Hahmotelmaa Kristina Humblen elämästä

Vuoden alussa asettamani tavoitteen mukaan tartuin vihdoin Anna Elisabet Saren -käsikirjoitukseeni ja huomasin monta unohtunutta yksityiskohtaa.

Yksi näistä oli Anna Elisabetin äidin äidin Kristina Humblen elämä suuren Pohjan sodan aikana. (Sen sijaan olen useaan otteeseen ja toisteisesti yrittänyt jäljittää juuriaan. Ks. Tiedonmuruja miehistä Christinan ympärillä (11.9.2012), Virtuaalisesti latvialaisessa kirkonarkistossa (6.1.2018), Uusi Berner-suvun jäsen? (12.10.2023) ja Christer Humblen jälkeläisiä (13.10.2023).)

Kristina Humble oli mennyt Riiassa 1699 naimisiin tuolloisen pataljoonansaarnaaja Kristian Procopaeuksen kanssa. Riian valtauksen yhteydessä hän todennäköisesti pakeni kohti pohjoista. Aviomiehen saatua nimityksen Laitilan kirkkoherraksi Kristiina sai uuden kodin, jossa hoiti ainakin kahta pienokaista. Hän jäi lastensa kanssa yksin aviomiehen kuoltua. Hautajaiset pidettiin 4.4.1705 eli Kristinalla ei ollut oikeutta vapusta alkaneen tilivuoden tuloihin. 

Uudeksi kirkkoherraksi nimitettiin jo vuonna 1705 Jakob Lignipaeus. Tämä oli rykmentinpastorin toimessa Riiassa vielä vuoden 1706 puolella, mutta meni samana vuonna Kristina Humblen kanssa naimisiin. 

Kalanti A24:62/1 Villilä 1778

Myös Jacob oli leski. Hänen ensimmäinen vaimonsa Elisabet Aspelund oli ollut ollut aiemmin naimisissa Henrik Elghin kanssa. Tämä oli (Matti Wallan virkamiesmatrikkelin perusteella) ollut Vehmaan kihlakunnassa kihlakunnankirjurina 1691–1695 ja kruununvoutina 1695-1700. Omistuksessaan tai hallinnassaan oli Kalannin Villilä, joka kuolemansa (vuonna 1700) jälkeen siirtyi henkikirjojen merkinnöissä ensin leskelleen ja sitten Jacob Lignipaeukselle.

Kun Kristina solmi kolmannen avioliittonsa 1706 elossa saattoi olla alaikäisiä lapsia hänen kahdesta aiemmasta avioliitostaan, Jacobin edellisestä avioliitosta ja hänen aiemman vaimonsa aiemmasta avioliitosta. Vuonna 2007(!) tulkitsin Jacobin ja Elisabet Aspelundin avioliitossa syntyneeksi Margaretan, jonka kastemerkintä Villilästä 6.1.1702 on puutteellinen. Enää en ole varma näkemyksestäni. Yhtä puutteellinen on Villilästä 6.1.1706 kastetun Jacobin kirjaus, jossa kyse ei voi olla Jacobin aviolapsesta. 

Kristina Humblen ja Jacob Lignipaeuksen lapsia kastettiin Laitilassa ainakin kolme: Maria s. 24.6.1707, Hedvig Sophia 29.6.1709 ja Daniel 6.7.1712. 

Viimeistään alkuvuonna 1714 Kristina Humble oli perheensä kanssa sotaa ja venäläisiä paossa, sillä Jacob Lignipaeus kuoli Tukholmassa ja siunattiin viimeiselle matkalleen Hedvig Eleonoran seurakunnassa 22.3.1714. Valitettavasti hänelle ei tehty kaupungissa perukirjaa. Johanna Aminoff-Winbergin keräämistä pakolaisapulistauksista käy ilmi, että Kristina Humblen hoidettavana oli seitsemän lasta.

Yksi Aminoff-Winbergin viite on Karl K:son Leijonhufvudin artikkeliin Kring finska församlingen i Strängnäs och finska flyktningar i Strängnäs stift i början av 1700-talet, josta käy ilmi, ettei Kristina ollut - kaikeksi onneksi - huollettaviensa ja muiden ongelmiensa kanssa täysin yksin. Hän ei jäänyt Tukholmaan vaan päätyi pieneen Strängnäsin kaupunkiin vuoteen 1715 mennessä. 

Suecia antiqua et hodierna 

Strängnäsin suomalaisyhteisöön kuuluivat muun muassa

- edesmenneen aviomiehensä äiti Margareta Kristoffersdotter Enckell (#1917)

- edesmenneen aviomiehensä sisar Anna Lignipæa, jonka puoliso Jakob Gadolinus, myöh. Gadolin (#4733) toimi pakoaikana mm. Strängnäsin tuomiorovastin apulaisena. Strängnäsissä syntyi 13.10.1719 heidän Jakob-poikansa, josta tuli Turun hiippakunnan piispa 1788. Perhe oli Merikarvialla viimeistään 29.4.1722, jolloin siellä kastettiin poikansa. Seurakunnan rippikirja ei ole säilynyt, joten mahdollista sukulaisten huoltoa ei voi selvittää.

- edesmenneen aviomiehensä veli Kristoffer Lignipaeus (#4734), joka kuoli Strängnäsissä 1718 jättäen leskensä Maria Eufrosyne Wessmanin hoidettaviksi lapset Kristoffer (? s. ~1712,  #5768), Natanael  (s. ~1714, #6128) ja Eva Eufrosyne (s. ~1717, #6390). Maria Eufrosyne Wessman on Turussa viimeistään 1731 (Dahlström). 

- Maria Eufrosyne Wessmanin todennäköinen sukulainen Isak Wessman (#5286), joka oli Strängnäsin lukion oppilas 1714/15

- edesmenneen aviomiehensä kaima ja kaukainen sukulainen Jakob Lignipaeus (#4300), josta ei ole tietoa vuoden 1716 jälkeen.

Vuoden 1722 henkikirjoitukseen mennessä Kristina Humblen toisesta avioliitosta syntynyt tytär oli selviytynyt Villilään. Myöhempää kehitystä en pääse tarkastamaan (uudelleen), sillä Kansallisarkisto digitoi läänintilejä uusiksi ja tavalliseen sekä kummalliseen tapaan on poistanut vanhat kuvat etukäteen verkosta. (Aiempaa selvittelyäni Villilän väestä on tekstissä Wessel Willilässä sekä Wessel ja Snellman.)

Ja vihdoin ja viimein yritin tavata jo vuonna 2018 erään sukututkijan minulle lähettämää tuomiokirjavinkkiä. Siitä kävi ilmi, että Kristina oli solminut neljännen avioliittonsa jonkun kassörin kanssa. Kuollessaan hän omasta mielestään omisti puolikkaan Villilästä, joka oli tuolloin kruununtila, ja lapsistaan tai lapsipuolistaan oli elossa kolme tytärtä ja yksi poika!

Virtuaalikonffa VI Ruotsin 1700-luvusta

Kuvakaappaus.
FredrikshaldFest 2018

Ennen ensi viikon Historiantutkimuksen päiviä oli syytä treenata kuuntelemista eli osallistua nyt jo kuudenteen virtuaalikonffaan jossain määrin väitöskirjaani liittyvistä aiheista. (Edelliset virtuaalikonffat I, II, III, IV, V)

Tilaisuus alkoi erittäin mukavasti. Stefan Ingessonin esitys Ny kunskap om Karl XII:s Drabantkår genom medicinska recept ei liittynyt mitenkään väitöstutkimukseeni, mutta yksi esi-isäni oli Kaarle XII:n drabantti, joten sisältö kiinnosti. Saman esi-isän elämään liittyi myös keskustelu Ivan Mazepa, Karl XII och slaget vid Poltava ja tavallaan myös Joachim Östlundin haastattelu otsikolla Karl XII:s intresse för mumier. Samassa hengessä, mutta toista esi-isää ajatellen kuuntelin vielä Anders Hanssonin esitelmän Armfeldts karoliner en finländsk historia. Mutta sitten oli vuorossa maratoni suuresta Pohjan sodasta, joka ei siis liity väitöstutkimukseeni. Ja iso osa esityksistä oli tanskaksi tai norjaksi, argh!

