Suomenmaan asukkaista ja niiden tavoista 1850: tervehtiminen ja juhlinta

Pietari Hannikaisen toimittaman lehden Lukemisia maamiehille numerossa 3/1850 ilmestyi artikkeli Suomenmaan asukkaista ja niiden tavoista. Kyseessä on lyhennelmä Antero Wareliuksen vuonna 1847 julkaistusta tutkimusraportista Bidrag till Finlands kännedom i ethnographiskt hänseende. Huomioitaan käytös- ja juhlakulttuurista:

Suomalaisen talonpojan tavat, ehkä erillaiset eri maakunnissa, ovat säilyneet yleisesti puhtaina ja yksinkertaisina. Rantamailla ja suurempain kaupunkein tienoilla ne ovat enemmin sivistyneet taikka oikeemmin, pahenneet, mutta sisempäisissä maakunnissa on sen siaan suurempi raakuus ynnä luonnollisuus. Tervehtäissä annetaan herrasväelle kumarrus eli nyykäys, vaan talonpoikain kesken annetaan vaan kättä eli likistetään. Hattua eli lakkia ei kohoteta ulkona eikä huoneessa muutoin kuin herrasväelle. 

Tansseissa ja kokouksissa annetaan Satakunnassa naisväelle parempipuoli tupaa ja miehet istuvat ovipuolella eli lavanalustalla, muualla Suomessa on se juuri vastahakaan. 

Häitä pidetään eritavalla kussai maakunnassa; pisimpään pidetään niitä Satakunnassa, jossa ne usiasti kestävät 5 eli 6 päivää. Se kiiltävä morsiusruunu on usiammissa paikoin vaihettu kukkasiin eli vaan vatteesen. — 

Joulu on niin kuin muissai Lutheruksen uskoisissa maissa suurin juhla; silloin pidellään tanssia ja muita leikkiä talonpojissa niin kuin valloissaki. 

Helluntaiksi poltetaan Satakunnassa ja Hämeessä ilovalkioita, eli Helkavalkeita mäkilöillä. Turun tienoilla ja muualla Suomessa poltetaan sellaisia keskkesää eli Johanneksen päivää vasten yöllä, ja kutsutaan kokoksi eli kokkovalkeiksi. Pohjanmaalla sellaisia ei tunneta. Siellä asetetaan sen siaan pihalle suuri koivu, jonka ympärillä tanssitaan koko Johannesyö, ja joka sitte jätetään pihalle koko kesäksi. 

Tanssi tapahtuu Pohjanmaalla, ja muuallaki sisämaakunnissa laululla eli rallatuksella, joka vielä viime vuosisadalla oli tapana Turuntienoillaki. Runolaulu elää enimmän Karjalaisissa, on vähemmin tuttu Savolaisille, Turun ja Hämeen puolelta on se jo lopeti katoomassa. Satakunnassa kuullaan sitä vielä lapsen viihytyslauluina. Suomalaisten ominainen soitto, kantele, jo on hävinnyt koko Länne puolella Suomea; ainoastaan Karjalassa tavataan sitä vielä yhteisemmästi..

Rahvaan huvitteista vuonna 1857

Johan Knutson:
Pari Pohjanmaalta
Museovirasto
CC BY 4.0

Suomettaressa julkaistiin 24.7., 7.8., 14.8.1857 kirjoitus Mietteitä rahvaan huvitteista, jossa pointtina olivat kehitystoimenpiteet, mutta samalla tuli dokumentoitua yksi näkemys ajan kulttuurista.

Teatteri:

Sivistyneemmissä maissa, esim. Ranskanmaalla, näet rahvaan näytelmissä käyvän ja kaiketikin he niistä jotakin ymmärtävät, koska vilppaalla käsien paukuttamisella osoittavat huviansa ja ihaillustansa. Vähemmän sivistyneissä maissa ja siis meilläkin eivät tänlaiset huvitteet rahvaalle vielä ole soveljaat.

Musiikki:

Kaupungissa, joissa useammin vara on laululla ja soitannolla asukkaita huvittaa, näet alhaisemmankin ja vähän sivistyneen säädynkin pyrkivän niitä lähelle. Missä vaan jompaakumpaa harjoitetaan, siinä onkin rahvasta kylki kyljessä kuulemassa ja ihantelemassa [...] Helsingissä esim. on rahvaalla suvista aikaa useasti tilaisuus kuulla soitantoa, koska pyhäiltoina yhteisissä kävelypaikoissa sallitaan sotaväen soiton kaikua taivahan alla ja suloisella kielellään puhutella kansaa.

Tanssi:

Soitannon kuuluessa, kuin katselet sen [rahvaan] liikuntoa, näet, kuinka astuskelevat sen pol'un eli tahdin mukaan; vieläpä moni ihaillessaan jalkaansakin nostaa ja kättään heiluttaa. [...] Mutta kuin rahvaalla, soiton puutteessa, harvoin on tilaisuutta hypyllä iloita, niin sitä saadessaan tanssivat yli voimansa, josta heitä työnhetkillä rasittaa.

Musiikki ja tanssi maaseudulla:

Monessa kohden löytynee ja löytyykin melkein joka seurakunnassa niitä, jotka soitantoa harjoittavat ja siihen näyttävät kykeneviksi. Mutta kokemus todistaa, minkälaista niekkoja ne omat. Viulun soitantoa enimmät harjoittavat ja viulu-rämällään rämpyttavät yksi sitä toinen tätä. Arvannee sen jokainen, mitä työmiehen koppura-kourat viulusta irti saavat, koska tätä vielä päälliseksi opetellaan parin kolmen kymmenen vuoden ijässä. Kuitenkin onnistuvat niin paljon että kielille saavat senlaisia ääniä, joiden mutkia havaitsee jonkinlaisiksi tanssipoluiksi. Tästäpä sitte tanssimaan. Kyläkunnan nuoriso kokountuu joutohetkinä yhteen paikkaan; sinne lasketaan kaikella kunnioittamisella mokoma viulun kihnuttaja, joka panisi jalat liikkeelle. Hän tulee, virittää viulunsa ja alkaa aika vauhtia kihnuttamaan. Pian onkin koko parvi laattialla ja ilo on yhtä korkialla kuin tomukin. Tässä ybdistyy tanssi soitantoon ja sen melkein poistaa pois. Kuin rahvaalla soitanto on ainoastaan tanssia varten ja sitä sen vuoksi vaan harrastetaan, niin kadottaa soitanto oikian makunsa ja liikuttavan voimansa. Viulu-rämäin mukaan tanssiminen on sitä ja tätä, eikä poluista juuri huolitakkaan, kuinhan vaan soittoääntä on; tapahtuupa niinkin, että, kielen katkettua eli viulun muista syistä esim. pelimannin uneliaisuudesta ääntämästä lakattua, sitä ei pian huomatakaan vaan hypätään ehtivän takaa. [...]

Tavallisesti on tansitalossa elikkä naapurissa kestikamari, jossa niin piiat kuin pojatkin käyvät virvoitusta ottamassa ja kurkkuansa kostuttamassa, sen muka tomusta häiriölle jouduttua. Jos siihen piisaisi kahveen latkiminen, niin ei sitä saattaisikaan moittia; mutta kuin miesväki siihen vielä sekoittaa viinaa eli, jos oikein on onni, rommia s. o. tavallisesti värjättyä ja hiukan mauksilla sekoitettua paloviinaa, jota nurkkakapakat rommina myyvät. Niin laittavat miehet "nenäpajun" toisen perään ja tulevat piankin hölkkä-viinaan, että jalat tanssiessa ylimääräisiä mutkia lyövät. 

Leikit ja pelit:

Missä muutamia vuosia sitten nuorison näki "leskee juoksevan", "piiloota pitävän", "naittosilla olevan", "sormusta kätkevän" j. n. e., siellä näkee nyt raittit tyhjänä, seinukset ja kujat suremassa; ja jos näetkin joitakuita kujissa ja nurkissa, niin havaitset juoksun ja toinen toistansa takaa-ajon oleman saastaisesta laadusta. Poikainkin erityiset leikit: "kikan heitto", "kiekon nakkuu", "poran lyönti" j. m. ovat harventuneet. Jos näet nuorison muutoin koolla kuin tanssia varten, niin ovat kestit mielessä ja törkeät leikit käsillä.

Dirty dancing II

Vuosia sitten Petri Hopun kuvaus todellisesta kansantanssista räjäytti tajuntani. Muistiinpanoja siivotessani huomasin jossain vaiheessa haravoineeni tanssikuvauksia sanomalehdistä, mutta ne olivat jääneet käyttämättä ja jakamatta. Korjataan tilanne tänään.

Tanssivia suomalaisia Viipurin seudulla
venäläisessä julkaisussa 1800-luvun puolivälissä
Fyren 24/1904

Niinkuin ylhäisempäinkin säätyjen tanssissa vanha hilpeys on siirtänyt siaa määrä-askeleitten untelaisuudelle, on sama surma tullut rahvaankin hypyn vilkkaudelle. Harvoin nyt näkee niin letkevää polskaa, kuin ennen, ja silloinkin melkein ainoastaan vanhempien niekkain permannolle pyrittyä. Nuorten ei ole muuta kuin hävetä hitaisuuttaan ja suu auki katella, kuinka vanhain jalat peliä pitävät. (Suometar 7.8.1857)

Pyhän Sivun kylästä... Tämä on Oulujoen varrella Pyhäkosken törmällä, kuuluva Muhoksen seurakuntaan...Polskaa täällä ennen jyskytettiin oiva lailla, vaan nyt on polskan jyskytys heitetty vähemmäksi ja nyt muka tanssataan uusia herras-tanssia. On tässä muka uudistuttu. (Oulun Wiikko-Sanomia 4.6.1859)

Kirjavia kuvia Salmin kihlakunnasta... lähdemme tuonne niin sanottuun "Kisapaikkaan." Se on paikka, jossa nuo nuoret neidon hempukat tanssisivat ja kaikenlaista leikkiä pitävät nuorten poikain kanssa. Kas, täällä vingutellan noita Venäjän scharmankoita eli käsiharmonioita oikeen aikalailla. Täällä nyt on koko ilo kun nuoret pojat tanssivat "prinssakkaa" neitosien kanssa, niin että vesiherneet otsasta pitkin poskia vuotavat. Nyt koittavatkin he kukin parastansa ja kylläpä onkin tuo "prinsselkan" tanssiminen lystiä voimistelua. Siinäpä kömpelönkin pojan polvinivelet tulevat arvattavasti hyvinkin notkioiksi.

Tämä tanssitapa on vaikea kielellä selittää, paras taitaa olla, että puhumme esikuvain ja tunnusmerkkein kautta, niin kuin Nummisuutarin Esko. Lukija varmaankin on nähnyt tuon lasten joululahjan, joka riippuu seinässä, se on Harlink'in kuva, jolla on liikkuvat kädet ja jalat. Kuin nyt lapset nykivät tuosta rihmasta niin viskoo Harlink'in kuva jalkojaan ja käsiään juurikuin prissakka tanssisi. — Luultavasti tämä kuva onkin keksitty prissakan tanssijasta. Lukijan on nyt helppo käsittää minkälainen puheena-oleva tanssi oikeastaan on. Ken nyt tahtoo oppia karjalalaisten prissankkaa tanssimaan, niin lainatkoon lapsilta Harlink'in kuvan tanssin-opettajakseen. Oikea kreikan uskoinen Karjalan poika tekee prissankkatanssissa vielä monta kertaa mestarillisempia temppuja, kuin itse Harlink. — Tanssissa innostuu ja innostuu hän niin, että hänen ruumiinsa liikkuu yhät kiireimmin, jalat, kädet ja pää ovat kuin olisivat irti jäsenistään. Hän on nyt elämistä elämin; hän nauraa, hän laulaa, hän viheltää ja lyö näppiä, kuten mustalainen.

Neitoset tanssivat nyt samanlaisella innolla, vaan sievemmin. He sipsuttavat jaloillan lattialla, heiluttelevat käsiänsä, pitäin kiini nenäliinan kolkasta. Välistä taas pannaan kädet lantioille, että nenäliina riippuu kupeella kuin miekka nais-sotureilla. Toisinaan laskeu hän kädet sankassa lattiaa lähemmäksi, sepä näyttääkin juuri siltä kuin pienet lapset lasten tarhassa harakkaa hyppäisivät. (Satakunta 30.8.1879)

Maanmittari-ajoilta... Kaikki riisuimme vaatteet päältämme ja aloimme niitä kuivailla. Joku miehistä pyysi isäntää jatkamaan soittoaan. Tämä kursaili hetken, syyttäen huilunsa huonoutta ja soittotaitonsa kehnoutta. Kun sitte vähän aikaa oli tarkastellut konettansa kaikin puolin, viritti kun virittikin aika polskan. Nytkös elämä syntyi! Miehet ensin notkuttivat polviaan ja huojuttivat ruumistaan, jalat alkoivat vähän polkea tahtia, jopa kohosi ilmaankin ja niin oli tanssi valmis. Mikä siinä sitte lökötteli paljain kintuin, minkä jalat toki olivat housuilla verhotut, vaan kaikilla näytti olevan erinomainen hauska tässä lämpimässä, ehkä siivottomassa eräämaan torpassa. (Savonlinna 15.7.1876)

Säämingistä... Kuin nyt kylän nuorisoa oli kosolta koolla, niin jopa neljä soittajaa alkoi viuluansa vinguttaa. Polkien polskaa ja valssia y. m., nuoriso taas tanssasi niinkuin tavallista; vaan eipä aikaakaan kuin mikä kynsilleen kykeni, niin rinkiin riemahtivat ja monesti muuttelevien kauniisti kaikuvain laulujen ohessa ringin keskellä tanssia tallustivat. (Savonlinna 18.5.1878)

Hauhon tanssista 28 p. maaliskuussa 1864

Weitikassa 4/1872 julkaistiin tällä otsikolla alla oleva runo, joka "Laul. kuin: "Arvon mekin ansaitsemme j. n. e."". Se näyttää aidolta paikallistuotteelta, jonka reittiä lehden täytteeksi en lähde arvailemaan. Kaikki merkitykset eivät enää avaudu, mutta elämänilo ainakin välittyy. Niin ja osaan laulaakin määrätyllä nuotilla.

Kirkas kevä-aurinkoinen
Heitti hienon sätehen.
Oli pääsiäis päivä toinen,
Mentiin Lehdesmäkehen;
Siellä oli silloin juuri
Ko'olla joukko aivan suuri, 

Herrat, talonpoika-sääty,
Pulskat pojat, neitoset.
Naurusuulla puheet pääty,
Kaikki olit iloiset;
Pohjan prinsessa vaan vielä
Oli surussansa siellä. 

Musiikkikin siellä soitti
Säveleitä somasti,
Nuorukaiset tanssit koitti,
Polskaa pistit kovasti.
Edeskäyvät yhtä päätä
Virvoittivat vatsaa, päätä. 

Ilta kului ilosesti
Tanssilla ja laululla,
Vaikka "Miinat" vihasesti
Häpäisivät naurulla,
Kun ei heitä kutsuttukaan
Muitten tyttylöisten mukaan. 

Pulskat pojat pitäjässä
Nämät huvit hankkivat,
Teitä nauraa tytöt tässä
Kuinka o'otte kankiat;
Olkaa rohkeet - riiatkaatte
Niin tee niistä vaimon saatte!

Kuva Fyren 51/B/1904 

Cakewalkin saapumisesta Suomeen

Englanninkielinen Wikipedia (josta myös oheinen kuva) kertoo tanssin Cakewalk alkuperäksi Yhdysvaltojen etelävaltioiden plaantaasien orjien huvihetket. Se sai julkisuutta näyttelyssä 1876 ja levisi sitten näytöstanssina.

Artikkeli ei kommentoi tanssin leviämistä Eurooppaan, Suomesta puhumattakaan. Suomalaisista sanomalehdistä löysin ensimmäiset maininnat ulkomaanuutisista (Nya Pressen 13.2.1900, Hufvudstadsbladet 14.2.1900). Muutama vuosi myöhemmin cake walk esitellään Pohjois-Amerikasta Pariisiin saapuneena muotitanssina, joka on jo kaukana alkuperästään (Tammerfors Nyheter 20.2.1903, Hufvudstadsbladet 13.03.1903). 

Velikulta 7/1903 kertoo, että "Amerikan neekerien leipätanssi "Cake-walk"" saapui Suomeen 17.3.1903, "jolloin Hufvudstadsbladet julkaisi sen nuotit. Ja heti paikalla muuttui se täälläkin hyvin suosituksi tanssiksi." Mitä todistettiin piirroksella, joka oikeasti kommentoi ajan ruokajonoja.

Puoli vuotta myöhemmin cake walk on Hämeenlinnan huvituksen osana (Hämetär 3.10.1903). Sitä kutsutaan neekeritanssiksi (Hämeen Sanomat 7.10.1903). Pari kuukautta myöhemmin Turun palokuntatalossa järjestetyssä iltamassa Cake-Walk on merkitty monilla huutomerkeillä ja se tanssittiin "alkuperäisissä neekeri-puvuissa" (Uusi Aura 31.12.1903). Toisella puolella Suomea Seurahuoneen salissa vaatetus ilmoitetaan samantapaisesti (Itä-Suomen Sanomat 16.1.1904).

Tanssi oli jo niin hyvin tunnettu, että se sopi Tuulispään 3/1904 poliittisen kansikuvan aiheeksi.

Velikullassa no 7/1904 Cake-walk on "käytännöllinen lämmönjohtaja talvipakkasessa".

Kesään 1904 mennessä tanssille oli muotoiltu jo suomenkielinen muoto "Kakkuvalssi" ja Velikullassa 15/1904 todistettiin sen esittäminen valokuvalla, jossa ei näy "alkuperäisiä neekeri-pukuja".

Taivalkosken kekri 1864

Sanomalehdessä Tähti 23.12.1864:

Rahvasväki on täällä tätä nykyä pitäneet kekriä, joka on heidän suurin juhlansa. Juhlan aluksi keitetään kokonainen lampaan runko raajelemata ja muuta lihaa siihen vielä lisäksi, sen mukaan kuinka talossa on suuri väestö. Tämmöinen liha-keitto nimitetään rasvakastiksi. Kuin liha keitettyä raajellaan palasiksi ihtekungin kuppiin, niin lihapalaset uivat aivan rasvassa. Kuin lihat ensin syövät, niin sulan rasvan ryystävät jälistä suuhunsa. 

Sitten tanssiahyppivät yökaudet. - Viulun soittaja, joka näissä karnavaaleissa pidetään, on somas kuvatus, sillä ilveitä on, se polkee jalkaa, vääntelee päätään, tavoin kuin soidin mehto, iskee silmiään, selkä ja kaula on rotmana kuin kahila virrassa, notkistellen sinne tänne; trokalla hän viulun kieliä karraa, soitannon nuotista hän hyvin vähän huolehtii.

Polska on tavallinen huvitus, muusta ei paljon mitään tietä. - Miehet siinä ottavat joukosta yhden naisen kumppanekseen, jonka kanssa se huojuen pyörii ja värnistelee. Nainen kokee olla tukena, että mies ei pääse kaatumaan, ja tuotuosakin nauraa remahtaa kohtikulkkuaan. Näiden tanssit ovat niin törkiät, että niitä ei voi kummastelematta kahtoa, kuinka raaka ihmiskansa vielä saattaa olla.

Tanssihuoneena on tavallinen savu-pirtti, jossa valaistus on pari päressoittoa, iso ihmeeksi joku kynttilän tapanen talidankki.

Tämmöstä huvitusta pidetään lähes pari viikkoa, jolla ajalla palkolliset menettävät selväksi mitä olis vuosipalkasta jälellä, ennenkö mennään uuteen palvelukseen.

Kotus julkaisi tällä viikolla verkossa Suomen murteiden kuudennen osan kala–käävätä. Viekä ei siis ole esillä rasvakastia, mutta kylläkin 111 kekri-alkuista artikkelia.

Kuvan pariskunta ei ole Keski-Suomea nähnytkään. Albert Engströmin piirtämä, Internet Archiven ja Flickr Commonsin välittämänä kirjasta "Skämtbilden och dess historia i konsten" (1910).

Polkkamania 1845

Helmikuun lopulla Mike Pohjola twiittasi ylläolevan ja mieleeni tuli varastoon jäänyt kokoelma polkkalinkkejä. Ennenkuin pahaantuvat lopullisesti, esille.

Wikipediasta on hyvä aloittaa: "Suomeen polkka tuli tiettävästi ensiksi länsirannikolle 1840-luvulla". Täydennystä toisaalta: "Suomeen polkkaa tuli tiettävästi ensiksi ruotsinkieliselle alueelle vuonna 1843. Helsinkiin sen kerrotaan saapuneen kesällä 1844. Aluksi vain muuutama uskalias pari yritteli sitä Helsingin Kaivohuoneella, mutta puoli vuotta myöhemmin kaikki kynnelle kykenevät olivat sen valloissa. Tanssi levisi nopeasti myös kansan keskuuteen ja saavutti maaseudulla suuren suosion. "

Sanomalehdet tukevat verkkolähteitä hyvin. Åbo Underrättelser toteaa 10.7.1844, että oli kuultu polkkaa tanssitun Helsingissä "brunnibaaleissa", mutta oli muualla asuville tarpeen jakaa Pariisissa oleskelevan ruotsalaisen kuvaus tanssista. Turkulainen tanssinopettaja Fredrika Granberg haistoi markkinaraon ja ilmoitti jo 18.9.1844 Åbo Tidningarissa antavansa opetusta myös polkassa.

Rouva Granbergin polkka oli kotimaista versiota, selosti ÅU 14.1.1845. Sillä oli vähän ja merkityksettömiä seuraajia. Merkittävämpi oli Hampurin polkka ja kolmas variaatio oli juuri saapunut Helsinkiin.

Että polkkamania oli levinnyt jo Pietariin, kertoi Morgonbladet 3.2.1845. Suomessa polkattiin idässä ja lännessä, etelässä ja pohjoisessa. Viipurissa ja Hämeenlinnassa. Ilmiöstä oli myös pitkä teksti Wasa Tidningissä 8.3.1845. Siinä oli myös runo polkasta ja sellainen löytyy myös Helsingfors Tidningarin etusivulta 22.2.1845: All verlden polkar, äfven jag vill polka / Sol, måne, stjernor och kometer polka. / Och menskligheten fram till grafven polkar.

Polkka levisi turhan nopeasti kansan keskuuteen ja oli huonossa huudossa Tukholmassa jo alkuvuodesta siksi, että sitä olivat jotkut tanssineet kadulla. Helsingissä saatiin tämä tiedoksi Helsingfors Tidningarin numerossa 12.3.1845, josta löytyy myös paikallisen tanssinopettajan ilmoitus polkan opettamisesta.

Sanomalehtimainintoja on kymmenittäin näinä ensimmäisinä vuosina. Massamedian tukema muoti-ilmiö oli iskenyt Suomeen. Ensimmäistä kertaa?

Suomenkielisen kansan tanssitavoista on mainio kirjoitus Hämäläisessä 5.2.1864. Siinä todetaan:

Kumma on, ettei kielessämme löydy oikein omituista nimeä tanssille. Toisn puhutaan joskus "hypystä," vaan ei sillä sanalla juuri voi ymmärtää tanssia, ja "tanhuaminen" on vieläkin kehnompi sana. Tulleko se siitä, ettemme Suomalaiset ole alun luodut oikeiksi sievällä muodolla tanssioiksi, vaan ainoastaan hyppiöiksi. Meillä ie myöskään ole minkäänlaista hyppyä, jota tietääksenio sopisi sanoa meidän omituiseksi ja kansalliseksi. Sillä "polskat" ja "polkat", "valssit" ja "katrillit" ovat lainatuita, niinkuin heidän nimensäkin ja itse "tanssi on saatu saksalaisesta sanasta "Tanz".

"Jalat ulos"

Suomen naisyhdistyksen vuonna 1896 julkaisema kirja Biograafisia tietoja Suomen naisista eri työaloilla kertoo Anna Johanna Gellerstedtistä o.s. Bergengren:

"s. 1784, oli balettiopettaja Joseph Raimond’in oppilas ja vuosisadan alussa tunnettu tanssinopettaja. Meni naimisiin Ruotsissa aliupseeri, sitten ”teaatteri-johtaja ja harjoitusopettaja” Olof Gellerstedt’in kanssa, (s. 1781 k. 1817). Rouva G. tuli sitten Suomeen, antoi tanssitunteja, ehkä ensi kerran 1805 Turussa 80 oppilaalle, johti sitten teaatterijoukkoa 1813, jonka jälkeen hän esiintyi soolo- ja balettitansseissa teaatterissa m. m. 14 vuotiaan kasvattityttärensä Joh. Christina Courtell’in kanssa. Jatkoi varsinkin sitten, kun ”hänen onnekseen” hänen miehensä kuoli, ahkerasti tanssiopetustaan Turussa, Porvoossa ja Vaasassa. ”Jalat ulos”, sanoi rouva Gellerstedt, oli sananpartena ja sanottiin 1829 että hän oli opettanut äidinäitiä, äitiä ja tytärtä tanssimaan. Hän kuoli 2.9.1834 Helsingissä. "

Sanomalehtien valossa pariskunta Gellerstedt saapui Turkuun syksyllä 1806 (Åbo Tidning 25.10.1806) ja seuraavana vuonna herra ilmoitti antavansa tanssitunteja (Åbo Tidning 15.4.1807, 10.10.1807, 21.10.1807).

Rouvan esiintymisistä, useimmiten teatteriesityksen jatkeena on useita ilmoituksia Turun lehdissä vuosilta 1810-1813. Vuonna 1813 kerran mukana on myös ottotytär, mutta hän oli esiintynyt kyllä aikaisemminkin (Åbo Tidning 2.11.1808, Åbo Allmänna Tidning 15.8.1812).

Rouvan nimissä tanssikoulu avattiin Turussa vuodesta 1812 alkaen (Åbo Allmänna Tidning 4.8.1812). Myöhemmistä ilmoituksista selviää opetuksen antaminen (tai ainakin mainostaminen) Tammisaaressa, Hämeenlinnassa sekä sitten pysyvämmin Helsingissä.

Ottotytär Johanna Christina Courtell/Kurtell (s. 28.5.1799) meni 12.9.1822 naimisiin senaatin kopisti Gustaf Lampeniuksen kanssa. Tästä ehti tulla oikeusraatimies ennen kuolemaansa Helsingissä 5.8.1833. Johanna Christinan kuolintieto päiväyksellä 23.9.1838 löytyy sekä Heinolan että Helsingin luetteloissa. Edellisessä Hiskin mukaan "Död å Paaso gästg.gd. Under resa till sin hemort Helsingfors". Helsingfors Tidningarin 13.6.1838 ilmoituksen mukaan Johanna oli aikonut aloittaa balettikoulun Savonlinnassa 2.7.1838.

Johanna Christina miehensä kanssa löytyvät Helsingin rippikirjasta, mutta lasten kohtalo ei verkkolähteillä selviä - ainakaan vaivattomasti. Heitä oli Helsingin kastettujen listan mukaan: Johanna Gustava s. 14.6.1823, Emilia s. 12.2.1826 k. 27.5.1826, Emilia s. 15.2.1827, Rudolf s. 30.5.1829, Marie s. 10.6.1831 ja Carl Gustaf s. 23.8.1833.

Perusteellisemmat tiedot molemmista naisista on tarjolla kirjassa
Sven Hirn: Våra danspedagoger och dansnöjen. Om undervisning och evenemang före 1914. Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland 505. 1982