Arkkiveisujen kauppa markkinoilla

Keski-Suomessa julkaistiin 20. & 27.9.1879 hieno kuvaus Markkina-kuvia, jossa on esimerkiksi kuvaus arkkiveisujen kauppiaista.

Tuonnempana kuuluu viulun ja paassi-viulun ääni, kolmikkaan kilinä, sekä naisen ja miehen laulu. Siellä on paljon väkeä koossa. Sinne mekin menemme; me kun tahdomme tarkemmin asian perille päästä. — Soitto- ja laulukunta näyttää olevan yksi pere. Itse isä-ukko keski-ikäinen mies, vankka talonpoika pitkähköillä päivettyneillä kasvoilla, mutta umpisokea, vetää voimansa takaa viulusta "kitu, kitu, köy, köy" ja laulaa arkkiviisua. Soittoa paassiviululla auttaa poikansa — niin ainakin luulemme, koska on isän mallia — toisella kymmenellä oleva harteva tellukka, josta emme voi muuta sanoa, kun että siinä on miehen alku, vaikka lika-kasvoinen. 

Tämän vieressä seisoo nuorempi veikko, liinakko pää. Hänkin on täydessä työssä: lyö rautakolmikasta, jotta pää nyökkää. Tämän pikku liinakon vieressä seisoo pereen emäntä, pienenläntä, nyppyränenänen, rupulin arpinen eukko. Hänellä on valkoinen pärekoppa rinnan edessä jota niskansa nauhalla kannattaa. Kopan sisus on täynnä monenmoisia laulu-arkkia: niinkuin sota- murha- ja rakkauslauluja "joista jälkipainos kieletään". Näitä jakelee eukko ympärillä seisoville näytteeksi. Aina tuontuostakin rupee hän myös niitä laulaa helottamaan. Laulua auttaa ukko ja vanhin poika. 

Ympärillä seisovien vaimojen ja tyttöjen sydän sulaa lauluun; he alkavat myöskin laulaa. Kun laulu on loppunut, ottaa useampi kuuntelija lakkaristaan kymmen pennisen ja vaihettaa sillä itsellensä arkin. Mikkolan Jaakko hyväsydäminen mies, nyt vähän päihtyneenä, lähestyy sokeaa, painaa näppinsä liivinsä taskuun ja ottaa hänkin kymmen-pennisen, laskee sen ukon kouraan ja lausuu "ota; sinä olet sokea. Arkista en välitä." "Kauniisti häneltä tehty", ajattelin minä ja vaihetin 10-pennisellä "Asewelwollisuus-Laki laulun."

Iisakki Saarijärven poikamiesvuodet, poikansa sanoin

Alavuden kirkko
Signe Brander, Museovirasto

Iisakki Mikonpoika Saarijärvi syntyi 28.6.1851 Sydänmaan kylässä Alavuudella. Poikansa kertomuksen mukaan 

Hän oli pienen talon poika, A:n pitäjän, S:n kylästä. Hänen isänsä oli suuri juoppo ja omasi niitä paheita, jotka sen yhteyteen kuuluvat. Hän eli sitä elämää, että tulkoon jälkeemme vaikka veden paisumus. Talo velkaantui velkaantumistaan, mutta siitä ei hän välittänyt, juomingit saivat yhä hurjemman luonteen, sekä jalka-vaimojen luku karttui sitä mukaa kuin ajat vierivät eteenpäin. 

Kirkonkirjojen mukaan Iisakin isä oli Mikko ja kertomuksessa häntä kutsuttiin pitäjällä Rumpu-Mikoksi. Tarinassa Iisak on lapsisarjan vanhin ja isä-Mikon kuolemaa seuraa tilan pakkohuutokauppa. Kuoleman ajoitus ei stemmaa kirkonkirjoihin, joissa Saarijärven osalla on kylläkin toinen omistaja vuoteen 1870 mennessä (RK 1864-1870, 909; 1871-1880, 671)

Iisakkin on merkitty kirkonkirjoihin raajarikoksi (RK Alavus 1881-1890, 106, 961; 1891-1900, 1344) ja vammautuminen on olennainen osa kertomusta, joten 1860-luvun nälkävuosien jälkeen ajoitettu jakso pitänee paikkansa.

Heti kun Vaasan rata valmistui, niin lisakki muutti Porin rataosalle, jossa hän pääsi jarrumieheksi santajunaan. Siihen aikaan ei ollut vielä ilmajarruja, joten täytyi käsin jarruttaa, ollen se useammassa tapauksessa epä-varmaa, jos saa pidättämään junaa lainkaan. 

Kokemäellä oli eräs hieta-kuoppa, jonne piti laskea hieta-vaunuja miesvoimalla. Iisakki oli myös niissä jarru-miehenä. Erään kerran oli heillä laskettavana kymmenen vaunua alas kuoppaan, mutta silloin eivät jarrut pitäneetkään, vaan vaunut syöksyivät alas kuoppaan hirmuisella ryskeellä. Toiset jarru-miehet hyppivät pois, nähdessään uhkaavan vaaran, mutta Iisakki ei joutanut ajatella pois hyppäämistä, sillä hän oli tottunut tekemään työnsä aina kunnollisesti. lisakki kiertää jarruaan epätoivon vimmalla. Viimein jarru-tanko katkeaa. Iisakk putoaa vaunujen väliin, vasen jalka mennen poikki ja oikea  jalka ruhjoutui niin pahoin, että luut irvisti ulos. lisakki makasi pyörtyneenä pitkän ajan, toisten työmiesten luullen hänen kuolevan.

Töysässä vihittiin 18.11.1888 itsellinen Iisakki Mikinpoika Saarijärvi ja itsellisnainen Lovisa Kustaantytär Puoliväli. Eli tätä ennen Iisakki oli suunnannut

T:n kappelia kohti, jossa, kuten hän itse sanoi, ylhäisen isän ilmoittaneen olevan hänelle varattuna vaimon, kuten ennen raamatun Iisakille. Todellisuudessa oli lisakki hänet jo ennen nähnyt ollessaan edellisellä kerralla korjailemassa rukkeja sekä myömässä käsitöitään. Silloin oli hän jo salaisesti häneen rakastunut, ja sitten oli hän nähnyt unta hänestä, että kun vaan yrität, niin kyllä sinä hänet saat. Nyt hän menikin oikeastaan kosimatarkoituksessa, osti kahden markan nisut kelkkaansa ja niin hän saapui siihen taloon, jossa hänen mieli-tiettynsä hääri askareissa. [...]

Oli jo ilta myöhä, ennen kuin lisakki sai tilaisuutta esittää asiaansa Lovisalle. Talon-väki oli jo mennyt levolle, ainoastaan Loviisa oli jäänyt lämmittelemään jalkojaan, ison hiilloksen ääreen. Hanna, Lovisan tyttö jo nukkuu sikeätä ilta-untaan suuren pirtin perä-sängyssä. Iisakki kysyi, jos Lovisaa haluttaisi syödä vehnästä, ottaen samalla vehnäs-koppansa esille. Lovisalla ei tietystikään ollut mitään sitä vastaan. Siinä vehnästä syödessään Iisakki esitti asiansa, että vaikka hän onkin näin vaivaisen näköinen mies, niin kyllä hän pystyy vaimonsa elättämään yhtä hyvin kuin joku toinenkin ja vähän paremminkin, niin, että etkö sinä Loviisa tulisi jakamaan kanssani tätä maallista vaellusta? 

[...] Loviisa sanoi miettivänsä asiaa ja ilmoittaa päätöksestään Iisakille myöhemmin ja meni nukkumaan tyttönsä viereen. [...]

Mutta lisakki ei siihen tyytynyt, vaan meni nukkumaan Lovisan viereen, huolimatta Lovisan vastustuksista. Lovisa kiepsahti seinän viereen heittäen Hanna tyttärensä keskelleen, joten lisakki el päässyt kosketuksiin hänen kanssaan. Iisakki huomasi, ettei tämäkään peli vetele taivuttamaan Lovisaa. Siksi nousi hän ylös ja haki ulkoa kelkastaan jotain herkku-ruokia ja alkoi syömään, pyytäen Lovisaa tekemään samoin, johon Lovisa lopulta suostuikin. Siinä syödessään Iisakki oikein ylhäisen isänsä kautta rukoili Lovisaa vaimokseen, luvaten pitävänsä vaimoaan oikein paperoidussa kamarissa ja laittaa hänen elämänsä mahdollisimman mukavaksi. Siinä heidän syödessään ja keskustellessaan olikin jo aika kulunut aamu-tunneille, jolloin he molemmat vetäytyivät nukkumaan omille vuoteilleen. 

Nukuttuaan ainoastaan jonkun tunnin, olivat Lovisan kasvot aamulla raukeat, jolloin talon väki alkoi ilkkua, että ei sillä ole väliä minkälainen mies tulee, niin kaikki ne Lovisalle kelpaa. Ja olihan siinä syytäkin, sillä talon renki, joka nukkui toisessa sängyssä, oli nähnyt lisakin menevän Lovisan viereen, mutta oli jo nukahtanut, ennen kuin lisakki tuli sieltä pois. Siinä ei siis ollut epäilystäkään, etteikö Iisakki nukkunut siellä koko yötä. Ihmiset yleensä ovat taipuvaisia alentamaan kanssa-ihmisiään, jos heistä joku hairahtuu. 

Iisakki tapasi vielä ennen poislähtöään Lovisan, sanoi jäähyväisensä, luvaten pian tulla uudelleen. Ja silloin sanoi hän vievänsä Lovisan mukanaan, johon Lovisa ei vastannut mitään. Iisakki käänsi kelkkansa nokan koti-pitäjäänsä kohti ja kevein askelin hän kulki, vaikka “leiviskän” painoinen puujalkansa olikin raskas. Sitä hän ei nyt huomannut, sillä olihan hänellä kaunis morsian siellä takanaan. Saapuessaan H:n taloon, oli hän niin iloissaan, että yritti tanssia, vaikka se kävikin kovin kankeasti luonnollisista syistä. Sisarensa luuli hänen tulleen hulluksi tahi olevan juovuksissa, mutta kun Iisakki kerkesi selittämään, minkä aarteen hän oli löytänyt matkoillaan, niin ei hän enään ihmetellyt Iisakin iloa. lisakki esitti heti asiansa, mitä varten hän oli tullut: että siskonsa mies tulisi hänelle puhemieheksi, sekä, että he saisivat viettää häänsä sisarensa kotona, johon isäntä heti suostuikin. Iisakki lähetti heti tiedot siskoilleen, jotka kaikki olivat olleet naimisissa vuosia. Kaksi veljeään oli mennyt Amerikkaan, joten heitä ei ollut saapuvilla. 

Tieto Iisakin naimisiin menosta nosti aika metakan kylällä. Varsinkin kunnanmiehet ilkkuivat, että kyllä pian saa vaivais-makasiini syöpäläisiä, kun “Keppijalka-Iisakkikin" menee naimisiin. Kylän vaimoväki taas supatteli, että minkähänlainen “lotuska” sekin ihminen mahtaa olla, joka sen raihnaisen miehen kanssa menee naimisiin. 

