Kun Helsinki esitti Tukholmaa

Kun C. A. Gottlund suomensi Carl Michael Bellmanin lauluja kokoelmaan C. M. Bellmanin Lauluja ja Loiluja, hän yritti sijoittaa 1700-luvun Tukholman huvielämää kuvaavat tekstin 1800-luvun suomalaisille tuttuun kontekstiin. Tämä tarkoitti sitä, että Helsinki sai esittää Tukholmaa parhaansa mukaan. Gottlundia lainaten:

Niinkuin olemme uskaltaneet muuttauttamaan Bellmania, runoineen lauluineen, sanoineen soittoneen, Suomenmoahan, niin olemme myöski rohenneet asettamaan tähän Helsinkiin, paikkoja Tukholmillen kuuluvia. Meillä ei suinkaan missään tässä löyvyk Hagan suloisia tahi mieluisia tienoja, kuitenkin olemme vuovanut hakea heitä Kaisaniemessä. Kaisaniemi on epäilämätäk niitä kauniimpia paikkoja meijän kuuluvissa, ilmankos vastapäin moni näistä lauluista kierteleiksen ja levitteleiksen ympärin näitä hänen seutujansak; joihen lehtoja, rantoja ja vesiä, Runoilia usseen kertoileepi, kuvailoopi, ja lauleloopi.

Muitakin paikkoja tarvittiin.

Drumsjö, t. Drumsö, on joksikin iso meren-soari, kuuluva Moamittari vainajan Siljanderin perillisillen;

Löfö, on toinen ulompana meressä nähtävä soari, joka on Polismestari Janssonin omainen 

Melko, on munan moisio tahi moa-tila meren rannalla, jonka on isäntänä Kauppamies Brenner

Munksnäsin hovissa asuu Kenral Ramsay

Meilaks' kuuluu toas Kreiville Kuscheleff-Besborodkolle

Huoplaks' on Kauppa-neuvos Etholénin moatalo

Töölö, vähä tullia ulkopuolella, on jo kaupunkin aluetta. Tässä oli ennen muuan ravintola (värdshus) jossa ryytimoassa tehtyssä suojassa kaupunkilaiset, suvella, aina keiliä heittivät, ja jonka puistossa, ja varvikoissa, hakivat juominkiansak. 

Lappvikissa on rakennettu Houru- t. Hullu-huonek

Sandvikissa on Herra Sinibrychowin olut-teko.

Rauhamäki on Ruhtinatar Jussupin linna ja kesä-olo (sommarnöje) ja on kylpyhuoneesta ensimänen Huvila (villa) korkialla kalliolla;

Suomennos julkaistiin vuonna 1863. Töölön huvipaikasta puhuttiin menneenä aikana siksi, että päärakennus paloi vuonna 1858 eikä uutta saatu aikaan ennen vuotta 1871.

Sanomalehdistä vuonna 1846 kirjoitettua

Carl Axel Gottlundin toimittaman Suomalainen-lehden aloitusnumero antaa mielenkiintoisen näkymän ajatuksiin lehdistöstä vuonna 1846. 

Jokainen tuntoo hyvin kyllä miten paljon ajallinen kirja-painaminen (den periodiska pressen) on vaikuttanut levitteäksensä kansakunnissa tietoa ja mielenvalaistamista. Kaikki Lento-lehet ja Sanan-lentämät (Tidningar), joita levitetään ympärin maata, olkoon sitten Viikkolaisia (Weckoblad), Päiväläisiä (Dagblad) eli mitä hyö olla mahtaa - ovat ikeän kuin kellot jotka yhtenään soivat, remputtavat, yhestä päästä Valtakunnassa toiseen, kertoillen puheitansa. Hyö ovat luonnostaan tuhatt'-kielellisiä, sanan-saattajoita monen sa'allisia, jotka yht'äkkiä lentelöövät yliten merta ja maata, hajoavat sinne ja tänne, ja joita kuullaan ja luetaan - ei yhteltä eikä kahelta, mutta monelta, ja joihen sanat luettua miellyttää tahi karvastaa meitä.

Väikkäriä tehdessä suomennos käsitteelle periodiska pressen olisi ollut monessa kohdin tarpeen, mutta ajallinen kirjapainaminen tuskin asiaa auttaa. Sen sijaan Sanan-lentämän uudelleen käyttö houkuttaa totisesti...

Koska teen tutkimusta n.s. valistuslehdestä, oli hauskaa, että Gottlund kirjoittaa valaistamisesta. (Puoli vuosisataa ennen kirjoitusaikaa päättynyt) valistusaikahan on esimerkiksi englanniksi the enlightenment eli kirjaimellisesti valaistus. 

Koska siis semmoiset keinot löytyy, joihen kautta oisi mahollinen sytytteä ja levitteä tietoa ja valaistusta sukukunnassamme [...] Tosi on kyllä, toisin puolin, kaiken sen tievon ja valaistuksen jota Viikkosanomilla tarkoitetaan, ja heistä saahaan, olevan luontonsa puolesta varsin puuttuvaisen ja irtonaisen; mutta valaistushan se on kuitenkin, joka sätehillänsä, jos kohta tummemmillakin, tarkoittaa meistä hävitteä tätä häpäisevätä ja meitä turmelevaa ymmärtämättömyyttä, raakautta ja mielen pimeyttä. 

