Hovineuvos, joka kauppasi Helsingissä katukiviä

Valokuva kirjassa
Lukuseurasta
kansankirjastoon

Toukokuussa 1875 useat suomalaiset sanomalehdet kertoivat hovineuvos Pierre François Deviennen kuolleen Loviisassa ja mainitsivat hänen taistelleen Napoleon I:n joukoissa sekä toimineen Helsingin tyttökoulun ranskan opettajana.[1] Vuosikymmeniä myöhemmin tyttärensä muistokirjoituksissa sotapalveluksesta mainitaan jääminen vangiksi Borodinon taistelussa syyskuussa 1812.[2]

Helsingin kirkonkirjojen mukaan Pierre François Devienne oli syntynyt Pariisissa 20.9.1793 ja tallinnalaisen koulun historiikin perusteella hän oli käynyt ennen sotaan lähtöään Lycée Napoléonia ja aloittanut ranskanopettajana Tallinan lukiossa 1.5.1814.[3, 4] Hän meni pian naimisiin paikallisen opettajasuvun tyttären Amalie Christina Körberin (s. 22.7.1793 Liivinmaa) kanssa. Heidän lapsistaan tunnetaan [5, 6, 7]

• Francois Eduard Bernard  s. 26.6.1817 Tallinna 
• Louise Wilhelmine  s. 21.1.1819 Tallinna 
• Paul Christoph Alexander s. 3.12.1820 Tallinna, k. 24.7.1823
• Karl Christian s. 5.11.1822 Tallinna, k. 14.9.1826
• Paul Peter s. 28.3.1824 Tallinna, k. 5.11.1825 
• Amalie Pauline s. 26.1.1826 Tallinna
• Julius Theodor Hippolÿt s. 26.8.1827 Tallinna 
• Victor Nicolai Adam s. 27.2.1829 Tallinna  
• Franz Peter s. 19.10.1831 Tallinna 
• Louis Guillamo s. 7.4.1835 Tallinna 

Kolmenkymmenen opetusvuoden jälkeen Pierre François Devienne jätti toimensa Tallinassa 1.7.1844 ja sai läksiäislahjaksi hovineuvoksen arvon.[4] Pari kuukautta myöhemmin hän saapui Helsinkiin ja sai paikan tyttökoulun ranskankielen opettajana, missä toimessa hän jatkoi vuoteen 1857.[8] 

FAT 17.12.1844

Tytär Louise Wilhelmine perusti Helsinkiin koulun syksyllä 1848 ja piti kaupungissa koulua myös 1850-luvulla. [10]  Myös Amalie Pauline muutti Suomeen vuoteen 1845 mennessä ja meni tammikuussa 1849 naimisiin loviisalaisen kauppiaan Alexis Gratschoffin kanssa.[11] Poika Frans Petter aloitti vuonna 1848 uransa armeijassa, jossa hän eteni 3:nnen tarkk'ampujapataljoonan vänrikiksi tammikuussa 1851. [16]  Krimin sodassa hänet palkittiin urhollisuudesta Silistrian piirityksessä ja hän sai ylennyksen luutnantiksi.[19] Sodan aikana sanomalehdissä kerrotaan myös kauppalaivaston perämiehen Ludvig (eli Louis) Devienne liittymisestä 27:een (Suomen 1.) meriekipaasiin midshipmannin asemaan, jossa hänkin sai kunnianosoituksen.[20] 

Pian Helsinkiin asettumisen jälkeen Pierre François Devienne ilmoitti perustavansa Helsinkiin ranskan- ja saksankielisen kirjaston, jonka käyttö oli maksullista.[9] Sen toiminta mainitaan päättyneenä ja lyhytaikaisena vuonna 1848.[14] 

Elokuusta 1848 alkaen Pierre François Devienne esiintyy helsinkiläisten sanomalehtien ilmoituspalstoilla tallinnalaisten katukivien välittäjänä.[12] Vuonna 1851 taloudellinen tilanteensa mahdollisti kiinteistökaupan eli hän osti 1350 hopearuplalla korttelista 68 nykyisen Annankatu 31:n.[13] Ajan tapaan tontilla oli puisen asuinrakennuksen lisäksi useita ulkorakennuksia, jotka Devienne palovakuutti.[15]

Krimin sodan aikana sanomalehdet kertoivat, että

Wirasta eronneet herrat, Howi-neuwos Devienne ja Asessori Pistolekors, owat Hallitukselle tarjonneet itseänsä semmoisia asioita toimittamaan, joita heille nykyisenä sota-aikana woidaan antaa tehtäwiksi; tästä näiden herrain alamaisuutta osoittawasta palweluksen tarjouksesta on H. K. M:tinsa ilmoittanut heille mielisuosiotansa. [17]

Pian tämän jälkeen Pierre François Deviennen luo Helsingissä majoittui Pietarista tulleina hallitussihteeri Devienne ja neiti Devienne sekä opettaja Devienne Kievistä.[18] Muutaman vuoden kuluttua Kievistä tuli käymään hovineuvos Devienne.[21] Jonkinlainen sukulaisuussuhde vaikuttaa todennäköiseltä, mutta ilman etunimiä selvitystyö on haastavaa.

Vuonna 1863 Pierre François Devienne määrättiin 10 veroäyriä eli hän ei kuulunut kaupungin varakkaimpiin, mutta ei myöskään köyhimpiin.[22] Kaksi vuotta myöhemmin hän myi Annankadun kiinteistönsä.[13] Loppuelämänsä hän asui Loviisassa, jossa vaimonsa kuoli 76-vuotiaana 2.6.1870.[23]  

Pierre Francois Devienne itse kuoli 81-vuotiaana 1.5.1875 Loviisassa 14 lapsenlapsen isoisänä. [24] Perillisiään olivat poikansa valtioneuvos Frans Devienne, edesmenneen poikansa luutnantti Ludvig Deviennen alaikäiset lapset Ludvig, Ellen Adel ja Amalia Mathilda, Louise-tyttären alaikäinen poika Albert Alliman sekä Loviisassa asunut Amalia-tytär, jonka luona hän oli todennäköisesti asunut viime vuotensa, sillä omistuksestaan listattiin vain rahaa.[25] Amalialta tunnetaan neljä lasta, joten todennäköisesti myös Fransilla oli perhettä.

[1] Esim. Hufvudstadsbladet 6.5.1875
[2] Hufvudstadsbladet 20.10.1907
[3] KA. Helsinki RK 1856-1869 s. 558 
[4] Gotthard von Hansen: Geschichtsblätter des Revalschen gouvernements-gymnasiums zu dessen 250 jährigen Jubiläum am 6. juni 1881. 1881, 216
[5] Seuberlich, Erich: Stammtafeln deutsch-baltischer Geschlechter. Band II. 3. Reihe. 1931, 85
[6] "Estonia, Church Books and Synagogue Registers, 1590-1941", FamilySearch
[7] Geni-profiilit, alk. Pierre François Devienne (1793 - 1875)
[8] HT 14.9.1844, Borgå Tdning 2.11.1844, Tidskrift utgiven av Pedagogiska föreningen i Finland 2/1869
[9] HT 2.7.1845, FAT 27.9.1845, HT 8.10.1845, HT 27.6.1846, 
[10] Pauline Mickwitzin ja Louise Allimannin oppilaitos Helsingissä
[11] KA. Helsingin ruotsalais-suomalaisen seurakunnan arkisto - I Ji:1 Sekalaiset väestörekisteri-ilmoitukset, 1816, 1833-1867 1816-1867
[12] Esim. HT 30.8.1848, HT 9.5.1849, HT 15.6.1850, HT 7.4.1862
[13] HKA. Kiinteistökortisto
[14] HT 16.12.1848
[15] KA. Keskinäinen vakuutusyhtiö Tarmon lakkautettujen ainaispalovakuutusten arkisto - Vakuutuskirja 4200
[16] KA. Kaartin rippikirja 1842-1848, 21; ÅU 25.2.1851
[17] Suometar 12.5.1854
[18] FAT 20.5.1854, FAT 10.8.1854, myös FAT 2.8.1858
[19] FAT 15.2.1855, FAT 9.7.1855
[20] FAT 9.6.1855, FAT 13.10.1855, Wiborg 29.4.1856
[21] FAT 20.7.1860 
[22] HD 30.5.1863
[23] FAT 8.6.1870
[24] HD 5.5.1875
[25] KA. Loviisan raastuvanoikeuden arkisto (HMA) - 679 Loviisan raastuvanoikeuden perukirjat ja perukirjaluettelot 1875-1875, samassa perinnönjako.

Loviisasta, melkein täydellisestä listasta sekä digitoinneista

Eilisen teemoista eli Kustaa Vaasa -seminaarista ja digitoinneista jatkaen. Eräässä esityksessä mainittiin Svenska Mercurius ja mieleeni tuli sen paperisten vuosikertojen läpikäynti, josta syntyi teksti Tilaaja oli myös kirjoittaja 1750-luvulla. Siinä mainitsemani Joel Jakob Petrejuksen artikkeli Loviisasta on sittemmin tullut digitoiduksi, joten nyt sitä voisi kaikessa rauhassa lukea alkaen vuosikerran 1758 sivulta 279. 

Jyväskylässä kuullun esityksen ja keskustelun perusteella vaikuttaa siltä, että Svenska Mercuriusta toimittanut Gjörwell oli pyytänyt Petrejusta kirjoittamaan kaupunkikuvauksen. Petrejus oli paneutunut selvitykseen niin perusteellisesti, että oli tehnyt myös arkistotyötä! Tosin nykyaikaa muistuttaen hän ei ollut itse päässyt arkistoon, vaan oli tehnyt tietopyynnön: "All den kunskap jag har om Degerbys fordna tilstånd är mig benägit meddelt af de handlingar som finnes uti Lands-Contoiren i Helsingfors och här i Lovisa."