• Dag Strømsæther & Lillian Nyborg: Orientering om Fredriksten festning og 1718 nettverket 
• Michael Bregnsbo: Frederik IV og Store nordiske krig 
• James Ronald Archer: Spolert og ruinert Skadene for sivilbefolkningen i Haldens omegn
• Jan Lindegren: Från Ystad till Fredrikshald, Karl XII och Norge
• Johanna Aminoff Winberg: Flyktningar under Stora nordiska kriget 
• Peter Ullgren: Uppsnappade brev 1718 
• Øystein Rian: Den store nordiske krigen i et historisk perspektiv 
• Ole Henrik Gjeruldsen. Rekruttering og utskriving i Danmark Norge og Sverige under Den store nordiske krig 
• Hans Christian Bjerg: Matros Daniel Trosners dagbog. Livet om bord i den dansk-norske fläde 1710-14  
• Leif Thörnqvist: Borgen under belägring, Fredriksten 1716 og 1718 
• Gunnar Åselius: Karl XII:s nederlag i Ryssland: strategi, operationer, taktik
• Dan H Andersen: Den dansk-norske flåde i Store Nordiske Krig 
• Magne Rannestad: Skuddet i løpegraven, Karl XIIs død
• Lars Ericsson Wolke: Karl XII mannen och arvet

Sotaisan yliannostuksen jälkeen oli ilo kuunnella Andreas Marklundin ja Olle Larssonin keskustelu Linneauksen Lapin matkasta 1732. Matkustusteema jatkui Stefano Fogelbergin esityksellä Carl Tersmedenin Italian reissusta. Sitten Mats Petersson kertoi Riddarhusetille lahjoitetuista Tersmedenin kirjaston jämistä,

Ulkomaillakin käytyä välipalaksi sopi YouTube-julkkis Safiya Nygaardin vierailu Colonial Williamsburgissa, josta näimme myös Abby Coxin ja Nicole Rudolphin informatiivisemmat katsaukset.

Takaisin Ruotsiin päästiin kertauksella Lovisa Ulrika – frihetstidens upplysta drottning. Asiassa pysyttiin myös Johan Norbergin haastattelussa otsikolla Anders Chydenius – den svenska liberalismens fader och hans efterföljare, vaikka joissain kohdissa tuli mieleen faktavirheen mahdollisuus. Henkilöhistoriallisen osuuden päätti (taas kerran) Carl Michael Bellman – älskad nationalskald och hopplös slarver.

Tavallisemman väen elämään saatiin kosketusta Robert Bergman Carterin kertoessa liitupiipuista. Opin, m.m. että joissain malleissa oli puolen metrin mittainen varsi. Uutta oli myös Ulrica Söderlindin laivaston ruokintaa koskien tieto, että Kustaa III poisti ruokalistalta oluen eli merkittävän energialähteen. Nähtyäni taannoisella purjehduksella kaleerin soutamisen vaatiman työn, esityksessä mainitut kalorimäärät kuullostivat nälkään tappamiselta. Samaan aikaan huolehdittiin upseerien univormuista, joista puhui Martin Markelius. Kustaa III:n kuoleman jälkeiseen aikaan liittyi keskustelu Den optiska telegrafen – 1700-talets IT-revolution, joka oli eurooppalaisen kontekstoinnin osalta hyvää kertausta. 

Palasimme vielä ruuan ääreen neljällä lyhyemmällä katsauksella:  Mat under 1700-talet, Watten-soppa af allehanda slags grönt, Ärtor på tre olika vis & Historiska kokböcker

Lopuksi kuuntelimme kaksi keskustelua 1700-luvulle sijoitetuista historiallisista romaaneista. Niklas Natt och Dag oli hyödyntänyt tutkimusta, mutta kirjallisuuslistan sijaan käyttänyt tutkijoiden nimiä henkilöillään. Mielenkiintoinen ratkaisu.

Riikka-Maria Rosenberg oli romaania Hakoisten Anna kirjoittaessaan saanut apua 1700-luvun historiantutkija Sofia Gustafssonilta, vaikka Rosenberg itsekin on historiantutkija. Molemmat korostivat henkilöön liittyvien faktojen vähäisyyttä ja sitä, että romaanin tapahtumat olivat mahdollisia, mutta eivät varmasti totta. 

Hailuodossa 1671 syntynyt Michael

Muistitietoon perustuen Michael Michelsson syntyi vuonna 1671 Hailuodossa. Tätä ei voi kirkonkirjoista tarkistaa eikä myöskään saman tallentajan tietoa, että Michael vuonna 1700 vei vihille lesken Limingasta. Leskellä oli ennestään kaksi lasta ja avioliitossa syntyi kolme yhteistä.

Nämä kolme lasta ja vaimo jäivät liekkien uhriksi, kun venäläiset polttivat kotitalon. Michael onnistui pakenemaan metsään, jossa liikkumalla hän vältteli vihollisen joukkoja kaksi vuotta. Kolmantena vuonna hänet saatiin kiinni ja vietiin Venäjälle. 

Sieltä Michael onnistui kahden suomalaispojan kanssa pakenemaan ja pääsi palaamaan kotiseudulleen. Näki kuitenkin järkeväksi jatkaa matkaa Länsipohjaan, jossa hän asettui Skellefteån tienoille. Siellä hän elätti itsensä joitakin vuosia omalla viljelyksellään ja muina aikoina kalastuksella itsellisenä ollessaan.

Michael jäi leskeksi vielä kahdesti ja solmi neljännen avioliittonsa vuonna 1759. Hän oli 90-vuotias, kun avioliitossa syntyi poikalapsi. 

Michael kuoli kevättalvella 1778 ja haudattiin toisena pääsiäispäivänä.

Näin kertoi Inrikes Tidningar 12.10.1778.

Uudenkaupungin rauhasta 300 vuotta

Aprillipäivänä 2018 julkaisin tekstin Katsaus sodan muistamiseen, jossa pilailin ajatuksella, että suurta Pohjan sotaa olisi 300 vuotta myöhemmin aktiivisesti muisteltu. Vitsi oli siinä, että ei oltu ja arvelin tuolloin, ettei muistelua näkyisi myöhemminkään.

Olin lähes oikeassa. Suurimman poikkeuksen muodosti vuonna 2019 ilmestynyt Teemu Keskisarjan kirja Murhanenkeli ja sen markkinointityö. Lisäksi Suomen sukututkimusseuran keväisillä valtakunnallisilla sukututkimuspäivillä eli Suku 2021 -tapahtumassa vietettiin vuoden 1721 muistovuotta ja esitelmät käsittelivät isoavihaa.

Antti Räihä arvelee kesällä julkaistussa blogitekstissään, että eroa vuoden 1809 näkyvämpään muisteluun vuonna 2009 "selittävät osaltaan korona-ajan rajoitukset ja epävarmuustekijät, joita ei voi sivuuttaa kesän ja syksyn 2021 juhlallisuuksien ja muistotilaisuuksien suunnittelussa ja järjestämisessä." Ehkä jossain määrin, mutta ei minusta olennaisesti. 

Suomessa on nimittäin yksi taho, jolla on intressi vuoden 1721 muisteluun, ja sitä ei ole korona pysäyttänyt. Alkukuusta Uudessakaupungissa pidettiin usean päivän Rauhan symposiumi. Rauhan muistomerkki on kunnostettu, on järjestetty kävelykierroksia ja ties mitä. Paikan päällä voisi päästä jopa virtuaalisesti neuvottelujen paikalle. Muuten verkossa on Uudenkaupungin rauhan paikkoja esittelevä mobiiliopas, jota voi kuunnella kotoakin käsin, ja vastaava opas kaupungin ulkopuolen kohteisiin sekä Teemu Keskisarjan luento, Uudenkaupungin museon amanuenssin Jonna Junkkilan esitelmä Tarinoita Uudenkaupungin rauhan ajoilta ja museon johtajan haastattelu podcastjaksossa Uudenkaupungin rauha – mitä ja miksi?

Räihän blogitekstin pointti on kuitenkin enemmän Ruotsin ja Suomen historiankirjoituksen eroissa. Näihin törmäsin siviiliväestön osalta konkreettisesti kirjoittaessani Petter Sundista, joka lähti pakoon Helsingistä ja asettui Tukholman pohjoispuoliselle rannikolle, jossa sai kokea uudestaan vaaran hetkiä venäläisten hyökkäyksissä. Näitä ruotsalaiset tietenkin ja ymmärrettävästi muistelevat enemmän kuin Suomen miehitystä. Pääkaupungin läheisyys todennäköisesti takasi suhteellisen nopean tiedonsaannin, joten Petter oli ensimmäisten Helsinkiin palanneiden joukossa ennen meren jäätymistä.

Aivan toista oli tiedonkulku Uralin taakse viedyille sotavangeille, joista olen myös kirjoittanut. He saivat tiedon rauhasta keskellä talvea. Vaikka eivät viivytelleet paluumatkalle lähtöä tai itse matkalla, esimerkiksi oma esi-isäni pääsi Suomeen vasta syksyllä 1722. Suuri osa Siperiassa olleista sotavangeista kulki Pietarin kautta eli kotimatkallaan ohittivat Helsingin joko meritse tai täällä pysähtyen. 

Helsingissä olisi siis ollut kahdenlaisten palaajien kautta mahdollisuus modernisti rinnastaa menneisyyden kokemukset nykypäivään. Mutta ei.

P. S. Olli Bäckström kontekstoi omassa blogitekstissään Uudenkaupungin rauhan muihin ajan rauhoihin 

Margareta Tolosen ja lapsiensa kärsimys 1716

Jokseenkin samoihin aikoihin kun venäläiset piirittivät Kajaanin linnaa alkuvuodesta 1716 kohtasivat 38-vuotias Margareta Tolonen ja kaksi lastaan venäläiset kotonaan 70-80 kilometriä Kajaanista koilliseen. Lapset ehtivät piiloutua, mutta Margareta ei. Venäläisjoukko tinkasi häneltä rahaa, jota taloudessa ei ollut. Margaretaa uhattiin kolmasti aseella, joka viimeisellä kerralla laukesi, mutta onneksi panoksetta.

