Päivä Hansakaupungissa

Tiistaina pidin vapaapäivän ja lähdin Tallinnaan. Yksi vetonauloista oli Historiallisen museon Hansa-näyttely, joka yllätyksekseni oli vallannut museon pääsalin. Se oli nyt entisten läpinäkyvien pyöreiden vitriinien sijaan  täynnä pyöreitä pömpeleitä.

Hetken ärsytti, kun en tiennyt miten edetä, mutta pienen testailun jälkeen huomasin, että myötäpäivään kulkien seurasin sekä kauppiaan elämänkaarta että Hansa-liiton kehitystä. Jälkimmäinen selostettiin lyhyin filmein, joissa ei Lyypekin Hansamuseon jälkeen olisi pitänyt olla uutta opittavaa, mutta kerrattavaa riitti. En sentään yllättynyt, kun vastaan tuli mehiläisvahakakku.

Siirryin sitten Tallinnan kaupunginmuseoon, joka ei myöskään ollut entisessä asussaan. Alakerrassa ja ylimmässä kerroksessa oli kronologista historiaa, mutta Mustapäiden veljeskunnan merkkivuoden johdosta sitä käsittelevä näyttely oli viime vuonna vallannut melkein koko museon. Mistään ei käynyt ilmi kauanko kokonaisuus on esillä.

Joten taas oli runsaasti keskiaikaa. Ja paljon videoita, joissa esitettiin menneisyyden ihmisiä. Alasaksan sijaan hahmot puhuivat viroa ja tekstityksiä oli muunmuassa englanniksi. Minä jaksoin katsoa, mutta toinen ikäiseni nainen ei.

Yläkerran kronologiassa keskiaikaa edusti muun muassa vesiputken kappale.

Sitten jatkoin Paksuun Margaretaan, jonka tiesin uudistuneen viimeisimmän käyntini jälkeen. Verkosta löytyy tieto, että näyttelyn aloittanut komea 1300-luvun  koggin jäänne oli löytynyt Tallinnan satamasta vuonna 2015, mutta paikan päällä jäin tiedottomaksi. Sääli. 

Muutkaan osat uudesta näyttelystä eivät viehättäneet, vaikka muistelen nuohonneeni entistä neuvostohenkistä sisältöä varsin innokkaasti.

Muissa päivän museioissa ei ollut keskiaikaa, mutta etsiessäni vanhan kaupungin ulkopuolista kohdetta huomasin, että yksi Tanskan vallan aikainen åuinen linnake on säilynyt hämmentävän hyvässä kunnossa.

Hovineuvos, joka kauppasi Helsingissä katukiviä

Valokuva kirjassa
Lukuseurasta
kansankirjastoon

Toukokuussa 1875 useat suomalaiset sanomalehdet kertoivat hovineuvos Pierre François Deviennen kuolleen Loviisassa ja mainitsivat hänen taistelleen Napoleon I:n joukoissa sekä toimineen Helsingin tyttökoulun ranskan opettajana.[1] Vuosikymmeniä myöhemmin tyttärensä muistokirjoituksissa sotapalveluksesta mainitaan jääminen vangiksi Borodinon taistelussa syyskuussa 1812.[2]

Helsingin kirkonkirjojen mukaan Pierre François Devienne oli syntynyt Pariisissa 20.9.1793 ja tallinnalaisen koulun historiikin perusteella hän oli käynyt ennen sotaan lähtöään Lycée Napoléonia ja aloittanut ranskanopettajana Tallinan lukiossa 1.5.1814.[3, 4] Hän meni pian naimisiin paikallisen opettajasuvun tyttären Amalie Christina Körberin (s. 22.7.1793 Liivinmaa) kanssa. Heidän lapsistaan tunnetaan [5, 6, 7]

• Francois Eduard Bernard  s. 26.6.1817 Tallinna 
• Louise Wilhelmine  s. 21.1.1819 Tallinna 
• Paul Christoph Alexander s. 3.12.1820 Tallinna, k. 24.7.1823
• Karl Christian s. 5.11.1822 Tallinna, k. 14.9.1826
• Paul Peter s. 28.3.1824 Tallinna, k. 5.11.1825 
• Amalie Pauline s. 26.1.1826 Tallinna
• Julius Theodor Hippolÿt s. 26.8.1827 Tallinna 
• Victor Nicolai Adam s. 27.2.1829 Tallinna  
• Franz Peter s. 19.10.1831 Tallinna 
• Louis Guillamo s. 7.4.1835 Tallinna 

Kolmenkymmenen opetusvuoden jälkeen Pierre François Devienne jätti toimensa Tallinassa 1.7.1844 ja sai läksiäislahjaksi hovineuvoksen arvon.[4] Pari kuukautta myöhemmin hän saapui Helsinkiin ja sai paikan tyttökoulun ranskankielen opettajana, missä toimessa hän jatkoi vuoteen 1857.[8] 

FAT 17.12.1844

Tytär Louise Wilhelmine perusti Helsinkiin koulun syksyllä 1848 ja piti kaupungissa koulua myös 1850-luvulla. [10]  Myös Amalie Pauline muutti Suomeen vuoteen 1845 mennessä ja meni tammikuussa 1849 naimisiin loviisalaisen kauppiaan Alexis Gratschoffin kanssa.[11] Poika Frans Petter aloitti vuonna 1848 uransa armeijassa, jossa hän eteni 3:nnen tarkk'ampujapataljoonan vänrikiksi tammikuussa 1851. [16]  Krimin sodassa hänet palkittiin urhollisuudesta Silistrian piirityksessä ja hän sai ylennyksen luutnantiksi.[19] Sodan aikana sanomalehdissä kerrotaan myös kauppalaivaston perämiehen Ludvig (eli Louis) Devienne liittymisestä 27:een (Suomen 1.) meriekipaasiin midshipmannin asemaan, jossa hänkin sai kunnianosoituksen.[20] 

Pian Helsinkiin asettumisen jälkeen Pierre François Devienne ilmoitti perustavansa Helsinkiin ranskan- ja saksankielisen kirjaston, jonka käyttö oli maksullista.[9] Sen toiminta mainitaan päättyneenä ja lyhytaikaisena vuonna 1848.[14] 

Elokuusta 1848 alkaen Pierre François Devienne esiintyy helsinkiläisten sanomalehtien ilmoituspalstoilla tallinnalaisten katukivien välittäjänä.[12] Vuonna 1851 taloudellinen tilanteensa mahdollisti kiinteistökaupan eli hän osti 1350 hopearuplalla korttelista 68 nykyisen Annankatu 31:n.[13] Ajan tapaan tontilla oli puisen asuinrakennuksen lisäksi useita ulkorakennuksia, jotka Devienne palovakuutti.[15]

Krimin sodan aikana sanomalehdet kertoivat, että

Wirasta eronneet herrat, Howi-neuwos Devienne ja Asessori Pistolekors, owat Hallitukselle tarjonneet itseänsä semmoisia asioita toimittamaan, joita heille nykyisenä sota-aikana woidaan antaa tehtäwiksi; tästä näiden herrain alamaisuutta osoittawasta palweluksen tarjouksesta on H. K. M:tinsa ilmoittanut heille mielisuosiotansa. [17]

Pian tämän jälkeen Pierre François Deviennen luo Helsingissä majoittui Pietarista tulleina hallitussihteeri Devienne ja neiti Devienne sekä opettaja Devienne Kievistä.[18] Muutaman vuoden kuluttua Kievistä tuli käymään hovineuvos Devienne.[21] Jonkinlainen sukulaisuussuhde vaikuttaa todennäköiseltä, mutta ilman etunimiä selvitystyö on haastavaa.

