"Täällä häntä ei kukaan kaipaa!"

 

Sanomalehdessä Savo julkaistiin 13.8.1884 erikoinen kuolinilmoitus, jonka loppulause on "Täällä häntä ei kukaan kaipaa!" Sukulaiset olivat tuntemattomia ja näyttää myös siltä, että Pielavedellä ei tiedetty "Vaivaishoidon holhokin, entisen hattumaakarin" Johan Lundbergin tarkkaa syntymäpäivää.

Johan oli syntynyt Jämsässä 2.10.1803 vanhempinaan Valkealuomen kylän Luomen tilalliset Mats Johansson (s. 1755) ja Eva Gabrielsdotter (s. 1763). Johan oli 2-vuotias isosiskonsa Anna Marian (s. 25.3.1788) päästessä ripille ja vain 4-vuotias isänsä kuollessa. (Jämsä RK 1797-1809, 133) 

Geni-projektin isäntäluettelon perusteella Johanin isoveli Kalle (s. 18.10.1783) oli isäntänä kolmisen vuotta, ennen kuin tilan osa liitettiin aiempaan kokonaisuuteen. Äiti Eva jäi asumaan taloon itsellisenä (Jämsä RK 1810-1821, 175). Hän kuoli "vanhuuteen" 69-vuotiaana 17.2.1827.

Isän kuollessa perheeseen kuuluivat Johanin vanhimman veljen ja sisaren lisäksi Matts (s. 2.2.1791), Lena (s. 23.2.1795), Eva (s. 20.2.1798) ja Jonas (s. 11.4.1801), jotka kukin ripille päästyään lähtivät maailmalle. (Jämsä LK 1781-1803, 101; 1803-1820, 231)

Johan päätyi Kuopioon, jossa hän otti käyttöön sukunimen Lundberg (Kuopio LK 1823-1831, 542). Hän tuli Kajaanista Pieksämäelle vuonna 1831 hatuntekijän kisällinä (Pieksämäki RK 1827-1837, 262). 

FAT 9.3.1838

Aivan eri paikkakuntia kuitenkin mainitaan Johanin Pielavedeltä papintodistuksen puutteessa viralliseen sanomalehteen lähettämässä kuulutuksessa. Sen mukaan hän lähti muuttotodistuksen kanssa Jämsästä Turkuun ja oli hukannut Helsingistä saamansa todistuksen. Geniin Johanin elämää dokumentoinut on tehnyt huolellisempaa työtä ja seurannut tätä Jämsän rippikirjoissa, kunnes niissä mainitaan lähtö Turkuun 11.1.1824 (Jämsä RK 1821-1831, 126). Mutta olen eri mieltä yhdistämisestä Turussa kuolleeseen muurarioppilaaseen, joka käytti sukunimeä Palmén.

Ilmoitus liittyi aiottuun avioliittoon, joka solmittiin Pielavedellä 28.10.1838. Morsian oli Johania 14 vuotta vanhempi lukkarin/torpparin leski Brita Caisa Qvick (s. 1789). Avioliiton myötä saaduista lapsipuolista vanhin oli vain 7 vuotta Johania nuorempi. (Pielavesi RK 1835-1845, 145; LK 1817-1834, 350)

Vaimo kuoli 74-vuotiaana 2.3.1863 Pielaveden Lammassalossa. Lapsipuoliin Johanilla tuskin oli siteitä ja häntä vanhemmat sisarukset olivat edesmenneitä Johanin kuollessa heinäkuussa 1884.

Oikeusmurha jämsäläisittäin

Osana oikeuslaitoksen muutoksia käsittelevää kirjoitussarjaa Hämäläisessä 24.9.1879:

Tahdomme tässä kertoa erään tapauksen, jonka tiedämme todeksi. 

Jämsässä pidettiin käräjiä. Eras torppari Kuorehvedeltä oli haastettu oikeuteen. Hän sai majaa käräjätalon emännän huoneessa ja lepäsi yönsä emännän arkun päällä. Aamulla, kun käräjä-vieraat seisoivat ulkona, odottamassa oikeuden istuntoa, syöksyi emäntä parkuen huoneestansa ja huutaen, että hänen arkustansa oli rahat viety. 

