaikki yleislaulun, rekiveisun ominaisuudet. Kaikki, jotka sen tulivat tuntemaan, olivat yksimielisiä sen tuomitsemisessa halpamaiseksi ilkityöksi.

Majesteettirikoksesta 1910-luvulla tuomittu

Emilin elämän alku ei ollut millään mittarilla paras mahdollinen. Hän syntyi 3.1.1867 Tampereella vanhempinaan Finlaysonin työläinen Axel Jeremiasson Palmgren (s. 17.10.1842 Pirkkala) ja vaimonsa Vilhelmina Elisabet (s. 16.6.1836 Urjala). He olivat varmaankin kohdanneet Tampereella, jossa menivät naimisiin 5.11.1865. (Tre RK 1860-66, 191; 1867-1876, 1091) Emilin isä kuoli 7.6.1868 ja äiti 22.11.1868, joten heistä ei jäänyt mitään omia muistoja. Hän oli Tampereen kirjoissa kunnes otti muuttokirjan Helsinkiin 31.12.1880 (Tre RK 1878-1887, 1902). Ottaen huomioon monet maaseudulle sijoittuvat kirjoitelmansa, tuntuu todennäköiseltä, että Emil tosiasiallisesti asui kaupungin ulkopuolella, todennäköisesti sukulaistensa luona.

SWL 27.6.1883

Helsingissä Emil on päätynyt kirjapainoalalle ja työskenteli ainakin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa (HS 4.10.1918). Vuonna 1889 ilmestynyt pieni kirjansa Helsingissä opissa ynnä muita kertoelmia ei sisällä selvästi elämäkerrallista ainesta lukuunottamatta aloitusta, jossa hän kertoo pysäyttäneensä kadulla professori Julius Krohnin, joka oli sitten arvionut jonkun kirjoitelmansa. Tällaista ei jokainen nuorimies tekisi. Muistokirjoituksensa mukaan Emil näinä Helsingin vuosina "samalla uutterasti opiskeli väliaikoinaan tiedon kaikilla aloilla, harrasti kirjallisuutta ja musiikkia (Kaleva 5.10.1918). Varhaisiin julkaisuihinsa kuuluu kertomus Ei virkamieheksi vähällä päästä (Päivälehti 1.10. & 2.10.1890).

Seuraavan vuosikymmenen Emil Vainio asui ja vaikutti Kuopiossa. Helmikuun alussa 1890 piti esitelmän työväen kysymyksen historiasta Työväenyhdistyksen vuosikokouksessa  (Savo 11.2.1890). Syksyllä hän esitelmöi kansan-sivistystyöstä "toivoen sen käyvän siihen suuntaan, että itsenäisyys ja oma arviostelukyky enemmän kasvaisivat" (Savo 7.10.1890). Hänet valittiin Suomalaisen Seuran johtokuntaan ja hän sitoutui opettamaan laskutaitoa työväenyhdistyksen iltakoulussa (Savo-Karjala 22.9.1890 & Savo 9.10.1890). Myöhemmin hän oli ainakin kaksi vuotta Kuopion työväenyhdistyksen sihteeri (Savo-Karjala 29.2.1892, Työväen kalenteri 2/1894).

Kirjoittaminenkaan ei jäänyt. Minna Canthin ja A. B. Mäkelän toimittama Aikakauslehti Wapaita aatteita julkaisi numerossaan 1/1890 Emil Vainion Kaksi matkamuistelmaa, joiden perusteella hän oli käynyt Berliinissä ja Lützenin taistelukentällä. Vuoden 1890 lopussa Emil Vainio listattiin avustajana Uuden Kuvalehden näytenumerossa ja lehden numerossa 4/1891 ilmestyi kertomuksensa Kajastus. Kansankirjoittajien albumissa Syvistä riveistä julkaistiin kertomuksensa Selman hääpäivänä. Muistikuvaa Uuden Suomettaren alakerrassa julkaistusta jutusta Lumppulallun kotia tulo en tekstihauin saanut vahvistettua (Graafikko 1/1936). Jouluksi 1891 mainostetusta ensimmäisestä Päivälehden joulualbumista Nuori Suomi jäi "Tilanpuutteen ja joulukiireitten tähden" pois ennakkomarkkinoitu Emil Vainion Nuoret ja vanhat Hämäläiskylässä. Seuraavana vuonna albumissa piti olla Emil Vainion kirjoitus Suomalainen kansanteatteri. Tämäkin jäi ilmestymättä, ilman selitystä. Samoin kävi kolmanteen albumiin luvatun Vainion kontribuution Hywästi Maailma! kanssa. 

Neljännessä albumissa A. B. Mäkelä kertoi Kuopion sanomalehtien lähihistoriasta:

Kun "Savo" tammikuussa 1891 kenraalikuvernöörin käskystä lakkautettiin ja koska tiedettiin, ettei sen entiselle vastaavalle toimittajalle P. Brofeldt'ille aijottu antaa lupaa uuden lehden ulosantamiseen, pyysin minä painoylihallitukselta lupaa antaa ulos "Uusi Savo" nimistä lehteä. [...] Pyytämäni "Uuden Savon" lupaa vaan ei kuulunut. Kirjapainon faktorin nimessä myöhemmin pyydetty "Savotar" nimisen lehden lupa joutui aikaisemmin. Sillä ajettiin sitte parisen viikkoa, kunnes vihdoin tuli minullekin pyytämäni lupa.[...] "Uuden Savon vastaavana toimittajana olin seuraavan vuoden 1892 lopulle, jolloin pyynnöstäni vastuunalaisuus siirrettiin hra P. Brofeldt'ille."

Kyseinen faktori oli Emil Vainio, joka oli vastaava ulosantaja Savottaren kuudelle numerolle helmikuussa 1891. Uuden Savon ensimmäisessä numeron yliössä hän oli yksi neljästä toimittajasta A. B. Mäkelän ja P. Brofeldtin rinnalla. Omien sanojensa mukaan.

