Nälkävuodet saivat Eero Järvisen perheen jättämään Kyrön torpan Nurmijärven Otbyn eli Uotilan kylässä.
Pian olivatkin kaikki vähäiset hynttyyt koolla lähtöä varten. Pian oli isäkin naulannut muutamia laudanpätkiä ikkunoihin peitoksi pahanilkisten särkemishalun estämiseksi. Pian myöskin oli hevosluuska, luiksi laihtunut kaakki, valjastettuna reen eteen portaan vieressä, muuan sylillinen jotakin pahnan sekaista rehua reessä. Tuon rehun sisään peittivät äiti ja isä meidät siskokset. Ja kun ovi oli lukittu ja tukeva puukanki lyöty poikkipuolin sen eteen, läksi luuska horjuen astumaan äidin ja isän kävellessä kahdenpolin rekeä. Lähellä porttia pysähti luuska horjuen astumaan äidin ja ikäänkuin pyytäen ettei häntä enää vaivattaisi, vaan että hän saisi jäädä kotiin kuolemaan. Hetkisen siinä vielä katselimme taaksemme jokainen. Äidin ja isän siinä pyyhkiessä kyyneleitä, kuului tuvan takaa parkaiseva, valittava ja vihlova ääni. Samassa juoksi samalta suunnalta esiin surkeasti volisten lasten lemmikki, kirjava kissa. Sillekin mahtoi elämä yksin aavistaen sen, suljetun kodin ulkopuolella tuntua tukalalta ja tuiki mahdottomalta, jonka vuoksi senkin mieli oli suuntautunut pois, pois pelastuksen etsintään. Äiti antoikin mirrin minun kainalooni ja läksi luuska taas eteenpäin.
»Minne mennä?», sitä kyselivät äiti ja isä vielä maantielle päästyäkin. Mutta mentiin kuitenkin. Ja juuri kuin joku vaistomainen aavistus siitä, mihin oli kulku suunnattava kuljettiin suurta valtamaantietä eteenpäin, sitä kohden, jonka päätepaikka oli pääkaupunki. Useita ihmisiä sekä edellä että jälessä näkyi jo kulkevan samaan suuntaan. Ensimäisessä tienristeyksessä kohtasimme sinnepäin pyrkimässä myöskin kokonaisen perhekunnan, mies ja vaimo sekä kolme lasta. Isä ja äiti vetivät yhdessä perässään kelkkaa, jossa istui nuorin lapsista, kahden vuotias, sekä vanhimman lapsen kuollut ruumis. »Se kuoli nälkään vähän tuonnempana, ja varmaan kuolemme kohta jokainen», valittain puhelivat vanhemmat. Kelkan jälessä kävellä taaperteli viidennellä oleva rääsyihin kääritty tyttönen, kompastelle nurin epätasaisella tiellä tuon tuostakin. Äitini nosti lapsen meidän seuraamme kuormalle.
Tien varrella olevassa kylässä poikettua erääseen taloon, möi isäni hevosen rekineen, valjaineen, kuormineen päivineen talon isännälle, saaden hintana kaksi puhtaasta ruisviljasta leivottua reikäleipää. »Muuten olisi pitänyt pian jättää kaikki maantielle», sanoi hän.
Mutta nyt oli meidän jokaisen turvauduttava jalkoihimme, päästäksemme eteenpäin. Tyttönen, joka oli otettu maantieltä levähtämään kuormallemme, sairastui, saatuaan vähän leivästämme nälkänsä vaimentamiseksi ja kuoli äitinsä syliin ylempänä mainitussa talossa, jonne lapsen vanhemmat jo perästä olivat ehtineet.
Kuten sanottu, eteenpäin oli mentävä. Koleana tuiverteli tuuli pohjoisesta. Mielellään olisi pysynyt huoneessa, sillä jalkineista ei ollut paljon mitään tietoa ja vaatetuksesta oli tuskin lainkaan apua pohjoista vastaan. Maantien varrella joka mökki, torppa ja talo olivat täynnä nälän ja kylmän uuvuttamia kulkioita, niin ettei juuri missään ollut tilaa uusille tulijoille. Ja sitäpaitsi ei alituiseen ahdisteleva ja mustana peikkona väijyvä nälkäänkään nääntyminen siihen tilaisuutta antanut. Kun melkein kaikissa ihmisasunnoissa oli jokaisella taistelua oman hengen eteenpäin viemisestä, ei monikaan voinut toisilleen avuksi olla, ei vaikka olisi tahtonutkin. Ja päinvastoin niillä jolla vielä olisi ollut leipää ja sen särvintä nälkäisille jaettavaksi, ei taasen ollut siihen tahtoa eikä halua.
Yleensä rikkaat ovat aina olleet kitsaampia kuin vähemmissä varoissa olevat. Jopahan siitä todistaa Raamattukin. Turhaan ei Jeesuskaan huuda: »Voi teitä rikkaita!» Niin oli laita näinä koettelemusten vuosinakin.
Mutta jo silloinkin löytyi joku Nikodeemus ja Joosef Ariamethilainen. Yksi sellainen oli talokas H—la Helsinkiin menevän tien varrella Helsingin pitäjässä. Hänellä oli ehkä kymmenien vuosien takaa koottua viljaa suurten aittojensa suuret jyvähinkalot täpöytäynnä. Heti suurimman hädän rynnistäessä ja nälkäisten ilmestyttyä hänen kynnyksellensä, sanoi hän emännälleen: »Kuules Henriikka, minua niin säälittää nuo ihmiset, joita täällä käy aina lisääntyvässä määrässä pyytelemässä. Ne ovat niin kuihtuneita ja nälkiintyneen näköisiä, että heitä pitäisi ryhtyä auttamaan».