Kukas muu kuin Kuorehveden torppari tuli epäluulon-alaiseksi. Hänpä oli maannut arkun päällä. Käräjämiehet tarttuivat torppariin ja alkoivat häntä raadella ja rääkätä. Tuskissansa hän lausui: "Minä annan ainoan lehmäni, jos minun päästätte". Enempää todistusta ei kaivattu. Käräjätuvan auetessa mies kohta sinne. Tuomarin ja lautakunnan ja kaikkien mielestä oli selvän selvää, että torppari oli rahat arkusta vienyt eikä kukaan muu. Hän oli luvannut ainoan lehmänsä. Hän tuomittiin paikalla raippoihin. 

Tosin häneltä kysyttiin, tahtoisiko hän vedota hovioikeuteen; mutta hän sanoi olevansa köyhä mies, jonka täytyi olla kotona ansaitsemassa elatusta vaimollensa ja lapsillensa. Hänellä ei ollut aikaa istua vankihuoneessa. Siis ei muuta kuin hinattiin käräjä talon ohella olevaan pylvääsen, ja risutakkaa selkään purkamaan. Tätä paraikaa tehtäessä, syöksyi emäntä taas ovestansa parkuen ulos ja huutaen: "älkää Jumalan tähden miestä lyökö; hän on syytön; rahat ovat tässä, ne olivat minun arkussani!" Mutta tuomio oli langetettu, eikä armollinen herra siltavouti helpottanut ennenkuin mies oli saanut täyden määränsä selkäpuoleen. 

Jokainen sanoisi mahdottomaksi kihlakunnan oikeuden langettaneen tämän kaltaista tuomiota, vaikka jury sen olisi voinut tehdä. Ja niin mekin sanoisimme, ellei tapaus olisi tosi. Muistamme vielä tuomarin nimenkin. Vaan hän on jo aikoja sitten kuollut. Ja itse tapauksestakin on kulunut melkoinen määrä vuosia. 

Kuvat Tuulispää 30/1911, signeeraus Kangasmaa, ja Maailma no 22/1926, signeeraus FA tai AA

Hildan toimeliaisuudesta

Otteita Ilta Koskimiehen kirjoittamasta Suomen naisessa 1/1915 julkaistusta muistokirjoituksesta.

Hilda Stenbäck syntyi Jämsässä lapsirikkaassa perheessä 28 lokakuuta 1832. Vanhemmat olivat sahan isännöitsijä Henrik Niklas Granberg ja Karolina Fredrika Holmgren. Vakava henki vallitsi perheessä, joten nuori Hilda jo lapsuutensa kodista peri sen totisen, mutta samalla valoisan maailmankatsomuksen, mikä hänellä oli ohjeena läpi elämänsä, vielä hänen viimeiset kärsimyshetkensäkin kirkastaen. Tyttärelleen tahtoivat vanhemmat antaa tilaisuuden siihen oppiin ja sivistykseen, mikä siihen aikaan naisille oli tarjolla, ja niinpä sai Hilda Granberg ensimäiseksi opettajakseen neiti Ann Sofie Jack'in, joka Jämsässä piti koulua sikäläisten säätyläisperheiden tyttärille. Sittemmin täydensivät useat näistä nuorista neitosista tietojaan ja taitojaan Porvoossa erään hienosti sivistyneen vanhan neidin yksityiskoulussa.

Siellä opetettiin jonkun verran kieliä, pääasiat maantieteestä ja historiasta, naisille siihen aikaan tarpeelliseksi arvioitu määrä matematiikkaa, musiikkia, hienoja käsitöitä, seurustelutapoja y. m. Porvooseen matkustettiin monella hevosella Jämsästä, ja niissä monen monissa majapaikoissa, minne matkan varrella poikettiin, oli Hilda Granberg vanhimpana aina muitten hoivaajana, voileipien levittäjänä ja asioitten järjestäjänä.

Hauskat olivat nuot matkat edestakaisin ja mielellään »Hilda-täti» niistä vanhoilla päivillään vilkkaalla tavallaan kertoili nuorempien iloksi. Samalla usein otettiin esille vanhoja, Porvoon aikaisia käsitöitä, m. m. hienon hieno, helmillä kirjailtu piipunvarsi, oikea taideteos, jota y. m. »Mummin» nuoruuden aikaan kuuluvia esineitä hänen tyttärensä ja vävynsä kalliina säilyttävät. Ihmetellä täytyy, miten tuikuttelevan talikynttilän ääressä silmät ovat kestäneet tuota pikkuriikkisten helmien pujottelua ja sommittelua runsasvivahteisiksi kukkaryhmiksi, ruusuiksi ja orvokeiksi.