Iisakilta ei kulunut monta päivää alkuvalmistuksissa, kun hän oli taas matkalla “aarteensa” luo. Tällä kertaa otti hän siskonsa miehen hevosen, ja oikein kirkkoreen, jolla hän porhalsi, laulellen Davidin psalmia. Jokainen oli kehunut Lovisalle Iisakkia sillä aikaa, kun hän oli häähuonetta valmistamassa. Lovisan aivoissa heräsi ajatus, että ehkä hän voi hyvinkin elättää perheensä. Mitään rakkautta ei Lovisa tuntenut, ainoastaan sääliä, sillä hän oli hyvin hellätunteinen. Lovisa kysyi neuvoa isännältään, joka oli vakava ja harvapuheinen mies, joka oli vastannut, että kyllä Iisakki akkansa elättää. Se oli sillä päätetty. Lovisa lupasi lähteä Iisakin matkaan, kun hän tulee häntä noutamaan, niinkuin hän lähtiessään lupasi. 

Oli jo ilta, kun lisakki ajaa karautti pihaan. Lovisa riensi antamaan heiniä hevoselle, mutta isäntä lupasi panna hevosen yöksi talliin ja kehoitti Iisakkia jäämään yöksi taloon, johon lisakki lopulta suostuikin, vaikka hänellä olikin ollut aikomus heti lähteä takaisin ja mennä huomenna kuulutuksille. Emäntä laittoi illallisen nuorelle parille, ja ilta kului rattoisasti Hannan leikkiessä äitinsä ympärillä. Isäntä maksoi Lovisalle kuuluvan palkan ja lahjoitti vielä lisäksi kymmenen markkaa, joten he voivat lähteä aamulla aikaisin. Nyt pääsi Iisakki vapaasti hyväilemään Lovisaansa. Iisakki myöskin lupasi ottaa Hannan tyttärekseen, kun päästään A:n pappilaan. 

Iisakki nousi aikaisin ylös, ja valjasti hevosensa, ja pian sitä oltiin tulossa kotiin päin hyvää vauhtia, sillä hevonen ikävöitsi kotiaan, siksi se juoksi yhtenään. Saavuttuaan H:n taloon, oli päivä jo puolessa. Iisakki kiirehti pappilaan vielä sinä iltana. Syötyään isäntä pisti toisen hevosen eteen, ja niin sitä oltiin taas matkalla kohti pappilaa, tällä kertaa isäntä ollen puhemiehenä mukana. A:n pappila on pitäjän suurin talo, ollen rovastilla yksinään niin iso jyvämakasiini. kuin koko suuren pitäjän lainamakasiini, sillä jokaisen velvollisuus oli tuoda jyviä ja lehmiä silloin kun talosta kuolevat vanhukset.

Rovastin kansliassa istui itse rovasti, paksu kuin tynnyri, jonka eteen Iisakki morsiamensa sekä puhemiehensä kanssa astui. Lujalle siinä otti ennenkuin lisakki sai kuuluutuskirjan. Arvattavasti rovasti pelkäsi, että kerjäläiset lisääntyvät hänen taivaallista rauhaansa häiritsemään. Mutta kuitenkin antoi hän sen lopulta, kun H:n isäntäkin vakuutti Iisakin elättävän perheensä. 

Joku naapureista oli käynyt kaupungissa, josta oli tuonut viinaa, kuinkas muuten. H:n isäntäkin oli tuottanut viisi litraa, heillä oli aikomus juottaa nuori pari juovuksiin samana iltana, kun he palaavat pappilasta. Kuuliaisillaksi oli tuotu, paitsi viinaa, myöskin laatikollinen limonaatia, limonaatin sekaan oli sekotettu viinaa yhteen pulloon, joka oli laitettu tarkasti eri paikkaan nuorta paria varten. Heti kun hevonen ajoi pihaan, ja tulokkaat saapuneet tupaan, kutsuttiin nuori pari kamariin saamaan vähän virvoitusjuomaa. Iisakki oli ehdoton raitis, häntä ei olisi saanut ottamaan viinaryyppyä mistään hinnasta. Kaupungissa käynyt mies esiintyi tarjoijana, silmää iskettiin, suhistiin miehen tarjoillessa “limonaatia." Nuori pari joi lasinsa pohjaan saakka, tarjoilijan kaataen lisää. Siirryttiin sitte illalliselle. lisakille tuli ihmeellinen ruoka-halu, vaikka ei se huono ollut ennenkään, mutta nyt se vasta vaan yltyi mitä enemmän hän söi. Lovisalta sitä vastoin poistui ruokahalu kokonaan ja poistui hän mennen pata-penkille istumaan ja alkoi itkeä tihruttamaan. Mutta Iisakin saarnasuoni puhkesi ja hän alkoi saarnata paukuttaa, niin että suuren pirtin seinät tärisivät, talonväen nauraa virnistellessä. 

Lovisa alkoi tuntea suurta katumusta ottamansa askeleen johdosta, mutta asiat olivat jo niin pitkällä, että oli myöhäistä enään perääntyä. Hänen päässään pyöri monenlaisia viinahöyryjen nostattamia ajatuksia ja hän alkoi etsiä nuoraa hirttääksensä itsensä ja talonväellä oli täysi työ pidättää häntä pääsemästä ulos aikeitaan toteuttamaan. Iisakki ei huomannut Lovisan aikeita, nauroi vain ja tepasteli kehuen, kuinka hänellä on komea emäntä. He asuivat H:n talossa niin kauan kun vihkiminen oli toimitettu, johon meni aikaa kolme viikkoa. Vihkimisen jälkeen läksi nuori pari kiertämään ulkoptäjiin. Iisakki jatkaen edellistä ammattiaan, tekemällä rautalangasta hiiirenpyydyksiä, leipä-pistelöimiä y.m. talouskapistuksia. Usein joutui Lovisa vetämään keikkaa, lisakin parhaansa mukaan perästä auttaessaan, ja Hanna kuorman päällisenä. Kylänväki ilkkui, että kaikkiin se akka otetaan, kun kelkan vedikkoon. 

Sokean miehen kolme avioliitoa

Limingan vihittyjen listan mukaan 10.7.1734 menivät naimisiin "sokea renki" Johan Ehrsson Tuhkanen ja "naisihminen" Brita Thomasdotter. Veikko Perttusen puhtaaksikirjoittamissa Pohjois-Pohjanmaan rippikirjoissa pariskunta on Limingassa vuonna 1732 aloitetussa kirjassa ja vuonna 1738 aloitetussa kirjassa, jossa Johanin syntymä vuodeksi on merkitty 1709. Isänsä nimi oli vähemmän yllättävästi Erik Tukhanen, mikä näkyy seuraavasta, vuonna 1745 aloitetusta kirjasta, jossa tämä on poikansa taloudessa. Vuonna 1752 aloitetussa kirjassa  Brita on erillisellä sivulla merkinnällä "Tuhcases skilda hu". Avioliitto oli ollut voimassa vielä 15.11.1752, jolloin Karin-piialle syntyneen Elisabet-tytön isäksi kastelistaan merkittiin "gifta karl Johan Tuhkanen".

Avioeron vahvistaa Turun tuomiokapituliin kuninkaan lähettämä kirje päiväyksellä 9.8.1758 (E I 8:290). Kirjeestä käy ilmi, että Johan oli saanut avioeron Britasta, mutta tarvitsi nyt erillisen luvan uuteen avioliittoon. Tarve liittyi siihen, että Johan oli saattanut raskaaksi Margareta Eskilsdotterin. Kuningas oli onneksi myötämielinen, joten "sokea mies" meni jälleen naimisiin "naisihmisen" kanssa Limingassa 24.10.1758. Tuoreen avioparin esikoinen syntyi 5.11.1758 ja sai isänsä etunimen.

Vuonna 1759 aloitetussa rippikirjassa Johanin perheessä on Karinin synnyttämä tytär ja uudessa avioliitossa syntyneet Johannes ja Anna (s. 24.11.1761). Seuraavassa, vuonna 1765 aloitetussa rippikirjassa perhettä ei ole ollenkaan. Vuonna 1771 aloitetussa rippikirjassa näkyy 5.12.1763 syntynyt poika Erik ja Margaretan kuolema vuonna 1773. 

Kolmanne aviolittonsa Johan Eriksson Tuhkanen solmi Greta Johansdotterin kanssa, mikä näkyy Vuonna 1775 aloitetussa rippikirjassa. Vuonna 1781 aloitetussa rippikirjassa Johan-pojallaan on jo oma perhe ja vuonna 1788 aloitetussa kirjassa Anna-tyttärellä avioton lapsi. Vuonna 1795 aloitetussa rippikirjassa perhe on asuinpaikkansa mukaisesti nimeltään Okkonen eikä Tuhkanen. Johan Erikson kuoli 11.2.1796.

Maria Toivaisen taidot

Lehteen Savonlinna 26.1.1878 kirjoitettiin Säämingistä:

Käydessäni Särkilahden kylässä, sain katsella semmoista, jota en ollut ennen nähnyt. Vaan ei kuitenkaan ole ihmeteltävä tämä, sillä se oli Luojan teko. Näin nimittäin erään torpparin neljännellä vuodella olevan tyttö-lapsen, joka oli vähän vajavainen ruumiin jäsentensä puolesta. Kädet olivat molemmat keskiniveltä myöten pois. Jalat olivat molemmat, vaan varpaat olivat vajavaiset ja toinen jalkoterä oli sisäänpäin kallistunut, että keträs-nivel kävi maahaan; tässä oli pari varvasta, joiden väliin hän otti veitsen ja sillä vuoli jotain, jonka otti käsitynkäinsä väliin. Samaan otti kamman, jolla koitti päätään silittää. Nämä käsitynkät olivat niin tarkat, että hän sai niillä ylös maasta neulan, vaikka tynkät oli vaan lihapäät. Muuten hän oli tavallinen, vähän alkoi jo puhetta pitää. Vaan ei Luoja liene häntä pitkä-ikäiseksi laittanut, koska sanottiin olevan kivulloisen.

Kuusitoista vuotta myöhemmin Mikkelin läänin maanviljelysseuran maanviljelyskokouksen käsityönäyttelyssä 

... Suurinta huomiota herätti eräs pellavarihmavyyhti, johon on kiinnitetty naisen valokuva. Rihman on valmistanut kädetönnä syntynyt 21 vuotias loistyttö Maria Toivainen Säämingin pitäjän Pellossalon kylästä. Vallan kädetön tyttö ei sentään ole, hänellä on näet käsivarret kyynäspäähän saakka, mutta merkkiäkään ei sormista ole käsivarren tyngissä. Hänen valmistamansa rihma oli hyvin tasaisesti kehrätty. (Mikkeli 1.9.1894)

Kaksi vuotta myöhemmin väliaikaisessa kuntakokouksessa Säämingin kunnan tuvalla 

... Kysyttiin kunnalta, josko edelleen kustannetaan raajarikkoista Maria Toivaista Helsingin raajarikkoisten koulussa, johon kunta yksimielisesti suostui, koska on ilmoitettu olevan hänen edistymisestä hyvät toiveet. (Savonlinna 9.6.1896)

Jalaton lapsi Tuuloksessa

Tuuloksen Sairialan alaisella torpassa syntyi 27.11.1813 poikalapsi, jolla ei ollut jalkoja. Kastekirjaan pappi kirjoitti "ofärdig, utan fötter".

Tarkemmin sanottuna toinen jaloista päättyi polveen ja toinen muutama tuuma polven alapuolella. Näin selosti Hauhon kirkkoherra Ivar Wallenius helmikuun alussa Åbo Allmänna Tidningiin lähettämässään tiedonannossa. Siinä hän kertoi, että torpassa oli ennestään neljä lasta, joista vanhin oli vasta seitsemännellä vuodellaan. Köyhä perhe tarvitsi siis apua jota pyydettiin 24.2.1814 lehteä lukeneilta. 

Elokuussa Wallenius saattoi todeta kansan käden olleen suhteellisen karttuisan.