Viimeistä lainausta voi peilata kokemuksiin nykyajasta:

Sanotaan sanalaskussa, jottei löyvyk niin hyveä ettei joku laita, eikä niin pahaa ettei joku kiitä, ja niin on myös tässäkin asiassa. Monet ovat moittineet tätä tietojen liijan paljon ja liijan nopeen levittämistä, niin kuin ovat tätä kuhtuneet, ja sanoneet aikoin tulevamme vähemmälläik; mutta kukapa on hyvä rajoja asettamaan ihmisen ymmärrykselle niinkuin tietoillenkin, tahi sanoa kuinka paljon hään sitä tarvihtee, eli ei? Toiset ovat vielä peättäneet tätä varsin vahinkolliseksikin, koska tällä tavoin syntyisi pahuutta ja pahennustakin matkaan saattaa, joutavilla juonittelemisilla; niinkuin muissa maissa on toisinaan ehkä nähty. Mutta saattaahan ite kultakin käytteä vahinkoksemme! Vaan ei se ouk kullan syy enemmän kuin valaistuksenkaan; mutta syy on hänen, niinkuin tämänkin, veärin käyttämisessä, milloin kirjoittajojen puolesta, milloin lukioihen - olkoon siitten tahalla, tahi ymmärtämättömyyellä.

Tapaninpäivä Juvalla 1815

Ote Viljo Tarkiaisen artikkelista Tietoja vanhoista joulutavoista Etelä-Savossa Joulutunnelmassa 1912.

Ensimmäinen joulupäivä oli luonteeltaan vakava. Mutta Tapanina sitten alkoi huvipuoli. Heti ylösnoustua lähdettiin usein »Tahvanan ajoon» s. o. kiiruhdettiin reellä ja välistä ratsainkin naapuritaloon väkeä herättämään ja saatiin siitä palkinnoksi viinaryyppy miehen suuhun ja kauravakka hevosen eteen. Ratsastettiinpa välistä ovesta suoraan tupaan, jos pihtipielien korkeus sen salli, ja syötettiin kauravakka hevoselle pirtin pöydältä. Koko päivä käytiin kylää ja iltasilla kokoontuivat nuoret johonkin taloon leikkimään ja tanssimaan. Kirjallinen tietomiehemme, joka on suomalaisen kirjallisuuden historiassa tunnettu Kaarlo Akseli Gottlund, on päiväkirjassaan kertonut, minkälaisilla menoilla Tapanin iltaa vietettiin Juvan pitäjän kirkonkylässä vuonna 1815. Kertomus kuuluu suomennettuna näin:

»Me läksimme pappilasta, kun kaikki olivat nukkuneet, kello 10, mustat turkit käännettyinä nurin ja naamarit kasvoilla. Kirkon luona ajoi kaksi reellistä ohitsemme. Kun me tulimme Ulmaiseen, oli kaikki hiljaista, sillä koko väen paljous oli lähtenyt pitäjän tupaan. Sinne menimme mekin perästä. Matkalla tapasimme Rimpin ja Jeremiaan, joka makasi lumihangessa turkki nurin päällä ja olkiköynnös kaulassa. Hän solkkasi hiukan saksaa ja venättä. Hänen kanssaan me menimme tupaan, joka kohisi täynnä väkeä.

 

Minä otin kohta naamarin pois kasvoiltani, mutta Weber ei ottanut. Jeremias, joka näytti olevan joukon johtaja, laittoi ensin myllyn pyörimään siten, että pieni poika makasi lyhyellä penkillä hevosloimella peitettynä. Penkin alla hänen kohdallaan oli pieni pata ja siinä pieni kivi. Kun ensin oli muka saatu vilja lestyksi, teki mylläri omituisia kiemurteluja ja puukkasi poikaa takaapäin polvellaan. Silloin alkoi poika pyöritellä kiveä padassa ja se synnytti aivan samanlaisen äänen kuin mylly. Kun hän laittoi hienompia jauhoja, hieroi hän sitä hiljemmin ja kieritteli samalla ruumistaan omituisissa asennoissa.

 

Lisäksi laittoi Jeremias sahan käymään (jota leikkiä he sanoivat sahasilla-oloksi). Hän pani joukon poikia istumaan vieretysten ja joku heistä esitti ratasta ja toiset pölkkyjä j. n. e. Ja hän määräsi kaikille oman äänen. Ensimmäinen ääni, jota esitti keskellä riviä istuva poika, oli kuvaavinaan ränniä, josta vesi virtasi poristen, ja hänen äänensä oli löröntöttölörö; samalla hän teki ruumiillansa kierroksia, niin että hän pyöri ympäri ja niin myös koko saha. Se oli hyvin sahan näköistä ja kaikki toimi erinomaisesti. Itse hän oli mukana sahaamassa uunin luona.

 

Sen jälkeen tuotiin vene vetämällä sisään. Siinä istui venäläinen pappi onkimassa paukkupiiska kädessä. Hän oli yltä päältä rasvassa, lauloi ja polskutteli tuon tuostakin. Joka kerta kun hän sai suuren kalan, teki hän ristinmerkin ja kiitti Jumalaa. Joskus pääsi kala irti koukusta ja silloin menetti onkimies tasapainonsa ja suistui järveen. Kalat olivat pikkupoikia, jotka tarrasivat kiinni piiskaan. Sitten kala keitettiin ja syötiin... Kaloina oli silloin vanhoja virsuja ja kintaita.

 

Sitten tuotiin tupaan hevonen, jonka muodosti kaksi poikaa, joilla oli luokit ja jotka oli sidottu selätysten toinen toiseensa. Tällä hevosella hän (Jeremias) ratsasti ylt’ympäri tupaa. Sen jälkeen hän rupesi kauppiaaksi, joka oli maatilan omistaja. Maatilaa esittivät kaikki huoneessa olijat. Nämä olivat paistettuja kanoja y. m. s., joita hän käski renkinsä Jussi Antreksen kyniä ja joita vietiin toisiin taloihin. Hän lahjoitteli niitä eri paikkoihin. Lopuksi hän matkusti itse kotiinsa kauniissa ajoreessään. Rekenä oli kelkkaan sidottu, ylösalaisin käännetty vesisaavi, johon hän itse kömpi istumaan. Häntä seurasivat palvelijat, jotka viimein kaatoivat hänet lumihankeen. Jussi Antreas oli suuri vekkuli, pyöritteli häntä monta kertaa ympäri, mutta auttoi hänet taas jalkeille, kun häntä kiiteltiin ja kun hän sai ryypyn vesipytystä ja viinaleipäpalasen.