Margareta vietiin kotoaan, jonka venäläiset sytyttivät tuleen, joten Margareta uskoi lastensa kuolleen. Hän päätyi läheiseen taloon, johon oli koottu muitakin vankeja. Näiltä kidutettiin tunnustuksia. Margaretan kädet sidottiin ja häntä riiputettiin niistä niin, että olkanivelet menivät paikaltaan. Yksi venäläisistä veti ne takaisin paikalleen. 

Jotenkin Margareta onnistui pakenemaan metsään, jonka kojussa hän sai vasta juomaa ja ruokaa. Hän uskalsi tulla ihmisten ilmoille kolmantena päivänä tarkoituksenaan etsiä lastensa luut talon tuhkasta. Ilo oli tietenkin suuri kun tytär ja poika löytyivätkin elossa.

Yhdeksänvuotias tytär oli toisella vuodella olleen pikkuveljensä kanssa rynnännyt lumisateeseen ohuissa vaatteissa yhden ylimääräisen kangaskappaleen kanssa. He värjöttelivat kolme päivää kaivolla eläinten juottoastiassa ennen kuin äitinsä heidät löysi.

Näin tapahtumat kerrottiin Inrikes Tidningarissa 13.1.1780, kun Margareta oli kuollut 102-vuotiaana 19.10.1779. Selostuksessa mainittiin vuoden 1707 paikkeilla syntyneen tyttären yhä elävän ja olleen äitinsä hautajaisissa läsnä. Valitettavasti Margaretan sodan aikaisen aviomiehen sukunimestä ei ole selvyyttä, joten tytärtä ei voi varmuudella tunnistaa. Sodan jälkeisissä rippikirjoissa näkyy Margaretan poika Pehr Komolainen, jonka syntymävuodeksi on merkitty 1728, ja tytär Carin, joka oli syntynyt 1721. Verkon sukupuussa on enemmänkin 1720-luvulla syntyneitä lapsia, mikä sopii heikosti Margaretan väitettyyn ikään.  

Suuren Pohjan sodan veteraanin pitkä elämä

Huittisten Kivirannassa tänä päivänä 245 vuotta sitten kuolleen "vanhan kersantin" kuolinikä on hieman sotkuinen, mutta rippikirjasta 1775-1786 on selvää, että on tarkoitettu 119 vuotta. Näin asia esitettiin myös koko (sanomalehteä lukevalle) Ruotsille Inrikes Tidningarissa 10.2.1777.

Lehteen kerrottiin vainajan pojan ja kahden tyttären edelleen elävän. Poika on helppo tunnistaa rippikirjasta ja Lasse Iso-Iivarin talonhaltijaluettelosta. Rykmentinkomissaari Hans Mattsson Willberg oli tullut Kivirannan haltijaksi reittä myöden (kuten minun nuoruudessani Kokemäellä asia ilmaistiin) eli mennyt 13.7.1742 naimisiin edellisen omistajan tyttären Anna Christina Jacobsdotter Forskåhlin kanssa. Jostain lähteestä Iso-Iivari on löytänyt Hansille syntymäpaikan "Pohj" mikä stemmaa sanomalehden tietoon, että kersantin lapset syntyivät Pohjassa. Hansin osalta ajoitus on 12.8.1711.

Iso-Iivarin listasta selviää myös syy Huittisiin tulolle: Hans oli saanut 1734 puustellikseen Visurin Sorvolassa. Isä Matthias Willberg on rippikirjan 1763-1774 s. 392 perusteella tullut Huittisiin vasta vuonna 1772, jolloin hänelle kirjattiin syntymävuosi 1657 eli hänet uskottiin 115-vuotiaaksi. Ottaen huomioon syntymävuoden ajan käytännöt, sodan ja muuton Pohjalta Huittisiin suhtaudun ikätietoon varsin skeptisesti. En siis yllättynyt, kun Pohjan rippikirjassa 1757-1762 s. 62 ja 1763-1768 Matthiaksella olikin syntymävuosi 1667.

Aikaisemmassa rippikirjassa 1743-1756 s. 57 Matthias oli Näsbyn tilan viljelijä yhdessä vaimonsa Beata Mårtensdotterin kanssa. Varhaisimmassa Pohjan vuoden 1723 rippikirjassa Matthias on merkitty sekä Näsbyhyn (s. 48) että Bålstadin rakuunaksi (s. 10) - syntymävuodella 1657!!! Hansin kohdalla on vuosi 1708 eikä 1711. Tytär Sophia oli Tukholmassa, joten tuskin aivan pienokainen. Toisen tyttären nimi oli Maria. Vaikuttaa todennäköiseltä, että hän on Näsbyn myöhemmän viljelijän Jacob Mathssonin (s. 1706) vaimo Maria Mattsdotter (s. 1712).

Yhteys Näsbyhyn herätti toivon, että Matthias löytyisi selkeästä talonpoikaisperheestä tilalta 1600-luvun lopun SAY:ssä. Mutta ei, kyseessä on rälssitila, jonka kirjaukset ovat erittäin sekavia. Elämän alku ja sen ajoitus jäävät siis epäselviksi. 

Mitään varsinaista syytä ei ole epäillä sanomalehteen sotaurasta kerrottua

Han kom i Krigstjenst som Fri Ryttare wid Nylands Cavallerie; derunder biwistade han ifrån och med år 1700 intil Fredsslutet år 1721 flere förefallne Actioner, såsom wid Narwa, Riga, Caporie, Systerbäck, Borgå-Bro, Karis landsbro, Koskia i Pelkäne, Stor-Kyro, och Kemi Kyrka; samt sedermera, under Norrska Campagnen, Affairerna wid Steneskants, Skoneskants, Långsten, Tronheim och Röde Rosen, utom mindre tilfällen och Partier, samt ofta blifwit blesserad, hwaraf han uti ålderdomen hade plågsam wärk och swårighet at röra sig. År 1728 d. 28 Augusti erhöll han på begäran Afsked utur Krigstjensten.

vaikka se todennäköisesti perustuu Hans-pojalle kerrottuun ja tämän muistamaan. 

Varmin tieto sanomalehdessä on tuorein eli se, että kuolemaansa edeltävänä vuonna Matthias Willberg tapasi Suomen kiertueella olleen Kustaa III:n. 

Wid Kongl. Maj:ts gjorde resa i Finland och hållne Nattläger på Tackula Rusthåll uti Sambu By och bemälte Hwittis Sockn d. 24. Junii 1775, täcktes Kongl. Maj:t Allernådigast tillåta denne ålderstegne Man företräde, och med särdeles Nåd och Mildhet afhöra hans swar uppå flere i Nåder föreställte Frågor rörande hans gjorda tjenst. Högstbemälte Kongl. Maj:t hugnade honom då med en Nådegåfwa af 100 Daler Silfwermynt och igenom Nådig Befallning af d. 27 i samma Månad til Dess och Riksens Krigs-Collegium Allernådigst tilordane honom 50 Dal. Silf:mt i årlig Pension, den han genast kom at åtnjuta.

Voi hyvin uskoa, että tämä kohtaaminen oli vanhuksen viimeisen elinvuoden rakkain puheenaihe, kuten sanomalehtikirjoituksen lopuksi väitetään. Tieto on myös päätynyt Pirjo Tuomisen romaaniin Suuren joen maa eli lienee mainittu jossain paikallishistoriassa.

Tietosanakirja

(Hans Willbergillä ja Anna Christina Jacobsdotter Forskåhlilla oli ainakin poika Hans Henrik (s. 21.9.1748), poika Karl Magnus, (s. 19.2.1755) joka ylioppilaana kuoli juuri ennen isoisäänsä, ja tytär Christina Sophia (s. 13.10.1766). Christina Sophia avioitui ensiksi Karl Johan Delvigin (1756-1791) kanssa ja sitten Petter Gustaf Delvigin kanssa (1747-1807). Hän kuoli Kivirannassa 11.12.1826 .)

Tutustuin kartessiin

Merisodankäynti ei kuulu osaamisalueisiini minkään aikakauden osalta, mutta voihan sitä jotain opetella. Kuten sanan kartessi, joka Wikipedian mukaan (ilman lähdettä) oli "1800-luvulle asti suustaladattavissa tykeissä käytetty, jalkaväkeä vastaan tarkoitettu ammustyyppi. Kartessi muodostui kyseisen tykin ammuksen painoisesta määrästä metallihauleja, jotka pakattiin purjekangaspussiin. Tykin laukaisussa pussi repesi; pussin jäännökset ja välipanos huolehtivat siitä, että haulit lensivät ulos piipusta yhtenäisenä massana, joka kuitenkin vapaassa tilassa hajaantui melko laajalle alalle".