Vuonna 1863 Pierre François Devienne määrättiin 10 veroäyriä eli hän ei kuulunut kaupungin varakkaimpiin, mutta ei myöskään köyhimpiin.[22] Kaksi vuotta myöhemmin hän myi Annankadun kiinteistönsä.[13] Loppuelämänsä hän asui Loviisassa, jossa vaimonsa kuoli 76-vuotiaana 2.6.1870.[23]  

Pierre Francois Devienne itse kuoli 81-vuotiaana 1.5.1875 Loviisassa 14 lapsenlapsen isoisänä. [24] Perillisiään olivat poikansa valtioneuvos Frans Devienne, edesmenneen poikansa luutnantti Ludvig Deviennen alaikäiset lapset Ludvig, Ellen Adel ja Amalia Mathilda, Louise-tyttären alaikäinen poika Albert Alliman sekä Loviisassa asunut Amalia-tytär, jonka luona hän oli todennäköisesti asunut viime vuotensa, sillä omistuksestaan listattiin vain rahaa.[25] Amalialta tunnetaan neljä lasta, joten todennäköisesti myös Fransilla oli perhettä.

[1] Esim. Hufvudstadsbladet 6.5.1875
[2] Hufvudstadsbladet 20.10.1907
[3] KA. Helsinki RK 1856-1869 s. 558 
[4] Gotthard von Hansen: Geschichtsblätter des Revalschen gouvernements-gymnasiums zu dessen 250 jährigen Jubiläum am 6. juni 1881. 1881, 216
[5] Seuberlich, Erich: Stammtafeln deutsch-baltischer Geschlechter. Band II. 3. Reihe. 1931, 85
[6] "Estonia, Church Books and Synagogue Registers, 1590-1941", FamilySearch
[7] Geni-profiilit, alk. Pierre François Devienne (1793 - 1875)
[8] HT 14.9.1844, Borgå Tdning 2.11.1844, Tidskrift utgiven av Pedagogiska föreningen i Finland 2/1869
[9] HT 2.7.1845, FAT 27.9.1845, HT 8.10.1845, HT 27.6.1846, 
[10] Pauline Mickwitzin ja Louise Allimannin oppilaitos Helsingissä
[11] KA. Helsingin ruotsalais-suomalaisen seurakunnan arkisto - I Ji:1 Sekalaiset väestörekisteri-ilmoitukset, 1816, 1833-1867 1816-1867
[12] Esim. HT 30.8.1848, HT 9.5.1849, HT 15.6.1850, HT 7.4.1862
[13] HKA. Kiinteistökortisto
[14] HT 16.12.1848
[15] KA. Keskinäinen vakuutusyhtiö Tarmon lakkautettujen ainaispalovakuutusten arkisto - Vakuutuskirja 4200
[16] KA. Kaartin rippikirja 1842-1848, 21; ÅU 25.2.1851
[17] Suometar 12.5.1854
[18] FAT 20.5.1854, FAT 10.8.1854, myös FAT 2.8.1858
[19] FAT 15.2.1855, FAT 9.7.1855
[20] FAT 9.6.1855, FAT 13.10.1855, Wiborg 29.4.1856
[21] FAT 20.7.1860 
[22] HD 30.5.1863
[23] FAT 8.6.1870
[24] HD 5.5.1875
[25] KA. Loviisan raastuvanoikeuden arkisto (HMA) - 679 Loviisan raastuvanoikeuden perukirjat ja perukirjaluettelot 1875-1875, samassa perinnönjako.

1600-luvun lopun Helsingin lähisanomalehti

Avoimen(kin) yliopiston kurssi Arkistolöytöjä ja Helsingin historiaa - miten tulkinnat muuttuvat jatkui torstaina Sofia Gustafssonin luennolla Helsingistä 1500- ja 1600-luvuilla. Varhaisten perukirjojen maininnat vainajan pantatuista esineistä olivat suurin yllätys, mutta ei suuri aukko tiedoissani, sillä lounaalla Sofia totesi niiden olevan melko harvinainen ja ajallisesti rajattu ilmiö.

Sofia ei antanut kotiläksyä, mutta monet mainintansa Tallinnasta toivat mieleen, että löysin pari viikkoa sitten sattumalta ja "vihdoin" artikkelin Tallinnassa sen Ruotsin ajalla ilmestyneistä sanomalehdistä. Tietohakuni aiheesta ovat ilmeisesti taas olleet "inan" puutteelliset, sillä artikkelin kirjoittajan (Kaarel Vanamölder) nimellä googlaus kertoi vuonna 2012 valmistuneen artikkeliväitöskirjansa aiheeksi "Kommunikatsiooniväli Rootsi Läänemere-provintsides 17. sajandi lõpul – Revalsche Post-Zeitung varauusaegse informatsioonikandjana". No, minähän en tutki 1600-lukua... mutta A. R. Cederberg -fanina olisi kyllä pitänyt tuntea julkaisu Die Erstlinge der estländischen Zeitungsliteratur (1922).

Tallinnalaisen Reval(i)sche Post-Zeitungin numeroita on säilynyt vuosilta 1689-1710, mutta sarja ei ole täydellinen. Oletettavasti lehteä ilmestyi noin 2200 numeroa, mutta säilyneitä tunnetaan vain 144. Lehden vironkielinen Wikipedia-sivu on varsin aneeminen, mikä kuvastanee sitä, että suurin kiinnostus kohdistuu vironkielisen lehdistön historiaan. Baltian "ruotsalaisuus" 1600-luvulla on puolestaan niin kevyt silaus, että ruotsalaisessa lehdistöhistoriassa Tallinnassa ja Riiassa (Rigischen Novellen / Rigische Montags Ordinari Post-Zeitung 1681-1710) julkaistut sanomalehden voidaan ohittaa yhdellä kappaleella. 