 

Sitten leikkivät tytöt ja tanssivat. Heidän sokkosilla olonsa oli semmoista, että he tekivät piirin, jonka keskeen yksi asetettiin silmät kiinni sidottuina ja hänen piti tuntea toinen. Sillä aikaa laulettiin. Sitten tanssittiin venäläinen tanssi, joka muistutti hiukan masurkkaa. Kustaa Pettander tuli sinne myös. Kello 1 me läksimme kotiin. Hän läksi meidän mukaamme. Me istuimme ja pelasimme kontraa kello neljään asti. Silloin tuli isä meitä katsomaan.»

Kuva: Julhelgskyrkan : illustrerad jultidning för barn 1916 

Kun kenraali T. vielä muistettiin (1/2)

A. A. Thesleff vuonna 1815
Museovirasto CC BY 4.0

Milloin Viipurissa syntynyt ja kuollut mies, joka on mieslinjassa kuudennen polven viipurilainen, ja saavuttaa huomattavaa menestystä urallaan, on Wikipediassa saksalaissukuinen venäläinen eikä suomalainen? Silloin, kun menestyksekäs ura tehdään Venäjän armeijassa ja se ei päädy nimitykseen Suomen marsalkaksi ja presidentiksi vaan usean vuoden Suomen suuriruhtinaskunnan v.t.kenraalikuvernööriyyteen.

Wikipediaa pidempi teksti Alexander Amateus Thesleffin elämästä on luettavissa C. A. Gottlundin toimittaman Suomen numeroista 40, 42 ja 45 vuonna 1847. Näissä Thesleff lasketaan lähes yksiselitteisesti suomalaiseksi: "hään on tullut kahelta jaloimmalta venäjän Keisarilta kostolla ja kunnialla kaikin puolin lahjoitetuksi, niin eipä yksikään Suomalainen ouk, meijän päivinä arvattu hänen vertaiseksi". Monivaiheisen sotilasuraansa mahtui osallistuminen Suomen sotaan ja Pariisin valtaus venäläisissä joukoissa. Ja kun tuli alkukappaleessa tehtyä vertaus Mannerheimiin, niin huomattakoon myös Thesleffin vuosina 1805-06 Kiinaan tekemä matka, jonka päiväkirja on julkaistu - ranskaksi ja saksaksi. (Sotapäiväkirjansa lahjoitettiin vuonna 2006 Kansallisarkistoon.)

"Vasta vuuesta 1832, kuin häntä tehtiin viralliseksi vara-valvojaksi Peä-opistossamme, ja vuotta myöhempänä, jollon häntä pantiin Peä-Kuvernyörin viran toimittajaksi (toisinaanki hänen viralliseksi, ja kaiken Suomessa löytyvän sotaväen Peämieheksi) käskyllä olla Keis. Suomen Senatin Sanan-soattajana - siitä päivästä hänen elämänsäkki oli meillen kuuluvainen."

A. A. Thesleffin vesivärimaalaus
tunnistamattomasta maisemasta
Museovirasto CC BY 4.0

Wikipedian mukaan Thesleff "itse ei kuitenkaan puhunut suomea lainkaan ja ruotsin kieltäkin hyvin heikosti", mutta aikalaistodistuksen perusteella "Puhuvainen joksikin selvästi tätä Viipurilaista Suomea, niinkuin ruohtiakin, taisi hään suullisestikin haastattoo Suomalaisia, heijän omalla kielellään; joka heillen, niinkuin hänellenki, oli varsin suureksi voitoksi." Myöhemmin kirjoittaja (Gottlund itse?) mainitsee tavanneensa Thesleffin, joten arvionsa ei ole kuulopuhetta, vaikka saattaa kyllä muuten sisältää tarkoituksenhakuista vinoumaa.

A. A. Thesleffin maalaus
joko Ikaalisten Kyrökoskesta tai Kymijoen Korkeakoskesta
Museovirasto CC BY 4.0

Kielitaito ja kerronnan todennäköiset vinoumat tulevat esiin myös Suomen sodan kohdalla. Kun lehdessä Suomi kirjoitettiin

Kävi hään teällä kyllä 1808 vuotisessa soassa, mutta hänellä oli vielä silloin niin väheä sanomista virkansak puolesta, ett' ei siitä ollut paljon mitään. Muistamme hyvinki, kuin koska Venäläiset, Kenraali Tutschkofin komennon alla, Savossa, murtaisiivat ylitek Suomen rajan, ja jollon pelko ja pakko oli kaikillen tarjona, niin Kattein Thesleff oli ensimäinen mies, jonka, soatettu muutamalla kasakan parvella, lähettivät Suomen puolellen, vihollisiansak vastaan, kussa hään kaikella tavoin, hiljaisuuella ja hyvyyvellä, koki, sekä ruohiksi että suomeksi, lepytteä ja suostuttoo tätä vieraista heillen silloin vastapintaista kansoo. Parempata miestä tähän toimeen eivät ouk taineet valita. Sillä tavalla tuli Thesleff, kasakkoihensak seurassa, juuri laskiais-päivänä Juvan pappilaan, (muistamme tätä, kuin oisi öylöin tapahtunut; kussa hään käytti 'ihtesäk sillä' taijollisuuella, jotta kaikki häneen mieltyivät rakkauella ja uskallisuuella.

taidan kallistua luottamaan enemmän Wikipedian tiivistykseen "Suomen sotaan hän osallistui Venäjän keisarillisen armeijan Savon ryhmässä. Thesleff kunnostautui muun muassa Siikajoen, Lapuan sekä Alavuden taisteluissa ja hänet ylennettiin majuriksi vuonna 1808."

