Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kälviä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kälviä. Näytä kaikki tekstit

perjantai 21. huhtikuuta 2023

Vielä yksi tanssiva karhu

Kun alkaa etsimään, niin aina vaan löytyy. (Aiemmat osat: Kesyjä karhuja, Kesy karhunpentu Kytäjän kartanossa, Pappilan karhu ja Täydennysosia karhuista Keuruulla) Tyko Hagmanin kirjassa Ihminen ja eläin. Tositarinoita elämäni tien varrelta kasvavalle nuorisolle (1905) ensimmäinen tarina on Karhu-Pekka ja Pietari toinen. Siinä Hagman todennäköisesti kuvaa kohtausta lapsuudestaan eli 1850-luvun Kälviältä:

...pyydän lukijani seisahtumaan muutaman pohjalaisen talonpoikais-talon pihaan.

On talvi taaskin, vaikka sattumalta sinä päivänä niin leuto, että räystäistä tippuu. Pihalla seisoo koko joukko ihmisiä, vanhoja, nuoria ja erittäinkin paljo lapsia. Ne muodostavat sakean ympyrän kehän, jonka läpi ei ole aivan helppo päästä. Niin paljo heitä on, lähes koko kylä.

Kehästä kuuluu katkeamatonta naurun hohotusta, hahatusta ja hihitystä, josta voit päättää että sen sisässä mahtaa jotain erinomattain hauskaa tapahtua. Kehän keskipisteestä kuuluu milloin soreaa soittoa jostakin oudosta koneesta, milloin kummallisella kielellä lausuttuja komentosanoja, ikäänkuin nahkapoikia eli sotamiehenoppilaita harjoitettaisiin. Lähestyen loitompata pyrimme me heti, sinä, lukijani, ja minä tuon kehän läpi, nähdäksemme mitä sen sisällä tehdään. Koemme siinä luikertaa ihmisten välistä, mutta meitä tuupitaan ja ahdistellaan aika lailla, niin ett’ olemme vallan litistyä. Ollaan kuitenkin vain kahdeksan-vuotiaita kakaroita ja notkeita ja sitkeitä kuin kissat, niin että, miten onkaan, viimein päästään tuon sakean seinän läpi ja seistään sen sisäpuolella muiden meidän ikäistemme ihmisolentojen joukossa. Sillä sisimmäinen kehä on pelkkää pientä väkeä. Kaikkein pienimmät piimäsuut istuvat vähän taampana seisovien äitiensä käsivarsilla pitäen heitä kaulasta kiinni.

Mutta tuskin olemme päässeet päämaaliimme, se on: kehästä sisään, ja katsahtaneet sen keskikohtaan, kun silmämme lentää selälleen ja meitä jo heti rupee hieman kaduttamaan että laisinkaan tähän ponnistimme. Sillä kehän keskellä seisoo tai istuu kummallinen, kamala, pelottava otus pitkät, mustanruskeat karvat nahassaan ja tuikea kivääri toisessa kädessä. Vai eikö sinua, hyvä lukijani, sentään vähän pelolta, kun ensi kertaa elämässäsi äkki-arvaamatta näet edessäsi moisen kummituksen?

[... karhu] ei näkynyt olevan siitä millänsäkään; seisoi siinä vain, tai liekö istunut, hiljaa kuin huhmaro, toinen käsi rintaansa vasten ja toisessa tuo tuima kivääri, jonka perää se painoi maata vastaan. Sen lähellä seisoi lyhyeeseen, päällyksettömään lammasnahkaturkkiin ja villaiseen patalakkiin puettu parrakas mies, joka näkyi pitelevän karvaista kuningasta rautaketjuista aivan kuin koiraa. [...]

Mutta samassa nykäisi patalakkinen mies hieman rautaketjuista ja lausui vitkalleen kovalla, komentavalla äänellä: Na -. - - plee tsho!