Kun minä syksyllä 1891 olin aikeessa jättää faktorin paikkani Kuopion Uudessa Kirjapainossa, jonka silloinen omistaja oli rouwa Karolina Bergroth, nousi kysymys yhtiön perustamisesta silloisten Savon toimittajain y. m. kesken. Minä innostuin tähän alun pitäen ja kykyni mukaan koettelin innostaa muitakin, joista varsinkin kauppakoulunjohtaja K. Brofeldt oli epäilevällä kannalla. Kun yhtiö sitten viimein muodostui, tapahtui se täydellisellä keskenäisellä luottamuksella: minun käsittääkseni luottivat toiset yhtiömiehet minuun sekä ammattimiehenä että liikkeen hoitajana, koska uskoivat minun hoitooni liikkeen, jonka aineelliseen onnistumiseen he oliwat koko persoonansa sitoneet. Minä puolestani taas iloitsin, että täten olin saanut toivorikkaat ja luottamusta nauttiwat nuoret miehet kanssani yhtiöön, jonka menestymiseen minä täydelleen luotin. (Uusi Savo 8.11.1894) 

Uusi yhtiö toimi nimellä "Kuopion uusi kirjapaino", aivan kuten Karolina Bergrothin edesmenneen miehen vuonna 1878 perustama yritys. Kirjapaino ja erityisesti Emil Vainio saivat ikävää julkisuttaa vuonna 1894 alkaneessa oikeusjutussa, jossa toinen kirjapaino koki kirjallisen omistusoikeutensa tulleen loukatuksi.Asia eteni lopulta maan ylimpään oikeusasteeseen (Juridiska föreningens i Finland tidskrift 6/1899) 

Merkki. Erkko, Eero Da:5:11 Kirjeenvaihtoa Vainio, Emil

Emil Enok Vainio
Tiedonantoja 4/1925

Ehkä juuri oikeusjutun takia Emil Vainio suunnitteli maaliskuussa 1899 lähtöä Kuopiosta ja kirjoitti aiheesta ainakin Eero Erkolle. Erkon kautta järjestyikin työpaikka Päivälehden taloudenhoitajana ja hieman myöhemmin Päivälehden) kirjapainon vastuunalaisena hoitajana (Kirjaltaja 6 & 8/1900)

"Päätoimensa ohessa harjoitti hän pienempää kustannusliikettäkin, kustantaen ja toimittaen m. m. monet vuodet Helsingin Kaiki-nimistä kuvalehteä, jolla muutamia vuosia sitten oli merkitsevä sija kuvalehtiemme joukossa" (Helsingin Sanomat 4.10.1918)" Kirjankustannuksesta on helppo löytää esimerkkejä. Mainoksia on m. m. Velikullassa, jonka kustantaja ja toimittaja Vainio oli Wikipedian mukaan. Muistokirjoituksissaan Velikultaa ei mainita. 

Velikullan Wikipedia-sivun mukaan Vainio seurasi päätoimittajana lehden perustanutta A. B. Mäkelää, joka Wikipedia-sivulla lehteä ei mainita ollenkaan. Velikullan sivulla väitetään myös, että päätoimittajana oli Heikki Kokko vuosina 1909-1915, mutta myös, että Emil Vainio oli palannut vastaavaksi päätoimittajaksi vuonna 1911. 

Velikullan Wikipedia-sivu väittää myös, kirjallisuusviitteen kera, että tuolloin "Vainio tuomittiin vankeuteen majesteettirikoksesta lehden julkaistua alkuaan saksalaisessa Simplicissimuksessa ilmestyneen norjalaisen Olof Gullbranson pilapiirroksen, joka esitti Venäjän sortopolitiikkaa Suomessa." En tiedä onko virhe sivussa vai kirjassa, mutta aikalaislehdistön mielestä Senaatin oikeusosaston toukokuussa 1912 vahvistama tuomio lankesi Helsingin Kaiussa 22.10.1910 julkaistusta pilapiirroksesta, joka oli lainattu Manchester Guardianista.

Samaan aikaan uutisoitiin, että "Senaatin oikeusosasto on vapauttanut Helsingin aseman kirjakaupan omistajan, rouva Engla Sofia Ivtnoffin, joka on ollut syytteessä majesteettirikoksesta. Hän oli pitänyt kaupan saksalaista sanomalehteä "Simplicissimus", missä tosin oli hallitsijaa loukkaava kuvasarja, mutta kun pilalehden kaikki nämä numerot otettiin takavarikkoon samana päivänä kuin ne saapuivat ja kun ei ole näytetty toteen, että rouva I. olisi myynyt ainoatakaan kappaletta, vapautti hänet senaatti samoin kuin hovioikeus aikaisemmin" (Itä-Suomen sanomat 9.5.1912)

Suomen Kuvalehti 41/1918

Helsingin Kaiun omistussuhteet järjestelty uusiksi jo edellisenä kesänä Emil Vainio oli jättänyt jäähyväiset avustajille, asiamiehille ja lukijoille (Helsingin kaiku 24-25/1911). Nimimerkillä E. V-o julkaistiin Helsingin Sanomissa Vaalitaisteluun valmistautuvasta maasta eli Ruotsista (HS 13.8.1911), Göteborgissa järjestetystä purjehduskilpailusta (HS 22.8.1911) ja Minna Canthin elämäkerrasta (HS 15.10.1911).

Koska hiipivä keuhkotauti jo silloin oli osottautunut uhkaavin merkein, päätti hän lähteä maasta pois, eikä alistua terveydelleen menetykseksi katsomaansa vankeusrangaistukseen moisen jutun vuoksi. Se oli raskas ero isänmaasta ja monista toimista. Tämän kirjoittaja muistaa, miten syvästi kaikki tuo vaikutti häneen ja miten murtunut hän sinä Maarianpäivän aamuna oli, kun hän sairaana miehenä isänmaan ja kaikki työnsä "toistaiseksi" jätti, palatakseen jälleen, kun maa on vapaa. Tirolissa ja Sveitsissä sekä sodan syttymisen jälkeen Norjassa ja Tanskassa hän sitten viime vuotensa vietti vapaana, mutta valppaana maanpakolaisena ja etsi parhaimmissa sairaaloissa apua taudilleen. Isänmaataan hän ei unohtanut. Useita kirjeitä kirjoitteli hän Kalevallekin, m. m. vapaustaistelun aikana, sekä viime kuukausina etenkin "Uudelle Päivälle“. Suomen tunnetuksi saattaminen oli erityisestikin hänen sydämellään. Sen hyväksi hän Tanskassa toimi viimeisiin asti.