Ilman olemassaolevaa tutkimusta ja Googlea, Petrejus ei ole voinut sanoa mitään Loviisan alueen läänityksenä saaneesta venäläisestä aatelismiehestä Daniel Gallowitz. Eikä Google tiedä tuolla kirjoitusasulla hänestä mitään tänäkään päivänä. Pienten mutkien jälkeen selvisi, että yleisin kirjoitusasu on Galowitz ja lisätietoa on ainakin Paul Nybergin artikkelissa Golawitziana (Genos 4/1933). Miehen tausta on kuitenkin edelleen mysteeri.

Petrejus oli joko innostunut menneisyyden selvityksestä tai ei keksinyt kerrottavaa kaupungin nykypäivästä, sillä hän kirjoittaa historiasta enemmän kuin paikalliskertomuksissa yleensä on tapana. Nykyaikaa oli toki varsin vähän, sillä kaupunki oli nuori. Hyvin suunniteltua asemakaavaa Petrejus pääsi kehumaan ja tullimieheltä hän oli saanut edellisen vuoden laivatilaston.

Täydellisimmässä tuntemassani listassa paikalliskuvauksista eli R. Boldtin artikkelissa Ortbeskrifningen i Finland på 16- och 1700-talen Petrejuksen Loviisa-satsaus on noteerattu. Sen sijaan en löydä listasta sopivia julkaisua viittaukseen, jonka löysin Götheborgska Magasinetin numerosta 48/1759 (26.11.1759). 

Siinä Tukholmasta kerrottiin, että 

"Uti Samlingen af äldre och nyare Rön, som nyligen utkommet härstädes, finnas, bland annat, et par märkwärdiga beskrifningar öfwer twänne sokner i Finland, [...] Den ena beskrifningen rörer Pernå Soken [...] Beskrifningen öfwer Laihela soken är korteligen uptagen I Swenske Mercurius, hwarföre jag nöjer mig at nämna dess hufwud-ämnen.".

Laihian kuvaus Svenska Mercuriuksessa on Boldtin mukaan Ephraim Otto Runebergin Kungliga Vetenskaps Akademiens Handligarissa julkaistun tekstin versio. Lainauksessa kuitenkin ilmeisesti viitataan kirjaan Samling af äldre och nyare rön uti land-hushållningen (1759), jota - alkuperäiseen teemaan palaten - ei näytä löytyvän digitoituna. Koska nimike viittaa tekstien kierrätykseen, todennäköisesti kirjan teksti Pernajasta on Boldtin tuntema ja KVAH:ssa julkaistu Faggotin artikkeli.

Etsintäkuulutettu raatimies

Yhtä artikkeli-ideaa kehitellessä palasin Elisabeth Reuterswärdin kirjan Ett massmedium för folket : studier i de allmänna kungörelsernas funktion i 1700-talets samhälle (2011) pariin. Tällä lukukerralla huomasin, että talousrikoksiin liittyviä etsintäkuulutuksia kuvatessaan yksi esimerkkinsä liittyy Suomeen. Loviisan raatimiestä ja kaupunginkasööri Gustaf  Bergholmia kuulutettiin 11.11.1767 kuulutettiin toisella puolella Ruotsia siksi, että kirjanpitorikoksesta epäilty 50-vuotias mies oli onnistunut karkaamaan vankeudesta. Epätavallista Reuterswärdin aineistossa oli se, että Bergholmista tarjottiin 600 kuparitaalerin kiinniottopalkkiota. (s. 149)

Minulle puolestaan oli mielenkiintoista se, että Gustaf Bergholmia ei kaivattu sanomalehdissä. Vuosisadan lopulla tilanne olisi voinut olla toinen. 

Käymättä kirjastossa lukemassa Loviisan historiaa, hakematta muuta kirjallisuutta tai uppoutumatta asiakirjoihin Gustaf Bergholmista ei löydy paljoa lisätietoa. Hän on mukana Loviisan varhaisimmassa säilyneessä rippikirjassa kaupunginkasöörinä ja vuodesta 1754 raatimiehenä. (RK 1750-56, 69, 15) Hänet vihittiin Porvoossa 14.10.1760 Hedvig Elisabet Gräänin kanssa, jonka Geni-profiili on huomattavasti rikkaampi. 

Esikoistytär Anna Catharina syntyi 10.8.1761 ja kuoli "hammaskuumeeseen" 17.5.1763. Poika, joka syntyi 22.3.1765, sai nimen Mårten Gustav. Mårten oli äidinisän nimi ja Gustaf saattoi olla sekä isän että isänisän nimi.

Sekä Gustaf Bergholmin että vaimonsa merkinnät päättyvät rippikirjan sivulla kuin seinään ehtollismerkintään 2.11.1766 (RK 1757-1763, 47; 1764-1775, 48). Hedvig Elisabet Grään oli kaupungissa seuraavanakin vuonna, sillä kuolleena 27.7.1767 syntynyt lapsi merkittiin Loviisan kirkonkirjoihin.

Ehkä joku sai 600 taalerin palkkion, sillä Gustaf Berglund ei hävinnyt Loviisasta loppuelämäkseen. Hän oli palannut viimeistään 1779, jolloin kävi ehtoollisella (RK 1776-1782, 78). Kuoltuaan 18.9.1781 iäkseen merkittiin hautauslistaan 52 vuotta. Tämä tuntuu oudolta, kun hänet oli arvioitu 50-vuotiaaksi jo vuonna 1767.

Loviisan perukirjoihin oli Digihakemistossa tehty hakemisto, jonka avulla Gustaf Bergholmin kuoleman jälkeen tehty asiakirja oli vaivatonta saada esille. Siitä kävi ilmi, että Hedvig Elisabet Grään oli saanut Turun hovioikeudesta pesäeron 3.4.1770. Perukirjaan ei näin tarvinnut merkitä kuin kuluneet vaatteet, kaksi peruukkia, nuuskarasia ja vastaavaa 3 taalerin ja 33 killingin arvosta.

Hedvig Elisabet Grään/Grén kuoli 11.5.1785 ja iäkseen merkittiin 46 vuotta. Tämä stemmaa kastemerkintäänsä Haminassa.

Tilaaja oli myös kirjoittaja 1750-luvulla

Eilisestä Den Swenska Mercuriuksen ensimmäisen vuosikerran tilaajalistasta yksi suomalainen nimi tuli vastaan myöhemminkin muistiinpanoissani. Joulukuussa 1758 oli julkaistu suhteellisen pitkä Loviisaa käsittelevä kirje, jonka oli syyskuussa 1758 allekirjoittanut Joel Jac Petrejus. Tekstin pituuden takia en ollut tehnyt siitä muistiinpanoja, mutta noteerannut toimituksen nootin jonka mukaan Petrejuksen tekstejä oli julkaistu aiemminkin, mutta nimi ei ollut mahtunut mukaan. Vai tekstitkään eivät olleet mahtuneet sivuille? "meddelt flera artiga saker från Finland, fast man ej altid haft tilfälle, at nämna det."

Julkisuuteen pyrkinyt kirjoittaja oli syntynyt Vehkalahdella kappalaisen pojaksi 7.8.1732 ja aloittanut opinnot Turun akatemiassa 13-vuotiaana. Voimassa olleen 1686 kirkkolain mukaan pappisvihkimys vaati 25 vuoden iän, mutta Petrejus sai vihkimyksen jo vuonna 1752. Rahaa riitti lehden lisäksi kirjoihin, joiden ostoja löytyy Henrik-tietokannasta.

Loviisasta hän siirtyi Tukholmaan, jossa hän oli ensin vuodesta 1775 suomalaisen seurakunnan kirkkoherra ja vuodesta 1781 Maria Magdalenan seurakunnan kirkkoherra. Jälkimmäisessä seurakunnassa Södermalmilla on säilynyt oheinen muotokuvansa. (Kuvalähde: Lundmark, Efraim. S:ta Maria Magdalena kyrka i Stockholm. 1934)

Ruotsalaisiin sanomalehtiin tehdyn haun tuloksissa Petrejus esiintyy todella tiheään, sillä Dagligt Allehanda ilmoitti jokaisena pyhäpäivänä Tukholman kaikkien kirkkojen saarnaajat. Joel Jac Petrejus ei kuitenkaan jäänyt historiaan sen paremmin lehtikirjoituksellaan kuin saarnoillaankaan. "Mielenkiintoisin" maininta elämästään verkkolähteissä on kuningasmurhaaja Ankarströmin mestaus, jossa Petrejus oli kristillisenä tukena.

Perukirjassaan (Stockholms rådhusrätt 1:a avdelning (A, AB) F1A:359 (1805) Bild 5750 / sid 558c (AID: v222997.b5750.s558c, NAD: SE/SSA/0145a)) 800 kirjaa on valitettavasti (mutta ymmärrettävästi) arvioitu klimppinä.

Hautajaisissa ei säästelty, sillä niihin upposi 444 taalaria eli yli neljännes kuolinpesän omaisuudesta.

Suomalaisia lehtitilaajia vuonna 1755

Kulttuuripersoona Carl Christoffer Gjörwell perusti kesällä 1755 kuukausittain ilmestyneen lehden Den swänska Mercurius. Sitä ei ole vielä (tietääkseni) digitoitu, mutta onnekseni paperinen versio kuuluu Kansalliskirjaston kokoelmiin. Siellä sitä viime vuonna selatessani panin muistiin tilaajalistan rivit, joissa oli paikannimi Suomesta. Läheskään kaikkien tilaajien kotipaikkaa ei mainittu, joten tilaajia voinut olla enemmänkin. Mutta ainakin seuraavat suomalaiset olivat kiinni ajan hengessä ja tarpeeksi varakkaita tehdäkseen tilauksen.