Olisitte nähneet mitä tästä tuli. Metsän kuningas keikahutti kiväärin olalleen, kohotti turpamaisen nenänsä kohden korkeutta, mulkoili silmillään vihaisesti ympärilleen ja murisi julmalla äänellä: Mrr!

Jo sykähteli taas sydän parka rinnassani ja käännyinpä kauheaan kuninkaaseen selin, tunkeakseni ihmiskehän läpi pois tästä varmaankin vaarallisesta paikasta. Mutta kun siinä samassa nytkin kuulin yleistä, hauskaa naurua ympärilläni, pyörähdin ympäri jälleen ja jäin paikalleni tuijottamaan tuikeaa otusta.

Patalakkinen mies seisoi siinä naurusuin ja väänteli muuatta venyvää soittokonetta, jommoista en myöskään ollut nähnyt. Siitä tuli räikeää, mielestäni hiukkasen käheää musiikkia, jonka mukaan metsän karvainen kuningas niin totta kuin tuli palaa! oli pistänyt polskaksi. Niinpä niinkin. Kivääri olalla, kuonon kaltainen nenä ylöspäin ja toinen käsi juhlallisesti rinnoillaan pyörähteli se siinä paikallaan seisten ympärinsä monta kertaa, ensiksi oikealle ja sitten, kun patalakkimies nykäisi sitä ketjuista, vasemmalle yhtä monta kertaa. Ja jatkoi se siinä tanssiaan hyvän aikaa, mutta kaikki kävi jotenkin kömpelösti, niin että lukuisa katsojajoukko nauraa hohotti sydämensä pohjasta. Liekö sitten tämä nauru kuningasta suututtanut, vai mikä lienee ollut, mutta tuon tuostakin avasi se avaran suunsa ja murahti vihaisesti: Mrr! [...]

Se ei enää seisonut pystyssä ihmisen tavoin kahdella jalalla, vaan nelin kontin kuin koira, turpa-nenä alaspäin maata vasten. Patalakkinen mies kaiveli esille reikäleipiä säkistä, joka hällä oli isossa kelkassa vieressään. Hämmästyen metsän kuninkaan uutta, eläinkaltaista asentoa ja silmillä seuraten patalakki-miehen tointa, odotin erinomaisella, pelon pehmittämällä jännityksellä mitä nyt tulisi.

Saatuaan esille puolen tusinaa reikäleipiä säkistään, komensi silloin patalakki nostellen toista syltä pitkää, rautakärkistä seivästä kelkasta: Smirnaa!

»Metsän kuuluisa kuningas» ojensihe vitkalleen seisomaan takaraajoillensa taas painaen molemmat etukäpälänsä rintaansa vasten. Kivääri makasi maassa. Mrr!

Antoi nyt patalakkinen mies otukselleen kokonaisen reikäleivän. Ja tarttuen taitavasti siihen molemmin käsin, mursi karvainen kuningas, jolla näkyi olevan terävät kynnetkin, saamansa Jumalan-viljan kolmeen neljään palaseen Ja rupesi sitten hyvällä maulla syömään. Pala palalta katosi reikäleipä aika kyytiä sen kauheaan kitaan. Sitten murahti se taas: Mrr!

Se kai merkitsi että hänen majesteettinsa tahtoi lisää. Mutta patalakki kutkutti silloin rautakärkisellä seipäällään hieman sen sieraimia Ja lausui sitten selvällä suomen kielellä: Pietari toinen, pukkaa päätä!

Ja Pietari toinen, joka kai siis oli kuningasotuksen nimi, kumarsi pari kertaa pörhöistä päätään, kumarsi kuin kiltti lapsi, vaikka jotenkin kömpelösti, niin että katsojat taas täyttä kurkkua nauramaan. Minäkin nauroin, vaikka varovaisuuden vuoksi toisella kädelläni vielä pidin kiinni lähimmän mieskatsojan takin liepeistä.

