Kaupunkien rummunlyöjät

Aamulehti 1.10.1929

Jumalanpalveluksissa luetut kuulutukset eivät pääse unohtumaan ja tutkimustakin niistä on tehty. Omasta päästäni kuitenkin tipahtaa jatkuvasti kaupunkien tiedotustapa, jossa kiljutaan kadunkulmissa rummutuksen jälkeen. Osaksi siksi, että tiedän siitä hyvin vähän. Wikipedia-sivu kutsuu tiedotustapaa trumputukseksi, mutta on varsin Naantali-keskeinen. Joten turvauduin jälleen kerran Kansalliskirjaston digitointeihin, painottuen suomenkieliseen lehdistöön.

[1795] Åbo Tidningar 30.11.1795

... Magistraten jemwäl genom trumslag låtit erinra wederbörande om denna skyldighet ... i synnerhet då de genom trumslag dårom blifwa tillsagde

[1801] E. H. Helsinki Ruotsinvallan viime aikoina. Uusi Suometar 27.1.1915

Muunkinlaisia määräyksiä antoi kaupungin pormestari ja raati hyvinkin tiheään kaupungin asukasten noudatettaviksi. Niinpä v. 1801 julisti kaupungin rumpali seuraavan kuulutuksen: »Maistraatin tänään tekemän päätöksen johdosta annetaan tiedoksi kaupungin suojelusväelle, niinkuin kirvesmiehille, kalastajille, mittaajille, maa- ja meriajureille, että heidän on 10 riikin taalerin sakon uhalla ensi perjantaina kello 8 aamulla kokoonnuttava kaupungin torille, josta heidän on lähdettävä mestauspaikalle ja muodostettava vartiosto, kun murhamies Adler telotetaan.» 

[1804] Åbo Tidning 1.12.1804

... Mantalskrifning... i den ordning genom trumslag tillkännagifwit warder, wederbörande Herrskaper, Stånds Personer, Borgare, Handtwärkare och all öfrige Stadens innewånare...

[1869] Palanen kirjapaino- ja sanomalehtioloista Kuopiossa noin 50 vuotta sitten. Savo 4.1.1919

Kaupungin viranomaisten ilmoituksiakaan ei näkynyt "Tapion" palstoilla. Jos jolloinkin oli huutokauppa eli jokin muu ilmoitettavaa, sen toimitti rumpali katujen kulmissa. 

[1870-luku?] Oulun horisontista. Helsingin Sanomat 21.1.1933

... Uutinen herättää uinuvia lapsuudenmuistoja, muistoja niiltä ajoilta, jolloin Pohjolan pääkaupungissa huutokaupat ilmoitettiin isoa aisakelloa kalisuttamalla ja julkiset kuulutukset rummutettiin kadunkulmista asujainten tietoon.

Kun vesi nousi, pieksi rumpali palikoillaan pingoitettua nahkaa kuin vimmattu, ja lakooninen tiedonanto kajahti suorana huutona ilmoille: Rummuutus, kuuluutus: Vesi nousee. Maistraatti.

Siitä tiesivät ihmiset, että koski oli ruvennut konstailemaan. Ja rannalla asujat ryhtyivät varokeinoihin kellareissaan.

Mutta rummutettiin vanhassa Oulussa muutakin. Kun sattui suurempi tulipalo, eikä palovahti Helperin tavallinen "tuutaaminen" kirkontornista saanut tarpeeksi sammutusväkeä ja vedenvetäjiä liikkeelle, haettiin rumpu And. Holmin värjäämön vintiltä ja pantiin rummunlyöjä issikalla kiertämään kaupungin katuja. Kun kumea päryytys paukkui yön hiljaisudessa, tiedettiin, että nyt oli hätä, ja uneliaimmatkin saivat jalat alleen. 

[1880-luku?] Uudenkirkon kaskuja, sananlaskuja. Uudenkaupungin sanomat 9.5.1916

[1883, Kuopio] Nöyrä kysymys. Savo 27.6.1883 

Lieneekö pohjatuulet vai pöly vaikuttaneet, ett'ei nykyinen kaupungin rumpali enää jaksa heiluttaa palikoitaan ja julistaa ilmoituksia suurimpien katujen esim. Pohjoisvuori-, Ranta- ja Kaivokatujen risteyksissä. Vai onko tullut asianomaisilta kielto, ett'ei sen puoleisten asukkaiden tarvitse saada tietoa huutokaupoista y. m., kysyy Kaupunkilainen.

[1885] Kirje Kuopiosta. Savo 18.5.1885

... Mutta, kuten jo mainitsin, ei sittekään näy ihmisiltä toiveet loppuvan. Nyt näyttää kaupungissamme olevan muuttamia jotka hartaasti toivovat että tänne hankittaisiin ruotsinkieltä taitava rumpali kaupungin yleisiä asioita kuuluttamaan; tuota rumpali-ikäväänsä ovat jo parikin kertaa valittaneet "Nya Pressen'issä". On tietysti kauhea vääryys yhtä osaa kaupunkimme asukkaita vastaan, ettei heidän anneta kuulla ruotsalaista rummun pärinää. 

[~1889] Eräs palohälyytys n. 40 vuotta sitten Raumalla. Rauman lehti 17.8.1929

Kaupungin rumpali Sjöberg ilmestyi rumpuineen torin kulmaan ja rummutti : Trumputa rumputa rum pum pum. Tämän jälkeen huusi hän kaikuvalla äänellä; "koska Monnas o valkkia vaara ja uhkaapi kaupungi ajaa, nii mies ja lappi joka talost, pello ja aida palava pormestrin käskyst”. Sitten alkoi taas rummutus. Kylläpä oli pormestarilla valtaa siihen aikaan!

[1893] Kaupunki (Jyväskylä) lukkoon. Keski-Suomi 21.1.1893

Myöhään illalla viime markkinoiden aikaan tuli kaupunkimme vankihuoneelle eräs mies, joka sanoi että hänen hevosensa on varastettu ja tahtoi, että paikalla lähetettäisiin rumpali rummuttamaan. Kun hänelle selitettiin, ettei näin myöhäseen enää voi rummuttaa, sanoi hän hyvin päättäväisenä: sitten tahdon minä, että kaupunki pannaan lukkoon.

[1890-luku?] Älähdyksiä. Rannikkoseudun kunnallislehti 18.1.1939

Paremmin olivat kaupungin mainosasiat järjestetty muutama vuosikymmen sitten. Silloin näet harrastettiin Naantalissa asioiden "rummuttamista". Rumpali, valtavaääninen mies, suoritti nimittäin silloin nykyisen sanomalehden tehtäviä. Kun hän rumpuaan päristellen kulki pitkin kaupunkimme katuja, mahtoi se olla vaikuttavan impponeeraavaa näky. Rumpalia seurasivat tavallisesti kaikki kaupungin koirat säestäen ulvonnallaan rummutusta, joka tapahtui taiteen kaikkien sääntöjen mukaan tam ta—ta—ta—ta raaa. tam ta—ta—ta—ta raaa—a jne. Joukon jatkona kulkivat vielä lapset ja uteliaat, joista varsinkin naiset olivat runsaasti edustettuina. Kun rumpali sitten saapui sopivaan kadun kulmaukseen, otti hän laukustaan esille asiakirjan, krahmasi vartaloaan ja ryhtyi mahtipontisen näköisenä, jykevällä äänellä lukemaan kuulutuksen sisältöä, mitä asia kulloinkin koski. Sama toimitus uusiintui sitten seuraavassa kadun kulmauksessa jne. kunnes koko kaupunki oli asiasta tietoinen. Kaupungin silloiset mahtajat näkyvät ymmärtäneen mainosasioitakin. 

[1890-luku?] Vanahoista Oulun olloista ja tavvoista. Kaiku 26.8.1934

... Polliiseja oli O:sa ennen vanahaa vain kymmenkunta ja niistä oli tärkein "Lustin ukko”, pieni mutta sapekas ja laahasi se poika "korttikaariin” isonki hanpuusin. Se se aina katujen nurkisa luki tärkeitä "kuulutuksia ja rumputuksia”. Kun rumpalipoika oli ensin aikasa pärryyttäny alako kuulutuksen lukeminen hyvin juhulallisella äänellä ja viimene sana "maistraatti” pommautettiin vielä mahtavammin. Sitte lyhy pärryytys ja taas siirryttiin iso kakaralauma kintereillä toiseen nurkkaan, jossa uuvistu sama seremoniia. Kun sitte "Laukan pappa” ilimesty marssimaan pitkin pääkatuja ja marssin tahisa kelisytti isua aisakellua, niin tiäsivät kaapunkilaiset, että ny on auksuunikamarisa iso auksuuni. 