Ruotsalainen Claes-Göran Holmberg vetää kotiinpäin väittäen varmaksi, että tallinnalaisen lehden toimitti paikallinen postimestari korostaen tämän yhteydenpitoa ylipostimestariin Tukholmassa ja esittäen lähes todennäköisenä, että Tallinnassa yksinkertaisesti kopsattiin Posttidningaria. Vanamölderin ote on kriittisempi ja hänen mielestään hypoteesille postimestarin yhteydestä lehden toimittamiseen ei ole varsinaisia todisteita, vaikka se on historiankirjoituksessa muuttunut tosiasiaksi ("Oletus teisenes hilisemas historiograafias taas faktilaadseks tõdemuseks"). 

Vanamölder ei ole tuijottanut vaan kotipesäänsä vaan tarkoituksenaan oli tarkastella Reval(i)sche Post-Zeitungia oman aikansa mediamaisemassa. Näin ollen hän oli avannut myös riikalaiset lehdet ja tullut siihen tulokseen, että Tallinnassa kopsattiin melko uskollisesti niitä, eikä suinkaan Tukholman lehteä. Hän ampuu myös alas hypoteesin, että Oridinari Freytags Post-Zeitung olisi ilmestynyt vuodesta 1675 alkaen Tallinnassa, kuten esimerksi lehden digitoinut Bremenin kaupungin ja yliopiston kirjasto väittää. 

Ainakaan virolaisessa Digarissa ei ole digitoituna Reval(i)sche Post-Zeitungia, joten en pääse muodostamaan omaa näkemyksestä lehdestä, jonka numeroita joku sanomalehdistä ja/tai ulkomaanuutisista innostunut 1600-luvun lopun helsinkiläinen on voinut tavata. Kuvanäyte sentään löytyi.

Sunnuntai Tallinnassa

Ei kahta kolmannetta, joten Tukholman ja Maarianhamina jälkeen "piti" lähteä sunnuntaina Tallinnaan. Sen satamasta kävelin Kadriogin puistoon. Kumussa tutustuin Gustav Klucisin elämään ja propagandataiteeseen Neuvostoliitossa ennen teloitustaan Stalinin vainoissa. Lähes yhtä surulliselta vaikutti Mikkeli museossa esillä olleen georgialaisen ITE-taiteilijan Nico Pirosmanin (1862-1918) elämä. Mutta teoksissaan oli iloa ja kuvausta elämästä Tbilisin tienoilla. Molemmissa näyttelyissä oli elämäkertaa tekstinä ja kuvana, mutta Kadriogin museossa oletettiin kaikkien tietävän tarpeellinen Johan Köleristä ja August Weizenbergistä. Paikan päällä arvelin heidän olevan varhaisia virolaisia taiteilijoita ja näinhän se oli.

Vanhaan kaupunkiin päästyäni kurkistin kaupunginmuseoon niin pikaisesti, ettei siitä ole mitään sanottavaa. Saatuani kassini majapaikkaan testasin (muistaakseni) ekaa kertaa Tallinnan venäläisen museon. Kaupungin mainosmateriaalissa turisteja varoiteltiin siitä, että museossa ei englannin kielellä pärjää, mutta tämä tieto oli vanhentunut. Venäjänkielistä opetusta esittelevässä näyttelyssä kaikki tekstit olivat saatavilla englanniksi ja kieltä puhui myös persoonallinen salivahti, joka ei antanut kiertää näyttelyä väärässä järjestyksessä. Mutta myös ystävällisesti huomatti rakennuksen iästä.

Venäjänkielisen koulutuksen 300-vuotisuuden korostamisella tuntui olevan kielipoliittinen taka-ajatus, mutta näyttelyn sisältö vaikutti asialliselta. Kiinnitin huomiota erityisesti 1800-luvun kouluasuihin, joiden jatkeeksi historiallisen museon muotinäyttelystä huomasin kaksi ylioppilaiden yhdistysten lakkia.

Mutu-pohjalta sanoisin, että ylioppilaslakkimme (jonka suunnitteljasta Maria Grapesta keräsin äskettäin tietoa) on huomattavasti vahvemmin yhdistetty Ruotsiin kuin Venäjän univormukulttuuriin. Vaikutteita ees ja taas, olettaisin.

Muotinäyttelyssä herätti huomioni myös kolmas päähine, joka kuului Viron luterilaiselle papille 1920-luvulla. Aivan samanlainen lätsä kuin Agricolalla kuvissa!

Viime syksyn Tallinnan keikalla (osa 1, osa 2) luin ilmaislehdestä Miehitysmuseon (nyk. Miehityksen ja vapauden museo) uudistuksesta, joten piti tutustua. Jos haluaa, museon läpi voi kävellä lukien lyhyet teematekstit seiniltä ja silmäillen esineitä. Mutta aikaa kannattaa varata pari tuntia, kuunnella selostus kokonaan ja lukea esinetekstit. Viimeksi mainitut olivat harvinaislaatuisia: jokaisesta esineestä on tiedossa kokonainen tarina.

Sekä ääni että tekstit olivat monikielisessä ja sijaintiin perustuvassa laitteessa, jonka toimintavarmuus jätti kyllä toivomisen varaa, sillä kiikutin yhden jämähtäneen takaisin kassalle ja sen tilalle saamani ei suostunut loppupuolella näyttelyä kertomaan mitään yhdestä pätkästä. Tuolloin, näyttelyn vapaus-osaan päästyäni, en enää jaksanut vekslata.

Ennen sisääntulokerroksen "vapautta" oli alakerran ikkunattomassa tilassa käsitelty karkoitukset Siperiaan tavaravaunua muistuttavassa tilassa, jonka lattia liikui, pakolaiset, metsäveljet ja neuvostoajan arki. Opin paljon uutta, joten herää kysymys, mitä museossa ennen uudistusta kerrottiin. (Vuoden 2013 blogiteksti kertoo, etten tutustunut museoon tuolloin kovin perusteellisesti tai mielenkiinnolla.)

Päivälle ostamani Tallinna-kortin arvon maksimoimiseksi kipitin vielä Lennusadamiin katsomaan Meri ja seksi -näyttelyn, joka oli jossain välissä esillä Kotkan Vellamossa. Suhteellisen erikoinen sanoisin.

Ja sitten lepuuttamaan jalkoja ja mieltä majapaikkaan, johon törsäsin tavallista enemmän kun eteen tuli tarjous keskiaikaisessa tornissa yöpymisestä. Tarkemmin sanottuna huoneiston olohuone oli tornin yläkerta ja makuuhuone siihen 1800-luvulla kiinnirakennettu uusrakennus.

Maarjamäellä

Kommunismin uhrien muistomerkiltä oli luontevaa jatkaa Maarjamäen museoalueelle, joka on sen verran kaukana Tallinnan keskustasta, että tämä oli vasta toinen käyntini. (Ensimmäinen näköjään vuonna 2014.) Ja museo äskettäin avattu uudistettuna, mitä enempää en tiennytkään. Ostin sokkona aluelipun.

