Historiallista matkantekoa Heinolasta Lahteen

Kahden päivän Hämeen retkeä suunnitellessani halusin kokea jotain uutta, joten ostin paluumatkan osaksi lipun laivaan Heinolasta Lahteen. Vasta Heinolan kaupunginmuseossa tuli mieleen, että kokemukseni olisi myös historiallinen. Seinätaulu kertoi, että matkustusliikenne kyseiselle välille käynnistyi, kun Vääksyn kanava oli valmistunut 1871 ja Kalkkisten kanava 1878. Lisäksi museolla tiedettiin, että 1890-luvun alussa matka kesti 4 ja puoli tuntia.

Nykyaikainen risteily kestää yhtä kauan, joten oli aikaa ajatella kaiken laista. Kuten sitä, missä (jos missään) laiva pysähtyi matkalla. Kuvittelin löytäväni vastauksen helposti kotiin päästyäni Kansalliskirjaston digitoinneista, mutta erehdyin. Matkasuuntia Suomessa opasti vuonna 1888:

Lahdesta (Vesijärvestä) lähtee höyrylaiva "Heinola" Heinolaan joka sunnuntai ja keskiviikko k:lo 3 j. pp. sekä perjantaisin klo 4 e. pp. Heinolasta palaa sama laiva joka maanantai, torstai ja perjantai klo 12 päivällä. Matka vie aikaa noin 3 1/2 tuntia. 

Väliasemista ei ole puhetta myöskään Turistissa 1891, josta kylläkin selviää yksi merkittävä ero nykypäivään: Liput olivat erihintaisia peräsalongissa (3 mk), etusalongissa (2,50 mk) ja etukannella (1,50 mk).

Matkapäiväni oli aurinkoinen ja istuin kannella koko matkan. Erityisesti alkumatkasta tarkastin etenemistä Google Mapsistä, sillä halusin tietää milloin ohitimme Ilmavallanniemen eli esivanhempieni torpan ja isovanhempieni mökin paikan. Sitä lähestyessä oli syytä myös muistella äitini mummoa, joka souti vaarini Heinolan kouluun samalla järvenselällä.

Päinvastaiseen suuntaan 1890-luvun alussa kulkenut J. Elfström kirjoitti Ruotsalaisesta

Taas uusi maisemakuva: korkeita kallioita, osaksi metsittyneitä, osaksi hävittävien kulojen korventamia, sinertävää vettä, lukuisasti ihmisasuntoja ja kalavenheitä. Me kulemme äärettömän laajojen tukkilauttojen ohi. Tuolla on eräs noita usein jättiläisrungoista kokoonpantuja piikenttiä ähkyvän ja puhkivan hinaajalaivan vetämänä lähtenyt liikkeelle. Etanan hitaudella liikkuu Suomen metsien rikkaus sahamyllyille, meidän laivan kiitäessä eteenpäin ja jättäessä nämä kauas, kauas jälkeensä. (Jyränkö 16.7.1895)

Nyt ei näkynyt tukin puolikastakaan. Myös Kalkkisten kanava oli erilainen Elfströmin kokemana.

Rannalla vilisee ihmisiä, kirjavasti puetuita talonpoikaistyttöjä ja pellavatukkaisia poikia tunkeutuu esille kaupitellakseen ihmeen ihania mansikoitaan - näiden seutujen varsinainen erityisyys - ja vasta saatuja, hopeanhohtavia lohia. Kiireessä tarjotaan ja tingitään sinne ja tänne kunnes viimein suostutaan polkuhinnasta, sillä pian kuuluu kimakka vihellys ja hitaasti kulkee laivaa ulos avatusta sulusta.

Minä en huomannut matkan järvissä mitään eroa, mutta Elfströmille Päijänteen

tumma vesi, tiheä, tumma havumetsä ja jäykät kallioiset rannat antavat tälle järvelle syvällisesti vakavan muodon, joka kovin poikkeaa Vesijärven valoisasta, iloisasta seudusta. Ainoastaan siellä ja täällä kohoaa saari tuosta tummansinisestä vedestä, kaukana näkyy kirkontorni, yksinäinen talo eli jonkun herraskartanon punaset katot, muuten vallitsee synkkä hiljaisuus laajalla vedenpinnalla.

Vesijärven ihanuus saakin Elfströmin tekstissä niin pitkän osuuden, että jätän sen lainaamatta. Saavuttuani itse Lahden satamaan olisin mielelläni astunut vuonna 1912 opaskirjassa Matkailureitti Wesijärwi - Heinola - Mankala - Sitikkala kuvattuun "pikkujunaan", joka olisi "kiidättänyt" minut "kaarrellen kaupungin ympäri" rautatieasemalle. Jouduin harhailemaan jaloin ja odottamaan junaa, jota ei oltu enää aikataulutettu laivamatkailijoita varten.

Heinolan kaksi muuta museota

 Kesäretkeni helmeksi muodostui Heinolan taidemuseon näyttely Arvid Liljelundin tuotannosta. Pari tauluista oli tuttuja, mutta häpeäkseni en olisi osannut yhdistää niihin tekijän nimeä tai tiennyt hänestä yhtään mitään. Tilanne korjaantui epätavallisen informatiivisilla näyttelyteksteillä, jotka perustuivat Marianne Koskimies-Envallin väitöskirjaan Vaurastuva kansakunta kuvina 1869-1899 : Arvid Liljelund, hänen laatukuvamaalauksensa, niiden todellisuuspohja ja vastaanotto (1998).

Liljelund oli oleskellut Heinolassa ja odotukseni mukaisesti näyttelystä löytyi taulut, joista kaupunginmuseossa oli vain tekstit.

Tauluja oli kerätty useista eri kokoelmista ja osa, kuten yllä oleva Kiltti-piika, ovat yksityiskokoelmissa. 

Turkulaisessa markkinaprojektissa esiinnostettu kellojen vaihto sai Liljelundilta kuvallisen muodon.

Lääninkivalteri Aschanin talossa pääsi fiilistelemään aitoa 1700-luvun tunnelmaa. Ei ollut ihan yhtä hienoa kuin Kristiinankaupungin Lebellin talossa, mutta samaa tunnelmaa. Keittiön roiskemaalatuista seinistä puolestaan tuli mieleen Porvoon Holmin talo. Olisiko lääninkivalteria voinut tuoda reippaammin esille? Plussaa esinetiedoista, joissa oli epätavallisen runsaasti tietoa alkuperästä.

Toista kertaa Heinolan kaupunginmuseossa

Kesämatkani jatkui Lahdesta Heinolaan, jossa olin viimeksi autoturneellani. Muistan pettyneeni kaupunginmuseoon, mutta en syytä. Tälläkään kertaa en poistunut tyytyväisenä, vaikka näyttely oli uusittu.

Alku oli kronologisuudessaan positiivinen. Arvostin myös kivikautisen reenjalaksen kopiota. Aikajana toi Lahden historiallista museota selvemmin esiin kyläasutuksen synnyn ja toinen varhaisista kylistä sattui olemaan esivanhempieni asuinpaikka, joten sain sidoksen aiempaan tietoon.

Seuraavassa huoneessa hypättiin Heinolan perustamiseen, jonka ymmärtämistä ei auttanut tekstitaulujen sijoitus köyden taakse. Tässä tai seuraavassa huoneessa huomasin seinältä pienen tarran, joka ohjasi kuuntelemaan Tarinasoittimesta lisätietoa. Koska olin lähes ainoa vierailija palasin ensimmäiseen huoneeseen, jossa oli istuin, kuuntelemaan yhden pätkän kuulokkeettomasta kännykästäni. Tarinallinen versio kohensi kronologiaa, mutta koin kuuntelun muissa huoneissa hankalaksi, joten se jäi tekemättä.

