Puutarhurimestari Anders Norman

Tekstissä Oliko Esplanadilla vasikkahaka? mainitsin aivan Espoon tullin vieressä sijainnen Goveniuksen puutarhan, joka on esiintynyt myös tekstissä Pormestarin tyttären elämä. Rippikirjoja jälleen selatessani huomasin, että tämän puutarhan yksi puutarhuri mahdollisesti tunnetaan ja on erinomainen esimerkki puutarhureille tyypillisestä liikkuvuudesta.

Helsingille poikkeuksellisen maantieteellisessä järjestyksessä olevassa rippikirjan 1785-1794 sivulla 90 Goviniuksen kanssa on puutarhamestari Anders Norman (s. 1762), vaimonsa Catharina Wålström (s. 1762) sekä lapsensa Carl Magnus (s. 1786), Johan Petter (s. 1787), Anders (s. 1789) ja Brita Caisa (s. 1791). Helsingissä perheeseen syntyivät Gustaf 23.1.1793 ja Gustava Maria 5.5.1794. 

KA. Porvoon srk arkisto

Helmikuussa 1796 perhe muutti Porvooseen, mutta jatkoi jo samana vuonna kohti Hämeenlinnaa (RK Hki 1795-1805, 186; Porvoo 1792–1802, 222). Porvoossa Kiialan kartanosta oli ehditty viedä Porvooseen kasteelle 26.7.1796 syntynyt Adolph. Hämeenlinnassa syntyivät Hedvig Elisabet 20.9.1797 ja Fredrica Wilhelmina 20.1.1800. Kaupunkiseurakunnan kastettujen lista ei anna viitettä Anders Normanin työpaikasta.

Vuonna 1801 perhe muutti Espoon Träskändaan, jossa syntyivät Lars Henrik 17.1.1802 ja Catharina Carolina  8.7.1804 ennenkuin lähdettiin vuonna 1804 Forsbyn ruukille (RK Espoo 1801–1805, 368). Andersin leski ja nuorin tytär muuttivat vuonna 1810 Porvooseen (LK Porvoo 1803–1817, 222).

En siis muutaman tunnin tutkinnalla löytänyt Andersin ja Catharinan avioliittoa, ensimmäisten lastensa syntymäpaikkoja enkä Andersin kuolinpaikkaa ja aikaa. Lastensa myöhempi elämä vaikutti myös melko liikkuvalta Familysearchin tarjoamien osumien perusteella.

Nälkävuosien muistoja Hämeenlinnasta

Knut Fredrik Björkbom (23.9.1853-11.1.1943) eli pitkän elämän ja sai muistojaan talteen sekä omina kirjoituksinaan (Kellastuneita muistoja Hämeenlinnasta) että haastateltuna. Nälkävuosista 1860-luvulla hän kertoi Pekka Karungille näin:

— Suuret nälkävuodet 1867—68 ovat painuneet mieleeni synkkinä muistoina, jatkaa vanhus. Se oli surun ja kärsimysten aikaa, jota ei koskaan voi unohtaa. Puotiapulaisena tulin läheltä seuranneeksi nälkäisten vaellusta maaseudulla kaupunkiin, jossa he toivoivat saavansa apua sääliviltä kaupunkilaisilla — ja saivatkin. Aina Pohjanmaata myöten saapui puutteenalaisia Hämeenlinnaankin. Oli mieltämasentavaa katsella näitä ihmisraukkoja, jotka repaleisissa pukimissaan tulipalopakkasessa laahustivat kaupungin kaduilla. Kerron tässä erään tapauksen: Eräänä aamuna klo 6, kun avasin puodin ovet, tuli muuan Saarijärveltä kotoisin oleva vaimo kahden lapsensa kera puotiin pyytämään ruokaa. Annoin vaimolle ja lapsille kullekin puolikkaan leipää ja sillin sekä lapsille vielä voita levitin leivälle. Äiti lapsineen ryhtyi heti syömään ja hän kertoi kyynelsilmin, etteivät olleet kahteen viikkoon saaneet ruisleipää. 

— Silloinen Hämeenlinnan maaherra Claes Herman Molander työskenteli muuten siunauksellisella tavalla hädänalaisten hyväksi, muistelee haastateltavamme. Joka päivä hän ajoi parivaljakollaan kaupungilla silmäilemässä tilannetta. Ns. nälkäkuume raivosi Hämeenlinnassakin ja sairaalat olivat täynnä potilaita. Kun maaherra Molander huomasi vaunujensa ikkunasta sairaan ja nälkäisen viruvan katuliepeellä, pysähdytti hän heti hevoset, nosti ajajan kanssa sairaan vaunuihin ja käski viemään sairaalaan. Kerran näin omin silmin, kuinka maaherra nousi vaunuistaan nykyisen säästöpankin talon kohdalla ja talutti kadulle kaatuneen vaimon kahden lapsensa kera vaunuihinsa ja komensi kuskinsa heti Viemään potilaat kaupungin sairaalaan. (Seura 5/1936)

Linnan vahtimestarin lasten muistot

Hämeen linnan vahtimestari Jakob Fredrik Ståhl (s. 29.6.1829 Lapinjärvi) kuoli 39-vuotiaana 4.5.1868. Leskelleen Engla Johanna Lovisa Lönnqvist (s. 22.7.1822 Lohja) ja Hämeenlinnassa syntyneille lapsille Lydia Lovisa (s. 1.8.1853), Adolf Fredrik (s. 3.7.1856), Laura Julie (s. 25.11.1858), Hulda Maria (s. 22.7.1860 k. 22.9.1861), Axel Ferdinand (s. 14.10.1861) ja August Fridolf (s. 29.2.1864) (RK Hml 1858-64, 242) jäi ainakin muistoja vankilasta. 

Lapsista Lydia seurasi isänsä jälkiä. Hän oli veroluettelon mukaan vuosisadan lopulla naisvankilan vartijana (Hämeen Sanomat 29.11.1887, Hämäläinen 13.2.1897) ja vuodesta 1900 apulaistyönjohtajana (Hämeen sanomat 6.3.1900). Vuoden 1904 lopussa hän oli eronnut vankilan palveluksesta ja muuttanut pois Hämeenlinnasta (Vankeinhoitolehti 11/1904). Vuonna 1936 hän asui pikkuveljensä August Fridolfin kanssa Helsingin Huopalahdessa, jossa heitä haastatteli Pekka Karunki Seuraan (18/1936).

Meidän isämme, Jakob Fredrik Ståhl, oli lääninvankilanjohtaja ja sanottiin häntä siihen aikaan vain pelkäksi »vallesmanniksi», kertoo Lydia Ståhl, — ja me lapset vietimme lapsuutemme Hämeen vanhana linnassa. — Minkäänlaista pelkoa vankeja kohtaan emme silloin tunteneet, jatkaa vanhus. Muistan varsin hyvin Hallin Jannen ja monet muut kuuluisat vangit, jotka silloin rautojansa Hämeenlinnassa kalisuttelivat. [...]

— Silloin minun lapsena ollessani, kertoilee Lydia-sisko virkeänä, — oli Hämeenlinnassa aatelismiehiäkin vankeina. Eräs von F. oli haukkunut juovuspäissään Riga-hotellissa venäläiset upseerit pataluhiksi, taisipa kolhia heitä vähän nyrkeilläänkin — ja joutui tietysti vankilaan. Muuan toinen aatelismies, jonka nimi jääköön mainitsemalta, teki suurehkon kavalluksen, sovitti rikoksensa Hämeenlinnan vankilassa ja meni heti vapauduttuaan naimisiin vahtimestarin tyttären kanssa ja matkusti Mandshuriaan — ja sinne jäi. 

— Entä oliko Hämeenlinnassa velkavankeja?

— Oli, olipa hyvinkin, vastaavat sisarukset yhteen ääneen, — ja heidän kohtalonsa oli todella tragikoomillinen. Oli nimittäin niin, etteivät he päässeet vapauteen, ennen kuin velka oli suoritettu ja tietysti tällöin sellaiset vangit, joilla ei ollut omaisia, jotka velat olisivat maksaneet, saivat virua vankilassa mitättomankin velan takia aivan vuosikausia.

— Hämeenlinnan lähistöllä oli ja eli siihen aikaan eräs rikas kauppias, jatkaa Lydia-sisko, joka aivan erikoisella uutteruudella panetti velkamiehiään tyrmään. Tästä tällaisesta meiningistä hän nautti jollain tavoin, hihitti ja hykerteli käsiään ja pisti ihmisraukkoja linnaan aivan mitättömän pienienkin saatavien vuoksi.

