.jpg)
...pyydän lukijani seisahtumaan muutaman pohjalaisen talonpoikais-talon pihaan.
On talvi taaskin, vaikka sattumalta sinä päivänä niin leuto, että räystäistä tippuu. Pihalla seisoo koko joukko ihmisiä, vanhoja, nuoria ja erittäinkin paljo lapsia. Ne muodostavat sakean ympyrän kehän, jonka läpi ei ole aivan helppo päästä. Niin paljo heitä on, lähes koko kylä.
Kehästä kuuluu katkeamatonta naurun hohotusta, hahatusta ja hihitystä, josta voit päättää että sen sisässä mahtaa jotain erinomattain hauskaa tapahtua. Kehän keskipisteestä kuuluu milloin soreaa soittoa jostakin oudosta koneesta, milloin kummallisella kielellä lausuttuja komentosanoja, ikäänkuin nahkapoikia eli sotamiehenoppilaita harjoitettaisiin. Lähestyen loitompata pyrimme me heti, sinä, lukijani, ja minä tuon kehän läpi, nähdäksemme mitä sen sisällä tehdään. Koemme siinä luikertaa ihmisten välistä, mutta meitä tuupitaan ja ahdistellaan aika lailla, niin ett’ olemme vallan litistyä. Ollaan kuitenkin vain kahdeksan-vuotiaita kakaroita ja notkeita ja sitkeitä kuin kissat, niin että, miten onkaan, viimein päästään tuon sakean seinän läpi ja seistään sen sisäpuolella muiden meidän ikäistemme ihmisolentojen joukossa. Sillä sisimmäinen kehä on pelkkää pientä väkeä. Kaikkein pienimmät piimäsuut istuvat vähän taampana seisovien äitiensä käsivarsilla pitäen heitä kaulasta kiinni.
Mutta tuskin olemme päässeet päämaaliimme, se on: kehästä sisään, ja katsahtaneet sen keskikohtaan, kun silmämme lentää selälleen ja meitä jo heti rupee hieman kaduttamaan että laisinkaan tähän ponnistimme. Sillä kehän keskellä seisoo tai istuu kummallinen, kamala, pelottava otus pitkät, mustanruskeat karvat nahassaan ja tuikea kivääri toisessa kädessä. Vai eikö sinua, hyvä lukijani, sentään vähän pelolta, kun ensi kertaa elämässäsi äkki-arvaamatta näet edessäsi moisen kummituksen?
[... karhu] ei näkynyt olevan siitä millänsäkään; seisoi siinä vain, tai liekö istunut, hiljaa kuin huhmaro, toinen käsi rintaansa vasten ja toisessa tuo tuima kivääri, jonka perää se painoi maata vastaan. Sen lähellä seisoi lyhyeeseen, päällyksettömään lammasnahkaturkkiin ja villaiseen patalakkiin puettu parrakas mies, joka näkyi pitelevän karvaista kuningasta rautaketjuista aivan kuin koiraa. [...]
Mutta samassa nykäisi patalakkinen mies hieman rautaketjuista ja lausui vitkalleen kovalla, komentavalla äänellä: Na -. - - plee tsho!
Olisitte nähneet mitä tästä tuli. Metsän kuningas keikahutti kiväärin olalleen, kohotti turpamaisen nenänsä kohden korkeutta, mulkoili silmillään vihaisesti ympärilleen ja murisi julmalla äänellä: Mrr!
Jo sykähteli taas sydän parka rinnassani ja käännyinpä kauheaan kuninkaaseen selin, tunkeakseni ihmiskehän läpi pois tästä varmaankin vaarallisesta paikasta. Mutta kun siinä samassa nytkin kuulin yleistä, hauskaa naurua ympärilläni, pyörähdin ympäri jälleen ja jäin paikalleni tuijottamaan tuikeaa otusta.
Patalakkinen mies seisoi siinä naurusuin ja väänteli muuatta venyvää soittokonetta, jommoista en myöskään ollut nähnyt. Siitä tuli räikeää, mielestäni hiukkasen käheää musiikkia, jonka mukaan metsän karvainen kuningas niin totta kuin tuli palaa! oli pistänyt polskaksi. Niinpä niinkin. Kivääri olalla, kuonon kaltainen nenä ylöspäin ja toinen käsi juhlallisesti rinnoillaan pyörähteli se siinä paikallaan seisten ympärinsä monta kertaa, ensiksi oikealle ja sitten, kun patalakkimies nykäisi sitä ketjuista, vasemmalle yhtä monta kertaa. Ja jatkoi se siinä tanssiaan hyvän aikaa, mutta kaikki kävi jotenkin kömpelösti, niin että lukuisa katsojajoukko nauraa hohotti sydämensä pohjasta. Liekö sitten tämä nauru kuningasta suututtanut, vai mikä lienee ollut, mutta tuon tuostakin avasi se avaran suunsa ja murahti vihaisesti: Mrr! [...]