»Samaa minäkin, että niitä pitäisi auttaa. Meillehän on Jumala antanut millä auttaa», sanoi Henriikka, ja liikutuksen kyynel kihosi hänen silmäkulmaansa sekä äänensä vapisi.
Isäntä Heikki H—la painoi lakin päähänsä ja läksi ulos. Häntä vastaan tuli pihalla joukko kerjäläisiä, noin kymmenkunta henkeä, aikuisia sekä lapsia. Useat tulijoista olivat niin kalpeita ja väsyneen näköisiä. H—län säälivä sydän alkoi rajusti sykkiä. Hän nosti heidän »hyväänpäiväänsä» lakkiaan ja kehoitti heitä astumaan vain tupaan. Itse hän meni leipäaittaan tarkastelemaan miten pitkälle jaettavaksi olisi valmista. Kun renki-Matti oli parallaan menossa pihan poikki, huusi H—la hänetkin aittaan.
»Otahan tuosta vartaan päästä kiini, viedään se tupaan, niille nälkäisille täytyy nyt antaa. Nehän ovat ihmisiä niinkuin mekin, ei niitä saa nälkään tappaa. Ja kun nähtävästi valmiit leipävarat loppuvat pian, on sinun Matti, nyt meneminen myllyyn. Pannaan niin suuri kuorma kuin hevonen voi vetää. Ihmisillä on nyt kovat ajat käsissä».
H—la huokasi syvään ottaen olallensa toisen leipävartaan pään Matin toisesta kantaessa. Kun he tulivat tupaan, ladottiin leivät vartaasta kasoihin pöydälle. Sitten isäntä nouti toisesta aitasta suuren kalakulhon, täynnä suolatuita silakoita. Istui sitten pitkän honkapöydän taakse rahille ryhtyen särkemään kovettuneita leipiä. Neljään osaan hän ne särki, latoen kunkin palasen päälle muutamia hopealle hohtavia silakoita, jakaen jokaiselle tuvassa olevalle käypäläiselle tuollaisen annoksen kullekin. Tätä tehdessään veisasi hän liikutuksesta vapisevalla äänellään: »Sä runsaast, ratki ravitset, Elävät einehellä», j.n.e. (Keski-Uusimaa 12.7.1924)
H—lan sydämellistä rakkautta ja siitä johtuvaa anteliaisuutta saivat sittemmin lukuisat joukot mieroa kiertäviä katovuosien uhreja kokea. Mutta kymmenittäin henkensä heittäneitä saivat hänen isällisestä hyvyydestään myöskin sen viimeisen palveluksen, jolloin maa saa omansa takaisin. Kun näet lopen nälkiintyneet saivat H—lassa tuntuvan annoksen ravintoa, eivät he voineet sitä kestää, vaan kovia tuskia kärsien vetivät viimeisen henkäyksen, muuttaen pois sinne, jossa ei enää ole katovuosia, eikä nälän ja vilun kärsimyksiä. Mutta H—lakin katovuosien jälkeen oli melkeimpä kuitiksi kulunut mies, ja hänen emäntänsä väsynyt ja lopen kuihtunut. Molemmat hekin, muine väkinensä saivat nälkää ja puutetta kärsiä. Mutta he ottivat nuo kärsimykset vastaan ilolla, Jumalaa kiittäen. Eipä suotta ollut sepitetty se kiitoslaulu, jota vielä nykyisenkin ihmispolven vanhimmista kiitollisina hyräilevät:
»Meidän isäntämme on oiva hyvä,
Etumies juuri etevä;
Joka holhoo köyhää kansaa,
Niinkuin isä lempeä.
Isäntämme sydän huokaa:
Nälkää näkeväiset tänne tulkaa,'
Leipää saatte kylliksenne
Syökää aivan tarpeeksenne.
Pirtti täynnä käymäkansaa
Lännest', pohjast', etelästä,
Hyväntekijän maine kaikoa
Auttain runsahasti pälkähästä».
Tämä runo, jota silloin laajalti laulettiin, sisälsi noin parikymmentä säkeistöä, mutta on sittemmin, nykyisen ihmispolven mielestä jo pois unhottunut.
Minäkin, vanhempaini ja siskoni kera, sain nauttia noin kolmen vuorokauden aikana tämän hyväntekijän antimista. Ja mikäli silloin kansan kesken kerrottiin, oli H—lan isäntä pitänyt huolta nälkäisten ravitsemisesta niin kauvan, kunnes hänen monivuotinen viljavarastonsa oli kokonaan loppunut, ja hänen itsensäkin täytyi emäntineen lähteä avun etsintään.
Harvinaista oli tällainen uhrautuvaisuus niinä kauhun aikoina talonpoikaisen kansan keskuudessa. Leipäainetta kyllä varakkaimmilla maanomistajilla oli silloinkin, ja kuntien viljavarastot, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, olisivat voineet monta ihmistä pelastaa nälkäkuolemasta, mutta täytyy sanoa; he eivät tahtoneet! (Keski-Uusimaa 16.7.1924)
.jpg)
.jpg)