Mutta jo otti patalakki toisen leivän ja antoi sen kuninkaallensa, joka veti sen vatsaansa samoin kuin ensimmäisen. Ja murahtipa sitten taas hänen majesteettinsa, mutta ei saanut lisää ennenkun oli kärsinyt pienen kutkutuksen sieraimiinsa taas ja kumartanut kauniisti. Ja samalla tapaa söi se sitten toisetkin reikäleivät väkijoukon suureksi ihastukseksi. Ja ihmettelinpä minäkin kovasti karva-kuninkaan ruokahalua.

[...] Mutta vieläkin herttaisempi naurun tulva syntyi, kun kuninkaan-tanssittaja nyt otti patalakkinsa viisaan otuksen päästä ja pani sen hänen käpäläinsä väliin, niin että karva-kuningas sitä piteli kuin ketterä piika puurovatia. Ja mitäs ollakkaan! Hänen majesteettinsa rupesi, kömpelöä ruumistaan tuuditellen kuin vesiltä vasta palannut merimies, astelemaan takajaloillaan pitkin ihrniskehää, pitäen avonaista patalakkia etukäpälissään, Ja patalakkiin putosi ihmisten käsistä toinen lantti toisensa perään, enimmäkseen vaskinahan, mutta siellä täällä hopeariunakin. Takariveistäkin tunkeusi esille miehiä, Jotka heittivät helisevän kappaleensa kukin kuninkaalliseen patalakkiin. Missä milloinkin kesti vähän kauvemmin ennenkun mitään lähti, kohotteli kuningas nenäturpaansa Ja murisi väkijoukon sanomattomaksi ihastukseksi: Mrr!

Seuraavan neljänkymmenen vuoden aikana "Tulihan, kuten tietänette, se aika Suomessa, jolloin karhujen kuljettaminen maanteillä kiellettiin; peljättivät muka hevosia ja ihmisiäkin. No, minun täytyi lakata ammatistani. Mutta silloin oli jo kunnon Pietari toinen tanssinut mulle kokoon rahasumman, joka ei ollut suuren suuri eikä pienen pienikään."

maanantai 19. joulukuuta 2022

Talvitie Savosta Kokkolaan ja oikean kirkkoherran muistaminen

Kälviällä on Suomen ainoa Sotavainio, joka on tallennettu Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen paikannimikokoelmaan.  Vuonna 1955 tehdyssä muistiinpanossa nimen tausta selitetään lyhyesti: "rovasti Ingman teetti pellon. Sen yli kulki talvitie, ja kun nimismies esti kulun siitä, alettiin vainiota kutsua sotavainioksi." Johanthan Ingman oli Kälviän kirkkoherrana vuodet 1885-97.

Sotavainion sijainti Nimisammon kartalla.

Pidempi selostus nimen taustasta löytyy Juho Siirilän kirjoituksesta Kotiseudussa 3/1913. Siinä tapahtunut yhdistettiin kirkkoherra Holmiin, joka oli virassaan Kälviällä vuodet 1835-56. Tieto on vanhempana lähtökohtaisesti luotettavampi. Ehkä asia olisi varmistettavissa käräjäpöytäkirjoista ja ehkä selvitetykin tuoreemmassa kirjallisuudessa. Mutta Siirilän kuvaus on minusta kierrätyksen arvoinen:

Jo vanhoista ajoista siihen asti, kun Saimaan kanava avattiin liikenteelle (1856), olivat itä-suomalaiset Venäjän rajoilta asti pakotetut noutamaan suolansa y. m. välttämättömät tarpeensa Pohjanlahden rantakaupungeista, enimmin Kokkolasta. Siinä olikin silloin paljon suurempi kauppa- ja laivaliike kuin myöhempinä aikoina. Eräälläkin kauppamiehellä sanottiin olleen 18 laivaa. Talvitiellä, joka johtaa Kälviän pitäjän läpitse Kokkolaan, nähtiin enimmäkseen joka päivä pitkät jonot »savolaisia« kuormineen, joko kaupunkiin tai kotiansa menossa. Nuo »savolaiset» olivat vielä viimme-aikoinakin omituisesti puettu: neliniitisestä hamppuvaatteesta (hurstista) tehty paita ja sen päällä matalat sarkahousut (kangas), pieni liivi, joten liivin ja housujen väliltä jäi paita näkyviin noin 5 sentimetriä jopa enemmänkin. Se oli vielä useasti ripahtanut ulospäin, kun mitään housunkannattamia ei ollut. Pilkkakirveet sitä sanoivat »kaupanliinaksi». Pukimeeseen kuului vielä lyhyt sarkatakki, päällysvaatteena oli lammasnahkaturkki, villavaatteella päällystetty, päässä koirannahkalakki, käsissä koirannahka-kintaat, joillakin arvokkaammat sudennahkaset ja jaloissa «kurpposet», karvaset koipikengät. Kaulassa ei ollut mitään muuta verhoa kuin paidan kaulus, joka oli soljella (priskillä) kiini, joten yläosa rintaakin jäi paljaaksi. Kun joku sitä kummasteli, sanoivat vaan: «Harvoin on mies kaklasta paleltunut». Tavallisimmat majatalot heillä oli Kälviällä Passoja, Marttila, Penttilä, Krekilä ja Puikko.

Jo mainittu talvitie menee Kälviän ison pappilan maiden ylitse Marttilan ja Tuomalan taloin välillä. Tuossa pappilassa (Kumpulassa) asui viime vuosisadan 50-luvun alussa Holm niminen rovasti. Hän teetti peltovainion, vähääkään välittämättä vanhasta talvitiestä; ojitti ja sarkoi poikki tien. Sitten hän järjesti uuden talvitien eteläpuolelta »Kukkomäen», mutta se tie tuli tekemään pahan mutkan ja siten matka tuli pitemmäksi. Vanhan tien veräjät suljettiin kovasti ja kiellettiin sitä ajamasta. Naapurit kyllä tottelivat kieltoa, mutta »savolaiset» eivät siitä mitään välittäneet, ajoivat poikki pellon. Sitten aidattiin veräjät entistä lujemmin ja illalla varustettiin rengit ja torpparit erään ylioppilaan johdolla pyssyillä ja muilla aseilla vahtimaan veräjiä. Mutta se oli turha toimi. »Savolaisia» tuli taas pitkä karavaani, eivätkä huolineet kiertää uutta tietä, vaan rupesivat aukomaan veräjää. Mutta kun ei sekään auttanut, rupesivat he ampumaan. Se kiihotti vaan »savolaisia». He ottivat aidaksia, seipäitä ja matkakirveitään aseiksi syöksyen vahtien päälle. Niiden täytyi kiireimmän kaupassa juosta käpälämäkeen ja taistelutanner jäi matkustajain haltuun. He avasivat veräjät isoiksi, eikä niitä sitten koskaan enään talveksi sulettu. Vanha talvitie on vieläkin kuljettavana. Onneksi ei tuossa kahakassa ketään kaatunut, lieneekö haavottunutkaan. — Siitä lähtien on tuota peltoa nimitetty »Sotavainioksi».

P. S. Kauppamatkoista Pohjanmaan kaupunkeihin (ja vähän muuallekin) on ollut puhetta myös teksteissä

keskiviikko 12. elokuuta 2020

Itseoppinut opettaja

Tätä kirjoittaessani lyhyen Wikipedia-sivun saanut Juho Siirilä syntyi Kälviällä 8.1.1843 Penttilässä, jossa vanhempansa Matts Esaisson Malmsten ja Lisa Israelsdotter olivat itsellisinä. Kun he olivat menneet 23.4.1842 naimisiin oli Matts ollut merimies ja Lisa Kälviänkylän Mikkolan talon tytär.