17-vuotiaana antoi Hilda Granberg kätensä ja sydämensä Bror Lars Fredrik Stenbäck'ille (* 1820), Rautalammin koulumestarille, ja muutti sanottuun pitäjään. Hildan uudessa kodissa asui vielä hänen miehensä äiti, jolta nuori rouva kohta sai koko talonpidon haltuunsa, ja juhlallinen ja velvoittava oli hetki, kun anoppimuori laski avaimet nuoren emännän käteen.

Nuori perhe kasvoi nopeasti. Myötäkäymisen ja onnen ohella saapui koettelemuksiakin, ja jonkun aikaa kestävän aineellisen ahdinkotilan aikana olivat he pakotetut supistamaan elämäänsä ja toistaiseksi asumaan vuokrahuoneissa. Mutta ennen pitkää kirkastui taivas jälleen ja alkoi kasvaa halu taas päästä ikävän vuokra-emännän hoteista omien ortten alle. He alkoivat puuhata omaa asuntoa, ja kun yksi huone siinä valmistui, muuttivat kohta siihen, onnellisina siitä, että taas oli »oma tupa, oma lupa». Talon paikkansa he ristivät »Verhoksi». Vaikka oli talvis-aika, eikä asumuksen keittiöpuoli vielä ollut valmistunut, ei tarmokas emäntä siitä säikähtänyt, vaan laittoi lumelle kodantapaisen suojan, jossa lyhyeen turkkiin puettuna keitti ruuan, padan riippuessa hahloista, jotka hänen tyttärellään vielä ovat tallessa. 

Ahkerana kuin muurahainen hääräsi hän aamusta iltaan kodissaan, joka aina oli mallikelpoisessa järjestyksessä ja jakoi lämpöään ja vierasvaraisuuttaan laajalle ympäristöönsä. Ei suinkaan siinä perheen äiti juuri joutanut omaa mukavuuttaan, saatikka huvituksiaan ajatella, kun ennen pitkää 10 lapsukaistakin oli hoivattavana ympärillä ja vielä valvottava palvelijain toimia ulkona, karjapihassa ja muualla. Lisäksi hän omin käsin karttasi kotivillat, kehräsi langat ja kutoa helskytteli. Saipa näppärissä sormissa sukkula tuhannet kerrat lentää edestakaisin, ennenkun valmistuivat nuo monenlaiset, pöytäliinoiksi lakanoiksi, pyyhkeiksi, paidoiksi, poikain puvuiksi y. m. tarvittavat kankaat. Ja sitten oli kaikki käsin neulottava! Tulee mieleen kuningas Samuelin äidin opetus »toimellisesta vaimosta». (Sal. Sananl. 31: 10 —31.) 

Verhon lapset olivat terveitä, viisaita ja kilttejä; usein otettiinkin heidät esimerkiksi muille. Ja ympäristön emännät oppivat siisteyttä ja järjestystä koulumestarin rouvan kodissa ja katselivat ihaillen ja ihmetellen hänen suuren »perhepiironkinsa» laatikoita, joissa kullakin lapsella oli oma varma paikkansa mitä täsmällisimmin laskosteltuja, aina puhtaita ja ehjiä, joskin äidin paikkaamia vaatekappaleitansa varten; niitä ei koskaan saanut sekoittaa toisen omiin. »Näin minä voin vaikka yön pimeydessä saada käsiini oikean kappaleen oikeasta paikasta», tapasi hän sanoa. 

Johan Virkajärvi (1812-1859)

Jämsässä Virkajärven talollisen ja lautamiehen Matts Johanssonin 27.5.1816 syntynyt poika Johan, joka kuoli samassa talossa 15.8.1859, sai Suomettareen 10.2.1860 pitkän ja hienon muistokirjoituksen, joka hieman lyhennettynä kuuluu näin:

...Ko'oltansa oli hän liian pieni, ja jäsenensä heikot kuin hyttysellä, ja terveydenlahjatkin samaa laatua; vaan nero ja yhteis-henki sitä ylevämpi. Käytöksissänsä oli hän kaikkia kohtaan lempeä ja avullinen, puheissansa tasainen, luja ja rehellinen, jota anasti hänelle arvon kaikilta ymmärtäväisiltä, ehkä ei sitä ensinkään etsinyt; kaikki toimensa ja ahkeroimisensa olivat aina rakkauden, tyytyväisyyden ja kärsivällisyyden haarniskalla varustettu.

Jo nuoruudessansa oli hankkinut itsellensä oivallisen kirjaston, ja sen avulla "vaan kotona" oppinut kirjoittamaan, lukua laskemaan y. m. m., olipa tottunut koko paikka-kunnan kuuluisimmaksi violin-soittajaksikin ja kansan-lauluin laulajaksi, joihin kaikkiin opetti myöskin nuoremmat veljensä Matin ja Gustaan, ynnä monta muuta nuorukaista johdatti hän opin ja tiedon alulle ja sivistyksen polulle. Kaikissa Jämsän kuin myös useissa ulkoseura-kuntienkin herras-säätyisten häissä ja tanhuissa oli näiden veljesten antamat soiton-säveleet tunnetut ja ihaillut. Samoinpa talon-poikaistenkin sekä ilo- että murheseurat saivat tämän vainajan läsnäolosta sivistyneemmän muodon kuin muuten tavallisesti ja kaikissa seuroissa olikin hänen pää-tarkoituksensa ja huolensa silittää tietä sivistykselle, juoppouden ja raakuuden pois-raivaamisella, sekä sanan että esi-merkin kautta. Kasvakoon sivistys edelleenkin totiseksi valistukseksi, ja säilyköön tämän vainajan ahkeroiminen ijäti Jämsäläisten muistossa!

Virka-järven talo, jossa hän syntyi, kasvoi ja yli 20:nen vuoden isännyyttä piti, on Jämsän kirkolta 5 nykyistä virstaa Helsinkiin menevän maantien varrella Alho-järven ja pienen Virka-järven välissä vähäisen kallion kupeella, aivan kauniilla paikalla. Että ahkeroimisensa talouden toimissa edistyi hitaasti, niinkuin jo sanoimme, ei ole hänelle viaksi luettava. Jo nuoruuden ijästä alkain sai hän uhrata kaiken voimansa, neronsa ja ahkeruutensa syntymä-majansa kohdallaan pysyttämisiksi, ett'ei jo ennen aikojaan olisi vieraan omistajan käsiin joutunut. Isänsä kuoltua sai hän talon jotenkin hävinneenä, rapistuneena ja velkauntuneena, ja ilman sitä vanhuksia ja setä-miehiä y. m. talon rasituksena, kahdelle veljelle ja yhdelle sisarelle osuutensa suoritettavana. Näistä syistä todella näytti koko tulevaisuuden toivot hyvin hämäräisiltä. Joku vuosi jälkeen päin löi ukkosen ilma kuoliaaksi paimenen ja paraan osan koko talon karjasta! Vaan suuremmissakaan vastahakoisuuksissa ei hän väsynyt, kantoi vaan kuormansa kärsivällisyydellä, ja kohteli kaikkia lähimmäistänsä ilolla ja tyytyväisyydellä. Vaikka Johan Virkajärvi vietti naimatointa elämää 3/4 osaa isännyys-ajastansa, niin ei sentähden missään paikassa näkynyt epä-järjestystä; koko taloudessa sekä ulkona että sisällä loisti siivo ja puhtaus niinkuin olis aina juhla ollut. Koko tämän ajan hoiti emännyyttä äiti-puoli, molemmat veljet myös olivat kotona, joita kaikkia ynnä palkollisia kohteli vainaja erinomaisella lemmellä ja rakkaudella, ja koko perheen kasvoilla loisti aina ilo ja tyytyväisyys. Laulanto, leikki ja kauno-puheet, olivat perheen joka-päiväiset huvitukset, jonka ohessa työn tekokin sujui helposti ja joutusasti. Väkeviä juomia ei pidetty koko taloudessa ensinkään.

Kaikki asuin-huoneet rakensi vainaja uudesta. Navetat, tallit y. m. ulko-huoneita osiksi uudesta ja osiksi vanhoista aivan uudelle paikalle. Hänellä oli myöskin neroa ja rohkeutta parantamaan maansa viljelystä, jonka muutti seitsen-jakoiseen vuoro-viljelykseen. Hän oli toinen niistä, jotka koko sillä puoli-kunnalla rohkeni päästää Skotlannin auran peltojansa "pilaamaan", niinkuin sitä ensi alussa joka haaralta huudettiin, vaan nämäkään hätä-huudot eivät häntä peljättäneet, hän antoi vaan koto-tekoisen auran tehdä tuhojansa ja pianpa naapurin-miestenkin karsaus katosi, ja suut souteli toista suuntaa, aurat voitti arvonsa, joita nyt jo on tiedostamme 10 Jämsän peltoja piirtämässä.

Muistaakseni v. 1852 osti hän samaa taloa yhden osan, joka lisäsi paljon huolta ja kuluja. Tästä ostosta päätti taas pian jokainen hänen peri-katonsa välttämättömäksi, vaan urhoollisuutensa ja luotettava rehellisyytensä esti hänen pulaan joutumasta. Tulot lisääntyivät vuosi vuodelta ja velka sitä myöten rupesi vähentymään pitkillä askeleilla. Jos elämän lanka olis ollut jota kuta vuotta pisempi, niin olis talouden toimista ollut hyvä perä toivossa; vaan mikä häneltä jäi kesken, päättäkööt jälkeen-jääneet. Vasta sitten kuin vainajamme oli saanut talonsa raketuksi, maan-viljelyksen peratuksi ja muut kohdat oikiaan järjestykseensä, joutui hän avio-liittoon hyvin kasvatetun, ihanan immen ja talon-tyttären Heta Kuussalon kanssa Kuhmaisten kappelista; jota suosiollista yhteyttä kesti vaan vajaata 5 vuotta, jonka palkinnoksi syntyi kaksi virkkua poika-lasta. 

Vähittäin muuttui vainajan kivuloisuus täydeksi sairaudeksi. Lääkärinkin apua hän kyllä koetteli, vaan kuolemaa ei nekään voineet estää. 

Paimentyttö saaressa

Keväällä 1765 Jämsän ja Kuhmoisten rajalla Mustasalan torpparilta oli kadonnut kolme lammasta. Vaimonsa lähetti 19. päivä (toukokuuta?) paimentytön etsimään niitä ja uhkasi kurituksella, jos hän palasi ilman elämiä.

Tästä alkoi tapahtumaketju, josta kirjoitettiin Anianpellosta kirje, joka julkaistiin sanomalehdessä Inrikes tidningar 4.7.1765. Kirjoittaja toteaa paimentytön olleen "ej aldeles fullwettig" eli häntä ei pidetty täysijärkisenä.

Lampaita hakemaan tyttö lähti kevyissä pellavavaatteissa, vaikka järvessä oli vielä niin vahva jää, että hän lähti sitä pitkin oikaisemaan kohti Jämsää. Hän pääsi pienelle saarelle, mutta sen muilla puolilla jää oli jo sulanut, eikä hän päässyt eteenpäin.

Kevyissä vaatteissan ja ilman ruokaa paimentyttö sinnitteli saaressa kuusi päivää. Pelastajakseen tuli jämsäläinen torppari kalastusaikeissa. Tämä kuuli tytön huudon, souti hänet maihin ja vei kotiinsa. Tytölle annettiin varovaisesti lämmintä maitoa ja hieman ruokaa ja hän virkosi sen verran, että oli pari päivää myöhemmin palveluspaikassaan.  

Maisemia ja hattu

Tällä viikolla oli esillä maanantaisessa tekstissä kommenteineen sekä Twitterissä seuraamassani keskustelussa muistiorganisaatioiden yleisön osallistaminen. Kotimaisena esimerkkinä SLS on Flickr-tilillään julkaissut tunnistamattomia kuvia. Palavan kirkon tunnistajan löytyminen tuntuu todennäköiseltä ja vilaisu kommentteihin kertoo, että vastaus on annettu jo kuukausi sitten. Jämsän kirkko 24.5.1925.

Kuin myös pitkän klassisen kivirakennuksen, joka on tunnistettu Lasipalatsin paikalla olleeksi Turun kasarmiksi.

Puutalot ja muistot niistä ovat katoavaisempia ja kolmas kuva odottaa vielä tiedonantajaa. 

Naisen hatusta tuli mieleen Pikku Pentin piirustusvihon sarjakuva "Mitä tehdään äidin uudella keväthatulla". Se julkaistiin Tuulispäässä 15/1910.

Ilmoituksia Posttidingarissa 10.1.1801

Yhdestä ainoasta sanomalehden Posttidningar numerosta 10.1.1801 löytyi neljä Suomea koskevaa ilmoitusta, joten sopivat esiteltäväksi yhdessä klimpissä.

Oulun kaupungista oli 5 vuotta aiemmin lähtenyt merimies Henrik Heikkilä eikä vaimonsa Kaisa Keininen tästä tämän jälkeen kuullut suoraan eikä mutkan kautta. Vaimo haki täten virallista eroa.

Aiemmin merimies, nyt petäjäveteläinen renki Michel Sund oli mennyt naimisiin Eva Johansdotterin kanssa ja jo 7 vuotta sitten häipynyt paikkakunnalta. Vaimo halusi uusiin naimisiin.

Loimaalta muistutti A. G. Weissmann, että isänsä majuri Carl Johan Weissman oli jo vuonna 1798 asetettu holhoukseen ja asioitaan hoitivat poika sekä vaimo Margaretha Elisabeth Bergenfelt.

Jonas Stenberg, joka 8 vuotta aiemmin oli työskennellyt renkinä Nastolassa kapteeni Gripenbergin palveluksessa, oli hukannut papintodistuksensa. Huonompi juttu, sillä hän halusi viedä vihille taloudenhoitaja Stina Lisa Löfströmin.

Tarvitaan lukkari, vai tarvitaanko?

Inrikes tidningar julkaisi 9.11.1796 yllä olevan työpaikkailmoituksen. Jämsän pitäjän Korpilahden kappelin lukkari O. J. Appelroth oli tullut niin vanhaksi ja sairaaksi, että työtä tekemään tarvittaisiin uusi lukkari. Taitavien hakijoiden sopisi ilmoittautua tammikuun loppuun mennessä.

Tähän asti kuullostaa lupaavalta. Mutta sitten, kerrassaan rehellisesti, paljastetaan, että Appelrothin poika on ollut isänsä sijainen jo monta vuotta ja nauttii seurakunnan täyttä rakkautta ja luottamusta. Kannattaako tuhlata paperia ja mustetta hakemuksen tekoon?

Lukkari Otto Johan ei loppujen lopuksi kuollut sairauteensa, hän hukkui 2.7.1798 58-vuotiaana (Hiski). Hermosairauteen kuoli samanniminen 48-vuotias lukkari 18.11.1817. Arvatenkin tämä oli tuo seurakunnan rakastama poika, joka sai isänsä viran. Ainakin hän oli paikkakuntalainen sillä Korpilahden puhtaaksikirjoitetusta lastenkirjasta löytyy vuonna 1769 syntynyt Otto Johan Appelroth sisaruksineen.

Hukkumalla kuolleen Otto Johanin vanhemmista toteaa Kari Kukkanen SukuForumilla:

Havaitsin ongelman koskien Korpilahden lukkaria Otto Johannes A:ia. Aloin "kysellä perään" koska hänen isänsä olisi Collianderin Paimenmuistion mukaan papinapulainen Isaac A., mutta tämä olisi ollut vain 20-vuotias ja lukiolainen, kun hän sai pojan Otto Johannes 29.6.1741. Toinen epäselvyys johtuu siitä, että myös toinen poika olisi nimeltään Otto, nimittäin Otto Magnus, syntynyt 11.5.1764 Hollolassa?

Ratkaisu tähän ongelmaan on, että on olemassa vielä yksi sotilashenkilö nimeltään Appelroth, nimittäin korpraali Otto Johan A., joka eli Kolloisten talossa Haldian kylässä Luopioisten kappelissa Hämeessä, lähellä Hl. Koskea. Olisiko tämä Isaacin, Salomonin och Larsin neljäs veli?

Hän oli naimisissa Margareta Tuomaantyttären kanssa (vihitty Pälkäneellä 26.12.1739) ja sai tämän kanssa pojan nimeltä Otto Johan synt. 29.6.1743 Luopioisissa. Ero Collianderin mainitsemaan syntymäpäivään on tasan kaksi vuotta. Eli kuukausi ja päivämäärä ovat samat.

Korpraali Otto Johan Appelroth kuoli 13.12.1764 Luopioisissa 49 vuotiaana, eli hän olisi syntynyt n. 1715, ja sopisi hyvin Appelrothin veljessarjaan. Ainoaksi kysymysmerkiksi jäisi maininta Luopioisten rippikirjassa 1744-57, jossa korpraalin perheessä löytyy 'Lisa Mickelsdotter mor'. Tarkoittaako merkintä Otto Johanin vai hänen vaimonsa äitiä?

Pälkäneen rippikirja 1736-42 selvitti ongelman. Margareta Tuomaantytär löytyi sivulta 81 jossa hän oli vanhempiensa Pohjalahden Siukolan isännän Tuomas Jaakonpojan ja tämän vaimon Beata Juhontyttären kanssa ja hän muutti sieltä Tossaan. Sivulla 56 Lovensalon kylän Tossassa löytyi sotilas Otto Danielsson Appelroth vaimonsa Margaretan kanssa ja heti näiden alapuolelta 'gl. korpralen Daniel Korpilain och ho. Lisa Mickelsdotter'!

Siis Korpilahden lukkari ja hänen jälkeläisensä kuuluvat hämäläiseen sukuun eivätkä kersantti Olof Appelrothin perheeseen.

Obadias Wilander

Kaappo Sutkia yritti erään kuljetuksen aikana vuonna 1874 vapauttaa jämsäläinen Obadias Wilander. Hänestä löytyi sanomalehdistä seuraavaa tietoa:

"Se kiinni saatu oli Obadias Wilander..." "istuu täällä lääninvankeudessa, odottaen tuomiota muun ohessa hevosen varkaudesta Kangasalla." (Hämäläinen 9.7.1874)

Obadias Hermaninpoika Wilander tuomittiin hevosvarkaudesta ja vanginkuljettaja Kaarlo Niklaksenpojan talosta 14.7.1882. (Juntusen Siperia-luettelo SSS:n sivuilla)

"Obadias Wilanderin, tuon kuuluisan murhamiehen, joka kesällä karkasi Hämeenlinnan kurituslaitoksesta sittemmin taas Jämsän nimismieheltä kuljetettaessa Hämeenlinnaan, vangitsi täällä Mäkimatin mäellä maantiellä nimismies Sawander kaupungin poliisimiesten kanssa viime maanantai-iltana. Nimismies Sawander oli saanut vihiä Wilanderin paikkakunnalle saapumisesta, ja sen vuoski alkoi häntä etsiä. Mutta tuskin olisi veijaria sittenkään saatu kytkettyä, jos ei poliisimies Skopa olisi häntä tuntenut, sillä niin rohkeasti käytti hän täällä itsensä. Wilander sanoi tulleensa kaupunkiin samana päivänä noin kello 3 j. pp., hämärän tultua meni hän ketikievariin, josta pyysi hevosta, mutta kun sitä ei hänelle annettu, lähti hän pois, vaan vähän ajan kuluttua tuli uudelleen ja pyysi huonetta, mutta kun ei sitäkään annettu, lähti hän kävelylle Mäkimatin mäelle, jossa sitte joutui kiinni. - Kestikievari hoitajilla ei ollut vähintäkään aavistusta Wilanderin siellä käydessä, että mies oli niin vaarallinen, mutta kielto tapahtui sen vuoksi, kun mies näytti "kummalliselta". Poliisi tutkinnossa kertoi W. että hän lähellä Kristiinan kaupunkia "roppasi" puukolla asevelvollista Frans Nils Broman'ia rintaan niin, että se jäi paikalle, jolta hän sitte otti paperit, 103 markkaa rahaa ja kellon. Bromanin paperit oli W. vieläkin. Mutta sitä W. ei sanonut tietävänsä, jos Broman kuoli siitä lyönnistä."(Keski-Suomi 5.12.1883)

"Mainio rosvo Obadias Wilander on tätä nykyä paikkakunnallamme ja asuu linnavankilassa, josta hän ensi lauantaina tullee vietäväksi Pietariin ja sieltä sitten Siperian kaivoksiin." (Ilmarinen 24.1.1884)