Kotiinpäästyä kuuntelin Tarinasoittimen annin läpi ja erityisesti kolmas huone ja sen vitriiniseinän alimman ruudun kahleet avautuivat aivan uudella tavalla.

Mutta koska kierroksellani olin seinätaulujen varassa, ne alkoivat neljännessä huoneessa ärsyttää. Sisältö oli näennäisesti yksityiskohtaista, mutta ei kontekstoinut Heinolan tapahtumia mitenkään Suomen yleiseen hehitykseen. Oliko kylpylöitä joka kulmalla?

Koululuokan vitriineissä oli mielenkiintoista esineistöä, jolle en löytänyt mitään selostusta. Toivottavasti ei ole ajateltu, että vanhemmat selittävät näitä lapsille, sillä esineet olivat 1900-luvun alkupuoliskolta toisin kuin nykyiset vanhemmat tai isovanhemmat.

Vaikeaselkoisin huone esitteli komean kalustekokonaisuuden ja paikallisen vaikuttajan, mutta en ymmärtänyt viestiä edes kuunneltuani Tarinasoittimen annin.

Seuraavan huoneen komeasta pienoismallista paikansin koulun, jota vaarini kävi. Onnekkaasti se oli lähellä kirkkoa, johon olin kurkistanut ennen museokäyntiä.

Verrattuna vuoteen 2018 sain kuitenkin irti enemmän Heinolan historiasta. Tuolloin jätin jostain käsittämättömästä syystä väliin kaupungin kaksi muuta museota, mutta paikkasin virheen tällä kertaa.

Esivanhempien etsintää 2024, käytännön esimerkki

Vuosikymmen sitten olen yrittänyt juurieni etsintää Asikkalassa ja kirjoittanut nurinkurisen tekstin, johon oli parin vuoden viiveellä tullut kommentti sukutauluineen. Aika testata auttaisivatko taitojen ja digitaalisten mahdollisuuksien lisääntyminen eteenpäin Ilmavallan torpparipariskunnan Eric Simonsson (s. 1799) ja Maria Helena Johansdotter (s. 1803) esivanhempien etsinnässä. 

Edellisellä kierroksella kertynyt tieto koski Maria Helenan äidin Eva Mattsdotterin (s. 5.12.1769 Heinola) juuria. Kun tämä meni naimisiin 4.10.1801 sulhasensa Johan Jakobsson (myöh. Flyckt) oli 4.10.1801 renki maaherran residenssissä. 

Nyt (ks. alla) selvisi, että vuoteen 1789 mennessä ja ehkä vasta kyseisenä vuonna Heinolan Paason kylän Jaakkolaan tuli iäkäs ja armeijasta eronnut Jacob Nilsson Flyktig sekä kolme poikaansa Johan (s. 1776), Augustus (s. 1780) ja Jacob (s. 1780). Perheen isä kuoli 22.12.1789 Heinolan kirkonkirjojen mukaan 60-vuotiaana, mutta voi olla että hän oli hieman nuorempi. 

Isänsä menettäneet pojat päätyivät eri Heinolan taloihin rengeiksi. Johan palveli aluksi Paason Jaakkolan kahta isäntää, mutta vuodesta 1796 alkaen hän oli renkinä Heinolan kaupungissa maaherran residenssissä osana rahastomestarin palveluskuntaa.

Lokakuussa 1801 solmitun avioliiton jälkeen Johan muutti Evan kanssa Marjoniemeen, jossa syntyivät Maria Lena s. 8.1.1803, Elisabet s. 4.3.1806 ja Michel s. 25.8.1812. Elisabetin kasteen aikaan Johan oli lähtenyt isänsä tielle ja oli värvätty sotilas. Lastenkirjasta (1798-1821, 240) käy ilmi, että Johan oli sotilas Adlercreutzin värvätyssä rykmentissä. Arkistojen portti tietää kertoa, että "Adlercreutzin rykmentti oli vuoteen 1804 saakka nimeltään Uusi jääkärirykmentti tai Suomalainen värvätty jalkaväkirykmentti. Se oli 1800-luvun alussa suurin Suomeen sijoitetuista värvätyistä joukko-osastoista; siihen kuului 13 komppaniaa ja noin 2000 miestä." Rykmentti hajoitettiin Suomen sodan jälkeen.

ArkivDigitalin Generalmönsterrullor-haulla löytyivät rykmentin katselmukset, joissa Johan ja (ainakin) kaksi kaimaansa olivat mukana. Iän perusteella Johan ei liittynyt Asikkalan komppaniaan vaan Porvoon komppaniaan, jota katselmoidessa Ilolassa 29.6.1805 hänet kirjattiin 28-vuotiaaksi Porvoon komppanian sotilaaksi 64 (Generalmönsterrullor - Männingsregementen, grenadjärförband, frikårer och andra 1513 (1805) Bild 1690 / sid 133 (AID: v480506.b1690.s133, NAD: SE/KrA/0023)). Mutta vuotta myöhemmin sama mies kuvataan naimattomaksi, mikä ei stemmaa (Generalmönsterrullor - Männingsregementen, grenadjärförband, frikårer och andra 1514 (1806) Bild 1920 / sid 164 (AID: v480507.b1920.s164, NAD: SE/KrA/0023)). Onko otettava huomioon mahdollisuus nimen vaihdosta rekrytoinnin yhteydessä?!

Vaihtoehto. Parolassa 12.11.1804 pidetyssä katselmuksessa 32-vuotias Johan oli ollut 9 kuukautta Asikkalan komppanian sotilas 141. Syntymäpaikakseen on merkitty hieman yllättävästi Porin lääni. Sama paikka on yllä ja alla, mikä vähentää luotettavuutta. (Generalmönsterrullor - Männingsregementen, grenadjärförband, frikårer och andra 1512 (1804) Bild 2830 / sid 279 (AID: v480505.b2830.s279, NAD: SE/KrA/0023)). Sama mies oli katselmuksessa Hattulan Nihattulassa 18.6.1805 (Generalmönsterrullor - Männingsregementen, grenadjärförband, frikårer och andra 1513 (1805) Bild 1960 / sid 153 (AID: v480506.b1960.s153, NAD: SE/KrA/0023))

Mainitusta lastenkirjasta näkyy myös se, että perheeseen kuului ennen avioliittoa syntynyt Evan poika Johannes (s. 14.2.1799), jonka epäilen olleen myöhemmin Heinolan Jyrängön lampuoti Johan Candelin/Kandelin. Maria Lena päätyi piiaksi Asikkalan Salon kylän Tornioon, mistä käsin hän meni naimisiin 26.12.1823 (RK Asikkala 1815-25, 105). Tilalleen tuli pikkusiskonsa Elisabet, joka muutti Heinolasta virallisesti Asikkalaan helmikuussa 25.2.1824. Äitinsä Eva kuoli 55-vuotiaana 22.4.1824. Johan muutti seuraavana vuonna virallisesti Asikkalan puolelle (RK Heinola 1826-1931, 239).

Johan kuoli 50-vuotiaana 9.2.1826 ja asui hautauskirjauksen mukaan edelleen Marjoniemessä.