Parissa muussakin paikassa asuttuaan perhe näyttää muuttaneen vuoden 1850 paikkeilla Lisan kotitaloon, jota isännöi edelleen isänsä, kuudennusmies Israel Abrahamsson. Mutta ehtollismerkintöjen perusteella vuonna 1852 oltiin Ullavassa ja 1854 Hietalassa (RK 1849-55 s. 508). Kun Johanin äiti kuoli 44-vuotiaana 8.4.1860 isä oli edelleen elossa, mutta ei Mikkolan rippikirjasivulla vaimonsa ja lastensa kanssa (RK 1856-62 s. 433)

Vanhempien ohella Johanin elämään vaikutti voimakkaasti vaarinsa, jonka elämästä hän 89-vuotiaana kirjoitti muistelman (pdf). Israel Mikkola ei ollut tavallinen isäntä vaan oli tehnyt kauppamatkoja Pietariin, Tukholmaan ja Kööpenhaminaankin asti. "Kööpenhaminasta toi Mikkola pari pientä rasiaa timanttikiviä, joista hän sitten valmisti, halkoi ja hioi lasiveitsiä, timantteja. Mikkolassa olikin siihen aikaan Kälviän ainoa lasinleikkaamo ja lasiveitsien valmistus näillä seuduilla. Lasia tarvittiin entistä enemmän, kun Ruotsin vallan aikainen ikkunavero oli lakannut ja alettiin tehdä rakennuksiin isompia ikkunoita. "
Itsekin oli Israel oppinut kirjoitus ja lukutaitonsa itseopiskelulla, vieläpä äidinkielensä lisäksi ruotsinkielen ja vähän venäjänkieltäkin. Itseopiskelua Israel suositteli kaikille omaisilleenkin, lapsilleen ja lastenlapsille. Olin noin puolentoistakymmenen ikäinen, kun eräs kiertokoulunopettaja piti Marttilassa kirjoitus- ja laskentokoulua, jossa kylän nuorukaisia kävi. Pyysin minäkin päästä sinne. Vastaukseksi sain: ”Opettele ihte, niin minäki olen teheny”. Täytyi koettaa. Sitten sainkin olla vaarilla vanhuudessa apuna, kun hänen kätensä vapisi niin pahoin, ettei hän voinut yhtään kirjoittaa.
Muutama vuosi vaarinsa kuoleman jälkeen, mahdollisesti perintörahoja käyttäen, Johan muutti Siirilään vaimonsa, tyttärensä, sisarensa ja veljensä kanssa (RK 1863-69 s. 506).
Kunnallisen elämän alettua tuli opettaja Siirilä ottamaan osaa sen kehitykseen, ollen kunnallislautakunnan varaesimiehenä, kunnankirjurina ja rahastonhoitajana, saaden nähdä "nälkävuoden kauhut". Pari vuotta kestävä vaikea sairaus pakotti hänen kumminkin vetäytymään kunnallisesta elämästä syrjään.
Tapahtuma, jonka kautta Siirilä tuli vedetyksi kansanvalistuksen työntekijäksi, on omituinen laatuaan. Syksyllä v. 1871 tuli nimittäin puolitusinaa poikasia hänen luokseen ja pyysivät: "eikö setä olisi hyvä ja opettaisi meitä kirjoittamaan ja lukua laskemaan", sillä kunnassa ei ollut minkäänlaista koulua. "Setä", joka itse tiesi, miten vaikea on ominpäinsä oppia, ei voinut olla pienokaisten pyyntöön suostumatta, ja niin oli elämä suunnattu uusille urille, jonne se jo lapsesta oli kaihonnut. Seuraavana syksynä alkoi koulu lähes kansakoulun mukaisella ohjelmalla ja sitä pidettiin pitemmillä tai lyhemmillä lukukausilla aina vuoteen 1876, jolloin opettaja meni kevätlukukaudeksi kuuntelemaan opetusta Jyväskylän seminaariin, jossa myös suoritti muutamia tutkintoja. (Kansakoulun lehti 19/1904)
Kuva: Opettajain lehti 5/1913, s. 2