Aloitin Maarjamäen linnasta, joka on osa Viron historiallista museota. Vaihtuvaa näyttelyä ei käynnin aikana ollut ja juhlasalia esittelevän filmin esitykset olivat juuri pyörähtäneet ohi. Näiden lisäksi alakerrassa oli lasten tasavalta, jossa historian sijaan selitettiin yhteiskunnallisia asioita. Presidentin vaalien toteutus oli täysin läpinäkyvä.

Pysyvä näyttely yläkerrassa kertoo Viron tasavallan historiaa pienellä 1800-luvun introlla. Sopii siis verrata Kansallismuseon Suomen tarinaan. Ja tulla siihen tulokseen, että Virossa ei pelätä esineiden eikä tekstin esittämistä. Esinetekstit olivat tekstiviestiä pidempiä, osioesittelyissä tekstiä ja lisää sai vielä kosketusnäytöiltä. (Ääniopaskin oli tarjolla.) Läpi näyttelyn oli myös pisteitä, joissa (tekstiä luettuaan) sai mietiskellä miten itse olisi toiminut historian käännepisteissä. Nämä tunnisti esiintyöntyvistä ihmisistä ja tavaroista.

En ollut lukutuulella enkä jaksanut edes katsoa lukuisia näyttelyssä pyöriviä filmejä, joten pidin eniten Viron rajojen muuttumista kuvaavasta animaatiosta.

Se pyöri tuossa etualalla olevassa ruudussa. Takana näkyvä polkupyörä käynnisti kolmeen kaupunkiin kuvamatkan, jossa nykymaisemaan oli välillä istutettu vanhoja valokuvia. Poljin polkupyörää ihan turhaan, ei vaikuttanut etenemisvauhtiin ollenkaan.

Erikoisin ratkaisu oli toisen maailmansodan kohdalla, jossa punaiset nauhat symbolisesti estivät vauhdikkaan ohituksen ja pakottivat näkemään kaiken.

Tulkintani vahvisti museossa päivää myöhemmin käynyt tuttavani, jonka sanoin "Mutta mikä symboliikan käyttö!! Ei Suomessa näe tuommoista! Punainen verho/säleikkö, jonka läpi näkee, mutta läpi menemiseksi on kierrettävä, neuvoteltava, oltava kärsivällinen."

Kevyemmin symbolinen on museoalueen keskellä kulkeva punainen "matto", joka vie maan alta alkavaan elokuvamuseoon.

Niin, Virossa on elokuvamuseo, kun taas Suomessa "KAVIn museokokoelmia esitellään vaihtuvissa näyttelyissä KAVIn aulagalleriassa sekä yhteisnäyttelyissä muiden toimijoiden kanssa".

Museon pääanti on virolaisille, mutta siitä irtoaa jotain yleisempääkin, ja lavasteita muistuttava museoarkkitehtuuri oli hieno. Perusnäyttely seurasi elokuvanteon prosessia ja siihen istumaton elävän kuvan alkuhistoria oli sijoitettu erilliselle parvelle.

Kolmas museo, johon aluelipulla pääsi, oli linnaa vanhemmassa tallirakennuksessa ja esitteli ainakin nyt Viron musiikkihistoriaa äänitallenteiden ajalta. Ei kiinnostanut, mutta ehkä jotain vastaavaa saadaan Suomeen musiikkimuseon myötä? "Finnish Music Hall of Fame musiikkimuseo avataan Helsingin Triplaan syksyllä 2019."

P. S. Maarjamäeltä jatkoin Kumuun nähdäkseni tänään sulkeutuvan Michel Sittowin maalausten näyttelyn. Sitä mainostettiin jo viime vuonna käydessäni Tallinnassa, mutta jotenkin minulle syntyi aivan väärä kuva, enkä koko kesänä innostunut lähtemään etelään. Vasta kun Hesarin juttu herätti kaikki muutkin ja Tapio Salminen esityksessään elokuun lopulla mainitsi Sittowin Suomen alueelta Tallinnaan muuttaneen äidin ryntäsin minäkin matkaan. Pelkkää näyttelyäkin olisi kannattanut tulla katsomaan, mutta nyt se huipensi auringonpaisteessa Maarjamäellä alkaneen päivän todella upeaksi.

Vaikuttava muistomerkki

Viime viikon perjantaiksi luvattiin Tallinnaan hyvää säätä ja melko minimaalisin valmisteluin lähdin matkaan. Tietoaukkoja tukkiakseni ja aikaa kuluttaakseni luin laivalla ilmaisjakelulehteä, josta selvisi, että Miehitysajan museo on laitettu kokonaan uusiksi. Jutussa oli kritiikkiäkin äänioppaan varassa olevasta näyttelystä ja pitänee joskus tutustua.

Päivän ensimmäistä kohdettani taustoitti juttuun haastateltu viestintäjohtaja Liis Merikülli, joka oli kertonut, että "suurin osa museon kävijöistä on ulkomaalaisia. Tavoitteena onkin lisätä virolaisten ja varsinkin nuorten kiinnostusta lähihistoriaan." Suorana lainauksena Meriküllilta: "Nuoret ottavat vapauden annettuna, haluamme, että he ymmärtäisivät sen hinnan."

Hinnasta muistuttamaan oli pari viikkoa aiemmin paljastettu Maarjamäelle Kommunismin uhrien muistomerkki, joka oli tuo päivän ensimmäinen kohteeni. Lähdin hakemaan sitä minimaalisin tiedoin ja ajattelin mahdollisesti joutuvani kysymään koordinaatteja Maarjamäen museoalueelta. Mutta samalla kun näin museon portaat oli näkyvissä selvästi monumentaalinen rakenne, joten suuntasin sinne.

Hetken luulin olevani jo oikeassa paikassa, mutta sitten tajusin sementtilaatat jalkojen alla vanhoiksi. Mäen päällä oli selvää, että tämä ei ole uusi.

Muistin verkkohaun osuneen Maarjamäeltä myös Neuvostoliiton aikaiseen monumenttiin ja olinkin tosiaan keskellä neuvostovallan puolesta kaatuneiden muistomerkkiä.

Kapeasta aukosta kuljettuani löysin hautapaaden omaiset merkit, joihin oli kaiverrettu joukko-osastojen nimiä. Samalla pilkotti pienen metsän takana musta seinä, jossa viroksi luki jotain kommunismin uhreista. Olin löytänyt hakemani, jota mielestäni on hedelmällistä tarkastella parina vanhemmalle monumentille.