***

Johanin taustan etsimisessä käytin Heinolan kaupunkiseurakunnan rippikirjan läpikäynnin sijaan FamilySearchin hakua. Se toi esiin rippikirjan maaherran residenssin sivun (RK 1801-1812, 21), jossa lääninrahastonhoitajan palkollisista ylimpänä on renki Johan Jacobsson (s. 1776), joka kävi ehtoollisella vielä 14.5.1801 ja siirtyi sivulle 181. Kyseisen sivu maaseurakunnan puolella on Marjoniemeä ja vaimonaan Eva eli kyseessä oli oikea renki.

Aivan vanhanaikaisesti sitten pakitin aiempaan kaupunkiseurakunnan rippikirjaan, jossa Johan oli ollut rahastomestarin renkinä vuodet 1796-1800 (s. 15). Vähän tätä ennen (s. 13) hän oli tullut sivulta 73. Tällä tarkoitettiin maaseurakunnan siirtyväisväestön kirjaa 1790-94, jossa Johan on renki Paason Jaakkolassa ja tullut sivulta 75, johon on kirjattu saman talon toinen osa, jossa Johan oli päässyt ripille 1792. Tätä ennen hän oli tullut sivulta 128. 

Kyseessä on lastenkirja 1779-1797, jonka yliviivauksin alta erottuu, että Johanin isä oli palveluksesta eronnut sotilas Jacob Flykt ja hänellä oli pikkuveljet Augustus (s. 1780) ja Jacob. Hiskiin hypäten veljesten isä löytyy haudattujen listasta. Afsk.sold. Jacob Nilss. Flyktig kuoli 60-vuotiaana 22.12.1789 Paason Jaakkolassa. En kuitenkaan löydä häntä Jaakkolassa tätä edeltävästä Heinolan rippikirjasta enkä maaliskuussa 1789 allekirjoitetusta henkikirjoituksesta (KA 8964:684-685).

"Kaikki seurakunnat" haku kasteiden puolella ei tärppää Johanin ja Augustin osalta. Puuttuvat syntymäpäivät kielivät siitä, että he ovat syntyneet jossain muualla kuin Heinolassa. Mutta missä?

"Kaikki seurakunnat" haku Hiskissä osuu lupaaviin häihin 19.11.1786 Joroisissa. Sekä sulhanen Jäg. Jacob Flycht el. Kaupin että morsian Pig Anna Tenhutar ovat Kerisalosta, jossa heille syntyy 26.9.1787 poika Jacob. Samalla vaihtoehtoisella nimellä varustettu Jacob Flyckt on kuitenkin elossa FamilySerchin haulla löytyneessä Mikkelin rippikirjassa 1794-1804 eikä syntymävuosi 1752 sovi Heinolassa tavattuun. Sama mies nuorennusleikkauksella tai kaimansa löytyy ArkivDigitalin Generalmönsterrullor-haulla. Joroisissa syntynyt Jacob Flyckt oli 37-vuotias katselmuksessa 25.6.1799 (Generalmönsterrullor - Savolax fotjägarregemente 1037 (1797-1801) Bild 3580 / sid 120 (AID: v997871.b3580.s120, NAD: SE/KrA/0023))

Generalmönsterrullor-haku sukunimellä Flycktig tuotti osumia vain Suomesta. Näistä viidestä yksi koski liian nuorta miestä ja neljä muuta samaa vuoden 1737 paikkeilla syntynyttä miestä. Kuolinikä 60 vuotta Heinolassa on todennäköisesti arvio, mutta olisiko se heittänyt kymmenellä vuodella? Viimeinen katselmus on vuodelta 1782, jolloin iäksi on merkitty 45, mutta huomautuksessa riveistä poistumisesta puhutaan yli 50-vuotiaasta.

Vuoden 1783 paikkeilla tämä Jacob Flyckt (s. 1736) vaimonsa Elisabet Magnusdotterin (s. 1748) kanssa muutti Elimäen Rahikkalan Munnusta (N:o 21) "Koiskalaan", jota en löydä (RK 1783-90).  Vaimon erikoisemman patronyymin avulla pariskunta löytyi torppareina Elimäen rippikirjasta Rahikkalassa N:o 11 (Suonpää/Mattila) vuosina 1784-1788. Täältä oli lähdetty Orimattilaan.... Jotta elämä ei olisi liian helppoa, Elimäestä puuttuu kriittisten vuosien kastetut, enkä löydä Flycktiä lastenkirjasta.

Muistoja 1850-luvun opettajasta

Olen jo aiemmin lainannut Ernst Jakob Valdemar Bonsdorffin muistelmia kotiopettajastaan ja Heinolan ihmeistä kirjastaan, mutta kierrätän vielä ensimmäisestä opettajastaan herkullisen kuvauksen, joka julkaistiin Uudessa Suomettaressa 1.2.1912. Heinolan kouluun päästyään  Bonsdorffin opettaja oli Adolf Fredrik Bökman, 

yleisesti tunnettu Klapka-nimellä. Hän oli jo silloin iäkäs mies, eikä hänellä liene ollut suuriakaan opettajalahjoja. Bökman oli huvitettu erittäin laskuopin opetuksesta ja pani pääpainon reguladitri'n (kolmiluvun laskun = päätöslaskun) oppimiseen. Päntättiin päähämme sääntö: tunnetut luvut kirjoitetaan peräkkäin ja x neljänneksi, ensimäisen ja kolmannen jälkeen vedetään pystysuora viiva (se oli meistä pääasia) ja sitten kerrotaan viivojen väliset luvut ja tulo jaetaan ensimäisellä luvulla. Sääntö kylläkin oli hyvä ja olisi vienyt oikeaan tulokseen, mutta siinä pulma, mikä luku on pantava ensimäiseksi sarjassa. 

Keksimme kuitenkin keinon. Kolme oppilasta, jotka laskivat nopeimmin, saivat urkkijan toimen. Yksi näistä pani ensi sijalle ensimäisen esimerkissä olevan luvun, toinen oppilas toisen ja kolmas kolmannen. Jos luvut olivat oikein kerrotut ja jaetut, oli yhdellä näistä varmaan oikea tulos. Kävivät sitten vuorossa näyttämässä laskunsa. Sillä, joka iloisena palasi luokkaan, oli lasku oikein suoritettu; ja nyt tiesivät kaikki luokan oppilaat, mikä noista kolmesta tunnetusta luvusta oli pantava ensimäiseksi. Jos vaan sitten oikein kerrottiin ja jaettiin, tuli oikeita tuloksia. 

Muuten oli Bökman niitä harvinaisia sen ajan opettajia, jotka eivät käyttäneet ruumiillista rangaistusta. Hän oli myös suuri voimistelun rakastaja ja näytti meille jos jonkinmoisia voimistelutemppuja. 

Hän oli myös erittäin innostunut Unkarin vapautussotaan 1848 ja vihasi katkerasti itävaltalaisia. Hyvällä tuulella ollessaan ja muutenkin, oppilasten pyynnöstä, kertoi hän erittäinkin Klapkan urotöistä. Kun huomasimme että opettaja oli kyllin innostunut kertomuksessaan, huusimme me: "mennäänpä antamaan itävaltalaisille selkäsauna"! Silloin ryntäsi Klapka ja koko oppilaslauma ulos. Pojat asetettiin riviin ja jokainen sai käteensä paksun sauvan. Pienen innostuttavan puheen jälkeen huusi Klapka "hurraa" ja koko rykmentti hyökkäsi ulkohuoneriviä vastaan ja paukutteli armottomasti sauvoillaan "itävaltalaisia". Lukuvuoden ensimäisellä viikolla lyötiin kaikki ikkunapahaset rikki ja sitten koetettiin särkeä ovet. vanha matami päivitteli ja sanoi usein: "kyllä se rehtori on välistä hullu", ja luulen minäkin, että saattoi olla ruuvia irti hänen päästään. Muutama vuotta sen jälkeen kävin katsomassa ala-alkeiskoulua ja kyllä siellä vieläkin oli merkkejä itävaltalaisten selkäsaunasta.

