Majurin elämän erikoinen loppu

Carl Gustaf Aminoffin elämä mahtuu aatelismatrikkelissa pariin riviin: "född 1731-08-10 volontär vid Nylands infanteriregemente 1744. Sergeant vid Nylands infanteriregemente 1747. Adjutant 1753-10-25. Löjtnant 1763-03-19. Kapten 1770-12-20. RSO 1772-09-07. Avsked 1779-12-16. Död ogift 1787-12-17 i Stockholm". Elämänsä upseerina saattoi olla tavanomaista, ainakaan Espoon terveyslähteellä vierailu kesällä 1779 ei ollut erikoista (Inrikes Tidningar 11.11.1779). Vuoden lopulla sanomalehdet kertoivat saapumisestaan Tukholmaan ja erosta armeijasta majurin arvolla (Dagligt Allehanda 14.12.1779; Posttidningar 30.12.1779).  

Vuosikymmenen näkymättömyyden jälkeen Carl Gustaf Aminoff sai julkisuutta, jota hän tuskin kaipasi. Dagligt Allehandan erikoispaksussa numerossa 27.11.1787 oli etusivulla Svean hovioikeuden 7.6.1787 Aminoffille antama tuomio pankkiseteleiden väärentämisestä ja väärennösten käyttämisestä, joka oli tapahtunut joulukuussa 1786. Tuomiota riitti 10 sivulle ja sitä seurasi neljä sivua oikeusrevision pöytäkirjoja päiväyksillä 13.& 20.8.1787 ja lopulta kuninkaan läsnäollessa Drottningholmin linnassa 14.9.1787 pidetyn istunnon pöytäkirja ja kuninkaan lausunto. Tämänkin jälkeen sivuja täyttyi Oikeusrevision pöytäkirjojen otteilla ja kuninkaan läsnäollessa kokoustettiin majurin rikoksesta vielä 19.10.1787, jolloin päivättiin myös kuninkaan päätös. Sen mukaan Aminoff lähetettiin Varbergin linnoitukseen tunnustusvankeuden omaisesti, sillä lopulliseen tuomioon ei ollut aukottomia todisteita. Kuninkaallinen Seraphimer-ritarikunnalle riitti tämäkin ja he riistivät 26.11.1787 Aminoffin ritarin arvon, mikä tuotiin julkisuuteen Dagligt Allehandassa 6.12.1787.

Göteborgin eteläpuolella sijaitsevan Varbergin muurit eivät pidätelleet Aminoffia, joka varkasi vankihuoneen ikkunasta. Etsintäkuulutus laadittiin 12.12.1787 ja Aminoff kuvattiin 56-vuotiaaksi ja keskimittaiseksi. Hiuksensa olivat harmaan, kasvonsa kalpeat ja poskissaan jonkin verran rokonarpia. Paetessaan hänellä oli päällään joko ruusuinen aamutakki tai harmaat vaatteet. Dagligt Allehanda julkaisi kuulutuksen etusivullaan seuraavina päivinä ja se sisällytettiin myös Turun maaherran etsintäkuulutuskoosteeseen 8.1.1788. 

Aatelismatrikkelin tieto Aminoffin kuolemisesta 17.12.1787 perustunee kirjaukseen Katariinan seurakunnassa Södermalmilla. Olisiko pakenemaan pyrkinyt mies tosiaan tullut eteläisestä Ruotsista Tukholmaan, jossa kiinniotto oli todennäköisintä?

Kadonnut aatelismies ja kertomus lähteenä

Tavallisten liikkuvien ihmisten katoaminen kirkonkirjojen väliin on tavanomainen ilmiö, mutta yhteiskunnan yläkerroksissa harvinaisempaa. Yksi tällainen poikkeus on Johan Magnus Ållongren (s. 1.3.1745 Heinola). Hänestä kertoo "Arthur Ramsayn" vuonna 1859 kirjoittamat muistiinpanot, jotka perustuvat äitinsä ja äidinisänsä kertomuksiin. Käsikirjoituksen nykysijainnista ei ole tietoa, nojaudun Borgåbladetissa 12. & 14.2.1946 julkaistuun versioon, jonka toimittaja H. J. W. ei ole vaivautunut avaamaan aatelin sukutauluja. Kertomuksessa "kirjoittajan äiti ja tämän sisar" ovat 1789 epidemian aikaan Heinolan Paasossa (Heinola RK 1790-1794, 57). Jos oletetaan äidin avioituneen Ramsay-sukuun, kyseessä olisi Viveka Vendla Vilhelmina von Essen (1786-1812), mutta tämä kuoli ainoan poikansa synnytyksessä ja isänsä oli kuollut jo vuonna 1809 eli hän ei kertonut lapsenlapsilleen kai mitään. Sekä kirjoittajan että sukulaistensa henkilöllisyys jää siis epäselväksi.

"Kirjoittajan äiti" oli Paasossa myös vuodenvaihteessa 1799-1800 samoin kuin Johan Magnuksen isoveli Otto Fredrik Ållongren (s. 25.1.1739). Norrköpingissä järjestettäviin valtiopäiviin oli käynyt kutsu ja jostain syystä Johan Magnus halusi niille osallistua, vaikka hänellä ei tiettävästi ollut rahaa matkustamiseen eikä säädynmukaiseen oleskeluun paikan päällä. Kirjoittajan äiti oli veljesten kohtaamisessa läsnä ja kuuli sekä muisti vanhemman veljen todenneen "Jag har vänt mig håg från världen och bryr mig varken om riksdagar eller om dem, som låter narra sig till det förbannade Sodom i Stockholm." Nuorempi vastasi: "Tiden skall utvisa ven av oss som är den största narren. Jag reser i alla fall, och kommer du dit, så råkas vi där."

Johan Magnus tosiaan lähti matkaan. Muistitiedon kirjoittaja sijoittaa matkanteon Ahvenanmeren yli maaliskuuhun 1800 ja korostaa kovaa kylmyyttä, joka mahdollisti reen käytön. Posttidningarissa 27.2.1800 kuitenkin kerrotaan, että kun "Lieutenant Ållongren" matkalla Suomesta Ruotsin puolelle, meri oli sula Suomen ja Ahvenanmaan välillä ja itätuuli vei jäälauttoja kohti Ruotsia. "Lieutenant Ållongren" pääsi perille Norrköpingiin (Norrköpings Tidningar 6. & 10. 1800). Häntä ei mainita aatelisäädyn painetuissa pöytäkirjoissa, joten ehkä muistitieto puuttuvan valtakirjan estämästä pääsystä pitää paikkansa.

Muistitiedon mukaan Johan Magnus sai Norrköpingissä säätyläisiltään komean uuden asun, jossa hän esiintyi Heinolan ympäristössä. Eli hän tuli takaisin Suomeen, mutta kohtalostaan vuoden 1800 jälkeen ei ole tietoa.

Asiakirjat eivät kerro erityisen tarkasti aiemmastakaan elämästään. Digihakemistoon tehtyjen nimipoimintojen avulla löytyi vaivattomasti Hollolan tuomiokunnan renovoitu tuomiokirja, jossa Kärkölän talvikäräjillä helmikuussa 1793 valitettiin Johan Magnus Ollengrenin ja hushållerskansa Eva Maria Frimanin oleskelleen Kärkölässä ilman vaadittua papintodistusta (§77, s. 221-222). Samaan aikaan hän oli kirkonkirjoissa Asikkalan Urajärvellä, josta otti vuonna 1794 todistuksen Tammelaan. (Asikkala RK 1790-1797, 161). Leski Eva Maria Friman (s. 1755) kävi vuonna 1794 ehtoollisella Jokioisissa eli Tammelan lähellä (Jokioinen RK "1786", 7).

Digihakemiston avulla löytyi myös vaivattomasti huhtikuussa 1806 tehty Otto Fredrikin perukirja, jota kirjoitettaessa veljen olemassaoloa tai mahdollisesti tunnettua kuolemaa ei ollut syytä mainita ja sama ratkaisu tehtiin vuotta myöhemmin kun kuolinpesästä erotettiin lesken osuus. (Turun hovioikeus. Ecm:1 Aatelin perukirjat)

Varhaisista maalaiskouluista

Olin lauantaina Helsingin kaupunginmuseon järjestämässä kartanoteemaisessa esitelmätilaisuudessa. Yhdessä esityksessä annettiin ymmärtää, että aateliset olisivat jotenkin erityisesti edistäneet koulunkäynnin syntyä. Esimerkkinä mainitusta Eskon koulusta löytyy verkosta tiivistys:

Suomalaisen kansanopetuksen kehto on Hausjärven Erkylässä. Kartanon ennakkoluuloton isäntä, kenraali Johan Reinhold Munck perusti sinne 150 vuotta sitten maan ensimmäisen kansakoulun. Se oli tarkoitettu kartanon alustalaisten perheille, mutta sinne pääsivät myös muut kylän lapset.

Sanottuaan ääneen vaarallisen sanan 'ensimmäinen', esiintyjä oitis esitti jonkun varauksen, joka puolestaan herätti halun tiedonhakuun. (Mutta ei hinkua kirjahyllyn ääreen siirtymiseen.) Erinomaiseksi aluksi löytyi Suomettaresta 11.2.1848 artikkeli Löytyykö Suomessa rahvaankouluja?, joka puolestaan lainaa J. Tengströmin kirjaa "Om presteliga tjenstgöringen i Åbo stift" eli Porvoon hiippakunta jää katveeseen. Täydennystä löytyy K. G. Leinbergin artikkelista Juhana Fredrik Hörning, Suomen etevin pitäjänkoulumestari (Kansakoulun lehti 5-7/1883). Varhaisimmat tiedot ensiksi mainitusta:

Vanhin oikea Pitäjänkoulu Suomessa lienee ollut se P. Brahe'lta v. 1639 asetettu vaan jo v. 1791 tau'onnut Koulu Saltvik'issa Ahvenanmaalla. Yhteen aikaan oli siinä Ruunun kustannuksella 3 Opettajaa ja lapsia neuvottiin pait kirjaluvussa ja uskonopissa myös luvunlaskussa, kirjotannassa ja laulannossa. Kemiön pitäjään asetti Kreivi A. Oxenstierna v. 1649 koulun, jonka Opettajalla on hyvä puustelli ja joka vielä nytki saapi Ruunulta palkan. Se oli alussa ai'ottu samanlaiseksi kuin Saltvik'in koulu, vaikka se tällä vuosisadalla muutettiin, kyllä kummallisesti, tavalliseksi liikkuvaksi kouluksi. 

Aateli on tässä vaiheessa vahvoilla...  Verkosta löytynyt Gustaf Sivgårdin Ur Växjö stifts folkundervisningskrönika (Årsböcker i svensk undervisningshistoria 121. 1969) kertoo, että Saltvik ja Kemiö olivat (ilmeisesti) osa isompaa ilmiötä. Per Brahen lahjoituksilla perustettiin Visingön (1636) ja Grännan (1675) koulut. Vrigstadin pedagogio puolestaan perustui Göran Gyllenstiernan lahjoitukseen vuonna 1648.

