5 keskiaikaista kirkkoa, kaivos ja linnanraunio (1/2)

Avoimen yliopiston retki lähti torstaiaamuna liikkeelle syksyisessä säässä katsomaan osin samoja paikkoja kuin kurssin aiheena olleet Suomen muinaismuistoyhdistyksen taidehistorialliset tutkimusretket. Ensimmäinen kohteemme oli Perniön kirkko. (Ajomatkalla meitä viihdytettiin tarinalla 1600-luvun penkkiriidasta. Seurakunnan muistakin ristiriidoista voi lukea Seppo Kärpäsen gradusta Esivalta, pappi ja paikallisyhteisö : Pernion kirkkoherrat Perniön pitäjäyhteisössä 1645-1700.)

Kirkossa oli ihailtavana säilyneet holvimaalaukset, jotka näyttivät ensin pelkältä ornamentiikalta, mutta joukossa on (kai tunnistettaviksi tarkoitettuja) ihmishahmoja. Tuntuu järjettömältä vaivannäöltä, kun heikommassa valaistuksessa jäävät väistämättä näkymättömiin. Eli kyse lienee minulle tavoittamattomasta uskonnollisesta ajattelusta aivan kuten (muistiin palanneet) Milanon tuomiokirkon katon sadat pikkupatsaat, jotka eivät näy kadulle ollenkaan.

Kuorin lattiassa oli jäljellä hienoja hautakiviä.

Kirkkolaiva on saanut ympärilleen vitriinin, sillä hyvin varovaisesti ja nimeämättömiin asiantuntijoihin vedoten sitä arveltiin Suomen vanhimmaksi säilyneeksi. Sen mainittiin jo vuoden 1752 inventaariossa ja laivatyypiltään edustaa 1500- ja 1600-luvuilla käytettyä kravellia.

Osa kirkon veistoksista kuuluu nyt Museovraston kokoelmiin, mutta jäljellä on krusifiksi ja kaksi pientä värinsä menettänyttä hahmoa.

Seuraava kirkko oli Kemiön, joka oli 1781 palanut niin, että lattiassa olleet hautakivetkin olivat säpäleinä. Pari oli koottu paljon myöhemmin asehuoneen seinälle.

Sisätilassa oli siis keskiaikaa enää muoto, jonka korostamiseksi 1960-luvun korjauksessa oli purettu urkulehteri ja sen maalaukset oli koottu entistä muistuttaen.

Kemiön askeettisuuden jälkeen esteettisesti rikas - taidehistoriallisen tutkimusretken silmissä katolisen näköinen - Sauvon kirkko teki vaikutuksen

Paikalliset ovat rikkauteen ilmeisesti tottuneet, sillä pyhän Yrjänän hevosen jalkojen viereen oli jätetty virsikirja ja käsidesipullo, jotka siirsimme valokuvauksen tieltä pois. Itse kuitenkin näköjään otin kuvan niin, että kyseiset esineet näkyvät pöytäliinalla varustetulla pöydällä. Taustalla rekonstruoitu piispanistuin.

 Hautajaisvaakunoita on säilynyt runsaasti.

Holviornamentiikkaa

Komea ovi, jonka ajoitusta en selvittänyt.

Ruumisvaunut olivat esillä olevan kirkkoneuvoston pöytäkirjan lainauksen perusteella vuodelta 1912.

Seinämaalauksista oli jäljellä ympäri kirkkoa suurikokoisia kohtauksia, joissa (lähes?) kaikissa oli puhekuplaa muistuttava teksti.

Tämä piru on nykyisen lasten leikkinurkkauksen vieressä.

Pysähdyksiä Merikarvialla ja harhailua Porissa

Kuten jo retkiraporttisarjan alkupuolella ehdin valittamaan, Merikarvian kohteista oli vaikea saada tietoa. Ilman aukiolotietoja en museota yrittänytkään, mutta selvitin parin kohteen koordinaatit googlaten.