AS1: Heinolan kaupunginmuseossa

Kotimaan autoturneeni käynnistyi juhannuksen jälkeisenä tiistaina ja ensimmäinen pysäys oli Heinola ja erityisesti Heinolan kaupunginmuseo. Ensikäynti oli monella tapaa aiheellinen. Heinola on vaarini koulukaupunki, useiden esivanhempieni kotipitäjä, yksi kuningasparin 1802-reissun yöpymiskohtaista (teema johon palaan muutamaan kertaan) ja kesän vaihtuva näyttely käsitteli pukeutumista.

Näyttelyä oli somessa mainostettu jonkinlaisella linkityksellä tulossa olevaan pukeutumisen historiaa käsittelevään artikkelikokoelmaan. Minun krinoliinini eivät siihen kelvanneet, mutta katkeruus tästä ei mitenkään vaikuta näyttelyarviooni. Se nyt vaan oli aneeminen, tyyliltään toteava ja kokonaisuutena pettymys.

Kohokohta oli kruununvouti Carl Erland Savoluviukselle (1824-1891) kuulunut virkapuku.

Ja jotain oivallusta opettajattarien vaatetuskehityksessä.

Perusnäyttelystä astuin ensimmäisenä residenssihuoneeseen. En tainnut kaikkia tekstejä huolellisesti lukea, mutta eipä osunut silmiini mainintaa 1802-yöpymisestä. Eikö se toisi mitään loistoa? Tässä ja myöhemmässä kaupunkikuvahuoneessa oli kaksi Nils Schillmarkin 1700-luvun maalausta Heinolasta. Toisesta yritin kirjaa tehdessäni epätoivoisesti etsiä verkosta hyvää kuvaa, mutta eipä tullut mieleen kysyä museolta.

Kaupungin historiasta kertoi myös pieni käsityöläisammatteja kuvaava huone, mutta pääosa tilasta oli käytetty tyylisisustuksiin. Ei siis kronologiaa esineineillä eli Lohjan, Porvoon ja Tammisaaren järkytysten jälkeen oltiin tutussa ja turvallisessa. Eikä keittiössä ollut sokerihakkuria.

Tyylihuoneista ainoa kiinnostava esine oli maalaus komeasta päärakennuksesta. Kun yritin löytää sen tietoja huoneen kyltistä, totesin, että sen kuvaus ei vastannut taulujen nykyjärjestystä. Paikalla oleva henkilökunta ei pystynyt auttamaan. Retoriset kysymykset: jos ommöbleeraa, voisiko tarkistaa huoneen tekstit? jos on uusi työntekijä museossa, kannattaisiko kiertää huoneita lippukassan vieressä juoruilun sijaan?

Kyltin tietojen varassa arvaten näyttää todennäköiseltä, että kyseessä on Ingeborg Westfeltin maalaus Herransaaren kartanosta 1870-luvulla, jolloin se kuului Heinolaan. Rakennus paloi 1877 ja alue kuuluu nykyään Jaalaan.

Tampereen muistolaatasta kylään Heinolassa

Lauantain museopäivän reitityksen varrelle osui raittiustalon muistolaatta, joka pysäytti kolmiulotteisuudellaan. (Tampereen muistolaatoilla on oma sivustonsa. Niihin on luonut katsauksen myös Joel Niininen blogissaan.)

Pysähdyttyäni luin toisenkin laatan, jossa mainitusta Tampereen talouskoulusta tuli mieleen, että vaarini kertoman mukaan äitinsä Helmi Vilhelmiina Järventaus (s. 18.6.1891, k. 26.3.1963) oli suorittanut siellä kurssin.

Käytän tarkoituksellisesti ilmaisua kertoman mukaan, sillä vaarini puheissa mäkituvista tuli torppia, torpista taloja ja taloista kartanoita. Yritinkö mainintaa vuonna 2007 tehdessäni kirjaa Ilmavallaksi ja Ilmavaltana. Erkki Ilmavallan esipolvet ja nuoruusvuodet mistään tarkistaa? Tuskin. En kai ole edes ottanut käsiini Vuokko Lepistön historiikkia Sata vuotta Tampereen talouskoulussa. Puhumattakaan, että olisin selvittänyt missä koulun mahdollisesti tallella oleva arkisto on.

Paljon muuta on tullut 21 vuoden aikana tehtyä, mutta Helmi juurineen jäi ja unohtui edellä mainitun kirjani kuivaan sukutauluun. Esipolvistaan ei löytynyt mitään erityisen kiinnostavaa ja perheensä ei esiintynyt missään perheperinteen tarinassa. (Toisin kuin vaarini isän suku, jota tarkastelin uudestaan kesällä 2014: osa 1, 2 ja 3) En ole koskaan edes hakenut heistä tietoa digitoiduista sanomalehdistä!

Sukunimeksi otettu tilannimi Järventaus ei ole helpoimpia haettavia. Eikä asiaa auta se, että kyseessä on Mattilan tilan osa kylässä nimeltä Härkälä Heinolassa. Yleisiä nimiä hakiessa pitää käyttää yhdistelmiä, jotka saattavat rajata mielenkiintoiset tulokset pois. Tulos jäi siis laihaksi, mutta tarjoaa sentään vähän tietoa Härkälän kylän elämästä ja sen kehityksestä.

• Kylässä oli metsää, johon ulkopuolinen saattoi hirttäytyä (Finlands Allmänna Tidning 3.12.1869)
• Kylässä tapettiin iittiläinen mies 33 veitseniskulla (Hufvudstadsbladet 28.3.1873)
• Kylän talolliselta varastettiin 12 vuotta vanha hevonen (Östra Finland 29.11.1889)
• Kylään perustettu laulukööri esitti Hoosiannan Heinolan kirkossa ensimmäisenä adventtina. "Paljon ylevämmältä tuntuu, kun nuori nouseva sukupolvi harjoittaa laulua ja kirkko veisua, kuin että he kokoontuu maantielle suurin laumoin huutamaan koko maailman yhteistä rekivirttä ja pitämään jonkin epäsiveellisen huoneessa luvattomia tanssi huvia" (Jyränkö 29.11.1892)
• Jyränkö julkaisi 19.4.1895 kyläläisen kirjeen, jossa kerrottiin että:

Härkälän kylä, joka on Heinolan pitäjän lounaisessa kulmassa, Lahden ja Heinolan välisen maantien varrella. Noin 5 vuotta takaperin oli kylässä aivan toisenlaiset melskeet kuin nyt. Kylään kokoontui melkein joka pyhäpäivä naapurikylistä niin paljon miehiä, että oli mainitun kylän raitilla niinkuin markkinat. Juotiin ja tapeltin sekä oman kyläläisten että vieraitten kanssa, että matkamiehen oli vaikea pästä rauhassa kulkemaan maantietä kylän läpi. Mutta nyt on jo kuitenkin toisin. Kylä on sittemmin paljon sivistynyt eikä kasaannu enään naapurikylistäkään juomamiehiä, kun ei ole enään juovuttavia juomia kylässä. Eipä tappeluitakaan kuulu kylässä niin kuin ennen. Jokainen tietää ja ymmärtää, että harvoin selvät miehet tappelevat ja matkamieskin pääsee jo rauhassa kulkemaan kylän läpi. Siitä kiitos ruununmiehille ja erittäinkin kylässä asuvalle poliisille, joka on sanut kylän niin paljon sivistymään. Kylässä on joitakuita vuosia ollut lainakirjasto. Kiertokoulua ei ole tosin ollut kuin kerran vuodessa, mutta pyhäkoulua ovat jotkut isänät pitäneet joka pyhä ja siitä kiitos heille. He ovat olleen ahkerat pyhäkoulun pitämiseen tähän asti ja sopii toivoa että niin ovat etteenpäinkin. Kansakouluhan se olisi sangen tarpeen, mutta siitä ei ole kuulunut vielä ainakaan mitään. 