Kyynel silmäkulmassaan kertoo neiti Ståhl sitten kovien raipparangaistusten toimeenpanoista Hämeen vanhan linnan pihalla. Koko kaupunki riensi silloin uteliaana seuraamaan toimitusta, rangaistava sidottiin ranteistaan kiinni raippapaaluun, yläruumis paljasteltiin ja piiskuri aloitti työnsä.

— Vieressä seisoi vallesmanni, jatkaa August-veikko, — joka kello kädessä valvoi toimitusta. Piiskurit olivat raakoja ja tunteettomia miehiä, jotka välittivät vähät lähimmäistensä mielialoista, eivätkä tunteneet hituisenkaan vertaa sääliä. — Muistan erään vanhan kaupunkilaisen »hölöttäjän», jatkaa August Ståhl, sellaisen puolihöperön, joka laski aina ihmisten keskuuteen huhun, että silloin ja silloin raipataan jotakuta vankia. Niin hän sai uteliaat kaupunkilaiset liikkeelle, vaikkei mitään rangaistusta silloin toimeenpantukaan — ja vartijat olivat vihoissaan ja uhkasivat antaa raippoja tuolle iänikuiselle koiranleualle.

P. S. Velkavankeuden päättymisestä olen jo esittänyt tekstilainoja. 

Kisällitanssit

Kisällitanssit olivat itselleni uusi käsite, eikä niistä verkossa ole paljoa tietoa. Aamulehdessä 6.1.1927 nimimerkki K. R. kertoo otsikon Entisajan huveista alla, että kyseessä olivat saman ammatin harjoittajien yhteinen tilaisuus. 

Niitä pitivät yhtenä lauvantai-iltana esim. räätälin, toisena suutarin, kolmantena vaskisepän j.n.e., sällit. He kutsuivat näihin tanssiaisiin tuttaviaan neitosia, jokunen Don Juan saattoi kutsua pari kolmekin kappaletta, vaikka siitä silloin saattoi koitua ikäviäkin seurauksia. Kun näet tanssi oli lämmittänyt veret, saattoi noiden saman pojan kutsumien tyttösten kesken syntyä tuima kiista siitä, kenen oma tuo kutsunut poika oikeastaan oli, ja tämä kiista taasen usein johti käsikähmään, johon taasen sekaantuivat syrjäisetkin sekä miehet että naiset. 

Kiistan kiihoittajana oli myöskin tilaisuudessa tarjottu vieraanvaraisuus. Tanssien isännät olivat pitäneet huolen siitäkin, että tarjottavana oli jotain suunavausta ja kun siihen aikaan ei tiedetty mitään limonaadeista, eikä muista virvoitusjuomista, niin oli kahvin lisäksi hankittu miestä väkevämpää niin. viinaa ja olutta, olipa jollakulla arvostaan erittäin pitävällä sällillä viinipullokin mukanaan naiselleen tarjottavaksi. 

Liekö kirjoittajan käsissä käynyt Hämäläinen 1.8.1862, jossa kerrottiin Hämeenlinnasta

... kisällien eripuraisuudesta. Tapahtui viimes sunnuntaina 27 p. Heinäkuuta nimittäin, että he pitivät tanssihuvin, niin kutsutun kisälli tanssin, johonka ei pidetty päästettämän osamiehiksi oppipoikia eikä suutarin ja kraatarin kisälliä, joita viimeksi mainituita ei otettukaan, mutta otettiinkin sentään oppipoikia ei ainoastaan vanhempia vaan myös semmoisiakin, jotka olivat ainoastaan puolen vuotta opissa olleet; heillä oli myös käskettynä yksi ja kaksi kamari neitsyttä kullakin, jotka olivat puetetut kauniisiin musliini hameisiin ja muihin kauniisiin koreuksiin; oli myös yhdellä olevanaan kellokin, vaan oli ainoastaan hiuksiset käädyt, jotka roikkuivat kaulasta suolivyölle, ja kaikeksi onnettomuudeksi tuli se rikki revityksi.

Tähän uutiseen liittyi kai myöhempi (8.8.1862) kommentti

... eräs puusepän kisälli käski tansiin 5 tyttöä, josta tuli se mainittu eripuraisuus hänen ja toisten välillä. Kun käskiöitä oli vähintäkin 17, niin 17 kertaa 5 olisi tehnyt 85, jos jokainen olisi käskenyt yhtä monta.

Lukioiden paremmuusjärjestys 1860- ja 1870-luvulla

Kevään perinteinen uutisointiaihe on ylioppilaskirjoitusten tulosten erot lukioittain. En lähde selvittämään tavan alkuhetkeä, mutta muuta hakiessa huomasin, että Helsingin yliopiston kolmivuotiskertomuksissa 1800-luvulla oli vastaavaa. (Nämä ovat Kansalliskirjaston digitoinneissa kokoelmassa Keisarillisen Aleksanterin yliopiston julkaisut.)

Vaatimattomana alkuna vuonna 1866 julkaistiin taulukko, joka jätti järjestykseen asettamisen lukijalle.

Kahdeksasta oppilaitoksesta kerrottiin ylioppilastutkintojen vuosittainen määrä ja tämän jakautuminen arvosanoittain. Kolmosen eli korkeimman arvosanan kohdalle ei tullut yhtään ylioppilasta Porvoossa, Kuopiossa tai Hämeenlinnassa lukuvuonna 1864-1865. Valtakunnan ykköslukio on kiistatta Helsingin lyseo, jossa ainoana korkeimman arvosanan saajat ovat enemmistönä joka vuosi.

Seuraavassa kolmivuotiskertomuksessa vuodet on laskettu yhteen ja mukaan on saatu Oulu ja Helsingin normaalikoulu. Jälkimmäinen voitti kaupungin lyseon: yli puolet ylioppilaista saivat korkeimpaan luokkaan kuuluvan arvosanan.

Kun arvosanoista laskettiin keskiarvot valtakunnan kärkeen eli helsinkiläiskoulujen väliin pääsi Jyväskylän alkeisopisto (vuodesta 1873 lyseo).

Seuraavalla kolmivuotiskaudella Helsingin normaalilyseoon on eksynyt heikompaa ainesta, mutta ero esimerkiksi Turkuun on ilmeinen. Varsinkin keskiarvoina.

Työn perässä muuttaneen kohtalo

Otto Ernst Boije (BLF)

Hämeenlinnan kaupunginhistoriasta voi lukea, että sotaneuvos Otto Ernst Boije sai valtiopäiviltä 1762 luvan perustaa Hämeenlinnaan pellavakutomon. Sinne rekrytoitiin Ruotsin puolelta työnjohtajaksi Johan Ludolph Hermanner ja kuusi oppipoikaa. Hermanner osoittautui huolimattomaksi ja sai lähteä vuonna 1765. Tilalleen tuli Kristoffer Agarius, jonka kotiseutua tai työsuhteen loppua ei mainita. Kaikkien työsuhteet loppuivat viimeistään vuonna 1776, jonka jälkeen kutomo ei toiminut. Miten kävi toisaalta rekrytoitujen?

Yksi näistä oli Anders Öberg, joka oli tullut Hämeenlinnaan vuonna 1770 vaimonsa Maria Margaretan kanssa. Rippikirjoissa Andersia kutsutaan mestariksi, myöhemmässä kuvauksessa Tukholmasta rekrytoiduksi kutomon johtajaksi. Tavalla tai toisella johtava asemansa jäi suhteellisen lyhytyaikaiseksi. (ÅT 7.5.1792, RK 1767-72 #21a, 1773-78 #30)

Kutomon toiminnan päätyessä Öberg ei saanut (omien sanojensa mukaan) sitä korvausta, joka hänelle oli luvattu eli hän oli vaimoineen taloudellisesti ahtaalla. Öberg merkittiin Hämeenlinnan rippikirjassa pellavankutojaksi kunnes hän muutti Akaaseen vuonna 1783. Siellä hän teki työtä niin kauan kuin voimansa riittivät. Mutta halvaus vei työkyvyn ja vaimon ansaintamahdollisuuksia vähensi rampuus. (ÅT 7.5.1792, RK 1779-83 #94)

Apua olisi pitänyt saada seurakunnalta, mutta sen johtaja päätti pyytää kontribuutioita muualtakin ja lähetti yleisen pyynnön turkulaiseen lehteen keväällä 1792. Se vetosi 2 riikintaalarin verran herraan Hämeenlinnassa ja sama summa lähetettiin Turusta. Ilmajoen kestikievarissa oli (ehkä lehteä lukiessa) järjestetty keräys, joka tuotti 3 riikintaalaria ja 24 killinkiä. Lisäksi yhden riikintaalarin lähetti yksi monilapsiseksi esittäytyvä. (ÅT 7.5.1792, 25.6.1792)

Kirkkoherra Mennander lähetti myöhemmistäkin lahjoituksista tiedotteen, joka kiitoksen ohella muistutti avun tarpeesta. (ÅT 24.9.1792) Syksyllä 1793 hän kertoi Öbergin kuolleen eli lesken jääneen nyt täysin yksin. (ÅT 16.9.1793) Kyyneleet silmissään ja kädet taivasta kohti nostaen tämä kiitti seuraavista lahjoituksista. (ÅT 12.5.1794) Seuraavista lahjoituksista syntynyttä iloa Mennander ei pystynyt sanoin kuvaamaan. (ÅT 22.9.1794, 11.5.1795, 6.6.1796)

Öbergin leski eli vielä syksyllä 1799, jolloin Mennander kokeili vielä kerran sanomalehden voimaa, mutta myöhempiä kiitosviestejä ei ole lehdestä löytynyt. (ÅT 16.9.1799) Mennanderin aktiivisuus on poikkeuksellista, mutta jostain syystä hän ei näytä yrittäneen rahan keruuta ruotsalaisissa lehdissä vedoten alueelliseen lähimmäisyyteen.