Googlauksella selvisi myös, että Matilda Roslin-Kalliolan kirjailijakoti oli kesällä auki kuutena maanantaina ja minä olin paikkakunnalla keskiviikkona. Mutta kävin kuitenkin katsomassa ulkoa.

Roslin-Kalliolan teksteistä olen blogiin poiminut Pappilassa pidetyn aatelisneidin ja Satunnaisen sitaatin kirkonkirjan virheestä. Vaikka tekijänokeutensa ovat ajat sitten rauenneet, teoksistaan vain yksi on digitoitu tavanomaisiin paikkoihin.

Anna Rogelin muistomerkillä ei ole aukioloaikoja. Se sijaitsee aivan talon nurkalla, mutta viitoitettu reitti kulki puutarhan sivuitse.

Muistomerkissä yllätti sen pystytysajankohta. Vuonna 1870 Suomen muistomerkkikulttuuri oli edelleen nuorta, joten maaseudulle sijoitettu naisen muistomerkki on aika erikoinen juttu. Sanomia Turusta kertoi 12.1.1872, että "talon tyttärelle, joka 14 vuotta sänkyn omana julisti pyhää Sanaa monelle tuhannelle ihmiselle[...] on hiljasin aikoin pystytetty muistopatsas, sanotun vainajan koto-talon tontille, - usiain seurakuntalaisten kustannuksella. [...] Muistomerkki on hakatusta ja silitetystä kivestä, kullatuilla kirjaimilla"

Lopuksi halusin palata vielä kerran 1802-reitille, joten kävin Lankosken sillalla. Se on kyllä rakennettu vasta 1800-luvun lopulla, mutta olinpas edes lähellä yhtä Kustaa IV Adolfin ruokapaikkaa.

Seuraavana aamuna katsastettuani eilen mainitun kiviaidan lähdin Preiviikiin etsimään Rajakalmistoa, josta otettu komea valokuva oli jäänyt viime syksyn arkeologiakurssilta mieleen. Verkkosivut lupasivat vieressä olevan infokyltin, mutta joko olin väärillä ympäröivillä teillä tai niiltä ei ollut kylttiä kohteelle. Jota en siis koskaan löytänyt. Sille, että olen kymmenen vuotta kulkenut opastetuilla arkeologisilla retkillä, on syynsä.

Kohdattuja kiviaitoja

Jatkoin Siipyystä vanhaa rantatietä. Merikarvian Trolssin kohdalla tuli vastaan komeat kiviaidat. Niitä ihmettelemään oli niin kova kiire, että pysäköin auton vähemmän optimaalisesti ja kuvaus piti sitten muiden liikkujien takia lopettaa ennenaikaisesti. Alla olevassa on vain puolet näkymästä.

Lähikuvaa oikean reunan ulkopuolelle jääneestä aidasta.

Aidat eivät olisi päässeet yllättämään, jos olisin jaksanut selata muuten puutteelliseksi kokemiani Merikarvian kunnan verkkosivuja. Niiltä kun voi lukea, että "Kiviaitoja voi ihailla muun muassa Tuorilassa viihdekeskus Merikievarin läheisyydessä, Rantatien varrella Trolssissa sekä Lankosken kylätiellä." (Ja Trolssin tien varrelta olisi voinut bongata pellonhaltijakiviä!)

Kiviaidat olisin myös voinut etukäteen löytää Museoviraston Valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä, joissa puolestaan tiedetään, että "Uudisraivaajat ovat keränneet pelloilta valtavan määrän kiviä ja latoneet osan niistä peltojen ympärille leveiksi aidoiksi ja osan pelloille suuriksi kasoiksi hallaa torjumaan. Vastaavanlaisia leveitä kiviaitoja on muissakin Merikarvian kylissä, esimerkiksi Riispyyssä ja Lankoskella, ja niitä on myös ruotsinkielisellä Pohjanmaalla kuten Koivulahdella, Siipyyssä ja Teerijärvellä."