Tässä välissä on hyvä vilkaista karttaan vuodelta 1914 ja todeta, että Järventaus ei ollut kyläraitilla vaan sivummalla. (Koskipää (kartano, Hartola) : Koskipään kartanon (Hartola) kartat (kokoelma) : Kartat : Heinolan pitäjä rajaseutuineen piirretty Maanmittauksen ylihallituksessa olevien karttojen ja paikkakuntalaisten tekemäin täydennysten perusteella. (Koskipää Ia* 38/- -))

Koulu saatiin historiikkisivun mukaan Vierumäkeen 1902 ja saman vuoden lopulla esivanhempani muuttivat Hartolaan. Toivottavasti eivät sivistystä pakoon. Ja toivottavasti eivät tervehtineet uusia naapureitaan ”Ollaaan Härkälästä eikä arkalasta!”

Näköjään tila on ollut myynnissä kolme vuotta sen jälkeen (Lahden lehti 6.8.1906) Lainhuutoja ja perukirjojakaan en kattavasti käynyt läpi vuonna 2007.

Lääketieteen historiaa

Eilen pidettiin Suomen lääketieteen historian seuran syysseminaari, käsittääkseni ensimmäistä kertaa. Paikalla oli innostunut yleisö ja esitykset olivat antoisia. Taukokeskusteluissa totesin olevani paikalla, koska olen kiinnostunut tavallisten ihmisten historiasta, johon taudit liittyvät joka aikana.

Ensiksi puhuneen Päivi Räisänen-Schröderin aihe oli minulle tuttu jo Joensuusta. Kertaus on opin äiti ja yleisökeskustelusta laitoin muistiin Heikki S. Vuorisen maininnan, että osa 1800-luvulla Suomeen tuodusta kiinanpuukuoresta ei ollut aitoa. Nykyäänhän myös viedään lääkeväärennöksiä kehitysmaihin.

Saara-Maija Kontturi kertoi piirilääkärilaitoksen varhaisvaiheista perustuen graduunsa Parantajat ja tieteentekijät : piirilääkärit Ruotsin valtakunnassa 1700-luvun lopulta 1800-luvun alkuun. Hän jatkaa aiheen parissa väitöstutkimusta, jossa keskittyy Suomen alueeseen. Päälähteinään ovat piirilääkärien vuosikertomukset, joista vain osa on painettu amatöörien iloksi.

Lääkäreitä valmistui Ruotsin valtakunnassa liian vähän väestön määrään ja levinnäisyyteen nähden. Aihetta sivuten minulla oli tallessa Heinolan lasareetin rekrytointi-ilmoituksia Ruotsin ajan lopulta. Paikan täyttö onnistui kolmessa kuukaudessa kesällä 1795, mutta ei kevättalvella 1806.

Inrikes tidningar 29.5.1795

Posttidningar 17.8.1795

Inrikes tidningar 21.2.1806

Inrikes tidningar 30.4.1806

Sari Aalto kertoi 1900-luvun lääkärikoulutuksesta, jossa pantiin rajoja tutkinnon suorittajien määrälle 1910- ja 1930-luvulla, ja 1950-luvulla opiskelupaikkoja lisättiin huomattavasti.

Mona Rautelin on tutkinut piiloraskauksia, joissa raskaana oleva nainen ei itse huomaa olevansa raskaana eikä sitä välttämättä huomaa tutkiva lääkärikään. Kuukautisten tapaiset vuodot jatkuvat ja kropan muoto ei viittaa raskauteen. Näitä koskevissa uutisoinneissa on usein kommentteja "kyllähän nainen tietää", mutta todistettavasti ei vaan tiedä.

Ilmiö on tunnistettu jo antiikin aikaan ja mainittu ruotsalaisessa kirjallisuudessa 1500-luvulla, mutta se ei edelleenkään ole laajasti tunnettu. Nykyään tiedetään, että piiloraskauteen ei vaikuta kokeneisuus synnyttäjänä, ikä, varallisuus, siviilisääty, mielenterveysongelmat tai päihteiden käyttö. Mutta monet eivät tiedä piiloraskaudesta ilmiönä mitään.

Tilassa olevat mieltävät synnytyksen käynnistymisenkin sairaskohtaukseksi ja lapsen tulo on niin suuri yllätys, että se saattaa johtaa lapsenmurhaan. Rautelin on poiminut aineistoa nimenomaan näistä oikeustapauksista.

Tarja-Liisa Luukkanen yhdisti esityksessään Karstulan kirjaston lainauslistat 1880- ja 90-luvuilta paikkakunnalta kerättyyn kansanperinteeseen. Lääketieteellisiä kirjoja oli lainattu vähän - ainakin verrattuna Lutherin Kirkkopostillaan. Luukkanen argumentoi, että kansalla ei ollut tarvetta etsiä hoitotietoa kirjasta, kun jokaiseen lääketieteelliseen ongelmaan oli loitsut ja sanat omasta takaa.  

Viimeiseksi puhui Timo Vilén sodan jälkeisestä kariestutkimuksesta ja -valistuksesta. Hammaslääkärin tyttärenä kuuntelin mielenkiinnolla. Molempien maailmansotien aikana sotaa käyvissä maissa karieksen määrä oli laskenut ja syntyi hypoteesi yhteydestä sokerin kulutukseen. Ruotsissa tehtiin epäeettisesti ihmiskoe mielisairaalan potilailla, joiden ravintoa pystyttiin kontrolloimaan. Tulokset valmistuivat vuonna 1949 ja ne vahvistivat sokerin käyttötiheyden merkityksen. Mutta tämä julkistettiin vasta vuonna 1953.

Koululakko Heinolassa syksyllä 1908

Hupilehdessä Flugsvampen oli vuonna 1908 tällainen kuva koulumatkasta Heinolassa

Mistä kyse? Lehden runosta ei selviä kuvaa enempää: poliisisaatolla on viety lapsia kouluun. Sopiva selostus on julkaistu Otavassa 10.10.1908:

Heinolan alkeiskoulun jatkoluokkien oppilaat ovat kauan aikaa olleet hyvin tyytymättömiä koulun matematiikan opettajaan, maisteri Wilho Tommiseen, jonka opetus oppilaiden mielestä ei vastaa tarkoitustaan. Tyytymättömimpiä ovat olleet kahdeksanen luokan oppilaat. Viime maanantaina jättivät vihdoin mainitun luokan oppilaat koulun rehtorille K. E. Sonckille kirjelmän, jossa he pyytävät rehtoria ryhtymään toimenpiteisiin että maisteri T. poistettaisiin opettajan toimestaan, sekä selittivät että ellei tähän pyyntöön suostuta, niin oppilaat omat päättäneet yksimielisesti olla saapumatta matematiikan tunneille.