Toista oli ennen, runollisesti

1802-hauissani ja lukemisissani tuli usein vastaan runoilija Anna Maria Lenngren (1754-1817). Onnekkaasti huomasin kirjaston uutuusluettelossa kokoelman Piikikkäitä säkeitä hänen runoistaan. Matti Järvisen suomentamina ja toimittamina niitä on kapoisessa vihkossa 30.

Ehdoton lempparini oli Toiset kankaat, toiset tavat, jossa ikiaikaisesti kommentoidaan sitä, miten menneisyys tapoineen nähdään nykyaikaa parempana. Järvisen suomennosta en tekijänoikeussyistä voi jakaa, mutta Wikisourceen tallennettu originaali ei ole kovin vaikeaa ruotsia ollakseen vuodelta 1795. (Muotikuva yllä on Rijksmuseumin kokoelmista lehdestä Journal des Luxus und der Moden 1790.)

»I min ungdom», sade tant,
»Så där sjuttonhundra-tretti,
»Då var flickan, kära Betti,
Ȁrbar i sitt triumfant!
»Ingen smörja fanns på skinnet,
»Fladdrigt bjäfs man då ej bar,
»Och hos vackra könet sinnet
»Stadigt som robrongen var. 

»Allting är sig olikt nu —
»Andra tyger, andra seder!
»Tunna tafter, liten heder,
»Så hos flicka som hos fru!
»Skamlöst skick och djärva miner,
»Oblyg gång på lustans stråt,
»Fräckhet, smink och messeliner
»Följa våra dagar åt.»

Teemasta nyt ja ennen kirjoitti hieman myöhemmin C, A. Gottlund runon Nyt ja Ennen, joka on luettavissa Wikiaineistosta kokonaan. Näyte:

Ennen löytyi aitoissamme pellavaa ja liinaa
Nyt ei löyvyk talossa – kuin velkoa ja viinaa.

Ennen löytyi huoneessamme tarpeheita aina;
Nyt jos mitä tarvitaan, niin täytyy kohta lainaa. [...]

Ennen oli Neijot nöyrät, tyynneet tytöt vainoot;
Nyt on likat ilkiät, ja ylpiät on vaimot.

On kuin olisin lukenut samoja mielipiteitä ihan äskettäin...

Niin juo, ja laula! ja juo, ja laula, ja juo?

Gottlundin Sammossa (1847) on useita laulettavaksi tarkoitettuja/sopivia tekstejä, mutta niille annetut "Lauletaan kuin"-ohjeet eivät saaneet melodiaa soimaan päässäni. Ei myöskään ruotsista suomennetun Veisun "Lauletaan kuin: "Min son, om du vill sällheten nå, så drick" &c.", mutta itse teksti tuntui hämärästi tutulta.

    Jos tahot iloa nauttia, niin juo!
    Jos tahot vältteä tautia, niin juo!
    Sill' viinapa iloiseks' teköö sun mieleis —
    Mutta niin kauvan kuin liikkuu sun kieleis,
    Niin juo, ja laula! ja juo, ja laula, ja juo!

Melodiakin tuli mieleen, vaikken teekkarivuosina lauluilloissa varsinaisesti kunnostautunut. Minkä osoituksena piti turvautua Googleen löytääkseni laulun, johon tekstin olin yhdistänyt: Jos eukkosi kieltää sua juomasta.

Google löysi myös ruotsalaisen ensirivikortiston, jossa on Gottlundin mainitsema alkuteksti. Ei muuta, mikä viittaa siihen ettei Gottlundin alkuteksti enää ole elävää kulttuuria Bernadottelandiassa.

Onko yhdistämäni melodia sitten oikea? Säkeistön rakenteessa on minusta selvä yhteys ja ammatteja tuodaan esille, mutta eihän se varsinaisesti mitään todista. Linkittämässäni Teekkarilaulun alkulähteillä esittelyssä laululla on erittäin lyhyt historia: "Berliiniläisen Wilhelm Lindemannin kynästä viime vuosisadan alkupuolella syntyi melko sovinistinen juomalaulu, jonka suomentaja on valitettavasti jäänyt tuntemattomaksi." Lauluartikkelit julkaistiin alunperin TEK:n lehdessä, muistaakseni tällä vuosisadalla, eli tarkoitettaneen 1900-luvun alkua? Jawohl, sanoo Wikipedia.

Muuta neuvoa kuin Gottlundin välittämä? Lauletaan loppuun. Vaikka melodia olisi päin mäntyä, on kosketus menneisyyteen aidon oloinen. Niin minä nuorena kuin hekin.

