David Tuominen lähti Ruotsiin ja Tanskaan

Saatuaan Mustialan ylemmän kurssin suoritettua vuonna 1871 David Tuomisen oli sopiva aika hakea aiempaa parempaa tointa, kuten Turun ja Porin läänissä auki olleita neljää puustellintarkastajan virkaa. Hakijoita oli paljon ja ensimmäisten tittelit maatalousneuvos ja hovioikeudenneuvos. Listan viimeisenä oli David Tuominen, joka ei saanut paikkaa.[1] 

Vuoden loppuun mennessä Tuomisesta tuli Pirilän maamieskoulun v. t. opettaja, millä tittelillä hän sai vuoden vaihduttua 1200 markan apurahan "tietojen hankkimista varten ulkomailla karjanhoidossa ja maitotaloudessa".[2] Ehkä opettajan toimi täytti valistustarpeet, sillä sanomalehtikirjoituksensa eivät enää olleet kiinni maataloudessa: Vapaako vai rajoitettu maanjako?, Matkakirje Naantalista ja Valtiopäivämiehen mietteistä U. Suomettaressa [3]

Ennen matkalle lähtöä David Tuominen haki alkuvuodesta Hämeen läänin läntisen osa puustellin tarkastajan virkaa ja pääsi kolmen loppuehdokkaan joukkoon.[4] Matkaan hän pääsi lähtemään vasta kun Pirilän vuosikoe 13.6.1872 oli suoritettu.[5] Kauaa hän ei odottanut, sillä ensimmäinen matkakirjeensä Tukholmasta on päivätty 29.6.1872 ja siinä hän ehti jo selostaa lähtötunnelmien jälkeen vierailua meijerissä .

Varsin yleinen ja tavallinen asia on, että milloin joku höyryalus lähtee jostakin satamasta, semminkin toiselle puolelle meren, näkee aina vähän ennen lähtöä virtailevan ihmisjoukkoja laivalle päin, tietysti ystävät seuraten ystäviänsä jäähyväisille. Laivan pilli puhaltaa, ilmoittaen lähdön kohta tapahtuvan. Puhe käypi vilkkaammaksi, liike toimevammaksi. Kohta vinkasee toinen ja ennen pitkää kolmaskin puhallus, jolloin laivapoikakin tarttuu kelloon ja helistää lähdön olewan käsillä. Ystävät puristavat ystäväinsä kättä ja matkustavat astuvat laivaan. Höyrynvoima ponnistaa masiinan käymään ja poistaa laivan. Ystävät sekä maalla että laivalla liipottavat lakkiansa tahi muuta liinaansa viimeisiksi jäähyväisiksi. Mutta höyryn voima tekee yhä kiivaammin työtänsä ja muutama silmän räpäys on laiva kiitänyt keikkuvien aaltojen varjoon ja etäisyyden hämärään. Matkustavat astuvat miettiväisen näköisinä muutaman kerran edestakasin laivan kannella, ikään kuin olisivat kadottaneet jotakin. Mutta päivän puuhat ja ehkäpä punssilasin hurmoava voimakin alkavat väsyttää ja kukin etsii lepopaikkaansa. Pianpa onkin kansi tyhjä. Vain laivan kulkua johtavat ja laivan vartiat ovat valveilla; ainoastaan masiinan yksitoikkonen kolkutus, veden hyrske ja meren ylevä tohina häiritsevät yön hiljaista rauhallisuutta. — Tämmöistä näytelmää katselin minäkin huvikseni, astuttuani laivaan Auran rannalla.

Ehdittyämme Ahvenan saaristoon, Suomen lounaisimpaan sikkoon, alkoi matkustavia jälleen ilmestyä kannelle, katselemaan niiden näkö-alaa. Saarista pilkoitti somia asuntoja, ihanoita viljelysmaita ja tuuhea-kasvista metsääkin; metsä ei kumminkaan ole korkeakasvuista, kenties puutkin kaihovat nostamasta latvaansa ylen korkealle meren aavan ankarain tuulten tuuviteltavaksi. Mutta suuri osa saaria ja luotoja ovat aivan puuttomia, kasvittomia, vallan kolkkoja ja ikävän näköisiä ruskeita vuorenryhmiä. 

Kalalokit näkyvät toisinaan mielellään seuraavan höyrylaivan jälessä, kenties löytääkseen kaloja tai muuta elatusainetta sen vellomasta vedestä, samoin kuin västäräkki alinomaa juosta piipottaa purstoansa heiluttaen noukkimassa matosia kyntäjän auran jälestä. Muuan herrasneiti alkoi lystiksensä viskellä pieniä nisuleivän muruja laivan solkkimaan kuohuun ja nuo muruset näkyivät olevan lokeille niin mieluisia, että vähässä ajassa oli kokoontunut useampia kymmeniä kieppumaan laivan perän ympärille, jotka kilvoittelivat nuolen pikaisuudella heittäen alas saamaan viskattua murusta meren kuohuvista poruista ja samalla nopeudella taas ylös, toisinaaan vihasesti raakuttaen ikäänkuin toruen toisensa ahneutta. Todella oli tuo meren siivitetyn karjan omituinen näytelmä mitä huvittavinta lajihinsa. Muutamat rakastuivat niin laivaamme, että seurasivat aina Ruotsin puolelle saakka. [6]

Elokuun lopulla David Tuominen oli eteläisessä Ruotsissa ja kirjoitussarjansa Matkamuistelmia Ruotsista päättyi Kööpenhaminaan, josta hän raportoi maanmiehestä 

Toivottava vaan, että hra Takanen jaksaisi kuvanveistonsa ohessa viljellä kirjallisuutta. Se vaan vahinko, että hra Takanen on eroitettu aikansa tiedoista Suomenmaasta. Hra Takasen täytyy tarkoin käyttää pienet varansa ylöspitoonsa ja töidensä edistämiseen, ja kun ei Kyöpenhaminassa ole muita kuka lukisi Suomalaisia sanomalehtiä, niin ei hänellä yksin ole varaa niitä pitää ja niinmuodoin on hän kokonaan suomalaisitta sanomalehdittä. Sentähden luulisin hra Takaselle tervetulleeksi, jos joku suomalaisten lehtien Toi mittajista tahtoisi lähettää hänelle suomalaisia sanomalehtiä. Asuntonsa tiedän olevan: Gamle Kongevei 15. III. Kyöpenhaminassa.[7].

Syksyllä Tuominen lähetti Kirjeen Tanskasta Birkendegårdista, jonka maataloudesta hän kertoi perusteellisesti otsikolla Matkamuistelmia Tanskasta. [8] Kirjoittamansa uutisen perusteella David Tuominen oli matkalla Tukholmasta Helsinkiin höyrylaivalla 29.11.1872. [9] Hän piti Tanskan kokemuksistaan S:lan pitäjässä (Sippolassa?) 9.2.1873 esitelmän [10].

[1] Helsingfors Dagblad 08.11.1871 no 304
[2] Uusi Suometar 12.01.1872 no 5
[3] Suomalainen Wirallinen Lehti 10.02.1872 no 17; Suomalainen Wirallinen Lehti 21.03.1872 no 34; Suomalainen Wirallinen Lehti 28.03.1872 no 37
[4] Hämäläinen 28.03.1872 no 13, Hämäläinen 11.04.1872 no 15
[5] Helsingfors Dagblad 16.06.1872 no 162
[6] Suomalainen Wirallinen Lehti 03.08.1872 no 92; Suomalainen Wirallinen Lehti 06.08.1872 no 93

[7] Suomalainen Wirallinen Lehti 31.08.1872 no 104; Suomalainen Wirallinen Lehti 03.09.1872 no 105; Suomalainen Wirallinen Lehti 05.09.1872 no 106; Suomalainen Wirallinen Lehti 28.09.1872 no 116, 01.10.1872 no 117, 05.10.1872 no 119, 08.10.1872 no 120, 10.10.1872 no 121, 12.10.1872 no 122, 15.10.1872 no 123 

[8] Suomalainen Wirallinen Lehti 26.09.1872 no 115; Suomalainen Wirallinen Lehti 29.10.1872 no 129, 31.10.1872 no 130; Suomalainen Wirallinen Lehti 23.11.1872 no 140, 26.11.1872 no 141, 28.11.1872 no 142, 30.11.1872 no 143, 03.12.1872 no 144; Suomalainen Wirallinen Lehti 07.01.1873 no 3, 6, 18, 20, 28, 38, 40, 41, 44, 45, 48-51, 55, 66, 73, 74.

[9] Suomalainen Wirallinen Lehti 03.12.1872 no 144, Huijari Tukholman laivassa

[10] Suomenlehti 25.02.1873 no 8; Suomenlehti187304.03.1873 no 9; Suomenlehti 11.03.1873 no 10

Matkamuistoja Lundista

Eilen (osittain) kuvatusta Lundin yliopiston historiallisesta museosta siirryin viereiseen tuomiokirkkoon juuri kun astronomisen kellon hahmot alkoivat pyöriä. Mielestäni olin lukenut verkkosivut kunnolla, mutta tämä päivittäinen juttu oli mennyt ohi. Astronomiset kellot alkoivat kiinnostaa viime vuotisella Pohjois-Saksan matkalla ja niiden ajoituksiin, määrään ja levinnäisyyteen pitäisi muistaa perehtyä.

Ekan päivän lopuksi poikkesin museoon Kulturen i Lund, mutta kassa antoi ymmärtää, ettei tunnissa ehtisi museoon tutustua. Hän oli aivan oikeassa. Seuraavaana päivänä käytettävissä olleessa kahdessa ja puolessa tunnissa ehdin ainoastaan juosta Skansenia muistuttavan museon läpi. 

Lähes jokaiseen rakennukseen pääsi sisälle, jos älysi kiskoa ovesta. Osassa oli lavastettu sisustus ja osassa museonäyttelyitä. Heti alkuunsa osuin 1700-luvun puolivälin pappilaan. En jaksa uskoa, että oma esi-isäni Kokemäellä eli vastaavassa ympäristössä.

Keittiö oli lavastettu samaan tapaan kuin Suomen 1700-luvun kaupunkikohteissa.

Museoalueelle siirretty Bosebyn kirkko oli rakennettu vuonna 1652.

Sisätilassa kiinnitti jälleen kerran huomiota koristeellisuus. Katto oli maalattu, seinässä oli iso maalaus ja penkkien ovissa kauniit kukat. Yksinkertaisuus ulkopuolella ei siis välttämättä tarkoita yksinkertaisuutta sisäpuolella.

Talonpoikaiskodissa huomiota kiinnitti erikoinen rautauuni, joita näin myöhemmin reissulla lisää.

Lavastuksessa arvostin erityisesti maito- tai viilikulhoon sijoitettua kärpästä. Tuli mieleen digitoidusta sanomalehdestä pari viikkoa aiemmin löytynyt ruokailuelämys Mäntyharjun tienoilla keväällä 1859. "Nyt näimme emännän ottavan tikun, jolla ... onki tikkunsa nenällä rusakoita, kärpäsiä ja muita eläväisiä, jotka hänen maitoonsa olivat suupuneet. Sen perästä otti emäntä mäntänsä ja surnautteli maitoansa, pani tuoppiin ja toi syödäksemme."

Viimeisenä Lundin päivänä valitsin turistitoimiston elämystarjonnasta kävelyreitin, joka kiersi puretun kaupunginmuurin. Olin superihastunut löydettyäni listan ja nähtyäni lupauksen, ettei sovellusten lataaminen ollut tarpeen. Olisi ollut kiva kokeilla useampaakin ehdotusta ja onneksi on todennäköistä, että kaupunkiin on asiaa myöhemminkin.

Kaupunkia yritetään myydä turisteille nimenomaan historialla ja paikan päällä ollessani Historia.nu-podcastissa ilmestyi kaksi turistitoimiston sponssaamaa jaksoa: Lunds tidiga storhetstid: danska vikingakungar och kyrkligt centrum & Lunds svenska historia: försvenskning och Karl XII:s huvudstad.

Kun museossa on esineitä

Maaliskuun lopulla oli asiaa Lundiin ja kaupunkiin päästyäni ryntäsin oitis YouTube-videoista "tutuksi" tulleeseen Lundin yliopiston historialliseen museoon. Esihistorialliseen näyttelyyn astuessani olin vähällä purskahtaa nauruun.

Näyttely oli tarkoituksellisen vanhanaikainen. Paikalla oli arkeologiopiskelijoiden ryhmä ja joutessani haastattelin ohjaajansa, joka selitti, että näyttely tälläisenä palveli opetusta erinomaisesti. Opiskelijat pääsivät vertailemaan esinetyyppejä muutoksineen. Varmasti näin, mutta vaikka itselläni oli jotain lähtötietoa, en saanut esityksestä mitään irti. Hienoimpia esineitä osasi sentään tuijottaa, sillä niissä oli kyltti osallistumisesta taannoiseen Ruotsin historian tv-sarjaan.

Yläkerran keskiaikaisen kirkkotaiteen joukossa kävellessä tuli mieleen, että esitystapa vastasi alakertaa. En minä ollut kiinnostunut patsaista yksityiskohtineen tai eroineen. Heräsin ainoastaan, kun tajusin, kirkkojen rakennuksen alkaneen Skoonessa niin varhain, että ne olivat tyyliltään romaanisia eivätkä goottilaisia.

Mutta kun esineitä on esillä paljon, on todennäköisempää, että löytyy jotain itseä kiinnostavaa. Pienessä nurkkauksessa oli kuriositeetteja: René Descartesin kallon pala ja 1600-luvulla kerättyjä esineitä. Jälkimmäisiin kuului joukko riimusauvoja, joista yksi oli Suomesta.

Vasta seuraavana päivänä ehdin juoksemaan läpi isomman museon Kulturen i Lund. Kun jaoin sieltä jonkun päivityksen FB:hen, historianelävöitystä harrastava kaverini kommentoi "Jossain siellä näyttelyn kellarissa on ihania typologisia esineseiniä" ja toinen vastaava jakoi kuvan omalta käynniltään. Keskiajan näyttelyssä oli tosiaan pitkä käytävä, jossa esineiden puuttumista ei päässyt valittamaan.

Tämä esillepano palveli vertailua samaan tapaan kuin edellispäivän näyttely, mutta oli antoisa myös katsauksena, joka paljasti erilaisten esineiden määrän keskiajan Lundissa ja Skoonessa. Itseäni sykähdytti kuitenkin enemmän noin vuonna 1050 pystytetyn sauvakirkon jäänteet, jotka näkyvät alla kirkon mallin taustalla. Sillä pääasia on, että museoissa on kohdattavissa menneisyyden materiaaliset jäänteet.

Göteborgissa digitoitua eli muistutus lähdekritiikistä

Googlaus väikkärin tiimoilta heitti minut Göteborgin yliopiston digitointeihin. Varsinaisen asian tultua selväksi piti tietenkin katsoa, mitä muuta oli tarjolla. Etusivun otsikko "Genealogiska anteckningar om Göteborgs-släkter" veti oitis vanhan sukututkijan huomion, varsinkin kun taannoin julkaisemassani Schildt&Hohenthal-tutkimuksessani liikuin molempien sukunimien puitteissa Göteborgissa. 

Digitoitu "kokoelma" oli puhtaaksi kirjoitettu versio Wilhem Bergin muistiinpanoista. Miehen nimi soittaa vaimeita muistikelloja, mutta muistiinpanoja en käyttänyt tutkimuksessani. Eli mitähän jäi löytämättä?

Käyttö vaati megakokoisten pdf:ien latailua, mutta oli muuten yksinkertaista. Hakemistosta vaan sukunimen kohdalle:

Eka rivin sukunimi näytti täysin oudolta, joten tarkistin sen ensimmäisenä siirtymällä viitteen mukaiseen paikkaan.

Kysymysmerkillä varustettu nimettömän Hohenthal-tyttären avioliitto ei ollut tuloksiani täräyttävä lisätieto. Hakemiston muista riveistä oli ilmeistä, että tietoja oli poimittu minulle tutusta Augustin Hohenthalin perukirjasta, mutta miksi Margareta Hohenthalilla oli kaksi viitettä?

No, siksi, että avioliittonsa takia hän oli saanut "oman" taulun, jossa hänen väitettiin olevan Augustinin tytär. Tämähän ei pidä paikkaansa eli herätti kysymyksen Augustinin perukirjan esityksestä.

Siellähän Margareta oli muiden perillisten kanssa tutussa listassa. Ilmeisesti Berg oli arkistotyössä unohtanut merkitä muistiin sen, että Augustinin perilliset olivat hänen sisaruksiaan eivätkä lapsiaan. Koska jälkimmäinen on tavallisempaa, hän oli myöhemmin tehnyt tämän tulkinnan.

Yksi virhe ei tarkoita, että kaikki on käyttökelvotonta. Jos vaan muistan, niin katson jossain välissä, onko Berg saanut tolkkua Hall-perheestä, joka S&H-tutkimuksen lisäksi pulpahti äskettäin esiin väikkäriä varten lukemassani artikkelissa. Sillä kaikki liittyy kaikkeen. 

Vierailulla 1600-luvun kaupungissa

Pohjoismainen historiantutkijoiden tapaaminen vei minut alkuviikoksi Göteborgiin. Pääsin kaupunkiin sen verran etuajassa, että ehdin kaupunginmuseoon. Siellä lähes kaikki oli samoin kuin viime vierailullani 7 vuotta sitten, mutta Göteborgin 400-vuotisjuhlinnan kunniaksi kaupungin varhaisvaiheiden osuus oli uutta. (Suhteellisen, näyttely avattiin vuonna 2017.)

Näyttelyn kierto oli tarkoitus aloittaa filmillä, joka pikakelasi alueen rajat ja linnoitukset keskiajalta alkaen. Esitystä oli elävöitetty animoiduilla kuninkailla, jotka välillä poukkivat esiin. Ratkaisua voi pitää yleisön kosiskeluna, mutta mitä ajaa haudanvakava tyyli, jota kukaan ei jaksa keskittyneenä katsoa? Lisäksi kuninkailla oli paikkansa: he (ja teksti) muistuttivat siitä, että rajojen veto oli kuninkaiden intressi ja tavallisilla ihmisillä oli aivan muita murheita.

Näyttelyn eka osa "Nya Lödose 1473-1621" käytti alueen arkeologisia löytöjä monipuolisesti ja hyvin. Avainesineeksi oli nostettu hopeinen sydänmedaljonki, jonka sisällä ollutta paperia ei ole onnistuttu lukemaan, mutta medaljongin todennäköinen kantaja on tunnistettu. Asiaa oli saatu irti useampi seinätaulu, jotka myös kutsuivat kävijöitä miettimään esineen tarinaa. Ehkä pointtina oli, että historiasta on tietoa, mutta siinä on myös epäselviä asioita. (Museon YouTube-kanavalla on toisenlainen esittely samasta esineestä.)

Varsinaisempi osuus oli hämärä ja hirsinen, mistä syntyi minusta "informatiivinen" tunnelma. Yllä näkyvään koti-interiööriin oli saatu dynamiikkaa/tarinallisuutta seinätaululla, joka muistutti lähes alituisesta sodan uhasta ja kas, seuraava vitriini esittelikin aseistusta.

Erittäin ihastunut olin yllä olevan kuvan alareunassa näkyvään raidotukseen ja siihen johtaneeseen viivaan. Näkövammaisille (kai?) tarkoitetut reittimerkinnnät ohjasivat pääkierron, poikkeamat ja paikat, joissa piti pysähtyä. Hermolepoa verrattuna useimpiin museoköynteihin.

Pidin myös kuvan kauppapaikkalavastuksesta. Oikeastaanhan kyseessä on varsin esineköyhä esillepano, mutta se ei tuntunut siltä. Varastolaatikkoa muistuttavina vitriinit olivat jännittävämpiä, ikään kuin "löytöjä". 

Materiaalisen elämän kuvauksen lisäksi arkeologisen tutkimuksen tuloksista saatiin irti myös elämää - ja lisää arvoituksiakin. Kaksi poikaa oli haudattu yllä näkyvän koulussa käytetyn rankaisuvälineen ja piiskausrisujen kanssa. Kuolivat pahanteossa ja vaativat rangaistusta? Kuolemasta päästiin uskonasioihin ja kaupungin väkivaltaisuuteen, josta kaivausten luulöydöt todistivat.

Mahdollisesti vanhasta kaupungista oli tehty myös jonkinlainen visualisointi, sillä yksi ruutu oli pimeänä.  (Nya Lödösen arkeologisista kaivauksista kertovat videot ovat edelleen YouTubessa.)

Varsinainen Göteborg perustettiin 1621 ja vuosisadan lopulla se oli paljon edeltäjäänsä rikkaampi paikka. Tämä tuotiin esiin filmillä, johon oli luotu näkymiä kaupunkiin, näyttelyarkkitehtuurin muutoksella sekä tietenkin esineistöllä. 

Tavallisempiakaan ihmisiä ei unohdettu, vaan näyttelyssä oli "takapiha", jonne lavastettu kaupunginportti ja häpeäpaalu kertoivat ihmisistä, jotka eivät välttämättä edes päässeet kaupunkiin. Autenttisina esineinä monesti toisaallakin nähdyt vahtipihdit ja pyövelin miekka. 

Vielä tavallisempaa elämää edustivat työstä, leikistä ja vanhuudesta kertovat vitriinit. Ennen koulun ja kirjakulttuurin esittelyä vitriinin sai myös lapsenmurhaajan tarina. Samoja elementtejä taidettiin kierrättää eli kertoa lopun juorupisteessä.

Paljon jäi tietenkin näkymättömiin. Eläimet ja merimiehet tulivat ensimmäisenä mieleen. Suhde ympäröivään maaseutuun. Väestönkasvu...

Näyttelyn viesti Göteborgista historiasta korosti "ruotsalaisuutta/alkuperäisyyttä" eli asukkaiden siirtoa Nya Lödösestä uuteen paikkaa. Hollantilaisten osuutta yritettiin häivyttää aktiivisesti esimerkiksi toteamalla, että Hollannista tulleilla saattoi olla juuret Saksan alueella. Kuitenkin näyttelyn aloittanut hopeasydän oli yhdistetty hollantilaiseen naiseen. 

Miten silta rakennettiin 1780-luvulla?

Sillan vaihtoehtoja

Eilisessä tekstissä pohjoisessa Suomessa matkannut jäi miettimään siltojen mahdollisuutta. Jos sellainen olisi päätetty tehdä, tekniikka ja lopputulos olisi voinut muistuttaa Matthew Consettin kuvausta Ruotsista:

I must not, however, omit observing their method of building bridges over their broadest and deepest rivers, several of which we passed in our Excursion to the northern parts of this kingdom. They are undoubtedly tremendous to the stranger, who might imagine with some kind of dread that instead of measuring the breadth of the waters he is about to cross, he would first be obliged to fathom the depth. 

They have no quay or wall on either side of the river on which to form a basis for such a building, it is therefore curiously and well constructed in this manner. The thickest end of a thick piece of timber, the length and shape of the mast of a large ship, is fastened to the rock or mountain, the other end extended on the water; a second timber of the same length is placed upon it, extending a fathom beyond it, and so a third, and fourth, to the middle of the stream, where it meets with another series of timber-masts from the opposite side, and this without any cement, but merely resting upon each other; so that in passing this, as it were, floating bridge, the elasticity is sometimes so great that about the middle it appears to swing and the weight of either horse or carriage dips it under the surface of the water; a circustance so tremendous and apparently dangerous  that a person unaccustomed to such bridges may well imagine that it will rise no more. 

I have frequently seen travellers stop and water their horses on the middle of the bridge when they already touch the water from the subsiding of the platform. When freed from the weight of the carriage or passenger it immediately rises to its proper height.

(A Tour through Sweden, Swedish-Lapland, Finland and Denmark. In a series of letters, illustrated with engravings. 1789, 122)

Kuva: Jacob Leupold. "Theatrum pontificiale" (1774) 

Käynti Uppsalassa 1770-luvulla

Hyvällä tahdolla yllä olevaa voi pitää kuvana Uppsalan kuningaskummuista, mutta vain siinä tapauksessa, ettei piirtäjä ole käynyt lähimaillakaan. Kuva on Pierre Marie Louis de Boisgelin de Kerdun kirjasta Travels through Denmark and Sweden. Vol II. 1810, jossa monen muun matkakertomuksen tapaan poiketaan Uppsalassa. Kuningaskummut eivät ole kenellekään pääkohde, mikä ei varsinaisesti yllättänyt.

Mutta Nathaniel Wraxallin kokemus vuonna 1774 yllätti. 

... we proceeded to Upsal, and arrived there early in the evening. I intended to devote the following day to the survey of the colleges, public buildings, curiosities, paintings, and all those exhibitions of art and learning usually found in seminaries of knowledge and study. The Swedes had inspired me with such exalted ideas of this university, that I was only fearful left a single day might be far inadequate to such an undertaking, and wishen to have spent a longer time in so agreeable an occupation. 

 

I am, however, at present most compleatly undeceived, and can assure you that Upsal has hardly one inducement to draw a man of taste to visit it, unless from being the residence of a Linnaeus. This Lycaeum of the north has not one piece of painting within it's walls, and only two of sculpture, which are busts of Gustavus Adolphus and Charles the XIth. 

 

A gentleman who resides here, and who is son of the late archbishop of Upsal, did us the honor to be our Ciceroni, and to conduct us over the place. I enquired of him how many colleges there were, and which was the most celebrated. "Sir," said he, "we have three; but I cannot say that any one of them deserves your notice. The principal objects of attention are the library, the cathedral, and the botanical garden. I know not of any thing else." 

 

The first of these is a neat good building, and there is a cabinet in it, at which for want of a better employment I spent an hour or two, while the librarian shewed me a number of little trinkets, rather than rarities, which are preserved with great care. Among these is the identical bag which Judas kept, one of the thirty pieces of silver money which he received for his perdify in delivering up his master, and a pair of red slippers in which the Virgin Mary paid a visit to her cousin Elizabeth. I must do the man the justice to say, that he blushed as he shewed them to me (Cursory Remarks Made on a Tour through Some of the Northern Parts of Europe, Particularly Copenhagen, Stockholm, and Petersburgh. 1775, s. 167-169)

Rikollisuutta Ruotsissa vuonna 1799

Eilen mainittu naisten uskottomuuden yleisyys ei ollut ainoa yllätys loordi Broughamin muistelmissa. Yleisesti (Suomen tapaan) rehelliseksi kehutussa Ruotsissa hän joutui kestikievarissa lokakuussa 1799 varkaan uhriksi:

Oct. 9. Our journey had been through forests, only interrupted here and there by pieces of cultivated plain, and occasionally great masses of rock, the inns being generally bad. At one of them we had our pistols broken, and one of them stolen. The excuse was that they had been left out, and that there were many passengers beside ourselves. 

But as our writing-desks and the rest of our luggage had been in our bedrooms, and we never absent except for half an hour while our supper was getting ready, and while we were in the kitchen to hurry them with it, we therefore never thought of examining desks or luggage, and only found next day (October 10), on our arrival at Jönköping (a singular-looking town half fortified on the Wettern Sea), that our desks had been opened and the greater part of the money taken. 

October 10 was spent in going to the judge to have a proclamation published, offering a reward through all the churches, and in our writing to Copenhagen to have the bills which had been taken stopped ; so we did not leave Jönköping till eleven at night, Our carriage having now got a canvas covering on it, we resolved to travel all night as soon as a driver could be found ; and in the state of our broken arms, we were comforted by being told that a Jew had been robbed and murdered not far from the town. (The Life and Times of Henry, Lord Brougham. Vol 1. 1871, s. 141-142)

Varkaiden uhrit siis peruttivat setelinsä (kuten minun nuoruudessani matkashekit), kuuluttivat varkaan perään kirkoissa ja saivat lohdutuksekseen kuulla, että huono-onnisempi yksilö oli sekä ryöstetty että murhattu.

Tukholmaan päästyä Ruotsin rikollisuus saa lisäväriä:

While we were at Stockholm several instances happened: a man killed his wife because she would not assist him in corrupting his own daughter. Three men were hanged for forgery (one of them a nobleman). They continued forging notes even whilst in prison. A gang of thieves robbed a noble's house with the assistance of his servants. Another gang formed a plan to rob and murder indiscriminately, throwing the bodies into the sea; and this they actually perpetrated on several. (s. 165-166)

Ruotsin terveyslähteillä 1700-luvun lopulla

Paikka Ruotsissa, jonne Suomestakin jossain määrin matkustettiin oli Medevin terveyslähde. Siellä vuonna 1784 käynyt William Coxe kuvaa kohdetta näin

At Motala, we crossed the river of the same name, which issues from the Wetter, and is not navigable for the smallest vessels, and soon arrived at Medwi, the Swedish spa.

Medwi is pleasantly situated in a gently waving and richly wooded country. The lodgeing-houses form one street of uniform wooden buildings painted red. The walks and rides are delightful, particularly to the banks of the Wetter. The waters of the Spa are vitriolic and sulphureous.

The regulations of this place seem more calculated for the accommodations of the sick who came to drink the waters, than for the company who assemble for pleasure. Between five and six in the morning the company are awakened by the ringing of a large bell, when they usually rise, drink the waters, breakfast, ride out, or walk. Precisely at twelve dinner is served in a large hall, to which all the company repair. After dinner they play at cards till five, when they take their afternoon's airing. At seven supper is served in the same hall; at nine the bell rings, the gates are shut, no carriages are admitted, and the company mostly retire to bed.

We had purposed passing a week at Medwi, but the season being past, and the company gone, excepting a few invalids, we continued our journey to Stockholm, through Linkioping and Nordkioping. (Travels into Poland, Russia, Sweden and Denmark. s. 376-377)

Elias Martinin piirros, Nationalmuseum

Käyttökauden ulkopuolella terveyslähde on siis ankea paikka. Saksalainen Carl Gottlob Küttner puolestaan poikkesi yllä näkyvässä Ramlösassa parikymmentä vuotta myöhemmin.

We went this afternoon to Ramlösa; a place about three miles from Helsingburg, celebrated for its mineral waters, and much frequented by people of rank. The spot is highly romantic: but I saw no building; except a miserable house (or rather a hall) constructed of wood, where tea, coffee, and lemonade, are served. Upon paying twelve schillings we are admitted, and obtain a right to refreshments. 

The number of persons of all classes which I saw there, was very great. The common people thronged round the house, or climbed up on the rails by which it is surrounded, to see the fine folks in and before the place. 

For my part, I cannot conceive whence all the genteel company can come, who drive to this place in splendid equipages, with two, four, and six horses. Our host informed us that they were partly from the neighbouring gentlemen's seats, and also many strangers from different parts of the kingdom, particularly Stockholm: but he could not tell where they all fine lodgings, for very few reside at Helsinburg; and as to the gentlemen's seats, I could scarcely discover from the eminences near the town, which command a tolerably extensive view, a single creditable house in all the adjacent country as far as my eye could reach. (Travels through Denmark, Sweden, Austria and Part of Italy in 1798 & 1799. 1805, s. 43)

Terveyslähteistä Suomessa voi lukea digitoituna(kin) Antero Heikkisen kirjasta Terveyden ja ilon tähden : herrasväki liikkeellä Suomessa 1700- ja 1800-luvuilla.

Ylioppilaiden historiaretkeilyä Uppsalassa 1818

Oma vierailuni Uppsalan muinaismuistoilla oli hieman toista kuin Abraham Poppiuksen. Mutta hän olikin ylioppilas kaupungissa, jossa elettiin elokuuta 1818. Suomenkieliseen päiväkirjaansa Juvalla vuonnna 1783 syntynyt Poppius kirjoitti seuraavasti (tai tällaisena Viljo Tarkiainen merkinnän Joulutunnelmassa 1913 ainakin jakoi).

Linsén Turusta oli täällä ja me kävimme hänen kanssansa tänä päivänä vanhaa Upsalata kazomassa. Doctor Wahlenberg, Zeipel ja Schröder tulit meidän kanssamme ja ilman niitä, meitä oli seitzemän Suomalaista, nimittäin Prytz, Hast, Engman, Pippingsköld, Amina [Germund Aminoff], [Adolf Ivar] Arwidsson ja minä. Ensin me katzoimme niitä pienembiä hauta-myhkyröitä ja sitä paikkaa, jossa Alsherjarkäräjöitä ennen muinoin on pidetty. 

Jälkimmäisellä Poppius tarkoittanee neljättä kukkulaa, josta vierailussani jäi mieleen Kustaa Vaasan puhuminen. Poppiuksen Alshejarkäräjistä nykyaikaiset verkkosivut eivät tiedä (hauillani) mitään, mutta termi löytyy Olof von Dalinin Svea rikes historian ensimmäisestä osasta., joka painettiin 1747 eli oli vuonna 1818 vielä aivan kuranttia kirjallisuutta. 

Kirjasta Voyages de la Commission scientifique du Nord... (1852)
Wikimedia

Siitä me menimme kirkkoa katzomaan, ensist ulkoa, ja myös sisästä, jossa Schröder näytti meille kaikki katzottavat. Kuin ne olivat katzotut, menimme me, niiden kolmen (niin kutzutun) Kuningas-mykkyröitten luokse. Sillen korkeimmalle olivat meidän poikavimmat, Prytz, Hast ja Engman, varustaneet punschia, jota me rupesimme juomaan. Toisen lasin perästä lauloimme me: "Wikinga säten, äldriga lundar“ j. n. e. Kolmannen: "Se öfver berg och klyfta" j. n. e.

Ensiksi mainitun laulun sanat ovat kirjassa Skandinavisk visbok (1848) nimellä Nordmannasång. Toisen (eli kolmannen) vastaavat Elias Tegnérin runoa Maj-sången vuodelta 1812.

 

Neljännen, täydyimme me, Amina ja minä, laulaa runoja: "Waan kuin wanha Wäinämöinen, Istuksen itte ripahan" j. n. e. Viidennen perästä, rupesimme me jo laulamaan Fredmannin epistoloita, kuudennen, rupeisimme me laskemaan mäkiä istuillamme alas myhkyrältä; Prytz alotti ja Linsén lopetti sen konstin - me kaikki, paitz Wahlenberg ja Pippingsköld, jotka housujansa itkivät, teimme samaitek. - Nyt me katzoimme sitä paikkaa, jossa Ingiald (Illråda) on tapattanut Fylkki-kuningansa,

Ingjald illråde on Ynglinga-saagassa mainittu kuningas Uppsalasta.

 

ja tulimme kaupungiin, Uhrbergiin, jossa minä ensimäisen kerran söin vattuja ja maitoa. Jälkeen iltaruuan marsimme me alas Kuningas-niitulle, jossa me keännäittiin takaisin, menimme Uodinlehtoon (Odens lund), istuttiin yhdelle, siellä olevalle penkille, lauloimme veisuja, saatoimme Linseénin Pippingsköldin luokse, jossa se asui, ja tulimme kotiin, Schroeder, Zeipel ja minä yhtenä.

Odinslund ei ole (varsinainen) mujinaismuisto vaan puisto.

Ruotsissa 1900-luvulla

SSH-projektia varten maksoin vuodeksi ArkivDigitalin Allt-i-ett -tilauksen, jolla pääsee käsiksi perukirjahakemistoonsa. Siitä onkin ollut hyötyä, mutta käyttöliittymässä näkee aina samalla muut hakemistot, joista suurin osa on 1900-lukua.

Projektissani hyödynsin niistä vain kantaa Befolkningen i Sverige 1860-1930. Nimihaulla pääsin suoraan 1900-luvun alun rippikirjan sivulle, kuten edeltävänä aikana Suomessa FamilySearchin haussa. Eli erinomaisen hyödyllistä, jos on tuolta ajalta haettavaa. Huvikseni tarkistin, että maassa ei tuohon aikaan ollut yhtään Hohenthalia.

Hohenthaleja ei myöskään ollut kannassa Värnpliktskort. AD:n blogitekstin mukaan kantakortit ovat olleet digitoituina jo jonkin aikaan, mutta tämä hakemisto vuosina 1902-1941 asepalveluksensa suorittaneisiin on suhteellisen uusi. Jos haussa on 1881-1921 syntynyt mies, niin voi hyvinkin löytyä.

Ajallisesti ensimmäiset Hohenthalit löysin kannasta Poträttsamling, jossa siis ainakin Tukholman seudulla vuonna 1947 otettuja valokuvia. Kolmen pojan etunimet eivät ihan stemmanneet muihin lähteisiin, mutta luulisin heidän muuttaneen Suomesta Ruotsiin äitinsä kanssa vanhempiensa avioliiton päätyttyä.

Arveluni perustuu siihen, että kannasta Sveriges befolkning 1950 löytyy kolme viimeistään vuonna 1949 Ruotsissa kirjoilla ollutta sopivan ikäistä veljestä äitinsä kanssa. Äiti oli ottanut tyttönimensä käyttöön, joten sukulaisuussuhteet piti tarkistaa verkon sukutaulusta. Ilmeisesti tietokanta perustuu henkiveron tapaiseen ja tarjoaa henkilöstä syntymäajan, siviilisäädyn, ammattinimikkeen, osoitteen ja muut talouden henkilöt.

Vastaava kanta on vuodelta 1960, joten löydettävissä ovat varhaisimmat Suomesta työn perässä muuttaneet. Joita Hohenthaleissa näyttäisi olevan jo vuonna 1950. Tulkintoja ja arvailuja olisi hauska tehdä, mutta sisäistettyäni suomalaisen henkilörekisterikäytännön tulkitsen luoneeni laittoman henkilörekisterin keräämällä ja järjestämällä tulokseni yhteen tiedostoon. Joten en uskalla siihen nyt koskea.

Mutta otetaan esimerkiksi todenäköisesti ensimmäinen Ruotsiin "palannut" Hohenthal eli lapseton Veli Gunnar, jonka kuolemasta on aikaa. Oman todistuksensa mukaan hän souti Ruotsin puolelle lokakuussa 1944 ja oli Tukholmassa m.m. kattojen lumenluojana (64+ -vuotiaana!).

Sveriges befolkning 1950 kertoo, että Veli Gunnar oli mennyt naimisiin 2.5.1920, muuttanut Ruotsiin 1945 ja asui Tukholmassa osoitteessa Kungslippan 20. Taloudessaan ei ollut muita. Ulkopuolisella tiedolla tai avioitumispäivällä arvailemalla samasta kannasta löytyy tieto, että vaimonsa Natalia asui Göteborgissa eli suunnilleen niin kaukana miehestään kuin Lappiin lähtemättä pääsee. Kummallekaan ei ole merkitty mitään titteliä.

Vuonna 1960 Tukholmassa asuvan Veli Gunnarin kansalaisuus on edelleen Suomen vaikka sukuyhdistyksen sivun jutussa sanotaan hänen ottaneen Ruotsin kansalaisuuden 1952. Nyt tittelikseen on merkitty eversti vaikka hän oli eronnut Suomen armeijasta jo yli 30 vuotta aiemmin. Vaimonsa asui edelleen Göteborgissa.

Yksittäistä hakua varten AD on kallis, mutta jos isommassa jälkipolvitutkimuksessa on varhaisia Ruotsin siirtolaisia niin voin kuvitella kannattavan. Tilausta tehdessä pitää huomioida, että (anakin tätä kirjoittaessa) lyhyempiin tilauksiin ei sisälly kaikki aineisto.

P. S. Toivoin saavani Ukrainassa syntyneen (?) Natalian sukunimelle Paradeliof / Paradellof / Pardelos-Stollnikoff luotettavamman kirjoitusasun hääilmoituksesta, mutta Hämeen sanomat 4.5.1920 kertoikin ripauksen taustastaan.

Häiden aikaan Veli Gunnar oli siis Hämeen ratsurykmentin komentaja, joten avioituminen rajan takaa tulleen kanssa ei ehkä ollut poliittisesti paras mahdollinen teko, vaikka morsiamen taustaa selvästi "valkaistiin" sanomalehteen annetuilla tiedoilla. Elo-syyskuun vaihteessa 1921 sanomalehdissä kiertäneen uutispätkän mukaan etenemismahdollisuuksiansa heikensi ainakin turhan myöhäinen paluu Suomeen Venäjän armeijan palveluksesta.

Tukholmassa tutkimassa edellistä vuosisadan vaihdetta

SSH-projektin puitteissa olen intoutunut hakemaan jälkeläisiä toisin kuin Suomessa aiemmin. Vastaan on tullut niin monta SBL:ssä mainittua, Wikipedia-sivun saanutta sekä erikoista kohtaloa, että tuntuu olevan mahdollista löytää vaikka mitä. Esimerkiksi jo vuosi sitten löytämästäni valmiista sukututkimuspätkästä huomasin yhtäkkiä 1860-luvulla ulkomailla kouluttautuneen ja Intiassa opettaneen nuoren naisen! Väitteen Madrasissa (tuolloinen hallintoalue, joka kattoi Intian eteläkärjen) olosta vahvisti merkinnät rippikirjoissa ja isän perukirjassa, mutta sanomalehdistä löysin vain lyhyen ja epätarkan kiertouutisen. Ruotsissa sanomalehdissä ei ole Suomen tapaan paikalliskirjeitä ja anti näin ollen usein heikkoa.

Kaukana käyneen elämän jatkosta oli sanomalehdistä tulkittavissa aktiivisuus Tukholmassa 1885 perustetussa NNKY:ssä (ensimmäinen sihteeri ja hallituksessa ainakin 15 vuotta) ja Tukholman kaupunginarkiston Rotemansarkivet kertoi ammatikseen opettajan.

Suomen puolella olisin päässyt digitoiduissa sanomalehdissä pidemmälle ajassa ja voisin kuvitella, että meillä joku kristillistä naisasiaa edustava aikakauslehti olisi julkaissut Mariasta esimerkiksi pyöreän syntymäpäivän tai kuoleman yhteydessä henkilökuvan.

Mutta Ruotsissa pitää käyttää muita keinoja ja siksi onkin terveellistä välillä hutkia muualla kuin kotikentällä. Satunnainen verkkohakuosuma palautti muistiin, että Göteborgin yliopiston kirjaston sivuilta löytyy
Digitalt arkiv över äldre svenska kvinnotidskrifter. En saanut täysiosumaa, mutta viitteen Marian (tai täysikaimansa) toimimisesta toisessakin kristillisessä liikkeessä ja mahdollisen läsnäolonsa ryhmävalokuvassa.

Tukholmasta on tietenkin osoitekalentereita, joiden digitointeja on Stockholmskällanissa vuosilta 1882-1926. Käyttöliittymä ei ole kehuttava, mutta tarkastin muutamia. Mariaa ei näy vielä 1884. Brunnsgatan 14:ssä Schröder, Maria on vuonna 1895 "Lärarinna i engelska" ja vuosina 1908 ja 1912 "Fröken, f. d. Språklär:a". Vuonna 1920 "Maria, Fröken, Brunnsg. 3, G. (K. F. U.K.)", samoin kuin 1923. Ei enää vuoden 1926 kalenterissa.

Kuolinaikansa tarkentamiseksi otin esille ArkivDigitalista hakemiston Tukholman perukirjoihin vuoteen 1936. Marian pitäisi kaiken järjen mukaan olla mukana, mutta en löytänyt. Kaukaisen naisserkkunsa kylläkin ja digitoituna oli myös koneella kirjoitettu perukirjansa. Näemmeköhän Suomessa koskaan moista? (Ja onko Helsingin vanhimmat perukirjat tulleet jo mikrofilmiltä digitoiduiksi, kuten jossain vaiheessa luvattiin?)

Miksi Rotemansarkivet, joka jatkuu vuoteen 1926, lakkasi kertomasta Marian muutoista jo 1888? Brunnsgatan kuuluu Roteen 8, johon Maria tuolloin muutti. Sen arkisto ei ole kärtsännyt, sillä osoitteella hakien näkyy, että ajalta on materiaalia. Mutta jostain syystä ei riviäkään haussa, jossa haetaan nimellä. Opetus tämäkin. Tai vaihtoehtoisesti olisin voinut oppia, että ohjeet (pdf) kannattaa lukea etukäteen: I det förenklade sökregistret som finns på webben saknas de registrerade rotarna 5, 6, 8, 18, 20, 24, 28, de finns på skivan ”Rotemannen 2” som går att köpa via Stadsarkivet. Eli rahalla saa parempaa tietoa.

Brunnsgatanilla eli nykyisen Tukholman ydinkeskustassa näytti 1800-luvun lopussa vielä tältä.

Kasper Salin, Stockholmskällan

P. S. Ajan suomalaisista Tukholmassa voi löytää valokuvallakin varustettuja tietoja

AR 20: Länna eli matkan loppu

Uppsalasta lähdettyäni auton navigaattori heitteli minua motarien ja pikkuteiden välillä niin, etten tiennyt missä menin. Yhtäkkiä huomasin ajavani Finstan läpi ja ehdin lukea kyltistä paikalla olevan Pyhän Birgitan rukoiluluolan. Kuten olen noin 23000 kertaa todennut Pyhä Birgitta on esitätini, mutta synnyinpaikkansa eli esivanhempieni koti oli yksi lukuisista juurikohteista, jotka eivät ohjelmaan mahtuneet.

Mutta tietenkin siihen kuului Petter Sundin kotipitäjä lapsuudessaan ja isovihan pakolaisena. Viis siitä, että kirja on ollut kansissa jo kuukausia. Länna on nykyään osa Norrtäljeä ja sieltä on alle 70 kilometriä Tukholmaan, joten valmistauduin kohtaamaan lähiöasutusta tms.

Ehei. Kun käännyin Lännan kirkkotielle oli se yhtä kapoinen ja kääntyilevä kuin matkan aiemmissakin maalaiskohteissa. Kirkossa olisi ollut kolme tuntia myöhemmin konsertti, mutta paikalla ollessani ovet olivat tiukasti kiini, joten kuvasin ulkoa kirkkojärvi taustalla

ja kirkkojärvi takanani.

Palatessani samaa tietä takaisin huomasin rakennusryhmän edessä infotaulun. Siitä selvisi, että kyseessä oli (tietenkin) pappila, jonka nykyinen sivurakennus oli olemassa jo 300 vuotta sitten.

Isommalle tielle palatessani kiitettävän selkeällä viitoituksella oli merkitty pitäjän kartano eli Penningby, jonka historiaa kirjaprojektin ohessa selvittelin.

Sen viereen oli tulkintani mukaan luvallista ajaa ja parkeerata, joten näin tein. Kartano tuntui paikan päällä huomattavasti pienemmältä kuin miltä kuvissa oli vaikuttanut. Penningbyn takana melkein pilkotti vesireitti, jota myöten Petterin Mörtsundasta on soudettu kirkkoon.

Päivän ja koko matkan grande finaali piti olla Mörtsundan tila. Kun siellä nykyään pidetään tilakauppaa, luulin suunnistuksen olevan triviaalia enkä ollut satsannut siihen montaa ajatusta. Paikan päällä kirosin laiskuuttani, sillä en tiedä olinko täsmälleen oikeassa paikassa. Toisin kuin aiemmissa maalaiskohteissa, täällä rantaan oli rakennettu ilmeisesti kesämökkeinä käytettäviä taloja ja maisema täten merkittävästi eri kuin Petterin aikana. Mutta luulisin seisseeni Mörtsundan mailla tätä kuvaa ottaessani.

AR 19: Vanhassa Uppsalassa

Viimeisen matkapäivän kohteena piti Mari Jalavan blogin innoittamana olla Sigtuna, mutta kesken ajomatkan vaihdoin Uppsalaan, joka oli tippunut helatorstaina ja välipäivänä kiinni olleen yliopiston kirjaston lukusalin takia ohjelmasta. Mutta Twitterissä Gamla Upsala Museum oli vakuuttanut olevansa auki, joten sinne sitten kumminkin.

Museota oli minulle suositeltu ja itse olivat mainostaneet virtuaalimaailmaansa, joten odotukseni olivat turhan korkealla. Pidin alakerran esityksestä kulttipaikan historiakulttuurikronologiasta (kaivauksia jo 1600-luvulla!), mutta yläkerta oli pettymys.

Näyttely oli sekavaa saarimallia ja esinelöydöt kummuista ja lähistöltä aika vähäisiä. Niitä oli jatkettu m.m. Helgön löydöillä, joiden voi sanoa edustavan samaa kulttuuria. Mutta voi myös uskoa huolettomalle kävijälle syntyvän vinoutuneen kuvan.

Vetenskapsradio historian lukuisista paikkaa esittelevistä jaksoista olin saanut paljon mielenkiintoisemman kuvan eli radiokerronat oli vaikuttavampaa kuin museonäyttely. Virtuaaliesitystilan näin, mutta se vaati varauksen etukäteen tai ainakin jotain interaktiota henkilökunnan kanssa enkä tähän ryhtynyt.

Miksiköhän paikallisen kirkon pienoismallissa on paljon enemmän koristeellisuutta kuin Ravattulan kirkossa?

Museon sisältä hautakummut näkyivät hienosti.

Mutta tottakai tutustuin niihin myös lähemmin.

Aidassa oli superkiltti kyltti "Kiitos, ettet kiipeä kummuille ja aiheuta eroosiota", mutta eihän porukat tekstiä lukeneet kun aidassa kerran oli aukko. Neljäs kukkula oli erikoishoidossa täysin aidattuna ja selkeillä kieltokylteillä varustettuna.

Sen päällä en nähnyt ketään. En edes Kustaa Vaasan haamua, vaikka mies oli Pyhän Eerikin messun kokoontumisissa täältä kansalle jotain useana vuonna 1530-luvun alussa selittänyt.

Kirkkoonkin kurkkasin.

Sivuhuoneeseen oli jäänyt näyttävin maalaus Pyhästä Yrjänästä ja eteisessä oli komea tamminen kirstu, jonka uskotaan (kyltin mukaan) olevan kirkon ikäinne. Olikos se niin, että tammesta ei voi tehdä dendroajoituksia?

Kirkon vieressä oli Suomesta tuttuun tapaan vanhaan aittaan (tms.) tehty paikallismuseo. Pikkuisin koskaan näkemäni, mutta sattui olemaan auki ja ilmainen, joten sisälle. Yläkerrassa oli kaksi papin muotokuvaa, joista päällimmäisen sukunimi Mathesius ja syntymäpaikka Pyhäjoki kuten joillakin SSH-nanoserkuillanikin!

Päästyäni verkkoon tarkistamaan Kotivuoren ylioppilasmatrikkelin varmistui, että Gabriel Matthesiuksen isänäiti tosiaan oli Maria Bergudd, jonka äidinisä puolestaan 1600-luvun alussa Norrköpingissä elänyt Matthias Schildt. Että kyllä kannattaa kurkistaa paikallismuseoon!!!