Öbergin leski kuoli 76-vuotiaana vanhuuteen 22.4.1800. 

Kahden arkkiveisun tarina

Arvid Hultinin kokoama Luettelo Helsingin yliopiston kirjaston arkkikirjallisuudesta - II, Maalliset arkkiveisut sisältää satoja arkkiveisuja, joiden kirjoittajat taustoineen ja motivaatioineen jäävät tuntemattomiksi. Merkittävän poikkeuksen tekevät Kaksi uutta ja kaunista laulua sekä Kaksi uutta laulua, 

sillä kirjassa Kuinka meistä tuli kirjailijoita Suomalaisten kirjailijoiden nuoruudenmuistelmia (1916) Valter Juva kertoi seuraavaa.

Hämeenlinnan suuret syysmarkkinat olivat tulossa. Yhteiskunta oli äskettäin ollut järkyksissä. Kaupungista kotoisin olevan vanginvartijan Vilénin oli kyytirattailla murhannut hänen kuljetettavanaan ollut rosvo ja tutkintavanki. Murhaaja oli tämän tehtyään karannut, mutta pian joutunut uudestaan kiinni. Tästä oli ollut luettavana seikkaperäinen, repäisevä kertomus Hämäläisessä, paikkakunnan vanhoillisessa lehdessä, jonka pääkirjoituksen paikalla aina komeili edellisen puoliviikon ilmatiedot sekä pari kolme palstaa kauheita tapaturmia, tulipaloja, rosvojuttuja ja veritöitä.

Hämeen maaseuduilla oli tähän aikaan pääasiallisena runokirjallisuutena arkkiveisu. Arkkiveisuja julkaisi etenkin kirjoitustaitoinen gentlemanni Simo Hirvinen, runotuotannostaan laajalti kuulu. Yhtä oivallisia runoilijoita oli myöskin traagillisen romanssin, "Akselin ja Hiltan" tuntematon tekijä. —

Kasimir Leino istui lukuhuoneessamme. Puhelimme Suomen kirjallisuusoloista. Ylimieliset ivalauseet sinkoilivat; pian oltiin arkkiveisuissa. Mieleemme johtui Vilénin murha ja saman viikon syysmarkkinat: — Simo Hirvisellä taas uusi, loistava arkkiveisun aihe!

Kenestä ensimäinen leikillinen ehdotus lienee lähtenyt, en osaa sanoa, mutta pian puolittainen maisteri Vilhelm, kirjailija Kasimir Leino ja ylioppilas Valter olivat päättäneet itse julkaista markkinoiksi arkkiveisun "Vanginvartia Vilénin kauhiasta murhasta". Kun asianomaiset kuuluivat Hämeen Sanomain likimpään piiriin, huomattiin helpoksi saada tämä kirjallinen tuote painetuksi, niin että tekijäin nimet pysyvät salassa. Alifaktori J. Leinonen kyllä voi hankkia markkinapäiviksi toimeliaan ja uutteran kolportöörin.

Elettiin realismin merkeissä. Meidän arkkiveisumme ei olisi arkkiveisu, jos se eroaisi muista samantapaisista. Koko huvimme, koko ivamukailu-ilomme oli oleva siinä, että kirjoittaisimme niin viheliäistä runoutta kuin osaisimme, mutta kuitenkin säännöllisin runosäkein. Tyystin oli säilytettävä arkkiveisun "Jumala paratkoon!" Kaikki oli oleva runopukuista proosaa. Runoelman eepillinen puoli oli saatavissa vanhasta hassusta Hämäläisestä. Vilénin murha oli kirjoitettava laulettavaksi niinkuin "Akseli ja Hilta". Pituus vähintään pari-kolmekymmentä säkeistöä.

Sovittiin, että Kasimir Leino ja minä kirjoittaisimme Vilénin-runon kumpikin erikseen, alusta loppuun saakka. Seuraavana päivänä yhdytään Kasimirin luona, runot verrataan toisiinsa. Kummastakin ehdotuksesta valitaan aina parhaiten onnistuneet säkeistöt ja yksityiskohdat. Kriitillisen ja toimituksellisen puolen suostui veljeni ottamaan hoitoonsa. Hän saattoi olla mukana hauskassa ilveilyssä, mutta tahtoi pysyä passiivisena taiteenharrastajana.

Minulla oli hallussani jäljennös eräästä runosta, jonka todellinen kuritusvanki, — härmäläinen puukkojunkkari, — oli kirjoittanut vankilassa, ja jonka Söörnäisten vankilanpäällystö oli korjannut talteensa. Tämä otettiin esiin, luettiin ja huomattiin hyväksi. Päätettiin julkaista kaksi arkkiveisua. Toisena oli "Surullinen valitusvirsi, jonka lauloi onneton koppivanki Söörnäisten Kakolassa". Veljeni lupasi hioa runoelmaa ja parannella sen virheellisiä säkeitä.

Voin vakuuttaa, että puuhaan ryhdyimme puhtaasta yltiöpäisestä poikamaisuudesta. Olimme huolettomia nuoria miehiä ja halveksimme sydämen pohjasta kaikkia rahallisia ansioita. Mutta ymmärsimme tyystin, että yhtiöliikkeemme tietysti oli oleva myöskin rahallisesti kannattava.

* * * * *

O. A. F. Lönnbohm oli lähtenyt tilapäiselle matkalle, ja hänen veljensä niskoilla oli illalla ollut Hämeen Sanomain toimitustyötä ja oikaisulukua. Kun seuraavana päivänä yhdyttiin, niin Kasimir Leinolla sentähden oli esitettävänä ainoastaan määrärunonsa Vilénin murhasta. Minulla oli, paitsi määrärunoa, myös "Lammin reservipoikain laulu", joka hengettömyydessä varmaan vei voiton itse esikuvistansa, ynnä eräs "Akselin ja Hiltan" hempeämielinen kohtaus Hämeenlinnan puistossa.

"Ja Akseli ja Hilta ne istui Parkissa; ja kaunis oli ilta, kuu loisti taivaalla."

"Surullisen valitusvirren" oli veljeni saanut pätevään asuun.

Vilénin-runojen ehdotukset luettiin, ja kumpainenkin huomattiin varsin ansiokkaaksi. — Ei siis muuta, kumpikin painatetaan! Toiseen arkkiveisuun otetaan "Laulu vanginvartia Vilénin kauhiasta murhasta" ja toiseen "Uusin ja paras laulu vanginvartia Vilénin kauhiasta murhasta". Edelliseen tulee lisäksi "Surullinen valitusvirsi" j.n.e. sekä jälkimäiseen minun molemmat täyterunoni. — Vaikka toimitamme näin laajat ja hyvät arkkiveisut, niin pysymme tavanmukaisessa hinnassa, 15 penniä lentolehdeltä.

Kasimir Leinon runosta muistan — ikävä kyllä — ainoastaan repäisevän kohdan, jossa kerrottiin, kuinka murhaaja, nukkuessaan metsätorpassa, vihdoin vangittiin:

"Kun rosvo puukko vyöllä penkillä pötkötti, niin kruununmiehet yöllä jo hänet vangitsi." —

Tämän jälkeen seurasi runossa vielä asianmukainen sens-moral.

Minun runoni alkoi:

"Voi, kuink' on mailma turha ja synnin valta suur, taas surkia kun murha on tapahtunut juur.