Uuden muistomerkin (tulokulmastani) vasemmassa osassa muistetaan Neuvostoliiton eliminoimia Viron armeijan upseereja. Nimilistan lisäksi seinämässä oli luodinreiän näköisiä koloja, joista tirkistämällä näki valokuvia arvatenkin samoista henkilöistä.

Oikealla puolella on tietoja Virosta Neuvostoliittoon viedyistä. Viemisestä olin kuullut, mutta mainitut joukkotappamiset uusi asia minulle.

Päädyssä on syvennys, josta puiden kasvaessa tulee hieno lehto.

Tässä vaiheessa kierrostani en tiennyt mitä oli mustien seinien sisällä. Ajattelin, että tuskin pelkkää tyhjää tilaa, joten kiersin päätyyn, josta avautui käytävä merelle.

Seiniin on kaiverrettu yli 20 tuhannen virolaisen nimet. Yhdistettynä paikalle tuotuihin kukkiin ja kynttilöihin sai itkettämään, vaikka minulla ei ole mitään henkilökohtaista suhdetta Viron historiaan. Ja vaikka isompi nimimäärä sotiemme menehtyneitä viime vuoden tilapäisessä installaatiossa Töölönlahdella ei aiheuttanut mitään tuntemuksia. Sattumaa vai suunnittelua?

Osa Kommunismin uhrien muistomerkin suunnittelua on videovalvonta. Historianesitys, joka tarvitsee suojelua.

Takaisin Tallinnaan - suomeksi ja ruotsiksi

Seikkaillessani virtuaalisesti Tallinnassa jokin aika sitten mielessäni saattoi käydä mahdollisena lähteenä Viron digitoidut kirkonkirjat. Mutta tiesin Tallinnassa olevan useita seurakuntia, enkä tiennyt mistä aloittaa. Vasta kun myöhemmin kirjoitin blogitekstiin koottuja tietoja Petter Sund -käsikirjoitukseen, huomasin yhdessä kohdassa lyhenteen Mich. Onko Tallinnassa Pyhän Mikaelin seurakuntaa?

Onpa hyvinkin. Tallinna Soome-Rootsi Püha Mihkli kogudus vahvisti päivämääriä ja antoi uuden komean rivin lähdeluetteloon. Vaikka olin perehtynyt Riian vastaavaan seurakuntaan, suomalais-ruotsalaisen seurakunnan olemassaolo tuli yllätyksenä. Olisinhan suunnannut hakuni heti siihen, sillä tutkimuskohteeni ja aviomiehensä olivat Tallinnaan toisaalta tulleita.

Suomenkielisten seurakuntien vaiheet Tallinnassa olivat verkossa hajallaan, joten kokosin oman versioni. Viron evankelisluterilaisen kirkon sivulla selitetään, että Tallinnan varuskunnassa palvelevia suomalaisia ja Toompean virolaisia varten oli viimeistään vuodesta 1636 alkaen pidetty jumalanpalveluksia Toompean linnansalissa. Puinen Kaarlin ristikirkko Toompealla otettiin käyttöön vuonna 1670. Georg Luther mainitsi Genos-artikkelissaan Notiser ur Revals och Narvas kyrkböcker että Karlskirchessä toiminut virolais-suomalainen seurakunta lakkautettiin vuonna 1717.

Kotivuoren ylioppilasmatrikkelissa kirkkoa käyttänyt seurakunta tunnetaan nimellä "Tallinnan suom.-virol. tuomiokirkkoseurak". Tuleeko tuomio-alku sijainnista Toompean mäellä? Matrikkelista löytyivät kirkkoherrat

• Jakob Cupraeus 1667-1674.
• Henrik Elosinius 1675-1685.
• Nils Indraeus 1686 (virkavahvistus 1688)-1707.

Johannes Källström opinnäytteessään ”Vi vilja vara svenskar!”Ecklesiologi och historik från Svensk-finska St. Mikaels församling i Tallinn 1919 – 1944. kertoo, että Gustaf II Adolf antoi 1631 aiemman Pyhän Mikaelin luostarin ruotsalaisen (ja ruotsinkielisen) seurakunnan sekä lukion käyttöön. Seurakunta menetti tilan vuonna 1716, mutta piti nimensä. Vuonna 1733 seurakunta sai käyttöönsä vanhan Johanniittisairaalan, joka löytyy nykyisestä katuosoitteesta Rüütli tänav 9.

Matthias Bolliger, Wikimedia. CC BY-SA 3.0

Källström ei sano sanaakaan suomalaisen (eli suomenkielisen) seurakunnan yhdistämisestä ruotsalaiseen Ruotsin menetettyä Tallinnan eikä nykyisen seurakunnan historiasivulla mainita suomen kieltä ollenkaan. Källström antaa yhdessä kohdassa ymmärtää, että seurakunnan virallinen nimi hänen tutkimusajallaan - Svensk-Finska St. Mikaels kyrkan i Reval - selittyisi sillä, että useimmat kirkkoherrat olivat suomenruotsalaisia. Aivan puskista tulee sitten tieto, että vuonna 1929 uutta kirkkoherraa valitessa vaadittiin suomen kielen taito.

En tiedä olivatko useimmat kirkkoherrat suomenruotsalaisia, mutta ainakin Turun akatemiassa ja Helsingin yliopistossa opiskelleista saa kokoon melko täydelliseltä näyttävän sarjan.

• Petter Herlinus 1709-1710
• Matias Simolin 1710-1753
• Johan Roos 1753-1789 
• Reinhold Johan Böning 1790-1821
• Henrik Johan Holmberg 1821-1840
• Nils Aejmelaeus 1842-1853.
• Lars Erik Mozelli vt. kirkkoherra 1858, vakinainen 1859-1886
• Johann Alexander Collan 1886-1890
• Johan Waldemar Gustavsson 1890-1914
• Arno Sonck 1914-1917 (matrikkelitiedot pdf:ssä)

Villi veikkaukseni on, että papit rekrytoitiin tai rekrytoituivat Suomesta osaksi siksi, että seurakunnassa oli säännöllisesti suomenkielisiä jumalanpalveluksia. Ihan mielenkiintoista, miten ruotsalaiset tämän ohittavat.

Tallinnaan muuttanut Sund eli yritän lukea viroa

Kun en muuta oikein saanut aikaiseksi tartuin Petter Sund -arkiston laatikkoon, jossa oli tulostettuja ikivanhoja työversioita käsikirjoituksesta. Niitä oli turha enää säilyttää, mutta joukossa oli käsin tehtyjä muistiinpanoja, joiden takia pinkka piti käydä läpi.

