Kesäsunnuntai Jaakkimassa 1890-luvun alussa

Museovirasto, CC BY 4.0

Tekla Hultin antaa kertomuksensa Miten Ruoti-Kaisaa maantiellä käytettiin (Suomen kuvalehden näytenumero 1893) aluksi tuokiokuvan, joka tuntuu perustuvan todellisuuteen. Tarinan Ruoti-Kaisa on ollut paimenena Hultinin vanhemmilla 1860-luvun alussa ja Kekäleenkannas on Jaakkimassa, joten paikka on selvä.

Loivaa Kekäleenkennästä alas kulki kirkkoväki juhannuspäivänä kotiinsa. Viimeiset rattaat katosivat juuri tienkäänteeseen ja moniahta sekunti myöhemmin kuului kova tärskäys kun ajopelit täyttä vauhtia laskivat epätasaisen maantiensillan yli. Ajajista ei ollut merkkiä muuta jäljellä kuin paksu tomupilvi, joka tuskin huomattavasti haihtui tyynessä ilmassa. Jalkaväki kulki parvittaan, miehet ja naiset erikseen kummallakin puolen tietä ikäänkuin ylläpitääkseen kirkossa noudatettua järjestystä. Miehet olivat vetäneet kaivatut piipunnysänsä taskusta ja panneet tupakan, naisväki riisunut sukat, kengät jaloistaan ja kääntänyt pyhäpäiväset mustat vihtoriinihameensa puolitiehen nurin, jotta kirjavien kotikutoisten alushameitten hulmutessa tukevarakenteiset, päivettyneet nilkat vilahtivat näkyviin. 

Hiljensin käyntini ja pysähdyin viimein kokonaan tien laitaan siimekseen, kun.suuhun ja sieramiin tunkeutuva pöly alkoi käydä liian sietämättömäksi. Eiköhän noita itsiään mahda vaivata, ajattelin, ovatko ne ehkä siihen niin tottuneet vai onko tämäkin yksi niitä monia rasituksia, joiden alle seurusteluhaluinen ihminen nurkumatta alistuu? Myöntäkää että ihmiselämä on omituisesti järjestetty. Yksinään hän ei tule toimeen ja yhdessä eläminen tuottaa hänelle lakkaamattomia kärsimyksiä. 

Oma aamupäiväinen kokemukseni painoi varmaan tietämättäni leimansa ajatusjuoksuuni. Kun muu talonväki aamulla meni kirkkoon, menin ikävää paetakseni minäkin mukaan. Kirkossa en kuitenkaan parhaalla tahdollanikaan päässyt pyhätunnelmaan. Täyteen ahdettu huone oli tukehduttavan kuuma, korkeista ikkunoista virtasi häikäisevä valo, joka voimakkaasti heijastui valkeiksi kalkitetuista alastomista seinistä ja iljettävä hikinen löyhkä myrkytti ilman, niin että jokainen hengenveto tuntui kärsimykseltä. Silmiäni koski ja päätä kivisti. Saarna oli hengetöntä jankutusta, takanani pari unista naista veisasi niin kimakasti että korviani vihiäsi, edessäni kaksi poikanulikkaa puoliääneen puhellen vertaili saappaitaan ja syrjempänä vaimoihminen turhaan koki saada kitisevää kapalolastansa vaikenemaan. Tunnustaa täytyy, että suntion kielto päästää minut kesken saarnan ulos janoani sammuttamaan teki jäännöksestäkin hartaudestani lopun. 

Takanani kuului kepin kapse hiekkaa vastaan. Vieläkö joku myöhästynyt? Katsahdin taakseni. Vanha akka tulla tallusteli vaivaloisesti keppinsä nojassa. Pieksut oli hänelläkin käsivarrella riippumassa ja hameen helmat niinkuin muillakin vyötäreille kiinnitetyt, sillä erotuksella vaan että kulkijalta puuttui alushame, jotta lyhyt repaleinen paita läpätti ruskeita kuihtuneita sääriä vastaan. 

Jopa tosiaan on itse Ruoti-Kaisakin juhlapäivänä laahannut vanhat kankeat luunsa kirkolle! En tiedä kuinka, vaan Kaisan ruskeita ryppyisiä kasvoja nähdessäni valtaa minut aina omituinen viehkeä tunne, muistelmia ja mielialoja lapsuuteni ajoilta, jolloin Kaisa palveli paimenena kodissani.

Onko Thomas Friman Taneli Äkäpää?

Thomas Frimanin perustamassa ja toimittamassa Pietarin lehdessä ilmestyi toisesta numerosta alkaen jatkokertomus Taneli Äkäpää, joka alaotsikkonsa mukaan on "oma kirjoittama elämäkerta"(*). Kansallisbiografiaan Frimanista kirjoitetussa artikkelissa annetaan ymmärtää, että kyseessä on Frimanin "pienimuotoinen omaelämäkerta". Näinkö?

Taneli Äkäpään isä on "Taneli Taavetinpoika Äkäpää, Pyhäjärveltä". Hän on pikkupoika tullessaan Pietariin. Oppipojasta kisälliksi edeten hänestä tulee kirjansitoja, joka toimii Pietarissa. Vaimonsa "Maria Wilmelmina Andreaksen tytär Kitunen" on mestarinaan olleen tytärpuoli.