[1890-luku?] Tornion vanhin asukas (Erkki Johansson s. ~1846) kertoo. Seura 13/1937

Perä-Pohjan hyvin järjestetyssä kotiseutumuseossa, Torniossa, ovat nähtävinä vanhat, vielä viime vuosisadan puolivälissä käytännössä olleet kuulutusrummut ja upea, pormestarin hopeanuppinen virkasauva. Utelemme vaarilta, muistaako hän vielä niitä menneitä aikoja, jolloin kaupungin kaduilla kuulutusrummut pärisivät.

— Muistanhan toki, — vastaa haastateltavamme. Joka ilta rummutettiin kello 9 kaupunkilaiset vuoteisiin ja aamulla taas kello 5:n aikaan piti ryhtyä päivän touhuihin. Viimeinen Tornion rumpali oli Allu Silven. — Myöskin kuulutettiin noiden vanhojen, jo Kustaa Aadolfin aikaisten rumpujen välityksellä kaikki tärkeät asiat katujen kulmissa. »Avisuunit», kokoukset, markkinain alkaminen ja lopettaminen rummutettiin julki. Silvenin Allun mukana kulki joku kaupungin viranomainen, joka luki kuulutuksen rummunpärinän jälkeen. Kun rumpali ilmestyi kadun kulmaan, piirittivät hänet ensiksi tietysti pikkupojat. Sitten riensi paikalle vanha väki kuuntelemaan, mitä viranomaisilla oli sanomista. Ja niin jatkui kuuluttajan ja Silvenin Allun matka ympäri kaupungin — poikaparvi vain hännän huippuna kasvoi kasvamistaan, kunnes kaikki kaupungin pojanviikarit olivat tätä tärkeätä toimitusta valvomassa. 

[1903-04] Kun pimeydessä vaellettiin. "Savon Työmiehen" syntymäajoilta. Sanantuoja 1.7.1916

V. 1903-4 vaiheessa vallitsi Kuopiossa sanomalehtiin täydellinen pimeys, sillä ainoatakaan sanomalehteä ei silloin ilmestynyt. Kaupungin välttämättömimmät asiat julaistiin keskiaikaiseen tapaan — rumpalin avulla. Tämä, yhtäkkiä niin tarpeelliseksi käynyt "sanantuoja" kuleksi pitkin katuja, seisahtuen kadun risteyksiin. Kun rummun pärryytys oli saanut jonkun uteliaan seisahtumaan, alkoi rumpali yksitoikkoisella äänellä lukemaan maistraatin kuulutuksia kaupunkilaisille. Muita tietoja ei tämä Savon pääkaupunki kyennyt silloin enempi kaupunkilaisille kuin maalaisillekaan antamaan.

[1905] Katoova Kuopio. Otava 21.1.1905

Monikaan lukijoista tuskin on tullut kiinnittäneeksi huomiotaan siihen seikkaan, että vuoden vaihteessa kaupungimme on kadottanut virkamiehen ja viran, jotka ovat olleet melkein yhtä kauvan olemassa kuin raastuvanoikeus ja muut kaupungin tärkeimmät virastot. Tarkoitan rumpalia ja rumpalin virkaa! Kun minä viime vuoden loppupuolella joskus katselin rumpalia virkatoimissaan, niin usein tulin ajatelleksi, että jo olisi aika heittää koko virka muinaiskaluksi ja rumppu lahjoittaa kaupungin museoon muistuttamaan tuleville sukupolville entisajan ilmoittamistavasta. Suuri yleisö ei nimittäin enää kuunnellut rumpalin ilmoituksia, ja nykyajan lapsukaisetkin tuntuivat jo siksi "turmeltuneilta", että nekään eivät enää juosseet rumpalin jälessä, kuten minun nuorena ollessani muun "jalostuttavan huvin“ puutteessa tehtiin. Rahatoimikamari oli tosin vielä seurannut entisiä periaatteita ja kulunkiarvioehdotukseen asettanut myöskin rumpalin palkan, mutta kun kaupungin herrat valtuusmiehet tahtoivat menoja vähentää, lykkäsivät he yksinkertaisesti kulunkiarviosta pois rumpalin palkan, ja siten katosi se koko virkakin. Rummun ääni taukosi, ja rummun ja rumpalin kautta ilmoittaminen oli tullut vanhanaikaiseksi tavaksi - Kuopiossakin.

Kuinka kauvan rumpalin virka on Kuopiossa ollut olemassa, en nyt varmuudella voi sanoa, eikä aikani riitä tällä kertaa tähän ilmoittamistapaan kuuluvaan historialliseen tutkimukseenkaan. En kuitenkaan suuresti erehdy sanoessani viran perustetuksi v. 1827. Silloin määrättin myöskin tämän viran hoitajalle palkka ja oli se silloin 14 mkaa vuodelta. Mutta "elantokustannukset“ alkoivat kohota ja v. 1840 kohotettiin rumpalin palkka 29 mkaksi, seuraavana vuosikymmenenä 36 mkaksi ja taas parinkymmenen vuoden kuluttua 56 mkaksi. v. 1880 oli rumpalin palkka 100 mkaa ja ellei nyt virkaa olisi lopetettu, olisi se ensi vuonna — kulunkiarvioehdotuksen mukaan — ollut 300 markkaa. Mutta kuten sanottu, on rumpalin virka nyt lakkautettu, ja minä olen sen siis tahtonut merkitä kadonneen Kuopion muistoihin.

[1906] Rauman Lehti 25.9.1906

Viimeisen palveluksensa kaupungin viranomaisten puolesta tekivät armon vuonna 1906 syyskuun 22 päivänä kello 8 aamulla kaupungin vanha rumpu ja sen kunnianarvoisa rummunlyöjä vanhus A. Sjöberg joka mainittuna hetkenä toria ympärkäyden "rummutti" Rauman viimeiset markkinat alkaneiksi; kun sitten kaupungin viranomaisten puolesta oli markkinain avaamisjulistus "julkiluettu“ vanhan raatihuoneen yläkerran ikkunasto, löi ukko Sjöberg mainitun rakennuksen rappusilla viimeiset rummunlyöntinsä meille kaikille raumalaisille tunnetulla tavallaan, joskin hetken tärkeys taisi ukon jo värisevien käsien toimintaa ny vähäsen haitata. Kun tämä kaikki oli näin tapahtunut, vei kaupungimme viimeinen rumpali koneensa ja muut silhen kuuluvat apuneuvot vanhan raatihuoneen yläkerrassa olevaan museoon, siellä säilytettäväksi muistona niiltä ajoilta, jolloin Raumalla rummuttajan kautta niinhyvin viralliset kuin virattomatkin tärkeät asiat, kuten kaikki yleiset kuulutukset, veronkannot, kokoukset, juhlat ja rukouspäivät, huutokauppojen pidot, palotarkastukset ja tulipalot, kadonneet henkilöt, kaupunkilaisten maallisen omaisuuden katoaminen ja niin edespäin.

[1927] Huomioita ja huomautuksia. Kouvolan Sanomat 26.2.1927

Naantali, pienin kaupunkein seassa, alkaa "suurkaupunkilaistua". Ensimmäinen askel siihen suuntaan on kaupungin rumpalin viran lakkauttaminen, josta julkinen sana kertoo:

"Naantalin kaupunginvaltuuston kokouksessa tiistaina käsiteltiin m.m. kysymystä kuulutusten rummutamisesta. Tähän asti on Naantalin veronkantotilaisuudet, palotarkastukset, paloharjoitukset y.m. semmoiset kuulutettu rummuttamalla kaupunkilaisille. Nyt päätti valtuusto, että rummuttaminen lopetetaan ja säilytetään se vain joulurauhan julistamistilaisudessa." 