Käsite tuli vastaan Hakkapelitta-lehden numerossa 44/1928, jossa Helmer Winter esitteli tuolloin Uudenkaupungin yhteislyseon kokoelmiin kuulunutta muinaiskalua. Tarkistin keväällä 2020 Uudenkaupungin museon johtajalta Mari Jalavalta nykytilaa ja hän totesi: "Näitä kuvia olen nähnyt, en luonnossa. Eli en tiedä. Mikä ei tarkoita, etteikö olisi, sillä "oman" museonkin kymmenistä vanhoista kätköistä löytyy usein löytöjä. Jossain kuvateksteissä sen on väitetty olevan nimittäin museon kokoelmissa. Vielä ei ole tullut vastaan"

Mutta poikkeuksellisesti tiedetään kyllä esineen löytökonteksti. Uudenkaupungin lahtea ruopattiin ja "frantsipullon" hinnasta Karl Erholm sai itselleen löydetyn ja nostetun "srapnellin", jonka hän lahjoitti 2.1.1881 koulun kokoelmiin. Esineen rakenne selviää artikkelin kuvista varsin hyvin ja tekstissä on lisätietona, että koostuu 42 kuulasta, on pituudeltaan 21 cm, pohjan halkaisija 7 cm ja kokonaispaino on 1,7 kg. Tervattu säkkikangas on säilynyt vedessä pari sataa vuotta ehkä siksi, että ammus oli hautautunut savipohjaan.

Winter oli selvitellyt kartessia kyselemällä vastineita Suomen ja Ruotsin museoista. Ruotsin sotamuseon silloinen johtaja oli sitä mieltä, että kyseessä oli venäläinen kartessi. Winterin päätelmän mukaan se on todennäköisesti joutunut mereen isonvihan aikana.

Totuus muistelmassa vai matrikkelissa?

atilda Roslin-Kalliolan kirjaan Viestini menneiltä sukupolvilta sisältyy Inkeri. Kertomus Isonvihan ajoilta. Kertomuksen faktaosat Roslin-Kalliola sanoo saaneensa Merikarvian pappilasta, jota isännöi Inkerin poika kirkkoherra Gabriel Bergelin. Tiivistyksenään

Kirkkoherra Bergelinin äiti taas oli Rantasalmen kappalaisen tytär nimeltä Ingrid Orelius.Tämän naisen synkkä lapsuus on kerrottu "Inkerissä". Hänen isänsä ja veljensä joutuivat venäläisten vangiksi ja äiti sai surmansa juuri Ingridin lähtiessä palvelustytön kanssa pakoon. Äidin kehotuksesta Ingrid suuntasi matkansa Hämeenlinnaan ja sai kodin pormestari Procopén perheessä, kunnes joutui avioliittoon. Hänen isänsä ja veljensä kuolivat luultavasti vankeuteen, sillä heistä hän ei saanut enää milloinkaan tietoa.

Mutta tätä kirjoittaessani Kotivuoren ylioppilasmatrikkeli kertoo Gabriel Bergelinin 17.6.2008 päivitettyinä tietoina, että äitinsä oli nimeltään Ingeborg Orenius ja tämän isä Sami Lehtosen tiedonannon perusteella Hämeessä vaikuttanut Krister Orenius, joka kuoli Hattulassa kesällä 1732.

Ennen kuin pääsen selvittelyssä edes alkuun Google löytää Tampereen sukututkijoiden vuosikirjassa 1994-1995 julkaistun Aaro Salovaaran artikkelin Älä luota historialliseen romaaniin - pappi Oreniuksen tarina isonvihan ajoilta (pdf), jonka soisi olevan mukana Kotivuoren lähteissä. Salovaaran perusteellisessa esityksessä on m.m. Merikarvian historiasta kuvateksti

Ruukku, joka Kaarle XI aikana kulkeutui välskäri Woffin mukana Inkeristä Viipuriin ja sieltä Wolffin Susanna-tyttären kotiin Oreliukselle ja näiden tyttären Ingridin paetessa 1714 venäläisiä Hämeenlinnaan. Ingrid meni naimisiin Janakkalan lukkarin G. Bergelinin kanssa. Heidän poikansa oli Merikarvian kirkkoherra, jonka kotoa ruukku tuli Matilda Roslin-Kalliolan omaisuudeksi. On ollut aiheena kertomukseen "Rikkein ruukku". Satakunnan museo.

Rikkein ruukku oli tarina, jonka myöhempi muoto on Inkeri. Esinetiedot on tietenkin antanut Roslin-Kalliola, joten kyseessä ei ole riippumaton lähde. Sen sijaan Hiskissä olevassa Rantasalmen pappislistassa ei ole mitään Oleriuksen tai Oreniuksen näköistä. Salovaara oli tarkistanut Rantasalmen paikallishistorian vastaavin tuloksin.

Valitettavasti Salovaaran mukaan asiakirjatiedot Krister Oreniuksen perheestä ovat vähäiset. Hän kuitenkin päätyy, otsikkonsa mukaisesti, uskomaan ratkaisua, joka vaatii vähemmän mielikuvitusta. Eli joko Roslin-Kalliolan tiedonantajana toiminut Bergelinin leski on muistanut omiaan tai Roslin-Kalliola on laittanut paperille fiktiota.

Alkukirjain "The New England magazine" (1887)

Kyllä kannattaa lukea Genosta!

Perjantaina Kansallisarkistosta asiakirjatilausta odotellessa poikkesin kirjastohuoneeseen ja tartuin kai vuoden ensimmäiseen Genokseen. Siitä löytyi Heikki Vuorimiehen artikkeli palkkasaatavien kokoelmasta, joka "kuuluu suuren Pohjan sodan aikana palveluksessa olleita sotilaita tutkivien peruslähteisiin". Ja johon en ollut eläissäni koskenut, mutta sana likviditationer toi mieleen Lewenhauptissa olleen lähdelyhenteen L. Benderiin päätyneestä Abraham Schildtistä en ole löytänyt yhtään asiakirjalähdettä, mutta ehkäpä nyt viime tingassa...

Vuorimiehen ohjeen mukaisesti hain NAD:sta tunnuksella SE/KrA /0090 ja avasin tuloksista linkin "Likvidationer: Stora nordiska kriget". Nyt edessä olivat luvatut digitoidut korttihakemistot (Namnregister DI, DII, DIII). Kävin kaikki kolme läpi ja keskimmäisestä löysin kortin niin Abrahamille kuin esi-isälleni Gabriel Sareenillekin. Edelleen samassa näkymässä on "Likvidationer uppgjorda inom kammarkollegi 2:dra avräkningskontor", jonka alta löytyi digitoituina Abrahamin paperit.

Nyt ymmärrän, mistä Lewenhaupt oli kerännyt uratiedot, joille rullista en löytänyt mitään vahvistusta. Tiedän myös kuka todisti Abrahamin kuolinajan. Milloinkohan he selvisi sisaruksille, jotka anoivat palkkasaatavia vasta vuonna 1731?

Kuten Vuorimiehenkin esimerkeissä, osa mielenkiinnosta on siinä, kuka on rahoja hakenut. Lewenhaupt oli kyllä poiminut sisaruksien nimiä (mistä oli merkittävä apu yhdessä vaiheessa tutkimusta), mutta vasta kokonaisuus valaisee sen, että kauan aikaisemmin kuolleen Marian lapsista, joista minulla oli viimeinen elonmerkki vuodelta 1707, ainakin toinen oli elossa tai uskottiin olevan elossa.

Pako Pultavasta Benderiin, osittainen bibliografia

Carte du théatre de la guerre dans la Pologne, Moscovie & Turquie. 1733. Gallica

Theatri Europaei s. 299

Valitettavan selkeästi muistan viime kesänä valittaneeni ääneen ja yleisön edessä, ettei Kaarle XII:n pakomatkasta Pultavasta Benderiin ole kukaan kirjoittanut ja lähteet olivat vaikeasti saatavilla. Olin tietenkin väärässä. Alla dokumentoituna opittu, joka ei tietenkään ole kaikki olemassa oleva. Erityisesti tuoreempi tutkimus puuttuu, mikä selittänee aiempaa virhekäsitystäni.