    Jos Leäkärit kielteä sun juomasta, niin juo,
    Hyö makoovat itekkin juovuksissaan, ja juo —
    Mä kymmentä Leäkärii jo olen nähnyt,
    Ja kaikki on samalla tavalla tehnyt.
            Ja juo, ja laula! etc.
    Jos sull' on yksi ystävä, niin juo!
    Out ystävyyvess' pysyvä, ja juo!
    Taputak tyttöis, ja ann' hänell' suuta,
    Ja jos sinä soat, niin tiek vielä muuta.
            Ja juo, ja laula! etc
    Jos olet vanha ja voimatoin, niin juo!
    Jos olet nuori ja naimatoin, niin juo!
    Sill' juoma vanhallen voimoa lisää,
    Ja nuori ei tarvihtek neuvoa iseä.
            Niin juo, ja laula! etc.
    Jos olet isältäis talon soanut, niin juo!
    Jos noapurit ovat sen velaks' ta'anut', niin juo!
    Sill' juoman aineet sull' moasta kasvaa,
    Etk' tarvihtek viinasta rahoa maksaa
            Niin juo, ja laula! etc.
    Tuomari pännänsä viinahan kastaa, ja juo —
    Riivali talonpojan asiaa vastaa, ja juo —
    Kas' herra, kuin hyvin hään asians' käytteä;
    Koska hään, rahalla laskunsa täytteä.
            Ja juo, ja laula! etc.
    Sotamies tappelee niin kuin poika, ja juo —
    Ja kuin hään vihollisensa voittaa — hään juo;
    Hoavat ja kunnia-merkit hään kantaa,
    Sielun, ja syämmens, likoillen antaa.
            Ja juo, ja laulaa! etc.
    Pappi se soarnaa kyll' voimastaan, ja juo,
    Hään soalins' pitäjält' toimittaa, ja juo —
    Juustot ja pellavat rouallens' kantaa.
    Ja sielunpa autuuen sairaillen antaa,
            Ja juo, ja laulaa! etc.
    Lukkari pitäjäll' häissä käyp', ja juo —
    Hään suonta iskee ja laulele, ja juo;
    Viinalla kurkunsa karkaiseepi,
    Ja pyhänä, kirkossa, parkaiseepi,
            Ja juo, ja laulaa! etc.
    Mittar' hään tikkujaan pistelee, ja juo —
    Hään pyyki-kiviä viskelee, ja juo —
    Hään pituuven, syvyyven, levyyven mittaa
    Ja ketjujen jatkoksi veäntelee vitjat,
            Ja juo, ja laulaa! etc.
    Nimismies rästiä kantelee, ja juo —
    Hään lehmän korvia leikkelee, ja juo —
    Välisten antaa hään viikon aikaa,
    Ja siitten hään laittaa ett' vasarat paukkaa,
            Ja juo, ja laulaa! ja juo, ja laulaa, ja juo!

Gustave Dorén piirros pahoinpitelemänäni

Henrik Klaunpojan antia

Olof Ångerman -projektin puitteissa kannoin kirjastosta kotiini Kaarlo Blomstedtin kirjan Henrik Klaunpoika Horn - ajankuvaus. I Kustaa Vaasan ja Juhana herttuan palveluksessa. Selauslukemisella siitä löytyi aineksia Olofin elämään, mutta muutakin hauskaa tai hyödyllistä.

Heti kirjan toisesta alaviitteestä (s. 7-8) sain kokea sielujen sympatiaa C. A. Gottlundin kanssa. Hän oli Otava I:n sivulla 487 todennut "Pahuus kuin ei niissä Vapa-Huoneen kirjoissa nimitetäk minkän perustuksen peällä hyö ovat näitä puheita kirjaan pistäneet."

Blomstedt ei ole syyllistynyt moiseen viitteettömyyteen. Sivulta 17 löysin tutun Pahkavuoren, Spurilan Jägerhorneja kuvaavassa kappaleessa, jossa sanotaan "... Anna Kristerintytär, joka omisti Uskelan Pahkavuoren, meni naimisiin rälssittömän Eskil Krämerin kanssa. Pojista kolmas, Olavi, oli elossa 1549." Tämän jälkeisen lähdeviitteen "Hornien paperit Ericsbergin sukutilan arkistossa: IX, n:o 6" voisi olettaa viittavan koko perhekuvaukseen, eikä pelkästään viimeiseen lauseeseen?

Viimeinen historian perusopintojen tentti jäi kevätflunssan takia väliin enkä ole kerrannut kapinoivia talonpoikia. Mutta kirjallisuudesta on silmiin osunut kapinaa pienimuotoisempaa veroniskurointia ja tätä myös Blomstedtilla sivuilla 94-95:

Niinpä Loimaalla Satakunnan Alisessa kihlakunnassa tuomittiin v. 1543 kolme talonpoikaa kukin 40 markan sakkoihin "niskottelusta ja tottelemattomuudesta" kuninkaan kirjettä vastaan, "joka koski koko Kokemäenkartanon läänissä v. 1541 pidettävää uutta veronpanoa". Vouti Maunu Niilonpoika oli haastanut heidät kuninkaan eteen 40 markan sakon uhalla, mutta "he eivät tahtoneet suinkaan tulla tänne vastaamaan". Toukokuussa 1544 kuningas kirjoittaa samalle voudille kahdesta talonpojasta, jotka paikkakuntansa verotuskysymyksessä olivat käyttäytyneet perin sopimattomasti. Nämä rauhanhäiritsijät ("säller") olivat esiintyneet "sellaisella ilkimielisyydellä, kapinahengellä ja levottomuudella (skallhet och mytterie och wille) rahvaan keskuudessa ja pyrkineet herättämään heidän joukossaan riitaa ja eripuraisuutta", että kuningas käski ankarasti puuttumaan asiaan, haastamaan heidät käräjiin ja laillisen tuomion jälkeen lähettämään heidät Tukholmaan, jossa he saisivat olla pakkotyössä, kunnes kuningas päättäisi, miten heidän suhteensa oli edelleen meneteltävä.

Niin sitä pitää, satakuntalaiset!