Vai niin Naantalissakin, vuosituhantisen tavan viimeisessä vaalijassa maassamme! Siinä on jotakin rauhallisen runollista ja porvarillisen kodikasta tuossa kuulutusten rummuttamisessa, mikä ennen oli yleisesti käytännössä muissakin pikkukaupungeissa. Naantalilaiset pukivat rummuttajansa tahdin sanoiksikin:

"Porvarit, porvarit;

kokkon, kokkon

tätä katu, tätä katu

tänn', tänn', tänn'!"

Eräissä kaupungeissa hälyytti kuuluttaja porvarit katujen kulmiin koolle soittamalla julman suurta aisakelloa. Niin teki ainakin Pekka Pietikäinen Mikkelissä, maistraatin vahtimestari ja kaupunginpalvelija siihen vanhaan kunnianarvoisaan malliin. Pietikäinen otti kuulutuksia lukiessaan niin juhlallisen muodon päällensä, että outo helposti saattoi luulla häntä maaherran tai ainakin pormestarin lähimmäksi mieheksi. "Maistraatin puolesta Kee Pee Alopajeus", paukautti Pietikäinen aina lopuksi esivallan kaikkein virallisimmalla äänellä, meni aisakelloineen toiseen kadunkulmaan ja uudisti saman toimituksen.  

Meressä kahlannut Kyhr

Turun suojeluskuntapiirin lehdessä Varsinais-Suomen vartio 13-14/1925 julkaistiin Väinö Oksasen muistitietoa Naantalista. Tarinasta puuttuu sukupolvi välistä, mutta kuvaus tanskalaissyntyisestä "hamppuspinnarista" sopii Turkuun saapuneeseen Nils Kyhriin, jonka Adolf-poika (1796-1844) oli rippikirjojen perusteella porvari Naantalissa. Hän omisti Mäki-Hollon, joka Oksasen versiossa kuuluu päähenkilölle. Tämä on siis todennäköisesti joku Adolfin pojista, jolle 

oli palautunut suvun entinen seikkailuhaluinen viikinkiveri, joka ei alistunut köytyrinä olemaan Naantalissa. Merimiehenä hän oli joutunut kulkemaan monissa paikoissa ja näillä matkoilla joutunut kaartilaiseksi ja kun se ei tyydyttänyt niin sotilasmatruusiksi. Sotilasuralta luovuttuaan hän oli taas merimiehenä ja loppupuolella ikäänsä poliisina Naantalissa, jossa hyvin piti puoliaan monissa juopuneitten y.m. toimeenpanemissa tappeluissa ja kahakoissa koskaan itse selkäänsaamatta, sillä hän oli verrattain vahva ja tavattoman notkea.

Itämaisen sodan aikana, kun englantilaiset parina kesänä hävittivät Suomen rannikoita ja miltei olemattomiin polttivat puisen kauppalaivastomme, jonka joukossa poltettiin Utön luona myös naantalilainen, kauppias Vahlbergin kuunari Arcu puutavaroineen päivineen ja jolloin englantilaisten maihinnousua näilläkin main pelättiin, nousi Kyrin arvo naantalilaisten mielestä suuresti ja sitä Kyri vielä lisäsi herättämällä omasta alotteestaan sotilashenkeä Naantalin pojissa. Ja olihan tämä tarpeenkin, sillä eihän ollut maalla omaa sotaväkeä ja vihollinen uhkasi hävityksellä omia rantojamme. [...]

Lappalaismäen kentällä tai kauppatorilla kuului aamusta iltaan komeimpana uljaan Kyrimme ääni, joka entisenä kaartilaisena oli joutunut rekryyttejä komentamaan. Kyri oli nyt eri mies; sekä omissa että muitten silmissä, mies, joka näki edemmäksi kuin muut naantalilaiset. Ja sotaisen intonsa saa Kyri syttymään naantalilaisten poikienkin mieleen. Pojat tuntevat, että heilläkin on oma koti, kaupunki ja ranta, jota on puolustettava ja uhrattava sen puolesta vaikka viimeinen veripisara. Ahkerasti harjoittavat sotilastemppuja Naantalin pojat, Kyrin johdolla, kivääreinä seipäät olkapäillä oikeita kivääreitä kun ei ollut heille antaa. Mutta tulipa poikien sotilasrohkeus ja pelkäämätön mieli kovaan koetukseen. Poikien ikätoveri, nykyään vielä elävä kauppias Knut Blomberg, joka oli nimittäin juuri tullut meritse Naantaliin, meni pojille narraamaan, että hän näki »engelsmannin manuaarin» Airistolla tulevan Naantaliin päin ja silloinkos pojat olivat käyneet hyvin »bleikeiksi». Englantilaiset eivät kuitenkaan lähestyneet Naantalin rantoja ja niin jäi Kyriltä näkemättä, mitä tosipaikan tullessa Naantalin pojat olisivat tehneet ja onko »Armonlaakson» pojissa uskaliasta mieltä.

Kyrin merimiesmatkoiltakin kerrottakoon tapaus. Eräänä syksynä meni hän Luolalan kyläläisten jahdilla viemään silakkaa Viroon. Mukana oli vain kolme henkeä: kippari, kokkipoika ja Kyri. Riianlahdella teki jahti haaksirikon. Kippari ja kokkipoika hukkuivat, vaikka vettä ei ollut kuin miestä kurkkuun asti. Mutta Kyri pelastui. Karaistuneena ja sitkeänä miehenä hän kahlasi kylmässä vedessä 4 kilometriä ja pääsi kun pääsikin Viroon, jossa -oli talven. Onnettomuudesta tuli tieto Naantaliinkin ja Kyriä, jonka ruumista ei luonnollisesti löydetty, surtiin myös kuolleena. Seuraavana kesänä Kyri kuitenkin naantalilaisten ihmeeksi palasi kotiin terveenä miehenä ja sen jälkeen eli vielä monia vuosia. Juhlatiloissa saattoi hänet nähdä komeilevan uljaassa meriväenpuvussaan, jonka rintapieltä koristi ansiomitali. 

Kyri omisti myös Naantalissa pienen Mäki-Hollo nimisen talopahasen, jonka sitten kun sitä mielestään oli tarpeeksi pitänyt, möi nuohooja Vigrenille 300 markasta. »Kun nämät rahat loppuvat, niin minä saan toisen talon», sanoi Kyri talonrahat nostettuaan. Ja se ennustus toteutui. Ennenkuin rahat loppuivat sai hän talon ja tontin, mutta »Nunnanpäässä», hautausmaalla.

Kapteenin tyttärestä köyhäintalon asukiksi

Greta Caisa, joka myöhemmin oli kirkonkirjoissa myös Magrareta Catharina, syntyi Naantalin Taimossa 2.1.1747. Isänsä oli kapteeni Anders Hessling ja äitinsä Maria Hiilos. He olivat menneet naimisiin Naantalissa jo 5.12.1723, joten Caisa Greta oli iltatähtensä. Caisa Greta ehti kuitenkin kasvaa melkein teini-ikäiseksi, ennen kuin Maria kuoli 58-vuotiaana 27.2.1761.

Tämän jälkeen Greta Caisa muutti Anders-veljensä ja leski-isänsä kanssa Sysmään (RK 1769-1781 s. 31). Muuttoa selittää se, että Seppälän tilan isäntä ex-kielenkääntäjä Samuel Salin oli naimisissa Maria Christina Hesslingin kanssa. Tämän yhteyttä Naantalin Hesslingeihin ei ole löydetty, mutta sukulaisuus vaikuttaa todennäköiseltä. Sysmässä Greta Caisa menetti isänsä 31.3.1775.

Kaksi vuotta myöhemmin Greta Caisa oli leskeksi jääneen "varapormestari" Adolf Jakob Neumanin morsian. Näin hän päätyi asumaan Merimaskun Taattisten rustholliin (RK 1776-1784 s. 67). Siellä syntyivät tytär Elisabetha 24.9.1777 ja poika Adolph Jacob 6.2.1779. Aviomies oli ainakin vuonna 1778 Turun hovioikeuden asianajaja ja perhe lienee tuolloin muuttanut Turkuun, jossa kastettiin 2.4.1781 syntynyt  Catharina Margaretha ja 24.11.1785 syntynyt Elisabeth Eleonora. Elisabet Eleonora kuoli ennen ensimmäistä syntymäpäiväänsä 13.7.1786. 