Kun rehtori ei voinut pyydettyihin toimenpiteisiin ryhtyä, toteuttivat kahdeksannen luokan oppilaat seuraavana päimänä, tiistaina uhkauksensa ja poistuivat matematiikan tunnilta. Tämän johdosta kääntyi rehtori Sonck kaupungin pormestarin puoleen pyytäen poliisin avustusta oppilaiden keskuudessa vallitsevan niskoittelevan kapinahengen kukistamiseksi. Pian saapuivatkin poliisikonstaapelit oppilaiden koteihin käskien heitä lähtemään tunnille. Käskyä noudattaen saapuivatkin oppilaat luokalle matematiikan tunnin lopulla. Sittenkin kieltäytyivät oppilaat yksimielisesti rehtorin kehotuksista ja ankaran rangaistuksen pelotuksista huolimatta opetusta seuraamasta ja toistivat maanantaina rehtorille jättämässä kirjelmässä esitetyn vaatimuksen.

Ja tämä siis ennen oppivelvollisuutta! 

Elämän taistelua Heinolassa 1901

Otsikko on Velikullasta 17/1901, jossa se oli liitetty seuraavaan kuvaan

Alla ollut teksti selvensi hieman.

Hätä on suuri Heinolassa. Kylpyvieraat syövät niin paljon, etteivät kaupungin muonavarat tahdo riittää. Nälkään ollaan kuolemaisillaan. Siksi tähystelevät eukot rannalla piimävenettä kuin vartiat valleillaan vihollista. Ja kun sellainen selällä nähdään, niin kilvan sen valloitukseen hyökätään. Ei auta hameen kastumista eikä kinttujen sääliminen, kun hätä on edessä.

Innoituksensa piirros oli saanut Jyrängöstä 18.7.1901, jossa sama toisin sanoin

Kun taas on kesä kuumimmillaan ja kesävieraita kaupungissamme paljon, ei ota varsinkin tuoreet ruokatavarat piisatakseen menekin mukaan. Tuoreet voit, maidot, munat, lihat ja kalat, ovat joka aamu muutamassa hetkessä ostettu pois kun kädellä pyyhkäisten. Enin osa ostajista kuuluu useasti jäävän aivan ilman. Sempätähden varsinkin kaupparannassa, uudistuu vanha heinolainen näytelmä. Muijat näet kokivat toistensa änskällä kilpailla kuka heistä pääsisi parhaimpaan suosioon ruokatavaroiden myyjien kanssa. Ei siinä auta häikäillä kun maalais-venhe lähestyy rantaa, täytyy kainaloitaan myöten rynnätä järveen, jos mielii jotakin saavansa. Eräät ovelimmat heinolaismuijat ovat melkein tottuneemmat kun sorsan pojat tekemään sukelluksia ja rynnistelemään vedessä silloin kun Rutalahdelta piimäpaatti saapuu Heinolan rantaan.

Rutalahdelta! Minun sukulaiseni voi olla kuvan veneessä!

Heinolan ihmeitä

Heinolan kartta 1833. Kansalliskirjasto

Ernst Jakob Valdemar Bonsdorff kävi koulua Heinolassa 1850-luvun alkupuolella ja on kirjassaan Elämäni varrelta (1933, 2p.) kuvannut niin opettajia kuin koulun ulkopuolistakin elämää.

Bonsdorffin muistelmien mukaan tuolloisella Heinolan kaupunkisaarnaajalla Johan Fredrik Svinhufvudilla

"oli suuret eläinkokoelmat, hyönteisiä ja lintuja. Kotonaan hän piti mm. kesyä puolikasvuista karhua ja kurkea. Nämä tulivat usein koulupihalle. Pojat painivat karhun kanssa kaikessa rauhassa. Kurkea sen sijaan pelkäsimme, se kun aina terävällä nokallaan tavoitteli pikkupoikien silmiä, eivätkä pojat olleet korkeampia kuin kurkikaan."

Eivätkä tässä olleet kaikki kaupungin villieläimet, sillä Heinolassa

"asui yhteen aikaan eräs luutnantti Glansenstjerna, jolla oli kopissa kaksi sutta. Hänen suuri huvinsa oli heittää sutten raadeltaviksi kiinni ottamiaan koiria. Tuo julma mies lopetti elämänsä hirveällä tavalla. Hänen äitinsä asui lähellä Heinolaa. Eräänä päivänä hän saapui äitinsä kotiin, nielaisi sisäänastuessaan myrkkykapselin ja kuoli muutaman tunnin päästä hirveitä tuskia kärsittyään."

Lisäksi

"Heinolan kaupungin laidassa on hiekkaharju. Kouluaikanani oli vanha Grek-niminen mies kaivanut harjuun luolan, jossa asui kesät talvet. Siellä hän oli elänyt kymmenkunta vuotta. Usein kävimme kurkistamassa hänen luolaansa. Mistä mies oli tullut, sitä en tiedä, tiedän vain, että hän puhui murteellista suomea, lieneekö ollut kotoisin Venäjän Karjalasta."

Juurisolmun epävarma avaus

Malmström-onnistuminen yli odotusten sai minut yrittämään uudestaan juurieni Asikkalan umpisolmua. Äitini isän suvun saapuminen "tyhjästä" Ilmavallan torppaan kun on jäänyt vaivaamaan. Varsinkin kun kyse on niinkin tuoreesta ajankohdasta kuin 1800-luvusta.

Tämä saapuminen tapahtuu Asikkalan rippikirjassa 1815-1826. Eric Simonsson (s. 1799) ja Maria Helena Johansdotter (s. 1803) ovat sen sivulta käsin käyneet ehtoollisella vuodesta 1824. Heidät oli vihitty 26.12.1823, jolloin Eric oli Urajärven "Rytyniemestä" ja Maria Helena Salon kylän Torniosta.

"Rytyniemen" jäljille päästäkseni hain sieltä kastettuja lapsia. Torppari Simon Henriksson oli vaimonsa kanssa saanut siellä lapsia 1799-1805 eli hänen pitäisi näkyä jossain rippikirjassa. Jep, Simon on Heponiemessä ennen kuolemaansa. Mutta seuraavan rippikirjan Heponiemessä ei näy Ericiä. (Asikkalan pitäjänkartassa näkyy Ilmavallanniemen ja Heponiemen välissä Ryytlahti. Onneksi vaari ja mummo eivät ole elossa todistamassa miten vähän mökkikäynneillä kuullusta on jäänyt päähäni.)

Valitettavasti Simonin lasten kasteissa ei näy Ericiä, mikä olisikin tehnyt asian liian helpoksi. Ericin ja Maria Helenan esikoisen kummina on Ilmavallan toisen torpan vaimo Lena Simonsdotter (s. 1803), joka on kylläkin uskottavasti Simon Henrikssonin tytär.