Näiden sijaan näky yhdistyi mielessäni Aira Roivaisen twiittiin, jossa hän kyseli kilometrin mittaisten kiviaitojen nykytilaa. Mutta kun majapaikkaan päästyä tarkistin, olikin hänen kuvassaan "Porista Noormarkun kautta Lassilaan johtavan tien varrella, n. 4 1/2 km:n päässä Finpyyn kylästä, ovat vuosikymmeniä kaikkien matkamiesten huomiota herättäneet molemmin puolin tietä olevat kilometriset kiviaidat. Nämä ovat kuuluisat Svensbergin eli "Vänsperin" kiviaidat."

Sattumalta majoituin samalla kohden kuin kartassa lukee Finpyy, joten innostuin googlailemaan illalla ja aamulla kurvasin vain hieman alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen paikan päälle. (Kiitos Teuvo Vehkalahdelle blogitekstistä, joka antoi modernia osviittaa.) Yhdestä mutkasta löysin kahden puolen tietä muuria, joka jatkui myös pätkän suorakulmaisesti pellonreunassa.

Mutta tämä on vain häivähdys alkuperäisestä kokonaisuudesta, jonka kuvan Roivainen oli löytänyt Suomen Kuvalehdestä 25/1930. Jutun mukaan nämä Svensbergin aidat oli rakennettu 1900-luvun alussa.  

Yritin kotona saatavilla olevista digitoiduista lehdistä löytää lisää tiedonmurusia, mutta selvisi vain, että Pomarkun Längelmäkoskea pidettiin vankkojen kiviaitojen paikkana (Satakunnan kansa 20.6.1926&26.5.1927). Jään siis ihmettelemään ilmiön ajallista ja alueellista dimensiota ja suhdetta talousseurojen kiviaidoista 1700-luvulla antamiin palkintoihin.

Ilta Kaskisissa

Kukka-Maarian päivän museokiertueeni, jonka museoannista kerron ensi viikolla, päättyi Kaskisiin. Siellä ei ollut yhtään museota auki, mutta kaupungin turismisivuilta löytyi edullisen majoituksen lisäksi tieto Cneiffin kivestä. Siitä tuli kaupungin ykköskohde, sillä elämäkerta.

Kyseessä on nimittäin lääninlampurina 1743-1766 olleen Johan David Cneiffin kiveen hakkaamat elämänsä perustiedot. Paikan päällä kivi yllätti koollaan, sillä oli näyttänyt verkon kuvissa pieniltä. Luulin omaa kuvaa ottaessani aidan tarjoavan mittakaavaa, mutta sekä kuvakulma että kasvillisuus hämäävät tässäkin.

Kirjoitus oli tulosuunnasta katsoen kääntöpuolella. Infotaulusta sai lukea suomennoksen latinankieliselle tekstille. Teksti oli tehty vuonna 1784, mutta joku oli lisännyt loppuun kuolinvuoden 1791. Eipä ole päässyt mies unohtumaan. Ainakaan sen jälkeen kun kivi putsattiin sammaleesta vuonna 1860.

 Muitakin halutaan Kaskisissa muistaa ja muutamissa rakennuksissa huomasin tällaisen kyltin.

QR-koodi vie jo mainitulle turistisivustolle, jonne on koottu kaksikymmentä henkilöä, "joiden elämäntarinan kautta saat kuulla kaupungin historiasta ja elämänmenosta". Ihan niin innostunut en ollut, että olisin tämän kierroksen tehnyt.

Mutta ehdottomasti halusin nähdä myöskin turistisivuilla mainostetun Bladhin talon, jota satuin lähestymään takaapäin.

Kiersin tietenkin myös katsomaan vielä komeamman etupuolen.

Peter Johan Bladh oli periaatteessa vanha tuttu Tieteen päivien Itä-Intian kauppakomppaniaesityksestä, mutta käytännössä muistin tämän yhteyden vasta tätä tekstiä kirjoittaessani. Talo valmistui 1788 miehen kotiuduttua matkoiltaan, mutta hän ei siihen muuttanut vaan asui kaupungin ulkopuolella. Aluksi rakennus toimi kaupungin kirkkona. Nykyään juhlatila.