Leinberg jatkaa maalaiskoulujen eli pedagogioiden sarjaa paljastamatta toimijoita "Pernajassa (oli olemassa jo 1643), Kiteessä (v:sta 1725) sekä pedagogiaa "ad interim" (väliaikaisesti) Rantasalmella (v:sta 1744)". Hän jätti tarkoituksellisesti mainitsematta 1600-luvun "pedagogiat Pielisissä (Brahea) Taipaleessa ja Kurkijoella, koska näillä paikkakunnilla siihen aikaan oli pieniä kaupunkeja, kaupunkipaikkoja eli kauppaloita, joiden lakattua niiden koulutkin katosivat elävien luvusta". Mitään ilmeistä keksitystä en keksi sille, että kummassakaan artikkelissa ei mainita vuonna 1659 perustettua Lohjan pedagogiota. Yrjö Rosendalin artikkelissa Suomen kouluista valistusaikakaudella (HAik 5/1908) pedagogioita oli 1700-luvun puolivälissä 19 ja näistä kaupunkien ulkopuolella neljä: Ahvenanmaalla, Kemiössä, Ristiinassa ja Lohjalla. Vuonna 1816 Lohjan pedagogio siirrettiin Heinolaan (eli kaupunkiin).

Sivgårdin artikkelin kuvitusta

Vertailu kansakouluun ei ole yksiselitteinen, joten Leinbergiltä talteen lisäpätkä:

Erityisiä, seurakunnan palveluksessa olevia lastenopettajia mainitaan viimeisen vuosisadan edellisen puolen kuluessa ainoastaan Ristiinassa (1702), Rantasalmella (1733), Salossa (Raahen maaseurakunnassa 1739), Kalajoella (1740) sekä Artjärven kappelissa (1744), jota paitsi provastinkäräjissä Kangasniemessä v. 1708 oli kysymys sellaisen henkilön ottamisesta, vaikka epätietoiselta näyttää, ottiko seurakunta hänet todellakin. Vielä 1750-luvulla otettiin erityisesti palkatuita lastenopettajia ainoastaan muutamaan seurakuntaan.

Leinbergin mielestä merkityksellinen käänne koettiin, kun valtiopäivillä 1760-62 kuningas antoi määräyksen lastenopettajan palkkauksesta, jollei lukkari pystyisi kirkkolain vaatimuksia täyttämään. Mahdollisesti tämä innosti väikkärini aineistosta tutun koulun perustamiseen. Loviisasta kerrottiin 30.8.1763, että maaherra Otto Wilhelm de Geer oli perustanut omistamaansa Tervikin kartanoon Pernajassa koulun, jonka piti olla ikuinen. Kouluun oli palkattu opettaja ja sanomalehteen lähetetyssä kirjeessä selitettiin opetusjärjestystä perusteellisesti. (IT 15.9.1763) Pari vuotta myöhemmin kerrottiin, että alustalaisten lapsia oli ollut koulussa 60-80 kappaletta (IT 14.3.1765).  Jos mukana ei ollut ulkopuolisia, kyseessä ei ollut "yhtä kansakoulu" kuin Hausjärvellä vuonna 1857. 

Sivgårdin mukaan 1700-luvun lopulla pappien ja muiden säätyläisten lahjoituksilla alkoi syntyä tutkimaansa hiippakuntaan kouluja, mutta esimerkkinsä ovat pappien toimintaa. Aktivoitumisesta Sivgård antaa kunnian pappien vuonna 1771 perustetulle yhdistykselle Pro fide et christianismo. 

Jostain innoittuneena Anjalan kartanon emäntä Charlotta Regina Duffus testamenttasi varat kouluun, joka aloitti toimintansa vuonna 1803. Alustalaiset saattoivat olla yliedustettuina oppilaissa, mutta verkkoteksteissä ei anneta ymmärtää, että kohderyhmää olisi heihin rajattu.

Vuonna 1799 kuolleen Gabriel Ahlmanin testamenttivaroilla perustettiin koulut Pirkkalaan ja Messukylään (1811), Lempäälään, Vesilahdelle, Kangasalle ja Pälkäneelle (1817). Ahlmanilla ei ollut aatelisarvoa, mutta kuollessaan hän omisti Hatanpään kartanon.

Hämeenkyrössä aloitti vuonna 1848 koulu, jonka perustajalla oli talonpoikainen tausta.

Rovaniemellä pyörähti vuonna 1849 käyntiin koulu kappalaisen ja kirkkoherran pojan voimilla (Suometar 28.12.1849).

Tuusulan Vanhakylän kartanon omistanut sotaneuvos Karl Peter Nyberg testamenttasi 4000 hopearuplaa pitäjänkoulun perustamiseksi Tuusulaan, mutta sitä ei saatu kolmessa vuodessa aikaiseksi. (Suometar 10.8.1849) Neljä vuotta myöhemmin kerrottiin, että "Pitäjänkoulussa oli viime kevätlukuajalla käynyt 34 poika- ja 8 tyttölasta; mennä syyssä 26 poikaa ja 3 tyttöä; heitä on opetettu tavuusen, sisä- ja ulkolukuun, kirjoitukseen ja luvun laskuun. (Suometar 28.1.1853)

Nilsiään perustettu Pitäjänkoulu keskittyi lukutaitoon (Suometar 16.6.1854) Samaan aikaan oli Viipurin läänissä "43 lutherilaista maa-seurakuntaa, joissa kaikissa löytyy, lain säännön mukaan, erinäisiä koulumestaria pait Klemin ja Kymin pitäjissä sekä Ilmeksen (rukoushuoneen) seurakunnassa, joissa lukkari myös on koulumestarina, ja Pyyhtään pitäjässä, missä ei ollenkan löydy koulumestaria." (Suometar 17.11.1854) 

Ennen vuoden 1866 kansakouluasetusta ainakin Aurora Karamzin perusti vuonna 1860 koulun Espoon Träskändan kartanonsa yhteyteen.

Kartanonomistajat näyttävät tosiaan yliedustetulta toimijaryhmältä, mutta sopivalla rajauksella kaikki nämä voisivat varmaan olla ensimmäisiä jossain? Puhumattakaan niistä kouluista, joita en sattunut löytämään. Perustamisvuosia voi haravoida esimerkiksi Kaarle Werkon teoksesta Suomen pikku- ja kiertokoulujen matrikkeli ynnä pikku- ja kiertokoulujen opettajista tiedontantoja (1909) . 

Suomen vuonna 1633 kyseenalaistettu aatelisto

Footangel hautajaisvaakuna
Kuva: Yrjö Kotivuori
Heraldica, Kansallisarkisto
CC BY 4.0

Lindybeigen video Some points about caltrops johdatti minut eilen Footangel-suvun tietoihin. Niissä kiinnitti huomion maininta valtiopäivillä 1633 esitetystä listasta Suomen aatelismiehistä, jotka eivät ehkä olleetkaan aatelia. Suomen aatelin historian ruotsinnos on nykyään verkossa, mutta siitä ei löytynyt lisätietoa vuosilukuhaulla. 

Koska omissa tutkimuskohteissani on pari 1600-luvun alkupuolen tyyppiä, joiden aatelisarvo on kyseenalaistettu, hain omaksi huvikseni 1633-listan esiin julkaisusta Sveriges ridderskaps och adels riksdags-protokoll 1633-1638, s. 55. Suurin osa miehistä löytyi uskottavasti Jully Ramsayn kirjasta Frälsesläkter i Finland intill stora ofreden, mutta Ramsay ei ollut täysin järjestelmällisesti viitannut listaan.

Effterschrefne personerss adelschap ähr i tvifelssmåhl:

Hindrick Gielsson, Rittmestare, 

Philip Mårtenson til Stoorgård, / sukua Jägerhorn af Storby. Otetettiin vuonna 1634 ritarihuoneelle. (Ramsay s. 221)

Laerss Hanson til Stoorgård, 

Johan Anderson til Hirssierf, / sukua Munck. Vaakunansa kuolinvuodella 1639 oli Someron kirkossa. Poikansa yritti päästä ritarihuoneelle vedoten isän veljen aatelisuuteen. (Ramsay s. 287-288)

Erich Jörenson på Judikala, / sukua Hufvudsköld. Kun Erik oli ollut kuolleena 8 vuotta, veljenpoika otettiin ritarihuoneen kirjoihin 10.9.1650, "efter hans fader och farfader varit af adel".   (Ramsay s. 189-191)

Jacob Hanson til Skittenbeck,  / sukua Gjös. Turun hovioikeus oli kuulustellut aatelisoikeuttaan jo 14.6.1630 ja Jacob Hansson oli tuolloin esittänyt Kristoffer-kuninkaalta 10.8.1444 Tukholmassa saadun rälssikirjeen. Jakob kuoli ennen vuotta 1635 ja poikansa Johan otettiin ritarihuoneen jäseneksi vuonna 1642. (Ramsay s. 145-147, Åbo Tidningar 28.07.1794 no 30)

Erich Arwedson til Kahilo,  / sukua Footangel. Toi valtiopäiville 1634 Erik Pommerilaisen antaman kilpikirjeen ja pääsi ritarihuoneen kirjanpitoon (Ramsay s. 128)

Paul Bousin til Pirlax, / sukua Bosin. Vasta poikansa liitettiin varsinaisesti ritarihuoneelle vuonna 1654. (Ramsay s. 48)

Johan Beingtson til Giessöö, Corporal, /  sukua Hammarstierna. Hyväksyttiin ritarihuoneelle 1642 kilpikirjeellä, joka oli 6.11.1578 annettu Johan Markussonille, joka ei kuulunut isälinjaansa. (Ramsay s. 174, 209)

Gert von Ungern; tvifles åm han ähr af dhe Ungern eller eij,

Olof Johanson til Nybolsta, Leutenandt, / sukua Stubbe till Ny Bollstad. Kuoli 1637. (Ramsay s. 442)

Erich Jahanson til Gunilla, / sukua Hästesköld. Onnistui todistamaan aatelisuutensa, sillä suku otettiin ritarihuoneelle 1634. (Ramsay s. 202-203)

Class Anderson til Stoorgård, / sukua Skalm i Finland. Hänellä tai pojallaan oli 1.8.1461 saatu kilpikirje, jonka nojalla suku otettiin Ritarihuoneeelle 1638 (Ramsay s. 402)

Hanss Thomasson til Kubböle. / sukua Starck. Hyväksytty ritarihuoneelle vuonna 1634. (Ramsay s. 421-422)

Desse effterschrefne ähre vähl af Adel, men uhtgamble:

Torsten Hinderson til Nårkulla / sukua Ekelöf (Ramsay s. 94)

Jören Jönson Swinhuwud, 

Thomass Boureus / sukua Beureus. (Ramsay s. 22-23) 

Etsintäkuulutetut Joutsiniemen Leijonmarckit

Kangasalan vuosien 1792-1798 rippikirjasta puuttui jo ennen mikrofilmausta ensimmäinen tai ensimmäiset sivut, joilla oli Joutsiniemen kartanon väki. Vuosilta, jolloin kartanon isäntänä oli Svante Leijonmarck. Hän oli tätä ennen ja armeijasta erottuaan asunut vaimonsa Margareta Pahlin ja tyttäriensä Ulrika Eleonoran (s. 8.4.1767) ja Fredrika Gustavan (s. 4.8.1768) kanssa Lusin kylän Pietilässä, jossa vaimo kuoli vuoden 1784 lopussa (RK Tyrväntö 1781-1786; Hattulan haudatut). Vaimon kuoltua Svante Leijonmarck tyttärineen kirjattiin Hauhon Kokkalaan, jossa oli kirjoilla myös poikansa Jacob August (s. 9.1.1771 Helsinki), joka oli tässä vaiheessa aliluutnantti Suomen tykistössä (RK Hauho 1782-1787, 76)

Lasse Iso-Iivarin listan mukaan Svante Leijonmarck muutti Kangasalan Joutsiniemeen vuonna 1793. Tilan omisti tuolloin ja vuoteen 1797 asti Axel Fredric Carlss Båga (Kangasalan käräjien ilmoitusasiat 20.2.1797 §1). "Fröknarna Lejonmarck" hyödynsivät kesällä 1794 Kangasalan terveyslähdettä (Åbo Tidningar 18.8.1794).