Myöhemmissä Ericin ja Maria Helenan lasten kasteissa (1829, 1831, 1832, 1834, 1836) esiintyy kummina Heinolan Jyrängön lampuoti Johan Candelin/Kandelin, jolla on vaimo Maria Michelsdotter. Heidän mennessään Heinolassa 26.12.1824 naimisiin Maria on lampuodin tytär Jyrängön Tuomaalasta ja Johan Johansson Candelin renki Heinolan maaherran residenssissä. Patronyymi herättää toiveen sukulaisuudesta Maria Helenan kanssa ja sama toive taisi syntyä vuosina 2006-07 tätä pähkäillessäni. Valitettavasti Johanille ei ole rippikirjassa merkitty syntymäaikaa. Myöhemmin on itse ilmoittanut vuodeksi 1799. (*)

Tämä sopisi hienosti Heinolassa 14.2.1799 syntyneeseen aviottomaan Johannekseen. Tämän isäksi ilmoitettu "drg. Joh. Jac.ss. Flykt" (s. 1776)  meni 4.10.1801 naimisiin Johanneksen äidin Eva Mattsdotterin (s. 5.12.1769) kanssa. Heille syntyi lisää lapsia Marjoniemen rälssitilalla: Maria Lena s. 8.1.1803, Elisabet s. 4.3.1806, Michel s. 25.8.1812. Eva kuoli 55-vuotiaana 22.4.1824 ja Johan 50-vuotiaana 9.2.1826.

Maria Lenan syntymävuosi stemmaa kaivattuun ja hänen kanssaan yhtäaikaa ennen avioliittoa Salon kylässä on vuonna 1806 syntynyt Elisabet Johansdotter, joiden molempien on todettu tulleen Heinolasta. Ei tätä varmana voi pitää, mutta lupaavaa on. Varsinkin kun vaarin muisteluissa esiintyi Marjoniemi  Ilmavaltojen lähtöpaikkana.

Eli uhkarohkeasti vielä lisäsukupolvi Evan tarkan syntymäpäivän pohjalta. Hänen vanhempansa olivat 27.12.1752 avioituneet sotilas Matts Mich.ss. Logreen (s. 1723) ja Lusin Huovilasta lähtenyt Maria Eliasdotter (s. 1726). (Lapsia Lusissa Eva s. 28.11.1754, Anna s. 9.12.1759, Margaretha s. 25.5.1762, Elias s. 27.1.1764, Adam&Eva s. 5.12.1769.) Marian vanhempia ei saa vahvistettua kasteluettelosta, mutta siinä esiintyy Lusista vuosina 1729-1734 vanhempina Elias Larss: ja Anna Eskilsdr.

(*) Johan Candelinin eli vaimoineen vielä Jyrängön Tuomalassa 1843-1852, mutta rippikirjassa 1853-1862 tila on vaihtanut isäntää ja nimensäkin Tähtniemeksi. Johan ja Maria on siirretty vuonna 1862 Nynäsin muonatorpparien sivulle. Heillä ei ilmeisesti ollut omia lapsia.

Surkeita kuolemia

Turun Wiikko-Sanomissa lueteltiin 17.11.1821 Turun hiippakunnassa vuonna 1820 "onnettomalla tavalla" kuolleita

Niistä on 17 tappanut itsensä; 29 lasta äideiltänsä ja ammoiltansa tukautettu; 6 lasta ja 18 aikaihmistä murhatut; 27 vahingon kautta kuollut; 1 Ukkoiselta hengettömäksi lyöty; 192 hukkunut järveen ja 3 kaivoon; 17 paleltunut, 17 kuolleiksi rutistettu; 19 hengettömiksi pudonnut; kuolleeksi on palanut 1 tulipalossa, 1 kiehuvassa viinan panoksessa, 1 kuumassa rankissa, 1 varissa vellissä, 5 kiehuvassa vedessä. Ilman sitä on kuollut 4 tulen haavoista, 1 haikuun, 18 väkevistä juomista, 1 kirveen ja 2 veitsen haavoissa, 2 kärmeen pistosta, 1 ryypätystä sked-vedestä eli Salpietarin happeesta, 14 tietämättömästä tapauksesta, 1 vuorta kruudilla särjettäissä; 2 on ammuttu, 2 puskettu ja 2 hevoiselta potkastu kuolleeksi; 1 hirttänyt itsensä vahingossa ja 2 pään heikkoudessa; 3 löyttynä metsässä kuolleina.

Hiskin avulla selviää, että "sked-veden" uhri oli Lopella 60-vuotias "hofslag.hu. Lisa Rosenblad". Ukkosen lyömä oli ainakin 5-vuotias Samuel Pyhäjärvellä. Ullavalla puolitoistavuotias Abraham putosi kiehuvaan pataan.

Numerossaan 6.10.1821 Turun Wiikko-Sanomat raportoi yksityiskohtaisemmin eräästä onnettomasta kuolemasta.

Lusin kylässä, joka on Heinolan kappelissa ja Hollolan pitäjää, tapahtui viimeisen Syyskuun alussa seuraava surkea asia. Talonpoika Kaarlo Sipilä kaivoi mainitussa kylässä uutta kaivoa, josta toiset astialla ja vintillä ammensivat mullan ylös. Kaivo oli jo saatu viittä syltä syväksi; mutta yhtähyvin ei ollut vielä siihen pantu arkkua eli kehää, estämään multaa vierymästä sisään. Sentähden tapahtui että kaivon reunat eli syrjät äkkiä lohkesivat ja vieryivät kaivajan (Karlo Sipilän) päälle, joka sillä tavalla hautaantui viiden sylen syvyyteen maan sisään ja kuoli sinne, ennen kuin saatiin ylös-kaivetuksi, jättäin paraimmalla iallänsä murheeseen vaimon ja lapset jälkeensä.

Kaarlo Karin piirros Tuulispää 10.7.1903

Heinolassa epäluotettava palvelija ja raesade

Posttidningar 25.4.1782 sisälsi harvinaislaatuiseman kuulutuksen. Ainakaan en muuhun vastaavaan ole toistaiseksi ole törmännyt.
Turun hovioikeus oli tuominnut herrasväenpalvelija Anders Sundbergin uhkapelistä ja rahanlainauksesta herransa nimeä väärin käyttäen ruumiilliseen rangaistukseen. Hänet oli suljettu Porvoon raatihuoneen vankihuoneeseen, josta hän pääsi pakenemaan 11.3. Kyseessä oli näinollen etsintäkuulutus.

Tuntomerkit: 22-vuotias, syntynyt Itä-Göötanmaalla. Hento varreltaan. Vaaleanruskeat hiukset ja kulmakarvat. Tavanomaisesta poikkeavasti pukeutunut: raidalliset liivit, valkoinen kangasröijy, säämiskähousut, joissa pienet mesinkinapit, villasukat ja saappaat. Osaa soittaa viulua, huilua ja klarinettia. Puhuu jonkin verran venäjää.

Jos tällaisen ilmestyksen näkee pitää ottaa yhteyttä viranomaisiin, sillä mies on saatava toimitettua takaisin Porvoon tyrmään.

Tavanomaisempi uutinen Heinolasta julkaistiin sanomalehdessä Inrikes tidningar 24.7.1788. Kesäkuun lopulla oli satanut lähes pienten kananmunien kokoisia rakeita, jotka rikkoivat kahden rusthollin ikkunoita. Neljänkymmenen viljelijän ruissato oli mennyttä ja takana jo 8-9 heikon sadon vuotta.

