Joulunvietosta 1820-luvulla Keuruulla

Sanomalehdessä Keuru-Pihlajavesi-Multia julkaistiin syksyllä 1929 kahdeksan osaa Abraham Aaltion (1847-1930) enimmäkseen lukkari-isältään Abram Andelin (1813-1868) kuulemia tapahtumia. Osassa 7 (23.10.1929) aiheena oli joulun vietto.

Kuten jo olen maininnut, oli isäni vesikeuruulaisen Ylä-Häkkisen talon poika. Siinä talossa, kuten muissakin, odoteltiin, etenkin lasten keskuudessa, kovasti joulua ja sitä alettiin valmistella jo viikkoja ennen. Ennen kaikkea valettiin talikynttilöitä niin runsaasti, että ainakin joulunaika tultiin niillä toimeen käyttämättä pärevalkeata. Jouluksi valmistettiin myös jonkunlainen lamppu, jota ei muulloin käytetty. Sitä varten oli syysteurastuksen aikaan varattu lehmän ruokakurkku, se puhdistettiin nyt, asetettiin keskelle langasta kierretty pumpulinen sydän, minkä jälkeen torvi täytettiin juoksevalla kuumalla talilla, annettiin sen jäähtyä ja niin oli ”lamppu” valmis. Jouluaattona se sytytettiin ja kun siihen vähäväliä kaasi hienonnettua kylmää talia, kesti se kauvankin palaa. 

Jo muutamaa viikkoa ennen joulua alettiin myös olutta valmistella ja joulun lähetessä leipoa erikoisia joululeipiä, kuten varituista, rieskoja y. m. Joulua varten tehtiin myös ohraryyniä. Niiden valmistus oli erikoisemman laatuista. Ohran jyvät kaadettiin sitä varten puusta tehtyyn suureen huhmariin, ne kostutettiin hieman vedellä, minkä jälkeen niitä survottiin rautakangen silmäpuoleisella päällä. Kun kuoria oli irtaantunut, kaadettiin ne huhmarista pois, pantiin pohtimeen ja pohdittiin pois kaikki irtaantuneet kuoret ja pölyt. Tämän jälkeen pantiin ohrat uudelleen huhmariin ja survottiin niitä uudelleen, kunnes kaikki kuoret olivat irtaantuneet ja aina välillä pohdittiin kuoret pois. Jos havaittiin, että ohrat survottaessa kuivivat ja kuumenivat, kostutettiin niitä hieman vedellä, niin että ryynit pysyivät kokonaisina. Isäni kertoi näin valmistetun oikein hyviä ryynejä. Mutta luullakseni ei silloin ollut syömämiesten enempää kuin emäntienkään vaatimukset niin suuret kuin nykyajan kansalla. Puuroa syötiin sitten keitettynä maidon kanssa, mutta jouluaattona paistettiin se vadeissa ja kannettiin niissä juhlapöytään. Mutta suurin puuha oli emäntäväellä kai kuitenkin oluenpanossa, sillä se vaati huolta ja taitoa. Ja hyvän taidon olivatkin vanhanajan keuruulaiset emännät siinä saaneet, sillä keuruulainen olut viime vuosisadan alkupuolella oli ollut hyvää. Hyväksi kiittivät kaikki vanhat ihmiset lapsuudessani myös heidän leipomistaitoaan. 

Mutta olipa miesväelläkin kiirettä ennen joulua. Päreitä kiskottiin tuvassa, että vain yksi räiske kävi ja niillä vuorattiin sitten kokonaan musta pirtti, sekä seinät että katto sitomalla päreet kuten pärekopassa. Lattia pestiin niin puhtaaksi kuin se vain lähti ja jouluaattona, puolenpäivän aikaan hajoitettiin pirtin suuruuden mukaan lattialle useita kupoja olkia. Sauna oli myös lämminnyt jouluaattona jo aamusta päivin ja sinne mentiin päiväsaikaan. Kukin pani tämän jälkeen luonnollisesti päälleen puhtainta ja parhainta mitä hänellä oli. Niinpä ruvettiin olemaan valmiita ottamaan itse joulua vastaan, jota varten työt olivat enimmäkseen seisoneet jo Tuomaanpäivästä asti.