Sivun 285 paikkeilla on suhteellisen laaja alaviite suomalaisten muutosta Ruotsin puolelle 1500-luvun alussa. Metsäsuomalaisiin en ole edelleenkään tarkemmin perehtynyt, mutta tässä yhteydessä puhutaan muustakin muuttoliikkeestä. Västeråsin piispa Petrus Magnin runossa todetaan suomalaisten olevan perin hedelmällisiä ja lähettävänsä lapsensa Tallinnaan ja Riikaan, kun parempi suunta olisi ollut Tukholma ja Gävle! Kyllä me työvoimaksi kelpaamme, kun siitä pulaa on.

Muutamia tietoja vanhimmista taitelijoistamme

Valvojassa 1908 julkaistussa, C. A. Gottlundin papereista suomennetussa kirjoituksessa Muutamia tietoja vanhimmista taitelijoistamme todetaan:

... eli Tukholmassa vielä minun aikanani - s.o. 1820-luvulla - kaksi maanmiestämme, toinen maalari, toinen kaivertaja, molemmat aito taiteilijoita ja toimessaan kuuluisia; vaikkeivät siltä, niinkuin nykyaikana, kaikissa sanomissa maailmalle toitotettuja, eivätkä heidän tekonsa suurin liikkein suositettuja. He elivät kumpikin - pienessä ullakkokamarissaan, neljännessä kerroksessa - pienissä oloissa; ja vaikka he molemmat olivat jo ikämiehiä ja naimattomia; elivät he kokonaan vain taiteelleen, unohdettuina ja syrjässä maailman silmiltä; kuitenkaan osaamatta käytännöllisessä elämässä hankkia erikoista voittoa ja hyötyä teoksistaan.

Gottlundin tarkoittama maalari oli Gustaf Wilhelm Finnberg, "nahjus, joka ei oikeastaan tahtonut saada koskaan mitään käsistään; mutta josta suurine taipumuksineen ja kelpo opintoineen olisi voinut tulla huomattu mies, ellei toiselta puolen köyhyys ja toiselta vastoinkäymiset olisi masentaneet hänen vähän energistä sieluaan. Tottuneena kestämään kaikki, puuttui häneltä ei ainoastaan rohkeus, vaan toivokin, jota ilman ei mitään suurta voida aikaansaada."

Finnberg on noteerattu Suomen kuvataidematrikkelissa ja hänestä on tehty puolen tunnin mittainen dokumenttifilmi. Gustaf Wilhelm Finnberg syntyi Paraisilla 24.11.1784 vanhempinaan merimies Johan Finnberg ja Sofia Henrikintytär Stenroos. Hän kuoli vuonna 1833.

Gottlundin toinen varhainen taiteilija oli Carl Gustaf Lundgren, joka oli "kotoisin Kuopiosta; ja hän oli aikanaan, ellei ainoa, niin ainakin parhain ja taitavin kartankaivertaja Ruotsissa. Muuten oli hän kaikessa säilyttänyt vakaan ja umpimielisen suomalaisen luontonsa muuttumattomana. Minä jouduin sattumoisin tekemisiin hänen kanssaan, siten että kun suomalainen ylioppilaskunta Upsalassa v. 1821 päätti lyöttää kultamitalin kiitolliseksi merkiksi rakkaudestaan ja kunnioituksestaan sen vanhaa ja monivuotista inspehtoria, professori arkiatria Pehr v. Afzeliusta kohtaan, oli meidän pakko etsiä Tukholmasta taitava kaivertaja; ja silloin me käännyimme Lundgrenin puoleen, jota siihen aikaan pidettiin etevimpänä."

Täydellisimmät tiedot Lundgrenistä internetistä löytyvät ruotsalaiselta sivulta. Hänen vanhempansa olivat Israel Lundgren ja Catharina Ulrika Blankensten ja syntymäpäivänsä Kuopiossa 26.12.1779. Vastaava kastetta ei Hiskistä löydy (neljä sisarusta kylläkin 1781-1785), mutta myös SukuForumin keskustelussa Carl Gustafille annetaan samat vanhemmat. Lexikonett Amanda tietää hänen kuolleen hukkumalla vuonna 1854.

Raportti viikonlopusta

Sain vihdoinkin aikaiseksi kunnon työrupeamat Tukholman muistiinpanojen purkamisessa ja Flachsenius-käsikirjoituksen edistämisessä. Toivottavasti siitä ei tule koko vuoden ”sivuprojektia” vaan että pääsisin myös Collina/Procopaeus/Qvist/Saren-sikermän pariin. (Tämä tunnettiin ennen leikkauksia Gustava Adrina Gottlebenin esipolvina.)

Lauantain Hesari uutisoi Sari Kaasisen väitöstä Erään karjalaisen naisen laulut. Siinä tuli esiin yksi nykyisistä lempiteemoistani, menneisyyden tutkiminen tekemällä. Kaasinen oli halunnut tietää voiko kykyajan ihminen oppia laulamaan niin, että tarina hersyää käsillä olevasta hetkestä. Hän toteaa ”Olen varma, että Suomessa on paljon ihmisiä, jotka suoltavat itse lauluja ja tarinoita. Runonlaulaja-sana vain ei ole tätä päivää. Siitä tulee heti mieleen vain kansallispuku ja tuohivirsut.”

Jossain välissä kuuntelin Aristoteleen kantapään tuoreen jakson Mies Kalevalan varjosta! (Soitokone oikeassa reunassa) Käsitteli C. A. Gottlundia, joka on unohdettu? Anteeksi, mutta enkös MINÄ ihan äskettäin varannut tätä mediaa lähes viikoksi esitelläkseni hänen kirjoittamiaan ja keräämiään tekstejä. Pitää sitten olla oikein YLEISRADIOSSA ennenkuin noteraataan...

