Kauvatsalta karannut poika

Pitäjänseppä Kauvatsalla, Eric Mattson Solblad sai ensimmäisen vaimonsa Maria Vilppolan kanssa tyttären Carin 12.9.1771 ja pojan Michel 6.10.1775. Carin kuoli vuonna 1783, Maria-vaimo vuotta myöhemmin ja Michelillä oli äitipuoli jo vuonna 1786. (RK 1781-86, 64)

Michel oli vasta 12-vuotias, kun hänet mainitaan Turun lääninkansliassa 5.1.1788 laaditussa kuulutuksessa. Tekstin mukaan kihlakunnantuomarin pyynnöstä Michel etsintäkuulutettiin. Isä oli pahoinpidellyt pojan ja tämä oli lähtenyt kotoaan ja kotiseudultaan. Ajankohtaa ei mainittu, mutta varmaankin jonkin aikaa oli etsitty, ennen turvautumista viranomaisiin. Ilmeisesti heille oli uskottavasti todistettu pahoinpitely, sillä tavattaessa poika piti toimittaa isän kustannuksella äidinisän eli Kauvatsankylän Filppulan vanhanisännän Michael Ericssonin luo.

Karkumatkasta ei ole jälkeä rippikirjassa, johon Michel on merkitty kaatumatautiseksi ja muuttaneeksi Ulvilaan. (RK 1787-1791, 63) 

P. S. Samantapainen tapaus oli Kadonnut 11-vuotias Anders-poika

Etsintäkuulutettu nainen Kauvatsalta

Kansalliskirjaston digitoimia lääninhallinnon painettuja kuulutuksia selaillessa suurin osa etsintäkuulutetuista vaikuttaa olevan armeijan riveistä lähteneitä tai ennen pakkotyöpaikkaan pääsyä karanneita. Yksi hätkähdyttävä poikkeus löytyi 26.6.1794 annetusta kuulutuksesta. 

Muiden lomassa haettiin lapsenmurhasta ilmiannettua talollisen leskeä Lisa Jacobsdotter Kauvatsan Työtilän kylän Kinkun talosta. Juureni Kauvatsan taloissa ovat niin laajat, etten ulkomuistista osannut sanoa voisiko kyseessä jopa olla esiäitini.

Rippikirjassa 1793-1795 leski Lisa Jacobsdotter on Kinkun sivulla vedetty yli epätavallisen kiemuraisella viivalla. Syntymäpäivänsä on 24.2.1761. Edellisessä rippikirjan jaksossa merkinnät ovat hieman epäselvät, mutta Lisan aviomieheksi selviää nuori-isäntä Johan (s. 8.4.1764), joka oli hukkunut hukkui 27.3.1791. Tämän vanhemmat Matts Thomass Kinkku ja Maria Ericsd Liukas ovat Lasse Iso-Iivarin talonhaltijaluettelossa.

Rippikirjasta näyttää siltä, että Lisa on tullut Kinkkuun vuonna 1788 ja tämä vahvistuu Huittisten vihityistä 5.6.1788. Lisa oli talontytär Karhiniemen Paavolasta. Lyhyeksi jääneessä avioliitossa syntyivät tyttäret Anna s. 13.1.1789 ja Maria s. 4.6.1790, joita ei yliviivattu yhtäaikaa äitinsä kanssa. Todennäköisesti siis noin viisivuotiaat lapset jäivät setänsä talouteen. Äiti joko hävisi tai tuli kiinniotetuksi ja mahdollisesti tuomituksi.

Merkittävää 1800-luvun digitointia

Suurempaa meteliä pitämättä Åbo Akademin arkistossa säilytettävää Suomen talousseuran arkistoa on digitoitu. Ei kokonaan, mutta käyttökelpoinen osa. Huomasin tämän aivan sattumalta väitöskirjan tiimoilta pitäjänkertomusten osalta, mutta en tuolloin pysähtynyt muodostamaan kokonaiskuvaa. Korkea aika tehdä korjausliike, johon on käytettävissä lyhyt esittelyteksti ja siihen linkitetty täydellinen arkistoluettelo, Lars Zilliacuksen katsaukset ja sivu, johon on linkitetty digitoinnit. 

Kaltaistani henkilö- ja paikallishistorian tutkijaa kiinnostavat erityisesti paikalliskuvaukset, joita on arkistoyksiköissä D VI:3 ja D VII. Sen mistä paikoista kirjoituksia on kuvittelee näkevänsä arkistoluettelosta. Itseäni kiinnostivat esimerkiksi

• Isaac Tillberg: ”Beskrifning öfver Björneborgs stad jämte karta uppgjord 1728”
• Beskrivning över Helsingfors samt andra städer

Ensiksi mainittu osoittautui vuonna 1816 laadituksi yleiskatsaukseksi, jolla ei ollut sanottavasti tekemistä mukana olleiden karttojen kanssa. Joista yksikään ei muuten ollut vuodelta 1728. Jälkimmäisen puolestaan piti olla ensimmäinen asia yksikössä D VII:7, mutta sen aloittaa kuvaus Padasjoesta, joka ei ole kaupunki eikä myöskään näy arkistoluettelossa. Sitten Pälkäne, Loppi, Rauma, Porvoo, ... vasta sivulla 105 tulee vastaan Helsinki. Arkistoluettelo ei siis ole alkuunkaan täydellinen, mikä on sääli tiedon löydettävyyden kannalta. En tosin tiedä, kuinka perusteellisesti näitä on jo tutkimuksissa käytetty ja mahdollisesti julkaistukin.

Sitten toiseen osaan arkistoa. Monet varmasti tietävät ja muistavat, että Zilliacuksen katsauksissa on tietoja ja arkistoviitteitä talousseuran jakamista kannustuspalkinnoista. Eli esimerkiksi osasta I käy ilmi, että kauvatsalainen talollisen leski Katariina Juhontytär Kouhi Yttilästä oli saanut vuonna 1846 kuuden luodin hopealusikan uudisraivaustyöstään. Mutta nyt ei tarvitse enää tyytyä tähän tietoon tai lähteä Turkuun lukemaan lisää. Digitoiduissa arkistoaineistoissa on luettavissa katselmukset vuosilta 1839 ja 1845 sekä suosituskirjeitä. Palkinnonhakemista käsiteltiin pitäjänkokouksessa ja todennäköisesti (jos seurattiin aiemman vuosisadan tapoja) palkinto jaettiin julkisesti esimerkiksi jumalanpalveluksen yhteydessä. Kyse ei siis ollut ainoastaan yhtä taloa koskeva asia vaan varmasti puheen ja ehkä kateuden aihe laajemminkin. 

Valitettavasti Katariinan kohdalla tuli esiin digitoinnissa tapahtunut fiba. Aineiston alareuna on leikkaantunut näkymättömiin.

Turun linnan seitsemäs Kaisa

Kannoin kirjastosta kotiin Jenna Kostetin tietokirjan Kuuden Katariinan jäljillä, jota (tavalliseen tapaani) selasin sen verran, että ymmärsin mistä oli kyse. Viimeisessä jaksossa Kostet tiivistää Turun linnan vankilakäyttöä, josta olen vuosien varrella yrittänyt kerätä tietoa. Niinpä ei tullut varsinaisena yllätyksenä sivulla 267 vastaan "Kauvatsan Yttilästä kotoisin oleva Kaisa Erkintytär", joka "Turun kaupungin historiaa käsittelevän teoksen" mukaan "nukkuu usein kuoleman kaltaisia unia, joista herätessään hän kertoo vartijoilleen ihmeellisistä näyistä, joita on unessaan kokenut". Olin itse asiassa maininnutkin hänet yhdessä blogitekstissäni. 