Pari vuotta myöhemmin Greta Caisan aviomies kuoli 50-vuotiaana 30.11.1788. Vanhan muistiinpanoni mukaan Adolf Neumanilla oli ollut oikeus biljardisalin pitoon Turussa. Ilmeisesti Greta Caisa onnistui pyörittämään toimintaa joitakin vuosia, mutta luopui oikeudesta vuonna 1792 (Dahlströmin kortisto). 

Luopumisen syy on voinut olla terveydellinen. Vuoden 1796 alussa tilanne oli niin huono, että Greta Caisa päätti pyytää julkisesti apua Åbo Tidningarissa. Siinä julkaistiin 11.1.1796 teksti, jossa Greta Caisa vakuutti kärsivänsä hätää ja köyhyyttä. Häntä oli vaivannut sairaus useita vuosia, raajoissa oli kipua ja silmissä vaikea tauti. Ei siis voinut elättää itseään ja lapseaan. Ei ole sukua eikä ystäviä maan päällä vaan voi luottaa vain Jumalaan, jonka avulla toivoi saavansa rahalahjoituksia tuntemattomilta.

Turun rippikirjasta 1798-1803 (167 & 25) selviää, että ainoa elossa oleva lapsi oli 15-vuotias äitinsä täyskaima Catharina Margareta. Väite suvuttomuudesta on valhe ainakin suhteellisesti. Ainakin yhdessä Greta Caisan kanssa Sysmään muuttanut Anders-veli oli edelleen elossa.  

Ensimmäinen ilmoitus ei liene tehonnut toivotulla tavalla, sillä Åbo Tidningarissa oli 30.05.1796 uusi muotoilu, jonka oli allekirjoittanut arkkidiakoni Rosenback. Greta Caisa yritti vielä kerran 12.12.1796. Tässä ilmoituksessa osoitteenaan on "Biskops twärgatan i gränd til Ryssbacken i Hålländers gård N:o 73". Yhtään lahjoituksista kiittävää ilmoitusta en löytänyt, joten tuotto on voinut olla olematon.

Greta Caisa on yksinään seuraavassa rippikirjassa (RK 1804-1809, 231). Hän kuoli 63-vuotiaana 4.10.1811 köyhäintalon asukkina.

Korjaus/lisäys 23.11.2021 20:39: Tuttavani huomautti (kiltisti muotoillen), että Sysmästä tapaamani Maria Christina Hessling on Naantalin rippikirjassa 1729-35 sivu 224 Andersin perheen yhteydessä.

Lisäys 24.5.2024 9:45: Caisa pyysi apua sisarelleen Inrikes Tidningarissa vuonna 1801. Leikkeen esitin jo vuonna 2011.

Laivauutisia kesältä 1761

Blogiluonnoksistani löysin tämän kokoelman, johon olin poiminut tetoja otsikon Sjöfarande alta. Mutta olinko käynyt kaikki lehdet järjestelmällisesti läpi vai tehnyt hakuja? Todennäköisesti jälkimmäistä. Opetus: merkkaa muistiin! (Juu, olisin voinut tarkistaa selatessani kyseisen vuosikerran noin viikko sitten, mutta oli muuta mielessä. Mahdollisimman tarkkoja muistiinpanoja tehdessäni.)

Inrikes tidningar 28.5.1761: Turkuun suolaa Portugalin Setúbalista

Inrikes tidningar 15.6.1761: Helsinkiin Tallinnasta maltaita, ruista, pellavaa ja hamppua, mutta Jurricka Jurri (laivurin nimi?) on tuonut suolanvihreää (?) lihaa. Lyypekkiin lähti yksinkertaisia lautoja.

Inrikes tidningar 13.7.1761: Helsinkiin suolaa Espanjasta

Inrikes tidningar 20.7.1761: Loviisaan suolaa kapungin omissa pitkän matkan laivoissa, joista kaksi tulossa Välimereltä ja kolmas Göteborgista.

Inrikes tidningar 27.7.1761: Turkuun hamppua ja pellavaa Pernajasta ja viiniä Bordeauxista. Helsinkiin lihaa Haminasta ja Ibizasta suolaa, rusinoita ja viiniä.

Inrikes tidningar 24.8.1761: Turusta on lähtenyt Amsterdamiin tervaa ja rautaa, Riikaan tervaa. Helsinkiin on tuotu taas Virosta suolavihreää lihaa eli joku sitä täällä osti ja söi.

Inrikes tidningar 31.8.1761: Helsinkiin Tanskasta hiekkaa painolastina.



Inrikes tidningar 5.10.1761: Tukholmaan tullut Vaasasta tervaa, traania ja elintarvikkeita, Kokkolasta tervaa ja elintarvikkeita, Uudestakaupungista elintarvikkeita ja tuohta, Naantalista elintarvikkeita, Porvoosta ruista ja ruisjauhoa, Porista eläimiä ja polttopuuta. Sato oli saatu korjttua ja meri ei vielä ollut jäässä.

Inrikes tidningar 8.10.1761: Tukholmaan edelleen Porista lihaa, voita, eläimiä ja polttopuuta, Tammisaaresta eläimiä, polttopuuta ja humalaa, Oulusta lohta, voita, talia ja tervaa, Naantalista lihaa, Loviisasta viljaa, Turusta lihaa, elintarvikkeita, ruisjauhoja ja kangasta, Raahesta voita, lihaa ja tervaa, Porvoosta ruista.

Inrikes tidningar 12.10.1761: Tukholmaan Turusta kangasta, jauhoja ja elintarvikkeita, Uudestakaupungista polttopuita, tuohta ja lihaa sekä Helsingistä lautoja

Karkasiko hollantilainen kokki Turussa?

Aittaan 12/1927 haastateltiin konserttimestari Kerttu Wannetta ja toimittaja nosti otsikkoon sukutarinan:

Kyllä minä uskon, että se hollantilainen kokki, jonka sanotaan sukuumme tuoneen soitannolliset taipumukset 4-5 miespolvea sitten

Kuulusteltuna Wanne lisäsi, että

hän karkasi laivastaan Turussa, jäi tänne pelimanniksi ja meni naimisiin Briita Kaalepintyttären kanssa, jota elätti soittelemalla häissä ja haut... Jaa, en tiedä mahtoiko soittaa hautajaisissa.

Caleb on Suomessa ollut harvinainen etunimi, joten en yllättynyt, kun sopivaa vihkimistä ei Varsinais-Suomesta Hiskillä löytynyt. Uteliaisuudesta lähdin seuraamaan Wanteen isän mieslinjaa, jonka ajattelin todennäköisimmäksi tarinan lähteeksi. Isän nimi Karl Konstantin Wanne oli näkyvillä esim. Kuka kukin on -kirjassa ja syntymäpäivänsä sekä paikkansa muistokirjoituksessaan Talonomistajain lehdessä 1/1928.

Kasteen ja rippikirjan avulla selviää, että Kerttu Wanteen isoisä Karl Henrik Johansson oli syntynyt Naantalissa isänään Johan Gustaf Henriksson Nedergård Wengan kylässä. Jompikumpi on Kerttu Wanteen "Isoisäni Henriksson Naantalin maaseurakunnasta oli myös sellainen kyläpelimani, joka soitti viulua ja puhallussoittimia, kuten isänikin".

Vastuuttomilla loikilla Naantalin rippikirjoissa täältä tuonne ja sitten Hiskiin selviää, että Johan Gustafin vuonna 1773 syntyneen Henrik-isän vanhemmat olivat Luolalan rusthollari Jacob Jöransson ja vaimonsa Maria Frisia (s. 1744). Vaimon sukunimessä on ensimmäinen häivähdys Hollannin suuntaan ja turvauduin verkkohakuun. Joko löytyy hollantilainen kokki?

Ei. Blogissa Esi-isää etsimässä on asiallisen oloisesti esitelty suku Friis - Frisius, joka haaroihin lukeutuu Naantalin Luolalan perinyt Hauhon vt. kirkkoherra Laurentius Johannis Raumoensis/Frisius. Kun Luolalaa 1740-luvulla isännöi kuolinikänsä perusteella vuonna 1700 syntynyt auskultantti Lorentz Frisius, jolla on vuonna 1744 syntynyt tytär Maria, näyttää siltä, että Kerttu Wanteen juuria voidaan jäljittää Naantalin pormestariin 1450-luvulla. Ties vaikka tämä Magnus Friis on hypännyt hollantilaisesta laivasta?