Se ei enää seisonut pystyssä ihmisen tavoin kahdella jalalla, vaan nelin kontin kuin koira, turpa-nenä alaspäin maata vasten. Patalakkinen mies kaiveli esille reikäleipiä säkistä, joka hällä oli isossa kelkassa vieressään. Hämmästyen metsän kuninkaan uutta, eläinkaltaista asentoa ja silmillä seuraten patalakki-miehen tointa, odotin erinomaisella, pelon pehmittämällä jännityksellä mitä nyt tulisi.
Saatuaan esille puolen tusinaa reikäleipiä säkistään, komensi silloin patalakki nostellen toista syltä pitkää, rautakärkistä seivästä kelkasta: Smirnaa!
»Metsän kuuluisa kuningas» ojensihe vitkalleen seisomaan takaraajoillensa taas painaen molemmat etukäpälänsä rintaansa vasten. Kivääri makasi maassa. Mrr!
Antoi nyt patalakkinen mies otukselleen kokonaisen reikäleivän. Ja tarttuen taitavasti siihen molemmin käsin, mursi karvainen kuningas, jolla näkyi olevan terävät kynnetkin, saamansa Jumalan-viljan kolmeen neljään palaseen Ja rupesi sitten hyvällä maulla syömään. Pala palalta katosi reikäleipä aika kyytiä sen kauheaan kitaan. Sitten murahti se taas: Mrr!
Se kai merkitsi että hänen majesteettinsa tahtoi lisää. Mutta patalakki kutkutti silloin rautakärkisellä seipäällään hieman sen sieraimia Ja lausui sitten selvällä suomen kielellä: Pietari toinen, pukkaa päätä!
Ja Pietari toinen, joka kai siis oli kuningasotuksen nimi, kumarsi pari kertaa pörhöistä päätään, kumarsi kuin kiltti lapsi, vaikka jotenkin kömpelösti, niin että katsojat taas täyttä kurkkua nauramaan. Minäkin nauroin, vaikka varovaisuuden vuoksi toisella kädelläni vielä pidin kiinni lähimmän mieskatsojan takin liepeistä.
Mutta jo otti patalakki toisen leivän ja antoi sen kuninkaallensa, joka veti sen vatsaansa samoin kuin ensimmäisen. Ja murahtipa sitten taas hänen majesteettinsa, mutta ei saanut lisää ennenkun oli kärsinyt pienen kutkutuksen sieraimiinsa taas ja kumartanut kauniisti. Ja samalla tapaa söi se sitten toisetkin reikäleivät väkijoukon suureksi ihastukseksi. Ja ihmettelinpä minäkin kovasti karva-kuninkaan ruokahalua.
[...] Mutta vieläkin herttaisempi naurun tulva syntyi, kun kuninkaan-tanssittaja nyt otti patalakkinsa viisaan otuksen päästä ja pani sen hänen käpäläinsä väliin, niin että karva-kuningas sitä piteli kuin ketterä piika puurovatia. Ja mitäs ollakkaan! Hänen majesteettinsa rupesi, kömpelöä ruumistaan tuuditellen kuin vesiltä vasta palannut merimies, astelemaan takajaloillaan pitkin ihrniskehää, pitäen avonaista patalakkia etukäpälissään, Ja patalakkiin putosi ihmisten käsistä toinen lantti toisensa perään, enimmäkseen vaskinahan, mutta siellä täällä hopeariunakin. Takariveistäkin tunkeusi esille miehiä, Jotka heittivät helisevän kappaleensa kukin kuninkaalliseen patalakkiin. Missä milloinkin kesti vähän kauvemmin ennenkun mitään lähti, kohotteli kuningas nenäturpaansa Ja murisi väkijoukon sanomattomaksi ihastukseksi: Mrr!
Seuraavan neljänkymmenen vuoden aikana "Tulihan, kuten tietänette, se aika Suomessa, jolloin karhujen kuljettaminen maanteillä kiellettiin; peljättivät muka hevosia ja ihmisiäkin. No, minun täytyi lakata ammatistani. Mutta silloin oli jo kunnon Pietari toinen tanssinut mulle kokoon rahasumman, joka ei ollut suuren suuri eikä pienen pienikään."