• Arenius (Mårten) öfwer-Capellan wid Åbo Domkyrka.
• Bratt (Johan) Adjunct. Philos. i Åbo
• Deutsch (David) Syssloman wid Åbo domkyrka
• Lagerflycht (Joh) Vice-President i Åbo Hofrätt
• Lefren (Lars) Magister Docens i Åbo
• Linnerhjelm (Fru Eva Catharina) Assessorka i Åbo
• Petrejus (M:r Joel Jac) Stads-Comministeri Louisa
• Riddelin (G Henr) Postmästare i Louisa
• Röngren (Isac) Proviant-mästare i Lovisa
• Tolpo (Nils) Prost [Paikkaa ei ole kirjattu, mutta epäilen Kokemäen kirkkoherraksi]
• Tolpo (Nils) Cancellist wid Åbo Hof-Rätt
• Trapp (Sam. Bem) V. Actuarius wid Åbo Hof-Rätt
• Wacklin (Sam) Kyrkoherde [Paikkaa ei ole kirjattu, mutta epäilen Laihian kirkkoherraksi]
• Wallenius (Jerem) Magister Phil [Paikkaa ei ole kirjattu, mutta epäilen suomalaiseksi]
• Wallenius (Mårten Joh) Adjunctus Philos. i Åbo

Markkinointi oli siis onnistunut Turussa ja Loviisassa, mutta ei esimerkiksi Porvoossa, jossa oli tuomiokapituli ja lukio, tai Helsingissä, jossa Loviisan tapaan oli runsaasti upseereita.

Joukon ainoa nainen Eva Catharina Linnerhjelm ei ollut leski vaan naimisissa hovioikeuden asessori Christoffer Johan Rappen kanssa.

P. S. Tämän kirjoitettuani joitakin lehden numeroita löytyi digitoituina Alvin-portaalista ja todennäköisesti loputkin ilmaantuvat sinne. Google Booksilla on numerot Jan-Jun/1765. Ja Uumajan yliopistolla Feb/1756. Kohta joka paikassa samat lehdet?

Skytten rykmentin vahvuudesta poistuneet

 

Viikonloppuna sosiaalisessa mediassa kiersi Hesarin juttu talvisodan jälkeen tuntemattomien vainajien kasvokuvista tehdystä julkaisusta, jonka tarkoituksena oli saada omaisille tieto kuolemasta. Sama teema tuli sattumalta vastaan Dagligt Allehandassa 3.4.1776. Joku Loviisassa oli ajatellut, että perheenjäsenet haluaisivat tietää armeijan rullista (*) kuoleman tai muun syyn takia poistuneista ja lähetti lehteen vuoden verran nimiä. Vastaavaa formaattia en ole aiemmin nähnyt, joten sekä erikoisuutensa että Suomessa syntyneiden miesten poiminnan puolesta esillepantava. 

(*) "Kongl. Skyttiska Regementet" lienee vuosien 1773-1777 Skytten rykmentti, joka tunnetaan monella muullakin nimellä.

Som Soldater likna alla andra människor däri, at de äga Föräldrar, Syskon, Hustrur och Barn, äfwen däri at de wid sin död ej efterlämna något arf; Så upgifwes til efterrättelse följandes afgång wid et enda Compagnie af Kongl. Skyttiska Regementet och Öfwerste-Lieutenants Bataillon, som är förlagd i Lovisa Garnison räknat allenast på et års tid.  Dagligt Allehanda1776-04-03

• Elias Grönberg, syntynyt Uudellamaalla, 41-vuotias, kuollut 4.6.1775
• Eric Kandolin, syntynyt Hämeenlinnassa (tai Hämeen läänissä), 34-vuotias, kuollut 2.6.1775
• Eric Sundgren, syntynyt Uudellamaalla, 27-vuotias, kuollut 8.2.1776
• Matts Segerdahl, syntynyt Kymenkartanon läänissä, 39-vuotias, kuollut 19.2.1776
• Petter Willman, syntynyt Savossa, 32-vuotias, kuollut 24.2.1776
• Mats Nyman, syntynyt Uudellamaalla, 38-vuotias, poistettu rullista katselmuksessa 28.7.1775
• Matts Nyholm, syntynyt Uudellamaalla, 35-vuotias, karannut 1.6.1775

Syysmyrsky etelärannikolla 1752

Loviisassa oli koettu myrsky 21.-22. lokakuuta, mutta sen jälkeen oli tyyntä ja kaupungin viereinen merenlahti oli alkanut jäätyä. Mutta viiden maissa illalla 24. lokakuuta nousi lounastuuli, joka puhalsi aamuyhteen ja puuskia oli tämänkin jälkeen. Tuuli nosti meriveden 2-2,5 metriä tavallisen tason yläpuolelle.

Vesi nousi taloihin, joista asukkaita pelastettiin ikkunoidenkin kautta. Kukaan ei menehtynyt, mutta kotieläimiä kuoli. Luonnollisesti laiturit ja satamarakenteet tuhoutuivat ja rannassa olleet pikkualukset eivät säilyneet vaurioitta.

Sama tuuli iski myös Helsinkiin, jossa ihmisiä pelastettiin soutuveneisiin, joilla kuljettiin katuja pitkin. Kaduille oli veden mukana tullut laiturin osia ja aluksia. Täälläkään ihmisiä ei kuollut, mutta suojiinsa jääneitä eläimiä menehtyi. Ranta-aitoissa säilytetyt tavarat kärsivät, juuri valmistuneet tuulimyllyt lensivät kumoon ja niin edelleen.

Myrskyn vaikutus on riippunut rannan muodoista, mutta lienee vaikuttanut näiden kaupunkien välilläkin. Mutta vain niistä on tietoja sillä Posttidningar julkaisi 5.11.1752 kaupungeista lähetetyt raportit tapahtuneesta.

Sääilmiö pääsi myös kansainvälisiin uutisiin eli oli osa Pariisiin Tukholmasta lähetettyä raporttia, joka julkaistiin Gazettessa 16.12.1752. Teksti ajoittaa myrskyt 5. marraskuuta, mutta kirjoittaja lienee poiminut edellä esitetyn sanomalehden päivämäärän erehdyksessä.

Laivauutisia kesältä 1761

Blogiluonnoksistani löysin tämän kokoelman, johon olin poiminut tetoja otsikon Sjöfarande alta. Mutta olinko käynyt kaikki lehdet järjestelmällisesti läpi vai tehnyt hakuja? Todennäköisesti jälkimmäistä. Opetus: merkkaa muistiin! (Juu, olisin voinut tarkistaa selatessani kyseisen vuosikerran noin viikko sitten, mutta oli muuta mielessä. Mahdollisimman tarkkoja muistiinpanoja tehdessäni.)

Inrikes tidningar 28.5.1761: Turkuun suolaa Portugalin Setúbalista

Inrikes tidningar 15.6.1761: Helsinkiin Tallinnasta maltaita, ruista, pellavaa ja hamppua, mutta Jurricka Jurri (laivurin nimi?) on tuonut suolanvihreää (?) lihaa. Lyypekkiin lähti yksinkertaisia lautoja.

Inrikes tidningar 13.7.1761: Helsinkiin suolaa Espanjasta

Inrikes tidningar 20.7.1761: Loviisaan suolaa kapungin omissa pitkän matkan laivoissa, joista kaksi tulossa Välimereltä ja kolmas Göteborgista.

Inrikes tidningar 27.7.1761: Turkuun hamppua ja pellavaa Pernajasta ja viiniä Bordeauxista. Helsinkiin lihaa Haminasta ja Ibizasta suolaa, rusinoita ja viiniä.

Inrikes tidningar 24.8.1761: Turusta on lähtenyt Amsterdamiin tervaa ja rautaa, Riikaan tervaa. Helsinkiin on tuotu taas Virosta suolavihreää lihaa eli joku sitä täällä osti ja söi.

Inrikes tidningar 31.8.1761: Helsinkiin Tanskasta hiekkaa painolastina.



Inrikes tidningar 5.10.1761: Tukholmaan tullut Vaasasta tervaa, traania ja elintarvikkeita, Kokkolasta tervaa ja elintarvikkeita, Uudestakaupungista elintarvikkeita ja tuohta, Naantalista elintarvikkeita, Porvoosta ruista ja ruisjauhoa, Porista eläimiä ja polttopuuta. Sato oli saatu korjttua ja meri ei vielä ollut jäässä.

Inrikes tidningar 8.10.1761: Tukholmaan edelleen Porista lihaa, voita, eläimiä ja polttopuuta, Tammisaaresta eläimiä, polttopuuta ja humalaa, Oulusta lohta, voita, talia ja tervaa, Naantalista lihaa, Loviisasta viljaa, Turusta lihaa, elintarvikkeita, ruisjauhoja ja kangasta, Raahesta voita, lihaa ja tervaa, Porvoosta ruista.

Inrikes tidningar 12.10.1761: Tukholmaan Turusta kangasta, jauhoja ja elintarvikkeita, Uudestakaupungista polttopuita, tuohta ja lihaa sekä Helsingistä lautoja

Porvoosta Kymijoelle 1839

Seuraamamme ranskalaistrio pysähtyi Helsingin jälkeen jo Porvoossa, josta julkaistiin aikanaan kaksi kuvaa lähes samasta kulmasta.

Museovirasto, CC BY 4.0

Museovirasto, CC BY 4.0

Tässä kaupungissa oli tehtävää myös ryhmän muotokuvaajalle Giraud, joka ikuisti J. L. Runebergin.

Museovirasto, CC BY 4.0

Porvoossa sanomalehdessä oli kansainvälisille vieraille enemmän palstatilaa kuin Helsingissä. Borgå Tidning kertoi 20.11.1839, että miehet olivat edellisenä viikkona olleet kaupungissa neljä päivää. Yhteinen kieli löydettiin latinasta ja kaikki ovat varmasti ymmärtäneet kuvat, joita pääsivät katsomaan. Kuten arvata saattaa niitä oli enemmän kuin mitä aikanaan painettiin eli

porträter af Hällström, Runeberg, Nordenskjöld m. fl., af ett par Österbottniska och Nyländska Skönheter samt af bondfolk från flera trakter, en skön panorama af Helsingfors jemte vyer af Uleåborg, Tammerfors, Kyrö fall, Nokia fors, Halkis fors i Borgnäs, vår goda stad Borgå, sedd från särskilda sidor, och många andra orter.

Loviisasta kuva on piirretty kaukaa, joten pysähdys oli varmaankin lyhyempi.