P.S. Alueelta painettu kartta vuodelta 1914: Koskipää (kartano, Hartola) - Koskipään kartanon (Hartola) kartat (kokoelma) - Kartat -Heinolan pitäjä rajaseutuineen piirretty Maanmittauksen ylihallituksessa olevien karttojen ja paikkakuntalaisten tekemäin täydennysten perusteella. (Koskipää Ia* 38/- -)

Hämäläinen retkiraportti (2/2)

Heräsin ("vaihteeksi") tarpeettoman aikaisin ja ehdin jatkaa lauantai-iltana aloitettua Heinola-kierrosta. Ihania puutaloja ja muutamia kivoja funkkistaloja. Sää oli aamulla selvästi kylmennyt ja päästyämme ensimmäiseen kohteeseen, Sysmän Nordenlundin kartanon pihalle, alkoi myös sataa. Lähes olematon kiinnostukseni kuppikiviin ei riittänyt piikkiaidan ylitykseen ja märässä heinässä kävelyyn, mutta suurin osa ryhmästä kävi ihailemassa maaston aarteita.
Kiersimme bussilla Sysmän keskustaa ja opas luetteli oikealla ja vasemmalla sijaitsevia kuppikiviä ja muita löytökohteita. Osuimme kirkolle puoli tuntia ennen jumalanpalvelusta ja kurkkasimme sisälle. Pieni keskiaikainen kirkko oli laajennettu 1800-luvulla ristikirkoksi.

Sysmän kotiseutumuseon lähelle oli rakennettu ennallistus rautakautisesta asuinrakennuksesta. Sisällä oli aika mukavaa. Minä ja muutama muu olisi (sateesta huolimatta) arvostanut katon vedenpitävyyden sijaan alkuperäisiin materialeihin pitäytymistä. Muovinen patolevy pisti silmään. Tutustuimme myös lainamakasiiniin sijoitettuun museoon, jonka katto piti myös sadetta ja ryhmä viipyi siellä mielellään.

Mutta piti jatkaa Sysmän Vanhakartanoon, jossa meidät toivotti tervetulleeksi isäntä itse. (Ja katto piti sadetta.)Kuulimme kartanon historiasta ja söimme lounaan. Sen jälkeen sade jatkui ja lenkkarini olivat märät. Minkä takia lusmuilin Naumin leirikeskuksella, jossa minulta jäi näkemättä todistajalausuntojen mukaan komea lapinraunio. Kävin kyllä katsomassa kivikautisen asumapainanteen, jolle valokuvaustaitoni eivät pystyneet tekemään oikeutta. Saman voi sanoa Sysmän Supitusta, josta kuva alla.

Sen sijaan Hopeaharjun susikuoppa oli yleisömenestys, metsäpolulle viitsineiden kesken. Opastaulun mukaan 3 metriä leveä ja 3 metriä syvä kuoppa on rakennettu 1700-luvun lopulla. Se oli käytössä vielä 1800-luvun lopulla, jolloin kansakoulunopettaja oli kertonut kuopan keskellä seisseen pylvään, jonka päässä oli haaska. Luonnollisesti kuoppa myös katettiin.

Hollolan kirkkoon en oikein jaksanut keskittyä, kun olin siellä juuri viime vuonna ollut. Keskityin kaverin pyytämään hautausvaakunadokumentointiin ja suunnilleen sattumalta käännyin kuin paikallinen opas nosti mattoa ja näytti alta... esi-äitini Anna Eosandran hautakiven! Jota en nähnyt edellisenä kesänä, vaikka mielestäni olin kysynytkin sen perään. Matto ehti laskeutua ennen kuin sain kuvaa otettua tai suuta auki. Opastuksen jälkeen ääni väristen kysyin josko olisi mahdollista saada kiveä katsoa uudelleen. Toki oli. Poistettiin koko matto.

Tämän ekstaasin jälkeen jätin Kapatuosialle kiipeämisen ja yritin sen sijaan saada kirkon läheisestä Kunnantuvasta edustavan kuvan. Kävisi talohistoriikkiin (jos sen joskus teen), sillä molemmat on piirtänyt Vilho Penttilä.

Rakennusten jälkeen palasimme luontoon. Kiikunlähde on muinainen ja kai sillä on ollut muinaisille ihmisille merkitystä kun nykyaikaisetkin tuijottivat hartaina. Hyttysistä huolimatta.

Retken viimeinen kohde, Kirk'ailan mäki, kuullosti kiinnostavalta, mutta paikalle päästyä totesin olleeni siellä jo viime vuonna. Mutta on Hämeessä paljon näkemätöntäkin, seuraava reissu kalenterissa heinäkuun lopussa.

Piirroksia Heinolasta

Yllä ote Heinolan asemakaavasta, yläkulmansa mukaan vuodelta vuodelta 1838, mutta digitaaliarkistossa IK Heinolan kaupungin pääasemakaava. Tykistöalueen suunnitelma. 1855-1855 (1). Polulta VeSA linnoitus- ja rakennuspiirustukset >VeSA Heinolan linnoitus- ja rakennuspiirustusten arkisto > VeSA Heinolan linnoitus- ja rakennuspiirustukset löytyy myös hirsisen tykistömakasiinin piirrustukset, vahtituvan piirrustus, suunniteltu aita ja puisen käymälän piirrustus. Asemakaavasta ehkä eniten iloa, varsinkin jos pystyy paikallistuntemuksella arvioimaan onko se suunnitelma vai myös jonkun ajan toteumaa kuvaava.

Vastaavia uutuuksia myös Loviisasta, Haminasat, Mikkelistä, Lappeenrannasta, Kyminlinnasta, Hämeenlinnasta, Helsingistä ja Hankoniemestä.

Heinolan markkinat

Gottlundin painattamista Yrjö Hirvoisen runoista kaksi käsitteli Heinolaa. Pitkänpuolinen Jyränkö jääköön väliin, mutta alla kuvaus Heinolan markkinoista, joilla joku tai jotkut Asikkalan ja Heinolan esivanhemmistani ovat olleet myös.
Mieli-juotella julistan / Kuinon syksyllä, suvella,
Keväellä kerkkiällä; / Silloin suuri Suomenkansa
Kovahasti kokountuupi / Jylkisehen Jyränköhön.
Kuin on latsit laitettuna, / Mierä-päivät piätettynnä;
Markkinat on mainittavat, / Jossa samuu Savolaiset,
Pohjolaiset polisoovat, / Hämäläiset helisöövät.
Tuli tänne Turun Liäni, / Helsingistä suuret Herrat,
Kaupunkista Kauppa-miehet / Kyyin kanssa kulettaapi,
Tavaroita tanhuillen. / Kuinon puo’it pyvättynnä,
Lauvoista on laitettunna. / Silloin suuri Suomenkansa
Kaupuniss’ on kahen-puolen, / Onpa toisia torilla;
Piikkinäitä pihti-pieliss’, / Kahvi-pannuja kavulla
Rahtyörit on rakettanna - / (Paloviina parempana).

Hämäläiset helisöövät / Sillan-suussa, sunti-paikka
Jossa parret parisoovat. / Väki valta vaeltaapi,
Tahtoi kuatua kaunti; / Ajoivat Muaherran muahan,
Piältä kassoi Kammareerit. / Oli vahvat vahti-miehet -
Otti kiini kiiruhusti, / Voati vanki-kartanoihin,
Miehet tuotiin tokki-huusiin. / Koska päivä piätettihin,
Aamu toinen alottihin, / Tuli Tuomar’ tutkimaani
Kuinka eilen elettiini. / Silloin vankit vastuellivat:
”Hyvät Herrat helpoittaaka! / Eilen tässä elettiini,
Rahallamme ravittini, / Toverit on toisin-käsin. -
Viina tämän villin suatto!” / Tuomarit ne tutkistivat,
Juoma-sakot juttelivat. / Laskit vankit vallollehen.