Åbo Allmänna Tidning 20.8.1814

Lahjoituksia oli yhteensä 15 ruplaa sekä 116 riikintaaleria, 27 killinkiä ja 5 riksiä. Perhe oli jo saanut 53 riikintaaleria ja 16 killinkiä ja kirkkoherra pidätti loput odottamaan myöhempää tarvetta.

Henrikin vanhemmat Johan Pettersson (s. 1750) ja Helena Jöransdotter (s. 1778) olivat menneet Hauholla naimisiin tapaninpäivänä 1805, kun Johan oli jo torppari Sairialassa ja Helena talollisen tytär. Sanomalehtitekstin seitsemännellä ikävuodella oleva lapsi oli Carl Gustaf s. 11.3.1807 ja nuorempia sisaruksiaan Anna Maria s. 3.2.1809, Johannes s. 24.12.1810 ja Eric s. 4.7.1812 (LK 1806-33 s. 62, RK 1810-15 s. 67, 1816-22 s. 57, 1823-32 s. 67). 

Sairialan Varun eli Rekolan torpassa perheeseen syntyivät vielä Abraham 1.4.1816, Christer 4.10.1817, Ulrica 1819, Herman 28.3.1821 ja Joseph 28.8.1823. Maaliskuussa 1825 perhe otti muuttokirjat Vanajaan, jossa syivät vielä Wilhelm 1.4.1825, Jeremias 29.7.1827 ja Fredric 12.7.1830. Perheen äiti kuoli 44-vuotiaana viimeisen synnytyksensä yhteydessä.

Vanajassa rippikirjaan tehtiin Henrikin kohdalle huomautus "utan fötter" (RK 1824-30 s. 185). Valitettavasti en onnistunut löytämään häntä tai isäänsä tämän jälkeen.  

Kädetön Herman

Naimaton Henrika Eriksdotter Kettula synnytti Jyvänkylän maaseurakunnan puolella Vesangan kylässä 3.4.1868 pojan, joka sai nimen Herman. Nimen ja aviottomuuden ohella kastekirjaan merkittiin tieto pojan käsien erikoisuudesta. Sama ilmaistiin Jyväskylässä ilmestyneessä Kansan lehdessä 11.7.1868 näin: 

Ihminen ilman käsitä. Viime huhtikuun 3 p:nä synnytti eräs nainen Henrika Kettula Vesangan kylässä poika lapsen, joka kasteessa nimitettiin Herman; tällä lapsella ei ole kumpaakaan kättä, vaan ainoastaan pienet rustot olkapäissä. Lapsi on muuten terve, - surullinen on tämänkin tulevaisuus, mutta Herra hänellenkin neuvon tietää.

Piian aviottoman lapsen seuraaminen kirkonkirjoissa oli minulle liian suuri haaste, mutta todennäköisesti sama Herman ilmestyi hetkellisesti sanomalehtiin vuoden 1888 lopulla. Turkulainen Aura kertoi 22.11.1888, että

Kädetön poika, syntynyt ja kasvanut Suomessa, on eilen illalla saapunut kaupunkiimme. Hän kuuluu osaavan jaloillaan toimitella kaikenlaista pientä työtä ja lienee hänellä olevan aikomus täällä esiintyä yleisölle taitoaan näyttämään.

Seuraavan päivän Sanomia Turusta ilmoitti, että kädetön poika jaloillaan

1. Syö, juo, polttaa tupakkaa, ottaen itse tulen.
2. Ampuu, pelaa korttia
3. Korjaa kenkiänsä, ompelee vaatteittansa, pannen langan neulan silmään, olkoonpa neula suuri tahi tai pieni, ja tekee pikilangan.
4. Heittää painia kokoistensa kanssa y. m.
5. Voimistelee lattialla.
6. Kirjoittaa jaloillaan ja suullaan.

Aamulehti 11.12.1888

Turusta kädetön poika on siirtynyt joulukuun alkuun mennessä Tampereelle, jossa runsaan viikon jälkeen ilmestyi Aamulehdessä ilmoitus, jossa on nimi Herman. Mikään pätevä todiste yhdistämiselle Jyväskylässä syntyneeseen tämä ei ole, mutta ikä sopii hyvin.

Hakusanalla kädetön ei ole enempää ilmoituksia, joten joko Herman ei ansainnut esiintymisellä toivomaansa summaa tai teki mielummin jotain muuta.

Popularisoinnissa on tärkeintä hätkähdyttävä kuva?

Jo mainitulla viime viikkoisella luennolla Viestinnän tutkimuksen perusteista koulutettujen journalistien ja sosiaalisen median yhteydessä joku opiskelijoista huomautti, että mediajutut poimitaan usein somesta. Luennoitsijan oli pakko myöntää moista tapahtuvan, mutta ei hätää, sillä journalistit osaavat kuratoida ja kontekstoida tuoden näin merkittävää lisäarvoa.

Otetaanpa tästä esimerkki. Samu Nyström jakoi avoimena FB-seinällään ja Twitterissä perjantaina kuvia vuonna 1871 julkaistusta kirjasta Aapinen eli puhekirjoitus-oppi saatteella "Perjantai! "Poika lyö koiraa kepillä", "Äiti lyö lasta vitsalla", "Sotamies ampuu miestä", "Mies ampuu itsensä", "Poika viskaa koiraa järveen" - Tällaista luonto- ja elämäsuhdetta koululaisille opetettiin vuonna 1871 julkaistussa Aapisessa. Kyllä oli kunnollista eikä lakkoiltu planeetan pelastamiseksi."

Twiitti on saanut (tähän hetkeen mennessä) 231 tykkäystä ja 53 uudelleentwiittausta. Se päätyi myös Hesarin toimittajan eteen. Nyströmin FB-päivityksistä näkyy, että toimittaja oli soittanut ensin hänelle ja Nyström oli ehdottanut haastateltavaksi Anu Lahtista, jonka puhelin oli soinut 9:30 sunnuntaiaamuna.

Kuten keskustelusta näkyy aapisiin erikoistunut tutkija olisi ollut Tuija Laine, jonka tämän vuoden julkaisuihin kuuluu niinkin relevantilta kuullostava artikkeli kuin "har-voin han-hi huu-taa": Aapinen tietokirjana ennen oppivelvollisuuslakia 1543-1920. Mutta ilmeisesti koulutetut journalistit ulkoistavat tiedonhankinnan haastateltaville. (Huomio, jonka olen tehnyt aiemminkin.) Nimenomaan Laineen tutkimusintressien takia Kansalliskirjasto on digitoinut ison joukon modernejakin aapisia. Mutta toimittaja ei pysähtynyt miettimään sitä, miksi kyseinen aapinen oli digitoitu.

Joku edellämainituista toimijoista oli sentään tajunnut, että aapinen oli tarkoitettu kuuroille, sillä tämä mainitaan Hesarin verkkosivulllaan sunnuntai-iltapäivällä julkaisemassa pitkässä artikkelissa ”Mies ampuu itseänsä” – 1800-luvulla suomea opetettiin tavalla, joka hämmästyttää jopa historian professoria. Pääosa siitä kuitenkin käsittelee aapisia yleisesti ja ajan ruumiillista kurituskäytäntöä.

Olin nähnyt Nyströmin päivitykset, mutta vasta Hesarin juttua lukiessani tuli mieleen, että onkohan kyseessä se sama aapinen, jonka kirjoittajasta julkaisin blogipätkän helmikuussa? Olihan se. Eli jutussa olisi voinut olla koulutetetun journalistin käsissä mukana myös oralismin tragedia kuurojen koulutuksessa ja naisten toimintamahdollisuudet 1800-luvun Suomessa. Mutta mitäpä niistä.

Kuurojen määrästä 1800-luvun puolivälissä

Olen tällä viikolla ollut parin kymmenen vuoden tauon jälkeen viittomakielen kurssilla, sillä olisi kiva kommunikoida edes yksinkertaiset asiat pikkuserkkuni äidinkielellä paperille kirjoittamisen sijaan. Kuuroja on sukulaisissani sekä isän että äidin puolella eli herää kysymys heidän määrästään. Kuurojen liiton kysymyksissä ja vastauksissa (pdf) sanotaan nykyajasta, että "Vuosittain Suomessa syntyy 25–30 kuuroa, arviolta n. 0,8 promillea väestöstä. Perinnöllisyyden lisäksi kuurous voi johtua raskauden aikaisista komplikaatioista tai olla seuraus sairaudesta tai onnettomuudesta."

Kuurojen määrästä alettiin kiinnostua 1800-luvun puolivälissä, kun Ruotsin mallia seuraten suunniteltiin kuuroille omaa koulua. Suomettaressa 1.6.1849 kerrottiin Porvoon sanomalehteen viitaten, että

Porvoon Tuomiokapituli vaati viime vuonna Kontrahti-Rovastien kautta hippakuntansa papistolta tietoa, kuinka monta kuuroa ja mykkää löytyy, ja kehoitti Turun Tuomiokapitulia hankkimaan samanlaisen tiedon hippakunnastaan. Tällä tavoin koottuin tietoin mukaan oli kuuroin ja mykkäin määrä viime vuonna Turun hippakunnassa 803 ja Porvoon 631, ehkä tästä luvusta puuttuu kuurot ja mykät Haminan rovastikunnassa, joista ei vielä ole tullut mitään tietoa.  

Tilastoissa kiinnitettiin huomiota siihen, että kuurous oli yleisempää miehillä kuin naisilla. Mutta kirjoittaja myös huomasi esittää lähdekritiikkiä:

Me pahoin pelkäämme, ett'ei nämä papeilta annetut tiedot ole oikein luotettavia. Ensistäänki oli se ensi kerran ja kovin pikaisesti meikäläisille, kuin näitä tietoja viime vuonna vaadittiin. Toisekseen on näissä tiedoissa silmään pistäviä epävakaisuuksia, niin että tarkempia tutkinnoita toivomme, ennenkuin joka numeroon voimme luottaa. [...] Kolmanneksi voitettasiin näistä tiedoista se hämmästyttävä havainto, ett'ei luonnollisiakaan kuuroja ja mykkiä löydy missään toisessa maassa niin paljon kuin Suomessa

Suomessa oli raportoitu yksi kuuro / 1037 asukasta, mikä oli "2 kertaa enemmän kuin Yhdysvaltioissa, sekä neljättä osaa enemmän kuin Ruotsissa!" Lukua ei voi verrata alussa mainittuun nykysyntyvyyteen, sillä ennen vanhaankin kuuroutuminen saattoi tapahtua elämän myöhemmässä vaiheessa ja toisaalta nykyistä suurempi osa syntyneistä lapsista kuoli ennen aikuisuutta.

Morgonbladet jakoi 28.1.1850 vuoden 1848 tiedot tarkkoina taulukoina, jotka Porvoon hiippakunnan osalta kertoivat myös ikäjakaumasta. Näyttää siltä, että papeilla ei ollut tietoja opetusikää nuoremmista lapsista eli Suomettaren kirjoittajan epäily lukujen luotettavuudesta oli aiheellista.

Jatkeeksi kuurojen koulutukseen liittyen artikkeli, väitöskirja ja gradu

• Liisa Rantala: Kirkon kuurojentyö kansanopetuksen kumppanina 1840-luvulta 1970-luvulle
• Liisa Rantala: Sielunhoitajat sillanrakentajina. Kirkon kuurojentyö 1896–1982
• Päivi Homi: Oralismin uhrit. Diskurssianalyysi viittomakielisten kuurojen lapsuus- ja nuoruusajasta kokemuskertomusten valossa 

Yhteenkasvaneita kaksosia eli 18 tragediaa

Tammikuussa totesin löytäneeni ensimmäisen maininnan yhteenkasvaneista (eli vanhahtaen siamilaisista) kaksosista Suomessa ja kun asiaan alkoi kiinnittää huomiota niin vastaan tuli lisää mainintoja. Ja hain lopulta oikeasti. Löytyi kuvakin, jonka lapsista lisää alempana. 