Kansallisgalleria

Seuraava kuva kirjassa on Högfors, jonka Museovirasto on tulkinnut reittiin sopivaksi Kymijoen Korkeakoskeksi.

Museovirasto, CC BY 4.0

Koulupojan ja ylioppilaan ruokatalous 1800-luvun alussa

Pienenä lapsena orvoksi jäänyt Magnus Ebehard Lindén (s. 27.2.1817) muisteli lapsuuttaan yksityiskohtaisesti 79-vuotiaana (Anteckningar gjorda vid 79 års ålder af M. E. Lindén. Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmat Dö I 25). Merkittävää oli tietenkin kouluunlähtö synnyinpaikkakunnalta Iitistä Loviisaan helmikuussa 1826.

Barthélemy Lauvergnen 1830-luvun lopulla ikuistama näkymä Loviisaan. Kansallisgalleria.

Tätä seuranneista sivuista sain täydennystä liitutaulujen historiaan, sillä Lindén mainitsee triviaalikoulussa olleen puisen taulun, johon kirjoitettiin liitupaloilla. Mutta vielä mielenkiintoisempaa oli 9-16 -vuotiaan ruokatalous.

Lukukausien (5.2.-16.6. ja 24.8.-13.12) aluksi kotoa saatiin erikoisen hyvät eväät eli vehnäleipää, tuoretta hiivaleipää, tuoretta voita, paistettuja lintuja, paistettua lampaan lihaa, juustoa, pannukakkua y.m. Lisäksi kotoa tuotiin kuivatavara, jolla piti pärjätä koko lukukausi. Lindénin osalta tätä oli pari säkkiä irtokorppuja, vähemmän ruislimppuja, voita, savustettua läskiä, suolattua ja savustettua lihaa, hieman lampaan lihaa ja vähän suolasilakkaa. Näistä piti pojan itsensä huolehtia. Asuinpaikan emännälle luovutettiin pari kappaa ryynejä, ruisjauhoja ja perunoita.

Aamiaiseksi Lindénin majapaikassa hän ja muut koulupojat hakivat pöydästä vadillisen kokonaisina keitettyjä perunoita, joiden lisukkeiksi valitsivat omista varastoistaan voita, lihaa tai silakkaa. Ja vahtivat, etteivät muut ottaneet väärästä voipytystä tai kinkusta veitsellään. Keskipäivän ateria oli tavallisesti "potatisstulning" (perunatuuvinki?), jauhopuuroa "med sirapskallskål" (jonkinlainen kiisseli?) tai joskus maitovelliä. Maitoa oli harvemmin tarjolla ja useimmiten juotiin kotikaljaa. Sitä oli ilta-ateriallakin, jonka pojat saivat nauttia omista varastoistaan.

Toisinaan pojat valmistivat kaakeliuunissa ilta-ateriaksi jankeria. Rautapannussa keitettiin kotikaljassa vähäisen voin ja suolan kera leipää, lihaa ja läskiä pieniksi paloiksi leikattuina ikäänkuin puuroksi, joka syötiin lusikoilla.

Kun lukukauden lopulla kotoa tuotu leipä oli loppu, ostettiin "venäläisiä limppuja". Rahaa Lindén mainitsi ansainneensa kirjoittamalla julisteita kaupungissa vieraileville esiintyjille. Kerran hän teki myös isomman sijoituksen ostamalla kaupunkiin tuotua silakkaa 70 kappaa, jonka toveriensa avulla perkasi ja suolasi.

Kun Lindén keväällä 1838 aloitti yliopisto-opinnot Helsingissä, hänen taloutensa oli entistä tiukemmalla ja hän joutui tukeutumaan asuintoveriinsa Emil Vilhelm Bjuggiin, joka sai kotoaan ruokatavaraa. Toverit asuivat luutnantti Dittmerin talossa Konstantininkadulla kahdessa huoneessa, joiden vuokra "ei ollut kallis". (Nykyisellä Meritullinkadulla samaa tuskin sanottaisiin.)

Aamiaisen ja iltaruuan osalta nuoret miehet turvautuivat kuivaruokaansa, mutta keskipäivällä heitä passaava matami toi ruoka-annoksen mamselleilta Engberg. Kun lukukauden mittaan rahat hupenivat piti tästä luksuksesta luopua ja keskipäivälläkin syötiin keittämätöntä ruokaa. Paitsi parina päivänä, jolloin matami sai tehtäväkseen keittää perunoita sellaisenaan tai silakoiden kera.

Mutta rahapulasta huolimatta aamulla piti saada kuppi kahvia, jonka matami miehille toi. Ja joka lauantai-iltana lähdettiin Pikku-Roballe, jossa rouva Kristen tarjosi edulliseen hintaan kokonaisina keitettyjä perunoita ja paistettua kalaa, joihin ei silti aina ollut varaa. Ylioppilaat söivät ruokalassa mielellään myös kaurapuuroa maidon kanssa.

P. S. Muistelma siis vahvisti passaavien matamien olemassaolon, jota epäilin taannoin. Rouva Kristen puolestaan esiintyi blogissa aiemmin Siperiaan vietynä anoppina kirjoitusasulla Christen.

Otto Fleming Loviisassa (3/3)

T. K.:n katsaus Otto Flemingin elämään jatkuu Svartholman ajan (1819-1829) episodeilla.

Muuan hienosteleva loviisalainen seurue oli kerran eräänä lomapäivänä lähtenyt maaseudulle kaupungin läheisyyteen huviretkelle. Ikävä kyllä päivä oli sateinen ja piti hankkia katto pään päälle. Herrat, joilla oli taskussa silkkinenäliinat ja komeat kellonperät liiveillä, päättivät nyt perinpohjin nauttia viikon vaivojen jälkeen. Pöydälle kannettiin iso punssibooli, tarjottimineen, laseineen ja kynttilöineen.

- Onpa tämä hauskaa, huudahti eräs seurasta ja täytti lasit juomalla. 

- Niin, vihdoinkin saamme olla rauhassa tuolta kirotulta »Vahvalta Paroonilta», joka hallitsee kaikissa kapakoissa huomautti toinen. 

- Minä en neuvoisi herra paroonia pistämään nokkaansa tänne huomautti muuan koppava kirjanpitäjä W. hän saisi täältä eri lähdön! 

- Hullupahan olisikin, jos tulisi tänne, eikä hän uskalla tullakaan sanoi taas joku. 

- Olettepa te nyt sankareita täällä maalla nauroi muuan nuori merikapteeni ja haluaisinpa nähdä mitä tekisitte, jos hän tulisi täällä teitä vastaan. 

- Minäpä antaisin aika napauksen sille lurjukselle kerskasi herra W. 

- Kuka herroista antaa napauksen? 

»Vahva Parooni» oli kaikkien hämmästykseksi ilmestynyt ovelle äkkiä. 

- Kuka herroista antaa napauksen? 

Ei kukaan vastannut. Kaikista hiljaisin oli kirjanpitäjä W. Herrat katsoivat laseihinsa eivätkä olleet kuulevinaan. 

Mutta »Vahva Parooni» oli sotatuulella, eikä tahtonut jättää asiaa tähän. Ensi aluksi hän haukkui kutakin seurueen jäsentä vuoron perään. 

- Kuulkaahan, herraseni, sanoi hän vihdoin kääntyen W:n puoleen,  olkaa hyvä ja pyyhkikää pumaada korvistanne, jotta kuulisitte mitä minä sanon - - - . 

Näin sanoen hän lähestyi uhkaavasti herra W:tä. Myöskin nuoret miehet olivat ärtyneet Flemingin ylimielisyydestä, ja taistelu oli ovella. 

Yhtäkkiä puhallettiin kynttilät sammuksiin ja vallitsi täydellinen pimeys. Nyt alkoi sadella iskuja kutsumatonta vierasta kohti, joka yksin ilman liittolaista sai taistella moninkertaista vihollista vastaan. Kirjanpitäjät halusivat yksimielisesti kurittaa, kostaa mahtavalle paroonille, ettei tämä enää sekaantuisi heidän iltahuvituksiinsa. Näiden joukossa oli vahvoja miehiä, jotka kauppaliikkeissä saivat ajan tavan mukaan tehdä ruumiillistakin työtä. Monta raskasta nyrkkiä suuntautui »Vahvan Paroonin» päähän ja hartioihin. 

Mutta nuoret miehet saivat pian tuntea kenen kanssa he olivat tekemisissä. »Vahva Parooni» karkoitti heidät kuin hyttyset luotaan. 

Seisoen järkkymättä paikallaan ja lujien iskujen maalitauluna hän tiesi hyvin olevansa ehdoton voittaja. Tottuneena tällaisiin toimiin oli hän heti kun kynttilät sammutettiin asettunut selkä huoneen ainoata ovea vasten seisomaan, niin ettei kukaan pääsisi pakoon. 

Vihdoin oli paroonin vahva nyrkki kellistänyt vahvimmat vastustajat ja heikot olivat paenneet huoneen vastakkaiselle puolelle. 

- Tuokaa valoa! - huusi parooni käskevästä. 

Hetken viivyttelyn jälkeen talonväki toi valoa, sillä se tunsi »Vahvan Paroonin» hyvin. 

Huoneessa vallitsi hävityksen kauhistus. Pöytä ja tuolit olivat kumossa, punssibooli sirpaleina lattialla, jalo juoma oli niinikään valunut maahan sen mukana. Tappelijoiden vaatteet olivat menneet rievuiksi, kasvot olivat pahasti ajettuneet ja täynnä mustelmia, hienot silkkinenäliinat pidättivät verenvuotoa nenästä. Mutta myöskin voittaja oli hiukan vahingoittunut, verta vuoti hänen otsaltaan. Mistä se johtui? 

- Tulkoonpa teitä vain kaksitoista yhtä vastaan, sanoi hän rauhallisena. Saatte tulla pimeässä, minä kyllä lakaisen kaikki. Mutta pois. aseet, sanon minä! Niin ei kukaan rehellinen mies tee, jolla on rehelliset nyrkit vastassaan. Se, joka on käyttänyt »käsivarren pitennyksiä» astukoon esiin, sillä asiasta pitää tulla selvyys! 