lauantai 17. marraskuuta 2018

Maahan sijoitus Kälviällä


Eilisellä aineelisen kulttuurin luennolla puhuttiin kätköistä ja aarteista. Tuli tästä mieleen Uudessa Suomettaressa 3.4.1876 julkaistu Kälviän kirje, jossa kerrottiin tosi tapaus, joka oli tapahtunut lähes 50 vuotta aiemmin.
Oli mies, joka tunnettiin nimellä "Pyssy-Juho". Tämä esitti naapurilleen Saaralan Juholle, joka oli nykyjään saanut periä hyvän talon, että perustettaisiin yhteinen aarre. Saaralan Juho suostui esitykseen ja aarteen paikaksi valittiin hietakuoppa lähellä Pyssy-Juhon asuntoa. Aarteesen piti pantaman pieniä hopiarahoja, vähintäänkin kerran viikossa, vaan sen parempi jos pantaisiin joka päivä. Jonkun ajan perästä saataisiin poimia sieltä isoja hopioita, sen kuin haluttaisi. 
Niin tehtiinki. Saaralan Juho, jota oli rikas, pani kourallisittain pieniä hopioita usiamman kerran viikossa, Pyssy-Juho vaan jonkun viisi- tai kymmenkopeikkasen. Sitä tehtiin joku aika, niin Saaralan teki mieli nähdä aarteen tapoja. Ruvettiin kaivamaan ja — mitä ihme! Pieniä hopioita ei näkynytkään, vaan sen sijaan usioita koko ruplan kappaleita. Tästäkös Saarala ihastui ja yhä innokkaammin pitkitti pienten rahain panoa. 
— Mutta kuinkas kävi lopuksi? Saaralalta loppui irtaimet rahat, täytyi ottaa lainaksi; sillä eihän aarre vielä ollut muodostunut, — vakuutti johtaja. Saaralan talo tuli vallan huonosti asutuksi, ja kukapa sitä työtä viitsisi tehdä, kun sellainen rahasto on saatavana, ja olihan silloinkin viinaa molemmillekin Juhoille. Viimein rupesivat lainan-antajat vaatimaan Saaralalta rahojaan takaisin. Mikäs hätänä, onhan aarre jo kypsynyt! 
Saarala meni nyt vaatimaan Pyssy-Juhoa kanssaan aarteesta rahoja kaivamaan, vaan tämäpä ei ollutkaan halukas siihen, pani jos joitakin esteitä eteen. Turhaan pyydettyänsä, meni Saarala yksinään, mutta — voi kauheaa petosta! Ei löytynyt isoja hopioita, — eikä edes yhtään pientäkään, vaikka kuinka olisi kaivanut. Tätä hän valitti Pyssy-Juholle, mutta mitäpäs siitä hyötyi. Rahat olivat menneet, eivätkä enään koskaan palanneet. Sitten vasta kertoi Saarala tämän asian muille; siihen asti oli se ollut heidän kahden salaisuus. 
Saaralan talo meni velkoihin, ettei jäänyt koko omaisuudesta, kuin pieni tupamökki asuttavaksi, ja muiden työssä täytyi ansaita elatus itsellensä ja perheellensä sekä, vanhaksi tultua, anella armeliasten ovilla. — Lukija varmaan kysynee, kuinkas Pyssy-Juhon kävi? Eipä paljon paremmasti. Köyhänä hänkin kuoli, sillä sellainen tavara, "joka helposti tulee, se helposti menee!" 
Kälviän Saaralassa on rippikirjassa 1822-32 isäntänä Johan Johansson, jolla on rikemerkintöjä vuoden 1830 paikkeilla ja joka on seuraavassa rippikirjassa syytinkiläinen. Ei siis ole mahdotonta, että tarina olisi totta. Ja tekeväthän ihmiset nykyäänkin typeriä sijoituksia varmaa tuottoa odottaen.

Kuva: Tikka - pilalehti, jonka tarkoituksena ei ole kenenkään loukkaaminen, helmikuu 1892