Turun Wiikko-Sanomissa 2.11.1822 esitetylle tiedolle, että

Muutamia vuosia sitten syntyi Suomessakin, Viipurin Läänissä kaksi vattasta yhteen kasvanutta tyttö-lasta, jotka kuolivat muutaman päivän päästä, ja Turun Akademian leikkaus-huoneessa sitten leikeltiin.

en ole löytänyt vahvistusta. Sanomia Turusta lainasi 7.1.1851 Maanmiehen ystävältä tiedon, että

Enonlahden kylässä Kuopion pitäjässä synnytti 15 vuoden vanha nainen, Katriina Laakkonen, 15:sta päivänä kuluneessa Marraskuussa kaksi tyttö-lasta, jotka olivat rinnasta napaan asti yhteen kasvaneet. Molemmat kuolivat kuitenkin onneksensa vuorokauden elettyänsä. 

Hämäläinen raportoi 2.3.1860, että 

Hattulassa Lepaan maalla on viikkokausi sitten eräs lampuodin vaimo synnyttänyt sikiön, jolla oli kaksi kaulasta asti yhteen kasvanutta ruumista, kaksi päätä, neljä kättä ja neljä lalkaa. Henkeä ei siinä tavattu, ja olikin muutoin ennen aikainen. — Nyt luemme että Säkkjärvellä talonpojan vaimo Maria Kälviä on samanlaisen lapsen saanut helmik. 11 p.

ja täydensi 9.3.1860 Hattulan osalta, että

molempain ruumiit olivat sivullepäin olkapäitä kohden. Kädet ja jalat olivat eroitetut, neljä kumpaisiakin.

Oulun Wiikko-Sanomissa kerrottiin 24.3.1860, että Säkkijärven Ylijärven kylässä syntyneet kaksoset puolestaan elivät "ainoastaan tiiman, siksi että ennätettiin saada hätäkasteesen." 

Suomen julkisia sanomia painoi 19.3.1860 Kälviällä kuukautta aiemmin kirjoitettuna

Vaan kuin valkeni eileis (18) päivä, niin selkeni asia arvollensa. Piika synnytti kaksi niin merkillistä lasta ettei äsken ole semmoista tapahtunt, vaan olivat kuolleena eikä oikein täysi-kasvuiset eli täysi-aikaiset. Kuin olivat kasvaneet yhteen rinnasta molemmin ja vatsasta olivat myöskin yhdistetyt aivan toisiinsa kiini, olisi ollut merkillinen jos olisivat hengissä syntyneet ja kasvaneet miehiksi, sillä net olivat poikalapset. Toisella ei ollut kuin neljä varvasta kumpaisessakin jalassa. Ihmiset päättävät että net kasvovat sillä yhteen kuin äiti pitii niin kovin puristuksissa ja kiintiästi kruuvasi itsensä koko niiden kasvamisen ajan, ettei kukaan pitänyt tietää hänen olevan vahvana.

Tapiossa 8.3.1862 julkaistu kirje Juuaasta kertoo, että

Tämän kuun 18 p:nä synnytettiin Nunnunlahden kylässä talonmiehelle Markus Lehikaiselle kaksi poikalasta (kaksoista,) jotka olivat merkilliset siitä, että ne olivat mahapuolelta kiini toinen toisissaan, lapset olivat muuten täysi-jäseniset, vaan maha ja rinta oli yhteen kasvanut. Toinen näistä lapsista oli syntyissä ollut vielä niinkuin hengissä, mutta samassa kuollut.

Oulun Wiikko-Sanomia 10.3.1866

Pulkkilasta 20 p. helmik. Täällä syntyi viime viikolla yhdessä talonsa kaksoiset, molemmat tyttäriä, jotka olivat sentähden mainittavat, että olivat rinnoista lähtiin navan alapuolelle asti yhteen liitetyt ja siis aivan kiini toisissaan, ja olivat eläneet 1/2 tnnnin vanhaksi ja ehditty panna hätä-kasteesen. 

 Joensuussa ilmestynyt Karjalatar raportoi 7.3.1879, että

Äsken synnytti täällä erään työmiehen vaimo lapsen eli oikeastaan kaksi yhteen kasvanutta lasta. Tällä lapsella oli yksi pää, syrjään vääntyneenä, jossa näkyi kaksi silmää, yksi nenä, suu ja leuka, vaan neljä korvaa, joista kaksi oli luonnollisella paikallaan, kaksi pienempää sitä vastoin takaraivolla. Vielä oli neljä kättä yhteen kasvaneessa ruumiissa, vaan navan kohdalta olivat lapset aivan erillään toisistansa. Tämä onneton lapsi kuuluu syntyessään vielä eläneen, vaan kuoli kohta syntymisen jälkeen.

Oulun lehti kertoi 22.2.1882, että

Teiskossa erään talon emäntä on synnytänyt kuolleina kaksi poikalasta, jotka olivat vatsastansa yhteen kasvaneet. Muuten kummallakin kaikki jäsenet erikseen ja semmoisessa asennossa, että syleilivät toisiansa.

Ensimmäisistä tuntia kauemmin eläneistä yhteenkasvaneista kaksosista kertoi Oulun lehti 15.3.1884

Viime helmikuun 28 p:nä syntyi muutaman työmiehen vaimolle Jaalangan kylässä Säreisniemellä kaksoset, jotka navan kohdalta alaspäin olivat kasvaneet yhteen. Napa on yhteinen. Toisen oikea ja toisen vasen jalka on vapaa ja täydellinen, mutta toiset kaksi jalkaa ovat kasvaneet yhteen ja kangistuneet jäykäksi tyngäksi, jonka päässä on kahdeksan varpaantapaista ja joka on toisen lapsen korvaa kohden ojennettuna. Muutoin ovat lapset navan yläpuolelta täydelliset ja sievät. Vielä tämän kuun 9 p:nä elivät lapset, Anna ja Liisa, ja olivat terveet ja virkeät. Ruokahalu oli erinomaisen hyvä. Ne makasivat silloin vasussa, toisen pää toisessa päässä vasua, toisen toisessa. Täydelliset jalat levenivät silloin kummallekin puolelle ja kangistunut jalantynkä makasi vierellä. Omituisen surullisen näyn tarjoovat nämät lapsukaiset maatessaan vasussaan, kun keskikohdat ovat peitteen alla ja johtavat ajattelemaan gumminukkea, jossa on pää jalkainkin sijalla, mutta valitettavasti on nukki elävä! Lapset ovat niin toistensa suhteen, että toinen voi nukkua, toinen olla herällään. Toivottavaa olis, että heitä hoidettaisiin mitä paraimmalla tavalla ja että yleisökin avunannolla olisi siihen avullisena. Uteliaita onkin jo paljon käynyt kummaa katsomassa ja antaneetkin aina jotakin kaksoisten hyväksi.  

Vain viikkoa myöhemmin (23.4.1884) Oulun lehti joutui raportoimaan, että

Säresniemen yhteenkasvaneet kaksoset, joista jo ennen olemme kertoneet, ovat pääsiäisen aikana kuolleet, molemmat aivan yhtaikaa. Ei yhtään lääkäriä, tiedemiestä eli ketään muuta, joka olisi niitä tarkemmin tutkinut, kuulu niitä katsomassa käyneen.

Rauman lehdessä 14.4.1888 todettiin, että

Yhteen kasvaneet kaksoset oli synnyttämäisillään työmies Oksasen vaimo Säkylän pitäjän Kalvon torpassa, vaan äiti sekä sikiöt kuolivat synnytys-tuskissa.

Wiipurin Sanomissa 5.1.1894

Viime joulukuun 21 p.nä syntyi Uukuniemellä kaksoistytöt, jotka muuten olivat täydellisesti kehittyneet (sääret vaan olivat tavallista hinterämmät), mutta olivat koko rinnan ja vatsan leveydeltä navan alapuolelle asti yhteen kasvaneet. Lapset saivat hätäkasteessa nimekseen toinen Miina, toinen Anna Maria ja elivät noin puoli tuntia.

Alussa olleen kuvan kaksostytöt synnytti 1.3.1909 torpparinvaimo E. K. Kilvakkalan kylässä Ikaalisissa. (A. Achrén: Yhteenkasvaneet kaksoset. Epione 1/1910)

SSHY:n jäsenilleen tarjoama digitoitu kastetieto. Julkaisuun saatu erillinen lupa.

Martta ja Maria saivat lääketieteellistä huomiota, kun äitinsä vuoden lopulla toi lapset Helsingin diakonissalaitokselle. Ville-Juhani Sutinen on tuoreessa kirjassaan Kääpiöistä kolosseihin. Kummajaisten historia Suomessa (s. 187) antanut ymmärtää, että äiti toi lapset julkisesti "näytille", mutta minusta useissa lehdissä toistettua pikku-uutista ei voi näin tulkita. Lapset kuolivat ennen ensimmäistä syntymäpäiväänsä (Epäsikiöistä. Terveydenhoitolehti 2/1922).

Tohtori B. Norén kertoi Uudenmaan läänin kätilöyhdistyksen vuosikokouksessa 24.2.1916 yksityiskohtaisesti 5.2.1916 tapahtuneesta synnytyksestä, jossa kaksipäinen, -keuhkoinen ja -sydäminen lapsi oli jo kuollut. Esitystään täydentääkseen Norén oli tarkistanut synnytyslaitoksen preparaattikokoelmat, joista oli löytänyt 

2 tapausta yhteenkasvaneita kaksosia. Toinen kaksoissikiö, jonka eräs lääkäri Turusta on lähettänyt, lienee syntynyt luonnollisesti eikä ole täysiaikainen. Toinen, joka on jonkunverran pienempi, on ennenaikanen synnytys VIII:nnessa kuussa ja on Tamperelaisen kätilön lähettämä v. 1891. Jälkimäisestä on merkitty muistiin, että se on syntynyt luonnollisesti avonaisessa tilassa ja 5 minutin aikana sen lihaksissa havaittu nytkähtelyjä. (Kätilölehti 4&5/1916)

Kätilölehdessä 1/1922 tiivistettiin lehdessä Tidskrift för barnmorskor i Finland no 12/1921 julkaistu raportti Vaasan seudulta

Anna Kullström kertoo 28/11 21 avustaneensa synnyttäjää, joka kovien polttojen kestettyä 3 tuntia synnytti yhteenkasvaneet kaksoset. Ensin syntyi yksi sikiön pää, senjälkeen tuli välilihan yli esille molemmat hartiat, sitten yhteenkasvaneet vartalot ja viimeksi toisen sikiön pää. Kaksoset elivät syntyessä, paino 4,500 gr, molempien pituus 47 cm. Ne olivat yhteenkasvaneet kaulasta alas hiukan navan alapuolelle, muuten kumpikin hyvin muodostuneita poikalapsia. Toinen voi nukkua sillä aikaa kun toinen söi tai itki. Kuolivat 37 tunnin kuluttua muutaman minutin väliajoin.

Maaliskuussa 1923 useiden lehtien julkaiseman uutinen jakoi vielä tiedon, että

O. l. Pyhäjärveltä ilmoitetaan, että siellä on äskettäin eräs vaimo synnyttänyt yhteenkasvaneet kaksoiset. Molemmat lapset ovat poikia ja ovat ne kasvaneet yhteen siten, että niiden kasvot ovat vastakkain, joten ne eivät voi syödä äidin rintaa. Nukkua nämä kaksoiset voivat ainoastaan kyljellään. Muuten ilmoitetaan niiden jaksavan hyvin.