Ei kukaan liikahtanut. 

- Vai niin, sanoi »Vahva Parooni», tulkaa tänne sitten yksi kerrallaan, jotta saan tarkastaa taskut. Mars! 

Estelyt eivät hyödyttäneet vähääkään ja nyt sai kukin vuoron perään alistua tarkastukseen. Jäljellä oli tarkastamatta ainoastaan kirjanpitäjä ., joka alistui haluttomasti tähän nöyryytykseen. Hänen taskustaan löytyi portinavain, ja siinä oli todisteita kylliksi. »Vahva Parooni» julisti nyt syylliselle: 

- Huomenna tulette luokseni täsmälleen klo 2 iltapäivällä. Ymmärrättekö? 

Sovitulla kellonlyönnillä kirjanpitäjä tulikin Flemingin luo ajatellen vavistuksella, mitähän nyt tapahtuisi. Ei sanaakaan puhuttu eilispäivän tapahtumista, eikä W:tä pyydetty istumaankaan, sisään hän sai jäädä seisomaan tultuaan huoneeseen. 

- Minä olen huomannut, virkkoi »Vahva Parooni» ensi aluksi, että kirjanpitäjän kasvatus on aivan laiminlyöty, ja yritän parhaani poistaakseni tämän valitettavan puutteen. Tässä on raamatunhistoria. Kirjanpitäjä ottaa sen nyt mukaan kotiinsa ja lukee siitä ensimäisen luvun, joka käsittelee maailman luomista, ulkoa. Huomenna samaan aikaan tulette tänne kuulustelulle. Mutta jos te hairahdutte ainoassakaan sanassa, niin en vastaa seurauksista; minä, nähkääs, olen hieman kiivas mies. 

W. kumarsi, otti kirjan mukaansa ja teki työtä käskettyä. Kun hän seuraavana päivänä palasi, osasi hän luomiskertomuksen sanasta sanaan. Ulkoluku piti lisäksi suorittaa kädet ristissä. 

- Hyvä on, sanoi »Vahva Parooni». Ahkeruus on nuorukaisen paras kaunistus. 

Seuraavana päivänä piti sitten osata luku: Aatami ja Eeva paratiisissa ja sitä seuraavana päivänä kertomus Kainista ja Aabelista. Tällä tavoin päästiin Moosekseen asti. Ei Loviisan koulupojista yksikään osannut paremmin raamatunhistoriaa. Kirjanpitäjä W. lateli ulkoa Jaakobin kaksitoista poikaa ja heidän poikansa ja teki mainiosti selkoa Kgyptin seitsemästä maanvaivasta j.n.e. Kun he vihdoin olivat päässeet Israelin kansan korpivaellukseen, lopetti »Vahva Parooni» rangaistusäksiisinsä. 

Kerrotaan, että Otto Fleming eräällä toisellakin kirjanpitäjällä. joka oli jostain syystä suututtanut paroonin, oli luetuttanut ulkoa Lafontainen kaksiosaisen romaanin, jonka nimi oli »Alfonsina eli maanalaisen rakkauden lapsi.»

Otto Fleming Loviisassa (2/3)

T. K.:n katsaus Otto Flemingin elämään jatkuu Svartholman ajan (1819-1829) episodeilla.

Kerrotaan, että joka kerta kun »Vahva Parooni» kävi Loviisassa korvapuusteja sateli oikealle ja vasemmalle niinkuin kuulia sodassa. Tappeleminen näkyi kuuluneen sen ajan huvituksiin; ainakin Otto Fleming näytti olevan tämän kiihokkeen tarpeessa. Suurin vaikeus oli kuitenkin löytää vertaista vastustajaa. Useimmiten sai vihollisten paljous vastata tätä, vaikkakaan se ei tuottanut samaa nautintoa kuin samanveroisen voimaihmisen kanssa kamppaileminen.

Kerran tuli Loviisaan muuan tanskalainen alus, jonka päällikkönä oli oikea järeä vanhan ajan merikarhu, joka oli tullut laajalti tunnetuksi tavatomista voimistaan. Hänen saapumisensa tiesi juhla-aikaa »Vahvalle Paroonille», joka saisi nyt kohdata vertaisensa. Tuttavuus solmittiin ensi alussa tarkoitusta ilmaisevin elein, joilla nyrkkeilymestarit esittelivät itsensä. Kerrotaan, että he sen jälkeen koko päivän pehmittelivät sydämensä pohjasta toisiaan aamusta iltaan, eikä Otto Flemingillä ollut pitkään aikaan niin hauskaa. Taistelua käytiin mitä suurimman luottamuksen merkeissä. Mutta tanskalaisen kova kallo välitti yhtä vähän Flemingin läiskäyksistä kuin tämän rautapää tanskalaisen paukuista. Lopuksi tanskalainen tunnusti Flemingin voittajakseen ja ystävykset päättivät kuuman päivän pienillä kesteillä. Aikakirja kertoo, että tanskalainen laivuri oli ollut ainoa, joka oli voinut pitää puoliaan »Vahvaa Paroonia» vastaan ja jonka Fleming myös tunnusti samanveroiseksi mieheksi.

***

Kerran tuli Flemingiä vastaan pari venäläistä upseeria, jotka syystä tai toisesta eivät tervehtineet häntä niinkuin on sotaväessä tapana. Tämäpä harmitti »Vahvaa Paroonia». Kuljettuaan vähän matkaa ohi hän kääntyi ja tarttui toisen upseerin lakkiin, ehkä samalla myös tukkaan, ja viskasi päähineen maahan sanoen:

- Minä opetan sinua tervehtimään suomalaista paroonia!

Hätääntyneet upseerit huusivat sotilaita avukseen. Päävahti ei ollut kaukana, ja sieltä tulikin pian neljä miestä, mutta nämä eivät merkinneet mitään »Vahvalle Paroonille; täytyi kutsua vielä kuusi lisäksi. Nämä kymmenen saivat vihdoin vaikkakin suurella vaivalla voiton yhdestä ainoasta vastustajastaan, sitoivat hänet ja kantoivat päävahtiin.

Tieto asiasta lähetettiin komendantille ja vaarallinen mies suljettiin odottamaan tämän tuloa pieneen vankikoppiin ja vahti asetettiin ovelle.

Upseerit luulivat nyt, että tuo vaarallinen suomalainen oli vaaraton, mutta he ällistyivät, kun Otto Fleming tuokion kuluttua potkasi oven säpäleiksi, sieppasi vahdin kiväärin murskaten sen tukin seinää vastaan pirstoiksi ja asettui kiväärin piippu kädessä vankihuoneensa ovelle.

- Se, joka tulee tänne, saa napauksen tästä! huusi hän uhkaavasti heilutellen asettaan niin, ettei ketään haluttanut lähestyä.

Upseereita ja sotilaita seisoi kymmenittäin hänen edessään suut ammollaan. He olivat kyllä asestetut kiväärein ja miekoin, mutta mitä he uskalsivat tehdä? He eivät voineet ampua ja kukapa uskalsi mennä käsirysyyn. He asettuivat viidentoista askeleen päähän suljettuun kehään tämän ympäri.

Lopuksi tuli komendantti, joka ystävällisellä käytöksellä sai Flemingin lauhkeaksi. Sitten seurasivat asianmukaisessa järjestyksessä anteeksipyynnöt molemmin puolin ja aresti päävahdissa.

Otto Fleming Loviisassa (1/3)

T. K.:n katsaus Otto Flemingin elämään jatkuu Svartholman ajan (1819-1829) episodeilla mantereen puolella.

Muutamana kauniina kesäiltana seisoi nuori puotipoika avopäin ja paitahihasillaan kauppiaansa kaupan ovella Loviisassa; hänen piti saamansa määräyksen mukaan sulkea ovi määrätyllä kellonlyönnillä ja hän aikoi juuri tehdä sen. Nytpä sattuu Otto Fleming kulkemaan ohi, huomaa pojan ja pysähtyy.

Molempien välillä vallitsi hyvä suhde, sillä »Vahvalla Paroonilla» oli tapana tehdä kauppaa puodissa ja hän piti tästä reippaasta kauppa-apulaisesta.

- Hei, Jeppe, mitä teet? kysyi hän.
- Suljen kaupan.
- Tule mieluummin kaupungille lystäilemään.
- Sitä en uskalla .
- Et uskalla? Oletko sinä mies? Mikset uskalla?
- Minä en saa lähteä pois ilman lupaa, ja puodin tulee olla suljettuna klo 9
- Sinä et saa, sanot! Ihminen saa tehdä, mitä hän haluaa, sitäkin, mikä on kiellettyä.
- En, sillä se on aivan mahdotonta, en uskalla.
- Mitä, nulikka? Jos uskallat vastustaa minua, niin uskallat tehdä rihkamakauppiasisännällesi, mitä haluat. Sinun täytyy lähteä mukaan, sanon minä.

Jeppe pelästyi ja yritti livahtaa puotiin, mutta »Vahva Parooni» sai kiinni niskasta ja kantoi nyt poikaa pitkin katuja käsi suorana aivan helposti.

- Rakas, kiltti parooni, anna minun ainakin sulkea puoti! vaikeroi poika kiemurrellen kuin kala koukussa.
- Vai niin, klo 9 aikanako? kysyi »Vahva Parooni».
- Niin, ja kello lyö parastaikaa 9, voihki poika.
- Kuulen sen. Mutta kauppa saa vaihteen vuoksi olla nyt yön auki. Ole rauhallinen! Kukapa uskaltaisi varastaa mitään täsmälliseltä herraltasi ja isännältäsi?

Nyt eivät tässä auttaneet mitkään tekosyyt. Nuori Jeppe pyristeli kovasti paroonin kädessä, mutta hänen täytyi jopa välillä ilmassa riippuen tehdä pienoinen kävelyretki »Vahvan Paroonin» kanssa kaupungin ulkopuolella olevaan vaatimattomaan ravintolaan.

