Tapaninpäivä Nastolassa 1893

Iltapäivä vielä kotosalla näytti tavan mukaan menevän kylässä jotakuinkin rauhallisesti. Tapanin aamuna vasta näkyi liikettä ilmaantuvan vähitellen raitilla. Muutamat noudattavat vielä sitäkin vanhaa ja mielestäni huonoa tapaa, että pannaan kaksi-vuotinen varsa valjaisiin ja ajellaan ja rissaillaan sillä kylän raitilla, jossa toiset kokoontuneet lapsetkin juoksevat perässä. 

Iltahämärässä kylänkävelijät enenevät enenemistään ja muodostavat jo joukkoja, joissa toisinaan syttyy vähitellen illan kuluessa intohimot tanssiin, tappeluihin y. m. Mutta kun entisajoilta tunnetaan seuraukset heidän mellastuksistaan, niin ei usea tahdo antaa huonetta heille haltuunsa. Silloin kävelevät he ja ilkkamoivat kylän raitilla. Mutta kun useimmat miehenpuoliset kuleskelevat väkevien juomien valtaamina, niin on useinkin vaan veriset muistot jälellä seuraavina päivinä tuosta Tapanin vietosta, joko sitä sitten on pidetty ulkona tai huoneissa. Eikä tämäkään joulu ja Tapani mennyt verisiä muistelmia ja katkeruuksia jättämättä. 

— Koettakaamme siis vaan enemmin ja enemmin parannusta elämässä aikaansaada nousevan nuorisommekin keskuudessa. Toivon ja kehoitan siis lopuksi miehissä ryhtymään parannuspuuhiin ja nuorisoa aina ahkerammin ja ahkerammin vaan viljelemään kirjoja ja käyt tämään hyväkseen kirjastoja, joita on jo saatu useihin kyläkuntiin. (Jyränkö 5.1.1894)

Harjoitettiin juopumusta, Huorutta ja muita pimeyden töitä

Pitkin syksyä 1824 Turun Viikkosanomissa julkaistiin "Maalta lähetetty" kirjoitus otsikolla Nimipäivistä Almanakoissa (4.9. & 18.9. & 25.9. & 2.10. & 23.10. & 30.10. & 13.11. & 20.11. & 27.11. & 11.12.1824). Kirjoittaja jäi nimettömäksi, mutta sanoi olevansa "Pappi yhessä Korpi Pitäjässä" ja loppurunossaan antoi ymmärtää kestävänsä kritiikkiä. 

Nyt ajankohtaisista päivistä hän kirjoitti seuraavasti.

Se 34, päiwä sam. Joulukussa kuin on Joulu autto, on Esiwanhempain Adamin ja Ewan päiwäksi tehty, että heidän lankemisensa tähen on Kristus syntynyt ja tullut mailmaan.

Sen päälle seuraawa 25, päiwä, on Kristuksen Syntymä eli Joulupäiwä, joka Itäisen Maan Seurakunnissa lähes 400, wuosiluwun asti wietettiin 6:tena päiwänä Tammikuussa, kuin on Loppiainen; koska muutamat oppineet ja arwiossa pidetyt Kirkon Opettajat osottiwat, että Läntisen Maan Seurakunnat wiettiwät sen Juhlan oikialla ajalla, nimittäin 25 päiwänä Joulukuussa; niin se tuli myös saman ajan päälle Itässäkin säätetyksi.

Tämä Juhla kuttutaan Jouluksi siitä syystä, että se lankea sen wanhan Pakanaallisen Joulukuun sisälle, jona Aurinko rupea jälleen korkeammalla Taiwaasta wähitellen käymään toista uutta wuotta walmistamaan, ja sen kautta kehoittaa Maan Asukkaita, erinomattain pohjaisissa Paikkakunnissa, iloittemaan sen hywän ylitte kuin hän jälleen lupaa tuottaa, kullessansa. Wanhat Suomen maan Asukkat wiettiwät Pakanaallisessa ajassansa yhen suuren Juhlan tällä ajalla wuodesta, sen Epäjumalan kunniaksi, jonka hallussa wuoden tulo ja maan wiljellyksen menestys luultin olewan. Tällä Juhlalla harjoitettiin juopumusta, Huorutta ja muita pimeyden töitä hypyissä, leikeissä ja muissa surmatöissä, kuin kaikki tapahtuit Epäjumalan mielen nouteeksi, että hän jälleen olisi antanut hywän wuoden tulon. Tämän Epäjumalan Nimi kirjoitetaan Grekaan kielellä Jula, eli puokstaawin jälken Joulu, josta Suomalaiset owat tämän niinkuin monta muuta nimeä saaneet ja kuttuneet sen kuukauenkin Joulukuuksi.

Koska Kristin Uskon tuottamisen jälken Suomeheen, Kristuksen Syntymä Juhla tuli tämän Pakanaallisen Joulu Juhlan kanssa yhdistetyksi; niin se sai myöskin saman nimen. Tästä Pakanaallisesta ajasta owat wiellä jätteitä Suomen Maassa; Joulu oljet jotka auton ehtoolla tuodan huonen kaunistukseksi sisälle ja lewitetään lattialle eli permanolle, joista Isäntä oltaa piwonsa täyen olkia heittäin nijen tywet kattoa päin ja ennustaa tulewaisen wuoden wilja satoa siitä, kuinka paljon heitetyistä oljista jääwät kattohoon killumaan; Joulu leikit, hypyt ja komsut owat myös kaikki jätteitä nimitetyn Pakanaallisen Epäjumalan kunnia juhlasta; niinkuin se, että weisaten Runo lauluja hypätään ja sen alla kosiotaan ja naijaan; kuin myös, että pistää Joulu pukkia ja syödä sen paistia; sillä tämä Peltomiesken Matrona Joulu, luultiin wihawan niitä eläwiä, jotka peltomiehelle tekewät paljon pahutta, että ei aitauksetkan taida heitä estää siitä.

Yhteisesti waaria otetaan wiellä näistä wanhoista Pakanaalisista tawoista siinä ajatuksessa, että Kristuksen tulo Mailmaan on johtoa näihiin antanut, ja ei ajatella sen päälle, että ne syntiset pimeyden työt, kuin Pakanain tawalla wiellä Joulu Leikein ja Hyppyien alle harjoitetaan, owat suoraan sotiwaiset Kristuksen Ewangeliumia ja hänen tulonsa päämaalia wastan Mailmaan, kuin on Pimeyden Wallan kukistus ja Walkeuden Waltakunnan ylösrakennus.

Mukavaa jouluaattoa!

 

Jos sinullakin on tekemisestä ja seurasta pulaa, niin kokeilepa Maailma-lehden jouluristikkoa vuodelta 1927.

Lahjakortin kätevyys 1800-luvun lopulla

Savo 8.12.1887

Lahjakortti tuntuu nykyaikaiselta aikaansaamattomuudelta, mutta varhaisin maininta käytännöstä löytyy suomeksi jo Hämeen sanomista 21.12.1886. Kyseiset kirjakaupan tarjoamat lahjakortit eivät olleet avoimia vaan tarkoitetut lehtitilauksille, joiden yhteydessä lahjakortit mainitaan usein jatkossakin.

Vuotta myöhemmin kaupattiin konttoristien ja kauppapalvelijoiden isäntäväelle lahjakortteja kaunokirjoitus- ja kirjanpitokursseille (Savo 8.12.1887). Varhainen esimerkki siitä, että lahjakortin vastaanottaja usein mieluiten ottaisi vastaan rahaa.

Lahjakorteilla on toki käytännöllinen puolensa kuten toinen joulukuun 1887 mainos kertoo: "Hansikkaat ovat tervetulleita joululahjoja jokaiselle ja annetaan soveliaimmin lahjakortin muodossa, koska joululahjan saaja silloin voi määrätä numeron ja värin." (Uusi Suometar 21.12.1887) Hansikasliikkeet toistivat vastaavaa mainosta seuraavina jouluina.

Avoin lahjakortti oli käytössä ainakin porilaisella kirjakaupalla, jonka joulunäyttely oli "sekä runsas että vaihteleva, jotta, sieltä lahjoja omaisilleen ja tuttavilleen valikoidessaan, helposti alkaa päätä pyöryttää. Mutta tästäkin pahasta tietävät kirjakaupan miehet arvoisia ostajiaan pelastaa. On näet joulun varalle hankittu hienoja ja somia lahjakortteja, joita voipi ostaa ihan mistä hinnasta tahansa. Hinta merkitään vaan kortille, mikä sitte lahjoitetaan ja lahjan saaja voipi pyhien jälkeen oman mielensä mukaan kirjakaupasta valikoita kortin hintaa vastaavasta summasta kirjallisuutta tai mitä muuta häntä haluttaa." (Satakunta 7.12.1889) Yhtä joustava käytäntö oli ainakin viipurilaisella teollisuuskaupalla.

Wiipurin Sanomat 22.12.1889

Helsinkiläinen Suomen Teollisuus-Kauppa kuitenkin edelleen rajoitti lahjakortit "tavaroille, jossa kysytään lahjan saajan makua eli mittaa" (Päivälehti 17.12.1890). Makueroihin ilmeisesti varautui Helsingin sateenvarjotehdas lahjakorteillaan.

Päivälehti 16.12.1894

Lahjakortti sopii myös palvelulle. Arpajaisvoittojen joukossa esiintyy ensimmäisenä "valokuvien lahjakortteja, jollaisen kun saat, niin ilmaiseksi ikuistuttaa "apparaatti" piirteesi" (Uusi Suometar 9.3.1895). Toinen helsinkiläinen valokuvaamo myi lahjakortteja seuraavaksi jouluksi (Päivälehti 8.12.1895).

Päivälehti 21.12.1895

Sekä maku että koko olivat olennaisia vaatteille, mutta lahjakorttien siirtyminen hansikaskaupoista muihin liikkeisiin otti aikansa. Jouluna 1891 Axel Ullner'n Kappatehtaasta sai ostettua naisten päällysvaatteiden lahjakortteja (Uusi Suometar 20.12.1891). Neljä vuotta myöhemmin useat vaatekaupat, kuten Helsingin paitamakasiini, mainostivat lahjakortteja. Niistä kannatti edelleen pari vuotta myöhemmin  mainita joulunäyttelyiden tekstimainonnassa:

Awiomies on tilaisuudessa täältä ostamaan puolisolleen mitä juhlallisimman leningin tahi muun sopiwan esineen joululahjaksi. Sitä warten on du Nord Pariisista harkkinut siewiä, punaisia lahjakortteja, jotka kirjeen muotoon käärittyinä owat joululahjoja, joille osataan panna arwo. (Uusi Suometar 17.12.1897)

Magasin du Nord tarjosi myös postimyyntiä:

Muuten huomautan, ettei tarwitse olla mailla halmeillakaan, kun tahtoo saada leningin itselleen. Ei tarwitse muuta kuin lähettää wanhan liiwin, lopusta pitää Magasin du Nord huolen ja pian on komea leninki walmis. Näin suoritetaan tilaukset maaseudulle.

Kuvia matkalta kotiin jouluksi

Poimintoja lautapelistä Matka kotiin jouluksi, jonka Kansalliskirjasto on tentatiivisesti ajoittanut vuoteen 1908. Samannimistä peliä markkinoitiin kuitenkin monissa lehdissä jo jouluksi 1904.

Pelin liikkeellelähtö on sijoitettu Espalle.

Myös joululahjojen ostopaikka on Helsingissä.

Rautatieasemalla on tiivis tunnelma.

Vaivoin saatu lippu ei taannut istumapaikkaa junassa.

Pääteasemalta jatkettiin reellä.

Ainakin pelaajaa uhkasi vielä viime tingassa karhu.

Sadan vuoden takaisen joulun tavoittelu vuonna 1890

Nimettömäksi jääneen kirjoittajan pakina Mormors mormors jul för jämt hundra år sedan julkaistiin Wiborgsbladetissa 23. & 25.12.1890. Kirjoittajalla ei ollut käsissään äidinäidin äidinäidin päiväkirjaa, almanakkaa tai kirjettä vaan hän muotoili näkemyksensä vuoden 1790 tukholmalaisten sanomalehtien perusteella. Inrikes Tidningaria ei mainita, mutta silti lämmittää 1700-luvun media tutkijan sydäntä.

"Sadan vuoden kuluttua kaikki unohtuu", kirjoittaja aloittaa lainaten nimettömäksi jäävää runoilijaa ja näkee tarpeelliseksi muistuttaa erilaisista mukavuuksista, joita ei sata vuotta aiemmin ollut olemassa. Yksinkertaisimmassakin taloudessa asiat olivat nyt paremmin ja mukavammin kuin tuon ajan arvostetuimmassa kartanossa, jonka asujat eivät tunteneet lennätintä, puhelinta, rautatietä tai raitiovaunuja eivätkä petrolilamppua tai tulitikkuja. Tosin kirjoittaja oli Dagligt Allehandan mainoksesta löytänyt "Argent Hagé" -lampun, jonka hän epäilee mahdollisesti tarkoittaneen Argandin vuonna 1786 keksimää lamppua. 

Nimellä Argand ei Ruotsin digitoiduista sanomalehdistä löydy mitään ennen lokakuuta 1804, jolloin jo uutisoidaan Argandin lampun parannusta (Örebro Weckoblad 27.10.1804). "Argent Hagé" esiintymä on Dagligt Allehandassa jo 3.4.1780 eli sillä viitataan todennäköisemmin jonkinlaiseen hopeointiin, kuten kirjoittaja totesikin. Mikä tarkoittaa, että lamppu-uutuuksilla oli joku toinen nimi, sillä on vaikea uskoa, ettei niitä olisi sanomalehdissä mainittu.

Ennen jouluun pääsemistä kirjoittaja huomauttaa vielä, että "Nykyään ostamme useimmat ruoat valmiina kaupoista"! Kun taas "sata vuotta sitten kotirouva oli todellinen "kokki", koska maanviljelijän ja talouden välillä oli hyvin vähän välikäsiä. Kaikki piti tehdä kotona, ja kunnollisessa kodissa piti olla hyvin varusteltu kellari ja ruokakomero."

Kirjoittajan käsitys sai vahvistusta läpikäymistään joulukuun 1790 sanomalehdistä, sillä niiden ilmoituksista hän ei löytänyt muuta valmisruokaa kuin makkaroita, joista majatalot mainostivat erityisesti ryynimakkaroita. Tekstihakuni eivät osuneet joulukuuhun, vaan todistavat makkaranmyynnistä läpi talven.

• ... säjes hädanefter alla Onsdagar diverse sorter färsk och god Korf, jämwäl fås om Lördagarne god Köttkorf (DA 28.10.1775)
• ... alla Onsdagar färsk Grynkorf samt Lördagar färsk Köttkorf til köps (DA 22.10.1781)
• ... hålles hädanefter spisning hwarje afton med flere sorter mat samt flere sorter Grynkorf (DA 14.10.1784)
• ... försäljes Kittelwarm Russin- eller Grynkorf (DA 16.8.1788)

Kirjoittajan silmin Daglig Allehandan ilmoitussivut mahtuisivat  "pariin palstaan ​​nykyaikaisessa suuressa sanomalehdessä". Niiltä hän poimii mainoksia, joiden kuvitelee kiinnostaneen menneisyyden ihmisiä. Aivan kuten itsekin olen varmasti useammassa blogitekstissä tehnyt. 

Tavaralistojen toistamisen sijaan hyppään kuitenkin pakinan loppuun, jossa mainitaan vuoden 1772 painate. Siitä kirjoittaja on saanut käsityksen, että sata vuotta aiemmin "leikkejä oli enemmän ja niitä käytettiin laajemmin". Hän ei tunne kaikkia mainittuja leikkejä, mutta "joulupukin" ja "tähden" kanssa pojat lauloivat edelleen, vaikka tapa oli monissa paikoissa kadonnut.  