Ohjelman juontaja muuten luki Gottlundin ”savoksi” kirjoittamia tekstejä aivan oudolla tavalla. Pitää laittaa sävelkulut kohdalleen eikä vaan lukea niinkuin kirjoitetaan. Ja tunnetta mukaan.

Jos muistan oikein niin jutussa todettiin Gottlundin kirjoittaneen ensimmäiset suomenkieliset masturbaatiokuvaukset. Nimimerkki Luen-edelleen-Schäferin-päiväkirjaa toteaa: Ei pidä paikkaansa.

Yrjö Hirvoinen, 1800-luvun alun viihdetaiteilija

C. A. Gottlund esittelee kirjassaan Väinämöiset 1 (1828) puolen tusinaa kansanrunoilijaa. Alla Yrjö Hirvoisesta esitettyjen tietojen tueksi löytyy Hiskistä avioliitto 30.11.1808 ”b.s. Jöran Hirvonen” ja ”rust. dr. Anna Walkoin” sekä 80-vuotiaan ruotuvaivaisen ”Göran Hirvoin” kuolema 25.2.1848.

”Talvella vuonna 1823 kulki Juvalla yksi miero-ukko, joka Hevoisineen kävi kylästä kylään kiertämässä, eli kerjäilemässä niin kuin keillä sanotaan. Hänellä ei ollut muuta reissä kuin yksi säkki, joka oli hänen ainua aittansa, ja kussa hään säilytti niitä ruoka-palaisia, jotka annettiin hänelle ja hänen Runo-ruunallensa. Minä näin häntä Joulu-pyhinnä Vintturin luonna Männymäellä, kussa hään yhellä jalallansa lauleli olven eäressä, ja lauluillansa kootti sinne koko kylänkunnan kuuntelemaan.

Hänen nimensä oli Yrjö Hirvoinen, ja sanoi olevansek Ristiinasta kotoisin, ehkei hänellä ollut kotia niin taivaallista. Ite hään oli varsin onellinen mielestään, ja lauluissaan niin mielullinen, että se heihin unohutti kaikkia muuta. Nähessäin häntä, juohtui minun mieleen Diogenes tynnörinensä, ja oattelin: jos onnellisuus ainoastaan seisoo siinä että olla ilman huoletak, niin ei löyvyk näitä miehiä onnellisempia!

Hänen isänsä, samalla nimellä (Yrjö Hirvoinen) oli ollut sotamiessä, ja asunna Ristiinan kirkolla; hänen äitinsä nimi oli Anna Skottman. Ite hään oli jo nuoruutessaan tullut vaivaiseksi oikeesta jalastaan, ettei hään kyenyt käyvä, jostapa Hevoinen oli hänelle tarpeellinen. Hään oli ollut aikanansa tolppari; mutta ne moalliset menot eivät tahtoneet häneltä kävestyä. Hänen vaimonsa Anna Valkoinen – sekin oli ollut roaja-rikko, sillä se oli tullut sokeeksi. Niin että se kyllä näytti meistä ouollen, mistä se lie soanut näitä ilon-aineitansa.

Tästäpä nähään että ihmisissä löytyy toinenkin mieli, ei ainoasti se luonnollinen tai moallinen; ja että tämä toinen mieli ussein näyttäiksen meillen luonottomaksi, koska sillä ei ouk tämä moallinen luonto. Niinpä Ukko Hirvoinen ei pannut suutansa suruillen näistä ruumiillisistä murheistansa, mutta hukutti heitä näihin henkellisiin huvituksiin, ja oli lauluissansa varsin onnellinen. Hän piti joulua Juvalla kauvemmin kuin ykskään muu. Ja kuin toisten ilot oli aikoa loppunut, niin silloin Yrjö vielä veisaisi laulujansa kylän raiteilla, ja hujautti heitä kujan-suussa.

(Häntä piettiin, ikeän kuin vähä hällä-päissä tahi hölmönä muissa asioissa, ja niin se näytti minustakin kuin ei kaikki saumat oisvat olleet paikoillansa, tahi kuin joku voarna oisi ollut varsin helpoillaan. – Hänen Runoissa osoittaiksen paljon huolimattomuutta ja harjoittamattomuutta; mutta ettei hään ollut ilman runollista juohutusta nähään monesta paikasta, liioitten Kurvilan emännästä, kussa hänen runossa tavataan yhtä erinkummasta mielen-hilpeyttä ja somaisuutta.)

Minä kuulin että hänellä oli monta äkkinäisiä Runoja, joita en oli ennen kuulut; ja kuin kyselin näitä, niin hään sanoi heijän olevan omatekämiään. Minä otin häntä kanssaini Pappilaan, kussa minä viinalla laulatin kaikkia hänen laulujansa.”

Yksi 112 vuuen vanha ukko

Eilisen tekstin jatkoksi toinen pätkä C. A. Gottlundin otsikon Muutamien miejän moamiesten elämyksiä alta. Tätä en ottaisi ihan tosissani. Hiskistä en löytänyt sopivaa kuolintietoa ja hammaslääkärin tyttärenä suhtaudun skeptisesti uusien hampaiden saamiseen.

Kalajoen Pidisjärven kappelissa oli toki Nivala-niminen talo ja koko seurakunta sai nimekseen Nivala. Tarkemmin katsoen Hiskissä on Nivalasta haudattuja vain vuosilta 1783-1824, joten ehkä kuitenkin?