- Nyt iloitaan, sanoi »Vahva Parooni» laskiessaan vankinsa varovaisesti maahan.
- Ei, minun täytyy lähteä kotiin.
- Tahdot kai sitä ennen lasin punssia?
- Ei kiitos, sillä minun on mentävä kotiin.
- No, kai tahdot voileivän? varmasti olet nälissäsi!
- Ei, en ole yhtään nälkäinen.
- Älä jaarittele joutavia, poika! Kun minä sanon, että olet nälkäinen, niin sinä olet! Hei, kuulkaa! Tuokaapa tälle nuorelle miehelle voileipää; näkkileipää ja sen päälle paksusti voita! Onko kirnupiimää?

Sitä ei ollut. Jeppe piti hyvänään voileivän ja söi sen estelemättä.

- Nyt sinun täytyy kumartaa ja kiittää.

Mutta poika seisoi paikallaan punaisena kasvoiltaan noudattamatta käskyä.

- Etkö tottele?
- Minun ei tarvitse kiittää siitä, mitä en ole pyytänyt, vastasi poika uhmaavasti.

Tästä vastauksesta Fleming piti. Hän näki, että poiassa oli sisua. Hän otti poikaa hartioista, tietäen hyvin, että »Vahvan Paroonin» vähäinenkin kouraisu sai ihmeitä aikaan.

- Näytäppäs, että olet käynyt herra Rehmalin tanssikoulun.

Jeppe oli vaiti eikä liikahtanut.

- Vai niin, sanoi Fleming ystävällisesti hellittäen otteensa, sinun kumarruksesi saa jäädä toiseen kertaan. Sinun täytyy oppia miehen tapoja. Muuten ajattelin seurustella kanssasi hetken, mutta menehän nyt.

Jeppe kiiruhti kotiin ja kertoo pakollisesta kävelyretkestään. Kauppias varoitti Jeppeä niin paljon kuin mahdollista karttamaan »Vahvaa Paroonia». »Jos hän vasta kulkee ohi, on parasta, ettet silloin näyttäydy kaupan ovella.»

Eräänä yösydännä heräsivät kerran kauppatalon asukkaat portilta päin kuuluvaan meluun. Flemingin mieleen oli nimittäin yhtäkkiä juolahtanut, että jos Jeppe oli saanut selkäsaunan isännältä »kävelyretkestä», ja koska selkäänantamiseen oli paroonilla yksinoikeus Loviisassa, päätti hän ottaa selvän, oliko mainittu kauppias tunkeutunut hänen alalleen.

Hän lähti siis kauppatalolle ja koputti portille. Kun häntä ei heti päästetty sisälle, nosti hän molemmin käsin portinpuoliskot saranoistaan, kohotti ne hartioilleen ja marssi sisään kuten Simson aikoinaan Gazan kaupungin portit selässään.

Täällä pelästynyt talonväki, kauppias etunenässä oli häntä vastassa.

- Kuulkaahan, sanoi Fleming pitäen portinpuoliskoja selässään, minä tulin vain sanomaan herralle, että Jeppe on syytön. Minä näet arvelin, että pojan pitää saada raitista ilmaa keuhkoihinsa tuon puodissa haisevan inhottavan pippurin ja ryssäntupakkalehtien vastapainoksi, ja niinpä oli hänellä hetken aikaa kunnia seurustella kanssani. Arvattavasti herra nyt ymmärtää, ettei hiuskarvaakaan saa katkaista pojan päästä.
- Sehän on luonnollista, koska Herra Parooni sanoo niin, vastasi .kauppias, eikä täällä ole mitään sellaista vahinkoa tapahtunutkaan.
- Hyvä. Ja jos herra antaa joskus sulkea puodin neljänneksen yli määräajan, ajattelen, ettei silloinkaan tapahdu mitään vahinkoa?
- Ei suinkaan, Herra Parooni!
- Niin minäkin luulen. Nyt saa herra jälleen mennä levolle.

Näin sanoen jysäytti Fleming portit hartioiltaan maahan niin kovasti, että olisi luullut talon luhistuvan. Hän nyökkäsi armollisesti Jepelle, joka seisoi rapuilla paitasillaan ja lähti tiehensä.

- Jos tuon miehen pistäisi linnaan, mutisi kauppias alakuloisena mennessään vuoteeseen ja ajatellessaan porttiensa sortumista, niin en lainkaan ihmettele, jos tuo mies jonakin kauniina päivänä kahlaa yli meren tänne Svartholman linnoitus selässään.

Samallaisen voimannäytteen Otto Fleming suoritti ollessaan vierailulla sisarensa, vapaaherratar Munckin luona Hämeenlinnassa. Kaupungissa oli markkinat, jonka vuoksi useat talonomistajat olivat sulkeneet portit, etteivät juopuneet pääsisi tunkeutumaan pihoille. »Vahva Parooni» oli juuri tullut kaupunkiin ja halusi vierailla sisarensa luona, mutta havaittuaan portin olevan kiinni, ei hän malttanut odottaa, vaan nosti aivan helposti portin sijoiltaan ja astui pihalle.

Otto Fleming Svartholmassa

T. K.:n katsaus Otto Flemingin elämään jatkuu.

Keisarin parooni Rehbinderille uskoma tehtävä oli vaikea tälle oman tunnon tarkalle virkamiehelle, jonka yhtenä ansiona oli se, ettei hän asettanut sukulaisiaan ensi sijoille julkisiin virkoihin. Kuitenkin Otto Fleming nimitettiin syksyllä v. 1815 vankien katsastajaksi Svartholman linnaan. [Kotivuoren ylioppilasmatrikkeliinsa keräämissä tiedoissa vuosi on 1819, mikä sopii paremmin edellisessä osassa esitettyyn.]

Svartholma 1809. Wikimedia

Tätä tointaan hän hoiti mallikelpoisesti ja hän viihtyi hyvin Svartholmassa, jonka päällikkö katsoi sormien läpi hänen kepposiaan.

Mutta ennen pitkää Otto Fleming huomasi, ettei hänen asemansa vankien katsastajana ollut vankien asemaa parempi. Hän oli vanki samoin kuin hekin. Häneltä oli esim. kielletty retkeily linnoituksen lähettyvillä. Tätä kieltoa uhmaten hän ui eräänä päivänä linnoituksesta mantereesta mereen pistävään niemeen, noin puoli penikulmaa, vuokrasi eräältä talonpojalta vaatteet ja lähti Loviisan kaupunkiin. Täällä hän nautti täysin siemauksin vapaudestaan niin kauan kuin häntä huvitti.

Rangaistiinko häntä tästä mielivaltaisesta lomanotosta, siitä ei historia kerro. Komendantti ei saanut kylläkään Flemingiä luopumaan Loviisanmatkoistaan, jotka tiheästi seurasivat toinen toistaan. Hän tuli pian kuuluksi tässä pikkukaupungissa. Väliin tuli linnaan valituksia Flemingin esiintymisestä kaupungissa, mutta ne jätettiin tavallisesti huomioonottamatta. Asia kuitenkin muuttui kokonaan, kun uusi komendantti tuli linnaan. Tulokas oli tavattoman virkavaltainen, pikkutarkka ja ankara.

Otto Flemingiä ei, kuten entuudetaan tiedämme, ankaruus taivuttanut vähääkään, pikemmin se häntä ärsytti. Otto Fleming antoi sanan sanasta, kaksi parhaasta vastauksiksi uuden komendantin äkeään puhutteluun. Jos hän sai tästä arestin, hän siitä viis välitti ja kujeili rankaisijansa kanssa. Näin kului muutamia vuosia alituisessa torailussa päällikön ja Flemingin välillä, kunnes tapahtui jotain, millä oli vakavat seuraukset jälkimmäiseen.

Otto Fleming oli saanut päivän loman yksityisten asioittensa vuoksi kaupungissa, jonne eräs laiva vei hänet. Loviisassa oli tuona päivänä jotkut iloiset juhlat, ja näissä Fleming tahtoi olla mukana. Laivan piti palata klo 8 illalla takaisin Svartholmaan ja Flemingin sen mukana. Mutta tämähän ei luonnollisestikaan sopinut »Vahvalle Paroonille», ja hän järjesti viivytyksen omalla tavallaan. Hiukan ennen määräaikaa hän veti raskaan aluksen yksin pitkälle maihin, niin että laivan miehistö sai tuntikausia työskennellä saadakseen sen jälleen vesille. Kun tämä onnistui, päättyivät samaan aikaan juhlallisuudet Loviisassa, ja »Vahva Parooni» palasi, vaikkakin pahasti myöhästyneenä, linnoitukseen.

Täällä odotti juhlijaa myrsky. Komendantti oli raivoissaan ja sätti Flemingiä minkä ehti. Silloin Flemingin veri kuohahti ja hän antoi komendantin kuulla kunniansa. Tästä oili seurauksena viran menetys ja vuoden vankeus Viaporissa. Näin päättyivät »Vahvan Paroonin» vanginvartijatehtävät ja iloiset päivät Loviisassa. [Kotivuoren ylioppilasmatrikkeliinsa keräämissä tiedoissa "erotettu 1829 ja tuomittu kahden vuoden vankeuteen Viaporissa"]

Kaupungista karkoitetun sisko

Petter Johan Sunnin 19.9.1731 Helsingissä syntyneen tyttären siskon Engla Christinan tiedot sukutauluissani olivat surkeat. Lapsuuden jälkeen ainoa tieto oli vuonna 1768 tehdystä isän perukirjasta: naimisissa Björnbergin rykmentin kersantti Börje Segermanin kanssa ja asuu Loviisassa.