Ja murhe mielen täyttää, kun tuota kertoilen ja synkiältä näyttää tää laakso murheiden." —

Runoni oli lennottomasti päättynyt köyhänlaisiin säkeisiin:

"— — — — — ja vietiin Kakolahan tää roisto kavala."

Tämä loppu ei tyydyttänyt kriitillistä veljeäni. Istuvassa neuvottelussa hän yhteen henkäykseen saneli siihen seuraavat lisäsäkeet:

    "Niin paha palkan saapi

    jo täällä mailmassa:

    Kun kuolo saavuttaapi

    on toinen Kakola!

Siks' pitäis meidän tietää, niin täällä vaeltaa, ettemme sitten viettää saa tuskaa kauhiaa."

Runo oli nyt ensiluokkainen!

Harvoin lienemme purskahtaneet sellaisiin naurunremahduksiin kuin kaikissa näissä toimissamme.

Yhtiöjäseneksi liikkeeseen otettiin nyt alifaktori J. Leinonen, leikillinen, nuorimies. Arkkiveisut painettiin. Leinonen hankki markkinapäiviksi kolportöörin, mutta sattui onnettomuudeksi saamaan epärehellisen, vanhan markkinalurjuksen. Kolportööri jätti jälkeensä melkoisen kassavaillingin. Hän hävitti viinoihinsa meidän omaisuutemme!

Kun sittemmin tehtiin osakeyhtiömme liikkeenselitys, niin voitot ja tappiot menivät vastakkain tasan. Kirjallinen työmme oli tuottanut ± 0.

Nyt saatoin kokemuksesta tietää, että isäni oli oikeassa väittäessään, että kirjallinen työ ei lyö leiville maamme pienissä oloissa!

Perjantai Hämeenlinnassa (2/2)

SKAS:n syysseminaarin lounastauolla oli yhdistyksen kokous, joten ei-jäsenelle jäi aikaa tutustua Hämeen linnan uudistuneisiin näyttelyihin. Tosin idioottimaisesti en tarttunut Hintsalan Karin hihasta kiinni ja näin jäi näkemättä uudistunut asehuone ja Maskun alttarivaatteen ennallistuksen uusi koti, joista on esittelyä Karin blogitekstissä.

Minä tutustuin vain entisen lippumyymälän tilaan rakennuttuun kokonaisuuteen Rikkauksien Häme & Linnan historia. Ensiksi mainitusta muistelen nähneeni kriittistä mutinaa somessa metallipaljastinkäyttäjien ja muiden harrastajien toimesta ja täytyy sanoa, ettei huone oitis tehnyt vaikutusta eikä varsinkaan vaikutusta rikkaudesta.

Alkuvaikutelma ei parantunut siitä, että aloitin Janakkalan miekkamiehestä, jonka löytöjen asetelma ja esitys vaikutti huomattavasti epäinformatiivisemmalta kuin taannoisessa Vapriikin Pirkkala-näyttelyssä. Ärsytys lisääntyi erittäin lyhyen esittelytekstin avoimesta lopusta "Mikä tämä erikoiskäsittelyn saanut vainaja oli miehiään?", vaikka näin jälkikäteen ajateltuna olen kyllä monesti tainnut nimenomaan toivoa tällaista ajatusaktivointia.

Sen tueksi löytyi sitten tietoa pieneltä kosketusnäytöltä ja vastaavilta aukesivat myös - erittäin niukat - esinetiedot. Jos Hämeen paikannimet eivät ole valmiiksi kartalla, niin sopii tarttua kännykkään. Vitriinien teemoittelusta syntyvä toiminnallisuus oli varsin minimaalista, joten kuva Hämeen rautakaudesta jäi otsikosta ja yksittäisten esineiden komeudesta huolimatta köyhäksi.

Huomattavasti enemmän pidin Linnan historiasta. Sillä kronologia ja biografia. Pientä huonetta kiersi vuosisadoille omistetut osiot, joissa oli henkilönosto ja muutama esine kurkistusaukossa. Kaikissa esineissä ei ollut edes ajoituksia, joten ne toimivat lähinnä historian kuvituksena. Hienoin oli puinen lusikka, josta Kari Hintsala onnistui ottamaan lasin läpi hyvän kuvan. Minä en.

Henkilönostoista ensimmäinen oli Birger jaarli, mutta muut eivät olleet niin ilmeisiä ja tuttuja - ainakaan minun osaamisellani. Tanskalainen ritari Anders Munck edusti 1300-lukua, Ingeborg Aakentytär Tott 1400-lukua ja Hämeen linnan vouti Isak Nilsson Banér 1500-lukua. Ilmeisesti talonpoikaiset Esko ja Urbanus Niilonpoika Hauhon Miehoilasta odottivat helmikuusta 1665 linnassa kuninkaan päätöstä käräjäoikeuden noituudesta langettamaan kuolemantuomioon. Toukokuussa 1665 saatiin tieto armahduksesta ja Urbanus pääsi lähtemään kotiin mukanaan vankeudessa kuolleen veljensä kalmo.

Hämeen linnan linnoituksia suunnitellut Axel Magnus von Arbin edusti 1700-lukua, vankilan naisia opettanut (aatelinen) Alma Sofia Schulman (1865-1943) 1800-lukua ja vangittuna ollut, parhaillaan elokuvista tuttu Ida Maria Åkerblom 1900-lukua. Aika aatelisvaltainen valikoima siis, mutta ehkä linnan kontekstissa puolustettavaa.

Hämeenkyröstä Hämeenlinnaan 1839

Säilyneiden ja julkaistujen kuvien perusteella ranskalaismiehet Gaimard, Giraud ja Lauvergne pysähtyivät ainakin Hämeenkyrössä, josta tallennettiin Kyrön kylä

Museovirasto, CC BY 4.0

ja Kyröskoski

Museovirasto, CC BY 4.0

Matka jatkui Tampereelle, jossa tehtaiden

Museovirasto, CC BY 4.0

ohella kuvattiin Thermopylai, joka tulee ilmeisesti loppuelämäni yhdistymään rosvo Lindiin.

Kansallisgalleria

Tampereen jäätyä taakse edessä oli Hämeenlinna

Museovirasto, CC BY 4.0

Aurinkoinen torstai Hämeenlinnassa

Stenfelt-projektin puitteissa saan tehdä kotimaan arkistomatkailua, jonka aloitin torstaina Hämeenlinnasta, jonne Kansallisarkisto on viisaudessaan sijoittanut renovoidut kämnerinoikeuksien pöytäkirjat. En uskaltanut niiden kanssa vitkastella, sillä ne ovat osa KA:n tämän vuoden digitointiohjelmaa eli tarkistin etukäteen, että ne olivat edelleen hyllyissään.

Hämeenlinnan toimipisteeseen on ollut harvoin asiaa enkä tälläkään kertaa joutunut odottamaan tilaustani niin kauan, että olisin lukusalin hyllyjä ehtinyt kunnolla katsomaan. Lainhuutojen hakemiston ja 1900-luvun kulkukauppiaiden kortiston, eli varmasti muutakin mielenkiintoista olisi löytynyt. Mutta tilaukseni kolmen oikeusjutun lukemiseen ja muistiinpanoihin meni enemmän aikaa kuin olin luullut, joten lähdin pois tohinalla unohtaen lisätutustumiset.

En oikein osannut rauhoittua Hämeenlinnan taidemuseossakaan, joka parhaillaan hemmottelee historian ystävää kahdella näyttelyllä. Lyhyemmän aikaa on esillä Hämeenlinnaa esittävää taidetta, josta paikan päällä Twitteriin totesin "Hämeenlinnan taidemuseossa historiallinen katsaus alkaa painokuvilla, jotka eivät kaikki olleet ennestään tuttuja. Täysin "uusia" Carl Olof Ullbergin neljä työtä vuodelta 1854." Ullbergin työt edustivat jopa lähes samaa aikaa, jolloin Stenfelt kaupungissa käväisi.

Taidemuseon toisessa rakennuksessa on pidempään esillä Fortumin kokoelmista Kotimaamme kasvot kultakauden taiteilijoiden esittäminä.

Taidehistorian ohella kulttuurihistoriaa, kuvassa Fredrik Ahlstedtin Nuori äiti (1894) ja Nina Ahlstedtin Tien vieressä (1888).

Taidemuseo oli tuttu paikka, mutta seuraavaksi menin ensivierailulle Museo Militariaan, jonka olin kuvitellut olevan paljon kauempana eikä aivan Hämeen linnan vieressä. Muistan hämmästyneeni kun tuttavani Museoholisti-blogissaan kertoi museossa innostuneensa ja halunneensa sinne palata. Voisiko tykistön ja pioneerijoukkojen historiaa esittelevä museo todellakin olla mielenkiintoinen?