Majapaikan pihassa - keskellä kaupunkia - oli kolme määkivää lammasta, joten Cneiffia saatoin ääntä kuunnellessani muistella koko illan.

Matkan varrelta

Tämän viikon maanantaina starttasin taas yhden "kun kerran edelleen omistan auton, niin jonnekin täytyy mennä" -retken. Sen suunnittelu kiristi jälleen hermoja, kun museoita piti metsästää kymmenestä portaalista ja aukioloaikoja puuttui tai niistä oli useampia versioita. Pohjat veti Merikarvia, jonka sivuilla kunnan kohteet oli esitelty ilman osoitteita!

Lisäksi olisi ollut kiva laittaa ohjelmaan muitakin kohteita. Museoviraston portaalien avulla näitä olisi ehkä järjestelmällisemmin löytynytkin, mutta luotin vanhoihin konsteihin.

Eli ensinnäkin hannunvaakunoihin. Tiistaina Kankaanpäähän ajaessani "Sampakosken taistelun muistomerkki" herätti kysymyksen, että minkä sodan ja käännyin katsomaan. Jo ennen auton pysäyttämistä olin kyllä arvannut, että kyse oli vuoden 1918 sodasta.

Kiven vieressä ollut infotaulu vahvisti arveluni.

Toinen konsti on oma muisti, joka sentään satunnaisesti toimii. Miettiessäni tietä Kankaanpäähän pulpahti kuningasreissujen setvintöjen jäljiltä mieleen Kuninkaanlähde. Ja muistin oikein. Sellainen oli edelleen samannimisen leirintäalueen vieressä. Viitotukset siis veivät leirintäalueelle, mutta lähdekin löytyi ja lähellä oli runsaasti tekstiä luettavaksi.

Lähteen kuningas on Adolf Fredrik, joka kulki tätä kautta kierroksellaan vuonna 1752. Samaista reissua muuten muistellaan juuri tulevana viikonloppuna Loviisassa tapahtumassa Kuningas saapuu kaupunkiin. Kävin katsastamassa sen vuonna 2009 eli ehkä pitäisi ottaa uusintana.

On myös portaaleita, jotka ovat laajentaneet museoiden ulkopuolelle ja näihin kuuluu Aikamatka Satakunnassa. Sen sivuilta löysin Honkilahdelta tiedon kivikautisen laavun rekonstruktiosta. Sen osoitteessa oli myös pieni leirikeskus eikä laavusta merkkiäkään. Tuskin olisin lähtenyt hakemaan, vaikka olisikin ollut, sillä tuolloin oli reipas rankkasade päälläni.

Myöhemmin päivästä tuli varsin kaunis ja neljäs "keino" eli silkka sattuma vei reittini Närpiön kirkon ohi. Paikkakunnan museolla käytyäni piti palata ja pysähtyä ihmettelemään kirkkotallien pitkiä rivejä.

Kirkko on myös komea, mutta unohdin ottaa kuvan ulkoa. Kirkon oman infotaulun mukaan osa kirkosta on 1400- tai 1500-luvulta, mutta laajennus 1700-luvulla oli sisältä hävittänyt kaiken historiallisen fiiliksen samoin kuin todennäköisesti myöhäinen alttarin siirto yhteen ristin sisäkulmaan.

Mutta yhdeltä seinältä löytyi setti maalauksia, joiden muotonsa ja mittojensa puolesta epäilen olleen alunperin lehterin aidassa.

Retkellä Hämeen menneisyydessä

Palasin siis yhdeltä autoretkeltä kesäkuisena lauantaina ja seuraavana lauantaina 15.6. lähdin tutussa seurassa bussiretkelle. Ensimmäisen kerran bussi pysäsi Janakkalan miekkamiehen löytöpaikan hollille. Ihan tarkasti ei selvinnyt, että missä kohtaa peltoa hauta oli ollut, mutta aika ilmeistä oli, että ei sitä kukaan inventoinnilla olisi löytänyt.