Omin taidoin löysin Segermanin muutamasta sotilasrullasta, mutta en sen enempää. Olin jo luovuttamassa kun Björnbergin rykmentin aliaksella Jägerhornin rykmentti tekemäni verkkohaku osui Kansallisarkiston Portin sivuun Viaporiin liittyvistä aineistoista, jossa mainittiin että

Suomen historian perustutkimustoimikunta on laatinut Kansallisarkistossa säilytettävän kortiston, johon on koottu tietoja Suomessa 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa palvelleiden värvättyjen jalkaväkirykmenttien upseeriston, aliupseeriston ja sotilasvirkamiesten sosiaalisesta rakenteesta. Koska kortitettuihin rykmentteihin lukeutuivat myös Hamiltonin–Leskikuningattaren rykmentti ja von Willebrandin–Jägerhornin rykmentti, kortisto on hyödyllinen apuväline tutkittaessa Viaporissa palvellutta sotaväkeä.

Tämän tilaaminen Kansallisarkistossa vaati kolme avustajaa henkilökunnasta, mutta onnistui kyllä. [Täydennys 13.8.2018: Perustutkimustoimikunnan paperiluettelo on 630:307.] Epäilen koskeneeni laatikkoihin aiemminkin, mutta en selvästikään Segermania etsien, sillä hänen kortissaan oli runsaasti uutta tietoa. (Kuva olisi kiva, mutta kännykkä kameroineen ei ollut mukana.)

Kortiston tekijä oli ensinnäkin löytänyt Segermanin useammasta armeijan rullasta ja tiesi näin ollen hänen kuolleen 10.2.1775. Todennäköisesti Loviisassa, mutta koska perhe oli sittemmin kadonneissa rykmentin kirkonkirjoissa, tätä ei voi vahvistaa.

Vielä mielenkiintoisemmin ja arvokkaammin kortiston tekijä (jonka nimi mainitaan kirjallisuudessa, mutta en laittanut ylös, pahoittelen.) oli tehnyt poimintoja Helsingin ja Loviisan henkikirjoista. Listaten ne kaikki sivun tarkoilla lähdeviitteillä!

Segerman mainitaan katselmuksessa 1759 naimattomana ja pääkatselmusrullassa 1763 naimisissa olevana. Avioliiton solmimisaikaa tiukentaa se, että Helsingin henkikirjassa 1762 mainitaan Börje Segermanin vaimo Christina. Ja varsinaiseen henkikirjaan (8338:253) kurkistaminen sivistää: armeijayksiköt ovat omina listoinaan! Tämähän avaa uusia tutkimusmahdollisuuksia muihinkin ongelmiin...

Seuraavana vuonna pariskunta muutti arvatenkin armeijan komennuksen seurauksena Loviisaan, jossa he (tai tarkemmin sanottuna Engla Christina, sillä sotilaat ovat vapautettuja henkiverosta) ovat henkikirjoissa 1763 (8887:856), 1764 (8891:890), 1765 (8895:816), 1766 (8900:862), 1767 (8904:906), 1768 (8907:888), 1769 (8910:1002), 1770 (8912:926), 1771 (8917:927) ja 1772 (8921:1200-1201). Tämän jälkeen Christinaa ei enää mainita eli hän on todennäköisesti kuollut.

Jo vuonna 1766 perheessä on henkikirjojen mukaan ollut yksi alle 15-vuotias tytär. Tämän huomasi kortiston tekijä, itse olen jättänyt sarakkeiden numerot lähes aina huomiotta! Auts! Tytär on nimettömänä Loviisan henkikirjoissa armeijan otsakkeen alla isänsä kuolemaan asti: 1773 (8925:940), 1774 (8929:944), 1775 (8934:998-9).

Kertaakaan tytön nimeä ei mainita! Jos hän isän kuoleman jälkeen mennyt palvelukseen hän on henkikirjoissa vain etunimellään. Ja jos menee naimisiin säädyssään pysyen jää avioliiton solmiminen taas lähdekatveeseen... Lisäksi pitää muistaa, että on mahdollista, että henkikirjan numero on tarkoittanut ensin yhtä lasta ja myöhemmin toista eli syntymä vuoden 1766 paikkeillakaan ei varma. Tarkistin tuon 1775 kirjan sarakeotsikot (kuva) ja pitää ottaa vielä huomioon mahdollisuus, että taloudessa on vain jatkuvasti ollut alle 15-vuotias piika.

Jos oli olemassa helmikuussa 1775 jäänyt tytär, niin täysin tukiverkoton hän ei ollut. En tiedä missä enonsa Carl ja Axel Eric olivat vuonna 1775, mutta tuolloin Loviisan kaupunginviskaalina toiminut Johan Petter Flachsen oli tytön äidin serkku. (Kymmeniä vuosia myöhemminhän Carlkin hakeutui Loviisaan, jossa silloin oli kruununmakasiinin hoitajana serkkunsa poika.)

Vielä voisi lähteä Hämeenlinnaan hakemaan Segerman-pariskunnan perukirjoja. Kun edellä mainitutkin kuolivat Loviisassa, pian matka on ihan perusteltu.

Kaupungista karkoitetun poika

Muutamaan kertaan mainittu rippikirjojen indeksointi auttoi pääsemään kaupungista karkoitetun Petter Johan Sunnin Carl-pojan jäljille.  Olisi kyllä onnistunut myös Hiskin haudatuista, mutta en saanut aikaiseksi metsästää sieltä linkkiä rippikirjan sivulle missään välissä.

Petter Johanin Helsingissä 1770 syntynyt poika Carl kuoli Loviisassa 29.3.1835 armeijasta eronneena aliupseerina. Rippikirjoissa (1817-1827 s. 71, 1828-1838 s. 52, 57) hänellä on merkintä, ettei ole vapaa uuteen avioliittoon ennenkuin edellisen tilasta tulee selvää. Onneksi viittaus papintodistuksen (1823 n:o 91) oli niin selvä, että sain siitä tolkkua. Todistus nimittäin kertoi, että Carl tosiaan oli ollut naimisissa ja oli vuonna 1816 kuuluttanut vaimoaan Inrikes Tidningarissa. Kerrankin voin käyttää kuulutusta tutkimuksessani!

Tietenkin kyseinen vuosikerta kuuluu niihin, joita KB ei ole digitoinut... mutta kun pappi oli kirjoittanut tarkan lehden numeronkin niin nopeahan tämä on tarkistaa Kansalliskirjastossa... paitsi, että kyseisessä numerossa ei ollut jälkeäkään kuulutuksesta. Pappi sekoillut, mutta oliko sekoillut niin paljon, ettei kuulutusta ollut koskaan julkaistukaan?

Todistus oli annettu entiselle korpraalille Svea Lifgarden seurakunnasta. Muistin, että armeijan yksikön seurakunnasta voi olla joku hakemisto Tukholman kaupunginarkiston sivuilla. Ja olikin. Carl oli kirjattu rippikirjaan vaimonsa ja poikansa kanssa. Itse kirjoja piti lähteä (taas) katsomaan Kansallisarkiston SVAR-päätteeltä. Lisätietoa ei kertynyt paljoa, mutta taisi olla ensimmäinen kerta kun tutkittavani perheen alkoholinkäytöstä oli merkintä kirkonkirjoissa. Ainoa poika Anders Carl oli syntynyt vuoden 1802 paikkeilla.

Kun SVAR oli auki oli yksinkertaista myös kurkistaa Svea lifgarden rulliin (Huom! SVARissa erikseen Generalmönsterrullor ja Armeens rullor. Pitää käyttää molempia.). Katselmuksessa 11.1.1815 korpraali Carl Sunnista oli viimeinen maininta. Hän oli ottanut uuden 3 vuoden pestin 18.10.1812 eli ilmeisesti lähti armeijasta syksyllä 1815. Mukanaan urhoollisuusmitali, josta olisi mukava tietää lisää. Rippikirjojen perusteella hän oli siinä rykmentin osassa, joka komennettiin Saksaan lokakuusta 1805 lokakuuhun 1806. Henkikaarti osallistui myös Suomen sotaan epäonnistunein maihinnousuyrityksin sekä Ahvenanmaan puolustuksessa.

Varhaisin pesti oli alkanut vuonna 1804, jolloin Carl oli jo naimisissa. Missä mies oli tätä ennen? Vapaaehtoisena jossain muussa armeijan yksikössä?

Ulrica Sucksdorff tyttärineen

Eilen mainituille Anna Christina Sund-Sunn-Spandekowin tukijoille kauppaneuvos Pehr Mårten Unonius ja kauppias Petter Johan Leisten on Hiskin ansiosta helppo löytää keskinäinen yhteys: molempien vaimot olivat sukunimeltään Lindroos.

Helsinkiin oli jostain ilmaantunut insinööri Wilhelm Lindroos (s. 1759) ja vaimonsa Ulrika Suxdorff (s. 1756), joka synnytti 3.12.1783 tyttären, joka sai nimen Gustava Ulrica. Wilhelm on titteliltään insinööri myös 14.10.1785 syntyneen Catharina Wilhelminan ja 27.10.1787 syntyneen Johanna Wilhelminan kasteissa. Mutta kun 13.1.1792 syntynyt tytär kastetaan Anna Sophiaksi on Wilhem laivaston kersantti.

Insinöörinä olo voisi tarkoittaa yhteyksiä Viaporiin, mutta ainakin rippikirjassa 1785-94 (s. 26) perhe asuu varsinaisessa Helsingissä. Rippikirjassa 1795-1805 (s. 240) Wilhelm on maanmittari, joka lähtee Tallinnaan 1796! Venäjän vallan alaiseen kaupunkiin.

Perheen tytär Johanna Wilhelmina meni 26.3.1804 naimisiin loviisalaisen kauppiaan Petter Mårten Unoniuksen kanssa (Loviisan RK 1800-1805 s. 10). Äiti Ulrika Suxdorff muutti Loviisaan saman vuoden syksyllä. En löydä häntä vävynsä taloudesta enkä myöskään naapuritontilta, jonta isännöi veljensä kauppias Johan Sucksdorff (s. 1758). Selittynee sillä, että haudattujen listaan leskenä merkitty Ulrika kuoli jo 12.4.1805.