Tammikuussa löytämäni Ylioppilaslehden jutun mukaan "Suomessa syntyy siamilaisia kaksosia keskimäärin yksi tai kaksi vuosikymmenessä". Yllä on 18 tapausta sadan vuoden ajalta, jolloin Suomen väestö oli pienempi, ja selvästikään kaikista ei sanomalehdissä kerrottu enkä varmasti kaikkia uutisia löytänytkään. Jossain lääkärien tilastossa luulisi olevan tarkempaa tietoa.

Arkistossa aikaa tappamassa

Siitä on nyt 24 vuotta kun ekaa kertaa uskaltauduin Helsingissä Kansallisarkistoon ja todennäköisesti saman kesän aikana koskin ekaa kertaa mikrokorttiin. Ihan paljain käsin, niinkuin aina sen jälkeenkin. Ikinä ennen eilistä en ole nähnyt ohjeistusta hansikkaiden käytöstä. Aina voi oppia uutta?

Tai ainakin kerrata vanhaa. Olen täällä useaan kertaan kertonut epäonnistuneista arkistovierailuistani ja painottanut valmistautumisen merkitystä. Tehkää niin kuin sanon, älkää niin kuin teen. Tulipa nimitäin luettua Vakkaa niin huolimattomasti, että luulin Stenfeltiin liittyvää materiaalia olevan Jyväskylässä, joten järjestin seminaarin yhteyteen ekstrapäivän tutkimiseen. Päivää ennen lähtöä tajusin, että materiaali oli Oulussa, jossa olin viime viikolla (mistä reissusta kerron blogissa ensi viikolla).

Muutama kirous pääsi. Samoin kuin sitten paikan päällä, kun huomasin, että ainokainen tarkistettava Stenfeltin muuttokirjakin kuului aukkovuoteen, jonka olisin senkin nähnyt kotikoneelta. Mutta ei auta itku markkinoilla, joten noudatin (edes) omaa neuvoani "arkistossa kannattaa aina katsoa ympärilleen".

Tällä tekniikalla löytyi lainhuutokortistot, joiden olemassaolosta ei edelleenkään ole Kansallisarkiston verkkosivuilla yksityiskohtaista tietoa. (Oulussa oli myös.) Erikoisempaa olivat yllä näkyvät lukuisat hakemistot, joiden ohi on tainnut ajaa uudestaan eri palveluihin väsätyt ratkaisut. Mutta eipä naurattaisi, jos olisin Keski-Suomea äheltänyt Helsingissä esim. 20 vuotta sitten ja vasta myöhemmin saanut tietää apuneuvoista.

Hakemisto Vaasan läänin läänintileihin näytti tietokoneella tehdyltä, mutta lienee turha toivo, että tiedosto olisi edelleen tallessa ja suoraan verkkoon jaettavissa? Ehkä suoraan hakemistoksi Digitaaliarkistoon? Tuskin viitsittäisiin myllyttää kansiollinen A4:sia skannerin läpi? Ja onko vastaavia yksityiskohtaisia luetteloita jossain lisää?

Jyväskylän paikallinen erikoisuus ovat yliopiston historian opiskelijoita ja tutkijoita palvelleet mikrofilmit. Selasin niiden luettelot miettien, miltä näiden varassa tutkimuksen opettelu on tuntunut. Kiittäen Helsingissä asumistani. Ja ihmetellen useita aineistokokonaisuuksia, joiden sisällöstä minulla ei ole mitään käsitystä. Paljon olisi vielä opittavaa.

Heikohko ymmärrys minulla on myös pitäjänkokouksissa käsitellyistä asioista, joten tartuin mielenkiinnolla Nils Gustafssonin suomentamiin Karstulan pitäjänkokouksien pöytäkirjoihin. Selauslukemalla syntyi pitäjästä 1700- ja 1800-luvun vaihteessa varsin aikaansaamaton tai käskyjä kunnioittamaton kuva. Useita kertoja mainittiin kirkonkellon tellinkien heikko kunto ja sitten loppupuolella huomasin, että kello olikin mennyt rikki, oletettavasti pudottuaan.

Se ei yllättänyt, että kokouksissa puhuttiin köyhäinhoidosta, mutta päätösten logiikka ihmetytti hieman. Kokouksessa 31.5.1801 "ilmoitti tilallinen Heikki Matilainen, että hän on 1 vuoden ajan elättänyt ja tukenut vaimonsa kuolleen sisaren aviotonta poikaa Mattia, joka nyt on hiukan yli 5-vuotias. Hän on äitinsä jälkeen saanut perinnön, arvoltaan suunnilleen 18 talaria, mikä rahasumma nyt on täysin kulutettu. Pyysi siksi, että tämä orpo lapsi otettaisiin kappelin asukkaiden hoitoon. Lyhyen neuvottelun jälkeen päätettiin, etä pastori laittaisi hänet siihen köyhäinruotuun, joka kuoleman kautta ensiksi vapautuisi." Täällä hotellihuoneessa minulla ei ole kirjaa Vad kostade det? mutta 15 talarin kulut 5-vuotiaasta kuullostavat korkeilta.

Ja minkälainen mies haluaa päästä eroon 5-vuotiaasta? Ilmeisesti kysessä oli Talvitiensuussa tai -ahossa asunut Heikki Matilainen (RK 1797-1803), joka leskeksi jäätyään meni 2.11.1797 naimisiin piikansa Hedvig Mikontytär Vertaisen kanssa. Möttölän torpassa 17.10.1796 synnyttäneen Lisan lisänimi on Wertain ja poikansa sai nimen Mats, josta lienee kyse. Varhaisimmat lastenkirjat puuttuvat Karstulasta.

Kokouksessa 30.5.1803 käsiteltiin lesken Liisa Juhontyttären asiaa. Tämä oli asunut miehensä ja lastensa kanssa Forsbackan uudistilalla. Kappelin asukkaan olivat yksimielisiä sitä, että vanhuksen huolto ei kuulunut heille sillä "hän on myynyt uutistilansa ja eronnut lapsistaan, jotka kaikki ovat muuttaneet pois kappelista Pohjanmaalle, josta he myös ovat tänne tulleet, on hän siis itse aiheuttanut rappiotilansa, niin etsiköön tulevaisuudessa elantonsa, ei täältä vaan siltä paikkakunnalta, jossa hänen lapsensa nykyisin oleskelevat ja työskentelevät ja josta hän niin lyhyeksi ja epämääräiseksi ajaksi on tullut. Itsellisenä hän ei saa asettua asumaan kenenkään luokse kappelissa siinä toivossa, että kappelin asukkaat elättäisivät ja antaisivat syytingin hänelle. Vaan olkoon hän, joka on tämän pitäjänkokouksen päätöstä vastaan, ja pitää häntä luonaan itsellisenä, yksin vastuussa hänen joutumisestaan suurempaan kurjuuteen."

Olin luullut, että seurakunnan jäseneksi pääsy riitti huoltovelvollisuuteen? Forsbacka ilmaantuu rippikirjaan 1789-1795 sivulle 9  ja on rippikirjassa 1797-1803 Kyyjärven tila n:o 10. Perherakenne ei näytä yksiselitteiseltä, mutta löytyy Alajärveltä tullut Lisa Johansdotter (s. 1746), jolla ensimmäiset ehtoollismerkinnät 1795.   

Kaksi muuta kiinnostanutta tapausta liittyvät vammaisuuteen. Kokouksessa 23.2.1802 köyhäinruotuun otettiin "kuolleen Nils Krookin kehitysvammainen lapsi". Tarkoitettaneen Nils Krookia, joka 26.5.1797 kuoli 75-vuotiaana, eli aivan nuoresta lapsesta ei liene kyse. (Tämän ajanjakson pöytäkirjoja ei ole digitoitu, joten en saa tarkistettua alkuperäistä ilmaisua.)

Kokouksessa 22.6.1806 "tilallinen Kimingin kylästä, Elias Vertainen ja ilmoitti suuressa mielenliikutuksessa, että eräs hänen tyttäristään, joka on syntynyt 1780, on nyt jo 6 vuoden ajan ollut heikkomielinen ja huolimatta kaikesta vaivasta ja kustannuksista, estääkseen häntä vahingoittamasta itseään tai muita ihmisiä sekä polttamasta taloa ja rakennusta, ollut pakotettu pitämään hänet sidottuna. Tämän surkean tyttären lisäksi hänellä on myös surkea poika, noin 13 tai 14 vuoden ikäinen, joka on ollut syntymästä lähtien sokea ja mykkä." Elias pyysi keräystä Maria-tyttärensä hyväksi, jotta tämä saataisiin lääninsairaalaan.

Että tällaista tällä kertaa. Kolmessa tunnissa ehdin myös selailemaan Gustafssonin tekemiä käräjäpöytäkirjasuomennoksia, joista yhdessä oli Zacharias Topeliuksen isä tullut Uudestakaarlepyystä Karstulaan marraskuussa 1813 tekemään ruuminavauksen väkivaltaisesti kuolleelle. Tutustuin myös kirjahyllyihin, joista löytyi m.m. Turun tuomiokapitulin lähettämät painetut kiertokirjeet vuodesta 1791. Toivottavasti löytyvät jostain Helsingistäkin, sillä aikaa ei riittänyt tarkempaan lukemiseen.

Abraham Tuominiemen 45 vuotta

Julkaisu Kotimatkalla 1892 sisältää Juho Torpan kirjoittaman pitkän muistokirjoituksen Abraham Tuominiemelle, joka "syntyi Toukokuun 5 p:nä 1845 Tuominiemen tilalla Halsuan kappelissa Vetelin pitäjässä. Vanhempansa olivat pienen maatilan omistajia, jossa he vähillä varoilla elättivät ja kasvattivat Abrahamin toisten pienokaisten kera."

"Viidentoista vuoden vanhana sai Tuominiemi jättää rakastetun kotonsa ja astua vieraan palvelukseen elatustaan hankkimaan. Nuoruutensa aikana hän toisten nuorukaisten kanssa mietti elämänsä tämän maailman juoksun jälkeen kahdeksaantoista ikävuoteensa saakka, jolloin sairastui pitkälliseen tautiin. Siinä taudissa hänellä himmeni ruumiillisten silmäin valo, niin ettei voinut tavallisella työllä ansaita elatustaan. Sen jälkeen harjoitti T. hierojan tointa, johon hänellä oli erityinen taipumus."

Ilmeisesti hierojana 22-vuotiaan Tuominiemen kutsui Himangalle pappi Hällbergin rouva, joka vei nuoren miehen evankelisen liikkeen tilaisuuksiin. Tuominiemi tuli uuteen uskoon ja alkoi ajatuksiaan melko pian myös esittämään.

"Pari vuotta kääntymisensä jälkeen sai hän ulkonaisten asiain takia kutsumuksen Lappajärven seurakuntaan. [...] Vähän aikaa Lappajärvellä oltuansa palasi hän jälleen Himangolle, jossa hän sai kokea "ettei palvelija ole suurempi Herraansa, eikä sanansaattaja parempi kuin se joka hänen lähetti." Pian Himangolle tulonsa jälkeen evankeliumin vihaajat rupesivat häätämään T:ä paikkakunnalta pois. Ja kun hän ei ollut varustettu lainmukaisilla matkakirjoilla, niin he vaativat kruunun palvelijaa ryhtymään asianmukaisiin toimiin. Virkaansa nähden ja lain vaatimana nimismies lähetti T:n kotipitäjäänsä, josta hän kuitenkin pian saapui takaisin Himangolle, varustettuna tarpeellisilla matkakirjoilla."