Tytär Gustava Fredrika synnytti salassa 2.9.1795 lapsen, jonka hän "yksinkertaisuudessaan" tappoi. Tai näin ainakin tulkittiin pakonsa, joka on voinut liittyä myös kuolleena syntyneeseen lapseen. Kangasalan ylimääräisillä käräjillä päätettiin etsintäkuulutuksesta, jonka mukaan Gustava Fredrika Leijonmarck oli keskimittainen, rokonarpinen, ruskeahiuksinen ja sinisilmäinen. Vaatteeinaan "en röd stubb, en Carmelitt Klädes tröija, hwit Kjortel och Caracau". Erikoisista vaatteista huolimatta nuorta naista ei heti löydetty vaan peräänsä kuulutettiin Turun ja Porin läänin kirkoissa 27.2.1796 päivätyllä kuulutuksella.

Ikävästä tilanteesta huolimatta vanhempi sisar Ulrika Eleonora meni Kangasalla 17.3.1796 naimisiin vapaaherra Carl Vilhelm Rehbinderin kanssa. Svante Leijonmarck antoi heille lahjakirjeellä 10.10.1796 puolet Pälkäneen Oksalasta (Finlands Allmänna Tidning 29.5.1820). Yhteiselonsa siellä päättyi miehen kuolemaan 5.9.1819 (RK 1798-1803, 73; Åbo Allmänna Tidning 20.11.1819).

Svante Leijonmarck kuoli Joutsiniemessä 23.1.1797.

Inrikes Tidningar 7.3.1797

Aatelismatrikkelin mukaan Jakob August erotettiin armeijasta 27.1.1798 talousongelmien takia, joiden perusteella hänet vangittiin Varkaudessa. Karkaamisensa jälkeen peräänsä kuulutettiin Vaasan läänissä 7.3.1798 päivätyllä kuulutuksella ja Turun ja Porin läänissä 13.3.1798 päivätyllä tekstillä. Tuntomerkkeinään 11 korttelin ja 4 tuuman pituus, ruskeat silmät, tummat hiukset ja kulmakarvat. Jakob August osasi puhua sekä suomea että ruotsia.

Jakob August päätyi Pietariin, jossa hänet tuomittiin poissaolevana. Samoin poissaolevana muut selvittivät velkojaan syksyllä 1800, jälleen kuulutuksella. Sisarensa Fredrika Gustava kuoli Pietarissa 16.3.1824.

Aatelismatrikkeli ei tiedä Jakob Augustin elämän lopusta mitään. Sanomalehtihaku  tarttuu ylimääräisten eläkkeiden listassa nimeen "afskedade Artilleri Stabs-Capitainen August Leijonmarck" (FAT 23.2.1826). Sotilasarvo stemmaa Jabob Augustin armeijauran päätökseen eikä muita sopiva Augusteja ole sukutaulussa. Sama mies voisi siis myös olla Helsinkiin tullut "Artillerie StabsKapten Leijonmarck fr. Pälkenä" (Helsingfors Tidningar 12.6.1833). Pälkäneen Oksalassa kuoli 9.3.1842 naimaton ja 71-vuotias kapteeni Aug. Lejonmark eli kyse on sisarussarjan jäsenestä.

Sisarensa Ulrika Eleonora kuoli kolme vuotta myöhemmin.

Helsingfors Tidningar 2.8.1845

Esivaltaa vastaan puhuneet: Carl Bernt Uggla

Aatelillakaan ei ollut sananvapautta, vaan oikeusrevisio tuomitsi elokuussa 1731 Carl Bernt Ugglan sanoistaan.

Carl Bernt Uggla oli syntynyt 1699, joten hän oli vielä suhteellisen nuori. Mutta ehtinyt tehdä ja kokea paljon. Häme-Wikin Janakkalan historiaan nojaava teksti kertoo, että "Karl Berndt Ugglalla oli hillitön luonne kuten isoisälläänkin. Hän pahoinpiteli kotiopettajaansa Jonas Ödmania ja joutui siitä käräjille."

Carl Bernt Uggla liittyi 16-vuotiaana vapaaehtoisena armeijaan ja eteni vänrikiksi ennenkuin hänet kaksintaistelun vuoksi erotettiin marraskuussa 1718. Sodan aikana miehistä oli pulaa, joten hän onnistui/joutui liittymään Leskikuningattaren rykmenttiin ja erosi siitä vänrikkinä sodan jälkeen kesäkuussa 1722 (Elgenstierna) tai maaliskuussa 1723 (Lewenhaupt).

Tästä huolimatta häntä kutsutaan oikeuden pöytäkirjassa vuonna 1731 Kenraaliluutnantti Trautwetterin rykmentin vänrikiksi. Trautwetter oli edelleen rykmentin päällikkö ja hän oli ollut sitä jo Ugglan (tiettävästi) erotessa. Häme-Wikin mukaan Carl Bernt Uggla oli vuonna 1723 asettunut Hakoisten kartanoon.

Lyhyt pöytäkirjamerkintä ei kerro missä Carl Bernt Uggla lausui pahat sanansa, mutta niiden sanoma käy onneksi ilmi. Hän oli rohjennut todeta, että nykyään sekä räätäleistä että suutareista tehdään aatelismiehiä. Tätä oli käsitelty Turun hovioikeudessa heinäkuun alussa 1731, joten sanominen ajoittunee samaan vuoteen.

Tukholmassa päätettiin sopivaksi rangaistukseksi 14 päivää vankeutta vedellä ja leivällä.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Carl Bernt Uggla asetettiin holhoukseen vuosiksi 1751-1759. Turun hovioikeus purki holhouksen ilmoittaen, että Ugglalla oli täysi ymmärrys.

Hän kuoli Janakkalassa kesällä 1771.

Lähteenä linkitysten lisäksi

Riksarkivet. Nedre justitierevisionen. Högsta domstolen Prot:1731:2 (1731) Bild 1970 / sid 385 (AID: v655220.b1970.s385, NAD: SE/RA/1311)

Muutakin kuin painettuja aatelismatrikkeleita

Pari viikkoa sitten Riddarhuset kertoi FB-sivullaan, että "MINERVA är Riddarhusets nya databas. Här finns information om alla 3 829 svenska adliga ätter, levande som utdöda, som introducerats på Riddarhuset och ointroducerade. En kunskapskälla."

Ei kun testaamaan tutuilla suvuilla. Omista juuristani testikappaleeksi de Frumerie ja Ehrenmarck ja taannoisesta Schildt-kirjasta Hisingsköld. Sekä ensiksi että viimeksi mainitussa ei ollut alkuakaan mieslinjasta ja kolmaskin suku on "kuollut".

De Frumeriesta tulee esiin perustiedot ja erikseen isompi kuva vaakunasta, jossa ei ole selvää tekijänoikeusmerkintää, vaikka jään käsitykseen digitoinnista 1800-luvun kirjasta eli mitään tekijänoikeutta ei pitäisi olla olemassa. Hisingsköldin perustietoihin on kopsattu kilpikirjeestä vaakunan kuvaus, sillä ilmeisesti se on olennaisinta aateloinnissa ja vaakunakuva vaikuttaa olevan samasta kirjasta. Ehrenmarckin tiedot olivat myös vastaavat, paitsi ettei ollut mitään lainausta kilpikirjeestä.

Että tällainen "tietolähde". Ei edes linkitystä nykyään Litteraturbankenista löytyvään Elgenstiernaan. Tietämättömälle saattaisi jäädä kuva, ettei muuta tietoa olekaan, kun ainoa vihje arkistoaineistoon on kilpikirjelainaus, joka saattaa olla ainut koko tietokannassa.

Mutta näinhän asiat eivät ole. Edelleenkään en ole saanut aikaiseksi käyntiä Ruotsin ritarihuoneella, mutta ArkivDigital on digitoinut kokoelmiaan. Tuskin kaikkea, mutta ehkä kaiken vanhimman? Vaikea sanoa, sillä en ole löytänyt digitoinnista mitään selostusta eikä arkistoyksiköissä ole kuvauksia eikä todellakaan valmiita hakemistoja suvuittain.

Anna Banérs avskrift av Genealogiska anteckningar sammanställde av Anna Pärsdotter Bielke, Arkivförteckningar, Bure, Djurklou, Domboksutdrag, Estländska släkter, Excerpter, Genealogiska anteckningar sammanställde av Anna Pärsdotter Bielke, Kungliga brev, Likpredikningar, Livländska släkter, N W Marcks von Würtembergs genealogier, Originalgenealogier, Originalgenealogier i kapslar, Otto Adelborg, Palmschölds genealogier, Peringskiölds genealogier, Porträttsamling, Porträttsamlingar, Rasmus Ludvigssons genealogier, Rusttjänstlängder, Rättelser, Schönfelts genealogier, Sköldebrevsavskrifter, Sköldebrevsavskrifter:större format, Småländska godsen, Sätesgårdsregister, Tibble och Finsta, Uggla, Utländska Släktnamn, von Schantz genealogier, Åkersteins genealogier & Övrigt

Aikani selattua löysin näistä esimerkiksi Hisinsköldin kokonaisen kilpikirjeen ja sukulaisen allekirjoittaman sukupuun Ehrenmarck-suvun juurista.

ArkivDigitalin YouTube-kanavalla on kyllä ritarihuoneen genealogin Magnus Bäckmarkin esitys Släktforskaren och adeln (2.3.2022). Sen alkupuolella on hyvä katsausnimikäytännöistä ja lähdeesittely alkaa 38 minuutin kohdalla. Varhaisinta "modernimpaa" aineistoa on Peringskiöldin kokoelma. Selviää, että Palmskiöldin kokoelmissa on muitakin kuin aatelisia sukuja eli luettelo nimistä olisi tervetullut. Sarja Originalgenealogier on 1760-luvun paikkeilta ja perustuu sukujen ilmoituksiin eli jo kuolleita sukuja tai myöhemmin aateloituja ei ole mukana. Toisin kuin näissä,  kokoelmassa N W Marcks von Würtembergs genealogier on jonkinlaiset lähdeviitteet. Näihin perustuu paljolti esim. Elgenstierna. Bäckmark lupaa uutta digitaalista editiota vuodeksi 2025.