Samalla tuli todennettua että harrastukseni alkuvaiheessa en kovin tarkasti merkinnyt muistiin mistä olin tietoja poiminut. Mielenkiintoisimmassa pätkässä ei ollut kirjaa eikä sivunumeroa. Todennäköisesti Sipoon talvikäräjiin 1744 viittaava tapaus on Paul Nybergin & Bror Åkerblomin kirjasta Sibbo sockens historia II. Sen sukututkimuksellinen arvo oli maininta Hans Sundin (Petterin poika tai ei) vävystä, joka oli tehnyt hevoskaupan Helsingissä pikkuvihan aikaan 1742.

Hans Sundin jo ollessa vainaa oli hänen tyttärensä Anna Maria mennyt 24.8.1736 Helsingissä naimisiin tallinnalaisen porvarin ja peruukkimestari Johan Bouillonin kanssa. Ei tietenkään ole hirvittävän ihmeellistä että mies oli 6 vuotta myöhemmin elossa, mutta kun en mitään tiennyt (tai muistanut), niin tämäkin innosti.

Voisiko löytyä vielä enemmän tietoa? Bouillon tarkoittaa ranskaksi lientä, joten ei ole helpoimpia sanoja verkkohakuun. Mutta aina kannattaa yrittää... Löytyi virolainen sivusto Soenguajalugu, josta kielitaidottomana on haastavaa saada tolkkua. Bouillon on mukana tekstissä Parukategijad, joka voisi tarkoittaa peruukintekijöiden kiltaa?

Nimelt oli 1730. aastal Tallinna kodanikuks registreeritud Šveitsist pärit Jan Bouillon abielus esimese Eestisse kutsutud parukategija Nicolaus Holmi tütre Maria Christinaga. Mõlemad mehed on olnud ka Kanuti gildi oldermannid. Ilmselt polnud šveitslane vaid üks kord abielus, sest 1762. aastal abiellus Bouilloni lesk Anna Maria Lund (mitte Holm – A. K.) parukameistri Johann Diderich Sodorff´iga.

Konekäännöstä ja alkperäistä tulkiten näyttäisi siltä, että Sveitsistä (!) lähtenyt Jan Bouillon meni vuonna 1730 Tallinnassa peruukintekijä Nicolaus Holmen tyttären Maria Christinan kanssa naimisiin. Nuorikon on täytynyt kuolla melko pian, sillä edellä mainittu avioliitto ja Tallinnasta heinäkuussa 1736 saatu esteettömyystodistus. Bouillon on kuollut vuoteen 1762 mennessä, jolloin leskensä Anna Maria Lund (p.o. Sund) on mennyt naimisiin peruukkimestari Johann Diderich Sodorffin kanssa. Anna Maria on tuolloin ollut noin 40-vuotias.

Kakkosaviomiehen nimellä hakien tuli esiin kiinteistöhuoltokoulutusta tarjoavan yrityksen (?!) sivuilta katsaus (doc) Tallinnan osoitteen Pikk 64 historiaan.

12-19.04 1779 sisekandest selgub, et Anton Petersen oli tolle kinnistu juba 21.09.1771 müünud edasi parukategijale Johan Diedrich Sodorff´ile, kes vahepeal on surnud. Nüüd laseb raehärra Berend Heinrich Koch selle kinnistu kanda John Diedrich Sodorffi lese, proua Anna Maria Sunni nimle. Johan Diedrich Sodorff pärines Güstrowist, sai Tallinna kodanikuks 1762 parukategijana ja abiellus iin oldermani Jan Boilloni lesega.

12-21.10.1785 J.D.Sodorffi lese Anna Maria Sunni surma järel loovutab pärandustombu hooldaja selle kinnistu Niguliste kirikumehe Jürgen Magnus Grasmani lesele, proua Dorothea Elisabeth Bredau´le. Jürgen Magnus Grasman sai kodanikuks 1739 kaupmehena ja maeti 1772a. Niguliste kiriku teenrina 1739-1755 oli ta abielus Paide pastori Johan Gruno tütre Johanna Margarethaga ja 1756 abiellus surnud kaupmehe Christopher Bredow´i tütre Dorothea Elisabethiga.

Näistä tulkitsen, että kakkosaviomies oli kotoisin Güstrowista. Hän oli ostanut 21.9.1771 kiinteistön Pikk 64:stä, mutta kuollut, kun kaupalle ryhdyttiin tekemään kiinnekirjaa (tms) 19.4.1779. Näin ollen kiinteistö merkittiin leskensä Anna Maria Sunnin nimiin. Anna Maria kuoli 21.10.1785 mennessä, jolloin kiinteistö siirtyi Pyhän Nikolauksen kirkonhoitajan leskelle, jolla ei nimensä perusteella ole sukuyhteyttä Anna Mariaan tai aviomiehiinsä.

Lopuksi tuli asiallisin osuma digitoituun Viron kirjallisuusseuran julkaisuun Beiträge zur Kunde Estlands (pdf), jonka pääsisältö on Georg Adelheimin toimittama Das Revaler Bürgerbuch 1710-1786. Kas kun en ollut PORVARIksi tietämääni Bouillonia tällaisesta koskaan älynnyt hakea...

Tämän kirjan mukaan Bouillon otettiin porvariksi 2.10.1730 ja oli kotoisin Ruotsista eikä Sveitsistä. Ensimmäinen vaimo haudattiin 5.2.1736 eli kauan ei mies ehtinyt leskenä olla ennen Helsingissä solmittua avioliittoa.

Sodorffin kohdalta (s. 85) löytyy virhetulkinta Lund eli ensiksi löytämäni teksti taitaa vahvasti perustua tähän matrikkeliin.

Valitettavasti Anna Maria Sundin omistamalla tontilla ei ole enää 1700-luvun rakennusta, mutta voihan sitä sittenkin mennä fiilistelemään seuraavalla Tallinnan reissulla. Vaikkei Anna Maria ole välttämättä mitään sukuakaan niin olipahan helsinkiläinen nainen niin kuin minäkin. (Yksi Petter Sundin pojanpojantytärkin päätyy Tallinnaan vuoteen 1790 mennessä, mutta hänestä en tiedä varmuudella edes etunimeä.)

Kuva Tallinnasta pahoinpitelemäni, alkuperäinen Tallinna Linnamuuseum, TLM F 1750, Public Domain 

Keskiaikaa ja krinoliineja Tallinnassa

Päästyäni Tallinnassa viikinkiajasta suuntasin Viron historialliseen museoon, jonka pienessä vaihtuvien näyttelyjen tilassa kerrottiin keskiajan biletyksestä samassa talossa eli Suurkillan tiloissa. Melko simppelisti. Ääninauhassa kolisivat astiat, keskellä oli ruokapöytä, jolla oli aitoja astioita ja seinillä kuvaukset tärkeimmistä juhlista: joulu, laskiainen, papukaijan ampuminen ja toukokuun kreivin (ruots. majgrefve) valinta.