Johannan sisko Catharina Wilhelmina Lindroos (Loviisan RK 1800-1805 s. 14) asui ainakin vuonna 1802 enonsa Johan Sucksdorffin taloudessa, mutta on sitten hävinnyt. Unoniuksen entinen kauppapalvelija Petter Johan Leisten (*) meni Helsingistä käsin Loviisassa 19.8.1810 naimisiin Ulrica Gustava Lindroosin kanssa ja pariskunnalle syntyi lapsia Helsingissä ainakin vuosina 1812, 1813 ja 1817 (Helsingin RK 1806-1816 s. 68). Sisaruksista nuorin eli Anna Sophia ei tule esiin mistään lähteestä.

Mitään suoraa yhteyttä Anna Christina Sundiin ei näistä tiedoista synny, mutta Loviisa ja Helsinki kuuluvat hänenkin henkilöhistoriaansa. Avustussuhde ilmeisesti perustui vain tuttavuuteen.

(*) Petter Johan oli Ummeljoen sahan kirjanpitäjän poika (Anjalan RK 1789-1809) ja ylioppilaan veli.

Kustaa IV Adolf itärajalla 3.7.1802

Kirjoitin blogikirjoitussarjan jälkeen kirjan Kuningasparin kesämatka Suomeen 1802, jossa enemmän tietoa tästäkin osasta matkaa.

Porvoo kirjassa Finland framstäldt i teckningar

Posttidningarin  12.7.1802 julkaisema kirje kertoo Helsingistä lähdön jälkeen pysähdyksestä Porvoossa, josta jatkettiin matkaa 2.7. Loviisaan, jossa tietenkin katsastettiin Svartholman linnoitus. Finnasta löytyy tieto SLS:n arkistoimasta runosta, jonka on ajateltu tulleen Loviisassa kirjoitetuksi kuninkaan vierailun muistoksi.

Loviisasta käsin käytiin 3.7.1802 rajanylityspaikalla Ahvenkoskella. Sanomalehden "några ögnablick" sisälsi Ilkka Mäntylän artikkelin mukaan uhkaavalta näyttäneen välikohtauksen

kun kuningas määräsi koko rajasillan maalattavaksi Ruotsin sinikeltaisin värein. Venäläiset värittivät sen välittömästi jälleen mustavalkeaksi. Arvovaltakiista meni niin pitkälle, että annettiin jo käsky ampua naapurin maalareita, mutta lopulta kuningas perääntyi.

Tämän jälkeen sopikin seuraavasta majapaikasta Peippolan kartanossa (Elimäki) tehdä sotahistoriallisia retkiä m.m Anjalaan, jossa olen käynyt minäkin.

Palkittuja opettajia vuonna 1912

"Itsellisen leski Liisa Antintytär Hautamäki Karvialla. Syntynyt v. 1828, siis lähes 84 vuoden ikäinen, hän on kunniavanhus tämän päivän juhlavanhusten joukossa. Hän on 19 vuotta ollut kiertokoulunopettajana ja sen jälkeen vielä kolmattakymmentä vuotta kotonaan kesät talvet opettanut lapsia siunauksella ja menestyksellä. Lieneekö maassamme montakaan tällaista työssä olevaa 84 vuotiasta opettajaa!"

Liisa Antintytär on syntynyt Karvialla 8.9.1828 Niskaniemen isännän Anders Johanssonin ja tämän vaimon Lisa Johansdotterin tyttäreksi. Hän meni naimisiin Kuuselan Hautamäen torpan pojan Abel Johanssonin kanssa 1840-luvun lopussa (?). (RK 1847-1853, 1854-1860, 1861-1867 s. 174, 1867-1878 s. 280, s. 282, )

"Kyläkoulumestari Johan Jakob Vinberg on syntynyt v. 1830 ja 40 vuotta Pirttikylän Sidbäckin kylässä uurastanut työssä, joka on pitänyt koko seudun lukutaitoa tunnetusti tyydyttävällä kannalla ja ollut hyödyksi ja siunaukseksi lukemattomille ihmistaimille."

Johan Jakob syntyi Pirttikylässä 23.7.1830 räätäli Jakob Vinbergin ja vaimonsa Anna Andersdotterin pojaksi. Heidät oli vihitty Pirttikylässä 26.2.1829, jolloin Annalla sukunimenä Uppgård.
Pirttikylän nuorisoseuraa oli vuonna 1895 perustamassa Viktor Winberg, joka lienee läheistä sukua kyläkoulumestarille.

"Leski Emilia Sofia Thomassonin kodissa Lovisassa on puolen vuosisataa ollut tuvan täydeltä kaupungin pienokaisia, joita opettaja rakkaudessa ja palkkaa pyytämättä on ohjannut tiedon ensi urille. Rouva Thomasson on syntynyt v. 1840 ja kuuluu siis tämänkin puolesta opettajain kunnialuokkaan."

Tekstilainaukset: Opettajain lehti : kansanopetusta käsittelevä kuvallinen viikkolehti. no 3/1912
Kuva Loviisasta Åbo Akademin kirjasto, Flickr
Tausta: Tammikuun 14. päivän rahasto

Avioliiton esteiden tutkintaa 1800-luvun alussa

Sotilas Anders Blom oli kihlautunut Loviisassa Anna Maria Klarinin kanssa, mutta papintodistus puuttui. Anders oli syntynyt Lapväärtissä, oleskellut Porissa ja Viaporin linnoituksessa. Oliko jonnekin jäänyt edellinen kihlattu tai peräti vaimo? Tämän selvittämiseksi julkaistiin yllä näkyvä kuulutus sanomalehdessä Inrikes Tidningar 24.9.1800.

Ilmeisesti jotain selvisi tai pariskunnan mieli muuten muuttui, sillä vihkimerkintää ei Lovisassa näy.

Kersantti Fredrik Hultman aikoi naimisiin Tampereella Ulrika Bilthausenin kanssa. Avioliiton esteiden selvittämiseksi julkaistiin alla näkyvä kuulutus sanomalehdessä Posttidningar 30.5.1801.

Samassa lehdessä oli myös erikoisempi ilmoitus. Talonpojan tytär Anna Mattsdotter Ikaalisten Sikurin Isotalosta oli 13.11.1789 tuomittu (!) avioliittoon kersantinpoika Peter Lundin kanssa. Ennenkuin tuomio laitettiin toimeen, Peter Lund poistui paikkakunnalta eikä hänen sijainnistaan ollut kenelläkään tietoa. Anna löysi parissa vuodessa uuden sulhasen, mutta avioliittoa ei voitu solmia ilman,että Peteriä oli yritetty vielä kerran saada kiinni.

Anna vihittiin ilmoituksessa mainitun torppari Johan Simonsson Lehtimäen kanssa Ikaalisissa 27.12.1801.

Hattumaakarin kisälli Michael Levin kertoi syntyneensä Porissa vuonna 1774 ja aiemmin käyttäneensä nimeä Forsten. Keväällä 1802 hän suunnitteli avioliittoa Catharina Palinin kanssa, mutta esteettömyystodistus puuttui. Niinpä Uudenkaupungin kirkkoherran lähettämä ilmoitus yllä julkaistiin sanomalehdessä Posttidningar 14.6.1803.

Kun pariskunta vihittiin Uudessakaupungissa 1.1.1804 Mikael oli jo mestarismies. Catharina oli ennen avioliittoaan taloudenhoitaja.

Kemissä syntynyt Henrik Möller oli myllyrakennusmestarina kiertänyt pitkin Suomea. Vuoden 1800 paikkeilla hän oli saapunut Tampereelle rakentamaan sahaa. Kun hn neljä vuotta myöhemmin aikoi avioliittoon oli aikaisemmalla elämällä merkitystä ja yllä oleva kuulutus julkaistiin sanomalehdessä Postidningar 9.6.1804.

Johan Matsson Ström tiesi vuonna 1804 kertoa syntyneensä Haminassa vuonna 1767 ja vuoden 1788 jälkeen asuneensa Porissa ja Torniossa. Kertomus ei riittänyt, kun hän halusi naimisiin, joten yllä oleva kuulutus julkaistiin sanomalehdessä Inrikes Tidningar 18.9.1804.

Kuparisepää Anders Bjurman lähti papintodistuksella varustettuna vuonna 1800 Avestadiin. Sittemmin hän kulki useamman seurakunnan kautta ja avioliittoaie Tampereella loppuvuodesta 1804 vaati esteettömyyskuulutuksia. Yllä oleva ilmestyi sanomalehdessä Inrikes Tidningar 13.2.1805.

Raumalla syntynyt renki Johan Lundberg oli ehtinyt palvelemaan Ruotsin armeijassa ennen muuttamistaan Ahvenanmaalle. Keväällä 1805 hän oli aikeissa mennä naimisiin piika Anna Maria Ranckin kanssa. Estettömyyden todistamiseksi Kumlingen kirkkoherran kuulutus julkaistiin sanomalehdessä Posttidningar 15.6.1805. Tämä tarina päättyi onnellisesti ja pari vihittiin 19.10.1805.

Samassa sanomalehdessä oli toinenkin esteettömyyskuulutus.Mustasaaren pitäjästä aikanaan lähtenyt Christian Johansson Stock oli päätynyt Tenholaan ja aikoi naimisiin Anna Christina Eriksdotterin kanssa. Nimiä vastaavaa avioliittoa ei löydy.

Armeijasta eronnut sotilas Johan Fredrik Hjertberg aikoi naimisiin Hämeenkyrössä. Aviesteitä kuulutettiin yllä olevalla ilmoituksella sanomalehdessä  Inrikes tidningar 20.8.1805. Hiskin mukaan Hämeenkyrössä avioitui 1.1.1806 "Sold: Johan (fr.Hjertberg)" ja "Pig: Maria Mattsd:r".

Raumalta kotoisin oleva kirvesmies Benjamin Sarlund oli päätynyt Karlskronaan asti ja aikoi siellä naimisiin. Esteettömyyskuulutus julkaistiin sanomalehdessä Posttidningar 21.12.1805. Nimiä vastaava avioliitto löytyi Familysearch-sivustolta. Avioliitto solmittiin JO 15.12.1805 Förkärlan seurakunnassa.