Esityksen loppupuolella käy ilmi, että Riddarhusetin digitoimattomaan materiaaliin kuuluu esimerkiksi biograficakokoelma, jossa on m.m. sukututkijoilta 1900-luvulla tulleita kirjeitä. Ohimennen Bäckmark mainitsee myös Riksarkivetin yksikön "Frälse- och rusttjänstlängder -1632" sekä ison kokoelman Genealogica. 

Jostain Riksarkivetin omasta esityksestä, jonka videota en enää löydä, minulla on muistiinpano "Örnbergska samlingen". Digitoituun kokoelmaan on arkistotietokannassa perusteellinen kuvaus, jossa näkyy myös mukana olevat sukunimet, jotka eivät rajoitu aateliin. 

Eksyttyäni aatelin ulkopuolelle muistiin ja esille vielä edesmennestä Twitteristä Anu Lahtisen huomio: "Fun fact: Riksarkivetin kokoelma, johon on maailman sivu paperisissa hakemistoissa viitattu nimellä Biografica, ei luonnollisestikaan löyty SRA:n digiarkistosta hakusanalla Biografica vaan Personhistoria."

Sunnuntain suomalainen Tukholmassa

Inrikes Tidningarissa 16.11.1778 julkaistuissa matkustustiedoissa Grislehamnissa oli kirjattu 10.11.1778 Suomesta tulleiksi majuri Tigerstedt ja tyttärensä. Majuri Tigerstedt on voinut olla Joroisilla asunut Georg Fredrik, joka jäi historiaan mestattuna maanpetturina. Ainakin hänen tyttärensä Lovisa Christina (s. 1762) haki runsaan kuukauden kuluttua Tukholman suomalaisessa seurakunnassa kuulutuksen avioituakseen kansliakollegion kamreeri Peter Ekmanin (s. 1722) kanssa 

Tulo Tukholmaan ja aviopuolisoiden ikäero herättävät kysymyksiä avioliiton motivaatioista. Ajolähdöstä ei näytä olevan kyse, sillä avioliiton ensimmäinen lapsi Johan Georg syntyi 8.11.1779. Lovisa Christina ei myöskään ollut tehnyt sellaista syntiä, että perheensä olisi hänet hylännyt. Dagligt Allehanda kertoi 10.11.1779, että neiti Sophia Jacobina Tigerstedt Suomesta asui kamreeri Ekmanin luona tontilla 101 Ladugårdslandetin Storgatanilla. 

Sophia Jacobina (s. 1764) oli Lovisa Christinan sisko, joka oli ehkä tullut kaupunkiin auttaakseen lastenhoidossa. Hän meni myös Tukholmassa naimisiin, mutta vasta vuonna 1813. Sulhasensa oli kupariseppämestari Benjamin Grönvall eli ei ihan aatelisneidon säätyä vastaava yksilö. Mutta isänsä mestauksen jälkeen ja yli 40-vuotiaana Sophia Jacobina ei varmaankaan ollut säätynsä tavoitelluin neito.

Ja missä oli tontti 101 Ladugårdslandetin Storgatanilla vuonna 1779? Tukholman kaupunginarkiston "1729 och 1810 års tomtnummer" tuntee Storgatanin varrelta kaksi tonttia 101. Toinen korttelissa Sjökalven ja toinen korttelissa Terra Nova Större. Kurkistus vuonna 1794 kuolleen kamreeri Ekmanin perukirjaan (Stockholms rådhusrätt 1:a avdelning (A, AB) F1A:317 (1795), 385) kertoo, että kyse on jälkimmäisestä. Miehellä oli erilaista maaomaisuutta kaupungin ulkopuolella eli ainakin materiaalisesti Lovisa Christinan muutto Joroisilta oli kannattanut.

Stockholmskällanin karttoja tiiraillen selviää, että Lovisa Christinan kaupunkikoti oli nykyisen Historiska museetin naapurissa. 

Tämä lyhyt esittely on osa sarjaa, jonka henkilöt on poimittu Tukholman suomalaisen seurakunnan kuulutuksista vuosilta 1778-1779. Alkuunkaan kaikkia mahdollisia lähteitä henkilöiden elämän selvittämiseksi ei ole käytetty. 

"Joutui luopumaan kartanostaan"

Jokioisten kartanon Wikipedia-sivulla kerrotaan menestystarinan omaisesti

Kartanon suuruuden aika alkoi 1752 kun kapteeni Reinhold Johan Jägerhorn osti kartanon, se käsitti tuolloin noin puolet silloisesta Jokioisten neljänneskunnasta, jota myöhemmin ruvettiin kartanon mukaan kutsumaan Jokilääniksi. Jägerhorn kasvatti maaomistuksiaan niin, että kartano lopuksi kattoi lähes koko Jokioisten neljänneskunnan, noin 32 000 hehtaaria. Jokioisten 1750-luvun alussa rakennettu hienoteräinen saha oli Hämeessä lajiaan ensimmäisiä. Jägerhorn joutui kuitenkin luopumaan kartanostaan vuonna 1773.

Jägerhornin Wikipedia-sivulla  myös Ruotsinpyhtään (oik.Tammelan Haudankorvan?) Viksbergin omistus päättyy vuonna 1773, mutta missään ei näy selitystä sille, miksi tiloista piti "luopua".

Todennäköinen syy hahmottuu ajan sanomalehdistä. Posttidningar kertoi 29.1.1767, että Jägerhorn oli tarjonnut suurimman summan eli voittanut tarjoushuutokaupan raha-arvonnan järjestämisestä Trollhättanin sulun rakentamisen hyväksi. Mies siis kaipasi lisätulon lähdettä. Yritys ei kuitenkaan ollut kovin onnistunut, sillä 8.2.1768 Posttidningar mainitsee Jägerhornia vastaan nostetun oikeusjutun ja 1.12.1768 kertoo Jägerhornin luopuneen raha-arvonnan hoitamisesta.

Kiistaton todiste Jägerhornin rahanpuutteesta on Posttidningarin ilmoitus 22.12.1768 valtionpankin panttihuutokaupasta 15.3.1769. Kaupan oli Jokioisten rälssisäteri, 20-teräinen sahamylly, viljamylly ja kymmeniä alustalaistiloja, joiden listaus venytti tekstin varsin pitkäksi. Omaisuuden arvoksi arvioitiin 879213 taalaria ja 12 äyriä. Ilmoitus toistettiin ainakin 26.1.1769 ja 20.2.1769, mutta joko Jägerhorn sai maksujaan hoidettua tai ostajaa ei löytynyt.

Lyhyempi ilmoitus Posttidningarissa 31.7.1769 paljastaa, että Jägerhorn oli saanut kauppaneuvos Jacob af Forsellesilta 46000 taalarin lainan, jonka pantteina olivat Pyhtään Tesjoen rusthollit Storby ja Qvarnby. Forsellesin kuolinpesän selvityksen yhteydessä rusthollien arvo piti määritellä ja ilmoitus liittyi toimenpiteesen.

Jägerhornin maksut valtionpankkiin eivät kulkeneet vaaditulla tavalla, sillä Posttidningarissa 10.9.1770 ilmoitettiin 14.11.1770 järjestettävästä panttihuutokaupasta, jossa omaisuuslista arvoineen oli sama kuin edellisellä kerralla. Ilmoitus toistettiin ainakin 5.11.1770 ja 12.11.1770. Edelleen tilojen omistus jäi Jägerhornille.

Samanlainen panttihuutokauppa todennäköisesti järjestettiin 27.3.1771, sillä siitä ilmoitettiin vielä kaksi päivää aiemmin. Vähintään neljättä kertaa pankki kauppasi samoja pantteja 30.5.1772, mistä ilmoitettiin ainakin 16.4.1772 ja 21.5.1772. Ne olivat jälleen kaupan 3.2.1773, mikä selviää ilmoituksista 16.11.1772, 4.1.1773 ja 28.1.1773. Mahdollisesti viimeisestä huutokaupasta, joka piti järjestää 14.4.1773, ilmoitettiin 15.3.1773. 

Panttihuutokauppailmoituksissa ei mainita Jägerhornin nimeä, mutta eiköhän ainakin aatelisille lehden lukijoille ehtinyt viidessä vuodessa tulla selväksi kuka oli talousvaikeuksissa. Lehteä taisivat lukea myös kaikki potentiaaliset rahoittajat. 

Wikipedia-sivu jättää Jokioisten omistukseen aukon vuoden 1773 jälkeen. Georg Haggrén kirjoittaa Ernst Gustaf von Willebrandista (1751-1809) Kansallisbiografiassa, että "Viimeistään 1770-luvun puolivälissä von Willebrand asui vakituisesti Tammelassa ja hoiti setänsä omistaman Jokioisten kartanon asioita. Samalla hän luultavasti suoritti kartanon puolesta ratsupalvelusta. Von Willebrand osti Tammelan Haudankorvan Viksbergin 1780-luvun alussa ja Jokioisten suuren kartanon 1791."

Vastaaviin epäselvyyksiin ja epäjohdonmukaisuuksiin olen törmännyt aiemminkin kartanoiden kohdalla, vaikka niiden voisi luulla olevan parhaiten selvitettyjä. Reinhold Johan Jägerhorn kuoli vuonna 1790 eli perukirjansa kertoisi omistustilanteen tuolloin. Mutta asiakirja taisi kärähtää 1827 Turun palossa.

Ruotsin 1700-luvun uskottomat naiset

Opus The present state of all nations (1768) tarjosi hitusen yllättävän tai epätavallisen näkökulman Ruotsin naisiin

The women are generally fair, and wellshaped, reputed more eminent for chastity before, than for fidelity after wedlock. They are very fruitful, and, from the highest to the lowest, kept by their husbands under such authority, as would be deemed oppression in France or England. (s. 246)

En oikein ymmärrä miten miesten armottomaan auktoriteettiin voidaan yhdistää vaimojen uskottomuus.

Joko uskottomuudesta oli yleisesti liikkeellä käsitys tai loordi Brougham oli tavannut Smolletin tekstiä ennen lähtöään Ruotsiin. Muistelmissaan hän kertoi Tukholman naisväestä 1799 näin

The manners of the people in this capital are extremely dissolute, particularly of the people of fashion. The instances of profligacy about Court almost exceed belief in so northerly a situation. The women of fashion carry on their amours in the most scandalous and public manner. Madame de L- , whose husband is minister at the Hague, lives openly with Baron d'E-. Her sons, two of the most fashionable young men in Stockholm, are very intimate with the baron, and with the minister too. 