Toisin kuin minä tuolloin, Kostet oli yrittänyt jäljittää Kaisaa selaamalla "hetken Kauvatsan seurakunnan arkistoja". Todeten, että "Löytämäni pää- ja rippikirjat alkavat vasta 1750-luvulta, enkä löydä Kaisaa sieltä, en oikeastaan edes tiedä, mitä etsisin, sillä kirkonkirjat ja arkistot ovat sekavia."

Mistä heräsi kysymys: pystynkö itse parempaan? Hetken tauolla olleen ArkivDigitalin uudelleenmaksulla sain eteeni Turun linnan kuukausittaisia vankilistoja. Osuin ensin Kaisan vankeuden loppupäähän [1], joka ei päättynyt mestaukseen vaan vitsoilla annettuihin lyönteihin ja vapautukseen 12.1.1764. Tämä olisi selvinnyt myös Mona Rautelinin väitöskirjasta En förutbestämd sanning : barnamord och delaktighet i 1700-talets Finland belysta genom kön, kropp och social kontroll, jonka tuomiolistassa on tiedot

Kvinnsperson Caisa Eriksdotter. Vittis. Övre Satakunta domsaga. HT: dödsdom. HO 14.12.1763: risslitande. Åbo slottshäkte. Justitiekanslersämbetets fånglängder 1764. E III: cc: 43

Viimeisestä vankilistasta näkyi myös se, että Kaisa oli tullut Turun linnaan 31.10.1763. Joten pakitin kyseiseen listaan [2]. Siinä oli yllättävästi hyvin olennainen lisätieto eli sana, jonka hahmotin Porraksi. 

Sarakkeen yläreunan mukaan tämän piti olla kylänimi, mutta koska kahdeksasosa omista juuristani on Kauvatsalla tiesin, että kyseessä oli yksi Yttilän taloista. Kauvatsan rippikirjoja pääsin siis lähestymään määrätietoisesti. Rippikirjan 1753-1767 sivulla on ylivedetty Carin Erichsdotter, joka oli syntynyt 4.10.1743. Jos kyseessä on Turun linnan vanki, hän on palannut Kauvatsalle, sillä Lasse Iso-Iivarin isäntäluettelon mukaan kyseinen Carin/Kaisa meni 6.5.1764 naimisiin Porran Thomas-pojan kanssa. Pari isännöi Carinin lapsuudenkotia eli Lievikosken Pulvoa.  

Kokeilin selata 24.10.1763 alkaneiden Huittisten kesäkäräjien renovoitua pöytäkirjaa, mutta siihen oli selvästi merkitty hovioikeudelle alistetut jutut, joista ei sitten kerrottu sanaakaan enempää. 

Murhatuksi epäiltyä lasta tuskin on kastettu eikä häntä myöskään merkitty haudattujen listaan. 

Lopuksi älysin tarkistaa Carinin ja Thomasin vihkimerkinnän. Carinin tittelinä on "qvinsperson" ja erehdyksessä kirjoitettu merkintä hunnusta ja häähienoudesta on vedetty yli. Varmuutta ei ole saatavilla, mutta pidän lähes varmana että onnistuin löytämään Turun linnan seitsemännen Kaisan, joka kuoli Kauvatsalla 12.4.1790.

[1] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:43 (1764) Bild 2030 (AID: v567643.b2030, NAD: SE/RA/1340101)

[2] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:39 (1763) Bild 2250 (AID: v567639.b2250, NAD: SE/RA/1340101)

Niin s******* vaikeeta?

Viikonloppuna löysin YouTubesta suomalaisen matematiikan opettajan videot. Kuivempien pätkien lomaan hän oli tehnyt muutaman purkautumisen otsikolla Niin s******* vaikeeta. Tässä voisi olla formaatti, joka sopisi minullekin. Erinäisiä kertoja kun on verkon sukututkimuspalstoilla verenpaine noussut alkeellisista asioista.

Otetaan esimerkiksi eilinen. 4. serkukseni esittäytynyt kysyi alkuperäiseen keskusteluun liittymättömästi

Ja en millään löydä Gabriel Limnellin s.1807 vaimon Eva Heikintyttären syntymämerkintää Kauvatsan kirjoista. Voiko olla niin, että ei tiedetä , mistä Eva tuli, kun satakuntalaiset tuntuvat tarkkaan kaikki torppien tytötkin tietävän. Jossain rippikirjan kohdassa sanotaan , että Tyrvää, mutta joku Satakunnan tietäjä sanoi minulle, että ei tule Tyrväältä.

Evan elämään minulla ei ollut mitään erityisempää kiinnostusta, mutta - otsikon mukaisesti - onko tämä nyt niin s******* vaikeeta?

Evan Geni-profiilissa (tätä kirjoittaessani) ilmoitettu Kauvatsa syntymäpaikkana kannattanee ohittaa, mutta sivulta löytyy myös kaksi rippikirjalinkkiä. Eva piikana ennen avioliittoa ja samassa rippikirjassa avioliittonsa jälkeen. Ensiksi mainitussa on jonkinlainen tulomerkintä, mutta Kotuksen Nimiarkisto ei tarjonnut mitään lupaavaa Keljua tai Keljoa, joten lähdin etsimään helpompaa reittiä eteenpäin.

Eli syötin Eva Christinan perustiedot FamilySearchiin.

Päällimmäiseksi tuli rippikirjamerkintä Kauvatsalta oikeasta ihmisestä ja sen alle kaste Kokemäeltä. Kaste, jossa stemmaa etunimet, isän nimi ja päivämäärä yhtä numeroa lukuunottamatta. Ja kun numeroero on ykkösen ja nelosen välillä, niin sellaisia sattuu ja tapahtuu.

Saman kasteen olisi saanut ulos Hiskistä eli kysyjän on täytynyt tämä jo tarkistaa iät ja ajat sitten. Ehkäpä tämä Eva Christina kuolee kehtoonsa? Pitää jatkaa rippikirjan sivulle, joka tällä kertaa löytyy kätevimmin SSHY:n täydellisen hakemiston avulla. Selviää, että torppari Henric Mattssonin (s. 28.3.1771) ja Valborg Mattsdotterin (s. 18.2.1777) tytär Eva Christina elää ja hengittää kun koko perhe muuttaa vuonna 1813 KAUVATSALLE.

No, mites perhe löytyy Kauvatsalta? FamilySearch antoi nyt pelkkiä virheilmoituksia ja Hiskiin on Kauvatsalta syötetty vain hautauksia, joten etsin sitten niitä. Kokemäen Eva Christinan Henrik-veli oli kuollut Lievikosken Koiviston torpparina. Kysytty Eva Christina aviomiehineen on samalla rippikirjan sivulla, mutta sehän voi olla pelkkää sattumaa.

Kun mitään fiksumpaa en keksinyt täyttääkseni puuttuvan aikavälin, selasin Kauvatsan rippikirjasta 1811-1816 Lievikosken kylän sivut. Ei s******* vaikeeta, vain s******* tylsää. Kokemäeltä vuonna 1813 tullut perhe löytyi näin Heliön talosta. Heliön kirjoitusasujen vaihtelulla on lähes varmaa, että se oli Keljoksi lukemani nimi, joka oli merkitty Eva Christinan lähtökohdaksi palveluspaikan rippikirjan sivulla. Minun mielestäni syntymäperänsä on näin täysin selvitetty ja ei ollut kovin kummoinen mysteeri.

P.S. Yhdessä FB-ryhmässä käytiin viikonloppuna reipas keskustelu, jossa osa koki ongelmaksi keskusteluissa mainittujen tiedonrippujen ripeän päätymisen Geni-puuhun. Ans kattoo millä vauhdilla Eva Christina saa oikean syntymäseurakunnan, vanhemmat ja sisarukset.