No, ei minusta. Seinillä oli tolkuttomasti rutikuivaa tekstiä ja kronologisesti edettiin vahvalla toisen maailmansodan painotuksella. Edes henkilöhistoria ei herättänyt kuin kysymyksen "Voisiko @NatLibFi auttaa @MuseoMilitaria faktantarkistuksessa, kun käsikirjoittajalla on voima loppunut kesken. Vai onko tarina hauskempi kuin totuus, jälleen kerran?"

Kansalliskirjaston Juha Rautiainen vastasi kirtuaaliseen huutooni ja raportoi, että "9.3.1883 Savo-lehdessä on kuvaukseen sopiva ilmoitus - lainaus ei tosin näytäisi olevan aivan tarkka :)" Ja näköjään painettu kahteen muuhunkin Itä-Suomen lehteen, joten löytäminen ei ollut mitenkään mahdotonta edes käsipelillä.

Yritin kyllä löytää museosta jotain mielenkiintoista. "Uusi esinetuttavuus @MuseoMilitaria : Viestikyyhkyn kuljetuskori. Sisälläoleva ei taida enää lentoon päästä."

Mutta en innostunut (edes) pukeutumispisteestä.

Käynnin helmi oli loppujen lopuksi aivan lopussa eli ulkorakennuksen vaihtuva näyttely "Kaarlo Kivekäs – Kolmen armeijan kenraali”. Oli kiva nähdä Venäjällä toimineena värikkäänä upseerina joku muu kuin Mannerheim. Jolla tietenkin oli oma osionsa perusnäyttelyssä.

Sitten olikin jo kiire linnalle kakkujonoon.

Museovirasto tarjosi todella hyvää kakkua ja kahvia sen kunniaksi, että Hämeen linna on ollut yleisölle auki 40 vuotta. Tähän liittyi myös juhlaseminaari, josta kuuntelin restaurointityötä tehneen Päivi Luppian ja linnan arkeologisia löytöjä gradussaan tutkineen Terhi Mikkolan esitykset. Joko olen aktiivisesti unohtanut tai "kukaan ei ole koskaan kertonut", että linna on suurelta osalta rekonstruktio, jossa "aitoa" on lähinnä ulkoseinät. Jotka nekin kokivat muutoksia 1970-luvun töissä kun reunustavista rakennuksista revittiin kokonaisia kerroksia.

Suurempi yllätys oli se, että Juhani Kostet alkusanoissaan toi esiin "korjaus"töissä käytetyn vankityövoiman. Kuulostaa keskiaikaiselta (tai paremminkin 1800-luvulta), mutta Luppia vahvisti omassa osiossaan, että näin oli. Tuodaankohan tätä esiin toukokuussa linnan vieressä jälleen avautuvassa Vankilamuseossa? (Jostain alkupuheenvuorosta kävi ilmi, että Vankilamuseon avaus on vaiheittainen ja kokonaan/täydellisenä se on auki vasta ensi vuonna.)

Desprez ja Suomi

Desprez, Wikimedia 

Yksi Kustaa III:n tuliaisista Roomanmatkaltaan oli Ranskassa syntynyt taiteilija Louis Jean Desprez, joka saapui Ruotsiin syksyllä 1784. Seuraavana kesänä kuningas lähetti hänet piirtelemään Suomen maisemia. Kesäkuun alussa oli suunniteltu reitti, jonka mukaan hän jatkaisi Turusta Poriin, Kokemäenjoenlaaksoon, Tampereelle, Hatanpäälle ja Hämeenlinnaan.

Tiedetään, että Desprez lähti Tukholmasta 9.6.1785 ja saapui Turkuun pari päivää myöhemmin. Sieltä hän lähti 13.6. kohti Helsinkiä, minne menoon ainakin maanteitse kului pari päivää. Hän palasi Turkuun iltapäivällä 23.6. eli on ehtinyt ehkä käydä jossain muualla kuin Helsingissä, mutta ei todellakaan ole tehnyt suunniteltua kierrosta.

Desprez'n omassa inventaariossa on merkintä, joka viitannee tältä matkalta tehtyihin piirroksiin, jotka suomalaisia historianystäviä kovasti kiinnostaisivat. Mutta tähän mennessä niistä tunnetaan vain piirros Turusta, jonka Nils G. Wollin löysi Kungliga Bibliotekin kokoelmista.

Seuraavan kerran kuningas määräsi Desprez'n Suomeen dokumentoimaan sotaansa kesällä 1789. Vierailu kesti vain pari viikkoa, mutta siitä on (sentään) jäljellä kuvia. Paikanpäällä lienee tehty laveeraukset, jotka P. O. Törne yhdisti kesään 1785, mutta Wollin tulkitsee niistä jälkimmäisen esittävän Ruotsinsalmen taistelua 24.8.1789.

Nationalmuseum: "Från finska skärgården" (NMH 1754/1875)
von Törne: "Sveaborgs huvudfästningar sedda från öster"

Nationalmuseum: "Sjöslag i finska skärgården" (NMH 1755/1875)
von Törne: "Skärgårdsflottan under övning utanför Sveaborg. "
Wollin: "i själva verket det svenska nederlaget vid Svensksund 24.8.1789"

Mihin lie sitten perustuvat Desprez'n teokset Sjöslaget vid Hogland den 17 juli 1788, Svenska chefsskeppet Gustaf III efter slaget vid Hogland 1788, Utbrytningen ur Viborgska viken 3 juli 1790, Slaget vid Svensksund. den 9 juli 1790, Segern vid Svensksund? (Oliko edes toinen aiheita ikuistanut Johan Tietrich Schoultz paikan päällä? Wikipedian mukaan oli.)

Kaikki asiantutijat suhtautuvat kriittisesti väitteisiin, että Fagervikin ja Mustion seinäkoristukset olisivat Desprez'n käsialaa, kuten on väitetty. Ottaen huomioon, että muu verkossa esitetty tuotantonsa liittyy suoraan kuninkaallisiin, olen samaa mieltä. Turkulainen synnytyskuvakin on näköjään yhdistetty mieheen, mutta ilmeisen heikoin perustein.

Totisin yhteys taiteilijan tuotantoon on siis Hämeenlinnan kirkko, jonka piirrustukset ovat Desprez'n käsialaa. Suomen maisemia dokumentoineet piirroksensa saattoivat mennä kaupaksi pilkkahintaan Tukholmassa 1828:

Dagligt Allehanda 1.5.1828

Lähteet:

P. O. von Törne: Jean Louis Desprez som tecknare på Sveaborg 1785. Historisk tidskrift för Finland 1928, s. 175-186

P. O. von Törne: J. L. Desprez i Finland. Historisk tidskrift för Finland 1929, s. 48-49
Nils G. Wollin: Louis Jean Desprez. Svenskt biografiskt lexikon
Nils G. Wollin: En Åbobild av Desprez. Historisk tidskrift för Finland 1932, s. 175-183

Eilen Hämeenlinnassa

Linnanarkiston setä oli täysin vakuuttunut siitä, että kaipaamani tietovaranto kuninkaan kesämatkasta 1802 Suomessa olisi Suomessa. Lääninhallitusten arkistoissa. Sillä maaherran johdollahan oli järjestetty lukuisat kuljetukset. Kuullosti järkeen käyvältä, mutta käytännön ongelmana osaltani se, että lääninhallitusten arkistoja on maakunta-arkistoissa, mutta ei kotikaupunkini Kansallisarkistossa.

Tosin, jos matkustaa arkistojen perässä Tukholmaan, voi kai lähteä saman hintaiselle (!) reissulle Hämeenlinnaan. Tämän sain aikaiseksi eilen, kun arkiston aukiolo oli pisimmillään. Olin siis täysin valmis istumaan ja selaamaan papereita tuntikausia.

Paitsi en, kun niistä ei löydy mitään. Tein 11 tilausta ja ainoat matkaan liittyvät sivut olivat ne, joihin oli viitteet Hämeenlinnan historiassa. Ripaus lisätietoa, mutta ei (taaskaan) toivomaani. Hakutekniikkani on hapuileva, mutta mitä muuta kuin lähteviä ja tulevia kirjeitä olisi voinut katsoa?

Jäi siis hyvää aikaa käydä parissa museossa. Hämeenlinnan taidemuseossa on kuun loppuun esillä suomalaista modernismia 1900-luvun alkupuoliskolta. Museoalan muotisanoja käyttäen oli elämys nähdä niin paljon mudan eri sävyillä maalattuja tauluja. Vaikutus olisi ollut masentava ellei olisi jo naurattanut. Useampi vuosikymmen peräjälkeen koko porukka käytti samaa palettia?