"Nyt hätä käteen totuuden vastustajille. Osasipa vihollinen keksiä toisen keinon yllyttämällä T:n vainoojia hävittämään hänen matkapaperinsa. Ei kauan, niin oli vihollisen käden kautta hävitetty Abrahamin paperit, joita säilytettiin erään isännän luona. Nyt olisi T. ollut pulassa, mutta muutamat säätyhenkilöt, jotka puolustivat Kristuksen evankeliumin totuutta, kävivät nimismiehelle selittämässä asian oikean laidan, jonka jälkeen se raukesi. Kymmenen vuoden ajalla Himangolla ollessaan vaikutti T. Kristuksen evankeliumin todistajana sanan siementä kylväen ihmissydämiin. Hän teki myös pyynnöstä matkoja Lohtajalle, Kälviälle, Kannukseen ja Toholammille puhellen Jumalan sanaa.Tämän jälkeen noudettiin T. kotoseurakuntaansa Halsualle, jossa Herran sana myöskin sai sijaa monen sydämessä."

Vuodesta 1882 Tuominiemi oli Evankeliumiyhdistyksen kolportööri eli julkaisujen kauppias. Miten tämä onnistui sokeana jää Torpan kirjoituksesta epäselväksi. "Kolportöörina ollessaan vaikutti hän 21 eri seurakunnassa. Suurimmassa määrässä kuitenkin Vetelin, Kaustisen ja Halsuan kunnissa, asuntonsa kun oli Vetelissä." Tarkemmin sanottuna Tuominiemi asui Tunkkarin talossa ainakin kun kuolema hänet kohtasi 17.2.1891.

Maarit Hautakoski antaa gradussaan Kirkollisen yhtenäiskulttuurin mureneminen Halsualla ja Vetelissä 1800-luvun jälkipuoliskolla jälkiarvion

Evankelisuus saapui saarnaaja Aaprami Tuominiemen mukana Halsualle ja Veteliin, levisi nopeasti, mutta taantui hänen kuoltuaan. [...] Aaprami Tuominiemi oli varustettu erinomaisilla lahjoilla ja Jumalan hengen voimalla, eikä hän säästänyt vaivojaan tai pelännyt evankeliumin tähden syntyvää vainoa ja pilkkaa. Tuominiemi liikkui usein syrjäkylillä, minne kirkonkellojen kutsu ei kantanut, ja viipyi samassa talossa tai kylässä viikon tai kaksi.  

Miina ja Emma Kemiläisen elämät

Maria Vilhelmiina (Miina) syntyi 30.6.1875 ja pikkusiskonsa Emma 1.1.1883 Leppävirralla Kopolanniemen kylässä torppari Antti Juhana Kemiläisen ja vaimonsa Reetta Liisa Reinikaisen perheeseen. Isän kuoltua 15.8.1891 äiti merkittiin samaan kylään loiseksi, kunnes kuoli 16.9.1893. (RK 1877-83 s. 253, 1884-93 s. 303, 309. LK 1884-93 s. 303)

Miina ja Emma olivat kuuroja toisin kuin perheen muut lapset. Emma

tuotiin Kuopion kuuromykkäin kouluun 9 vuotiaana. Koulussa opetti minua johtajan rouva Killinen puhumaan ja kirjoittamaan. Minä olen kiitollinen rouvalle kun olen saanut oppia Jumalasta. Koulun käynti kesti 8 vuotta ja pääsin Herran ehtoolliselle 10 luokkatoverini kanssa Toukokuun 30 p. v. 1899. Sokeain koulun johtaja pastori Kosti Lyytikäinen laski ripille meidät. Silloin olin 16 vuoden vanha. (Kuuromykkäin lehti no 2/1904)

Tyttöjen makuusali noin 1898-1900 
Kuopion kuurojen koulurakennuksessa, joka valmistui 1897
Victor Barsokevitsch, Kuopion kulttuurihistoriallisen museon kokoelmat.
CC BY-NC-SA 2.0

Sisarensa Miina kävi Kuopion koulua 7 vuotta ja oli siellä jonkin aikaa töissä (Kuuromykkäin lehti tammikuu 1896). Vuoteen 1904 mennessä hän oli sisarensa ilmauksen mukaan ollut pääsääntöisesti "maalla palveluksessa".

Emma "oleskeli" koulusta päästyään

sitten 3 vuotta Hallmannin tulitikkutehtaassa, jossa on paljon tyttöjä ja vähä miehiä. Siellä on nyt 2 kuuromykkä tyttöä. Sieltä on mennyt pois 2 tyttöä ja 1 tyttö on kuollut. Nyt olen minä Haapaniemen rullatehtaassa, jossa on hyvin paljon työväeä. Minä tulin pois tulitikku tehtaasta Haapaniemelle sentähden että tulitikku tehtaassa on ilma epäterveellistä. Haapaniemellä on ilma terveellisempää, mutta siellä on pahaa kansaa. Minä asun kuuromykkä Miina Toivosen kanssa, joka käypi työssä tulitikkutehtaassa.

Emma ei viihtynyt tehtaassa vaan halusi "päästä talouskouluun sentähden että tahtoisin oppia tekemään talon askareita, että pääsisin palvelijaksi." Toiveensa ei käynyt toteen, sillä karusti ilmaistuna Emma "tuli mielisairaaksi ja kuoli" 25-vuotiaana (Kuuromykkäin lehti no 7-8/1908).

Miina lienee tuolloin ollut palveluksessa lapsuutensa kotikylässä, josta hän isäntäväkensä mukana muutti vuoden 1909 lopulla Lahteen ja seuraavana vuonna Tampereelle (Kuuromykkäin lehti 11/1909, 7-8/1910). Jossain välissä hän uskoi palkoistaan säästämät rahat neiti Helsingiukselle, jonka toimesta ne jaettiin vuonna 1917 Miinan sisaruksille eli Miina lienee tuolloin kuollut. Yhtä sisaruksista ei tavoitettu ja osuutensa jätettiin Turun Kuuromykkäin Yhdistyksen huostaan, missä se oli edelleen vuonna 1932 (Kuuromykkäin lehti no 4/1929, 2/1932).

Kuurojen, sokeiden ja ruuanlaiton opettaja

Amalia Roos syntyi Vesilahdella 1849. Isänsä Karl Roosin työ vei Espoon kautta Kuopioon, jossa tämä aloitti vuonna 1863 lukion ja tyttökoulun saksanopettajana sekä kuuromykkäinkoulun opettajana.

Lukuista lapsijoukkoaankin hän aina opetti havainnollisesti ja hauskasti sekä kotilieden ääressä istuessaan, että kävelyretkillä heidän kanssaan ollessaan. Usein hän esim. kävelykepin avulla piirsi hiekkaan jonkun maan tai maanosan, asetti pieniä kiviä kaupunkien paikoille ja rupesi innokkaasti kertomaan siellä asuvien kansojen menneisyydestä ja vaiheista. Hän ei tehnyt mitään eroa poikiensa ja tyttöjensä suhteen, vaan tahtoi että niin toiset kuin toisetkin saisivat tietoja ja pani heidät parhaimpiin kouluihin, joita siihen aikaan oli olemassa. Niinpä Amalia sai suorittaa sekä Kuopion tyttökoulun että Jyväskylän seminarin, johon hän jo pääsi 16 ikäisenä.

Amalia Roos oli jo 12-vuotiaana toiminut kuuromykkäinkoulun apuopettajana ja 15-vuotiaana hänet lähetettiin vuodeksi Turkuun opiskelemaan sikäläiseen kuuromykkäinkouluun. Valmistuttuaan vuonna 1869 Jyväskylän seminaarista Amalia Roos jatkoi isänsä työtä Kuopion kuuromykkäinkoulun uskonnonopettajana. Koulussa käytettiin viittomakieltä, mutta palattuaan 5 kuukauden opintomatkalta Ruotsiin ja Tanskaan Amalia Roos toi kouluun puhekielen käytön eli oralismin. Vuonna 1871 julkaistiin Roosin saksalaisesta materiaalista mukaelema Aapinen eli puhekirjoitus-oppi.

Kun hän eräänä joululomana kävi Helsingissä ja pistäytyi tervehtimään Uno Cygnaeusta, sanoi tämä heti etehisessä: „ Kuule, älä ota yltäsi, sillä sinun täytyy nyt juuri tulla minun kanssani ulos." Hän totteli hämmästyneenä ja nyt sitä astuttiin aika hamppua senaatin talousosastoon, jossa Uno Cygnaeus vei hänet esittelijäsihteeri Waenerbergin luo ja tämä ehdotti pitemmittä mutkitta että Amalia Roos matkustaisi ulkomaille tutkimaan sokeainopetusta valtionvaroilla ja pisti 1,000 mkk. hänen käteensä. Se tuli niin äkkiarvaamatta, ettei siinä ollut aikaa tuumailemiseen ja ajatuksien selvittämiseen ja niin hänestä yhtäkkiä tehtiin sokeiden opettaja, jossa toimessa hän oli useita vuosia, yksin vielä naimisiin mentyäänkin pastori Georg Grönbergin kanssa, jolloin tämä avioliiton ensi vuonna asui Porvoossa ja vaimo Helsingissä. Vasta sitten kun mies sai toimen kaukana Helsingistä, jätti hän rakkaat sokeat oppilaansa.

Matka-apurahan Amalia Roos käytti vuonna 1872 tutustuen opetukseen Tukholman, Kööpenhaminan, Hamburgin, Berlinin, Dresdenin, Hubertsburgin, Breslaun, Varsovan ja Pietarin sokeainkouluissa. Hänet nimitettiin 17.10.1872 Helsingin sokeainkoulun johtajaksi ja toimi virassa 1.2.1873-4.12.1876. Naimisiin hän meni Helsingissä 7.3.1876. Grönberg oli ollut Kuopiossa opettajana 1860-luvun lopulla, joten hän lienee tuntenut Amalia Roosin jo tuolloin.

Grönbergin pitkäaikaisin työpaikka oli Lappeenrannan vankila 1880-1898. Vaimonsa toimi Lappeenrannassa kansakoulunopettajana 1881-86 ja oli kansakoulu- ja vaivaishoitojohtokunnan jäsen sekä rouvasväen yhdistyksen puheenjohtaja. Lappeenrannasta käsin hän suoritti vuonna 1887 yksityisen kasvatus- ja opetusopin tutkinnon yliopistossa.

Hänen kotiansa vastapäätä oli leipomo ja katsellessaan työtä siinä, teki se häneen monastikin vastenmielisen ja epäsiistin vaikutuksen. Miehet siellä vain hääräsivät ja varsin likaisilta he tuntuivat. Samaten oli se ympäristö, jossa he toimivat kaikkea muuta kuin miellyttävä. Rva Grönberg tuumi silloin, että naiset tähän työhön sittenkin paremmin sopisivat ja voisivat ylläpitää parempaa puhtautta ja järjestystä siinä, ja siksi hän päätti, voidaksensa vaikuttaa näihin oloihin, itse ensin täydellisesti perehtyä leipomaammattiin. 

Siinä tarkoituksessa hän rupesi erään sikäläisen kondiittorin luona harjoittelemaan ja oltuaan siellä pari kuukautta, matkusti hän Helsinkiin oppiakseen vielä lisää. Hän uneksi pääsevänsä pääkaupungin etevimmän firman luo oppiin ja hämmästyi suuresti kun sen omistaja selitti, ettei hän mistään hinnasta ota naisia sokerileipomoonsa, sillä eivät ne mitään osaa. 