Kaksi ensimmäistä tietenkin tuttuja. Papukaijan ampuminen oli Ranskassa sytynyt kisailu, jossa värikästä maalilintua ammuttiin korkean tangon päästä varsijousella. Voittaja oli kilpailua seuranneen juhlinnan "kuningas".

Viimeinen kohteeni oli Kumussa näyttely nimeltä Runous ja perna. Proosallisemmin kyse on Alexandre Vassilevin pukukokoelman poiminnoista täydennettynä valokuvin ja 1800-luvun taiteella.

Silmäniloa riitti ja pukujen näkeminen kolmiuloitteisina oli aivan toista kuin valokuvat tai piirrokset.

Tuttavani, joka näyttelystä vinkkasi, kertoi sen saaneen kritiikkiä tekstien puutteesta. Minusta niitä oli sopivasti ja pukukohtaisesti enemmän kuin monessa muussa näyttelyssä. Mutta en ymmärtänyt ollenkaan tapaa, jolla puvut oli ryhmitelty. Ei kronologisesti, ei maantieteellisesti eikä aivan täydellisesti käyttöyhteydenkään mukaan.

Eksegetiikkaa ja paleografiaa

Toissapäivänä olin Tieteiden talolla SKAS:n tilaisuudessa kuuntelemassa Andreas Koiviston esitystä Vantaan kylätonttitutkimuksista. Olin kuullut näistä aiemminkin (tässä, tässä, tässä), joten tällä kertaa ei syntynyt blogitekstiä. Aika siirtyä uusille urille.

Eli eilen samassa rakennuksessa poikkesin Välimeri-instituuttien ystäväyhdistysten yhteistilaisuuteen ensimmäisen esityksen ajaksi. Juha Pakkalan otsikkona oli Pakolaisuus ja muukalaisuus Vanhassa testamentissa. Sen (melko kevyessä) eksegeettisessä osuudessa Pakkala totesi, että VT:n tekstit on kirjoitettu, kun juutalaiset olivat menettäneet oman maansa ja prosessoivat omaa pakolaisuuttaan. Monimutkaisen syntyhistorian jäljiltä teksteissä on sekä empatian että pelon näkökulmat. Ensimmäinen näkyy muukalaisten rinnastamisessa köyhiin, joista pitää huolehtia. Jälkimmäiset taas käskyinä erottautua (ei saa noudattaa toisten tapoja, avioitua heidän kanssaan) tai jopa kehoituksina tuhoamiseen. Yllättävän tuttua ja Pakkala käytti aikaa myös kommentoiden nykytilannetta. Sopisi isommallekin yleisölle?

Sitten siirryin neljänteen kerrokseen, jossa Glossan tilaisuudessa Tapio Salminen otsikolla Tallinnan kaupunginkirjurin toimi ja kaupungin informaatiohallinnan tekstualisoiminen ennen vuotta 1460. esitti tiivistelmän (?) väitöskirjastaan Obscure Hands – Trusted Men. Textualization, the Office of the City Scribe and the Written Management of Information and Communication of the Council of Reval (Tallinn) before 1460.

Tämän kirjoituksen otsikkoon nostamallani palografialla Salminen eroitteli ja tunnisti kaupungin asiakirjoihin kirjoittaneet kädet. Osalle löytyi nimikin.

Salmisen selittäessä informaationhallinnonkäsitettä informaation keräämisenä, järjestämisenä ja esittämisenä mieleni hypähti Sapiens-kirjan sivuille, joilla Harari kuvasi kirjoitustaidosta syntynyttä tarvetta säilyttää ja järjestää tietoa niin, että se oli myöhemmin löydettävissä. Hän puhui tietenkin ensimmäisistä sivilisaatioista ja kyseinen prosessi ehti siis Viroon 1300-luvun alkuun mennessä.

Kaupunginkirjurit olivat naimattomia ja jotenkin rinnasteisia pappeihin? Kulutin yleisökysymykseni raatihuoneesta erilliseen taloon, joten tämä jäi mietityttämään.

Itselleni esityksen tärkein anti oli Tallinnan papereista Salmisen löytämä käsialanäyte, joka osoitti, että vahatauluun tottuneen käsiala oli erilaista kuin "normaali". Olin ajatellut, ettei Nikolas Lloydin väitteelle vahataulun erityisistä kirjainmerkeistä voisi löytyä mitään todistetta, mutta onpas kuitenkin. Ja keskusteluosuudessa mainittiin jotain vastaavaa Ranskasta.

Keskusteluosuudessa puhuttiin myös Salmisen kokoamasta paperin ja pergamentin käytön aikajanasta, jossa käänne paperin hyväksi osuu suurien ruttovuosien kohdalle. Oliko Euroopasta laivattu ylimääräiseksi käänyt paperi Pohjolaan vai oliko paperi yleistynyt, koska sen tekeminen vaati vähemmän työtä? Pikaisella verkkohaulla löytyy lisää teorioita. kuten se, että ruttoa seurasi talouden nousukausi, joka sai ihmiset hylkäämään vanhat vaatteensa, joista oli näin halvempaa tehdä (entistä enemmän) paperia. Tai, että paperia tehtiin kuolleiden vaatteista. Pitäisikö lopettaa kliseellä "ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin" ja palauttaa mieleen alkupuolen pakolaiset?

Kuva ei ole tallinnalaista kaupunginkirjuria nähnytkään. Leikattu kirjasta Le costume historique : cinq cents planches, trois cents en couleurs, or et argent, deux cent en camaieu, types principaux du vêtement et de la parure, rapprochés de ceux de l'intérieur de l'habitation dans tous les temps et chez tous les peuples.... IV. Planches et notices 201 à 300

Helsinki salakuljettajien päiväristeilykohteena

Rouva David Osbornen kirjassa The World of Waters (1852) Helsinki vilahtaa tallinnalaisten päiväristeilykohteena 1800-luvulla.

The town of Helsingforst is clean and handsome, with good shops, containing cheap commodities, which are a source of great attraction to the Esthonians (or natives of Reval) and others who reside in Reval; consequently, in the fine weather, parties are made about once a fortnight for a trip to Helsingforst: these trips are both pleasurable and profitable. The voyage occupies six hours in a little steamboat; and, when landed, the voyagers procure every requisite at a magnificent hotel in the town for moderate charges. They then go shopping, buying umbrellas, India-rubber galoshes, and all descriptions of wearing apparel, which they contrive to smuggle over, notwithstanding the vigilance of the custom-house officers at Reval.

Vaikka sekä Viro että Suomi olivat osa Venäjää, välillään oli tulli. Oli taloudellisesti kannattavaa salakuljettaa Helsingistä sateenvarjoja, kumisaappaita ja vaatteita!