• Schwedishe Reisz-Beschreibung von Pultava nach Bender und die durch die Wallachei und Moldau nach Teutschland worinn die dabey sich ereignete seltsame Zufälle communiciret werden... 1715. Kuten nimestä näkyy, sisältää kuvauksen matkasta Pultavasta Benderiin. R. M. Hattonin tutkimuksen (Charles XII in Turkey "Narrative of the king of Sweden's movements 1709-1714 (?)". A Robert Samber translation identified, pdf) mukaan tästä julkaisusta on kappale British Museumissa ja myöhempi versio Kungliga Biblioteketissä.
• Ausführliche Reise-Beschreibung Sr. Königl. Majestät Zu Schweden CARL XII. Was sich nach der Pultawischen Action auf Dero gefährlichen Reise nach Bender vor seltsame Zufälle ereignet. ... 1716. Otsikon ja Hattonin mukaan kattaa ajan Pultavasta eteenpäin.
• Daniel Schneider: Theatri Europæi achtzehender Theil, oder auszführlich fortgeführte Friedens- und Kriegs-Beschreibung. Und was mehr von denck- und merckwürdigster Geschichten in Europa ... vom 1707ten Jahr, bisz ausgangs 1709ten vorgegangen, ... [1720?]. Paosta s. 343-344
• Daniel Defoe: The history of the wars, of his late Majesty Charles XII, king of Sweden, From his First Landing in Denmark, To His Return from Turkey to Pomerania. The second edition. With a Continuation to the Time of his Death. 1720. Paosta s. 190
• Voltaire: Histoire de Charles XII, roi de Suède. Tome premier. 1731 Paosta s. 350-355 
• Samuel von Pufendorf: Histoire de Suède, avant et depuis la fondation de la monarchie. Nouvelle edition, Plus correcte que les précédentes, & continuée jusqu'à l'année 1730. Tome troisieme. 1732  Paosta s. 184-187
• Jöran Andersson Nordberg: Konung Carl XII:s historia. Senare delen, Ifrån slutet af junii månad år 1709 til hans maij:ts död och begrafning. 1740. Paosta s. 3-10
• Adlerfelt, Gustaf,: Histoire militaire de Charles XII roi de Suède, depuis l'an 1700, jusqu'à la bataille de Pultowa en 1709, écrite par ordre exprès de sa majesté, par Mr. Gustave Adlerfeld, ... on y a joint une rélation exacte de la bataille de Pultowa, avec un journal de la retraite du roi à Bender. Tome quatrieme. 1740. Paosta s. 99-166 (Adlerfelt kuoli Pultavassa, joten tämä osa on jonkun toisen tekstiä.)

• Ifvar Kraak: Correspondance historique et critique entre deux Suedois au sujet de la bataille de Pultava, et de ce qui s'est passé à Bender ... 1755. Paosta s. 94-228
• Charles-Louis Lesur: Histoire des Kosaques. Tome II. 1814. Paosta s. 111-117
• Barthold Anders Ennes: Biografiska Minnen af Konung Carl XII:s Krigare, samt Andre Embetsmän och Personer, under denna Konungs tid, Fångne i Ryssland, Flygtige i Turkiet, eller Dödskjutne i Fält. med bilagor. Andra Bandet. 1819. 
•  J. D. Hultman: I Jesu Nampn Enfalldige doch Sanfärdige Annotationer och Anmärkningar öfver Den Stormächtigste och Glorwyrdigste i Åminnelse Konung Carl Den XII:tes för hela Världen namnkunnige Hjeltebedrifter under daglig uppwacktning och närvistan hoos hans Högst Sahl. Kongl. Maij:tt uti dess långwarige Krigståg alt ifrån Åhr 1707 intill dess olyckelige och högstbeklagliga dödfall wid Fridrichshall Åhr 1718, med noga flijt under den Tijden dageligen uptecknade och uti diupaste underdånighet framgifne. Handlingar hörande till konung Carl XII:s Historia. Första delen. 1819, Paosta, jolla "taffeltäckaren" Hultman oli itse mukana, s. 52-59, 160
• Matthias Norberg: Turkiska Rikets annaler sammandragne ur dess egna Urkunder. Tredje delen. 1822. Paosta s. 917-921
• Specification på de Civil- och Militair - samt Hof-Statz och andre Betiente, som äro hos Hans Kongl. Maij:t uti Bender. Handlingar hörande till konung Carl XII:s Historia. Tredje delen. 1824, s. 156-169 
• Joseph von Hammer-Purgstall: Geschichte des Osmanischen Reiches, grossentheils aus bisher unbenützten Handschriften und Archiven. Sibenter Band, vom carlowiczer bis zum belgrader frieden 1699-1739. 1831. Paosta s. 130-131
• Knut Lundblad: Carl XII:s historia. Andra delen. 1839. Paosta s. 333-348
• Ф. Бpyн (Philip Jacob Bruun): Следы лагеря Карла XII, возле Бендер, у селения Варницы. Записок Одесского общества истории и древностей. Vol 2. 1850, s. 555-561. "Kaarle XII:n leirien jäljet, lähellä Benderiä, lähellä Varnitsan kylää" ei todennäköisesti sisällä mitään paosta, mutta ehkä ensimmäisestä majoituspaikasta?
• Ф. Лагус (Wilhelm Lagus): Карл XII в Южной России. Записок Одесского общества истории и древностей Vol 3. 1852, s. 306-337
  Artikkelista, erityisesti lähteistä: Finlands Allmänna Tidning 24.2.1853 ja Post- Och Inrikes Tidningar (Ruotsi) 9.3.1853.
  Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmissa Tengström-Lagus -kokoelmassa on signumilla H III 16 "Om Karl XII i Ryssland, uppsats. Wilh. Lagus", joka on tämän Odessassa julkaistun artikkelin käsikirjoitus ruotsiksi.
  (Ja näiden olemassaolohan selvisi Björn Forsénin videoidusta esityksestä Tieteiden päivillä sekä ystävällisistä vastauksistaan sen jälkeen esittämiini kysymyksiin.)  
• Anders Fryxell: Karl den tolfte i Turkiet. Berättelser ur svenska historien. Tjogontredje delen. Karl den tolftes regering. Tredje häftet. 1856. Paosta s. 1-13
• Julius Mankell: Från Pultava till Bender. Historisk teckning. Svea 1868, s. 9-58
• Carl Lind: Carl XII i Turkiet. 1875. Paosta s. 3-5 
• August Quennerstedt: I steppen. Wårt Land 21, 23, 26, 28.1.1904

• Fältväbeln J. J. Crafoords anteckningar 1702-1722. Karolinska krigares dagböcker jämte andra samtida skrifter III. 1907, s. 101-113
• J. M. Norsberghs dagbok. Karolinska krigares dagböcker jämte andra samtida skrifter III. 1907, s. 183-250
• Kansli-dagbok från Turkiet. Till största delen förd af J. H. v. Kochen. Karolinska krigares dagböcker jämte andra samtida skrifter IV. 1908, s. 1-270
• Andre legationspredikanten vid svenska beskickningen i Kostantinopel Sven Agrells dagbok 1707-1713. Karolinska krigares dagböcker jämte andra samtida skrifter V. 1909 s.1 -368
• Alfred Jensen: Mazepa. Historiska bilder från Ukraina och Karl XII:s dagar. 1909. Paosta s. 154-160
• Själfbiografiska anteckningar af öfverste Anders Koskull 1700-1721. Karolinska krigares dagböcker jämte andra samtida skrifter VI. 1912, s. 299-338

Narvan voitosta

Wienin sotahistoriallisen museon jälkeen oli ilo Tukholmassa kävellä luottavaisin mielin Armemuseumin Narvan voitosta kertovaan näyttelyyn. Jossain muualla se voisi olla vain venäläisiltä vietyjä lippuja vitriineissä, mutta ei täällä.

Näyttely alkoi kirkkomaisella tilalla, jonka videonäytöillä pappi kertoi (vahvasti lyhennettyä) virallista totuutta voitokkaasta Narvan taistelusta. Vasemmalla puolella oli lisää tietoa siitä, miten lukuisilla painotuotteilla myös levitettiin silkkaa ilosanomaa. Yksi näistä oli Götakämpavisa, jonka sai kuunnella näyttelyssä myöhemmin.

Mutta oikealla puolella kirjeottein ja chatiksi modernisoituna tuotiin esiin se, miten ensin oli eletty epävarmuudessa ja aikanaan saatu tietää myös kuolleista ja haavoittuneista.

Valtakunnassa 5.2.1701 pidetyt kiitosjumalanpalvelukset olen ehkä jossakin käsikirjoituksessani maininnut, mutta Tukholmaan ei ole ollut syytä perehtyä, joten sen juhlavalaistus oli uutta tietoa. Brunkebergin mäelle oli pystytettu puinen portaikko, joka pahvilla peitettynä muodostui pyramidiksi. Pahviin oli leikattu latinaksi teksti, joka valaistiin 2500 traanilampulla, jotka vaativat 120 hoitajaa. Näky ikuistettiin kirjallisesti painotuotteeseen, josta sai lukea tekstin ruotsiksi ja saksaksi.

Kaikkia oli kehoitettu valaisemaan ikkunansa, mutta varakkaimmat olivat järjestäneet talojensa eteen illuminaatioita, joiden olemus suomalaisessa juhlavalaistuskuvauksissa on jäänyt minulle epäselväksi. Tällä oli esillä painokuvana tallennettu Bengt Oxenstiernan kodin edessä ollut 15 metriä korkea ja 50 metriä leveä kulissi, jonka puukehykseen pinkotettua pellavakangasta kuvineen valaisi 1000 lamppua.

Yli tuhat vuotta vanhaa (tai ikiaikaista?) perinnettä seuraten ruotsalaiset olivat Narvassa ottaneet voittamiltaan venäläisiltä näiden liput, rummut ja tykit, jotka tuotiin Tukholmaan. Päivän valoon ne tuotiin 21.8.1701 juhlavassa kulkueessa, jonka muotoa tavoitteli näyttelyn mittavien vitriinien rivi.