Hämeenlinnan kaupunginmuseon uusi muoto uudella nimellä Museo Skogster kiinnosti mediamainintojen perusteella. Yllätti pienuudellaan. (Jotain lisää/uutta tulossa ensi vuonna?) Sekalaisista esineistä lyhyine teksteineen tuli mieleen Facebook-päivitykset.

Katsaus suomalaisiin ja ruotsalaisiin digitoituihin kirjoihin

Arx Tawastehus Occasum versus. KoB Dahlb. III:126 Ex. I

Tässä blogissa tuskin olisi puoliakaan sisällöstä ellen olisi haeskellut tekstejä isoista digitoitujen kirjojen tietokannoista, kuten Google Books, Hathi Trust ja Internet Archive (jotka sisältävät osin samoja digitointeja). Näissä kansainvälisissä (lue: amerikkalaisissa) kokoelmissa on vapasti saatavilla joitakin suomalaisia ja ruotsalaisia historiantutkimusta tukevia teoksia.

Tämä ei näy, niille, jotka hakevat kyseisiä kirjoja kansallisista kirjastotietokannoista, joihin luonnollisesti on luetteloitu vain kyseisen kirjaston omien kokoelmien digitoidut kappaleet. Tai tarkemmin sanottuna näin on tehty Suomessa. Helmikuisessa tekstissäni ihmettelin luetteloinnin epäjohdonmukaisuuksia, mutta tuli todettua myös se, että Doria-portaalin Kansalliskirjasto-digitoinnit olivat (jossain määrin? kauttaaltaan?) Fennica-tietokannassa esillä. Mutta tässähän ei ole kaikki vaan varhaista suomalaista kirjallisuutta ovat digitoineet myös Åbo Akademin kirjasto ja monet yleiset kirjastot. "Kattava" haku jää Googlen varaan, eikä sekään taida tarttua kaikkeen.

Ruotsin Kungliga Biblioteketin Libris on silmissäni ollut usein Fennican ruotsalainen vastine, mutta merkittävä ero itse asiassa on se, että se on luettelo useamman yliopistollisen (ja jonkun muunkin?) kirjaston kokoelmiin. Näin ollen on luonnollista, että Libriksen kautta löytyy näissä digitoituja kirjoja ja halutessaan haun voi rajata vain digitaaliseen aineistoon. Hakutuloksiin tulevat myös mukaan (kaikki?) Litteraturbankenissa esillä olevat teokset. Jollain logiikalla Librikseen on linkitetty joitakin Kansalliskirjaston digitointeja.

Harmittavaa Ruotsin ratkaisussa on se, että ei ole (tai en ainakaan ole löytänyt) taustarakennetta, jossa pääsisi tekemään digitoinneista kokotekstihakuja, joita tarjoaa vain Litteraturbanken. Lisäksi on muistettava, että Ruotsissakin ovat varmaan paikalliset kirjastot digitoineet aarteitaan ja sijoittaneet ne vaihtelevalla tekniikalla enemmän tai vähemmän pysyviin paikkoihin. On myös muita toimijoita, joista merkittävimpänä Project Runeberg, joka kannattaa muistaa kun kaipaa varhaisia suomalaisia tietosanakirjoja tai Jully Ramsayn rälssisukuja.

Tämän katsauksen teki ajankohtaiseksi se, että Kungliga Biblioteket avasi tänään kokonaisen tietokannan Erik Dahlbergin kuvateoksesta Suecia antiqua et hodierna. Kirjan sivut ovat olleet digitaalisina saatavilla KB:n sivuilla jo vuosia, mutta nyt on digitoitu painokuvien oheen Dahlbergin originaaleja. Kyseessähän on varhaisin iso kuvakokoelma Ruotsista ja mukana on pari kuvaa Suomestakin. Avausta taustoitettiin radio-ohjelmassa Vetenskapsradio historia jo maaliskuun lopulla.

Fiksattujen linkkien muoto ei vakuuta, mutta muuten näyttää asialliselta. Kuvista tarjolla nopeasti matalaresuluutioinen versio, joita käytin yllä ja alla, sekä laadukkampi, joka toivottavasti sopii kirjan kuvituksiin. Petter Sundhan kävin  Hämeenlinnan markkinoilla, kai...

Tawastehuus emot Nordwest. KoB N354a

Rakennuspiirroskatsaus maistraateista

Tuoreimpiin Arkistolaitoksen digitointeihin kuuluu Porin maistraatin rakennuspiirrustuksia. Toistaiseksi niitä on vasta I ja II kaupunginosasta, jossa minulla ei ole yhteyksiä, joten satunnaisotannalla valitsin yhden... ja sain eteeni Porin teatterin!

Porin maistraatti : Porin maistraatin arkisto (TMA) : Porin maistraatin rakennuspiirustukset : II kaupunginosa, tontti 51 (II:51) 1882-1899 (II:51)

Porissa siis haku kaupunginosan ja tontinnumeron perusteella. Nämä saa tarvittaessa paikannettua esim. vuoden 1897 asemakartasta: Kaupunkikartat (kokoelma) : Kaupunkikartat (kokoelma) : Porin kartat : Porin kaupungin asemakartta. (Pori Iph* 8/- -)

Blogiarkeologian perusteella ensimmäinen kaupunki, jonka yksityisten rakennusten piirroksia Arkistolaitos digitoi oli Hämeenlinna. Möykkäsin näiden käytettävyydestä syyskuussa 2009. Kunkin korttelin alle on ryhmitelty kartat, joiden nimikkeessä on tontin numero. Hämeenlinnan numerointiin minulla ei ole Porin kaltaista tuntemusta ja kartoissa korttelinumerointi tuntuu vaihtuvan ja missään tonttinumerot eivät stemmanneet kokeeksi digitaaliarkistosta valitsemaani. Kaupunkia tunteville toivottavasti helpompaa.

Turun maistraatin piirroksen esittelin kesäkuussa 2011. Turun vanhemmissa piirroksissa on vapaamuotoisesti ilmoitettu tontin numero ja haltijan nimi. Suluissa myöhempi tonttinumero? Turun paloa edeltävä kartta on Kaupunkikartat (kokoelma) : Kaupunkikartat (kokoelma) : Turun kartat : Charta öfver Åbo stad. (Turku Itu* 37/- -).

Hämeenlinna ja Turku olivat rehellisesti sanottuna blogitekstien jälkeen unohtuneet. Mutta vaikka en ole varsinaista blogipostausta Viipurin maistraatin rakennuspiirrustuksista tehnyt, niitä ei voi unohtaa. Sillä niitä on tullut uutuuslistaan kauan ja paljon.

Viipuri isonvihan jälkeen on minulle niin tuntematon alue, etten tunnistetietojen käytettävyyttä osaa arvioida. Kuvitusesimerkiksi

valitsemani Viipurin maistraatti : Viipurin maistraatin arkisto : Julkiset rakennukset : Asuinrakennuksen ja ulkorakennuksen piirustukset ja tonttikartta 1892-1892 (Icd:9) on itse piirrustuksessa olevan tekstin mukaan "Ritning till ett boningshus och ett uthus af trä att uppföras å tomten N:o 29 i Repola stadsdel af Wiborg stad". Totisen etsijän pitää siis avata sellaisiakin piirrustuksia, joiden nimet eivät vaikuta lupaavilta.

Osoitekalentereiden kertaus

Ampiaisessa 6/1910 julkaistu vitsi

Klubilla klo 3 a
- O-oskari!
- Mitä herra tahtoo?
- O-onko teillä o-osotekalenteri?
- On.
- Mene ka-katsomaan siitä, mi-missä minä asun!

osoittaa osoitekalenterien erinomaisuuden. Löysin niitä elokuussa Kansalliskirjaston digitoinneista (Pori, Helsinki), mutta kun lisälinkkejä tarjottiin SukuForumilla ja Hohenthal-kirjaa tehdessäni mielestäni olivat muutenkin lisääntyneet, niin listaus tällä hetkellä tiedossa olevista digitoinneista tuntui järkevältä jaettavalta. Kansalliskirjaston, joissa rajavuodet, käytössä vain vuoteen 1910 asti. Lisäys 30.5.2017: Kansalliskirjaston avattua lehdet vuoteen 1920 olen lisännyt joitakin linkkejä.