Tanskassa 30.9.1918 kuollut Emil Vainio oli Eero Alpin kirjoittamien muistosanojen mukaan 

umpimielinen, mutta syvä ja hyvä luonne. Hänen sydämessään asui voimakas isänmaanrakkaus, ja hän oli kiintynyt kaikkiin vapaamielisiin, korkealle tähtääviin harrastuksiin. Hänen lähin toveripiirinsä tunsi hänen erinomaisen terävyytensä, ja ne liikkeet, joissa hän oli mukana, muistelevat kiitollisuudella hänen järkevää, tarmokasta johtamiskykyään. Kun Vainio-vainaja aina joskus puhkesi leikinlaskuun, oli hän siinä verraton. Hieno satiiri pilkahteli aina silloin esiin. Mutta samalla kun se oli sattuvaa, siitä säteili myös leppeä hyväntahtoisuus. (Suojeluskuntalaisten lehti 9/1918)

Tiedonantoja 5/1930

J. K. Ote Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuosikertomuksesta maaliskuun 17 p:nä 1919:

Sanomalehtimies Emil Vainio on toukok. 27 p:nä 1917 allekirjotetussa jälkisäädöksessään määrännyt omaisuudestaan 26 Helsingin Uuden Kirjapaino-osakeyhtiön osaketta, joiden nimellisarvo on 500 mk. kunkin, mutta todellinen arvo suurempi, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran hoidettavaksi »Emil Vainion sanomalehtimies-rahastoksi», josta on vuosittain tai harvemmin annettava a) palkintoja ja matkarahoja nuorille suomalaisille sanomalehtimiehille, b) avustuksia »sellaisille suomalaisille sivistyslehdille (ja aikakauskirjoille), jotka taloudellisesti eivät kannata ja jotka eivät saa valtioapua»; e) avustuksia toimeentuloa ja lepo-oleskelua varten »sellaisille sanomalehtialan varsinaiseksi toimekseen valinneille henkilöille, jotka vanhuuden, sairauden tai tunnottomain paikan avustajain keinottelujen kautta, eli yleensä ilman selvää omaa syyttään, ovat joutuneet pakollisiksi luopumaan elämänurastaan, ja sen takia joutuneet taloudelliseen ahdinkoon.» 

 

Lisäksi on vainaja määrännyt 25 osaketta jo mainitun kirjapainon sekä Sanoma Oy:n henkilökunnan ja työväen avustusrahastoksi, joka tulee heidän edustajainsa hoitoon, 10,000 mk. »Yhdistykselle keuhkotaudin vastustamiseksi» rahastoksi, jonka korkotuloilla on helpotettava keuhkotautia sairastavain kirjateollisuustyöläisten parantola- tai sairaalahoitoa, sekä kolme 1,000 mk:n arvoista kiinteistöosaketta eräälle ystävälleen palkkioksi vainajan asiain hoidosta hänen oleskellessaan terveytensä hoitoa varten ulkomailla. 

 

Jäljille jäävästä omaisuudesta on perustettava vielä erityinen, vainajan nimeä säilyttävä rahasto, joka myös tulee Suom. Kirj. Seuran hoidettavaksi ja kasvaa koskemattomana korkoa korolle, kunnes on noussut 100,000 mk:ksi. Tämän pääoman »vuotuiset korot käytetään suomalaisen kaunokirjallisuuden edistämistä ja leviämistä sekä yleisen kansalaissivistyksen kohottamista avustaviin tarkoituksiin.» Koroista on kuitenkin menevä vuosittain 500 mk. eläkkeeksi eräälle vainajan naissukulaiselle, siis rahaston kasvamisaikana. Tämänkin jälkisäädöksen Seura on ottanut vastaan huolimatta sen eräistä Seuran toimintavapautta rajattavista yksityiskohdista. Milloin viimeksi-mainittu, sadantuhannen mk:n rahasto voi tulla käytettäväksi, on toistaiseksi tietymätöntä.

Polkupyöräntekijä 1869: Alexander Sauren?

Polkupyörän kehitys lähti tosissaan vauhtiin 1860-luvulla, jolloin kehitetty malli muistutti tekniseltä ratkaisultaan lapsuuteni kolmipyöräisiä eli polkimet olivat kiinni etupyörässä. Näitä alettiin tuottaa vuonna 1868 Pariisissa tehdasmaisesti ja ensimmäisiä kappaleita odotettiin Suomeen vuoden 1869 purjehduskauden alkaessa. Innostus oli niin suurta, että eri puolilla Suomea tehtiin polkupyöriä itse.

Kuopiossa kävi Varkauden rauta-tehtaalta "eräs herrasmies, joka gymnasi-torilla näytti hra Sauren'in tekemällä Veloceped'ellä kiitettävän taidon" (Tapio 5.6.1869). 

Kontekstista voisi ajatella, että herra Sauren vaikutti Varkauden tehtailla. Mutta myös Kuopiossa oli arvostettu Sauren, jota tosin useimmiten kutsuttiin nikkarimestariksi.

Elämänsä lopulla rippikirjaan merkittiin, että Alexander Sauren (s. 29.12.1821) oli syntynyt Hattulassa tai Hollolassa, mutta häntä ei löydy kummankaan kasteista. Sauren ilmaantui Kuopioon mennessään 20.7.1848 naimisiin Brita Elisabet Holopaisen (s. 1803) kanssa. Tämän aiempi mies Jonas Norrgren (s. 1799) oli kuollut 18.11.1846. Norrgren oli ollut nikkari, joka oli otettu porvariksi Kuopiossa vuonna 1829. Avioliiton myötä Sauren sai useita lapsipuolia, joiden esikoinen oli vain kuusi vuotta häntä vanhempi (RK Kuopio 1823-36, 218;  1837-47, 255).

Tapio 4.3.1876

Uusperhe asui tontilla 67 (RK Kuopio 1848-58, 418; 1859-68, 21). Olo ei ollut täysin sopuisaa, sillä kun tontin omistusta selviteltiin kaksi poikapuolista oli lähtenyt eikä olinpaikkaansa tunnettu. (FAT 25.11.1878)

Saurenin edistyksellisyydestä ja muistakin ominaisuuksista kielii se, että hän oli Kuopion palokunnan varhainen ja pitkäaikainen johtaja (Tapio 28.6.1873; Tapio 23.4.1884). Kuopion Verotalon rakennushistoriallisen selvityksen (pdf) mukaan hän jopa 

luonnosteli tiilisen ruiskuhuoneen fasadia jo kesällä 1863 Kustaantorin laidalle. Samalle tontille kaavailtiin myös raatihuoneen paikkaa, ja 1864 Saurén laati suunnitelman, jossa ruiskuhuone sijoitettaisiin raatihuoneen siipeen. Suunnitelma ei sellaisenaan toteutunut, mutta ajatus toimintojen yhdistämisestä jäi itämään.