Mutta koska tämä ei ollut hehkutusnäyttely, vitrinien vieressä kulkevalla seinällä kerrottiin kaupungissa samaan aikaan pidetyistä sotavangeista.

Sotasaaliin ottamisen ohella myös sen esittelyllä on pitkä perinne, josta kerrottiin muutamin kuvin. Sitten jaettiin tietoa sotalippujen naulaamiseen liittyvästä symboliikasta, josta olin tietämätön. Tämän rinnalla muistutettiin, että lippujen alla kuljetaan yhä.

Narvan taistelua seuranneen juhlinnan jälkeen oli vihdoin aika kohdata totuus. Venäläisen univormu oli makuuasennossa vitriinissä ja dynaamista aseasetelmaa ympäröivät kuulanreiät ja veriroiskeet. Menehtyneet 11000 olivat saaneet peilipintaisen muistotilan.

Sen jälkeen näyttelyssä kerrottiin vielä taistelun muiston säilyttämisestä ja esityksistä. Tuoreeltaan sotasaalille suunniteltiin juhlavaa esittelytilaa, mutta sattuneesta syystä sellaista ei koskaan tehty. Mutta kahden taitelijan voimin saatiin dokumentoitua yksityiskohtaisesti venäläiset tykit, mikä oli onnekasta, sillä nämä piti sodan jälkeisessä taloustilanteessa myydä tai sulattaa.

Suomen sodan jälkeisessä kansallishengen uudessa muotoilussa Narvan taistelu sai uutta merkitystä. Sen ja muiden voittojen liput asetettiin Riddarholmin kirkkoon (hapertumaan) vuonna 1817. Cederström maalasi taistelusta verettömän ja liattoman kuvan 1910. Kun vuonna 1936 Narvaan vietiin pronssinen leijona, esitettiin hankkeen kansallismielisyydestä kriittisiäkin kommentteja, mutta kuten voin itsekin todistaa, leijona on kaupunkiin palautettu vuonna 2000. Ja vielä tällä vuosituhannella on ruotsalaisissa historian oppikirjoissa taistelun kohdalla toistettu myyttiä, että yksi ruotsalainen vastaa kymmentä venäläistä.

Benjamin Dyster ja elämän rauniot

Ei kahta ilman kolmatta. Kahden Viipuria sivunneen tekstin jälkeen osui linkkivarastosta silmiin Ilmarisessa julkaistu jatkokertomus Elämän raunioilla. Kertomus Viipurin valloitusajoilta vuonna 1710 (*). Tarinan suhteesta todellisuuteen en osaa enkä uskalla sanoa paljoa, mutta ainakaan sen pastori Bengt Krogius ei näytä surevan venäläisten viemää lähisukulaista, jonka toissapäivänä mainitsin.

Todellisempi kertomukseen mukaan otettu henkilö esitellään näin:

Nykyisen Lappeenrannan takana pistäytyy siniseen Saimaan veteen niemi, jonka nimi jo kauhistaa jylhyydellään. Se on Dysterniemi.
Tällä niemellä oli viime vuosisadan alkupuolella ainakin Lappeen nimismiehen virkatalo.
Nimismiehen nimi oli myöskin tuo synkeä — Dyster, josta tällä paikalla vielä on mainittu muistonsa.
Itsestään nimismiehestä ei ole tässä muuta sanomista kun että hänellä oli Benjamin niminen poika, joka myöhemmin oli oikea vehkeiliä konnankurisissa valtiollisissa hankkeissaan.

Nimismiehestä on J. R. Aspelin kertonut kirjoitussarjan Epä-ruhtinoita Suomen historiassa kolmannessa osassa Benjami Dyster (Kirjallinen Kuukauslehti no 4/1869) melko paljon, mutta päähenkilöstä tietenkin vielä enemmän. Benjamin Dysteristä on sittmmin julkaistu muitakin artikkeleita, myös SBL:ssä. Ilmeisesti kukaan ei ole löytänyt häntä armeijan rullista, joissa hänen suuren Pohjan sodan aikana on arveltu olleen.

Varsinaiset tiedot miehestyä alkavat, kun hän 8-vuotiaan poikansa kanssa kesällä 1724 päätyi Riiasta Gotlantiin ja sieltä Tukholmaan, jossa Dyster esiintyi von Dystersterninä ja vaati apua perintöomaisuutensa takaisin saantiin vedoten sodan aikaisiin alaisiinkin toimiinsa.

Anomusta ei ilmeisesti ole oikeasti edes käsitelty ja seuraavaksi

Uplannissa kulkien rupesi yksinkertaiselle kansalle ilmaisemaan olevansa kuninkaallista sukuperää ja aikovansa näyttää toteen, että Kaarlo oli elossa. Kaarloa vastaan oli näet Norjassa ruvettu vainoa hankkimaan, jonka huomattuaan hän oli lähtenyt ulkomaalle. Eräs toinen mies oli ammuttu ja kuninkaana haudattu. Itse oli muka kuningas sittemmin hiljaisuudessa ja tuntemattomana elänyt Riiassa. Nyt, kun hän vihdoin oli tullut kotimaalle, ei kukaan tahtonut häntä auttaa, eipä edes tunnustaa tuntevansa. Hän oli jo päättänyt lähteä Rooman keisarin luo, saadakseen sotavoimaa kruununsa jälleen voittaaksensa, mutta vastatuuli oli pyörryttänyt hänet takaisin. Jonkun aikaa Tukholmassa vietettyään oli hän nyt matkalla Taalainmaalle, sieltä apua hankkimaan. Benjami sai täten huhun leviämään, että hän oli palannut Kaarlo-kuningas itse. - Välistä kuuluu hän muutakin kertoneen. Hänen oli muka Benderistä (siellä Kaarlo-kuningas oli Venäjän sotaretkellä hävittyänsä ollut maanpaossa) vainoomista välttääkseen täytynyt paeta ja jättää kuninkaallinen sinettinsä eräälle toiselle, joka sen kanssa oli lähtenyt Stralsundiin ja Ruotsiin, mutta vihdoin Norjassa saanut surmansa, kolmas toisinto oli se, että hän oli pari viikkoa ennen Pultavan tappelua joutunut vangiksi ja vasta nyt päässyt kotimaallensa palaamaan. (Wiipuri 11.10.1905)

Yrittikö Dyster oikeasti petkuttaa? Vai oliko hän mielenvikainen? Esiintymisensä tai ainakin siitä syntyneet huhut vakuuttivat osat ja viranomaisten oli pakko ottaa tilanne vakavasti. Erinäisten vaiheiden, joista voi lukea yllä mainituista lähteistä tai Wikipediasta, jälkeen Dyster suljettiin heinäkuussa 1726 Danvikeniin, jossa hän kuoli elokuussa 1730.

Danvikenin sairaalaan rakennettiin vuosikymmeniä myöhemmin "varsibainen hullujenhuone", josta useimmilla verkkosivuilla mainitaan Topeliuksen kuvaus Välskärin kertomuksissa:

Danvikenissä näytti kaikki olevan ylösalaisin. Siellä pestiin lattioita ja lakaistiin kuin hengen uhalla. Hullut raukat syöstiin ulos pihalle, että viimeinkin saataisiin puhtaaksi heidän kammoksuttava tallinsa, jossa he olivat eläneet kuin eläimet parsissaan, ja he katselivat tylsin, suurin silmin ihanaa kevätaurinkoa. Tähän saakka ei hallitus juuri ollut pitänyt huolta tuosta elävien haudasta, vaikka se myöskin oli tavallinen sairaala; kaikki oli rappiolle joutunutta, huonosti hoidettua, inhoittavan kurjaa, ja nyt oli kaikki tämä yht'äkkiä laitettava kuntoon; nyt oli hauta saatava ihmisasunnon näköiseksi, talli vivahtamaan edes vähän armeliaisuuslaitokselta. Ja senvuoksi tuuletettiin kaikki parret, katajanhavuja ripoteltiin kaikille lattioille, mielivikaiset pestiin puhtaiksi ja puettiin ihmisiksi. Eipä silti, että heitä olisi pidetty semmoista huolenpitoa ansainneina — uudempain aikain ihmisystävällinen huolenpito semmoisista onnettomista oli tuohon aikaan tuntematonta — vaan senvuoksi, että tieto oli iskenyt alas kuin ukonnuoli hoitolan huolettomiin vartijoihin, tieto siitä, että kuningas, itse kuningas aikoi käydä Danvikenissä tänään kello 3 jälkeen puolenpäivän.

(*) 21.02.1885 Ilmarinen no 21, 24.02.1885 no 22, 10.03.1885  28, 09.04.1885 no 41, 11.04.1885  no 42, 16.04.1885  no 44, 18.04.1885 no 45, 21.04.1885  no 46, 23.04.1885  no 47, 28.04.1885  no 49, 05.05.1885  no 52, 21.05.1885 no 58, 23.05.1885  no 59, 26.05.1885  no 60 30.05.1885  no 62, 04.06.1885 no 64, 06.06.1885 no 65, 11.06.1885  no 67, 16.06.1885 I no 69, 18.06.1885  no 70

Viipurista vangittujen puutteet

Bloginpidon ihanuuksia on, että vanhoihin teksteihin voi helposti esittää täydennyksiä ja korjauksia. Toisin on painettujen kirjojen laita.

1) Marraskuun alussa sain kirjaani Viipurista Venäjän vangiksi 1710-22 koskien kommentin 

...Googlen näyttämiltä sivuilta tuota kirjaa, en valitettavasti löydä esi-isääni Otto Reinhold von Delwigiä, joka vangittiin Viipurin hyökkäyksen aikana 1.5.1710 ja joutui vangiksi Tobolskiin. Onko tähän kenties joku syy?

En voinut kuin pahoitella. Kyseisen listan alkuun olin kyllä kirjoittanut perusteellisesti lähteistäni ja niiden todennäköisistä puutteellisuuksista, mutta ehkä ne sivut eivät olleet Google Booksissa näkyvillä.

2) Kirjaan olisui ehkä mahtunut myös joku sana Viipurin seudun siviilivangeista. Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmien Samuel Krogiuksen (1687-1750) ja hänen poikansa Johan Henrik Krogiuksen (1729-1791) omaelämäkerrallisia ja perhettä koskevia muistiinpanoja (Fö I 2) kertoi 9.10.1700 syntyneestä Jacob-veljestä, jonka venäläiset kasakat veivät Viipurin piirityksen aikaan 1710.

3) Tobolskissa meni 1719 naimisiin Jaakkiman kirkkoherran tyttäreksi syntynyt Anna Maria Amnorin Magnus Wilhelm Sprengtportin kanssa. Mikä lie Anna Marian tie vankeuteen.

4) Piirityksestä kirjoittaessani koin suurta epävarmuutta kirjallisuuden edessä. Nyt, toisin kuin silloin, olisi käytettävissä Ulf Sundbergin väitöskirja Swedish defensive fortress warfare in the Great Northern War 1702-1710. Eilen näin paikkatiedollista väitöskirjaa tekevän Antti Härkösen karttakuvan, joka paljasti mikä osa maastosta ei Viipurin linnan torniin näkynyt. Valaisevaa sekin.

5) Mielelläni (!) olisin käyttänyt myös vuonna 1706 painettua Beskrifning om Ryszlands belägenhet, gräntzor, landskaper, städer, styrelse, macht, plägseder och andra beskaffenheter nu för tijden., jonka digitointi on sittemmin tullut eteeni. En swensk gudfruchtig fångas hiertröriga bref, skrifwit vtur Siberien til sin kiära broder landz cammereraren Magnus Gabriel Palm. För thesz werdighet skul, vtaf tyskan afsatt på swensko, och andra gången af trycket vtgångit, åhr 1726 ei ole yhtä oleellinen, mutta olkoon toisena esimerkkinä viimevuosien digitoinneista.

6) Metsästin mielestäni taustamateriaaliksi melko tehokkaasti mahdollisimman varhaisia matkakuvauksia Siperiasta. Mutta tietenkin jäi löytämättömiä. Sarjan Bidrag till kännedom af Finlands natur och folk vihossa 34 kerrotaan Siperiassa 1760-luvulla liikkuneesta Erik Laxmanista. 

Britin ostoslistat Moskovassa 1705-06 julkaistiin vasta kirjani jälkeen.

7) Tärkeimmät lähteeni olivat karoliinien päiväkirjat, mutta käytin vain painettuja sellaisia. Arvelin, että jossain ruotsalaisten arkistojen uumenissa voisi olla muutama lisää, mutta eipä tullut mieleeni, että ehkä Suomessakin. Åbo Underrättelser kertoi 5.12.1868, että SKS:n historian osaston kokoukseen oli professori Akiander tuonut kirjansitojaoppilas Johan Alfred Westerholmilta saadun käsikirjoitetun kirjan, joka oli peräisin Nurmijärven Kytäjän kartanosta. Kansimerkintöjensä perusteella sen oli kirjoittanut Siperiassa vankina ollut kornetti Karl Friis. Ei tosin käy ilmi jäikö kirja Akianderille vai seuran arkistoon.

8) Journal de Pierre le Grand depuis l'année 1698. jusqu'a la conclusion de la paix de Neustadt. Traduit de l'original russe, imprimé d'après les mss. corrigés de la propre main de Sa Majeste imperiale qui sont aux archives (1773). olisi ollut "kiva" löytää kirjaa tekiessä. Viipurin piirityksestä on kuvausta ja sivulta 292 alkaa varuskunnasta otetuista vangeista listaus, jota en kirjoittaessani muistaakseni missän nähnyt.

Catharinan avioliitto Venäjällä

Kersantti Zachris Aborren tytär Catharina oli yksi niistä sadoista ellei tuhansista suomalaisista naisista, jotka päätyivät suuren Pohjan sodan aikana vangiksi Venäjälle. Siellä hän tapasi ruotsalaisen sotilaan Knut Knutsson Bränmanin, joka oli juuri jäänyt leskeksi pienen lapsen kanssa.

Bränmanin aiempi avioliitto oli solmittu vuonna 1716 Venäjällä maisteri Norgrenin toimesta. Tähän oli tarvittu konsistorin lupa, sillä tiedettiin, että Bränman oli jättänyt Ruotsiin aviovaimon nimeltä Elin Månsdotter. Mutta kun eräs kuski todisti tietävänsä, että Elin oli kotimaassa tällä väliin saanut useita lapsia, katsottiin Bränmanin uusi avioliitto sopivaksi. Ja näin ollen myös sitä seurannut Norgrenin toimittama avioliitto Catharinan kanssa.

Rauhan tultua Catharina pääsi Venäjältä pois ei ainoastaan aviomiehensä ja tämän aiemman lapsen, vaan myös oman lapsensa kanssa. Perhe päätyi eteläiseen Ruotsiin, Virestadin seurakuntaan. Sen kirkkoherra sai tietää, että Elin, jonka kanssa Bränman oli mennyt naimisiin Karlskronassa vain muutamia päiviä ennen sotaan lähtöään, oli elossa eikä suinkaan ollut lukuisten lasten synnyttäjä. 

Ja ilmiselvästi Elin halusi aviomiehensä takaisin, joten tilannetta alettiin selvitellä Växjön tuomiokapitulissa. Kuulustelujen aluksi Catharina todisti kristinuskon hyvän hallintansa suomeksi. Mahdollisesti siksi, että Suomessa aiemmin vaikuttanut piispa David Lund halusi esitellä omaa kielitaitoaan.

Catharina ei halunnut eroon Bränmanista seurattuaan tätä pitkän matkan vieraaseen maahan. Bränman puolestaan ilmoitti, että hänelle oli yksi tai hailee oliko vaimonaan Elin vai Catharina. Pitkään mietittyään konsistori päätti, että Bränmanin ensimmäinen avioliitto oli voimassa ja Catharina "vapaa nainen". Artikkeli (*), josta edellä olevat vaiheet luin, ei kerro saiko hän pitää lapsensa vai jäikö tämä isälleen.   

(*) Anders Jarlert: Kvinnor och karoliner inför konsistorierna 1720-1722. En pilotstudie. KFÅ 2000, 2001, s. 54-115

Kuva tyypillisestä venäläisestä kaupungista on 1700-luvun lopulta Clarken matkakirjasta. Digitointi Wellcome Collections, CC BY

Kruununvoudin avioliitot

Tallinnan suomalaisen seurakunnan kirkkoherra Jakob Cupraeuksen ja vaimonsa Helena Vogelin tytär Anna vihittiin Viipurissa 1691 avioliittoon Zacharias Lindbergin kanssa. Lindbergistä tuli pari vuotta myöhemmin Äyräpään kihlakunnan kruununvouti, missä toimessa hän oli vuoteen 1696. Viimeistään vuonna 1697 pariskunta asui ratsutilalla Pamppalan kylässä Kivennavalla.

Kivennavalla Anna katsoi olevansa niin merkittävä henkilö, että työntyi kirkossa kirkkoherran vaimon penkkiin keväällä 1697

Förekom Kyrckioherden i Kifwinäbb Ehrewördige och Wählärde H:r Jacobus Paulius och beswärade sig deröfwer att Befallningzmans Wälhlbet:de Zacharias Linbergz Hustru Dygdesamme Anna Cupræa skulle d: 4 Aprill nästwekne som war d: förste dagh Påsk, då hon kommandes till högmesso Predikan, och welat sättia sig utj den Bäncken som H:r Jacobs hustru plägar sittia, och skall wara anslagen till Presternas hustrus Bänk, skufwat och skutit hans hustru Dygdesamme Anna Jörens dåtter Haberman som allaredan tillförene sutit utj Bäncken ... Kyrckioherden berättade sin hustru nu intet wara här, eij heller kunna som en qwins Persohn, som och des uthan skall wara mycket swår, och medh qwinliga krämppor beswärat, i detta föhret, sig utj egen Person hijt förfoga

Perheeseen syntyi ainakin tytär Katarina vuonna 1702 ja todennäköisesti muitakin lapsia. Vielä vuonna 1708 Lindberg ja vaimonsa henkikirjoitettiin erityismerkinnöittä Kivennavalla, mutta kuten tunnettua pian tämän jälkeen venäläiset valloittivat alueen.

Zacharias Lindberg selvisi pakoon ja ilmoitti Tukholmassa vuonna 1712 viranomaisille vaimonsa ja lapsensa jääneen vangeiksi. Vuoteen 1720 mennessä hän oli tullut sokeaksi.

Vuoteen 1720 mennessä hän oli myös mennyt naimisiin. Entisenä voutina hän varmasti tiesi, että vaimonsa mahdollista elossaoloa olisi pitänyt selvittää kuulutuksin. Mutta myöhemmän selityksen mukaan hän koki häpeälliseksi moisen julkisuuden jumalanpalvelusten yhteydessä.

Tai ehkä hän pelkäsi vaimonsa todellakin edelleen olevan elossa. Mitä tämä todellakin oli. Anna Cupraeus kuoli Katarina-tyttärensä luona Kaukolassa vasta vuonna 1756.

Lähteet:

• Johanna Aminoff-Winberg: Finska flyktingar i Sverige under stora ofreden (Flyktingar i Stockholm 1712, Flyktingkommissionen 1712, Flyktingkommissionen 1713,  Flyktingkommissionen 1714 )
• Anders Jarlert: Kvinnor och karoliner inför konsistorierna 1720-1722. En pilotstudie. KFÅ 2000, 2001, s. 54-115
• Yrjö Kotivuori: Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852, Jakob Paulius.
• Georg Luther: Släkten Korpaeus och Franzénernas ursprung. Genos 57(1986), s. 157-171
• Matti Walta: Virkamiehiä 1600-luvulla. Suomen hallintovirkamiehet 1645-1714. 
• Pampalan väestö 1600-luvulla (pdf)

Kuva Humour, Wit, & Satire of the Seventeenth Century

Kirjeitä nälän, sodan ja ruton Suomesta

Pietarsaaren postimestari Jakob Graan kirjoitti 31.3.1698 kansliakollegiolle kirjeen, jossa m.m. selittää, että...

...olen hoitanut postimestarinvirkaa Pietarsaaressa useampia vuosia, jonka aikana olen matkaansaattanut velkaa valtiolle näinä vaikeina vuosina ja nälänhädän aikana, jotten minä vaimoni kanssa ja 9 pientä lasta kuolisi nälkään ja kun sen olen tehnyt ainoastaan hädän pakoittamana kuin myös tämä surun aikana olen ollut pakoitettu ostamaan mustat vaatteet h. maaherran käskystä; jonka vuoksi anon nöyrimmästi, ettei minulta vaadittaisi mitään korkoa velalleni, jonka minä kyllä tulen täyttämään, vaikkakin täydyn syödä sellaista ruokaa, mitä ei edes ennen ole eläimillekään annettu; ja koska olen kuullut, että armollinen kuninkaamme on luvannut ensi avoveden aikana lähettää 5000 tynnyriä viljaa, olisi, toivottavaa, että köyhä virkamies saisi siitä vähän lunastaa voidakseen sekoittaa olkileipään; ja kun hätä on niin suuri ei minulla ole enää muuta toivoa kuin Jumalaan, meidän armolliseen kuninkaaseen ja teidän kreivilliseen korkeuteen, jolta pyydän apua hädässäni itselleni ja monille pienilleni.

Vuonna 1695 Porkkalanniemellä postinhoitajana aloittanut Mårten Brenner kirjoitti  mahdollisesti saman nälänhädän aikana ylipostitirehtöörille, että tämä

olisi niin armollinen ja toimittaisi Räävelin kenraalikuvernööriltä lupaa, että saisin tuoda rahalla vapaasti joitakuita tynnöreitä viljaa, että voisin saada elatuksekseni, koska täällä Suomessa on hyvin ankara aika, niin että täällä syödään rentukkaa (caltha palustris), pettua ja ohdakkeita, johon kansa on ollut tottumaton; joku viikko sitten lähetin vaimoni Rääveliin, jossa hän teki pyynnön h. kenraalikuvernöörille, mutta ei hän saanut jyvääkään.

Kun Helsingin postimestari Erich Thomasson oli kuollut ruttoon alkusyksystä 1710, Torsten Burgman otti toimensa tilapäisesti ja kirjoitti, että

postitalolliset sairastuvat ja kuolevat, jonka vuoksi postit täytyy lähettää vuokrahevosilla. Rutto on täällä niin suuri, että tuskin 20 kaupungin asukasta on jälellä, joista osa sairaina, tauti näkyy eniten liikkuvan saaristossa Turkuun päin, monta taloa autiona. Hämeessä ovat vielä, Jumalan kiitos, terveenä, mutta kukaan ei uskalla tulla kaupunkiin, olemme täällä niinkuin saarretussa linnassa, kahteen kuukauteen ei ainoakaan talonpoika ole käynyt täällä, jos lähetämme maalle hakemaan ravintoa, ei kukaan talonpoika laske sisään, oli hän vaikka parempi kuin ystävä. Herra ole meille armollinen ja suojele sitä mikä on jälellä, minun luonani on kohta kaikki puhdasta, minä ja yksi poikani elää, hyvä vaimoni, kaksi lasta ja kaikki palvelijani ovat kuolleet, 10 viikkoa sitten oli meitä 18 henkeä.
Tuomari Hamenius-vainajan leski, tämän palvelija, tytär velivainajani leski 5 lapsen kera, rengit, piiat, kaikki kuolleet.
Kynäni, on niin heikko selittämään kaikkea sitä kurjuutta, jossa elämme, toinen ei voi toistaan auttaa, vaikka antaisi kultaa, ei saa miestä eikä vaimoa auttamaan ruumista hautaan, kaupunkimme yli on suuri synti rangaistus, olemme paljon syntiä tehneet, Jumala antakoon meille anteeksi ennenkuin kaikki kansa on menehtynyt.
Rovasti Ignatius [kuoli 19.10.1710] oli eilen illalla luonani hyvin murheisena, hän käskee tervehtimään, kaikki hänen joukko kuollut, aivan yksin talossaan. Postimestari Thomsson vaimoineen ja lapsineen, paitsi yhtä, kuolleet.
Meidän hyvä maaherramme on Hämeessä täyttääkseen harvenneita rykmenttejä. Kaupunki on tyhjä ja onnellisia ne, jotka ovat päässeet parempaan ilmanalaan, jota minäkin mielelläni tekisin, mutta en pääse postin takia, Jumala auttakoon minua syntistä.

Lähteet:
J. K.: Postihistoriaa. Postitorvi 6-7/1929
Ernst Grape: Postkontor och postmästare. 1951, s. 799-800, 805, 839

Kuva: "Pia desideria: or, divine addresses : in three books. Illustrated with XLVII. copper-plates" (1690)

Karoliinien päiväkirjoista

Benderistä kirjoittaessani mainitsin tilanneeni kirjastosta karoliinipäiväkirjan. Tarkoitin yhtä osaa August Quennerstedtin toimittamasta sarjasta Karolinska krigares dagböcker jämte andra samtida skrifter. Se tuli tutuksi kirjoittaessani Viipurista Venäjälle viedyistä karoliineista.

Kutakin osaa on 1900-luvun alussa painettu vain 200 kappaletta, joten olin ja olen kauhuissani, että Kansalliskirjasto antaa varastokappaleensa kotilainaksi. Minä en ole uskaltanut niitä rakennuksensa ulkopuolelle viedä ja luonnollisesti kirjaa selatessa tuli taas mieleen toive, että joku ne digitoisi.

Ja kas, pari päivää myöhemmin verkkohaku heitti Project Runebergin sivuille, joilta sarja löytyy! Iloa ja harmistusta yhtäaikaa. Miten tämä on mennyt ohi? Ilmeisesti digitoisti ei ollut käytettävissä Siperian vangeista kirjoittaessani vaan on hiljaisesti ilmaantunut syksyllä 2016.

Nimien kirjoitusasut vaihtelevat ja OCR ei ole täydellinen, joten yksittäisen henkilön hakeminen kannattaa tehdä kuhunkin osaan sisältyvän henkilöhakemiston avulla. Itse teksteihin pitää soveltaa vahvaa lähdekritiikkiä, mutta niistä voi olla suunnatonta iloakin. Kuten itselläni, kun löysin ne pari ripettä esi-isäni Siperian vankeudesta. Pitää kuitenkin muistaa, että sarjassa ei ole kaikki karoliinipäiväkirjat. Niitä on julkaistu muuallakin ja jotkut taitavat edelleen olla julkaisemattomiakin.

Mutta nyt minulla ei ole mitään tekosyytä olla käymättä läpi sarjasta kaikkia Benderiin liittyviä tekstejä... SSH-projektin aikataulu vaan venyy venymistään.

P. S. 1. Muistutuksena peruskirjallisuudesta verkossa myös karoliiniupseerit kansien välissä. Nykyään Lewenhaupt helpoimmin Litteraturbankenissa.
P. S. 2. Kuvituksena esitätini aviomiehen Johan David Swartzin Kaarle XII:stä maalaama muotokuva.