Bussista nousimme uloskin Vanajan kirkolla, joka oli minulle mielestäni uusi tuttavuus. Olisi kai pitänyt iät ajat sitten ostaa Markus Hiekkasen opus ja merkitä muistiin mitä on nähnyt ja montako kertaa. Sillä, kun tätä tekstiä kirjoittaessani etsin blogin arkistosta päivän toista kohdetta, huomasin, että kävin kirkossa nimittäin jo vuonna 2010 ja kiinnitin huomiota täsmälleen samoihin asioihin.

Eli. Kirkon merkittävin komistus oli alttarikaappi, vaikka väriä siinä ei (enää?) ollut.

Mutta kyllä eteisen nostetut hautalaatatkin olivat vaikuttavia.

Samaa en voi sanoa kuppikivestä, joita kohtaan jatkuva antipatiani edelleen jatkuu. Muut jaksoivat seistä sen äärellä itikkaisessa metsässä hämmästyttävän kauan.

Tämä kappale oli retkiohjelmasta luntaten Viidanmäessä. Polku oli kulunut, mutta piti tietää mistä lähteä metsään.

Vastaavaa tietoutta vaatii Kirkkovalkaman miekanhiontakivi Tyrvännössä. (Muinaismuistotyyppi, jota inhoan melkein yhtä paljon kuin kuppikiviä. Ellen enemmän. Kun ei näistä voi esittää kuin arvauksia.)

Tieltä katsoen kohde näytti tältä. Yhden retkeläisen jalka toivottavasti erottuu liikennemerkin varren vierestä. Vielä vuonna 2010 kiven näki tiensyrjästä, vanhasta valokuvastani päätellen.

Toppolanmäen kalmisto ei ollut tehnyt minuun vaikutusta vuonna 2011 ja vaikea sitä oli nytkin paikan päällä yhdistää helmikuussa kuulemaani Ulla Moilasen mielenkiintoiseen esitykseen. Ja näin kymmenen vuoden retkeilyn jälkeen tuli mieleen, että kohteilla olisi kiva nähdä kontekstoiva kartta, josta näkyisivät aikakauden muut kohteet sekä rantaviivat.

Aikataulussamme oli löysyyttä, joten pysähdyimme Sääksmäen kirkolle jokseenkin tasan viikko sen jälkeen, kun olin siellä edellisen kerran ollut. Tällä kertaa selvisi, että kirkon sisäpuolessa ei ole (keskiaikaista) näkemistä, sillä se on 1900-luvun alkupuolella tulipalon jälkeen uusittu.

Kirkon vieressä joukomme huomion kiinnitti Eino Jutikkalan hautamuistomerkki, jonka vieressä oli vanhempiensa ja veljensä.

Lounaan jälkeen kohteet liittyivät niin tuoreeseen tutkimukseen, että olivat aivan varmasti minulle uusia. Lempäälän Aimalan kirkon paikka on todennäköisesti navetan alla, sillä sen päädyssä tehdyssä kaivauksessa löytyi kristillisiä hautoja keskiajan alkupuolelta.

Kaivauksia esiteltiin sympaattisessa kulttuurimuuntajassa,

johon bussilastillinen porukkaa ei todellakaan mahtunut yhtäaikaa sisälle.