Sauren näyttää toiminaan rakennusmestarina, sillä myöhemmin mainitaan tekemänsä "eskissi-piirros maneesin muodostamisesta basaariksi" (Tapio 25.5.1881)

Sauren solmi toisen avioliittonsa Kristiina Miettisen (s. 7.8.1855) kanssa marraskuussa 1874 ja tämän kuoltua viisi vuotta myöhemmin vei keväällä 1880 vihille Anna Sofia Remeksen (s. 15.2.1862 Rantasalmi) (RK Kuopio 1869-80, 140). He muuttivat vuonna 1891 Joensuuhun (RK Kuopio 1886-92, 379). Sauren osti sieltä rakentamattoman tonttimaan (Karjalatar 30.6.1891; RK Joensuu 1891-1900, 141)

Kesäretki Suomeen: Kuopio

Maamme-peli on päässyt Kuopioon, jota edustaa Puijon torni. Ei tietenkään se nykyinen vaan Wikipedia-tiedolla vuonna 1906 valmistunut "arkkitehti Johan Victor Strömbergin suunnittelema 24-metrinen, tiilestä rakennettu graniittijalkainen torni".

• Kuopion kadut 1890-luvun alussa (17.11.2008)
• Silmänparantaja (20.8.2009)
• Ukkonen iski Iisalmessa ja Kuopiossa 1761 (22.6.2010)
• Jääkärikorpraali halusi naimisiin 1807 (8.2.2011)
• Honkamäen jättiläisen pöytä (30.4.2011)
• Veljentyttärestä (27.11.2013)
• Kuopion tammimarkkinat 1840 (6.9.2015)
• Kesän 1888 kansanjuhla amerikkalaisin silmin (2.11.2015)
• Nukkemestari Amanda Hertman (13.2.2016)
• Kalle Svensk Kuopiosta (20.4.2018)
• Rehtori Elise Heintzien elämästä (30.10.2018)
• Muusikko Lyypekistä ja Emeli-neiti (27.11.2018)
• Minna Canthin pöydän takaa (19.3.2019)
• Dramatiikkaa oopperalaulajan lapsuudessa (4.2.2021)
• Anni Kepplerus (6.11.2022)
• 1844: Kuopion lukio vihittiin (14.7.2023)
• Kuopion viimeiset kaupunginrumpalit (10.4.2024)

Kuopion viimeiset kaupunginrumpalit

Selviteltyäni kaupunkien rummunlyöjiä 1800-luvulla ja esiteltyäni Jyväskylän kaupunginrumpalin Jaakko Peldolin, sanomalehdissä tuli vastaan vielä Kuopion viimeinen kaupunginrumpali. Eniten julkisuutta saanut edeltäjänsä oli vuoden 1880 päättyessä 27 vuoden ajan huolella toimittanut rumpalin toimea, kunnes

muuton tähden toiseen paikkakuntaan, on Maistraatilta pyytänyt ja saanut eron mainitusta ammatistaan, kuuluu Maistraatilta anoneen, että hänelle, palkkioksi hänen monenvuotisesta, moitteettomasta virkatoimestaan lahjaksi suotaisiin hänen elämänsä loppuun asti - 1 kappale "Tapiota". (Tapio 26.1.1881)

Jutun myöhemmässä kierrätyksessä rumpalin nimeksi mainittiin Tiitus Petter Hämäläinen (Porilainen 2.11.1894). Nimi voi olla keksitty, sillä sellaista ei Kuopion rippikirjan 1869-1885 hakemistosta löydy.

Seuraajaltaan rumpalin toimessa vaikuttaa suutari Pekka Savolainen, joka Savossa 6.6.1882 ilmoitti muuttaneensa vossikka Paavo Karttusen taloon.  Hänet mainitaan myös Savon ilmoituksessa 6.3.1885. Suutarin ammatin perusteella kyseessä oli Petter Savolainen (s. 10.5.1846), jonka vaimo oli Karolina Ritvanen (s. 28.9.1848) (RK 1869-1885, 370). 

Suutari Lars Savolaisen (s. 28.7.1825) ja vaimonsa Juliana Pitkäsen (s. 30.3.1823) pojaksi Kuopiossa 11.4.1866 syntyneen Viktor Alfred Savolaisen sanotaan jo alaikäisenä eli viimeistään 1880-luvun puolivälissä tulleen

kaupungin palvelukseen, julkisten kuulutusten julkaisijaksi, rumpaliksi, joka katujen kulmissa rumpuaan pärisyttäen ja siten yleisöä ympärilleen kooten luki julki kaikki viralliset kuulutukset ja ilmoitukset, mikä tapa oli silloin vallalla kaikissa kaupungeissamme. Tultuaan täysi-ikäiseksi sai Savolainen "rumpalin" viran vakinaiseksi toimekseen hoitaen sitä siksi kunnes virka lakkautettiin.(Savo 7.4.1932)

Viktor Savolainen vei vuonna 1896 vihille Eeva Sohvi Karosen (s. 3.6.1869 Alavus) (RK 1893-1910, 923). Henkikirjassa 1900 heillä on poika sekä tytär ja Viktorin titteli on suutari (K:171:1007). Ymmärrettävästi rummutus ei ollut kokopäiväinen toimi.