Voi tietenkin olla, että salaperäinen hollantilainen löytyy ajallisesti lähempää, jostain muusta Kerttu Wanteen esipolvihaarasta. Mutta hollantilainen kokki kuullostaa vieraan nimen selitysarvaukselta, joka on jäänyt elämään.

Naantalin auringosta

Venäläinen suomen kielen opiskelija mietiskeli videossaan sanontoja, joiden joukossa oli "hymyilee kuin Naantalin aurinko". Kun hän mielsi auringonpaisteen Suomessa harvinaiseksi, tuntui epäilevän ilmaisua ironiseksi. 

Santeri Salokiven maalaus Söderlångvikin kokoelmissa. Wikimedia

Naantalin turistisivujen mukaan

Naantalilla oli kaupunkioikeuksien myötä myös oikeus kerätä veroa kaupungissa tehdyistä kaupoista ja tullia sinne tuotavista tuotteista. 1750-luvulla Naantaliin rakennettiin ns. ”pikkutullin” keräämiseksi tullihuone ja -aita, jonka portille ripustettiin merkiksi puinen aurinko.
Myöhemmin tullihuoneen puinen aurinko korvattiin kuparista taotulla ja sianrasvalla kiillotetulla auringolla, joka loisti ”kuin Naantalin aurinko”, jotta kukaan ei voisi väittää ettei tietäisi missä tulli kerättiin.

Kuullostaa (yllättävän) uskottavalta, sillä sanomalehdissä varhaisin suomenkielinen "Naantalin aurinko" on kappaleessa, jossa puhutaan tullikamarista ja kaupankäynnistä (Työmiehen Ystävä 29.10.1875). "Naantalin aurinko" tunnettiin myös punaisena - kuten kupari (Uusi Suometar 5.10.1877). Ähtärissä nähtiin tiilestä tehdyn höyryhepotallin paistavan kuin "Naantalin aurinko" eli punaisena tämäkin (Tampereen Sanomat 23.5.1885)

Värin lisäksi "Naantalin aurinko" kiilsi (Turun Lehti 7.2.1888). Myös kalju kiiltää, joten yksi sijoitti "Naantalin auringon" miehen päälaelle (Waasan Lehti 10.12.1888). Kiiltämisestä päästään helposti valaisemiseen ja joudutaan kauemmas alkuperästä (Matti Meikäläinen 9/1891). Aikanaan "Naantalin aurinko" liitettiin hymyilyynkin (Biet 9/1891),

Ja näin  merkitys muuttuu ja unohtuu.

Minun täytyy heti aluksi sanoa että minä olen suuresti pettynyt tämän Naantalin suhteen. Jo pienestä pitäin, aina palleroisesta paitaressusta on minuun juurtunut se käsitys, että Naantali on ennen kaikkia sellainen paikka, jossa "Naantalin aurinko" paistaa. Ja Naantalin aurinko — sehän taas on valon lähde, jonka jokainen tosisuomalainen tuntee ja jollei juuri niin aivan pilkulleen tunne, niin ainakin hämärästi aavistaa, ja jota mainitessa hän vaistomaisesti vetää huulensa hymyyn, tuollaiseen hyväntahtoiseen, anteeksiantavaan hymyyn. Miksikä? Tjaa — mene ja ota siitä vissi selko jos voit! Ja mikä se on sitte oikein se Naantalin aurinko, joka jo pelkällä nimen mainitsemisella saa ihmiskunnan hyvälle tuulelle? Jaa se kuuluukin olevan asia, josta tiedemiehet ja korkeasti oppineet tähteintutkijat vielä toistaiseksi ovat olleet lausumatta viimeistä, ratkaisevaa sanaansa ja niin ollen en minä ollenkaan aijo mennä siitä sen enempää pakisemaan, vaikka minulla yksityisenä henkilönä ja vapaana kansalaisena onkin tämän "auringon" alkuperästä omat vapaat ajatukseni ja oma vakaantunut kantani etten sanoisi periaatteeni. Niinkuin se onkin, sano. (Turun Sanomat 10.7.1906)

Mutta ilmeisesti Naantalin aurinko siis on Suomen varhaisimpia ja pitkäikäisimpiä brändejä. Oliko muiden tulliporttien päällä merkkejä ollenkaan?

Kallen päivä Naantalissa v. 1840

19-vuotias koululainen Adolf Lindman oli tammikuussa 1840 Naantalissa kotiopettajana raatimies Lindströmin perheessä. Almanakkaansa hän kirjasi 26. päivä tutustuneensa kirkossa sen muinaismuistoihin.

Lindmanin almanakat vuosilta 1840, 1842, 1843, 1849, 1851, 1861, 1868, 1869, 1870, 1871, 1874 on digitoitu, mutta ei (ilmeisesti) päiväkirjaansa, joka myös kuuluu Turun kirjaston kokoelmiin. A. M. Tallgren on artikkelissaan Naantali puolivuosisataa sitten (Otava 5/1912) jakanut siitä suomennoksena seuraavan, tammikuun loppuun ajoittuvan pätkän.

Naantalilaisten pääasiallisena huvina on kukkupeli (= eräs laji korttipeliä) ja nimipäivien vietto. Etenkin vietetään omituisella tavalla Kaarlen päivää. Minä sain ilokseni nähdä tämän hullunkurisen näytelmän. Se oli seuraavanlainen. 

Kun minä Kaarlen päivän aamulla herättyäni menin pihalle, tuntui minusta kuin olisi kaupungissa aivan toinen ilmakehä kuin ennen, enkä pettynytkään. Syynä oli paloviinan tuoksu, jota kaikkialla poltettiin, missä joku Kaarle niminen asui. Noin tunnin kuluttua astui sisään meille (täälläkin oli eräs Kaarle) joukko lystikkäästä puettuja miehiä, koristetut kulkusilla ja pitkillä vahanenillä, etunenässä kaupungin kippari, joka näytti muille tietä päreen päähän pistämällään lipulla. Luultavasti oli hän valittu oppaaksi hienomman hajuaistinsa takia, vainutakseen kaikki ne paikat, missä viinaa oli lämmitetty. 

Kun tuo iloinen seura yhdessä paikassa oli juonut viinan, liittyi vieraanvarainen isäntä joukkoon, ja kulkua jatkettiin toiseen paikkaan. Näin kulkivat he päivän umpeensa, kunnes he illalla pysähtyivät raatimies V:n luo, hän kun myös oli Kaarle. Hänen kunniakseen soittivat he viulujaan, joissa koko päivän hankaamisen jälkeen oli 2, 1 tai ei yhtään kieltä, ja jotka siis toimivat äänettöminä tamburiineina. Niin vietettiin koko yö hänen luonaan seuraavaan aamuun, jolloin jokainen luovi kotiansa pää riipuksissa, eikä kipparikaan voinut purjehtia suoraa kurssia.

Tallgrenin  haastattelema vanha naantalilainen neiti Bredenberg ei ollut tällaisesta menosta koskaan kuullutkaan. Vuonna 1841 nimipäivän viettoa kuvattiin kyllä yleisestikin samantapaiseksi, miesten nimipäivinä.

Kolmoset Naantalissa 1764

Entisaikaan monikkosynnytykset ja erityisesti lasten jääminen eloon oli harvinaista ja niinpä moisesta oli syytä kertoa koko valtakunnalle. Inrikes Tidningar julkaisi 15.1.1764 marraskuun alussa Naantalista lähetetyn tiedonannon, jonka mukaan paikallisen porvarin vaimo oli synnyttänyt 2 poikaa ja tytön lokakuun lopussa.

Hiskistä löytyy tätä vastaavat kasteet helposti, mutta Anders Forsmanin lasten päivämäärät ovat ristiriidassa kirjeen kanssa. Syytä tarkistaa alkuperäinen, josta SSHY tarjoaa otoksen.

Ei ollut Hiskissä virhettä. Kastelistan mukaan porvari Anders Forssmanin ja Lena Jacobsdotterin lapset ovat syntyneet 4. marraskuuta ja kastettu samana päivänä. Kun lapset yleensäkin kastettiin nopeasti ja kuolemalle alttiit erityisesti, on vaikea selittää miksi 1. marraskuuta kirjoittanut väitti kolmosten syntyneen lokakuun lopussa. Ja miten hän olisi voinut kirjoittaa lapsista, jotka syntyivät vasta kolme päivää myöhemmin?