Bussissa puhututti nimi Aimala, joka minuakin Äimälään tottuneena ihmetytti. Kotiin päästyä tarkistin Nimiarkistosta, että tämä on Suomen ainoa Aimala. Keruukorttiin oli vuonna 1967 todettu, että "Kirkon hautausmaa sijaitsi Littusen nykyisen navetan paikalla." Samassa kortissa oli bussista kuullusta muistitiedosta versio

Koska Aimalan kirkko oli vesilahtilaisista hankalan venematkan päässä, he käskivät mielipuolen polttaa kirkko: Musta mekko Menkalasta, / harmaa takki Hakinmäeltä, / puhutteli Humppilsta / polttaa kirkkoa Aimalasta. / Hullu-Kalle Vakkalasta, / Harmaa takki Menkalasta / poltti kirkon Aimalasta

Viimeinen kohde oli Tursiannotko, jossa oli nähtävinä juuri päättyneen Helsingin yliopiston opetuskaivauksen jäljet. (Kuva löydöistä Instagramissa tässä, tässä, tässä ja tässä) Omatoimisesti tänne tullen olisin tuskin uskonut olevani oikealla kohdalla, niin arkista ja tavallista maisema oli.

Kuultuani paikasta useasti (ainakin 2014, 2015 ja 2016) oli hieno olla paikan päällä ja pänni, miten huonosti muistin Birckala 1017 -näyttelyssä kerrotun.

Pellon ohella katsastimme kalliokolon, joka on ilmeisesti toiminut parannusveden lähteenä.

Stenfeltin maisemissa

Kokkolan jälkeen toistin viime kesän autoretkeä, mutta ikään kuin uusin tutkimuskysymyksin. Tuolloinhan olin edelleen 1802-fiksaantunut enkä tiennyt Abraham Stenfeltistä mitään.

Raahessa Stenfelt todistettavasti kävi, mutta riehakasta markkinakuvaustaan oli vaikea saada yhdistymään hiiren hiljaiseen kaupunkiin. Tällä kertaa en ehtinyt museoihin, kuten viime vuonna, mutta nyt onnistuin varaamaan huoneen Langin kauppahuoneesta, jossa remontoitunakin oli vanhaa tunnelmaa, josta osattiin rahastaa.

Ennen Stenfelt-jatkoa tein pikkupoikkeaman kivikaudelle Pattijoen Kastellissa, joka oli sekavasti opastettu sekä jätinkirkkona että linnanrauniona. Päällimmäiseksi jäivät mieleen hyttyset, joiden ruokintaan tahtomattani osallistuin kun ei muita nisäkkäitä ollut näkyvissäkään. Huomattavasti suureman vaikutuksen rakennelma teki J. W. Calamniukseen, joka selostuksessaan Muinais-tiedustuksia Pohjanperiltä m.m. totesi, että

Näin leveillä ja korkeilla muureilla tarjoaa linnoitus, joka lisäksi on ylänteen kukkulalla, varmaa suojaa, milt'ei vielä nytkin. Maanpuolella eivät kuitenkaan mäen rinteet ole niin jyrkät kuin mereen päin. Ylänteeltä näkee merenrantaa ja Braahen kaupunkia. Tännepäin on maa lakeana, niin että helpoin havaitsee, että Pohjanlahti ennen mailmassa ulottui ylänteen juuriin asti. Ja tästä ajasta linnoitus lieneekin. Se olisi siis ollut joku merilinna.

Olisiko hyttysten huitominen ikiaikaisesti ihmisiä yhdistävä toiminto? Entä meren tuijotus? En Siikajoelle päästyä Stenfeltin kotitilaa ohittaessa huomannut mitään lupaavaa rakennuskeskittymää, mutta karttaa vasta paikan päällä tarkistaessani huomasin yleisen tien merenlahden rantaan. Oikea lahti, väärä ranta ja väärä meren korkeus, mutta yritin eläytyä Stenfeltin istumiseen rannalla huomattavasti lämpimämpänä heinäkuun päivänä, jolloin hän päätti lähteä Ruotsiin. Ja jostain näköpiiristä käsittääkseni Stenfelt löysi parikymmentä vuotta myöhemmin rantautuneen valaan.

Siikajoen kirkolla pysähdyin jo viime vuonna, mutta nyt kurkistin kirkkoon sisällekin ja yritin keksiä mitä tahansa kirjan kuvitukseksi kelpaavaa. Kuten puiset hautamerkit, joita ei useimmilla hautausmailla ole.