Teema on minulle tuttu (mutta ei näköjään päätynyt aiemmin tähän blogiin?), sillä aikoinaan kokoamaani matkakuvauskirjaan You must not forget your harness sisältyy Elisabeth Eastlaken kuvaus vuoden 1838 paikkeilta nimenomaan tällaisesta päiväristeilystä. (Ja on voinut olla Osbornen lähteenä. Helsingillä sama kirjoitusasu.) Eastaken mukaan suosittu salakuljettajien tekniikka oli päällekkäiset vaatekerrokset:

The trunks, everybody knew, were forbidden ground; so those who went up lean to bed came down plump and comfortable, and those who were stout already stretched a size or two without any inconvenience. 

Tietenkin Suomestakin käytiin Virossa. Huvin vuoksi. Jopa Turusta asti oli ainakin yritystä. Ilmoitus Åbo Underrättelser 30.4.1842.

Taiteellisia ajatuksia Tallinnasta

Viime viikonlopun Tallinna-raportista hyppäsin Kumun yli. En suinkaan siksi, ettei siitä olisi ollut sanottavaa. Erityisesti pidin näyttelystä Lukutaito – lukutaidottomuus. Tallinnan XVI grafiikan triennaali, joka on esillä vielä pari viikkoa. Osa teoksista ei auennut seinäkylttejäkään lukemalla, mutta osa kolahti perille.

Toril Johanssen oli tehnyt aikasarjoja sanojen esiintymisestä tietyissä julkaisuissa. Samaa tekstikaivelua tekevät "digitaaliset humanistitkin", mutta tällä kertaa tämä on taidetta.

Virossa kauneus on naistenlehtien mukaan vaaleissa hiuksissa. Liina Siib kommentoi tätä maalaamalla ihanteeseen sopivien naisten kasvoille brasilialaisen heimon kasvomerkkejä, joiden koodit eivät meille avaudu. Seinäkylttiä lainaten taiteilija herätti kysymyksiä kulttuurin säilyttämisestä, muuttumisesta ja unohtamisesta ja lukutaidottomuuden suhteellisuudesta.

Oliver Lass on kartoittanut utopisten ajatusten syntyhistoriaa. Tutun tekstin sijaan hän esittää tuloksensa kaaviona, jonka informaatiotiheys on huomattavan suuri.

Historian perusopintoja suorittaessani löysin sivuston, jossa oli hieman yksinkertaisempia vaikutuskaavioita, joista oli ymmärtämiselle aitoa hyötyä. Ovatko historiantutkijat tarpeeksi avoimia vaihtoehtoisille (epätieteellisillekin) esitystavoille? Olenko minä?

Innovatiivisuudessa tarvitaan kuitenkin rajoja, niin analyysin kuin esityksenkin kanssa. Andres Talin teos koostui englanninkielisestä Raamatun tekstistä, josta oli vahvennettu sana Jumala. Kertooko kuvio jostain vai ei?

Kuljin toki läpi myös perusnäyttelyn. Edelliseltä eli ensimmäiseltä käynniltä kuutisen vuotta sitten oli jäänyt parhaiten mieleen "ne päät". Tälläkin kertaa Villu Jaanisoon installaatio miellytti. Voiko missään muualla olla "todellisemmin" menneisyyden moninaisten ihmisten keskellä?

Viikonloppuni sai hienon lopun, kun satamaan mennessä poikkesin Viron nykytaiteen museossa. Sen näyttelyssä oli Jass Kaselaanin installaatio, jossa oli myös päitä pylväiden päässä. Niiden mallina olivat olleet kaduilta löytyneet nuken päät, jotka ovat sekä inhimillisiä että geneerisiä.

Viikonloppu Tallinnassa (2/2)

Maarjamäestä jatkoin kohti kaupunkia ja pysähdyin seuraavaksi Viron arkkitehtuurimuseossa, josta unohdin ottaa kuvan. Korvikkeeksi sunnuntaina nähty suojelumerkillä varustettu talo Kadriogin suunnalta.

Museon vetolevyille koottujen tietojen joukossa oli maininta tästä koristeellisesta tyylistäkin. Opin, että monet kansallisromanttisen kauden rakennukset ovat suomalaisten arkkitehtien suunnittelemia. Viron oma kansallisylpeys on itsenäisyyden ajan funkkis. Syystä, muistellen Tallinnan länsipuolella kuolaamiani omakotitaloja.

Lepäsin hetken hotellihuoneessa ja lähdin sitten kohti Lennusadamia. Jännitystä oli ilmassa, sillä työpaikalla yksi kävi siellä melko pian avaamisen jälkeen eikä pitänyt kummoisena. Toinen oli tänä keväänä ja viihtyi seurueensa kanssa useita tunteja. Kumman leiriin liittyisin?

Ensimmäisen. Mutta Lennusadam oli kuitenkin käynnin väärti, sillä siellä oli kuin olikin esillä Maasilinnan laivan jäänteet. Törmäsin niihin Olof Ångerman -tutkimuksessa ja taisin lopputuotteeseenkin työntää melko epärelevantin maininnan laivasta, joka näki Olofin kanssa melkein samaan aikaan samat vedet.

Sunnuntaina aloitin Kadriogin taidemuseoissa. Mikkelin museossa oli mukavan pieni katsaus virolaiseen taiteeseen vuosilta 1910-1945. Haaste suomalaisille kävijöille: katsomatta teoskylttejä bongaa "suomalainen maisema". Kadriogin palatsissa oli tunnelmaan hyvin sopiva siluettinäyttely.

Ennen Kumua muistin käydä ensimmäistä kertaa Pietari suuren pirtissä. Mukavaa, että oli säilynyt, mutta historiallisia interiöörejä ei kannata kuvitella autenttisiksi. Kiitettävästi tämä kuitenkin kävi selväksi huoneiden seinien selostuksista.

Kumun jälkeen palasin vanhaan kaupunkiin ja tein pikavierailut kaupunginmuseoon, historialliseen museoon ja taideteolliseen museoon. Antoisin oli Historiallisen museon vaihtuva näyttely Narvan maantien reunalla tehdystä arkeologisesta kaivauksesta. Vaikka alue oli pitkään varsinaisen kaupungin ulkopuolella, löytöjä oli runsaasti keskiajalta alkaen.

Näyttelyn englanninkieliset tekstit sisälsivät pari erikoisuutta. Venäläistyylisen keramiikan runsaus "todisti, että iso joukko venäjää puhuvia asui täällä Suuren Pohjan sodan jälkeen". Puhuvaa keramiikkaa? Lisäksi tuohikengät joidenkin muiden löytöjen kanssa "todistivat, että venäläiset asuivat Kivisillassa 1700- ja 1800-luvuilla".  Koettu tarvetta luoda venäläistä jatkumoa Tallinnaan?

P. S. Viime vuonna lauantai Tallinnassa tuotti kolme kirjoitusta: yksi, kaksi ja kolme.