Helsinki

• Helsingfors stads adress-kalender 1847-1848
• Adress-kalender och vägvisare inom hufvudstaden Helsingfors 1859, 1861
• Adress- och yrkeskalender för Helsingfors jämte förorter 1898-1933
• Adressbok och yrkeskalender för Helsingfors 1889-1915
• Adresskalender för Helsingfors stad 1862-1896
• Helsingin ja ympäristön osote- ja ammattikalenteri 1909-1936
• Helsingin nimikirja ja suomalainen osotekalenteri 1909-1928
• Index' adressbok och yrkeskalender för Helsingfors 1916-1917

Hämeenlinna

• Hämeenlinnan osoite- ja ilmoituskalenteri 1887 (Myös Kansalliskirjastolla)
• Hämeenlinnan osote-kalenteri 1913–1914 (Myös Kansalliskirjastolla)
• Hämeenlinnan osote-kalenteri 1915–1916 (Myös Kansalliskirjastolla)
• Hämeenlinnan osote-kalenteri 1923–1924
• Hämeenlinnan osote-kalenteri 1931–1932

Kuopio

• Kuopion osote- ja ammattikalenteri 1910-1913
• Osoite- ja ammattikalenteri Kuopion kaupunkia ja ympäristöä varten 1904-1909

Lappeenranta

• Lappeenrannan osotekalenteri v. 1907-1908
• Lappeenrannan telefooni-luettelo 1922
• Lappeenrannan puhelinluettelo 1926
• Lappeenrannan puhelinluettelo 1934

Pietarsaari

• Adressbok för Jakobstad : kommunala, handels-, industri- och yrkesupplysningar med adresser 1912-1913, 1915

Pori

• Björneborgs stads kommunal-, adress- och annonskalender = Porin kaupungin kunnallis-, osoite- ja ilmoituskalenteri 1886-1908

Oulu

• Adress- och kommunalkalender för Uleåborg 1887
• Oulun osoitekalenteri 1901-1939
• Oulun osotekalenteri 1901-1902
• Oulun osotekalenteri 1912-1913

Tampere

• Tampereen kaupungin osoite- ja ilmoitus-kalenteri 1884-1888
• Tampereen osoite- ja ilmoituskalenteri 1901-1905

Turku

• Adresskalender för Åbo stad 1878-1899
• Åbo adresskalender 1908-1936
• Åbo stads adress-kalender 1904-1906
• Adresskalender för Åbo stad. 1878
• Adresskalender för Åbo stad. 1880-1881
• Adresskalender för Åbo stad. 1884-1885
• Adresskalender för Åbo stad. 1886-1887
• Adresskalender för Åbo stad. 1888-1889

Vaasa

• Adresskalender, handels-, yrkes- och kommunalkalender för Vasa 1902-1914 
• Vaasan Osotekirja 1921
• Wasa Adressbok 1894-1901

Kuten elokuisessa tekstissäni yritin selittää, näistä löytyy paljon muutakin kaupunkihistoriaa kuin yksittäisten henkilöiden osoitteita. Hohenthal-kirjaa tehdessä osuin esimerkiksi luetteloon Helsingin oppilaitoksista.

Lisäksi sain aikamatkan Rikhardinkadun kirjastoa vastapäätä olevan talon toimintaan yli sata vuotta sitten Adress- och yrkeskalender för Helsingfors jämte förorter 1898 mainossivusta, jossa luetellaan siellä kaupattu tavara.

Karl Sillström ja toinen Karl Sillström

Porin Sillströmien haasteisiin kuuluu, että 1700-luvulla oli kaksi Porissa syntynyttä Karl Sillströmiä. Hämeenlinnaan päätynyt, jolla rippikirjassa syntymävuosi 1712, ja Poriin jäänyt, jolla samanaikaisessa rippikirjassa syntymäpäivänä 6.11.1711.

Jompikumpi on 16.11.1735 Porissa koululaisena kummina. Porin triviaalikoulun oppilasluettelon patronyymit eivät ole täysin luotettavia, mutta ainakaan siellä ei ole kuin yksi Karl Sillström: Carolus Henrici Sillström. Otettu kouluun 27.8.1731 eli 20-vuotiaana!?

Paltschikilla on viite "BR 1744" eli Porin raatihuoneenoikeus kyseiseltä vuodelta tietoon siitä, että Carl Sillström asuu Hämeenlinnassa. Ilmeisesti samassa yhteydessä on mainittu Erik Henriksson Sillström, jonka Paltschik on tulkinnut tämän Carlin isäksi. Paltschik ei ole merkinnyt muita lähteitä. Hän on käynyt Porin henkiveroluettelot erittäin huolellisesti läpi ja luulisin, että jos Erik tai Carl olisi näissä esiintynyt, Paltschik olisi tehnyt tästä merkinnän.

Jos isännimi pitää paikkansa ja triviaalikoulun matrikkeli sattuu olemaan oikein, niin Poriin jääneeseen Karliin voidaan liittää Porista kaste, johon merkitty syntymäpäivä 21.1.1711 ja isä Hend: Hendrichsson. (Porissa kastelistojen ja rippikirjojen päivämäärät heittävät lähes jokaisen kohdalla. Epäilykseni kohdistuu siellä kappalaisena toimineeseen esi-isääni Gabriel Gottlebeniin.)

Karl ilmaantuu rippikirjaan vasta avioiduttuaan Porissa 1.11.1736 Karin Efraimsdotterin kanssa. Paltschikin mukaan Porin raastuvanoikeudessa 12.3.1739 käsitellään kaupunginpalvelija Karl Sillströmin vaadetta äitinsä Susanna Eriksdotterin pellosta. Raastuvanoikeudessa vuonna 1712 on todettu, että "borgaren Henrik Henrikssons hustru Susanna Eriksdotter är soldatänkan Lisa Mattsdotters sal. mans Johan Erikssons syskonbarn". Hyvin uskottavasti siis kaupunginpalvelijaksi päätyneen Karlin vanhemmat Henrik Henriksson ja Susanna Eriksdotter, jotka vihittiin Porissa avioliittoon 10.3.1705.

Paltschikin tulkinnan mukaan Hämeenlinnan Carlin isä Erik oli syntynyt samaisen Henrikin aiemmasta avioliitosta Margareta Markusdotter Kellanderin kanssa. Mitään varsinaista todistetta hän ei tälle esitä.

Lähteet, Karl I

• Porin RK 1737-43 s. 12, RK 1744-50 s. 10, RK 1751-1757 s. 18, 1759-1765 s. 36, 1766-1771 s. 34, 1772-1777 s. 25, 1777-1781 s. 24, 1783-1788 s. 26 (Haudattujen listassa etunimellä Anders)
• KA 7516:4042 (1738), 7520:4072 (1739), 7527:4428 (1741), 7553:2707v (1747), 7557:3569v (1748), 7561:3085v (1749)
• KA Paltschik: Sillström
• Eeli Granit-Ilmoniemi: Porin kaupungin porvareita ja kauppiaita 1600-1880. 1931 Taulu 1394:

Lähteet, Karl II

• Hämeenlinnan rippikirja 1725- s. 98, 1746-1751 s. 137 (Brunnila), Kaupunki- ja maaseurakunnan rippikirja 1753-1755 s. 47 (Brunnila), Rippikirja, 1767-1772 s. 44
• KA Paltschik: Sillström. “BR 1744: bor i Tavastehus”
• K. O. Lindeqvist, Hämeenlinnan kaupungin historia. s. 270, 292, 293, 300, 332, 413: “nuoruudessaan oli koettanut harjaantua kirjallisissa taidoissa, ollut talonhoitajana herrasväellä sekä tulli- ja aksiisikirjurina Hämeenlinnassa”, nimitettiin raatimieheksi, sillä “osasi lukea ja kirjoittaa sekä oli ruotsin kielen taitoinen”

Aatelistytön lapsuutta 1800-luvun lopulla

Katri Savolaisen kirja Palmikkopäinen tyttö on aikoinaan markkinoitu nuortenkirjana. Minusta siitä puuttui (hyvällä tavalla!) jotain tyypillistä, ehkäpä siksi, että kirja perustuu todellisuuteen. Savolainen paljastaa alkusanoissaan, että kertoo äitinsä tyttövuosista niinkuin hän oli niistä lapsilleen kertonut. Päähenkilön nimen Savolainen on vaihtanut, mutta internetin aikana on helppo saada selville kenestä on kyse.

Olga Armfelt (1866-1936) oli August Edvin Armfeltin (1836-1905) toisen avioliiton esikoinen. Savolaisen mukaan August Edvin oli tavannut "kauniin talonpoikaistytön" ja vienyt tämän "vihille koko suvun vastusteluista huolimatta". Kyseessä oli Johanna Mathilda Ahlroos (1844-1924) Halikosta.