Rummutus vaikeni Kuopion kadunkulmissa vuoden 1904 lopussa (Otava 21.1.1905). Vuoden 1907 alussa Viktor Savolainen valittiin vartijaksi kirkon torniin (Pohjois-Savo 15.3.1907). Ehkä hän oli hoitanut tointa aiemminkin, sillä muistokirjoituksensa jatkuu:

... hän toimi kymmenet vuodet kaupungin korkeimpana virkamiehenä, tornivahtina — yhtenä neljästä — joka kirkontornissa vahtia pitäen ilmoitti tulipalot ja gong gongia lyöden julisti kaupunkilaisille ajan kulun. Edelleen Savolainen toimi urkujen polkijana kirkossa kymmenet vuodet, kunnes tämäkin virka lakkautettiin ja sähkö otettiin käyttövoimaksi. Tunnetuimmaksi kaikille nykypolven kaupunkilaisille hän kuitenkin tuli pitkäaikaisena huutokauppakamarin vasaramiehenä. Eikä vain huutokauppakamarissa, vaan muuallakin, milloin vain vasaramiestä tarvittiin, silloin aina turvauduttiin Viktor Savolaisen tunnettuun kykyyn ja taitoon koroittaa tavaroille hintoja. Viimeksi hän niinikään toimi toistakymmentä vuotta terveyskaitsijan apulaisena. (Savo 7.4.1932)

Terveyskaitsijan apulaisen työstä Viktor Savolainen jäi tammikuussa 1932 eläkkeelle, jota hän ei ehtinyt kauaa nauttia (Savo 26.1.1932) Muistokirjoituksensa loppu: 

Viktor Savolainen oli aito savolainen, huumorin kyllästämä, aina hyvätuulinen ja aina sanavalmis. Eikä siinä tehnyt haittaa sekään, vaikka halvaus toistakymmentä vuotta sitten hiukan herpautti toista leukapieltä, kyllä sieltä sana paikalleen sattui, joskin puheen joustavimmin solistessa täytyi toisella kädellä sitä herpautunutta leukapieltä hiukan tukea. Mutta sydäntauti murtaa iloisimmankin miehen, ja se murti Viktor Savolaisenkin ja nyt hän on siellä, miss’ on sanatonna suu. Mutta jälkeensä hän jätti miellyttävät muistot. (Savo 7.4.1932)

Kaupunkien rummunlyöjät

Aamulehti 1.10.1929

Jumalanpalveluksissa luetut kuulutukset eivät pääse unohtumaan ja tutkimustakin niistä on tehty. Omasta päästäni kuitenkin tipahtaa jatkuvasti kaupunkien tiedotustapa, jossa kiljutaan kadunkulmissa rummutuksen jälkeen. Osaksi siksi, että tiedän siitä hyvin vähän. Wikipedia-sivu kutsuu tiedotustapaa trumputukseksi, mutta on varsin Naantali-keskeinen. Joten turvauduin jälleen kerran Kansalliskirjaston digitointeihin, painottuen suomenkieliseen lehdistöön.

[1795] Åbo Tidningar 30.11.1795

... Magistraten jemwäl genom trumslag låtit erinra wederbörande om denna skyldighet ... i synnerhet då de genom trumslag dårom blifwa tillsagde

[1801] E. H. Helsinki Ruotsinvallan viime aikoina. Uusi Suometar 27.1.1915

Muunkinlaisia määräyksiä antoi kaupungin pormestari ja raati hyvinkin tiheään kaupungin asukasten noudatettaviksi. Niinpä v. 1801 julisti kaupungin rumpali seuraavan kuulutuksen: »Maistraatin tänään tekemän päätöksen johdosta annetaan tiedoksi kaupungin suojelusväelle, niinkuin kirvesmiehille, kalastajille, mittaajille, maa- ja meriajureille, että heidän on 10 riikin taalerin sakon uhalla ensi perjantaina kello 8 aamulla kokoonnuttava kaupungin torille, josta heidän on lähdettävä mestauspaikalle ja muodostettava vartiosto, kun murhamies Adler telotetaan.» 

[1804] Åbo Tidning 1.12.1804

... Mantalskrifning... i den ordning genom trumslag tillkännagifwit warder, wederbörande Herrskaper, Stånds Personer, Borgare, Handtwärkare och all öfrige Stadens innewånare...

[1869] Palanen kirjapaino- ja sanomalehtioloista Kuopiossa noin 50 vuotta sitten. Savo 4.1.1919

Kaupungin viranomaisten ilmoituksiakaan ei näkynyt "Tapion" palstoilla. Jos jolloinkin oli huutokauppa eli jokin muu ilmoitettavaa, sen toimitti rumpali katujen kulmissa. 

[1870-luku?] Oulun horisontista. Helsingin Sanomat 21.1.1933

... Uutinen herättää uinuvia lapsuudenmuistoja, muistoja niiltä ajoilta, jolloin Pohjolan pääkaupungissa huutokaupat ilmoitettiin isoa aisakelloa kalisuttamalla ja julkiset kuulutukset rummutettiin kadunkulmista asujainten tietoon.

Kun vesi nousi, pieksi rumpali palikoillaan pingoitettua nahkaa kuin vimmattu, ja lakooninen tiedonanto kajahti suorana huutona ilmoille: Rummuutus, kuuluutus: Vesi nousee. Maistraatti.

Siitä tiesivät ihmiset, että koski oli ruvennut konstailemaan. Ja rannalla asujat ryhtyivät varokeinoihin kellareissaan.

Mutta rummutettiin vanhassa Oulussa muutakin. Kun sattui suurempi tulipalo, eikä palovahti Helperin tavallinen "tuutaaminen" kirkontornista saanut tarpeeksi sammutusväkeä ja vedenvetäjiä liikkeelle, haettiin rumpu And. Holmin värjäämön vintiltä ja pantiin rummunlyöjä issikalla kiertämään kaupungin katuja. Kun kumea päryytys paukkui yön hiljaisudessa, tiedettiin, että nyt oli hätä, ja uneliaimmatkin saivat jalat alleen. 

[1880-luku?] Uudenkirkon kaskuja, sananlaskuja. Uudenkaupungin sanomat 9.5.1916

[1883, Kuopio] Nöyrä kysymys. Savo 27.6.1883 

Lieneekö pohjatuulet vai pöly vaikuttaneet, ett'ei nykyinen kaupungin rumpali enää jaksa heiluttaa palikoitaan ja julistaa ilmoituksia suurimpien katujen esim. Pohjoisvuori-, Ranta- ja Kaivokatujen risteyksissä. Vai onko tullut asianomaisilta kielto, ett'ei sen puoleisten asukkaiden tarvitse saada tietoa huutokaupoista y. m., kysyy Kaupunkilainen.