Mutta ei siinä kyllin, että hän itse antoi kieltävän vastauksen, vaan hän telefonitse myöskin ilmoitti kaikille virkatovereilleen tästä vaarallisesta hyökkäyksestä miesten yksinvaltaa vastaan leipomo-alalla. Sillä kun rva Grönberg sitten kääntyi heidän puoleensa, ottivat he tuskin kuullakseen hänen puhettaan, vielä vähemmin suostuakseen hänen pyyntöönsä. Eräs leskirouva, joka miehensä kuoltua hoiti liikettään, tosin jo lupasi, mutta hänenkin oli se seuraavana päivänä peruuttaminen sillä hänen työnjohtajansa lupasi heti "sanoa ylös" jos leipomoon otettaisiin nainen. 

Epätoivossaan meni Amalia Grönberg Alli Tryggin luo ja kertoi siitä kummallisesta kohtelusta, joka oli tullut hänen osakseen sekä pyysi neuvoa. Ja Alli Trygg tiesi heti mitä piti tehdä. Hän soitti hyvälle tuttavalleen tehtailija Robert Brondinille ja esitti asian hänelle tavallisella tarmollaan ja taidollaan sillä seurauksella, että tämä antoi rouva Grönbergin tulla hänen liikkeeseensä harjoittelemaan.

Siellä hän oppi paljon ja innostui tähän työhön niin, että rupesi tuumimaan suurta leipomoliikettä, jossa olisi vain naistyöntekijöitä. Mutta se sellainen kysyi suurta perustamispääomaa ja kun hän suotta oli kääntynyt muutamien yksityisten puoleen ja siihen aikaan ei vielä ymmärretty osuustoiminnan voimaa, täytyi tuuman raueta. 

Sen sijaan hän v. 1897 antautui terveys- ja talousopin opettajaksi Helsingin kasvatusopilliseen keittokouluun, jota tointa hän yhä kasvavalla innolla on hoitanut ja, vaatimuksien keittokoulunopettajien suhteen kasvaessa, aina myöskin laajentanut kurssia, liittäen siihen muun muassa kemiaa ja kasvatusoppia. Tämän ajan kuluessa on hän myöskin julkaissut oppikirjan "Ruokatavaraoppi keittokouluja ja perheitä varten" sekä myöhemmin "Kansan kotitalous ja ruokatavaraoppi" nimisen kirjan.

Lainatusta Naisten äänessä julkaistusta tekstistä on jäänyt pois toisaalla mainittu vuonna 1895 suoritettu opettajatarkurssi kasvatusopillisessa keittokoulussa Helsingissä ja tämän jälkeen opettajana olo "m. m. Ebenezer-kodissa". Työn keittokoulussa Amalia Grönberg lopetti vuonna 1911 ja muutti aviomiehensä kanssa Nurmekseen, jossa isänsä oli päättänyt uransa.

Hänen kotinsa on aina avoinna sekä rikkaille, että köyhille. Nurmeksen kuuromykät hyvin mielellään kävivät heitä tervehtimässä, kun rouva niinhyvin ymmärsi heidän kieltään ja aina otti osaa heidän suruihinsa ja iloihinsa, neuvoi ja auttoi tarpeen tullen. Hän on toimittanut heille työpaikkojakin. Ja milloin tuli kuuromykkäinpappi tai — asiamies Nurmekseen, luovutti rouva aina kotinsa kokouspaikaksi ja tarjosi kahvitkin.

Lähteet tekstille ja kuville:
Amalia Grönberg: Gamla minnen. Dövstummas jul : Finlands dövstumförbunds julhälsning 1911
M. F.: Amalia Grönberg. Naisten ääni 8/1911
E.S.: Rouva Amalia Grönberg, synt. Roos. Koti ja yhteiskunta 5-6/1911
Kirsti Ahonen: Kahdeksankymmentävuotias. Kuurojen ystävä 6/1929

Markkinoiden kulttuurin kuulumisia

Istuin eilisen SLS:n juhlasalissa kuulemassa projektin Kommunicerande kommunikation välituloksia ja kolmen kutsutun puhujan ajatuksia. Kun projektilla on mainio blogi ja tilaisuus on kokonaan YouTubessa (kuten monet muutkin samassa salissa järjestetyt, kiitän), kerron lähinnä esityksistä heränneistä ajatuksista.

Litografiska museet CC BY-SA

Kirsi Vaino-Korhonen kertoi syksyllä ilmestyneen kirjansa puitteissa Turun tarkastusnaisten markkinamatkoista. Suurin osa matkoista tunnetaan siksi, että 1811 annetun määräyksen mukaan riskiryhmiksi määritellyt tarvitsivat lääkärintodistuksen kotimaassa liikkumiseen tarvittuun passiin. Mutta kun näitä erityistarkistuksia tarkastusnaisilta tunnettiin vain lyhyeltä ajalta syntyy epäilys, että määräys on paljolti jätetty noudattamatta. Selviäisikö lääkärien tilityksistä tai raportoinnista?

Norjalainen Eirinn Larsen on tutkinut Oslon (silloisen Kristianian) naiskauppiaita monista materiaaleista. Kuunnellessa ja katsellessa tuli hinku selvittää vastaavia lukumääriä sukupuolittain Helsingistä. Ja oliko täällä naisilta suljettuja kauppiasseuroja?  Tein pistetarkistuksen tilastolliseen vuosikirjaan 1908; ei tietoa kauppiaiden määrästä ja sukupuolijakaumasta. Kauppalehti tekee 9.12.1903 selkoa Helsingin kuudesta kauppiasyhdistyksestä, mutta on kiinnitänyt huomiota vain niiden kielirajoihin.

Ruotsin ajan historiaa harrastaneelle on tuttua kirkonmäellä harrastettu jumalattomuus ja kaupankäynti, mutta Anna Sundelinin esitys yllätti kertomalla, että jälkimmäinen oli käynnissä vielä 1880-luvulla. Yllättynyt oli yleisössä myös Christer Kuvaja, joka keskusteluosiossa halusi tarkistaa, että käytiinkö kauppa tosiaan kirkonmenojen aikaankin. Sundelin toisti sanomalehtitekstien väitteen, jota Valkjärven sunnuntaikaupasta lukeneen ei ollut vaikea uskoa.

Itse kysyin Sundelinilta, että milloinkahan ilmiö on vihdoin ja viimein loppunut, mutta tämä ei ollut vielä selvinnyt.

Maren Jonassonin aiheena on markkinahuvit kuten esitellyt kuvat, figuurit, eläimet ja erikoiset tai taitavat ihmiset; laulu, musiikki ja tanssi; taitopelit; karusellit ja keinut yms. Karuselleista tuli mieleen viime jouluna Pariisissa nähdyt ja pitänee taas tarttua Sven Hirnin tuotantoon, josta löytyy aina uutta tai unohtunutta.

Jonassonin erityiskiinnostuksen aiheena on kaksi Yhdysvalloista lähtenyttä ja Pohjoismaita kiertänyttä afrikkalaisperäistä naista. Monipolvisesta tarinastaan olin kuullut Jonassonin kertovan aiemminkin ja jätän kokonaisuuden jaettavakseen aikanaan. Mutta ihmisten esittelystä tuli mieleen alkuviikon Embracing Disability History -paneeli, josta jäi päällimmäiseksi mieleen Daniel Blackien ilmaan heittämä kysymys tasapainottelusta vammaishistorian synkkien puolien ja saavutusten välillä. Vammaisten esittäminen uhreina tai sankareina.

Pohjan-tähdessä julkaistiin 19.9.1866 ilmoitus

Vaikka ilmoituksessa ei puhuta hinnasta, luulisin, että Anna Sofia Nilssonin pääsi Oulussa näkemään vain rahaa vastaan. Oltiin keskellä nälkävuosia, joten Nilssonin ansaintamahdollisuudet eivät olleet parhaat mahdolliset.

Katsahdus Ruotsin lehtiin kertoo, että Nilsson oli esitelty kuvan kanssa lehdessä Illustrerad tidning vuoden 1864 lopulla ja ennen Oulua hän oli näytillä maksusta Kalmarissa elokuussa 1866. Mutta meidän aikamme Anna on kirjoittanut Nilssonista tekstin, joka ohittaa tämän esittelyvaiheen kokonaan. Minkälainen kuva tulisi ammattilaisen käsissä?

Muusikko Lyypekistä ja Emeli-neiti

Minulla on ollut huomattavia vaikeuksia löytää kirjallisuutta ja tutkimusta Saksasta Ruotsiin suuntautuneesta siirtolaisuudesta 1600-luvulla. Sääli, ettei kiinnostukseni kohdistu 1800-lukuun, sillä verkosta löytyi kerrassaan asiallisen näköinen Robert Schweitzerin tutkimus Lübecker in Finnland (pdf), joka sanoo jotain aiemmista vuosisadoista, mutta keskittyy 1800-lukuun. Ja listaa Lyypekistä Suomeen tulleet, lähdeviitteineen!

Näiden joukossa on muusikko Johan Daniel Strunck, joka Pohjois-Savon muistin mukaan muutti Suomeen 1845 ja Kuopioon vuonna 1854. Sanomalehtihaun perusteella nämä pitävät paikkansa. Vähän ennen Kuopioon muuttoa Strunck on (Schweitzerin mukaan) 24.8.1853 siirtynyt Venäjän alamaiseksi ja Suomen kansalaiseksi.

Kuuromykkäin lehdessä 1/1899 julkaistun artikkelin perusteella Strunckin vaimokin oli Saksasta. Markku Lepistön opinnäytteen Markkinarenkuttimesta Martin Pauliin. Harmonikka kansanvalistuksen japopulaarimusiikin Suomessa 1850–1900 mukaan leski jatkoi musiikkikauppaa Kuopiossa Strunckin kuoltua vuonna 1884, mutta lesken nimeä ei mainita. Kuopiossa 16.11.1857 syntyneen Emelia Adolfina -tyttären kastekirjauksen mukaan äitinsä oli nimeltään Johanna Schönemann.

Kuuromykkäin lehden artikkeli käsitteli nimenomaan tätä tytärtä, joka on yllä kuvattu kuurosokean Agneta Halosen kanssa. Emelia Strunck "rupesi jo nuorena. 20 vuoden vanhana, opettamaan kuuromykkiä. Hän tuli v. 1879 rouva A. Stenbergin kuoltua opettajattareksi Kuopion kuuromykkäin kouluun. Vuonna 1890 sai hän Suomen valtiolta 1,000 markan suuruisen matkarahan. Kesällä samana vuonna matkusti hän Saksanmaalle ja seurasi siellä opetusta monessa pohjois-Saksan kuuromykkäin koulussa. Vuonna 1893 määrättiin neiti Strunck vakinaiseksi opettajattareksi Kuopion kuuromykkäin kouluun. Hän sai valtakirjansa siihen virkaan vuonna 1895."

Uransa loppuvaiheessa kuurojen kouluissa viittomakieli oli kielletty. Niinpä hänestä on tallentunut muisto

Lähestyessämme koulua tiesimme opettaja Strunckin kiikkuvan keinutuolissaan ikkunan takana. Supatimme toisillemme: ”Älä viito enää! Emelie on taas vahdissa!”

Vielä 70-vuotiaana Emelie Struck oli kuurojenkoulun opettajana, sillä olihan hän "ikäisekseen hyvissä voimissa ja työkuntoinen" (Savo 17.11.1927).