Mutta onneksi kirjoittaja oli oikeassa lasten ja äitinsä terveydentilan suhteen. Tai ainakaan en löytänyt heistä yhtään Naantalin haudatuista vuoden 1764 lopussa tai seuraavana vuonna.

Aiempia tekstejä monikkosynnytyksistä:

• Ihmetellyt synnyttäjät (16.3.2009)
• Synnytys marraskuussa 1760 (18.2.2011)
• Apua nelosten vanhemmille (11.10.2015)

Otto Fleming Naantaliin

T. K. lopettaa Otto Flemingin elämäkerran, jonka lähteinä hänellä oli

Wentzel Hagelstam: »Starka Baron.» 1924. N. H. Pinello: »Berättelser och Tidsbilder av kapten Puff.» Finlands Allmänna Tidning 1864 n:o 132—134. Biograafinen nimikirja. Helsingfors Tidningar 1865. Allas Krönika 1924, n:o 36. E. Nervander: »Aleksanteri I:n matkat Suomessa.»

Vahvat ihmiset eivät yleensä ole pahansuopia. »Vahvasta Paroonistakin» kerrotaan, ettei hän koskaan tehnyt huomattavia kepposiaan ilkeässä mielessä, vaan ainoastaan halusta saada hämmästyttää lähimmäisiään.

Tämä voimainnäyttämishalu tuotti vihdoin »Vahvalle Paroonille» ikäviäkin elämyksiä. Eräät hänen ystävänsä olivat kerran pyytäneet hänet [Christian] Mennin helsinkiläiseen kahvilaan. Huvittaakseen seuralaisiaan hän halusi kiskoa kattokoukun irti paikoiltaan. Hänen ystävänsä turhaan pyysivät Flemingiä luopumaan moissta ajattelemattomasta hankkeesta, eihän Otto Fleming enää ollut nuori. Poistettuaan kattokruunun hän tarttui koukkuun itsepäisesti keskisormellaan ja kiskaisi mutta se ei kirvonnut. Nyt asetti Fleming jalkansa kattoa vastaan ja ponnistaen tässä riippuvassa asennossa yritti saada sitä irtaantumaan. Se heltisikin, mutta sillä seurauksella, että hän putosi lattialle ja loukkasi selkänsä niin pahasti, ettei hän pitkään aikaan voinut esittää voimannäytteitä.

Erään jutun todenperäisyydestä ei olla aivan varmoja. Muuan turkulainen ylioppilas John Fredrik Möller, jota Otto Fleming oli loukannut eräässä ravintolassa, kantoi muka »Vahvan Paroonin» nostaen vyötäisistä pihalle »kiihtyneitä tunteita viillyttämään». Fleming oli kertoman mukaan tarrannut kiinni ovipielistä niin että ne lähtivät mukana, ja »Vahva Parooni» ihastuksissaan löydettyään ylivoimaisen vastustajan joi veljenmaljat Möllerin kanssa.

Sama Möller oli 1808 viskannut ovesta ulos Kulneffin esikuntineen, koska nämä aikoivat majoittua hänen lukuhuoneeseensa. Kulneff, joka ihaili voimaa, piti seuraavana päivänä vahvalle ylioppilaalle riemuisat pidot.

Useinkin Otto Flemingin käytöksessä kuvastui ajan tavat ja henki. Se, mitä me nimitämme ylpeydeksi nykyään, kuuluivat läheisesti silloin aatelismiehen olemukseen. »Seiso ovella, mies, ja varo istumasta aatelismiehen läsnäollessa!», huusi hän eräälle neuvosmiehelle kerran, kun tämä yritti istuutua.
Mutta itse asiassa Otto Fleming oli jalo ja hyväsydäminen mies. Ei uhma ole samaa kuin ylpeys. On olemassa psykologinen totuus: monet kainot henkilöt ovat »röyhkeitä» puhtaasti ujoudesta. Otto Flemingistä on sanottu, että hän oli »käskijä koska hän pelkäsi muussa tapauksessa olevansa orja».

Otto Flemingin ehtoollismerkintä Naantalin rippikirjassa.
Seuraavassa rippikirjassa ei ole yhtään merkintää. 

Koukun kiskominen katosta oli »Vahvan Paroonin» viimeinen voimannäyte. Kotka oli saanut sattuman siipeensä ja vetäytyi suojaan. Otto Fleming muutti asumaan hiljaiseen, pyhään Naantaliin. Täällä hän asui muutamassa pienessä talossa lähellä satamaa, köyhänä, yksinäisenä nauttien vaatimatonta eläkettään ja pientä avustusta sisarensa pojalta sekä harjoittaen historian ja maantieteen opintoja, missä hän pääsi hyvin pitkälle. Silloin tällöin hän vieraili sukulaisissaan, muutamissa aateliskartanoissa.

Vanhuksena häntä ilahdutti taloudellisen aseman parantuminen. Eräs hänen naimaton sisarentyttärensä kuoli jättäen enolleen huomattavan perinnön. Ilo tästä ei kuitenkaan ollut pitkäaikainen, sillä hän pian itse joutui pois tästä maailmasta saatuaan haltuunsa vain pienen osan perimästään omaisuudesta.

Hänen kuoltuaan, 1851, joutui pesä vararikkoon. Otto Fleming oli jo eläessään, heti saatuaan kuulla perinnöstään, aikonut omantunnon tarkasti maksaa velkansa. Vainajan vähäiseen omaisuuteen, joka myytiin, kuului m.m. muutamia tauluja ja vaatekappaleita kuten turkki, sininen frakki, yömyssy, hopeahelainen merenvaha-piippu j.n.e., yhteensä 83 eri esinettä. Lisättäköön vielä, että vapaaherrallisesta Fleming-suvun teräksisestä vaakunasta maksettiin vain 10 kopeekkaa. Koko huutokaupasta tuli rahaa 114 ruplaa 80 kopeekkaa. Turkki oli Flemingin eläessä ollut omistajansa ylpeys. Ei ainoatakaan pölyhiukkasta ollut siinä. Hän ripusti sen kunniapaikalle muutamaan huoneeseensa, johon hän ei päästänyt pitkiin aikoihin ketään. Kerran sentään saivat jotkut katsella sitä viiden askeleen päästä, lähemmäksi ei kukaan saanut tulla, sillä silloin isännän voimakas käsi käännytti uteliaan.

»Vahvan Paroonin» viime matkasta kerrotaan vastenmielinen tarina. Jotkut jätkät kantoivat hänen ruumistaan hautausmaalle. Matkalla sinne nämä tunnottomat olennot pudottivat arkun huolimattomasti maahan ja lähtivät välillä kapakkaan tyydyttämään juomahimoaan. Sillä aikaa lepäsi ruumisarkku hyljättynä tiellä.

Ei tiedetä, oliko kukaan Otto Flemingin omaisista tai ystävistä hänen haudallaan. Yksinäinen oli tämä ihmeellinen voiman mies eläessään ja yksin kävi hän kuolemaan ja sai viimeisen leposijansa Naantalin luostarin monien rukousten siunaamassa mullassa.

["Otto Flemingin hauta oli pitkään kadoksissa, mutta taiteilija Axel Haartman löysi sen 1920-luvulla. Haudalle pystytettiin vuonna 1924 suvun vaakunalla varustettu muistomerkki, jonka suunnitteli Axel Haartman.". Kuva: Sari Ahonen]

Naantali 1462, Tallinna 1422

Kaappasin kirjaston kierrätyshyllystä Maijaliisa Dieckmannin kirjan Luostarin Piritta, joka olisi ennemmin tai myöhemmin päätynyt varauslistalleni. Otsikko yhdistettynä alaotsikkoon Nuortenromaani vuoden 1462 Naantalista kertoo sisällöstä olennaisen. Olipa kerran tyttö Naantalin nunnaluostarissa.

Jälleen kerran (ks. aiempi kommenttini) päähenkilö oli nimenomaan kiinnostunut kirjoittamisesta. Samanikäinen sivuhenkilö puolestaan kunnostautui yrttien parissa. Vielä joskus historiallisessa tarinassa päähenkilönä tyttö, joka loistaa käsitöissä tai ruuanlaitossa...