Paimenmuisto vs. yo-matrikkeli ja SAY

Kauvatsalaisten juurieni (jotka alkavat mummoni äidistä, jonka syntymäpäiväkuva ohessa) selvittelyssä (josta tullee vielä lukuisia mainintoja) päädyin Huittisten Koskualle 1690-luvun alussa. Ellen ole mokannut jossain vaiheessa, yksi esi-isäni on tuolloin tilan viljelijänä aloittanut Jöran Johansson.

Luonnollisestikin hain tilan esiin SAY:stä. Koosteesta 1674-1693 Jöranin saapuminen näkyy selvästi. Selvää on myös, että hän on lampuoti ja tilan omistaja on herra Lars Elgh. Pappismiehestä siis kysymys.

Kyösti Väänäsen kokoaman Paimenmuiston mukaan Elgh oli vuodesta 1689 Huittisten kappalainen ja

Omisti vaimonsa perintönä vuosina 1677–1690 Huittisten Koskuan kylässä Koskuan talon, jossa asui vuoteen 1691 ja muutti sitten ensimmäisenä kappalaisena vasta perustettuun Kulman kappalaisenpuustelliin Huittisten kirkonkylässä.

Kotivuoren ylioppilasmatrikkelissa Elghin kohdalla on DI Antti Lehtosen tiedonanto 5.4.2007

Maakirjan mukaan Koskuan omistaja 1651–1661 Hr Mattz; Henkikirjassa Koskuan kohdalla 1657–1659 merkintä: Brukas af Kyrkoherden, 1660–1661: Hust. Sigd e:a, 1663–1666: Hust Sigrid präst e:a, 1667–1673: Erich Simonsson, Sigred h.

 ja tuomiokirjaote

KA mf. FR 199 (Bielkesaml. 26) Huittisten käräjät 15.–18.9.1671 s. 123 (Dns: Laurentius Matthiæ Elgh kärde nu till sin Stiuf Fader Lensmannen Erich Simonsson om Kåskua hemman, hwar till Erich Simonsson swarade seijandes at som hans hustro Laurentij Moder än uthj lijfwet är, förmodar han det och få besittia, helst emedan hon det sielf medh sin Sahl: Man förwerfwat hafwer ... Dns: Laurentius medh sin moders Consens hemmanet kan förestå)

Eli eipäs taida olla vaimonperintöä.

Talonpoikaisten juuria tutkiessa Kotivuoren yo-matrikkelilla on marginaalinen rooli. Mutta kokeilematta ei tiedä, joten tein te(k)stihakuja joillakin Kauvatsan kylännimillä. Hämmästyksekseni Lasse Heikinpoika Yttilän Reikolta esiintyi tuomiokirjaviitteissä Yrjön ja Matin kohdalla.

Huittisten käräjät 26.–28.8.1650 f. 71v (Effter Lars Henderssons i Yttilä egen bekennelsse dömbdes aff honom 1 T:na Span:ll till Wellerde H:r Matz Benedicti uthskickade Thomas Thomasson i Winnais och Cumo Sochn);

Huittisten käräjät 14.–16.3.1654 f. 287v (Kom för rätta Gertrudh Henrichzdotter i Rickais by och Carcku Sochen, och kärde till sin Stiugu broder Lars Hendersson i Yttillä, om 5 åhrs gammall Stutt det hon hooss sin stiu Fadher Henrich Jörenss: å Lego giffuit haff, Och Altså begärar sitt igenn, der emott Lars förklarade, att samma Oxe är till hans broders Georgi Henrici præcepture Lhön, som han för H: Gertrudh Son Thomas Thomasson uthj 4 åhrs tijdh hafft haffwer affkorttat, dett een Student Henricus Mathiæ 721 sampt Henrich Mårthensson i Jalanoja, så fulla sanning intygade, derföre kunde Rätten eij annat der till giörad, Uthan Ehrkennes Frij, aff hans tilltallan i detta fallet)

Ottamalla esiin Lasse Iso-Iivarin talonhaltijaluettelo ja Huittisen SAY:t 1620 - 1639 s. 8 ja 1634-1653 s. 11 näyttää mahdolliselta, että Reikon Henrik-isäntä on avioitunut uudestaan 1630-luvun alussa ja tämä Elin-vaimo on ehtinyt olla naimisissa toisen Henrikin kanssa. Karkun Rikaisissa on sekä SAY:n että Lasse Iso-Iivarin luettelon mukaan vain kaksi taloa. Kummassakaan ei Kerttua tai poikaansa Tuomas Tuomaanpoikaa.  

Kun metsäteollisuus pelasti järven

Vielä yksi kesälomaelämysraportti. Kauvatsalta palatessamme ajoimme pidemmän kautta ja näin pääsin näkemään elämäni ensimmäisen kerran Kokemäen toisen Pitkäjärven.

Sen upeuden tallentaminen olisi vaatinut minua lahjakkaamman kuvaajan. Järvi kuivatettiin 1800-luvun alussa ja esi-isilläni, jotka omistivat Yli-Forsbyn, oli siitä osuus. (Järvien kuivatusten syistä ja seurauksista kertoo muuten Sami Louekarin tuore väitöskirja Hyödyn politiikka. Kokemäenjokilaakson ympäristöhistoriaa 1720–1850.) Oli siis valaisevaa nähdä kuinka suuresta alueesta oli kyse. Ja kuinka pitkä matka sieltä oli autollakin Kokemäenjoen rantaan. Kartasta tarkastin, että Pitkäjärvi on oikeastaan yhtä kaukana kuin Sääksjärvikin.

Mistä puheen ollen täältä blogialustalta löytyi luonnos, jossa viittaan vuoden 2012 kesälomaan. Lienee aika julkaista ilman puumerkkikuvaa, jota taisi jäädä odottamaan. Eli:

Kesäloman TMA-käynnillä tuli enemmän tai vähemmän sattumalta tietooni hanke, jossa 1800-luvun puolivälissä suunniteltiin Kokemäen/Kauvatsan Sääksjäven pinnan laskua. Ensin luulin, että kyse oli Sääksjärven kuivatuksesta, mutta eivät kauvatsalaiset sentään kuvitelleet aivan mahdottomia kyvyistään. Tarkoitus oli Sääkskoskea raivaamalla saada järven pinta 5 jalkaa eli puolitoista metriä alemmaksi.

En tunne Sääksjärven rantoja niin hyvin, että ymmärtäisin mitä muutos olisi tarkoittanut. Ja rehellisyyden nimessä on sanottava, ettten myöskään tiedä missä suhteessa nykyinen veden korkeus on menneeseen. Mutta ympäristökonservatiivin sydäntä puristi ajatus muutoksesta ja Kansallisarkistossa tilasin asian aktin toivoen, että esi-isäni olisi ollut hankkeen "oikealla" puolella.

Aktissa on paksu pinkka paperia. Hankkeen ideointi oli aloitettu 1820-luvun puolivälissä ja mukana oli ehtinyt olemaan mummoni vaarin isä ja isoisä. He viljelivät maata Sääksjärven etelärannalla ja kärsivät järven tulviessa niityilleen ja pelloilleen. Eli olivat ajamassa kosken raivausta samoin kuin kaikki muut, joiden maita oli järven ympärillä.

Kun maanomistajat olivat yhtä mieltä, niin mistä kiikasti? Siitä, että laskujoessa oli Sääkskosken saha, joka kosken raivauksessa menettäisi vesivoimansa samoin kuin viereinen mylly. Sahalle ehdotetulla uudella paikalla oli toinen mylly ja maanomistaja ei ollut kiinnostunut luovuttamaan paikkaa sahalle. Eivätkä talonpojat olleet alkuunkaan kiinnostuneet osallistumaan sahan siirrosta aiheutuviin kustannuksiin.

Sahan omistajat olivat näin raivauksen aktiivisimmat vastustajat. Arvovaltaiset sellaiset. Senaatin talousosaston eli nimellisesti keisarin päätöksellä hanke torpattiin vuonna 1860. Se jätti jälkeensä vain pinkan paperia (STO SD 550/222 1859), jossa oli monta puumerkkiä.

Paikallismuseoista

Kesäloman hyviä hetkiä muistelemallahan loma jatkuu virtuaalisesti. Mukava mieleenjäänyt juttu oli Panelian rivimylly, josta jaoin jo valokuvan twiitti-koosteessani. Olimme viemässä tuolia verhoilijalle ja koukkasimme kirkonkylään aivan mielijohteesta. Huomasin tien vieressä vanhan rakennuksen ja taulun "mylly auki", joten pitihän sielläkin käydä. Saimme päivystäjältä asiapitoisen opastuksen pitkin ja poikin rakennusta. Hienoin kokemus oli laittaa käsi vanhalla vesimyllyllä jauhettuun jauhoon (joka oli menossa eläinten ruuaksi) ja todeta rakenne sahajauhomaiseksi. Täysjyvää.

Toinen kiva museokokemus oli Kauvatsa-päivänä vanhassa koulurakennuksessa auki ollut

Siellä oli esillä nahkurin ja suutarin työvälineitä. Vaikutuksen teki erityisesti paikalla ollut innokas esittelijä. Eniten minua kiinnosti vitriinissä ollut nahkurin tilauskirja, jonka näkyvissä olleilta sivuilta en löytänyt tuttuja nimiä.

Tapahtumapäivänä emme olleet ensimmäiset vierailijat emmekä jääneet viimeisiksi.

Vähissä sen sijaan ovat olleet kävijät Kokemäen ulkomuseolla. Jokilaakson jutussa 25.7.2013 kerrotaan, että vuoden 2012 heinäkuussa kävijöitä oli 39 ja tänä vuonna heinäkuun alkupuolella 27. "Paikallisia ei juuri museolla näy, enimmäkseen vierailijat ovat muualta." (Yksi näistä muualta tulleista oli Mari, joka katsasti lähes kaikki paikkakunnan museot. Väliin jäi ainakin Ompelijan museokoti ja siirtokarjalaisten museo, jota en itsekään ole nähnyt.)

Mäntyharjulla paikallisia houkutellaan kotiseutumuseoihin paikkakuntalaislipulla, jolla voi vierailla koko kesän. Anu Yli-Pyky toteaa, että

Innostuneemmat palautteet Iso-Pappilan näyttelyistä tulevat usein ulkopaikkakuntalaisilta. Monet paljasjalkaiset mäntyharjulaiset taas tulevat omaan museoon muualla tehdyn museokäynnin innoittamina.

Kotiseutumuseoissa kannattaa siis käydä niin vieraissa kuin tutuissakin paikoissa! Toukokuussa kirjoitin positiivisesta kokemuksesta Vantaalla ja lasinkeräilijä oli tarkastellut kiinnostuksen kohteitaan Kiikalassa.

Leikkaa ja liimaa pitäjänkartta

Kas, näköjään siitä on kolme vuotta kun minulla oli koossa Kauvatsan juurieni esittelyyn rakenne. Sateisena juhannuksena innostuin sitä hieman jatkamaan ja sen sijaan että pari tuntia sitten olisin lähtenyt sateiselle kotimatkalle töistä aloin kartoittamaan Arkistolaitoksen digitaaliarkiston tarjoamaa karttamateriaalia.

Saalis oli kohtuullinen ja todennäköisesti vastaa yksi-yhteen Kansallisarkistossa kolme vuotta sitten valokuvaamiani 1700-luvun karttoja. 1800-luvun puolelta oleellista on pitäjänkartasto, joka tavanomaiseen tapaan on osina, joista paikkakuntaa heikosti tunteva ei saa mitään tolkkua. Mutta moderneilla peleillä ja vehkeillähän ne saa näppärästi yhdistettyä:

Rajat osuivat nätisti toisiinsa, mutta kun mummoni isän kotikylää Kulkkilaa ei löydy ollenkaan, tuntuu, että a) joku pala on hukassa ja b) yhdistämisessä meni joku metsään. Kai, se on sitten tuo keskellä olevan tiukan kulman "by". Silmämääräisesti tarkastellen kun vasemman reunan puuttuva palanen on Kokemäen pitäjänkartassa:

Ansiokotiteollisuutta

Aikanaan Hohenthal-esi-isiäni tutkiessani sain kokoon varsin edustavan sarjan perukirjoja, joista tuli mukavasti kirjan täytettä. Kaikkihan haluavat lukea tavaralistoja, eikö totta? Yllättävin ja ihmeteltävin perukirjoista oli vuosina 1827-1866 eläneen Samuel Albertin. Siinä oli mukana

• 9 naulaa uusia karttanpiitä
• 6 paria istutettuja karttoja ilman kansiita
• 26 paria karttoja
• [?] kaartan kansivärkkiä
• 17 paria istuttamattomia karttan nahkoja

Muuta selitystä tälle määrälle karstoja osineen en keksinyt kuin, että Samuel oli torpparin leipäänsä levittääkseen tehtaillut kotona karstoja. Mieleen ei tullut etsiä aiheesta kirjallisuutta. Oikea teos olisi ollut Pentti Virrankosken väitöskirja vuodelta 1963: Myyntiä varten harjoitettu kotiteollisuus Suomessa autonomian ajan alkupuolella.

Se ei ole eksynyt vieläkään käsiini, mutta luettuani jostain artikkelikokoelmasta Virrankosken selostuksen muistitiedon hankinnasta jatkotutkimukseensa, lainasin sen tuloksen kirjastosta. Käsitöistä leivän lisää. Suomen ansiokotiteollisuus 1865-1944 ei pettänyt odotuksiani, vaan paikallis- ja henkilöhistorian ystävän oli ilo avata mikä tahansa aukeama. Virrankoski toteaa alkupuheessa

Kirjassa on nimetty lukuisia käsityöntekijöitä, mitä perustelen sillä, että vaikka kansanihmiset eivät vaikuta yksilöinä paljon historiaan, on hyvä kunnioittaa heidän työtään joskus nimeltäkin mainiten. Se ei ole historiankirjoituksessa ainakaan liian yleistä.

Oman muistitietokeruunsa lisäksi Virrankoski on käyttänyt monia arkistoja eli lähdeluettelo on opettavainen, hyvä lunttilista. Kirja ei petä edes viimeisillä sivuillaan, löytyy sekä henkilö- että paikannimihakemisto. Esimerkiksi Kokemäen ja Kauvatsan maininnat, jotka olivat minule kaikki tuoretta tietoa:

• Suomenmaa-teoksessa kerrotaan 1921 Lapin pitäjässä kudotun yhä kankaita myytäväksi, ja Kokemäellä kudottiin paljon varsinkin Villiön kylässä; tuotteista mainittiin erikoisesti esiliinat. (s. 50)
• Vuoden 1990 tiedustelun vastauksissa on mainittu kymmenkunta täkin tikkaajaa, etupäässä Länsi-Suomesta mutta kaksi Savostakin. Kokemäen Kyttälässä mäkitupalaisen vaimo Emma Mattila (1867-1955) teki sivuansioikseen muun muassa täkkejä, myöhemmin tyttärensä auttamana. Kyläläisten vaihtaessa vällyt vähitellen toppatäkkeihin Emman täkkikehikko oli ahkerassa käytössä. (s. 228)
• Kauvatsalla taas tehtiin Suomenmaa-teoksessa 1921 julkaistun tiedon mukaan useimmissa kylissä lankanappeja.(s. 230)
• Jo 1887 kerrottiin, että Kokemäen Kakkulaisten kylän takamailla tehtiin "paatteja" muun muassa tukinuittajille ja ansaittiin niillä noin tuhat markkaa vuodessa. (s. 394)
• (Kauvatsalla lastu- ja olkitöitä s. 520-522, 528-535)

Esitelmää ja retkeilyä

Kokemäen yhteiskoulun seniorien kokouskutsu tavoitti minut paperiversiona torstaina, mutta onneksi oli ollut paikallislehdessä ilmoitus jo viikkoja sitten ja tämä oli minulle raportoitu. Kokouksesta en niinkään välittänyt, mutta esitelmätilaisuuden takia piti lähteä liikenteeseen.

Esitelmää piti Tuomas Hoppu Kokemäen vuosista 1915-1945. En odottanut paljoa, joten yllätyin positiivisesti. Valitettavasti ei oltu järjestetty sähköistä äänentoistoa, joten vieressäni istunut mummoni ei kuullut esityksestä juuri mitään. Tein kovasti muistiinpanoja ja pidin sitten illalla referoidun esityksen hänen kotonaan. Hyödyllistä oman oppimisen vuoksi ja sai mummon kertomaan ihan "uusia" muistoja.

Ennen esitelmää tutut tulivat tervehtimään ja minut esiteltiin sukututkijalle, jolta olin saanut arvokkaita tietoja 1990-luvulla. Puhuimme molemmat sujuvasti sähköposteista, vaikka olimme vaihtaneet tuolloin ihan vanhanaikaisia kirjeitä. Joiden liitteenä oli kyllä tietokoneohjelmasta tulostettuja sukutauluja.

Kyseiselle sukututkijalle sanoin seuraavaksi tutkivani Kauvatsan juuriani ja annoin varmaan vahingossa kuvan, että olen aloittamassa tyhjästä. En suinkaan, kirjan sisällysluetteloa on, kuvitusta on ja tutkimusta on. Ei tarvitsisi kuin aloittaa...

Osana aloittamista veimme äidin kanssa mummon iltapäivällä autoajelulle. Hän näytti minulle missä Kuoppalan risteyksessä olleessa talossa muisti isovanhempiensa asuneen maatilansa myynnin jälkeen. Sitten jatkettiin Kakkulaisten läpi ja koukattiin Ketolantielle. Kuljimme siis vanhaa tietä, joka on uuden sillan rakentamisen jälkeen oikaistu Kauvatsantien alkupuoleksi.

Matkalla äiti muistutti kysymään jääsilloista ja mummo muisteli Kuurolan koulun kohdalla toisinaan olleen sellainen.

Jatkoimme Kauvatsan puolelle ja paikansimme maastosta Kauvatsankylän (ei sama kuin kirkonkylä!), Rutunan, Jalonojan ja Työtilän. Auto ei ole paras mahdollinen tapa saada otetta etäisyyksiin ja pinnanmuotoihin, mutta sain hieman konkretiaa karttakuviin. Kartassa Kauvatsanjoki oli vahvana ohjenuorana, mutta maisemassa se katosi useimmiten täysin.

Googlen kuvahaku Kauvatsankylä tuottaa näköjään runsaasti osumia tähän blogiin, vaikka täällä ei ole ollut yhtään kuvaa paikasta. Eli korkea aika laittaa ihan oikeita kuvia Kauvatsasta esille.

Kuva 1 on otettu Kauvatsankylän vierestä kohti Yttilää, josta juuri ja juuri erottuu valkoinen täplä keskellä kuvaa - Kauvatsan kirkko. Ja kuvan halki virtaa Kauvatsanjoki.

Kuva 2 on Rutunan hautausmaalta, joka on selkeästi hannunvaakunalla merkitty, kauniisti aidattu ja niin tiukasti portitettu, etten mennyt aidan sisäpuolelle. Paikalla sijaitsi Kauvatsan kappeli ja hautausmaa vuoteen 1800 ja tämän muistoksi on kuvan keskellä näkyvä kivi.

Kansanrunousarkiston antia Kauvatsalta

Toiveenani KRA:ssa käydessä oli löytää joku pätkä rikastuttamaan kauvatsalaisten juurieni kuvausta. Selasin aika suuren osan Kauvatsan matskusta läpi, mutta ei tullut jättipottia.

Lohdutusvoitto sentään. J. N. Mikolan (VK 61) vuosina 1892-3 kirjaamat tarinat ja sadut eivät minua kiinnostaneet, mutta hän oli tavallista tarkemmin esitellyt tiedonantajiaan ja nämä jäljensin omiin papereihini.

J. N. Mikola eli Juho Nestor Ala-Mikola (s. 1877) oli Kauvatsan lukkarin Gabriel Limnellin jälkeläinen ja mummoni äidin serkku. Toivo Väinölä toteaa hänestä Limnell-suku kirjassa (s. 68) "Hän oli opiskellut teologiaa mutta ei antanut vihkiä itseään papiksi, vaan eleli kotipitäjässään postinhoitajana ja pankinkamreerina. Hänen harrastuksenaan oli sukututkimus ja perimätietojen keräily."

Ja tällaisia kauvatsalaisia hän tunsi ollessaan lyseolainen:

"Adolf Mäenpää, Yttilän kylä, 26 v. vanha. Hyvin pieni, ilonen ja sukkela mies. Hyvin vaarin ottavainen kaikista asioista. Ja pistää kyllä naulan siehen kun toinen läven tekkee, eikä sanoissa anna itsiänsä solmeta."

"Kalle Kujala, Yttilän kylä, 16 v. vanha. Hyvin tyhmän näköinen päältä katsellen, mutta kyllä kans toisen kanssa jotenkin tulee aikaan kaikissa sukkeluuksissa, ja hyvin vallaton poika junkkari. "

"Nestor Ala-Mikola, Yttilän kylä, 37 v. vanha. Jotenkin vakava mies ja koittaa käyttäytyä hyvin taitavasti, vaikka ei se aina juuri luonistu. Mutta hyvin reeru mies kaikissa asioissansa ja ymmärtäväinen."

"Juho Massa, Kauvatsan kylä, 15 v. vanha. Viisaimpia ja älykkäämpiä poikia mitä löytyy sen ikäsiä ja jotenkin vakava."

"Ville Haavisto, Yttilän kylä, 21 v. Haavisto on hyvin vähäpuheinen ja kirjallisuutta rakastava [?] mies, eikä paljon juuri juttele satuja."

"Taavetti Hässäri, 37v. On oikein aika lipilaari puhumaan, vaikkei ne jutut aina niin luonikkaita tule niin nauraa hän niitä itse kumminkin retkottaa aikalailla."

"Ester Jaakkola, Yttilän kylä 73 v. vanha. Hyvin lempeä ja kohtelias vanhus kaikkia kohtaan, sekä hyvin siistiä ja puhdasta haluava."

Väinölällä oli käytössään Ala-Mikolan kokoamaa ja kirjoittamaa sukututkimusmateriaalia 1970-luvun alussa, minnekähän ovat päätyneet?

Käsikirjoitusaihio

Kaksi kirjaa on viimeistelemättä ja kaksi pysyvästi (ainakin viimeiset 5 vuotta?) vaiheessa. Mutta uutta aloitan. Työnimeltään Varma ja Maria Ala-Potilan esivanhemmat, enimmäkseen Kauvatsalla. Silkkaa sukututkimusta, joka on etsinyt muotoaan. Sillä (1800-luvun lopulla syntyneen henkilön) esipolvitutkimuksen esittäminen selkeällä tavalla on haastavaa. Tähän yhdistettynä se, että kyseisistä talollisista ei ole juuri mitään "lisätietoa", on jättänyt kyseisen sukuhaaran dokumentoinnin kesken.

Mutta jossain vaiheessa tätä vuotta sain sellaisen ajatuksen, että teen esityksen nimenomaan talojen (ja kylien) kautta. Näin lukijat saavat ainakin pieniä loogisia kokonaisuuksia, vaikka kokonaisuus on isohko palapeli.

Tekeminenkin on palapeliä. Olisin voinut jatkaa vanhan tutkimuksen tarkistelua ja tarkastelua sen alkuperäisessä muodossa, mutta oli paljon kivempaa leikata ja liimata palaset suunnilleen oikeille uusille paikoilleen. Pystyn hahmottamaan missä (maantieteellisesti) on henkilöiden ja tekstin massa. Ja voin alkaa (sitten joskus) tuottamaan tekstiä oikeisiin kohtiin.

Ja kuvia. (Kävin jo kuvaamassa Kauvatsan karttoja. Alla kuvituksena Rutunan talo ja vanha Kauvatsan kirkko.) Työn alla olevien käsikirjoitusten tekemisestä tuli paljon hauskempaa, kun pääsin siihen vaiheeseen, että lukujen pituudet on suunnilleen selvillä ja aloin länttäämään kuvia mukaan. Olisi tehokkaampaa tehdä tämä vasta työn lopussa sillä nyt pari sanaa tai riviä voi siirtää kuvan seuraavalle sivulle ja aiheuttaa siivousoperaation. Mutta käsikirjoitus näyttää paljon valmiimmalta ja motivoi jatkamaan kohti loppusuoraa.

Kauvatsan Kinkkua

Isänäidin äidinäiti Fredrika asui siis Vähtärin pojan kanssa aviolittoaan solmiessaan Kinkun talossa Kauvatsalla. Isä Matts Jacobsson oli syntynyt Kokemäellä 16.4.1818 ja äiti Maria Henriksdotter 25.11.1826 Kauvatsalla. Iso-Iivarin luettelon mukaan he olivat avioituneet vuonna 1846 ja muuttaneet Kinkulle vuonna 1851.

Hiski löytää Matin kasteen Kokemältä ja vanhemmiksi paljastuvat Kyttälän Rantalan isäntäpari Jacob Mattsson ja Valborg Johansdotter (s. 8.4.1790 Kauvatsa). Rippikirjoissa 1815-21, 1823-30 (Matts on saanut isäpuolen Kauvatsalta vuonna 1827), 1831-38 . Viimeisessä Mattsin on merkitty muutaneen Kauvatsalle vuonna 1832.

Iso-Iivarin luettelon avulla pääsemme ajassa taaksepäin palaamaan Kinkulle, sillä Valborg Johansdotter paljastuu Kinkun tyttäreksi. Hänen isänsä on Kinkkua vuosina 1791-1829 isännöinyt Johan Johansson (s. 3.9.1753) (rippikirja 1796-1809). Johanin isä Johan Henricsson (s. 17.11.1726) oli Kinkun isäntä 1756-91. Iso-Iivari on antanut hänelle lisänimen Vähtäri, sillä Johanin isä Henric Gustafsson (kast. 27.5.1694) isännöi Kulkkilan Vähtäriä 1721-42. Että se Kinkusta sitten.

Iso-Iivarin luettelossa Johan Henricssonin vaimolla on keskivertoa oudompi nimi: Margareta Danielsd Svärd. Vihkimerkinnässä hän on Margareta Danielsdotter Kokemäeltä. Ilman sukunimeä hän on myös esikoisensa kastemerkinnässä, rippikirjoissa 1768-1781, 1781-1793 ja hautausmerkinnässään.

Se, että Margareta oli avioituessan Kokemäeltä ei tarvitse tarkoittaa, että hän oli siellä syntynyt ja kasvanut. Mutta jos oli, ovat isäehdokkaat patronyymin ansiosta vähissä. Margareta oli syntynyt rippikirjan mukaan vuonna 1725, jolloin vain Kuoppalan Kierikassa oli isäntä nimeltä Daniel. Iso-Iivarin merkintöjen mukaan hän oli avioitunut vuoden 1722 paikkeilla, joten ihan mahdollinen tapaus. Rippikirja 1746-51 ei kylläkään anna mitään viitettä oikeanikäisestä tyttärestä Margareta, tosin lasten syntymäajoissa on sopiva aukko ja vaimon nimen perusteella perheessä olisi pitänyt olla tytär nimeltä Margareta.

Toinen ehdokas on isonvihan jälkeen Kokemäellä siltavoutina toiminut Daniel Swart. Kokemäen haudatuista löytyy päiväyksellä 19.3.1727 Gustaf Danielsson Swart, ilmeisesti siltavoudin poika. Danielin kuolemaa ei Kokemäeltä löydy, hän oli asumassa ainakin 1726-1729 Laikon kylässä. Rippikirjassa näkyy vaimo Margareta, muttei lapsia. SAY:n sivun mukaan hän oli entinen sotilas, joka nimeen sopiikin.

Terveiset hautausmaalta

Jos osaisi, niin tästä voisi tehdä tyylipuhtaan amerikkalaisen serenpiditeetti / "esivanhempani henki auttoi minua" stoorin. Mutta kerrotaan asiallisesti.

Olin viikonlopun vietossa Kokemäellä (Porin Kirjurinluodon kesäteatterin Suomen Hevonen oli hieno) ja vanhempani ystävällisesti ajeluttivat minut Kauvatsan hautausmaalle. Tuli vaan mieleen pyytää, mukana ei ollut omaa kameraa eikä etsittävien hautakivien tietoja. Isä lainasi kameran ja luotin muistiini.

Muisti vei minut tyylikkäästi Vähtärin haudalle, jonka olin vanhalla kamerakännykällä joskus aikasemminkin kuvannut. Mutta järkeilin, että jos kerran isäni mummon isän vanhempien hautakivi on tallella niin äidin vanhempienkin voisi olla. Heidän nimiään en muistanut, talonnimen Kinkku sentään.

Useimmat haudat olivat uudempia, joten keskityin vanhemman näköisiin. Tarkoituksena ei ollut kuitenkaan käydä hautausmaata järjestelmällisesti läpi, kunhan pidin silmäni auki. Vähtärin haudan lähellä oli oikealla esitetty paasi, jonka kohokirjaimet olivat lähes tasaantuneet, mutta selvimmin erottui ... Kinkku.

Katsoin edestä ja sivulta, tunnustelin pintaa sormin. Etunimien kohta tuotti suurimman haasteen monine kirjaimineen, mutta lopulta tajusin hahmottaa siitä etunimen ja patronyymin. Muutaman minuutin äheltämisen ja järkeilyn jälkeen oli selvää, että teksti kuului "Tässä lepää talollinen Matti Jaakonpoika Kinkku". Päivämääristä sain irti vuosiluvut 1818 ja 1902.

Näillä tiedoilla pystyin kotona tarkistamaan, että kyseessä oli kuin olikin isoäitini äidin idoisän hauta. Ei vie tutkimusta eteenpäin, mutta tuntuu hienolta/kivalta silti. Jotain konkreettista.

Kinkun hautaan verrattuna sata vuotta vanhempi kivi kirkon seinän lähellä oli paljon helpommin luettavissa. Siinä kiinnitti huomioni sukunimi Ollenqvist. Kyseinen Johan esiintyi tekstissäni vähän aikaa sitten.

Torppa siellä tai täällä

Minulla on edelleen traumoja Kokemäenkartanon torpista. Ja Asikkalan Urajärven torppareista. Rippikirjoissa tuolla tai siellä.

Mutta vieläkin huonommin voi olla! Selatessani Raimo Viikin Suur-Huittisten historia II:ta huomasin sivulta 429 pätkän jonka mukaan Kauvatsan kappalainen kirjasi appensa, joka oli Kokemäen kirkkoherra, luvalla Kauvatsan kirjoihin Kokemäen torppareita, itsellisiä ja muita. Sekä kantoi näiden verot. Hommaan saatiin tolkkua vasta kappalaisen vaihduttua 1832. Meinasin saada kohtauksen sympatiasta ao. henkilöitä etsineille.

Muut torppareiden kanssa touhunneet ovat toivottavasti selvinneet vähemmin vammoin. Verkosta löytyy:

Matti Kumpulaisen gradu Sukevan talot, torpat ja mäkituvat 1722 - 1920

Salon seudun sukututkijoiden sivulla on Toivo Haation tutkimukset Sammatti: Leikkilä, Sammatti: Haarjärvi, Sammatti: Luskala, Sammatti: Kiikala, Lohilampi, Sammatti: Kaukola, Niemi, Myllykylä ja Sammatti, Sammatti/Karjalohja, Mustlahti ja Sammatti, Karstu

Verkosta voi myös löytyä vaikka torpparisopimus!

Heikki K. Lähteen artikkeli Isojako ja torpparijärjestelmät
Pekka V. Virtasen artikkeli Maareformit itsenäisessä Suomessa

Torpasta lähtevä opetuskokonaisuus löytyi aikanaan Länsi-Norrlannin lääninmuseon sivulta. Torppa- ja sukututkimusta ruotsalaisittain. Ja opetus/esittelyasioihin hypäten, arkistolaitoksen sivuille on käteketty kuvitettu esittely sukututkimuksesta.

Kuvitukseksi savupirtti Ruokolahden pitäjästä, julkaistu Helsingin Viikko-Sanomissa 5.1.1882.

Sääkskosken sahalta Vampulaan Turun kautta

Kuulin maanantaina mielenkiintoisen alustuksen laivuriperheen 1860-luvulla lähteneistä pojista. Säätykiertoteeman vielä pyöriessä mielessä, Ollenqvist-nimistä emäntää miettiessä, löytyi Johan Adolf Lindströmin matrikkelikuvaus. Mies kirjoitti Kokemäen pitäjänkuvauksen 1860-luvun lopulla, joten ansainnee pienen tarkastelun.

Johan Adolf näki päivänvalon Kauvatsan Sääkskoskella, jonka sahan kirjanpitäjänä hänen äitinsä isä Johan Ollenqvist (s. 1753) vaikutti. Johan Ollenqvist oli avioituessaan Turussa 23.12.1781 ollut kauppias. Turussa syntyivät lapset Anna Magdalena (s. 15.11.1783), Johanna Christina (s. 5.8.1785), Catharina Lovisa (s. 26.10.1787) ja Johan Magnus (s. 17.8.1790). Johanin vaimo Eva Christina Mejer kuoli 38-vuotiaana 1.2.1797 Turussa.

Perhe muutti tämän jälkeen Sääkskoskelle. Vuonna 1792 syntynyt poika Carl Fredrik kuoli siellä 1801. Tytär Johanna Christina lähti lähes samantien takaisin Turkuun. Poika Johan Magnus päätyi sinne myös, hän kuoli Turussa kauppiaana 19.3.1840. Tytär Anna Magdalena taas sai Kauvatsalla aviottoman tyttären toukokuussa 1815 ja naitettiin sitten maalari Eric Jacobsson Lindströmille (s. 20.5.1796). Tästä avioliitosta syntyi Johan Adolf 11.6.1819.

Anna ja Erik perheineen muuttivat sittemmin Turkuun, jossa Johan Adolf aloitti triviaalikoulun vuonna 1833. Anna haudattiin 29.10.1847. Erik kuoli jokin aika ennenkuin Åbo Underrättelser 24.3.1860 julkaisi ilmoituksen hänen kuolinpesänsä konkurssihuutokaupasta. Materiaalisessa köyhyydessä ei oltu eletty, kaupattavana oli kultaa ja hopeaa, mm. hopeainen kannellinen sokeriaski ja kermanekka, hopealla koristettuja piippuja sekä erittelemättömiä kupari-, messinki-, tina-, pläkki- ja rautatavaroita, lasia ja posliinia, mahonkisia ja maalattuja huonekaluja, sermejä, vaatteita, höyhentäytteisiä vuodevaatteita. Ja luonnollisesti maalarin työkaluja.

Johan Adolf kuoli naimattomana 29.12.1874 Vampulassa, jossa hän oli kappalaisena. Hänen laajahko muistokirjoituksensa oli jo 5.1.1875 Åbo Underrättelsersissä ja suomenkielinen versio 15.1.1875 Uudessa Suomettaressa. Jälkimmäisessä todettiin "Lindström tutki ahkeraan suomenkieltä sekä Suomen suvun muinaisuutta; joka vapaan hetken uhrasi hän siihen. Koko hänen pyrintönsä oli siihen kiintynyt. … Hänen mielipiteensä oli, mitä aina pistihe näkyviin hänen teoksistaan, että ruotsalaiset ovat saaneet alku-sivistyksensä suomalaisista." Viisas mies ansaitsisi laajemmankin käsittelyn, mutta lopetan hänen teosluetteloonsa:


Lähteet:
Hiski, sanomalehdet, yo-matrikkeli
Kauvatsan rippikirja 1796-1809 s. 28, s. 29, 1803-1808 s. 45, 1809-1821 s. 117, 1811-16 s. 25, 1809-21 s. 123

Kauvatsan Kulkkilan Vähtärillä

Pätkässä mainitut kylät kartalla (Kalmbergin kartasto). Piilijoki puuttuu tästä nimenä, mutta sijaitsee Riudakosken kohdalla, suurin piirtein. Oikeassa yläkulmassa Sääksjärven vasen alakulma.

Sanomalehdistä koottu isänäidin äidinisä löytyy ennen Kokemäen Ala-Potilaan muuttoa Kauvatsan rippikirjassa 1875-1884. Vilho oli asunut lapsuudenkodissaan Kauvatsan Kulkkilan Vähtärillä ensimmäisten lastensa syntyessä. Ja tietenkin myös edeltävinä vuosina 1868-1874. Jolloin Vilhon vaimo Fredrika Mattsdotter (s. 26.9.1847) on tullut sivulta 57 eli Kauvatsankylän Kinkulta.

Rippikirjasta näkyy, että Vilhon isä Juho Heikinpoika Vähtäri on kirkon kuudennusmies ja "häradsdomare". Jälkimmäisen voisi hätäisempi kääntää kihlakunnantuomariksi, mutta Juho oli herastuomari eli pidemmänpuoleisesti istunut lautamies. Tämän tiedän hänen kuolemansa jälkeen julkaistusta muistokirjoituksesta.

Joka ei vielä löydy digitoitujen sanomalehtien seasta. (Muuten olen sitä mieltä, että Historiallisessa sanomalehtikirjastossa pitäisi pystyä helpommin rajaamaan hakua lehtien kielen tai julkaisupaikkakunnan mukaan.) Siellä Sanomia Turusta raportoi 21.11.1882 "Kunnallislautakunnan esimieheksi Kauvatsalla kolmen vuoden ajaksi valittiin edelleen herastuomari Juho Vähtäri ja vara-esimieheksi tilallinen Frans Vähtäri. " Eli poika.

Herastuomarin tytär Wilhelmiina (s. 13.2.1846) siirtyy vuonna 1870 sivulle 163 eli Piilijoen Ilolan talollisen Anders Anderssonin pojan Frans Henrikin vaimoksi. Anders oli toinen Kauvatsan kuudennusmiehistä. Nuoripari muutti vielä samana vuonna Mouhijärvelle. ja tulivat sieltä vuonna 1877 Vähtärille.

Pikkusisko Johanna Karoliina (s. 1856) lähti seuraavassa rippikirjassa sivulle 334 eli Yttilän Ala-Mikolan nuoreksi emännäksi. Heidän jälkeläisistään tietoa verkkosivulla.

SSHY:n digitoiduissa rippikirjoissa ei herastuomarin esipolvia pääse toistaiseksi taaksepäin, mutta Iso-Iivarin talonhaltijaluettelosta näkyy, että hänen vaimonsa Maria Thomasdotter oli kotoisin Kossilan talosta ja Juhon isä Henric Jacobsson, isänisä Jacob Jacobsson sekä Jacob Johansson olivat Vähtärin isäntiä vuodesta 1762 alkaen. Tuolloin Vähtärin aiempi isäntä ja Yttilän Kouhin isäntä vaihtoivat tilat keskenään.

Jacob Johanssonin isä Johan Olofsson oli isännöinyt Kouhia isonvihan lopusta lähtien. SAY:n tiedot puuttuvat miehitysvuosilta, mutta jostain (Huittisten historian isäntäluettelosta?) on isännäksi löytynyt vuosiksi 1717-22 Olof Olofsson - ilmeisesti edellisen sukupolven edustaja.

Tämäntapaisia juuria löytyy Kauvatsalta enemmänkin, mutta miten saada ne esitettyä a) selkeästi ja b) mielenkiintoisesti. Siinä talonpoikaistutkimuksen pulma.

Sanomalehdistä koottu isänäidin äidin isä

Kauvatsan Vähtäristä kotoisin olleesta Vilho Ala-Potilasta ei ole säilynyt muistitietoa vaikka hän kuoli vasta 1900-luvun alussa. Eli täytyy yrittää saada "hänet" kokoon sieltä mistä tietoa löytyy. Esim. sanomalehdistä.

Joista löytyy myynti-ilmoitus "Kaarenojan elikä Potilan puolikas rusthollille, jonka alla kuuluu seitsemän torppaa ilman aukumentti-taloita; kylvö on 11 tynnyriä rukiita, kolmeen osaan pelto jaettuna, metsä ja niittu on paremman puolisia; tieto saadaan paikalla sekä ennen että myyntö-ajalla." (Sanomia Turusta 13.7.1860) Ennen Vilhon aikaa tosin... hän muutti Ala-Potilaan vuonna 1876.

• Satakunta 10.9.1884: Vilho oli hakenut Satakunnan maanviljelysseuran kilpapalkintoa hyvin toimitetusta suoviljelyksestä.
• Satakunta 6.6.1893: Vilho oli syynimies Kokemäen y.m. pitäjien paloapuyhtiössä 12. piirin vakuutettujen paikkojen muurisyynissä.
• Satakunta 24.5.1894: Vilho oli valittu Kokemäen paloapuyhtiön kokouksessa ruotumestariksi 12 ruotiin.
• Satakunta 13.7.1895: Heinäkuun 9. ja 10. päivänä pidetyssä Satakunnan maanviljelysseuran maanviljelyskokouksessa Vilho sai lehmien arvioinnissa II palkinnon (30 markkaa) suomensukuisesta lehmästä. (Naapurinemäntä Sandra Ylipotila sai III palkinnon (10 markkaa) naisten teosten kilpailussa hamekankaasta.)
• Satakunta 25.2.1897: Vilho piti yhden puheista Kokemäen raittius- ja sivistysseuran 21.2. pidetyssä 12:ssa vuosijuhlassa. "Hilpeä ja innostunut mieli oli koko ajan vallalla juhlassa osoittautuen siinäkin että seuraan yhtyi toistakymmentä uutta jäsentä." (Seuraavan vuoden vuosikokouksen selostuksessa mainitaan Vilhon tytär Varma Härkälä lausumassa runoa. Mutta nuoremman tyttären tuleva aviomies, Jalmari Forspyy, taas oli eronnut seurasta! Satakunta 22.1.1898)
• Satakunta 26.2.1898, Kansalainen 25.2.1898: Kokemäen raittius- ja sivistysseuran vuosijuhlassa Vilho piti esitelmän "terottaen ehdottoman raittiuden suurta hyötyä, juoppouden suurta turmelevaisuutta." Tytär Varma Alahärkälä lausui runon.
• Kansalainen 20.12.1898: Vilho valittiin kuntakokouksessa kunnallisten tilien tarkastajaksi.
• Satakunta 8.4.1899: Vilho tarkastajana hyvän eläimen hoidon palkitsemisessa.
• Satakunta 27.4.1899: Vilho lausui tervehdyksen ja antoi seurakuntalaisten läksiäislahjan kappalainen Alaselle.
• Satakunta 19.9.1899: Vilho piti esitelmän Kokemäen väkijuomalakkoliiton kokouksessa.
• Satakunta 1.3.1900: Vilho valittiin Osuusmeijerin sääntöehdotusta valmistelemaan. Myös tarkastajaksi ja palkintotuomariksi karjan- ja kananhoidossa.
• Päivälehti 1.2.1900, Satakunta 1.2.1900, Aamulehti 2.2.1900, Sanomia Turusta 3.2.1900, Uudenkaupungin Sanomat 3.2.1900, Mikkelin Sanomat 6.2.1900, Turun Lehti 6.2.1900, Karjalatar 6.2.1900, Mikkeli 7.2.1900: Pellervon päivillä tammikuussa 1900, Vilho kiitti päivien toimeenpanosta länsi-suomalaisten puolesta runomitalla:

Jos Pellervo kantaa kortensa yhteen,
Tekee se maailman mahtavan lyhteen.
Josta se korjaa suuret sadot,
Täyttää vilja-aitat ja ladot.
Jos sitä aallot peittää koittaa,
Kyllä se vastukset kaikki voittaa;
Ei sitä tapa mikään valta,
Se nousee, vaikka merten alta.
Sillä on pää kuin timanttikivi,
Rinta kuin ritariurhojen rivi.

Lukuraportointia

Turvauduin eilen pitkästä aikaa Fennica-kokoelmaan. Kauvatsalaiset perinnekokoelmat ("Ei tää suku säästä" ja "Käsiväärää") olisi varmaan saanut kaukolainana, mutta Kansalliskirjastossa käynti on helsinkiläiselle nopeampaa ja sitä paitsi ilmaista.

1980-luvulla tehdyt kokoelmat silmäilin läpi, mutta tarinat olivat enimmäkseen 1900-luvulta, joten eivät auttaneet värittämään omia juuriani. Taannoisella kotiseuturetkellä Kauvatsa vaikutti aika autiolta. Sitä se oli ilmeisesti myös 1900-luvun alkupuolella, sillä tarinan mukaan 14-vuotias poika totesi äidilleen nähdessään vieraan miehen metsänleimauksella: "Tuus äiti kattoon, jumalauta täälä on ihminen."

Viimeviikkoisilta Stokkan hulluilta päiviltä tarttui mukaan Enni Mustosen historiallinen romaani Nimettömät. Se vei lauantaina mukanaan ja sunnuntaina hain kirjastosta kaksi jatko-osaa (Mustasukkaiset, Lipunkantajat) ja luin nekin heti. Neljättä osa (Sidotut) varauksessa.

Mustosen kirjoissa oli kivasti (myös Hesarin arvostelijan mielestä) tuotu esiin historian tapahtumia. Tyyli muistutti muutama vuosikymmen aikaisemmaksi sijoitettuja dekkareita, jotka Kirsti Manninen kirjoitti omalla nimellään Jouko Raivion kanssa.

(Rauman kaupunginkirjaston sivuilla on hyvä listaus historiallisista romaaneista aikakausittain.)