Verkon aatelistietojen mukaan August Edvin oli tämän avioliiton alussa töissä lennätinasemalla Torniossa ja sitten Viipurissa. Savolaisen kertomuksessa

Mutta mikä lienee syynä ollut, hän ei kauan pysynyt siinäkään työssä, vaan siirtyi paikasta toiseen. Junan penkillä ja kyytihevosen rattailla sai pikku Anna-Maria [eli Olga] istua nyökytellä äitinsä sylissä muuttotavaroiden keskellä pitkät päivät. Päädyttiin viimein sitten Tuurilaan kreivillisten sukulaisten siipien suojaan.

Tarkoitettaneen Viurilaa Halikossa, jossa Olgan isälle annettiin piharakennus asuttavaksi ja tilejä hoidettavaksi. Olga päätyi kreivillisellä käskyllä isänsä äitipuolen kotiin ja sieltä Pietarin Pyhän Katariinan tyttöopistoon.

Savolaisen kirjan mukaan Olga ei koko kouluaikana nähnyt vanhempiaan, eikä jäänyt heidän luokseen pääsytodistuksen Suomeen tuotuaankaan. Kirjassa kerrotaan sitten hänen palveluspaikoistaan ennen lupausta onnellisesta lopusta papin vaimona.

Taitavasti kirjoitettuna ja todellisuuden makuisena pidin kirjasta kovasti ja suosittelen sitä lämpimästi 1800-luvun lopun elämästä kiinnostuneille. Todellisuuspohjassa jäi kaivertamaan Olgan isän ensimmäinen vaimo, jonka elämänvaiheista luulisi jonkun jossain kirjoittaneen. Vaikkapa romaanin?

Tämä Amanda Carolina Lindh meni August Edvin Armfeltin kanssa naimisiin Lempäälässä 15.3.1859. Liitto päättyi avioeroon 3.1.1863 ja Amanda Carolina meni 20.3.1864 Lempäälässä naimisiin August Edvinin veljen kanssa. Savolaisen nimimuunnoksin

Henrik-setä oli kerran ottanut mukaansa Suomesta veljensä, Anna-Marian isän vastavihityn vaimon, hienon ja komean Dora-rouvan, josta sitten tuli hänen vaimonsa. Mutta pelkkää onnettomuutta tämä huikenteleva nainen oli Henrik-sedällekin tuottanut. Sillä tuskin oli pikku Elisabet kapaloistaan päässyt, kun tuo tunnoton äiti toisen kerran karkasi jonkun näyttelijän kanssa teille tietymättömille, jättäen tyttösensä Njanjan - imettäjän - haltuun.

Aatelissivuston mukaan toinen avioliitto päättyi viralliseen eroon vasta heinäkuussa 1890. Kolmannen liittonsa Amanda Carolina solmi Venäjän armeijan kapteenin kanssa 24.8.1890.

Valokuvan Pietarista vuonna 1898 tarjosi Rijksmuseum.

Tyttökoululaiset Hämeenlinnassa 1850-luvulla

Kirjoitin Turun tyttökoulujen yhteydessä ajatuksen niihin sijoittuvasta nuortenkirjasta. Ja kas, eipäs mennyt aikaakaan niin sellainen ilmaantui eteeni. Ei uutuuslistoilla, vaan nuortenkirjaklassikkoja esittelevässä tekstissä.

Salme Sadeniemen kirjan Pension Grunérin tytöt olen hyvin todennäköisesti lukenut lapsena kirjastosta, vaikka se ei syvää muistijälkeä olekaan tehnyt. Kirja alkaa Hämeenlinnassa vuonna 1858 ja kertoo sen vuoden tapahtumat kirkkoherran tyttären Eva Tavoniuksen näkökulmasta. Tämä asuu tätinsä, rouva Pahlenfeltin luona, koulukortteerissa.

Kirjan juoneen sisältyy pari erikoista käännettä, mutta muuten kuvaus tuntuu uskottavalta yksityiskohtineen. Esisanoissa Sadeniemi sanoo, että

Se, mitä tässä tulen kertomaan, on suurimmaksi osaksi totta. Tarinan Grunérin koulun tytöistä olen kuullut rakkaalta äidiltäni, joka innokkaasti tutki kotikaupunkinsa menneisyyttä.

"Suurimmaksi osaksi". Loppusanojen perusteella todellisuuteen perustuu ainakin kuvernööri Rehbinderin tyttärien elämänvaiheet. Mielelläni tietäisin lähteen kirjan eksoottisimmalle juonenkäänteellekin.

Kuvat kartasta Plan af Helsingfors jemte kartor öfver Finland, hufvudstadens omgifningar, Saima kanal och Helsingfors-Tavastehus jernväg samt tjugyfyra vyer (1860)

Alkoholiongelma Hämeenlinnassa 1761

Yllänäkyvä tiedotus oli kirjoitettu Hämeenlinnassa 16.3.1761 ja julkaistiin sanomalehdessä Inrikes tidningar 9.4.1761. Koko valtakunnan oli syytä tietää, että.

Hämeenlinnassa oli juopuvaisuuteen taipuvainen porvarin vaimo. Miehensä yritti katkaisuhoitoa estämällä vaimonsa pääsyn kellariin. Tämä ajoi naisen yrittämään itsemurhaa. Hänet löydettiin ennen kuolemaa, vangittiin ja tuomittiin 14 päivän vankeuteen vedellä ja leivällä.

Väärinkäsitys vakavassa asiassa

Haravoidessani Project Gutenbergia sanalla Finland sain eteeni Matilda Joslyn Gagen kirjan Woman, Church & State. The Original Expose of Male Against the Female Sex. Yleensä Suomi on naisten asemaa käsittelevissä teksteissä positiivisessa valossa, mutta tässä ei. Gage viittaa Euroopasta syyskuusta 1892 tulleeseen sähkeeseen, jonka mukaan Suomessa miehensä murhaamisesta tuomitulle naiselle oli määrätty äärimmäisen raju rangaistus

Because the wife had also forged her husband's name for small sums of money, having under law, first been robbed by him of her earnings, the judgment of having her right hand cut off, was added to the original sentence. She was then decapitated, her body fastened to a stake, covered with inflammable material and burned to ashes. Although this wife was not burned alive, the barbarity of her punishment was most atrocious, and took place under the christian laws of the church and the state, in a Protestant country in the "year of our Lord," 1892.

Missään tapauksessa Suomessa ei ole ketään mestattu ja poltettu roviolla vuonna 1892. Totuudellisempaa tekstiä lienee sanomalehdissä, joihin pääsin käsiksi arvaamalla, että Gagen 'rouva Sanio' oli rouva Sainio. Hänen saamastaan hovioikeuden tuomiosta löytyikin lukuisia uutisia syyskuussa 1892. Tampereen Uutisia 21.9.1892 lyhenellen

Turun hovioikeuden päätös, toukokuun 24 p:ltä, lehtori N. Sainion murhassa on näin kuuluva: [...] tuomita Aina Maria Sainion väärennysrikoksesta kunniansa menettäneeksi ja vetämään sakkoa neljäkymmentä talaria kuudella kahdeksatta markalla kahdeksallakymmenellä pennillä sekä puolison myrkytysmurhasta kuolemaan valmistuneena mestauspaikalla paikkakunnassa, missä rikos tehtiin, kadottamaan oikean kätensä, mestattavaksi ja roviolla poltettavaksi, johon kuolon rangaistukseen edesvastaus väärennys rikoksesta on laskettu; [...]

Eli ulkomailla oli ymmärretty teksti kirjaimellisesti. Tulkinta oli ollut esillä ennen Gagen kirjaa italialaisessa sanomalehdessä L'Epoca, Ranskan Le Matin:ssa sekä englantilaisessa naislehdessä The Qween (Suomalainen 4.11.1892) sekä tuoreeltaan The New York Recorder lehdessä 23.9.1892, jossa oli saanut heti seuraavassa numerossa New Yorkissa asuvalta suomalaiselta vastineen, jossa todettiin

Suomessa ei ole mitään rikosta rangaistu kuolemalla siitä pitäen, kun Suomi tuli erotetuksi Ruotsista 1808. Kuinka julma hyvänsä rikos on ollut, on se muunnettu elinkautiseksi vankeudeksi. Jokainen tietää Suomessa tämän. (Lappeenrannan uutiset 26.10.1892)

Pientä epätarkkuutta tuossakin, mutta kukaan Suomessa tuskin yllättyi esimerkiksi Keski-Suomessa 25.10.1892 julkaistusta uutisesta, joka oli varmaankin lyhyimpiä koko murhan käsittelyaikana. Sen vaiheista kiinnostuneet löytävät Wikipediasta koosteen.