She is daughter of the late Count J- . On her husband complaining to him soon after his marriage, he asked him, "Have you any paper, any writing, any title-deed, by which to plead exemption from the common lot of husbands"? This kind of instance might be multiplied to an endless extent. This profligacy seems to descend to the lower orders. Their manners are growing corrupted too. (Henry Peter Brougham: The Life and Times of Henry, Lord Brougham. Vol 1. 1871, s. 165)

Eksoottiselta kuullostavan tarinan verifioinnin suhteen olin täysin kädetön, mutta onneksi on diplomaatteja ja Alankomaita tutkiva kaveri, joka neuvoi verkkojulkaisun Repertoria vertegenwoordigers in Nederland en in het buitenland 1584-1810, joka hänen taidoillaan paljasi Ruotsin Haagin lähettilään vuonna 1799: Fredrik Adolf von Löwenhjelm. Lupaavasti alkukirjain stemmaa ja Adelsvapen kertoo, että vaimonsa oli kreivin tytär. Mutta kreivillinen suku on von Fersen, joka ei ala J:llä. Eikä parilla ollut kahta poikaa. Kylläkin yksi, joka oli nuoren miehen iässä 1799. 

Christina Augusta Löwenhielm yhdistetään (Wikipediaan tukeutuen) useisiin suhteisiin, joista yksi oli paroni von Essen eli tarinassa on jonkinlainen tosipohja. 

Aatelismies yritti paeta kuolemaa

Erik Johan Jägerskiöld sai armeijasta eron 28.5.1783, mutta häntä tituleerattiin loppuelämänsä luutnantiksi. Hän asui omistamassaan Mannilan talossa Kivijärvellä viimeistään vuonna 1786. Elämänsä ratkaiseva käänne oli tapaninpäivä, jolloin hän kirkonkirjojen mukaan ampui renkinsä Lassi Kolehmaisen. Kolehmaisen hautaus on kirjattu Kivijärven kirkonkirjoihin vuoden 1791 loppuun, mutta muun perusteella kuolema kohtasi hänet todennäköisesti 26.12.1790.

Kivijärvellä tapahtumasta säilyneen muistitiedon kokosi Aarne Europaeus ja Kotiseudussa 1910 julkaistun tekstinsä on kierrätetty ainakin Juha Vuorelan blogissa ja Pirkko Korpiaho-Hakalan artikkelissa Kivijärven kotiseutulehdessä Kotiportti 5. Europaeus viittaa A.E. Snellmanin artikkeliin Muinaisjäännöksiä ja tarinoita Laukaan kihlakunnasta (SMYA 17. 1897), mutta sen sivulta 81 ei uutta tietoa löydy.

Muistitiedossa kuollut oli Mannilan aiemman omistajan perheen Matti ja muutkin yksityiskohdat voivat olla päin mäntyä. Tuomiokirjoja kaivamatta hieman lisätietoa irtoaa Vaasan maaherran 16.11.1791 laatimasta kuulutuksesta. Tuolloin Jägerskiöldille oli jo Vaasan hovioikeudessa määrätty kuolemantuomio. Se piti panna toimeen Isossakyrössä, mutta Jägerskiöld oli karannut kuljetuksesta. 

Karkaaminen kuvataan kuulutuksessa epätavallisen yksityiskohtaisesti. Kuljetus Vaasasta (?) oli edennyt ongelmitta kunnes Jägerskiöld luovutettiin Matts Rauhalalle viimeistä etappia varten. Vähän tämän jälkeen ilmaantui paikalle maakivalteriksi esittäitynyt mies, joka väitti, että hänet oli määrätty Jägerskiöldin saattajaksi. Kun päästiin Tuokolan kestikievariin sekä mies että Jägerskiöld katosivat ja jatkoivat matkaansa Lapualle ja Alajärvelle. Molemmat olivat täten etsintäkuulutettuja. Kuulutusta laadittaessa tiedettiin apurin olleen Laihialta kotoisin ollut merimies Hans Henrik Krook. Häntä kuvattiin hieman yli 20-vuotiaaksi, pieneksi ja väritykseltään vaaleaksi. Takkinsa oli harmaa ja jalassaan saappaat.

Jägerskiöld puolestaan kuvattiin kasvoiltaan laihaksi, varreltaan pitkäksi ja kapeaksi. Omat hiuksensa olivat tummat ja lähes poisleikatut, sillä mies käytti peruukkia. Karatessaan päällään oli sinisestä kankaasta vaatetus, jonka napit olivat kullatut. Näiden päällä lampaan sisäturkki, jonka pääliluoli oli harmaata kangasta ja kaulus näätää. Päässään oli punainen myssy huovutetusta villasta sekä nahkainen karpuusi. Jaloissaan saappaat, joiden päälle oli vedetty hylkeennahkaiset kengät. Lisäksi mukanaan oli ollut sininen takki.

Kovin pitkä ei karkumatka ollut, sillä kirkonkirjojen mukaan Erik Johan Jägerskiöld mestattiin Viitasaarella 9.6.1792.

Apua vuonna 1799 saaneita (2/2)

Ihan jokaisesta hyväntekeväisyyttä keränneestä ei irtoa yhtä paljon juttua kuin Maria Elisabeth Bäckman o.s. Hirnistä. Tammisaaren postikonttoriin lähetettiin varoja rälssipehtoori Johan Sannforsille, mutta en löydä Åbo Tidningarista tai Inrikes Tidningarista tekstiä, joka näihin olisi inspiroinut. 

Pirkkalan kirkkoherra Martin Tolpo oli saanut rahalähetyksiä perustuen Inrikes Tidningarissa 28.11.1798 julkaistuun anomukseensa. Siinä hän esitteli nimettömänä aatelissukuisen upseerin lesken, jolla oli turvaton poika. Voimansa oli vienyt sairaus ja suru. Lahjoituksista raportoidessaan hän oli maininnut lesken nimeksi  J. E. von Konow. Nimikirjaimiin sopii Hiskin kasteista Karkun Mäenkylässä 29.1.1786 syntynyt Carl Johan, jonka isä oli kapteeni Johan Petter Rosling ja äiti  Jeanna Elisabeth von Konow.

Adelsvapenin sukutaulu ei tunne Johanna Elisabetin kuolinaikaa ja hämäävästi Johan Petter Roslingin hautausmerkinnässä kesäkuussa 1795 häntä väitetään leskeksi. Ehkä on muistettu vain Roslingin aikaisempi avioliitto? Johanna Elisabet von Konow löytyy uskottavasti elävänä Suoniemen rippikirjasta 1797-1802 Kauniaisten torpien sivun alakulmasta, josta poikansa ottaa ja lähtee Turkuun. 

Lasse Iso-Iivarin isäntäluettelon mukaan Kauniainen siirtyi Johanna Elisabetin isän kuoltua 15.12.1797 Johanna Elisabetin veljelle. Sukutaulun mukaan muitakin sisaruksia oli elossa, mutta silti piti kerätä rahaa tuntemattomilta pitkin valtakuntaa?! Sillä aateluus valvoittaa?

(Minäkään en onnistunut löytämään Johanna Elisabetin kuolinaikaa.) 

Seuraavina listalla ovat neidot Margareta ja Maria Elisabet Ullberg, joille keräsi rahaa Paattisten kappalainen Arvid Paulin. Paulinin kirjoittama vetoomus ilmestyi Åbo Tidningarissa 27.5.1799 ja Inrikes Tidningarissa 22.10.1799. Siinä kerrottiin, että 11. toukokuuta Hajalan rusthollissa Halkiossa syttyneessä tulipalossa edesmenneen pehtoori Ludvig Ullbergin noin 60-vuotiaat tyttäret olivat menettäneet kotinsa lisäksi suurimman osan irtaimistoaan ja ruokavarastonsa. Koska he olivat naimattomia naisia, rahansa olivat holhoojansa päätösvallan alla ja tämä päätti siirtää koko 250 riikintaalerin summan velkojille. Oikeudenkäynnin lopputulosta odottaessa naiset olivat tarttuneet (ainakin kuvainnollisesti) kerjuusauvaan. Jo 18.6.1799 Paulin oli saanut 2 riikintaaleria ja 32 killinkiä sisarusten hyväksi (ÅT 25.6.1799). Seuraavan raportin mukaan 15.7.1799 mennessä oli vastaanotettu 6 riikintaaleria lisää (ÅT 22.7.1799). 

Haku Halikon haudattuihin kertoo, että sisarten isä haudattiin 73-vuotiaana 1779. Sisaret kuolivat neljän päivän väliajalla tammikuussa 1815 keuhkovaivaan. Tulipalon aikaan elossa oli ainakin papiksi päässyt veljenpoika ja myös Hajalassa asunut veli.

Listan loppuna on sairas maanmittari Thermen, jolle rahaa keräsi Z. Cygnaeus Hämeenlinnassa.  Cygnaeus on poikkeuksellisesti (ja ehkä fiksusti) kohdistanut Inrikes Tidningarissa 20.2.1799 julkaistun avunpyynnön Jacob Therménin entisille opiskelutovereille Vesteråsin koulussa ja lukiossa selä Uppsalan kuninkaallisessa akatemiassa. mies oli tullut Suomeen aluksi kotiopettajaksi ja työskennellyt maanmittaajana kunnes sai "pohjoisen spitaalin" eli elefanttitaudin. Työkyvystään riippui vaimonsa ja poikansa. Kaiken päälle tuli vielä tulipalo.

Jacob Thermén oli avioitunut Hauhossa 2.5.1784 neito Anna Sophia Hasperin kanssa. Heidän Kalannin Sundholmassa 24.2.1790 syntynyt poikansa sai nimen Carl Dettlof. Therménin hautausmerkintää en onnistunut löytämään, mutta Anna Sophia oli leski kuolleessaan 65-vuotiaana Hämeenlinnassa 20.3.1821. Heidän poikansa kuoli kauppaneuvoksena 16.5.1843. 

Adelsvapen lähteenä?

Kannoin eilen kirjastosta kotiin kauniin SLS.n loppuvuodesta julkaiseman kirjan, jonka taustoitusartikkelin on kirjoittanut Suomen A-luokkaan kuuluva historiantutkija. En siis suuremmin hämmästynyt, ettei hän erehtynyt viittaamaan Viipurin sotavankien osalta omakustanteeseeni, varsinkin kun tekstissään oli paremmat tiedot kyseisestä yksilöstä kuin vankimatrikkelissani. Mutta aidosti hämmennyin kun viitteissä oli Adelsvapen-wikin sivuja. 

Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun olen n. s. vakavasti otettavassa historiantutkimuksessa törmännyt vastaaviin viitteisiin. Itse olen omakustanteitani varten (vaikkakaan en blogitekstejä) parhaan muistini mukaan aina käynyt kirjastossa kaivamassa esiin oikean Elgenstiernan sivun esiin. Ja niitäkin käyttänyt tuntien varausta, sillä aatelissukujen tuntemus ei suinkaan ole niin täydellistä kuin miltä kirjasarjat saavat sen näyttämään.

Mikä sivusto Adelsvapen oikeastaan on? Etusivulla myydään CD-ROMia 1800-luvun vaakunakirjasta, joka on saatavilla digitoituna ilmaiseksi KB:ltä. Wiki-osion etusivu, jota on viimeksi päivitetty 3.1.2015, ei kerro suoraan miltä lähdepohjalta sukutiedot on esitetty, mutta annetaan ymmärtää että on järjestelmällisesti tuotu esiin Elgenstiernaan tehtyjä korjauksia. Sivujen tekoon ja muutoksiin ei vaadita lähdeviitteitä, mutta useimpien ellei kaikkien sivujen alareunassa sellainen on. 

A-luokan historiantutkija kuitenkin lähdeluettelossaan esittelee sivuston kuin se olisi uskollinen kopio Elgenstiernan vuosina 1925-1936 painetuista kirjoista. Saattaa pitää paikkansa lähdeviitteidensä sukujen kohdalla... tai itse asiassa ei, sillä toisessa on ilmoitettu Elgenstiernan ohella toinen kirjallinen lähde. Koska sukuja oli (kursorisen katsaukseni perusteella) vain kaksi on vaikea ymmärtää mikä (muu kuin mahdollisesti korona) olisi estänyt varsinaisen Elgenstiernan käytön. Vain vertaamalla näkisi vastaako verkkosivu painettua kirjaa ja samalla vaivalla viittaa kirjaan, jos siinä on tarvittava tieto.

Ruotsalainen opinnäytteentekijä Anton Sannestam on tehnyt tarkempaa lähdekritiikkiä ja kirjoittaa:

Adelsvapen-wiki är en hemsida med i stort sett samma information som använder Elgenstierna som primär källa. Dock använder hemsidan även andra källor och kan således innehålla information som eventuellt inte har dykt upp i Elgenstierna. På samma sätt finns det information i Elgenstierna som kanske inte har lagts in på Adelsvapen-wiki, varför jag kommer att nyttja en kombination av båda källorna för bästa möjliga resultat. Det bör noteras att i egenskap av wiki-hemsida har Adelsvapen-wiki inte en bestämd upphovsman, utan det står allmänheten fritt att lägga till och redigera information.

Sannestam siis lopettaa huomauttamalla, että päivityksiä voi tehdä kuka tahansa. Kuten Wikipedia-sivuillakin, mutta siellä on nähtävissä täysi sivuhistoria, josta ei välttämättä tunnista päivittäjiä, mutta päivitysten ja eri nimien määrästä voi arvioida sivun tiedon laatua. Adelsvapenissa sen sijaan oikean yläkulman ikonin alta näkyviin tuleva "Relaterade ändringar" näyttää vain 30 päivän historian. Sivusto on kuitenkin huomattavasti vanhempi. Esimerkiksi tällä hetkellä viimeksi 28.10.2018 päivitetyllä sivulla esiäitini Maria Trana "har brukat uppges vara dotter av..." Vielä vuonna 2012 hän oli "dotter av..." Jo 1990-luvulta asti käytössä olleiden verkkosivujen viittauskäytäntöjen mukaan Adelsvapen-sivuihin viitatessa pitäisi siis joko kertoa käytetyn version päivityspäivä tai sivuston käyttöpäivä.

Ja mistä oli peräisin tarkentunut tai muuttunut tieto Maria Tranan vanhemmista? Vaikea sanoa, sillä molempien saatavilla olevien versioiden alareunassa on lähdetietona yhtenä klimppinä "Gustaf Elgenstierna, Den introducerade svenska adelns ättartavlor. 1925-36.. Kyrkböcker. Släktutredning av Anders Pemer." Tietojen tarkastamista tuo ei auta hiukkaakaan eikä siis sanottavasti lisää luotettavuutta. 

Suosittelen siis varovaisuutta ja lähdekritiikkiä. Toissapäivänä jäljitin Jakob Pontus Von Wulffschmidtin elämänkulkua ja käytin tyytyväisenä Adelsvapenin taulua. Lähtökohtana! Västra Timhems socken olikin Västra Tunhem, lasten puuttuvia sytntymäpaikkoja löytyi FamilySearchin haulla ja kaivettuani ne kirkonkirjoista huomasin joitakin päiviä toisiksi. Sukutaulussa ei ollut jälkeäkään siitä tekemisestä, mistä Jakob Pontus Von Wulffschmidt on vieläkin tunnettu. Eli tiedot olivat osin puutteellisia ja osin virheellisiä. Missään tapauksessa ei siis pidä olettaa, että tiedot olisivat täysin oikein tai että lisätietoa ei olisi löydettävissä suhteellisen helpostikin. Varsinkin kun henkilöt ovat aateliston marginaalissa tai kuuluvat jo kauan sitten mieslinjaltaan sammuneeseen sukuun.

Eva Sofia Skalm ja Juha Revell

Hämeenkyrössä 25.7.1779 syntynyt Eva Sofia oli aatelista sukua niin äitinsä (Rosenlew) kuin isänsäkin (Skalm) puolelta. Mutta hänelle ei löytynyt säädystään sulhasta vaan "tahdon" sanottiin vuonna 1804 opinnoissaan heikosti menestyneen Karl Fredrik Careniuksen kanssa. Tämän isä Efraim Carenius oli ollut Loimaan kirkkoherra ja Eva Sofia asunut 1790-luvun Loimaan Kesärlän Köönikässä eli maantiede voi selittää liiton.

Sen alkuaika asuttiin Luvialla Norrbyn (Luodonkylä) Heinilässä. Tapani Kalmin keräämän lapsilistan perusteella Eva Sofia oli jokseenkin jatkuvasti raskaana. Totuutta perhe-elämästä ei ole tavoitettavissa, mutta Luvian kappalaisen pojaksi vuonna 1820 syntynyt Carl Ferdinand Nordlund haastatteli Careniusta tämän elämän loppupuolella ja kertoi kirjassaan Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista (1885), että "Nuori rouva anasti kohta alusta, kuten hyvin voi arvata, kaiken vallan talon hallinnossa, sihteeri kun semmoisiin ei koskaan ennen ollut tottunut." Mutta... "Juha Revell, eräs pieni, valkotukkainen ja pahanelkinen poikanulikka, oli ensin renkipoikana talossa ja yleni siitä alkaen vähitellen korkeampaan arvoon. Tässä vähäpätöisessä poikanulikassa oli rouva löytävä mestarinsa."

Ajomiehenä ollessaan oli R. saanut emännältänsä käskyn juhlallisissa tiloissa tunnustella ranskalaisen nimen Jean. Kun nyt rouva astui portaille huutaen: Jean, Jean!, ei Revell ollut sitä kuuleninansa. Rouvan siis oli täytymys ryhtyä alkuperäiseen lauseeseen: "Jussi perkele, etkös kuule!" ja R. saapui heti kohta paikalle.

Kun R. rouvalle esitteli että jotkut ajokalut olivat menneet rikki ja kehoitettiin niitä parantelemaan, vastasi hän aina, jos olikin vaan vaarnasta kysymys: "onhan se nikkarintyötä, siihen minä en kykene".

Kun silakat ruokapöydällä usein loppuivat ennen aikaa, pani R. tikuista jalaty muutaman silakan alle, ja vastasi, kun emäntä kysyi mitä sillä tarkoitettiin, että silakat olivat valitut asioitsijat pyytämään ruoan lisäystä vastaiseksi.

Samaten kun eräs verimakkara, joka monta päivää oli ollut ruokapöydällä asetettuna, vaan jäänyt palkollisilta koskematta ja niinmuodoin joutunut homeeseen, alinomaisista tuuppimisista oli mennyt kedestä rikki, pyysi R. emännältä kappaleen vasikannahkaa.
- "Miksi tarpeeksi?" kysyi emäntä
- "Makkaran kesi on särkynyt kulumisesta ja tarvitsee parannusta", vastasi Revell.

Heinilä ei tässä hoidossa menestynyt ja perhe muutti vuonna 1819 Alastaron Vammalan Viikin tilalle. Lapsia ei siellä enää Kalmin listan perusteella syntynyt. Rippikirjaan merkittiin että vuonna 1824 Eva Sofia muutti äitinsä kanssa takaisin Luvialle. Eva Sofia kuitenkin palasi Viikiin, jossa hän kuoli tammikuussa 1837.

Viimeisen rippikirjan merkintä vahvistaa Kotivuoren ylioppilasmatrikkelisssa kysymysmerkillä esitetyn avioeron. Eva Sofia oli vuonna 1823 tuomittu avioliiton ulkopuolisesta suhteesta. Carenius avioitui uudelleen vuonna 1829.

Kuvituskuva: Triplets : comprising, The baby's opera, The baby's bouquet, and The baby's own Æsop (1899)

Suomalainen laululintu ja ruotsalainen veljensä

Nils Fredrik von Schoultzin ja Johanna Henrietta Gripenbergin kaksi lasta tarjoavat (jälleen kerran) mielenkiintoisen esimerkin kansallisen identiteetin liimaamisesta ja leimaamisesta. Perhe von Schoultz eli ennen Suomen sotaa Kuopiossa, jossa 7.10.1807 syntynyt poika sai nimen Nils Gustaf. Sodan jälkeen perhe asui Tukholmassa, jossa 6.3.1813 syntynyt tytär sai nimet Johanna Carolina Ulrika.

Perheen isän kuoltua tammikuussa 1816 viiden lapsen huoltajaksi jäänyt leskensä muutti Poriin, jossa veljensä piti koulua. Kun tämä muutti koulun vuonna 1821 Sääksmäelle, perhe palasi Tukholmaan. Saman vuoden aikana Nils Gustaf aloitti opintonsa Karlbergin kuninkaallisessa sota-akatemiassa. Johannalle hankittiin kotiin, joka sijaitsi "Södermalmilla Pihlinkadun ja Pormestarinkujan kulmassa", jouluksi 1825 piano ja viimeistään tuolloin alkoivat musiikkiopintonsa, joiden tulosten ensiesitys oli laulukonserttinsa vuonna 1828.

Kotitunnelmaa 1820-luvulta. (Andersson 1942)

Nils Gustafin lupaavasti (tai ainakin tavanomaisesti) alkanut armeijaura päättyi jo vuonna 1830, jolloin hän sai pyynnöstä eron. Oman kertomuksensa mukaan hän oli sitten mukana Puolassa ylioppilaiden ja kadettien kapinassa. Syksyllä 1831 hän oli Pariisissa ja liittyi muukalaislegioonaan. Taisteltuaan oman kertomuksensa mukaan Algeriassa hän ilmaantui ihmisten ilmoille maaliskuussa 1833 Firenzessä, jossa sisarensa oli opiskelemassa laulua. Nils Gustafin tyttärentytär Annie Furuhjelm on kirjassaan Människor och öden kertonut, että sisarusten veli Carl oli eräänä päivänä kadulla yllättänyt huonosti puetun nuoren miehen, jonka tunnisti Nils Gustafiksi.

Nils Gustaf meni Firenzessä naimisiin skotlantilaisen naisen kanssa keväällä 1834. Pari muutti Ruotsiin, jossa Nils Gustaf perusti Karlskronaan kemian laboratorion. Vaimonsa synnytti kaksi tytärtä. Pian jälkimmäisen tultua maailmaan Nils Gustaf lähti Lontooseen etsimään rahoitusta keksinnöilleen. Lähettämättä viestiä Ruotsiin hän jatkoi Lontoosta New Yorkiin, jossa esiintyi puolalaisena nimellä Nils Scholtewskii von Schoultz. Hän perusti oitis laboratorion ja kehitti suolan jalostusta. Toukokuussa 1837 hän otti Amerikan kansallisuuden ja kirjoitti vihdoin vaimolleen.

Ainoa taho, joka näyttää pitävän Nils Gustafia suomalaisena on Kanadan suurlähetystömme, jonka sivuilta saa lukea, että

vähemmän tervetullut oli Nils Gustaf von Schoultz, joka rantautui vuonna 1838 lähellä Prescottia Ontariossa. Hän nimittäin johti 190-miehistä amerikkalaista hyökkäysjoukkoa, jonka tarkoituksena oli "vapauttaa" Ylä-Kanada. Von Schoultz kuitenkin vangittiin ja teloitettiin.

Teloituksesta kertoi Pohjolassa tuoreeltaan ainakin Norrköpings Tidningar 30.1.1839, mutta niin lyhyesti ettei Schoultzin kansalaisuuteen otettu kantaa. Eikä mainittu hänen olleen samaan aikaan monesti sanomalehdissä esiintyvän laulajattaren veli.

Ruotsalainen Göthen kirjoittaa 2.3.1839 Johannan isänmaan olevan Ruotsi. Åbo Underrättelser 3.8.1839 raportoi Johannan saapumisesta Turkuun todeten, ettei tämän "suomalainen luonne" antanut poiketa jo tehdystä päätöksestä. Tukholmassa syntynyt nainen ei ollut Suomessa viettänyt aikaa sitten lapsuutensa. Mutta kun sata vuotta myöhemmin julkaistiin Otto Anderssonin kirjoittama elämäkerta suomennettuna oli sen nimi "Suomen satakieli Johanna von Schoultz". Esipuheessa vakuutetaan laulajattaren pitäneen Suomea kotimaanaan, jota se elämänsä lopussa olikin. Naisbiografiakokoelmat sekä Suomessa että Ruotsissa ovat ottaneet hänet mukaan ja molempien maiden kansallisbiografiasta löytyy myös artikkelinsa.

Nils Gustafilla ei tätä kirjoittaessani ole suomenkielistä Wikipedia-sivua. Hänen elämästään kertovat ainakin kirjat

• Carl Carmer: Dark trees to the wind. A cycle of York State years. 1949
• Ella Pipping : En orons legionär. Nils Gustaf von Schoultz 1807-1838. 1967
  (käännös englanniksi Soldier of fortune; the story of a nineteenth century adventurer. (Boston 1971) ja This creature of fancy: the story of a soldier of fortune (London 1972))
• Dan Weissenberg: Saltsjudaren. Nils Gustav von Schoultz 1807-1838. 2014

Kirjoitus perustuu kuitenkin pääasiassa Wikipedia-artikkeleille: Johanna von Schoultz, Johanna von Schoultz & Nils Gustaf von Schoultz  sekä kanadalaiselle biografia-artikkelille Schoultz, Nils von. Kanadan tapahtumista on lisätietoa Lennard Sillanpaan artikkelissa Death of a Liberator, 1838.

Vuoden 1616 valitukset ja niiden muistaminen

Stockholmsposten referoi/arvioi 30.6.1794 samana vuonna ilmestynyttä neljättä osaa kirjasta Svea rikets historia under Konung Gustaf Adolf den Stores Regering, joka kattoi vuodet 1616-1619. Sanomalehteen kirjoittanut oli innostunut erityisesti nostamaan esiin Suomesta kuninkaalle, tämän oleskellessa Turussa, toimitettuja valituksia.

Kirkkonummelta ja Karjaalta kerrottiin Mauritz Christerssonin (Horn till Åminne) Venäjältä palattuaan vaatineen talonpojilta kestitystä, johon hänellä ei näiden mielestä ollut oikeutta. Hans Ramista esitettiin vastaava valitus ainakin Lohjalta. Nimettömäksi jätetty Uudenmaan aatelismies oli ominut kolme kruununtilaa, joista ei maksanut veroja. Toinen aatelismies oli Venäjän sotaretkelle lähtiessään pysähtynyt 35 hevosen (ja oletettavasti lähes yhtä monen miehen) kanssa jonkun lesken luo ja lyönyt palvelijoita sekä polttanut lesken lapsen hiukset. Ja vienyt leskeltä ja 7 naapurilta heinät ja kaurat. Mynämäellä Henrik Fleming oli vienyt talonpojalta viljaa, muuta ruokaa ja savupiipullisen kamarin sekä hakannut tämän niin, että hän oli osan vuodesta sängynomana. Ja niin edelleen.

Aatelisten lisäksi Uudeltamaalta valitettiin papeista. Kirkkoherra Thomas Tenholassa oli ottanut hautausmaksuna ainoan lehmän, vaikka tämä oli yleisen käytännön vastaista. Varsinais-Suomen puolella Vehmaan kirkkoherra Erik oli jättänyt jumalanpalveluksia pitämättä ja ripityksen yhteydessä repi seurakuntalaisten hiukset ja korvat.

J. E. Waaranen väitöskirjassaan Landtdagen i Helsingfors 1616 och Finlands dåvarande tillstånd (1862) mainitsee s. 8-9 osan aatelisista tehdyistä valituksista. Papeista tehdyt valitukset ovat verkkohakujen perusteella saaneet julkisuutta ainoastaan kun ruotsalainen kirjoittaja innostui taustoittamaan vuodella 1616 sisällissotaamme ja tätä juttua toistettiin ainakin kahdessa sanomalehdessä: Finlands Folkkommissariats Notisblad 25.3.1918 & Arbetet 2.4.1918.

Kyösti Väänäsen toimittamassa paimenmuistossa Thomaksen kohdalla ei ole mitään mainintaa valituksista. Vehmaalla "seurakuntalaiset valittivat käräjillä 1616 kirkkoherran liian ahneesti perineen saataviaan ja suosineen rikkaita köyhempien seurakuntalaisten kustannuksella.", mutta valituksista kuninkaalle ei ole mitään puhetta.

Ainakaan Mauritz Christerssonin kohdalle Jully Ramsay ei ole rälssisukujen selvitykseensä tehnyt mainintaa valituksista. Toisin kuin Väänäsellä hänellä ei ollut käytössään niiden julkaistua versiota, jota SHS ryhtyi valmistelemaan vuonna 1934. Kaksi vuotta myöhemmin Vuoden 1616 valitusluettelot julkaistiin sarjassa Suomen historian lähteitä. Tätä kirjoittaessani niitä ei ole vielä digitoitu.

Tammelan Bucht-suvun tutkijat paikansivat muutama vuosi sitten Svea rikets historiaa kirjoittaneen Jonas Hallenbergin 1616 valituksiin liittyvää aineistoa Uppsalan kirjastosta. "Kansallisarkisto ei ollut kiinnostunut asiakirjan hankinnasta Suomeen. Kun kyselystä (Lauri Terho oli puhelimitse tiedustellut asiaa kahdesti) oli kulunut yli vuosi, niin päätimme sukuseuran toimesta tilata asiakirjat Upsalasta suoraan. Risto Ylitalo soitti yliopiston arkistoon suoraan ja sopi digitoinnista. Parin viikon kuluttua saapui 422 sivun kokoinen asiakirjapaketti digitoituna sähköpostilla Ristolle."

Sata vuotta elänyt aatelisnainen

Valtakunnallisissa sanomalehdissä 1700-luvulla julkaistut rivi-ilmoitukset häistä ja kuolemista ovat tavallisesti hyvin lyhyitä. Inrikes tidningar 10.11.1774 teki kaksi poikkeusta. Ensinnäkin Nastolassa 4. lokakuuta kuollut Lars Glansenstjerna esiteltiin isää ja uraa selittäen.

Heti jälkeensä arvatenkin samalla kynällä kirjoitettu teksti toisesta Nastolassa kuolleesta. Tämä Sophia Catharina Muhl oli jäänyt leskeksi 74 vuotta aiemmin!

Kruunu menetti siis melkoiset verotulot rouvan eliniäkseen saamasta läänityksestä. Siitä miten hänen elämänsä näinä vuosina sujui ei muistokirjoitus kerro mitään sillä tärkeämpää on kertoa isänsä, enonsa ja veljensä virka-asemasta. Lopussa sentään oli muutama lause terveydentilastaan viimeisinä vuosinaan.

P. S. Ilmeisesti pitkä ikä yhdistettynä aatelissäätyyn oikeutti ylimääräisiin palstamillimetreihin. Johtopäätöstä vahvistaa Inrikes Tidningarissa 10.2.1774 julkaistu pätkä Kokemäellä (poikansa puustellissa, olettaisin) 89-vuotiaana kuolleesta Christian v. Pastelbergeristä.

"Ädle Nordenstam, en tia till!"

Maria Julia syntyi 9.3.1793 todennäköisesti isänsä, everstiluutnantti Johan Bergstråhlen, virkatalossa Karlsdal Kirkkonummella. Ainakin kasteensa jo seuraavana päivänä merkittiin Kirkkonummen kirjoihin. Äitinsä Carolina Margareta von Christiersson kuoli kesällä 1799 ja vuosi myöhemmin 7-vuotias Maria Julia sai äitipuolen.

Suomen sodan aikana Ruotsin armeijassa palveli isänsä lisäksi neljä isoveljeään. Sodan jälkeen ainakin isä ja äitipuoli olivat Ruotsin puolella. Mutta 5 vuotta Mariaa vanhempi isosisko meni 5.3.1810 jossain naimisiin Venäjän armeijan kapteenin Reinhold Johan Nassokinin kanssa ja heidän tyttärensä kastettiin Kuopiossa Tapaninpäivänä. Perhe muutti Tallinnasta Snappertunaan vuonna 1816 (RK 1814-20 s. 347).

Isosisko on jo kuollut kun Maria Julia ilmaantuu läheisen Tammisaaren vihittyjen listaan, jonka mukaan hän oli mennyt naimisiin jonkun kotona Hämeenlinnassa 11.5.1826 Venäjän armeijan lääkärin Augustin Winterin kanssa. Tämä kuului roomalais-katoliseen kirkkoon, mutta Maria Julia pidettiin luterilaisen kirkon kirjoissa. Mutta 20.6.1830 syntynyt tytär Bogumila Carolina liitettiin paavilliseen uskoon. Suomessa oli tähän aikaan yksi ainoa katolinen seurakunta, joka toimi Viipurista käsin. Sen toimituksista on tallella joitakin rekisterisivuja Venäjän arkistossa, mutta turhaan pyörittelin niistä kuvattua mikrofilmiä Kansallisarkistossa. 

Marian isän kuoltua 1840 Tukholmassa perukirjaansa ei merkitty Marian asuinpaikkaa. Pesään jäi jaettavaa, mutta niin oli jakajiakin. Marian veli edusti isosiskon lapsia perukirjoituksessa, mutta kukaan ei edustanut Mariaa. (Svea Hovrätt - Adelns bouppteckningar EIXb:260 (1840), 32)

Maria Julian varassa aviomiestään ja tytärtään seuraten näyttää siltä, että he muuttivat vuonna 1845 Porista Porvooseen. Aviomiehensä kuoltua Maria Julia lähti puutteellisen papin todistuksen kanssa 1849/1850 Helsinkiin, jossa hänet merkittiin kahdelle sivulle samassa rippikirjassa ja toiselle tyttärensäkin. Toukokuun lopussa 1853 hän sai muuttokirjan Ahvenanmaalle. 

J. M. Nordenstam kuvattuna 1865, Wikimedia

Kirkonkirjojen mukaan aika Helsingissä, josta Emil Nervander kirjoittaa Historietter-sarjansa yhdeksännessä osassa (Hemma och ute 11-12/1912), jää siis varsin lyhyeksi. Nervanderin mukaan Maria Julia Winter oli jäänyt lääkärimiehensä kuoltua taloudellisesti heikkoon asemaan ja tyttärensä Bogumilan kanssa ajoitti vierailunsa tuttavien luo ruoka-aikoihin. Mikään salaisuus rahatilanteensa ei siis ollut ja Winter on avoimesti tuttavilleen kertonut käynnistään kuvernööri J. M. Nordenstamin luona. Tämä oli kuunneltuaan rouvan selostuksen antanut 10 ruplan setelin, minkä jälkeen rouva oli sanonut "Ädle Nordenstam, en tia till!".

Helsingissä olo päättyy ainakin Marian tyttären osalta vuonna 1856, tosin samana vuonna Rauman postimestarin viran saanut miehensä Karl Gustaf Pundani näyttää kirkonkirjojen mukaan muuttaneen Raumalle vasta 1859. Bogumila kuuluu avioliiton jälkeenkin katoliseen kirkkoon, joten hänelle ei muuttoa kirjata, mutta yksikertaisuuden vuoksi (?) saa rivinsä rippikirjaan. (RK 1854-1860 s. 277, 1861-67 s. 337)

Raumalla ollessaan Bogumila sai Fredrika Runebergiltä ainakin pari kirjettä (Nya Pressen 20.2.1909). Nervander mainitsee, että äiti ja tytär tunsivat J. L. Runebergin sisaret ja ilmeisesti myös vaimonsa.

Pundani sai vuonna 1874 postimestarin paikan Jyväskylästä. Jyväskylässä kuoli 13.1.1876 Marie Julie Winter 82-vuotiaana. Muuttotodistuksena Turusta kirjattiin Jyväskylän kirkonkirjaan kuusi päivää kuolemansa jälkeen (RK 1870-81, s. 223; sisäänmuutot). Lähtöään en Turun muuttaneiden listasta löydä eikä mikään kikkakolmonen tunnu paikkaavan yli 20 vuoden aukkoa olinpaikoissaan.

Bogumilan aviomies kuoli Savonlinnassa 11.3.1891. Pari oli lapseton ja yhteisen testamentin nojalla Bogumila peri miehensä omaisuuden. Perinnön käsittely oli kuitenkin vielä 9 vuotta myöhemmin kesken, sillä Karl Gustafilla tiedettiin olevan kaksi veljeä, mutta näiden tai mahdollisten jälkeläisten sijainnista Venäjällä ei ollut tietoa (Finlands Allmänna Tidning 10.12.1900).

Bogumilan kuoltua 25.4.1905 uusi testamenttinsa mainittiin Nya Pressenissä 12.5.1906. Hän oli jättänyt 500 markkaa Raajarikkoisten auttamisyhdistykselle. Saman summan hän jätti Kansanvalistusseuralle (Kirjastolehti no 3/1908).

Kartanonherran tavat

Aiemmin lainasin Wäinö Alhon Kyläkirjaston kuvalehdessä 5/1891 julkaistusta kirjoituksesta kuvausta Margareta Stjernvallista. Kirjoituksen varsinainen aihe oli hänen tyttärenpoikansa Fr. Aug. von Platen, jolle Lammin Vanhakartano päätyi. Hän oli ollut upseeri Suomen sodan aikaan, sodan jälkeen opiskellut Uppsalassa lakitiedettä, palveli jossain Pietarin valtiollisessa virastossa ja 31-vuotiaana vetäytyi Hämeen rauhaan.

Mitä suurimmalla innolla antautui hän kirjallisiin harrastuksiin, joihin hänen luonteensa jo lapsuudesta saakka oli taipunut, mutta jotka käytännöllisen elämän puuhissa olivat jääneet syrjään. Näissä harrastuksissa oli hänelle suureksi avuksi hyvä kielitaito, hän kun osasi toistakymmentä kieltä. Valitettavasti supistui hänen kirjallinen tuotteliaisuutensa tilapäärunojen ja terävien kokkakirjoitusten tekemiseen, joita hän tämän tästäkin kirjoitteli milloin valtiollisella, milloin taas lemmenrunouden alalla liikkuen. Latinankieli oli hänelle ennen muita rakas, ja latinastansa oli hän tunnettu ympäri maata. Niinpä hän esim. v. 1846 sepusti latinaisen runon professori G. W. Laguksen kunniaksi. Samanaikuiset ylioppilaat tiesivät käyttää hyväksensä Vanhankartanon herran latinaa: kirjoittelivat hänelle latinaisia rahanpyyntökirjeitä ilmoittaen harrastavansa latinaa, mutta lukivatkin saaduilla rahoilla kaikkea muuta, muttei latinaa. — Kaikkien mahdollisten kielten käyttämiseen näyttää hänen kirjallinen harrastuksensa etupäässä kohdistuneen. 

Jos jo tässä kirjallisessa harrastuksessakin on jotain omituista, ovat Platenin muut hommat vielä omituisempia. Kerran pisti hänen päähänsä ruveta arapiankieltä oppimaan, ja kun hän luuli taitonsa tässä kielessä riittäväksi, läksi hän kesällä v. 1836 matkalle Jerusalemiin aikoen myöskin yksin tein kosia erästä Libanonin vuorille siirtynyttä englantilaista naista, lady Ester Lucy Stanhopea, joka siihen aikaan herätti maailmassa paljon huomiota. Kiertäen meritse Europan pääsi matkamiehemme jo Konstantinopoliin saakka, mutta silloin tuli semmoisia esteitä tielle, että hän katsoi parhaaksi palata Venäjän kautta kotia Vanhaankartanoon, jonne saapui jouluaatto-iltana samana vuonna. Seuraavana kesänä hän jalkamatkassa, keppi kädessä, vaelsi Heinolan, Kuopion ja Oulun kautta Aavasaksalle, josta Tukholman kautta taas palasi Lammille. 

Vanhempana miehenä ei Vanhankartanon herra enään viitsinyt ryhtyä noihin maailmaa halkaiseviin matkoihinsa, vaan tyytyi olemaan alallaan kotona, käyden yhä omituisemmaksi. [...] Tieteellisiin asioihin oli vanha herra elämänsä loppuun saakka innostunut, ja niihin kului häneltä enintä aikaa. Hänen viimeisiä, siihen suuntaan käyviä toimiansa oli kalliokirjoitusten etsiminen, johon tunnettu tutkija C. A. Gottlund sai hänet viehätetyksi.

On vielä mainitsematta Vanhankartanon herran suurimmat omituisuudet. Niihin kuului se omituinen puku, jossa hän aina esiintyi. Irtanainen tekotukka, jossa oli pitkä patukka niskassa, sininen, kultanappinen takki, polvihousut, silkkisukat ja avokengät, siinä se outo ruotsinaikuinen vaatetus, jota harvinaisen kummana saatiin katsella keskellä 19 vuosisataa! — Ja toinen yhtä kumma omituisuus oli se, että Platen kesäisin tapasi asuskella sukuhaudassansa, Lammin kirkkomaalla. Tätä kummaa kummempaa tapaa piti hän muka osoittaaksensa maailman katoavaisuutta.

Von Platen on ikuistettu lyhyemmällä tekstillä Wikipediaan ja on mukana Kansallisbiografiassammekin.

Kuva Istanbulista kirjasta The near East; Dalmatia, Greece and Constantinople (1913)

Kartanonrouvan tavat

Kun Etelä-Suomen sanomat tekstimainosti Lammin Gammelgårdin etikettikoulutuspalveluja vuonna 2014, otsikossa puhuttiin perinteen arvostuksesta ja teksti alkoi "Lammin Gammelgårdin kartanon muotokuvassa leskirouva Margaretha Stjernwall katselee kultaisista raameistaan nykypolven elämänmenoa. Hämeen mahtavimman matroonan aikana 1800-luvulla kartanolla riitti piikaa, renkiä ja sisäkköä joka lähtöön." Mutta oliko elämänsä etikettikoulutusainesta?

Rouvan tyttärenpojan muistelmia lukenut Wäinö Alho kertoo kartanon elämästä Kyläkirjaston kuvalehdessä 5/1891. Kartanossa asui 1700-luvun lopussa rouvan lisäksi tämän kaksi naimisissa olevaa tytärtä ja näiden 13 lasta. Vävyt vain vierailivat.

Margareta-rouvan kerrotaan olleen hyvin jäykän ja vanhanaikaisen eukon. Vuodet ympäri kävi hän aina samallaisessa puvussa, makasi aina karhuntaljoilla ja piti muitakin omituisia tapoja. Alustalaisilleen ja talonväelleen oli hän ankara emäntä, joka taisi käskyjänsä höystää tarpeellisilla kirous-sanoilla. 13 lastensa lasta kasvatti hän "kurissa ja Herran nuhteessa", käytti heitä säännöllisesti joka pyhä kirkossa ja joka lauvantai saunassa. 

Mutta olipa Vanhankartanon elämällä iloisetkin puolensa. Talon vieraanvaraisuutta kiiteltiin ympäri Hämettä, ja se hauska, raitis henki, joka talon nuorisossa vallitsi, houkutteli sinne lukuisia vieraita. Vallankin sen jälkeen kuin vanhemmat lasten lapset olivat ylenneet nuorukaisiksi ja neitosiksi, alkoi seuraelämä Vanhassakartanossa vilkastua. Nuoria upseereja saapui kesäisin joukottain kartanoon huvittelemaan ja — talon nuoria neitosia ihailemaan. Venematkat Ormajärvellä, vuorella käynnit ja satakielisen kuunteleminen Nisulassa kuuluivat nuorison ohjelmaan. 

Iso-äiti piti huolta kestityksen puolesta, mutta mainitaan, tungoksen käydessä liian suureksi, lausuneen joskus suomalaisia kirouksia ja heltymättömällä ankaruudella komentaneen joka pyhä-aamu niin vieraat kuin omatkin kirkkoon. Nuorissa herroissa kuuluivat kirkon seinissä olevat aatelisvaakunat kuitenkin herättäneen suurempaa hartautta kuin papin suomenkielinen saarna, josta eivät juuri paljoa ymmärtäneet. 

Että opetetaanko Gammelgårdin etikettikursseilla suomalaisia kirosanoja? Tai, että on sopivaa huutaa rappusilta velkojille "Giv mig tid och jag skall, vid Gud, göra var man rätt!" kuten myöskin kerrotaan.