Ennalta-arvattavuudesta huolimatta Dieckmannin tekstiä oli mukava lukea. Luostarin toimintaa esiteltiin melko perusteellisesti, mutta sentään päähenkilön näkökulmasta ja luontevasti. Luostarin ulkopuolella papilla oli jalkavaimo, tanskalaiset hyökkäilivät rannikolla ja kansa pelkäsi noitia. Ei kovin yksityiskohtainen yhteiskuntakuvaus, mutta sopi tarkoitukseensa eikä (kai?) poikkea hirvittävästi tiedetystä.

Huomattavasti monipuolisempaa 1400-luvun kuvausta edusti viimeksi käännetty Indrek Harglan dekkari Apteekkari Melchior ja pyövelin tytär. Se alkoi (toisin kuin aiemmat?) kolmen sivun esipuheella, joka oli niin täynnä ajan valtapolitiikan kuvausta, että minulta loppui lukuhalut. Jos tarvittavaa taustaa ei pysty ujuttamaan tekstiin, on historiallinen romaani hakoteillä. Varsinaisen fiktion alussakin oli ylenmäärin kuvausta ympäristöstä ja markkinoista. Lukeminen jäi muutamaan kymmeneen sivuun

Onko minussa jotain vikaa kun saan luettua fiktiona vain lasten- ja nuortenkirjoja?

Museoitua tyttöilyä

Taannoisen naishistoriapostauksen lopuksi linkitin museotietokannan merkkausliinoihin. Ne eivät suinkaan ole ainoita suomalaisten tyttöjen elämään liittyviä esineitä, joissa on tallella henkilötieto. Ruotsalaisen Kringla-haun kautta löytyi Nordiska Museetin kokoelmista paperinukkeja, jotka oli tehnyt vuosina 1870-79 Uudessakaarlepyyssä Terese Aminoff o.s. Silfvart (1859-1902) ja Irene Wahlberg (1858-1943). Nuket lahjoitti museokokoelmaan edellisen tytär Gunnel Aminoff, joka kaupungin yksityisen tyttöjen koulun oppilaslistan mukaan syntyi vuonna 1887.

Nordiska Museetin kokoelmatietokannasta löytyy myös 7 naantalinnukkea (nådendalsdocka). Muun muassa iloinen sotilas. Neulotut nuket näyttävät kaikki hauskoilta, mutta valitettavasti valokuvista puuttuvat selkeät käyttöehdot... Tekoajat on merkitty välille 1900-1926 ja taustoitukseksi on lainattu tietoja Riitta Pylkkäsen tekstistä Dockor och tennsoldater (Finlands Nationalmuseums bilderbok nr 1, Helsingfors 1961, s. 3). Sen perusteella nukkeja tehtiin nimenomaan kylpylävieraille matkamuistoiksi. Tekemisellä elättivät itsensä erityisesti satulamestari J. Lindbomin tyttäret Charlotta, Carolina och Josefina. Dock-Lotta tapasi istua Naantalin laiturilla neulomassa ja myi samalla sukkia, nukkeja sekä piparkakkuja.

Hiskin mukaan satulamestari Johan Lindbomille syntyi Naantalissa tyttäret Ulrica Carol: 14.11.1834 ja Rosalie Josephine 3.5.1838 eli nämä lienevät kaksi edellä mainituista.

Neulotuista nukeista on Naantalista raportoitu Åbo Postenin numerossa jo 24.7.1875:

Dessutom ha wi orten kända sticksöm som till och med slagit sig på att åstadkomma dockor af det kuriösaste, oskyldigaste slag, mjuka, fredliga och oskadliga leksaker för småttingar. Om lyckan är god, göra några af Nådendalsdockorna en tripp öfver Oceanen till werldsexpositionen i Filadelfia!

Lienevätkö suomalaisen käsityön näytteet sitten päätyneet Atlantin taakse? Ainakin löytäneet tiensä Virkki-käsityömuseoon ja yksityiskotiin (blogipostauksen viimeinen kuva). Porvoon nukke- ja lelumuseon sivuilla on viimeisen (?) valmistajan haastattelu vuodelta 1966.

Sukutarinoilla Espoosta Naantalin kautta Käkisalmeen

Sarjassa kuvia miehistä, joista en ole koskaan kuullut mitään. Tai en ainakaan muista kuulleeni: Juhana Gabriel Geitlin. Hänen kuvansa ja muistokirjoituksensa julkaistiin Kyläkirjaston kuvalehden B-sarjan numerossa 31.08.1890. Tekstistä selviää, että Geitlin oli ansioitunut opettaja ja valtiopäivämieskin. Perhesuhteista ei sanota sanaakaan. Mutta ei siellä mitään übermielenkiintoista näytä olevan, isä löytyy Wikipediasta. Erikoisin Google-osuma on Espoon kaupunginmuseon virtuaalinäyttelyn sivu Geitlinien huvilasaaresta. Espoossa on näköjään verkkonäyttelyitä tehtailtu enemmänkin.

Wikipedian syövereistä löytyi Juhanan lapsenlapsen sivu. Elli Kaarlehto on kirjoittanut kaksi kirjaa nimenomaan Juhanasta. Vielä mielenkiintoisemmalta tosin kuullostaa Naantalin kuninkaan valtakunta : sukutarina menneiltä vuosisadoilta. Lainasin kirjan kirjastosta ja etusivulta selvisi sen perustuvan kirjoittajan äidin Lovisa Gabriela Haahden (o.s. Geitlin) muisteluihin vanhoihin kirjeisiin nojautuen. Kaarlehto oli tämän lisäksi "tutkinut vanhoja kirkonkirjoja ja muitakin lähteitä sekä tutustunut kaikkeen aihettaan sivuavaan painettuun aineistoon". Tarina alkaa vuodesta 1787 ja tarjonnee jotain mielenkiintoista muillekin kuin Geitlin ja Aspholm-jälkeläisille, joille kirja on erityisesti suunnattu.

Alaotsikon sana sukutarina vaikutti sopivalta hakusanaksi kirjaston tietokantaan iskettäväksi. Haaviin jäi Inkeri Pihlajan Silkkihansikas ja olkihattu (1945), joka ainakin henkilönimiensä perusteella on silkkaa fiktiota. Sen sijaan myöskin kaunokirjallisuuden joukkoon luokiteltu Harry Brotheruksen Nimineuvos ja hänen vaimonsa. Sukutarina Vanhasta Suomesta (1953) on nykyajan silmin luovaa tietokirjoittamista.

Alkusanoissaan Brotherus kertoo kuvauksensa, jossa "on pyritty antamaan asiakirjojen puhua omaa, ilmeikästä kieltään", perustuvan "etupäässä Käkisalmen kihlakunnanoikeuden pöytäkirjoihin sekä Pietarin, Liivinmaan ja Viron asioita varten perustetun keisarillisen oikeuskollegion asiakirjoihin". Brotterus-suvun tutkijoilla kirja toivottavasti pysynyt muistissa ja se vaikutti selailun perusteella laadukkaalta luettavalta myös yleisemmin 1700-luvusta ja Vanhasta Suomesta kiinnostuneille.

P. S. Geographisk charta öfver södra delen af Kexholms län vuodelta 1791 on digitoitu. Käkisalmen oikeuspöytäkirjoista hieman toisenlaista tekstiä on Hanna-Mari Nupposen gradussa Ruumiin pesijöitä ja kievarin pitäjiä. Naisleskien asema Käkisalmen läänissä 1600-luvun lopun käräjäpöytäkirjojen valossa.

Unikeonpäivänä Naantalista

Yllä Naantalin olemus kuvattuna Kyläkirjaston kuvalehden B-sarjan numerosta 8/1882. Aura julkaisi 31.07.1886 Juhon raportin Naantalista:

Unike'oksi joutumisen pelosta ovat Naantaalin herrasväki tänä aamuna olleet ihmeen unettomia. Jo kello viidestä alkaen on ollut hyörinää merisalongilla ;"takkiaisnuppuja" lennellyt ilma kirjavana ja enemmän nukkuneiden takin takustat täynnä. Ne. jotka tapansa mukaan mielivät nukkua unensa loppuun, herätettiin suurella melulla ja hurraahuudoilla valveelle.