[1885] Kirje Kuopiosta. Savo 18.5.1885

... Mutta, kuten jo mainitsin, ei sittekään näy ihmisiltä toiveet loppuvan. Nyt näyttää kaupungissamme olevan muuttamia jotka hartaasti toivovat että tänne hankittaisiin ruotsinkieltä taitava rumpali kaupungin yleisiä asioita kuuluttamaan; tuota rumpali-ikäväänsä ovat jo parikin kertaa valittaneet "Nya Pressen'issä". On tietysti kauhea vääryys yhtä osaa kaupunkimme asukkaita vastaan, ettei heidän anneta kuulla ruotsalaista rummun pärinää. 

[~1889] Eräs palohälyytys n. 40 vuotta sitten Raumalla. Rauman lehti 17.8.1929

Kaupungin rumpali Sjöberg ilmestyi rumpuineen torin kulmaan ja rummutti : Trumputa rumputa rum pum pum. Tämän jälkeen huusi hän kaikuvalla äänellä; "koska Monnas o valkkia vaara ja uhkaapi kaupungi ajaa, nii mies ja lappi joka talost, pello ja aida palava pormestrin käskyst”. Sitten alkoi taas rummutus. Kylläpä oli pormestarilla valtaa siihen aikaan!

[1893] Kaupunki (Jyväskylä) lukkoon. Keski-Suomi 21.1.1893

Myöhään illalla viime markkinoiden aikaan tuli kaupunkimme vankihuoneelle eräs mies, joka sanoi että hänen hevosensa on varastettu ja tahtoi, että paikalla lähetettäisiin rumpali rummuttamaan. Kun hänelle selitettiin, ettei näin myöhäseen enää voi rummuttaa, sanoi hän hyvin päättäväisenä: sitten tahdon minä, että kaupunki pannaan lukkoon.

[1890-luku?] Älähdyksiä. Rannikkoseudun kunnallislehti 18.1.1939

Paremmin olivat kaupungin mainosasiat järjestetty muutama vuosikymmen sitten. Silloin näet harrastettiin Naantalissa asioiden "rummuttamista". Rumpali, valtavaääninen mies, suoritti nimittäin silloin nykyisen sanomalehden tehtäviä. Kun hän rumpuaan päristellen kulki pitkin kaupunkimme katuja, mahtoi se olla vaikuttavan impponeeraavaa näky. Rumpalia seurasivat tavallisesti kaikki kaupungin koirat säestäen ulvonnallaan rummutusta, joka tapahtui taiteen kaikkien sääntöjen mukaan tam ta—ta—ta—ta raaa. tam ta—ta—ta—ta raaa—a jne. Joukon jatkona kulkivat vielä lapset ja uteliaat, joista varsinkin naiset olivat runsaasti edustettuina. Kun rumpali sitten saapui sopivaan kadun kulmaukseen, otti hän laukustaan esille asiakirjan, krahmasi vartaloaan ja ryhtyi mahtipontisen näköisenä, jykevällä äänellä lukemaan kuulutuksen sisältöä, mitä asia kulloinkin koski. Sama toimitus uusiintui sitten seuraavassa kadun kulmauksessa jne. kunnes koko kaupunki oli asiasta tietoinen. Kaupungin silloiset mahtajat näkyvät ymmärtäneen mainosasioitakin. 

[1890-luku?] Vanahoista Oulun olloista ja tavvoista. Kaiku 26.8.1934

... Polliiseja oli O:sa ennen vanahaa vain kymmenkunta ja niistä oli tärkein "Lustin ukko”, pieni mutta sapekas ja laahasi se poika "korttikaariin” isonki hanpuusin. Se se aina katujen nurkisa luki tärkeitä "kuulutuksia ja rumputuksia”. Kun rumpalipoika oli ensin aikasa pärryyttäny alako kuulutuksen lukeminen hyvin juhulallisella äänellä ja viimene sana "maistraatti” pommautettiin vielä mahtavammin. Sitte lyhy pärryytys ja taas siirryttiin iso kakaralauma kintereillä toiseen nurkkaan, jossa uuvistu sama seremoniia. Kun sitte "Laukan pappa” ilimesty marssimaan pitkin pääkatuja ja marssin tahisa kelisytti isua aisakellua, niin tiäsivät kaapunkilaiset, että ny on auksuunikamarisa iso auksuuni. 

[1890-luku?] Tornion vanhin asukas (Erkki Johansson s. ~1846) kertoo. Seura 13/1937

Perä-Pohjan hyvin järjestetyssä kotiseutumuseossa, Torniossa, ovat nähtävinä vanhat, vielä viime vuosisadan puolivälissä käytännössä olleet kuulutusrummut ja upea, pormestarin hopeanuppinen virkasauva. Utelemme vaarilta, muistaako hän vielä niitä menneitä aikoja, jolloin kaupungin kaduilla kuulutusrummut pärisivät.

— Muistanhan toki, — vastaa haastateltavamme. Joka ilta rummutettiin kello 9 kaupunkilaiset vuoteisiin ja aamulla taas kello 5:n aikaan piti ryhtyä päivän touhuihin. Viimeinen Tornion rumpali oli Allu Silven. — Myöskin kuulutettiin noiden vanhojen, jo Kustaa Aadolfin aikaisten rumpujen välityksellä kaikki tärkeät asiat katujen kulmissa. »Avisuunit», kokoukset, markkinain alkaminen ja lopettaminen rummutettiin julki. Silvenin Allun mukana kulki joku kaupungin viranomainen, joka luki kuulutuksen rummunpärinän jälkeen. Kun rumpali ilmestyi kadun kulmaan, piirittivät hänet ensiksi tietysti pikkupojat. Sitten riensi paikalle vanha väki kuuntelemaan, mitä viranomaisilla oli sanomista. Ja niin jatkui kuuluttajan ja Silvenin Allun matka ympäri kaupungin — poikaparvi vain hännän huippuna kasvoi kasvamistaan, kunnes kaikki kaupungin pojanviikarit olivat tätä tärkeätä toimitusta valvomassa. 

[1903-04] Kun pimeydessä vaellettiin. "Savon Työmiehen" syntymäajoilta. Sanantuoja 1.7.1916

V. 1903-4 vaiheessa vallitsi Kuopiossa sanomalehtiin täydellinen pimeys, sillä ainoatakaan sanomalehteä ei silloin ilmestynyt. Kaupungin välttämättömimmät asiat julaistiin keskiaikaiseen tapaan — rumpalin avulla. Tämä, yhtäkkiä niin tarpeelliseksi käynyt "sanantuoja" kuleksi pitkin katuja, seisahtuen kadun risteyksiin. Kun rummun pärryytys oli saanut jonkun uteliaan seisahtumaan, alkoi rumpali yksitoikkoisella äänellä lukemaan maistraatin kuulutuksia kaupunkilaisille. Muita tietoja ei tämä Savon pääkaupunki kyennyt silloin enempi kaupunkilaisille kuin maalaisillekaan antamaan.

[1905] Katoova Kuopio. Otava 21.1.1905

Monikaan lukijoista tuskin on tullut kiinnittäneeksi huomiotaan siihen seikkaan, että vuoden vaihteessa kaupungimme on kadottanut virkamiehen ja viran, jotka ovat olleet melkein yhtä kauvan olemassa kuin raastuvanoikeus ja muut kaupungin tärkeimmät virastot. Tarkoitan rumpalia ja rumpalin virkaa! Kun minä viime vuoden loppupuolella joskus katselin rumpalia virkatoimissaan, niin usein tulin ajatelleksi, että jo olisi aika heittää koko virka muinaiskaluksi ja rumppu lahjoittaa kaupungin museoon muistuttamaan tuleville sukupolville entisajan ilmoittamistavasta. Suuri yleisö ei nimittäin enää kuunnellut rumpalin ilmoituksia, ja nykyajan lapsukaisetkin tuntuivat jo siksi "turmeltuneilta", että nekään eivät enää juosseet rumpalin jälessä, kuten minun nuorena ollessani muun "jalostuttavan huvin“ puutteessa tehtiin. Rahatoimikamari oli tosin vielä seurannut entisiä periaatteita ja kulunkiarvioehdotukseen asettanut myöskin rumpalin palkan, mutta kun kaupungin herrat valtuusmiehet tahtoivat menoja vähentää, lykkäsivät he yksinkertaisesti kulunkiarviosta pois rumpalin palkan, ja siten katosi se koko virkakin. Rummun ääni taukosi, ja rummun ja rumpalin kautta ilmoittaminen oli tullut vanhanaikaiseksi tavaksi - Kuopiossakin.

Kuinka kauvan rumpalin virka on Kuopiossa ollut olemassa, en nyt varmuudella voi sanoa, eikä aikani riitä tällä kertaa tähän ilmoittamistapaan kuuluvaan historialliseen tutkimukseenkaan. En kuitenkaan suuresti erehdy sanoessani viran perustetuksi v. 1827. Silloin määrättin myöskin tämän viran hoitajalle palkka ja oli se silloin 14 mkaa vuodelta. Mutta "elantokustannukset“ alkoivat kohota ja v. 1840 kohotettiin rumpalin palkka 29 mkaksi, seuraavana vuosikymmenenä 36 mkaksi ja taas parinkymmenen vuoden kuluttua 56 mkaksi. v. 1880 oli rumpalin palkka 100 mkaa ja ellei nyt virkaa olisi lopetettu, olisi se ensi vuonna — kulunkiarvioehdotuksen mukaan — ollut 300 markkaa. Mutta kuten sanottu, on rumpalin virka nyt lakkautettu, ja minä olen sen siis tahtonut merkitä kadonneen Kuopion muistoihin.

[1906] Rauman Lehti 25.9.1906

Viimeisen palveluksensa kaupungin viranomaisten puolesta tekivät armon vuonna 1906 syyskuun 22 päivänä kello 8 aamulla kaupungin vanha rumpu ja sen kunnianarvoisa rummunlyöjä vanhus A. Sjöberg joka mainittuna hetkenä toria ympärkäyden "rummutti" Rauman viimeiset markkinat alkaneiksi; kun sitten kaupungin viranomaisten puolesta oli markkinain avaamisjulistus "julkiluettu“ vanhan raatihuoneen yläkerran ikkunasto, löi ukko Sjöberg mainitun rakennuksen rappusilla viimeiset rummunlyöntinsä meille kaikille raumalaisille tunnetulla tavallaan, joskin hetken tärkeys taisi ukon jo värisevien käsien toimintaa ny vähäsen haitata. Kun tämä kaikki oli näin tapahtunut, vei kaupungimme viimeinen rumpali koneensa ja muut silhen kuuluvat apuneuvot vanhan raatihuoneen yläkerrassa olevaan museoon, siellä säilytettäväksi muistona niiltä ajoilta, jolloin Raumalla rummuttajan kautta niinhyvin viralliset kuin virattomatkin tärkeät asiat, kuten kaikki yleiset kuulutukset, veronkannot, kokoukset, juhlat ja rukouspäivät, huutokauppojen pidot, palotarkastukset ja tulipalot, kadonneet henkilöt, kaupunkilaisten maallisen omaisuuden katoaminen ja niin edespäin.

[1927] Huomioita ja huomautuksia. Kouvolan Sanomat 26.2.1927

Naantali, pienin kaupunkein seassa, alkaa "suurkaupunkilaistua". Ensimmäinen askel siihen suuntaan on kaupungin rumpalin viran lakkauttaminen, josta julkinen sana kertoo:

"Naantalin kaupunginvaltuuston kokouksessa tiistaina käsiteltiin m.m. kysymystä kuulutusten rummutamisesta. Tähän asti on Naantalin veronkantotilaisuudet, palotarkastukset, paloharjoitukset y.m. semmoiset kuulutettu rummuttamalla kaupunkilaisille. Nyt päätti valtuusto, että rummuttaminen lopetetaan ja säilytetään se vain joulurauhan julistamistilaisudessa." 

Vai niin Naantalissakin, vuosituhantisen tavan viimeisessä vaalijassa maassamme! Siinä on jotakin rauhallisen runollista ja porvarillisen kodikasta tuossa kuulutusten rummuttamisessa, mikä ennen oli yleisesti käytännössä muissakin pikkukaupungeissa. Naantalilaiset pukivat rummuttajansa tahdin sanoiksikin:

"Porvarit, porvarit;

kokkon, kokkon

tätä katu, tätä katu

tänn', tänn', tänn'!"