"Juosep Matinpoika Nivala syntyi Kalajoen pitäjässsä Pohja-moalla v. 1610. Häntä tehtiin jo nuorena sotamieheksi ja oman puheensa perästä oli hään seurannut moamiehiänsä Jemtlanniin, josta hään muutaman vuuen peästä tuli takaisin Suomeen, ja piti asuntonsa Nivalassa, vero-tilallansa, Pitisjärven kylässä, Kalajoen pitäjässä. Kuin hään oli 105 vuuen vanha, niin hään nai yhen 60:nen vuotiaisen vanhan piian, jonka kanssa hään eli muutamia vuosia varsin terveennä ja onnellissa. (Stockholms Post-Tidender år 1753, N:o 19, seisoo että hään 105 vuuen vanha, mäni kolmannen kerran naimiseen, yhen 60 v. v. piian kanssa (hään oli sen eistä jo ennen ollut kahesti naitu.))

Hään oli vielä niin virkku ja viriä vanhuuellansa, että hään niinnä viimeisinnä aikoinnakin vielä hiiskutti metässä linnun pyyvöllä, ja kulki vesillä kalanpyyvyksillä, joka elämän-laita aina häntä huvitti. Joka suvi hään kävi muihen joukossa heiniä tekemässä, ja sillä välillä niin hään kaiket kesät liehui käsiverkoillansa lammikoissa. Talvella hään kävi mehässä puun-hakkuussa, ajo ite puitansa kotiin, ja pilkoi heitä pihallansa. Tällä tavalla eli hään 109:sen vuuen vanhaksi, varsin terveennä ja ilman mitään vaivatak. Mutta silloin hänen täytyi vanhuuen voimattomuuesta, vaan ei mistään muusta tauvista, maata vuotehella, jossa hään muihen korjulla vielä eli 3 vuotta, kunnekka hään Marraskuussa v. 1752, täytettyä 112 vuotta, lopetti päivänsä. Hään oli ollut kasvoltaan pieni tansakka ukko. Hään on enin aikansa ei syönyt muuta kuin paljasta olkista ja petäistä leipeä hapa-maijon kanssa. Se tapahtui hänellen kuin monellen muillenkin iällisellen, että hään vanhuuellaan ilmaan mitään kolottamista kavotti hampaitansa, joihen siaan kasvoi toisia uusia, niin että hänellä 109:sen vuuen vanhana oli kaikki hampaat suussa – siitä päivästä hyö eivät eneä lähteneet.

Vuonna 1754 eli niinikkään yksi toinen vanha mies Paltamossa, joka silloin oli jo 113-vuuen vanha, milloin hään siitten lie kuollut ei myö tiiätäk. (Lue: I Jesu namn! Historisk och Oeconomisk beskrifning öfwer Kajaneborgs Län, under Per Kalms praesidium, af Erik Castren. Åbo 1754, p. 10.)"

Se pitkä suomalainen

Eilisen C. A. Gottlund-maininnan ja SukuForumilla vellovan Cajanus-keskustelun varjolla laitan alle Otava-kirjan (1831) osiossa Muutamien miejän moamiesten elämyksiä julkaistun tekstin. Daniel Cajanus ei ole mikään unohtunut suuruus vaan melko äskettäin on hänen elämästään suomennettu 1700-luvulla kirjoitettu kirjakin.

”Daniel Cajanus tahi ”se pitkä Suomalainen” kuin häntä myöskin kutsuttiin, on tullut kuuluvillen ympärin moailmata pituuestansa. Hään mahto olla syntynyt Pohjan moalla, Paltamon pitäjässä, kussa hänen isä Anders Jeremiaksen-poika Cajanus oli Kappalainen. Tämä hänen Daniel niminen poika oli 4 kyynärtä ja 4 tuumaa pitkä, ja matkusti ympäri Europoo näyttäitemässä rahan edestä.

Tultua Preussin moahan, mie Kuninkas Fredrik II samassa pestuutti häntä sotamieheksensa, ja pani häntä siihen isoon Gardiinsa. Mutta Cajanus oli Saulina muihen joukossa, ehkä nämätkin olivat pisimmät miehet, kootut ympärin Europoa. Kuninkas ei tainut sen eistä häntä pitää, vaan anto piirittää hänen kuvansa, jonka se pani seisomaan yhteen saliin Potsdamin kaupunnissa.
Kuin Cajanus oli kyllästynyt, että näin kulkea ympärin maita, näyttelemässään, niin hään koottua paljon rahaa, viimen seisahtui Harlemin kaupunnissa Hollannissa, jossa hään rupeisi elo-leiväksi, kunnialliseen taloon, kussa hään myös kuoli 27 p. Helmi-kuussa v. 1749, viisviienelläkymmenellä aastajallansa.

Häntä hauvattiin s. 3:tena päivänä Maaliskuussa; ja kuin hänen kirstua mitattiin, niin se oli 4 kyynärtä 2 korttelia ja 1 tuumaa pitkä, tahi 5 tuumaa vajoo 5 kyynäretä; leveyveltään se oli 1 kyynärä ja 9 tuumaa. Hään heiti jälestänsä paljon rahaa. Hään lahjoitti 12,000 gylleniä Lutherilaisten lapsi-huoneellen Harlemissa, 6,000 gylleniä niillen Uuistetuillen Franskalaisillen pakolaisillen, ja 1,500 gylleniä Mennoniittiläisten seurakunnallen tässä kaupunnissa. Hänen sisari, jonka ei myöskään sanottu olleen niitä pienimpiä, läksi Hollandiin perimään hänen muuta tavaruuttansa. Hänen vahemmat olivat nuon kohtalaiset, pituueltansa, eikä koko hänen suvussansa löytynyt yhtään erinomattain pitkää miestä; ja mitä hänen ylöskasvattamiseen tuloo, niin ei sekkään oul millään tavalla ollut erinomainen.
(Tämä Daniel Cajanuksen silkki-takki löytyy vielä Pohjan moalla, tallella.)”