I. K. Inhan valokuva Jaakkimasta
Museovirasto
CC BY 4.0

Jaakkimassa 4.7.1821 syntyneen Thomas Frimanin vanhemmat Gustaf Tuomaanpoika Friman (s. 1788) ja Helena Pietarintytär Majuri (s. 5.3.1803 Jaakkima) olivat molemmat talollisen lapsia Lahenpohjalta mennessään Jaakkimassa naimisiin 22.5.1820. Kansallisbiografian perusteella isä oli myöhemmin kauppias, mutta ei käy ilmi missä. Rippikirjassa Jaakkima 1826-1836 I s. 60 perhe muuttaa Pietariin eli ehkä siellä.

Ehkä jatkokertomuksessa on todella elämänkerrallista minämuodossa kirjoitettu alkupuoli ja vanhempien taustaa kuvaavan tarinan voi unohtaa. Ottaen huomioon, että Jaakkimassa syntyivät Thomasin pikkusisarukset Peter 9.6.1822 ja Walborg 16.5.1825, jotka molemmat kuolivat muutaman kuukauden ikäisinä, ainakin alun universaali kohtaus perustunee Thomas Frimanin muistoihin.

Kerran aamulla ämmäni [äidin äiti] nostaessaan minua kätkyestäni, sen sijaan että panna minua äitini viereen, kuin tavallisesti teki äitin vuoteella viruessa, sanoi: "Tano, sinulle Jumala taivaasta lahjoitti pienen veikon".

Mutta kun minä en päässytkään äitini viereen, jossa aina niin mielelläni oleskelin, niin siitäpäs vasta suutuin.

"Ämmä, ota pois vaava!" kiljasin minä.

Mistä lienen suuhuni saanut sanan vaava, sitä suinkaan en muista. Mutta sen vaan muistan, että olin aika äissäni vasta tulleelle veikolle. 

"Hiljaa, hiljaa", sanoi hätäisesti ämmäni, — "nyt sinä Tanoseni et ollenkaan ole viisas. Mutta minä vaan huusin: "ota pois vaava, ota pois vaava".

Mene tiedä mimmoisen rymäkän olisin nostanutkin, ellei äitini hymyhuulin, kyynelhera kalpeilla kasvoilla, mutta semmoisella hellällä katsannolla, joka nytkin kuvitteleikse silmissäni, olisi heikolla äänellä sanonut: "äiti, anna tänne lapsi!" Ja samassa minä pääsinkin seinän puolelta äitini viereen ja kaappasin häntä kaulasta kiinni ja suutelin hänen kalvakkaita poskia, jotka muulloin hänen terveenä ollessaan olivat minusta ruusun punaiset.

"Hiljaa, hiljaa ; ole nyt viisas!" sanoi varovasti ämmä, avaten äitini vieressä olevata vaate myttyä ja minä kurkistin tuota pientä taivaasta tullutta veikkoani katsomaan, mutta en nähnyt kuitenkaan muuta kuin pikkuisen tuikin punaista ihoa. 

"Veikko makaa ja äiti tahtoo myös maata : ole nyt viisas ja tule pois!" sanoi ämmä minulle ojentaen kätensä nostamaan minua pois vuoteelta ja nyt minä en vastarintaa tehnyttään.

"Kas nyt olet viisas", päätti ämmäni ja sana "viisas" niin eriskummaisesti soi minun korvissani, etten malttanut olla kysymättä ämmältä: "mikä se on viisas?" 

Ämmäni meni hämille ja ikäänkuin epäellen saneli: "se on, se on olla hyvä ja kuuliainen lapsi". Mutta äitini silmät menivät umpeen, vaan huuliltansa ei kadonnut hymy. [...]

Pian minä miellyin pikkuveikkooni, jota en mistään hinnasta olisi antanut pois. Vaan pikku Petu eli ainoastaan muutaman ajan ja kerran nukkui niin, ettei havahtunutkaan. Kun näin kaikki itkevän niin minäkin säännyin itkuun ja niin etten tahtonut heretä. Tuotiin pienoinen kaunis kirstu, Petu pantiin siihen ja vietiin pois, Petu meni sinne mistä tulikin, se on hän meni taivaasen; niin minä arvelin ja siitä olen vakuutettu, etten arveluissani erehtynyt. 

(*) 12.01.1874 Pietarin Lehti no 2, 19.01.1874 Pietarin Lehti no 3, 26.01.1874 Pietarin Lehti no 4, 02.02.1874 Pietarin Lehti no 5 , 09.02.1874 Pietarin Lehti no 6, 16.02.1874 Pietarin Lehti no 7, 23.02.1874 Pietarin Lehti no 8, 02.03.1874 Pietarin Lehti no 9, 09.03.1874 Pietarin Lehti no 10, 16.03.1874 Pietarin Lehti no 11, 23.03.1874 Pietarin Lehti no 12, 30.03.1874 Pietarin Lehti no 13, 06.04.1874 Pietarin Lehti no 14, 13.04.1874 Pietarin Lehti no 15