Eräissä kaupungeissa hälyytti kuuluttaja porvarit katujen kulmiin koolle soittamalla julman suurta aisakelloa. Niin teki ainakin Pekka Pietikäinen Mikkelissä, maistraatin vahtimestari ja kaupunginpalvelija siihen vanhaan kunnianarvoisaan malliin. Pietikäinen otti kuulutuksia lukiessaan niin juhlallisen muodon päällensä, että outo helposti saattoi luulla häntä maaherran tai ainakin pormestarin lähimmäksi mieheksi. "Maistraatin puolesta Kee Pee Alopajeus", paukautti Pietikäinen aina lopuksi esivallan kaikkein virallisimmalla äänellä, meni aisakelloineen toiseen kadunkulmaan ja uudisti saman toimituksen.  

Kun Suomessakin harrastettiin volapykiä

Wikipedia tietää kertoa, että katolilainen pappi Johann Martin Schleyer "sai unettomana yönä ilmestyksen, jossa Jumala käski häntä luomaan kansainvälisen kielen". Aherruksestaan vuosina 1879-80 syntyi "ensimmäinen keinotekoinen kansainvälinen apukieli" volapük, joka Suomessa sekä ruotsiksi että suomeksi kirjoitettiin myös muodossa volapyk.

Tieto uutuudesta näyttää saapuneen Suomeen vasta vuonna 1886. Tuolloin Finsk tidskrift julkaisi kielestä artikkelin ja esimerkiksi Hämeen Sanomat kirjoitti 9.3.1886, että "Volapük on ihmeellisin "ihmisneron" tuote. Se on nimittäin tekemällä tehty sekamelska kaikista kielistä ja aiottu maailman yhteiseksi kieleksi. Muutamat tuhannet sitä jo taitavat Saksassa, Ranskassa, Sveitsissä, Hollannissa ja Englannissa."

Yksi kielen oppijoista oli "neiti Emma Serenius, täältä Kuopiosta kotoisin". Opiskelu tapahtui "Saksassa, Münchenissä erään saksalaisen professorin luona. Hän kuuluu oppineenkin sitä parhaiten kaikista niistä, jotka tuon professorin luona sitä olivat oppimassa. Ja on hän saanut siitä kunniadiploomin." (Tapio 2.4.1887) Emma Sereniuksen opinnot selittävät sen, miksi Suomen matkailijayhdistyksen Kuopion osasto palveli matkailijoita vuonna 1888 volapykin kielellä. 

Emma Sereniuksella tarkoitettaneen Maria Emelie Sereniusta (s. 29.2.1864), jonka isä, köyhäinkoulun opettaja Tobias Serenius, oli kuollut jo vuonna 1866 (Kuopio RK 1859-68, 82, 402; LK 1861-68, 664). Jälleen kerran alan ihmettelemään, mistä rahat lasten koulutukseen saatiin. Emman isoveli Felix pääsi yliopistoon ja Emma Eurooppaan. Tällä kertaa vastaus löytyy digitoiduista lehdistä. Emman äiti Emelie Juliana Serenius (o.s. Wahlsten) perusti kangas- ja korutavarain kaupan (Tapio 5.3.1870, Savo 1.6.1886, Registertidning för varumärken 33/1897).

Maria Emelie Serenius ei seurannut äitiään kaupalliselle alalle vaan aloitti opettajan uransa viimeistään syksyllä 1889 (Finland 5.6.1889). Vuonna 1900 nimettiin "Oulun kuuromykkäin koulun asumalaitoksen" johtajaksi ja oli sitä ennen toiminut opettajana (Kaiku 7.12.1900). 

Serenius tuskin oli ainoa volapykin opiskeluun innostunut Suomessa, jossa itseopiskelijoille oli myynnissä ainakin Tukholmassa 1887 painettu "Fullständig Lärokurs i Volapük". Vuoden 1889 toisessa numerossaan Joensuussa ilmestynyt Karjalatar ilmoitti, että "Volapükin kieliopin sovitamme Karjalattareen niin, että kukin voipi sen osan irtileikkaamalla ja säilyttämällä saada itsellensä sen kielen kieliopin, ja jos ahkerasti sitä lukee, osaa kielenkin silloin kun kielioppi on täydellisenä ilmestynyt". Samassa numerossa oli ensimmäiset sivut kirjasta "Helppotajuinen Oppikirja Schleyer'in maailmankielessä Volapük", jonka oli toimittanut J. Weisell, joka oli päivännyt esipuheen Utrassa 2.1.1889. Kyseessä on siis Utran sahan konttoristi Johannes Weisell, joka on jäänyt historiaan kolmen Väisälä-sukunimeä käyttäneen professorin isänä. Kun julkaisu päättyi, todettiin, että "volapükistimme" oli laatinut kieliopin "Innostuneena asiaan, "rahallisia palkkioita", "painatus-apuja", tai "korvauksia" vaatimatta (Karjalatar 2.8.1889).

Johannes Weisell perheineen.
Suomen kuvalehti 51-52/1936

Toisella puolella maata sanomalehti Lounas oli 21.11.1888 päättänyt artikkelinsa "Volapykistä eli maailmankielestä" toteamukseen "Ei siis saata olla, vaikka Volapykin rakentajan vaivannäköä kunnioittaisikin, Volapykilläkään henkistä arvoa, johon käytännöllisyydenkään tähden kannattaisi vaivannäköäansa uhrata". Siihen kirjoitettu Karjalattaressa 14.&21.12.1888 julkaistu monisanainen vastine oli tietenkin Johannes Weisellin kynästä. Länsi-Suomessa siihen vastattiin vasta syksyllä, mutta monisanaisesti (Lounas 13.&16.8.1889). Weissel jatkoi puolustusta vielä yhdessä kirjoituksessa (Lounas 8.10.1889). 

Silkasta hörhöilystä ei ollut kyse, sillä Suomen matkailijayhdistyksen vuonna 1889 kustantamassa oppaassa  "Helsinki ympäristöineen. Käsikirja matkustajille." kerrotaan, että kaupungin kauppiasseuran kirjastossa oli käytettävänä "suomen-, ruotsin-, saksan-, ranskan-, englannin ja volapykinkielisiä sanomalehtiä."

Vuonnna 1890 11 vuotta vanhalla volapykillä arveltiin olevan 5 miljoonaa käyttäjää (Rauman lehti 4.6.1890). Vuotta myöhemmin sanomalehdet Suomessa kertoivat esperantosta, jonka oppaan suomennostyö oli käynnissä jo vuonna 1894.