Aamulla oli kuitenkin vielä kerran lämmitetty tuvan suuri leivinuuni. Siellä paistuivat nyt lihat suurissa pannuissa ja kourussa, ohraryyni-, junkki- ja naurislaatikot. Sensijaan ei silloin ollut perunalaatikkoa, sillä perunaa viljeltiin niin vähän, että sitä syötiin vain sunnuntaisin. Tehtiinpä suuremmissa taloissa, kuten Ylä-Häkkisessä, pannukakkuakin, mutta vain jouluksi. Yhtä harvinaista herkkua se oli vielä kotonanikin Antilassa. Sen aikuinen pannukakku tehtiin kuitenkin vain ohrajauhoista, sillä ulkomaan nisujauhoja ei ollut saatavissa, ei niistä ainakaan isäni koskaan mitään puhunut. Sitävastoin viljeltiin jo silloin jonkun verran vehnää. Myllyt olivat kylläkin huonoja jalkamyllyjä, mutta seulomalla erotettiin karkeammat jauhot pois ja hienommista leivottiin jonkunlaista vehnästä juhlatiloiksi. 

Kello kuuden seutuvilla ja jo ennenkin vedettiin sitten suuri valkoinen pellavainen liina pirtin suuren pöydän ylitse ja juhlapöydän kattaminen alkoi. Siihen kannettiin nyt leivät, monenlaatuiset laatikot, lihat, pannukakut, maitoa. Leipiä oli pöydässä suuret röykkiöt, voita suuret kupit täynnä, siankinkku tai kylki paistettuna, samoin kokonainen lehmänreisi ja muuta pienempää lihaa. Talikynttilät sytytettiin nyt kynttilänjaloissa, samoin ”lamppu”, isoisäni Samuli Samulinpoika Ylä-Häkkinen, talon isäntä ja kirkon kuudennusmies, luki joululuvun raamatusta tai joulusaarnan, kiitti Jumalaa joulusta, siunasi ruuan ja niin alkoi juhla-ateria.

Metsän kutsun kuullut

Lusto CC BY 4.0

Veli-Matti Aution ylioppilasmatrikkelissa on mukana Otto Walfrid Bergh (s. 11.5.1834), joka suoritti ylioppilastutkinnon 18.9.1857, mutta ei näytä opiskelleen Helsingin yliopistossa vaan Saksassa Tharandtin metsäakatemiassa. Nuorta miestä kiinnosti metsä jo ennen ylioppilastutkintoa, mikä käy ilmi Abraham Aaltion (1847-1930) muistelmasta.

Keuruun pitäjänapulalsella Frans Henrik Bergrothin pojilla Gideonilla ja Adielilla oli kotiopettajana syksystä 1855 lähtien nuori kimnasisti Otto Valfrid Bergh. Vanhempi veljeni Johan Emil ja minä jouduimme saman opettajan kouluun Lehtiniemeen saamaan alkeisopetusta. Ja ahkeriahan koetimme ollakin päntäten päähämme matematiikan ja latinan alkeita y. m. Mutta opettajamme oli vasta 16-vuotias eikä senvuoksi ollut ihmeellistä, jos hän useinkin osoittautui olevansa vähintäinkin yhtä huvitettu monesta muusta asiasta kuin opetustehtävästään. Erittäinkin oli hän innokas metsämies. Ja metsässä häntä erikoisesti kiinnostivat oravat, koska hän pahasti likinäköisenä ei pystynyt juuri muita metsänotuksia ampumaan. Niinpä lopetettiinkin usein tunti kesken, kun kuultiin, että Lehtiniemen koirat Penska ja Neppe haukkuivat oravia jossain lähettyvillä metsissä. Ja taitavia nämä koirat olivatkin oravia löytämään. Tavallisesti ampui nuori opettajamme oravia nykyisen Kuuselan ja Työväentalon paikkeilta, Seiponmäeltä ja Äkkilänkin vaiheilta, Kippovuoresta ja muualta, missä paikoissa siihen aikaan ei vielä ollut mitään asutusta. Me oppilaat seurasimme innokkaasti opettajaamme näillä hänen metsästysmatkoillaan. Ja tavallisesti kävi niin, että opettajamme sai ampua useampia kertoja ennenkuin orava putosi, niin likinäköinen hän oli. Oravaakaan hän ei tavallisesti keksinyt muuten kuin ensin kiikarilla katsomalla missä se istui.