Kesävieraita on täällä hyvin paljon, jopa liiaksikin, koskei kaikille pyrkijöille ole voitu hankkia asuntoja, vaikka talojen omistajat ovat omat oltavansa supistaneet niin ahtaalle kuin suinkin voivat, useat asuvat ulkohuoneissakin. Huomattava on, ett'ei puoletkaan kesävieraista ole täällä kivuloisuuden tähden, maan enin osa oleksii täällä Naantaalia terveeksi tehdäkseen. [...]

Viime sunnuntaina antoi eräs herrasmies täkäläisen kirkon mäellä kuulla kuinka maailman mainion amerikalaisen herra Edison'in keksimä teräskone taitaa puhua, laulaa ja nauraa. Kaikki kokeet, ainakin puhe ja laulu, kävivät ruotsiksi enkä siis varmaan tiedä, jos kone puhui oikein tai väärin, lisäksi oli koneen ääni pahasti sortunut. Naurukin ehkä oli muukalaista, tai muutenko se vaan oli niin hymytöntä ja kuivaa?

Kriittisiä olivat gramofonin kuulijat, muistan lukeneeni yhtä negatiivisen arvion myös esityksestä Kokemäellä.

Naantalissa ei siis parane nukkua pitkään, mutta eläminen pitkään on arvostettua. Inrikes tidningar julkaisi 21.10.1782 Naantalista lähetetyn kirjeen, jossa kerrottiin, että syyskuisena sunnuntaina vuonna 1782 oli Naantalissa laskettu hautaan 96-vuotias porvarin leski Marin Simonsdotter. Viitisen vuotta aikaisemmin hänellä oli näkö tallella ja terveys oli pysynyt hyvänä kuolemaansa edeltäneisiin viikkoihin. Pitkäikäinen nainen oli ehtinyt tapaamaan lapsenlapsenlapsiaan. Seurakunnan haudattujen listassa vastaavat, mutta niukemmat tiedot.

Keskiajan kaupunkeja kiertämässä (2/2)

Sunnuntain aamulla ryhmämme kokoontui Tuomiokirkon portaille, mutta ei astunut pyhäkköön sisälle vaan kiersi kirkon myötäpäivään, kaivauspaikalta toiselle. Osa kuopista oli tuoreita ja pääsimme kurkistamaan mm. ajoittamattomaan kellariin, josta otin epäskarpin kuvan:

Minulle tämä kierros yhdistettynä edellisen päivän Aboa Vetukseen toi kylmän hien otsalle. Olen ainakin Flachsenius-kirjaan ja useampaan käsikseen kopsannut Turun historiasta kuvauksen puuhökkelikaupungista, jossa tarvottiin lannassa. Tähän pitäisi nyt sitten saada upotettua 1400-luvun lukuisilta tuntuvat kivitalot, jotka rapistuivat (kellareita lukuunottamatta) olemattomiin tuntematttomana ajankohtana. Kivettyjä katujakin oli jo 1500-luvulla.

Paikallisille löydöksistä oleellisimpia tuntuvat olevan 1200-luvulle ajoitetut auranjäljet, joiden todellinen merkityksellisyys ei ole tainnut minulle aueta. Maalaisjärjellä ajateltuna maatalous ja kaupankäynti ovat voineet olla rinnakkaisia elinkeinoja ja toinen ajan myötä voittanut toisen. Kaupunki oli pakko perustaa ihmisten ilmoille ja jos ihmisten ilmoilla oli viljelykelpoista maata, se oli viljeltyä. Varsinkin kun kyse ei ole puolustuslinnan ympärille syntyneestä asutuksesta. Mutta tässä on varmaan jotain, mitä en ymmärrä. Oikein.

Turusta siirryimme Naantaliin, jossa saimme myös asiantuntevan opastuksen kaupungissa kaivaneelta arkeologilta. Luostari ja kaupungin keskiaikaisuus selventyivät minulle huomattavasti. Minä kun en ollut tiennyt edes sitä, että täällä nunnaluostarin lisäksi oli munkkeja. Kierroksen päätteeksi poikkesimme Naantalin museoon, jossa oli pikaisen vilaisun perusteella kiva esillepano kaivauslöydöistä sekä eloisa ja iso pienoismalli luostarin elämästä.

Mutta parhaiten jäi mieleen arkeologin Indiana Jones -kertomus laskeutumisesta kahden seinän väliin katsomaan tämän ulospäin punatiilisen länsikuorin (kirkon vanhin osa) sisäpinnan maalauksia.

Raumalla olin arkeologisella retkellä viimeksi pari vuotta sitten. Tämän kertaisen matkanjohtajamme kotiseutuetukaan ei auttanut asiaa, 1400-luvun kaupungista on edelleen löytynyt vain vähän jälkiä.

Jälkien vähäisyydestä puheen ollen. Raumalta jatkoimme Ulvilaan, joka oli viimeinen kohteemme. Minulle olisi voinut aivan hyvin sanoa alla olevan peltomaiseman edustavan keskiaikaisen kaupungin paikan sijaan vaikka kiviaikaista kulttipaikkaa. Paitsi että kivikaudella paikka oli meren alla. (Ulvilan menneisyydestä tuoretta tietoa etsivien kannattaa etsiä käsiinsä kirja Ulvila maisemassa, jossa arkeologisten tutkimustulosten lisäksi esitellään mm. pitäjän vanhoja karttoja ja kirkon sisustusta komein värikuvin.)

Sunnuntaiksi Suomesta kuva

Kuvatekstinsä mukaan pilakuvia Naantalista kesältä 1897, julkaisusta Nuori Suomi : kirjallistaiteellinen joulualbumi

Augusta Granberg

Viime viikolla kuopasta löytyneen Christian Trappin jälkeläisiin kuuluu turkulainen neiti Augusta Granberg (1827–1905), joka oli ehkä ensimmäinen nainen, joka valmistui Turun piirrustuskoulusta. Hän opiskeli 1860-luvulla Pariisissa. Yksi hänen Louvren taideteoksesta tekemä jäljennöksensä pääsi Suomen taideyhdistyksen näyttelyyn vuonna 1865. Tämän ja toisen jäljennöksen Augusta lahjoitti Turun taideyhdistykselle vuonna 1893.

Vielä vuonna 1869 Augusta oli Pariisissa. Seuraavana vuonna hän lahjoitti belgialaisen taiteilijan maisemaluonnoksen Suomen taideyhdistykselle. Taideura ilmeisesti päättyi tähän, Suomen kuvataidematrikkeli ei häntä tunne.

Vuonna 1871 Augusta liittyi muinaismuistoyhdistykseen ja mainitaan toimijana kokousselostuksessa jo samana vuonna. Hän lahjoitti 1885 Turun historialliselle museolle noin 200 vanhaa rahaa, joista 20 oli hopeista, ja "muita kaluja", joita on löytynyt Naantalista ja lähiseuduilta. Muinaismuistoyhdistykselle hän lahjoitti vuonna 1892 "keskiaikuisen" työkirveen teräpuolen, joka oli löytynyt muutaman vuosi aikaisemmin Raision Luonnonmaalta Multakodan luota, jossa vuonna 1616 oli salppikeitos (?).

Vuonna 1894 Augusta Granberg jäi eläkkeelle Turun ruotsinkielisestä tyttökoulusta, jossa hän oli opettanut 18 vuotta.

Näin luonnosomainen kuva jäi naisesta käteen. Verkkosivun perusteella on pian ilmestymässä kirja Naantalin luostarista, jossa mukana "Muinaismuistotoimikunnan agentti Augusta Granberg ". Ennen kirjaa Naantalin luostarin arkeologisista tutkimuksista voi lukea sivustolla Naantalin keskiaikaa etsimässä ja Agricolan uutisissa.

Lähteet:
Sanomalehdet (Åbo Tidning 21.4.1893, Helsingfors Dagblad 11.3.1871, Helsingfors Dagblad 4.5.1871 , Åbo Posten 5.3.1874, Åbo Posten 30.3.1877, Hufvudstadsbladet 23.1.1869, Turun Lehti 18.8.1885, Sanomia Turusta 11.5.1892, Uusi Suometar 10.7.1891, Finland 9.12.1886, Åbo Tidning 1.7.1894 )
Luettelo Suomen Muinaismuistoyhdistyksen jäsenistä 1886
Marie-Sofie Lundström: Travelling in a Palimpsest. Finnish Nineteenth-Century Painters’ Encounters with Spanish Art and Culture.
Strangin sukutaulu

Kuvituksena Naantali vuonna 1845: