Kustaa IV Adolf itärajalla 3.7.1802

Kirjoitin blogikirjoitussarjan jälkeen kirjan Kuningasparin kesämatka Suomeen 1802, jossa enemmän tietoa tästäkin osasta matkaa.

Porvoo kirjassa Finland framstäldt i teckningar

Posttidningarin  12.7.1802 julkaisema kirje kertoo Helsingistä lähdön jälkeen pysähdyksestä Porvoossa, josta jatkettiin matkaa 2.7. Loviisaan, jossa tietenkin katsastettiin Svartholman linnoitus. Finnasta löytyy tieto SLS:n arkistoimasta runosta, jonka on ajateltu tulleen Loviisassa kirjoitetuksi kuninkaan vierailun muistoksi.

Loviisasta käsin käytiin 3.7.1802 rajanylityspaikalla Ahvenkoskella. Sanomalehden "några ögnablick" sisälsi Ilkka Mäntylän artikkelin mukaan uhkaavalta näyttäneen välikohtauksen

kun kuningas määräsi koko rajasillan maalattavaksi Ruotsin sinikeltaisin värein. Venäläiset värittivät sen välittömästi jälleen mustavalkeaksi. Arvovaltakiista meni niin pitkälle, että annettiin jo käsky ampua naapurin maalareita, mutta lopulta kuningas perääntyi.

Tämän jälkeen sopikin seuraavasta majapaikasta Peippolan kartanossa (Elimäki) tehdä sotahistoriallisia retkiä m.m Anjalaan, jossa olen käynyt minäkin.

Kun Strömforsin ruukki paloi

Etusivun uutinen sanomalehdessä Inrikes tidningar 28.6.1805 oli kirje Strömforsin ruukilta. Kirje oli päivätty 24.5. ja siinä kerrottiin tapahtumista 27. päivä huhtikuuta. Tuolloin oli tuntemattomasta syystä tallin katolta alkanut tulipalo yhdeltä iltapäivällä. Kaksi tuntia myöhemmin liekeissä oli 36 rakennusta ja 25 ruukinväen perhettä menettänyt käytännöllisesti katsoen kaiken omaisuutensa. Kaikki osallistuivat sammutustöihin eivätkä ehtineet pelastamaan irtaintaan.

Rakennusten lisäksi savuna meni ilmaan 9 kaunista hevosta, 400 tynnyriä viljaa, 150 tynnyriä suolaa, ruokatavaraa ja ajoneuvoja. Sekä ne perheiden irtaimistot. Vahinko oli niin suuri, että kirjeellään pappi Jacob Lindeqvist tavoitteli ulkopuolisten apua.

Saatuja lähimmäisen rakkauden osoituksia Lindeqvist listasi 21.10.1805 ja listansa julkaistiin sanomalehdessä Inrikes tidningar 28.1.1806 alla olevan näköisenä.

Vanhasta talosta

Bussiretkistä oli tänä kesänä sellainen pula, että epätoivoissani ilmoittauduin Helsingin kaupunginmuseon ystävien ohjelmaltaan aneemiseen matkaan Loviisan suunnalle viime lauantaina. Sen jälkimmäisenä kohteena oli Loviisan museo, joka ei ollut sanottavasti muuttunut viime käynnistäni, josta toivottavasti tänne jotain kirjoitin. Silloin vaihtuvana näyttelynä oli Egyptiä, nyt paikallista esihistoriaa.

Ahven- ja Viirankoskelta käsittääkseni amatöörien löytämät metalliesineet olivat vaikuttavimpia. Vietin vitriinin ääressä ylimääräisen hetken ihmetellen ajoituksia, jotka oli ilmaistu 500 jKr/eKr ja 970 jKr/eKr.  Tarkka vuosi, mutta eivät tiedä kummalla puolella ajanlaskua? Minuutin jälkeen muistin olevani kaksikielisellä alueella.

Varsinainen kohde oli Kullan kartano Ruotsinpyhtäällä. En ottanut siitä etukäteen selvää ja epäilin, että sanaa kartano oli taas käytetty löysän puoleisesti. Näin ei kuitenkaan ollut vaan aatelista omistushistoriaa riitti keskiajalta asti. Konkurssi 1800-luvulla vei tilan porvarillisempaan omistukseen ja sistustus edusti 1900-lukua, jonka aikana talossa asuivat pitkäikäiset äiti ja tytär. Bo Lönnqvist selosti meille heidän elämänsä piirteitä, mutta menin nimissä totaalisesti sekaisin. (Onkohan paikan ilmassa jotain ikää pidentävää, oheinen uutinen sanomalehdestä Kotka 28.9.1893)

Tytär testamenttasi  talon metsineen ja maineen perustamalleen säätiölle, joka sääntöjensä mukaan talon ylläpidon lisäksi tukee paikallista ruotsinkielistä kulttuuria. Vuonna 1863 valmistunut päärakennus ei ole museo, vaan auki opintoryhmille. Sen hienointa antia oli pukukokoelma, jota ei ole vielä täydellisesti inventoitu, mutta muutamia konservoituja pukuja oli esillä.

Mutta muuten sisustus oli muutamista arvoesineistä huolimatta silmissäni varsin tavallinen. Tunnen samanikäisiä isoja puutaloja, joiden omistajat eivät ole pyytämässä peruskorjauksia varten rahaa Museovirastolta. Miksi tällaiselle kohteelle niitä pitäisi antaa? Koska bussiretkeläisiä ei saa liikkeelle muuten kuin lupaamalla kartanon?

Tosin Kullaan ei bussiretkeläisiä siis varsinaisesti kaivattu. Selkeästi sanottiin (ja toivottavasti kaikki kuulivat), että valokuvia ei saanut laittaa verkkoon houkuttelemaan (luvattomia) vierailijoita. Tämän perustelun ymmärsin, enkä sitten viitsinyt ottaa omaksi muistoksi edes kuvia aivan-ihanasta leikkimökistä, jossa oli toimiva liesi ja hyvin varustetut astiakaapit. Kuvia ja tekstiä siitä on Arja Paasion kirjassa Unelmien leikkimökit (s. 32-35).

Eli retken ainoa otos ohessa puutarhakierroksen hyttysistä.

Kustaan sotaan jääneet

Kustaan sotaan jääneitä on tullut ennenkin näissä uutisleikepostauksissa esiteltyä, tällä kertaa tarjolla kolme tapausta:
Viimeinen havainto sotilaasta Johan Mört oli vuodelta 1788 Ruotsin ja Venäjän välisestä taistelusta Valkealan "Kaipiaismalmilla". Pakko oli päätellä hänen joko siellä kaatuneen tai joutuneen venäläisten vangiksi. Vaimo Lisa Axeldotter ei jaksanut ihan loputtomiin odottaa selvyydeen saamista vaan oli menossa uusiin naimisiin, minkä vuoksi sanomalehdessä Inrikes tidningar julkaistiin ylläoleva kuulutus 15.5.1795. Asiasta jotain tietävien sopi ilmoittautua varapastori Peter Henric Boismanille, joka tuolloin oli vs. kirkkoherra Orimattilassa.

Strömforsin ruukin veitsiseppä Johan Forster karkasi vaimonsa mielestä Venäjälle vuonna 1789. tai paremminkin Venäjän sotaan, sillä uskottavien kertomuksien mukaan Johan kuoli Systerbäckissä. Mutta kertomukset eivät riittäneet vapauttamaan Catharina Elisabeth Hansdotteria uuteen avioliittoon, joten miehen kohtaloa kuulutettiin kolmatta kertaa ylläolevalla ilmoituksella sanomalehdessä Inrikes tidningar 19.1.1798. Asiat taisivat hoitua Catharinan mielen mukaisesti, sillä Ruotsinpyhtäällä vihittiin Hiskin mukaan 3.6.1798 "Sågk. Salomon Hammarström " ja " Smed.änk. Cath: Elisab: Hansdr".

Itsellinen Johan Bök liittyi armeijan riveihin Kustaan sodan alussa, eikä sen jälkeen antanut kuulla itsestään vaimolleen ja lapsilleen Hailuodossa. Torppari Hindric Kipinä halusi mennä vaimon kanssa naimisiin ja edellisen miehen kohtaloa täten kuulutettiin kolmatta kertaa sanomalehdessä Posttidningar 2.8.1800. Onnelliseen loppuun viittaa Hiskin mukaan 5.6.1801 Hailuodossa vihityt "Enkl. Henr. Klemetss. Kipinä" ja "Enk. Caisa Simonis Berni el. Bök".

Creutz-painotteinen retki itään

Lauantaiaamuna starttasi kauden kuudes (tai 7. jos Saarenmaa lasketaan) ja viimeinen bussiretki, joka oli tällä kertaa Historian Ystäväin Liiton järjestämä. Rutinoituneena osallistujana jätin etukäteisselvittelyn tekemättä ja olin näin täysin suu auki saapuessamme Pernajan Malmgårdin pihaan. Onko Suomessa tällainen?
Sisätilan hienoudessa tunsin olevani lähes tulkoon mukavuusalueeni ulkopuolella. Vasta kun muistin, että esi-isäni n:o 1 oli ollut seinällä komeilleen Lorentz Creutzin kotisaarnaajana ja esi-isä n:o 2 toisen taulun miehen kanssa yhtä aikaa sotavankina Tobolskissa, helpotti hetkeksi. Mutta kun esittelykierrosta meille pitänyt kreivi Creutz veti alakerran kirjastossa hyllystä 1700-luvun kirjan, johon hänen esi-isänsä oli etukanteen merkinnyt ostopaikan ja hinnan (siis 1700-luvulla), olin taas maailmassa, johon en ole tottunut. Kuulemma on hyväksi kokea ennen kokematonta, joten suosittelen lukijoilleni lämpimästi kartanoon kesäisin järjestettäviä yleisökierroksia.

Kakkoskohteena oli Pernajan kirkko, joka oli kiva nähdä livenä taannoisen Agricola-dvd:n jälkeen. Aikaa ei ollut paljon, mutta ehdin ihailla 50% kirkon hautajaisvaakunoista. Creutzit mukana, tietenkin.

Kirkon jälkeen oli vuorossa Sarvilahden kartano, jonka omistaa Svenska Litteratursällskapet. Päärakennus on edelleen viimeisen omistajasuvun edustajien yksityiskoti ja saimme esittelyn itse emännältä. Juhlasalissa ihailimme jälleen Creutzien kuvia ja palasia historiaa, kuten pitkän varren päässä olevaa asetta (en uskalla arvata oikeaa termiä), joka oli kulkenut itsensä Kustaa II Adolfin hautajaiskulkueessa. Kaikki vanhalta näyttänyt ei kuitenkaan sitä ollut. Ruokasalin kaakeliuunien olisi voinut luulla olevan 1700-luvulta, mutta sotilaiden joukosta löytyi sisällissotamme osapuolet:

Lounastimme historiallisessa ympäristössä Loviisassa ja saimme kaupungissa kiertoajelun. Kaupunki vaikutti samalta kuin viime käynnilläkin.

Viimeinen kohde oli Ruotsinpyhtään ruukki. Högfors-katastrofin jälkeen (ks. kommentti) en uskalla referoida saamaamme mainiota opastusta, mutta ellen kaikkea (taas) väärin ymmärtänyt, alla olevissa kuvissa näkyy 2 yksityiskohtaista sepän sopimusta 1800- ja 1900-luvun vaihteesta, pehmusteita olkapäälle taakankantajille, spriin avulla kirjaan kopioituja laskuja sekä todella viehättävä 1700-luvun lopussa rakennettu kahdeksankulmainen puukirkko. Niin ja ruukin perusti Creutz-suvun edustaja.