Kerran eräänä lauantai-iltapäivänä, jolloin meillä oli aina lupaa, lähdimme opettajamme kanssa oravia etsimään Lapinsillan takana oleviin metsiin nousimme nykyistä Ilvesjärven tietä, jossa silloin oli vain pieni karjanpolku, ja painuimme Karjulammin puolelle. Opettajamme ampuikin kolme tahi neljä oravaa ja sitten oli aikomuksemme palata takaisin kirkolle ja veljeni ja minun sieltä sunnuntaiksi kotiamme Antilaan. Meitä oli kaikkiaan ”maisterimme” mukana kuusi poikaa, Bergrothin kaksi poikaa, veljeni ja minä, Klakin Aapo ja Pihlajaveden kappalaisvainaan Favorinin poika. Syvällä metsässä kysyi sitten opettajamme meiltä kuin pilkalla josko tiedämme, missä päin kirkonkylä on. Me näytimme kaikki samaa suuntaa, jossa varmasti arvelimme kirkonkylän olevan, mutta opettajamme naurahti, näytti aivan päinvastaista suuntaa, lähti menemään sinnepäin ja poikien oli seurattava perässä. Oli alkanut jo hieman hämärtää. Opettajammekin huomasi hetken metsiä kuljettuamme, ettemme tulleetkaan kirkonkylään ja niin jäivät sillä kertaa enemmät oravat ampumatta.

Siihen aikaan ei näillä tienoin ollut muuta kuin Ilvesjärven torppa, kaikki muu oli synkkää sydänmaata. Hetkisen metsiä hypättyämme satuimme joutumaan Ilvesjärveltä Antilaan johtavalle tielle, jota joskus siihen aikaan kärryilläkin ajettiin. Koirat lähtivät juoksemaan sitä tietä Antilaan päim ja me pojat sanoimme, että olisi mentävä nyt tätä tietä, koska se varmaan vie johonkin taloon. Ja jos olisimme menneet tietä vain vähän matkaa, niin olisimme veljeni ja minä tunteneet seudun, koska olisimme tulleet Yläsen ja Keskisen Elämäisen järvien rannoille, josta oli vain kilometrin verran Antilaan. Opettajamme ei suostunut tätä tietä tulemaan, vaan lähti karjanpolkua Ruokosen niityn aitoviertä synkkiä korpia kohden väittäen näin tulevansa kirkolle. Ja oppilaitten oli jälleen seurattava kaikkitietävää opettajaansa. Jouduimme näin Roominkorpeen, joka oli silloin niin synkkää korpea, että vain jostain paikasta näkyi kuusien välistä taivasta. Ilta pimeni yhä, alkoi hienostaan sataa, me kastumme, on nälkä ja väsyttää, mutta korvesta emme osaa pois vaikka kuinka yritämme. Lähdemme kerrankin erään suuren petäjän juurelta suoraan eteenpäin opettajamme luonnollisesti aina etummaisena tietä näyttämässä, mutta hetkisen kulettua huomaamme olevamme jälleen täsmälleen saman petäjän juurella. Koetamme samaa temppua uudestaan. Opettajamme marssi urhoollisena edellä ja niin olemme taas hetkisen perästä tuon jo tutuksi käyneen petäjän juurella. Tuli säkkipimeä. Märkiä kun olimme, alkoi jo kylmyyskin vapisuttaa ja niin laittoi opettajamme meidät sylityisten istumaan petäjän juurelle, että lämpiäisimme. Sitten aloimme kaikki huutaa yhteen ääneen, opettajamme luonnollisesti mukana. Vähän väliä hän ampui pyssyllään herättääkseen ihmisten huomiota ja tätä jatkettiin koko kauan aikaa kunnes apu tuli. Ilvesjärven torpan miehet olivat nim. menossa saunaan, kun he kuulivat korvesta hurjan luikkeen ja ammunnan. He ajattelivat, että siellä ovat jotkut ampuneet karhua, joka nyt haavoittuneena töyttää miesten päälle ja riensivät apuun. He sieppaavat pyssyt seiniltä, ottavat kirveet mukaansa ja joukon päreitä kainaloonsa polttaen niitä tullessaan nähdäkseen kulkea korvessa ja rientävät juoksujalassa katsomaan mikä hätä metsässä on. 

Tällä välin me olemme yhä jatkaneet huutamista ja ampumista. Iloksemme kuulemme vihdoin metsästä askeleita, huomaamme valon loistavan ja pian astuu eteemme korvesta kolme miestä päresoihdut palaen. Miehet tulivat ja kysyivät, että mikä meillä on ja mitä me huudamme. Gideon Bergroth sanoi silloin, että älkää olko meille vihaisia, me olemme Lehtiniemen ja Antilan poikia, olemme eksyneet emmekä osaa pois metsästä. Samassa miehetkin tunsivat meidät ja kaksi heistä lähti nyt ystävällisesti ohjaamaan koko urheata metsämiesjoukkoa kirkonkylään päin pärevalkean valossa kolmannen palatessa takaisin Ilvesjärvelle. Ilvesjärven miehet, jotka olivat voimakkaita täysiä miehiä, kulkivat metsässä niin lujasti, että me pojat emme tahtoneet millään pysyä heidän perässään. Soilla oli pitkospuita. Ne olivat sateesta liukkaat ja ne pojista, jotka kulkivat viimeisenä ja miltei pimeessä, putosivat usein suohon. Niinpä jäi Klakin Aapolta vaikka olikin meistä vanhin, toinen saapas johonkin rapakkoon. Vihdoin pääsimme maantielle Lapinsillan korvaan, josta saattomiehet palasivat takaisin ja me menimme kukin asuntoomme, veljeni ja minä Kantolaan, jossa olimme kouluasuntoa.

Tällä välin oli Lehtiniemessä noussut paha hätä, kun meitä ei pimeän tultuakaan saapunut kirkolle. Lehtiniemestä lähetettiin mies hevosella ajamaan aika kyytiä Antilaan toivossa, että pastorin pojat tavattaisiin sieltä. Lisäksi laitettiin talossa palamaan kynttilöitä joka akkunalle, että valkea näkyisi metsään, sillä lopuksi arvattiin, että me olimme eksyneet. Kun isäni kuuli että poikansa olivat metsässä eksyksissä, lähti hän heti Antilasta ”Ison-Riikan” kanssa meitä etsimään. He ottivat lyhtyyn valkean ja päreitä vielä kainaloon, nousivat suoraan pappilan maalle ja kävelivät sitten metsiä kulkien meitä huudellen, kunnes tulivat Levosta johtavalle tielle, joka vei maantielle Vihriälän kohdalle. Pitkin matkaansa he huutelivat ja kuuntelivat, eikö mistään vastausta kuuluisi, mutta me olimme heistä liian etäällä kuullaksemme mitään ja niin kuulivat he ympärillään vain metsän hiljaisuuden. Iso-Riika palasi maantietä myöten takasin Antilaan, mutta isäni tuli kirkolle Kantolaan ja löysikin suureksi ilokseen eksyksiin joutuneet poikansa jo makaamasta. Kun me kuulimme isämme äänen, menivät meiltä samassa unet ja väsymykset, me puimme nopeasti päällemme ja lähdimme isän perässä juoksemaan kotiin. Äiti oli vähän vihainen ja sanoi, että mitä sinne metsään lähditte. Miksette lähteneet kohta vain kotiin koulusta. Oli mielissään kumminkin, kun sai meidät kotiin, ettemme jääneet metsään yöksi. (Keuru-Pihlajavesi-Multia 16.10.1929)

Täydennysosia karhuista Keuruulla

Sanomalehdessä Keuru-Pihlajavesi-Multia julkaistiin syksyllä 1929 kahdeksan osaa Abraham Aaltion (1847-1930) enimmäkseen lukkari-isältään Abram Andelin (1813-1868) kuulemia tapahtumia. Osassa 4 otsikolla "Vielä karhuista ja susistakin" (2.10.1929) tulivat vastaan karhun vuonna 1770 tappamat isännät, joista kirjoitin tänne blogiin sanomalehden pohjalta. Oli mielenkiintoista tietää, että "vielä näihin aikoihin saakka on kulkeutunut kertomus tästä kaameasta kuolemasta, jota näkemässä ei ollut yhtäkään todistajaa." Aaltiolla tosin oli erityinen syy muistamiseen: "mainituista henkilöistä oli Gabriel Yrjönpoika, Ylä-Häkkisen isäntä, esi-isäni neljännessä polvessa".

Samassa kirjoituksessa oli mukana myös kesyjä karhuja, joista äskettäin julkaisin trilogian (Kesyjä karhuja, Kesy karhunpentu Kytäjän kartanossa ja Pappilan karhu).

Keuruun pappilassa oli aljo karhu, joka vapaana kuljeskeli pitkin pappilan pihamaata ja kirkkokangasta. Se oli 1700-sataluvun lopussa tahi viime vuosisadan alussa. Siihen aikaan tulivat kirkkomiehet jo lauantai-iltana pitkistä matkoista kirkolle eväitten kanssa. Ja eväisiin kuului tavallisesti myös viinapullo. Kuten edellä olen maininnut, on karhu hyvin perso viinalle ja kävikin niin, että pappilan karhu oppi myös maistelemaan viinaa. Ensiksi antoivat kirkkomiehet sille leikillään pulloistaan ryypyn ja pari, mutta karhu oppikin tietämään kirkkomiesten viinapullopaikat kirkkoaittojen alla ja muualla ja miesten ollessa kirkossa, haeskeli viinapulloja, avasi korkin ja kulautti sisällyksen suuhunsa. Tästä oli seurauksena, että karhu kirkonmenon aikaan oli usein täydessä humalassa kulkien hoiperrellen kirkkokangasta, lyöden käpäliään yhteen, heittäen härkäpyllyjä ja tanssien. Se olisi kaivannut sopivaa ohjausta käytöksensä parantamiseksi, sillä se oli, kuten nykyään laissa sanotaan: ”nähtävästi humalassa”. Mutta poliisiakaan ei siihen maailman aikaan ollut ja ei ollut terveellistäkään mennä kuljettelemaan päihtynyttä karhua kauluksesta, sillä se olisi saattanut tehdä liian äkäisen vastarinnan. Ja niin sai se kekkalehtia kirkonaikaan humalaisena. Sillä oli sihen jonkunlainen etuoikeus. Jos joku muu sen teki, pantin hänet viipymättä rangaistukseksi jalkapuuhun. Mutta menepäs rankaisemaan karhua jalkapuulla.

Carl Larssonin kuvitusta kirjaan
Nya sannsagor för ungdom

Lapsuudessani kuljetettiin joskus kesyjä karhuja ihmisten nähtävänä paikasta paikkaan. Myös kotonani Antilassakin kävi näitä karhuntanssittajia. Kerran muistan, kuinka isäni kaatoi kivikuppiin viinaa ja antoi sitä pihamaallamme kahdelle kesylle karhulle. Karhut joivat viinan hyvin ahneesti, tulivat iloiselle tuulelle, tanssivat, taputtelivat käpäliään ja irvistelivät iloisesti kaikkien ja erikoisesti meidän lapsien suureksi huviksi, vetäen lopuksi keskenään väkikalikkaa.