Kuurot, tekniikka ja vääryydet

Kävin eilen kuuntelemassa Kuurojen liiton seminaarin, jossa yhdistettiin Kuurojen museon uuden näyttelyn esittely jo parissa aiemmassa tilaisuudessa aloiteltuun menneisyyden vääryyksien työstöön.

Näyttelyn esitteli perusteellisesti Kuurojen museon emo-organisaation Werstaan v. t. museonjohtaja Ulla Rohunen. Kun seminaarin päätyttyä pääsin näyttelyn katsomaan, ymmärsin kuinka perusteellisesti. Lähs jokaisen esineen. (Kuvassa opastanut museotutkija, jonka nimeä en huomannut laittaa muistiin.)

Ensimmäinen kolmannes vasemmalla kertoo kuulokojeista ja yrityksistä parantaa kuurous. Keskiosassa on koulujen laitteita erityisesti puheopetuksen eli oralismin kaudelta. Kolmas osa käsittelee nykyistä viestintätekniikkaa, joka on auttanut viittomakielisten elämää merkittävästi.

Esityksessään Rohunen totesi (enimmäkseen kuuron) yleisön tietävän laitteista enemmän kuin museolaiset. Tilaisuuden tullen kipitin luokseen kysymään, oliko tarkoitus tietoa jotenkin kerätä talteen. No, ei ollut suunnitelmia. Vitriinin joka tekstiä en lukenut, mutta ainakaan isommalla tekstillä ei kehoitettu jakamaan tietoa museoväelle tallennettavaksi. Hukkaan heitetty mahdollisuus, minusta.

Ensimmäinen osa nivoutui mukavasti toiseen, kun Rohunen puheopetuksen osin kidutusvälineiltä näyttävien instrumenttien lisäksi näytti kuulolaitteen anojan saaman hylkäyksen vuonna 1950. Ei ollut kodin ulkopuolella ansiotyössä, joten kuuleminen ei ollut tarpeen. Varsinaisesti menneisyyden vallan käytön nurjan puolen esittelyn aloitti Maija Koivisto. Hän totesi oralismin, asuntolakoulujen ja viittomakielen kieltämisen olleen jo esillä ja keskittyi siihen mitä tiedetään ja ei tiedetä 1900-luvun rotuhygienian innoittamista sterilisaatioista ja avioliittokielloista.

Viitaten Horst Biesoldin kirjaan Crying hands Koivisto aloitti toteamalla, että vuosina 1933-45 sterilisoitiin natsien hallinnon toimesta ainakin 1215, jotka Biesold haastatteli tai tunnisti kyselylomakkeella. (Etsin tästä lisätietoa verkosta, mutta en osunut sivulle, jossa olisi kerrottu milloin tutkimus oli tehty.)

Suomessa sekä kuuroihin että sterilisaatioon liittyy Jyväskylän kuuromykkäin koulussa 1904-20 opettanut Matti Pihkala, joka vuonna 1918 julkaistussa kirjassaan Minkälainen Suomi meidän on luotava kannatti sterilisointeja. Hänestä voi lukea lisää kuurojen näkökulmasta Outi Ahosen blogitekstistä. Koivisto otti esiin myös Laila Wainolan, joka koki oman kuuroutensa sellaisena kärsimyksenä, että kannatti sterilisaatiota, jotta moista ei muut joutuisi kokemaan. Tämän hän kertoi kirjassaan Hiljainen tie, joka valitettavasti osui Koiviston käteen teini-ikäisenä.

Sterilisointilaki säädettiin Suomessa 1935. Kuurous ei ollut lain mukaan peruste pakkosterilisoinnille. Koivisto viittasi Markku Mattilan tutkimukseen, jonka mukaan rotuhygieenisin syin sterilisoitiin Suomessa 7530 henkilöä. Näistä 14 oli kuuroja, joilta on toimenpiteeseen lain mukaan täytynyt saada suostumus. Mutta kun tilanteessa on voinut olla lääkärin lisäksi kuurojen pappi tai muu auktoriteetti tulkkina, pelkkä paperin olemassaolo ei todista täyttä ymmärrystä eikä halua.

Sterilisaatioista on enemmän yksittäisiä kertomuksia kuin kokonaista totuutta ja Koivisto kaipasi tutkimusta. Sitä voisi kohdistaa hänen mukaansa myös vuoden 1929 avioliittolakiin, jonka mukaan kaksi syntymästään asti kuuroa eivät saaneet mennä keskenään naimisiin. Koivisto huomautti, että mitään muuta mahdollisesti geneettisesti välittyvää ominaisuutta ei laissa mainita.

Ihmisoikeusliiton edustajan Kaari Mattilan puhuessa sain flashbackin parin viikon taakse, jolloin kuuntelin Kirsi-Maria Hytösen esitystä SMY:n kuukausikokouksessa. Hytönen oli ollut tekemässä valtion tilauksesta selvitystä sijaishuollon kokemuksista. Kansainvälinen malli työlle oli olemassa ja ehkä siksi myös painetta sen teettämiseen. Sen sijaan vähemmistöjen menneisyyden voivat hoitaa järjestöt, Mattilan ministeriöltä kuuleman vastauksen mukaan. (Toukokuisesta Ihmisoikeusliiton seminaarista Historian vääryydet - Miten valtio voi hyvittää mennyttä? on näköjään tallenteet verkossa.)

Alustusten jälkeen Markku Jokisen johtamaan vilkkaseen paneelikeskusteluun osallistuvat Salla Fagerström, Outi Ahonen, Maija Koivisto ja Kaari Mattila. Mattilaa lukuunottamatta puhuivat viittomakielellä ja tulkkausta hyödyntävänä en pysynyt aina kärryillä siinä kuka puhui, joten en voi jokaista ajatusta liittää sanojaansa.

Tutkimusta, keskustelua, anteeksipyyntöä ja mahdollisesti hyvitystä tai korvausta kaipaavia menneisyyden aiheita:

• Oralismi. Puhe nostettiin arvokkaammaksi kuin viittomat, jotka lopulta vuosikymmeniksi kiellettiin. En ymmärrä miten lapset oppivat kouluissa mitään. Joku puhuja yhdisti liikkeen nationalismin "yhden kielen" ajatukseen/henkeen eikä välttämättä ole kaukana totuudesta.
• Asuntolakoulut. Esiintyikö näissä samoja ongelmia kuin on muussa laitosselvityksissä tullut ilmi? Panelistit olivat valmiita uskomaan, että henkistä ja fyysistä väkivaltaa sekä seksuaalista hyväksikäyttöä on ollut. Ensimmäistä aivan varmasti ja kenelle lapset olisivat puhuneet jälkimmäisistä kun/jos heillä ei ollut yhteistä kieltä vanhempiensa kanssa. Eivätkä vanhemmat näin ollen voineet kertoa mikä on sopivan raja. Itse asuntolakoulussa teini-ikäisenä 90-luvulla ollut panelisti totesi, etteivät laitoksen hoitajat osanneet viittoa. Toinen kärjisti viittaamalla eläintensuojelijoiden videoihin: kun yhteistä kieltä ei ole, voi toista eävää helpommin kohdella kaltoin.
• Lainsäädäntö. Palautettiin mieleen, että vielä 90-luvulla kuurot eivät saaneet suorittaa opettajan tutkintoa ja kuuro pappikin on saanut vihkimyksen vasta vuonna 2010. Mitä muuta?
  (Tähän osittain liittyen koulusta keskusteltaessa todettiin, ettei kuurojen kiinnostusta koulutukseen on toisinaan (tai usein?) lannistettu.)
• Sterilisaatio. Ks. yllä.

Halua menneisyyden työstöön tuntuu olevan ja helmikuussa on tulossa Suomen kuurojen historiaseuran seminaari, jossa puhutaan lisää. Painetta, jolla valtio voitaisiin saada auttamaan edes työn resurssien suhteen, on toiveita saada herättämällä pohjoismaista keskustelua.

Sisaret Forsten

Kun varamaanmittari F. M. Forstén kuoli Joensuussa syksyllä 1858 tyttärensä Rosa oli juuri täyttänyt 15 vuotta. Ehkä hän ei siis ollut 14-vuotias toimiessaan "henkikirjoittajan puhtaaksikirjurina auttaakseen äitiään, joka oli jäänyt leskeksi ja 5 lapsen ainoaksi huoltajaksi" kuten Naisten äänessä 5-6/1929 väitetään. Mutta aloitti työuransa kuitenkin hyvin nuorena ja ajankohtaan sekä sukupuoleensa nähden varsin virallisesti. Ja vielä virallisemmaksi se muuttui myöhemmin:

Jo 20-vuotiaana toimi hän v. t. tuulaakikirjanpitäjänä ja vaakamestarina. 1867 nimitettiin hän kruunun ja kaupungin rahastonhoitajaksi. 1871 toimitti hän henkikirjoituksia Liperin kihlakunnassa. Vuosina 1877—1887 oli hän rahatoimikamarin kirjurina ja Pohjoismaiden Yhdyspankin rahastonhoitajana ja kirjurina. Samaan aikaan hän välitöikseen useita vuosia hoiti Joensuun postikonttoria, saaden 1874, sukupuolestaan huolimatta, oikeuden postinhoitajan ja reistraattorin virkoihin. 1887 nimitettiin Rosa Forsten Lahden postitoimiston hoitajaksi ja seuraavana vuonna postinhoitajaksi Saloon, josta virasta hän erosi syksyllä 1925. [...] Postinhoitaja Forstenilla oli hyvin korkea käsitys virkamiehen velvollisuuksista. Hän oli sitä mieltä, että aina on tehtävä enemmän kuin on pakko. Vaikka kaiken pitikin tapahtua täsmällisesti ja virallisesti, ei hilpeä leikinlaskukaan puuttunut Rosa Forstenin virastoluukulta. Alaisiltaan virkamiehiltä vaatii hän huolellisuutta ja täsmällisyyttä, mutta kohteli heitä myös auliudella, joten hänen koulussaan olleet virkamiehet muistelevat häntä kaipauksella ja kunnioituksella. (Postitorvi 4/1929)

Muut isän kuoleman jälkeen elossa olleet sisarukset olivat Alida Aleksandra (s. 10.2.1837 Tohmajärvi), Flora Maria Sophia (s. 12.4.1846 Kontiolahti), Olga Augusta (s. 24.5.1850 Kontiolahti) ja Matilda Vivika, joka mainitaan nuorimpana.

Viidestä sisaruksesta kaksi oli kuuroja ilmeisesti lapsuudestaan asti. Alidan täyttäessä 80 vuotta Kuuromykkäin lehti 3/1917 kertoi, että

V. 1860 tuli neiti Forsten yhdessä nuoremman sisarensa Olgan kanssa oppilaaksi Porvoon vanhaan kuuromykkäinkouluun. Matka Joensuusta Porvooseen ei siihen aikaan ollut helppo. Se kesti 2 viikkoa. Ensin matkustettiin pienellä laivalla Joensuusta Viipuriin ja sieltä toisella laivalla Helsinkiin. Helsingistä jatkettiin matkaa Porvooseen. Käytyään läpi Porvoon koulun asui neiti Forsten ensin Joensuussa, mutta muutti sittemmin Saloon. Siellä on hän asunut jo lähes 30 vuotta yhdessä sisartensa kanssa. Neiti Forsten on vielä hyvin terve ja reipas. Ahkerasti tekee hän vielä kaikkia kotitöitä.

Vielä kymmenen vuotta myöhemminkin päästiin tekemään syntymäpäiväuutinen, jonka ohessa valokuva neljästä sisaruksesta. Joukosta oli tällöin jo pois Flora.