Ei se joulu silloin vielä tullut

Sakari Pälsin (1882-1965) kertomus Kun isäni sanoi että joulu on joulu vaan silloin kun on lipikalaa ja lipikala on lipikalaa vaan silloin kun on joulu (Lipeäkala 1932) kannattaa lukea kokonaan. Makupala:

Vaikkei se joulu silloin vielä tullut kun Peltolan- Eevan musta kana kaivoon kuoli, eikä se ollut silloin vielä likelläkään mutta sitten se oli jo likempänä kun tapettiin elukoita ja tapettiin lampaitakin ja niissä lampaissa oli niin mahdottomasti pitkät suolet että kun minä otin semmoisen suolen toisesta päästä kiinni ja juoksin sen toisen pään kanssa pakarinportaille niin sen suolen toinen pää oli vielä tallinvajassa kun se oli niin mahdottomasti pitkä suoli. Muttei semmoisilla suolilla ollut mitään virkaa kun ei niistä sopinut laittaa makkaroita niinkuin siansuolista laitettiin ja kovasti hyviä makkaroita lailettiinkin kun ensin jouluna laitettiin ryynimakkaroita ja sitten laskiaisena laitettiin verimakkaroita ja ne verimakkarat olivat mahdottomasti hyviä ja isoja ja rasvaisia ja ne polttivat suuta kun ne olivat niin mahdottomasti kuumia ja hyviä makkaroita.

Huutolaispojasta luutakauppiaaksi

Lainaten Jacob Krumbergin muistelmaa (*)

Vuodentulo oli yleensä huono ja pelvolla odottivat köyhemmät ihmiset talven tuloa. Kerjäläisiä alkoi kulkea laumottain ympäri kylää; anomalla elatustaan hankkien. Minultakin oli työnansiot loppuneet ja eväsvaranikin oli lopussa. Asuntoa pidin raatarilla. Aivan hyvin muistan erään joulukuun illan, jolloin kova pakkanen oli ulkona ja joulu — niin köyhäin kuin rikkaittenkin riemujuhla — uhkasi tulla leivätöinnä vieraakseni. Toimetoinna ei kuitenkaan auttanut oleminen, sillä eihän vilja vaivatta tule, kala jalan kastamatta. Päätin siis ottaa eteeni omatakeisen elinkeinon: havun ja luudan kaupan, joita moni syntymäkyläni köyhemmistä asukkaista kaupunkiin vetivät; monella olikin se ainoana elämän ehtona. Otin siis raatarilta kelkan lainaan, menin vielä samana iltana metsään ja karsin sen kuusen havuja täyteen, joita aamulla lähdin sitten kaupunkiin viemään.

Ensimäinen kokeeni onnistuikin hyvin, tavarani meni pian kaupaksi ja niistä tulevat varat tekivät joulujuhlan vieton minulle jotakuinkin mahdolliseksi. Tuskinpa lienee kaupungin rikkain pohattakaan tuntenut iloisempia tunteita kuin minä silloin tunsin, eikähän iloni aivan syyttä ollutkaan, sillä nälkä, tuo surkea vieras, oli nyt mielestäni kaukana ja riemulla voin odottaa joulujuhlan tuloa. 

Kokeeni onnistuminen antoi minulle uutta rohkeutta ja luottamusta tuohon vasta alkamaani elinkeinoon, jonka vuoksi ryhdyin pyhäin jälestä yhä innokkaammin siihen käsiksi. Tosin ei se mitään helppoa ollut, kun olin vielä niin nuori ja vähävoimainen, mutta ahkeruus voitti kaiken.

Monasti panin niin isoja kuormia etten tahtonut niitä jaksaa vetää, mutta kyllä siihenkin konstin arvasin: istuin kuormani päälle tien laidalle ja odottelin siinä kaupunkiin meneviä hevosmiehiä, joita sitten pyytelin niin kauvan, että sain tavarakuormani sitoa heidän rekensä perään ja niin se meni kun menikin kaupunkiin. Sillä lailla elää retostelin sitten eteenpäin, jos ei lihavastikaan, niin kumminkin omalla hankkeellani, siihen siaan kuin moni terveempi ja reippahampi nautti vaivaishoidon apua.

(*) J. Krumberg. Pieniä muistelmia lapsuuteni ajoilta. Kaiku 24.9.1887 no 76, 28.9.1887 no 77, 1.10.1887 no 78, 5.10.1887 no 79, 8.10.1887 no 80, 12.10.1887 no 81

Sopimatonta joulupäivänä

Tampereen Sanomat 28.12.1869:

Sattumasta kuulimme eilen seuraavan ruotsinkielellä käyvän keskustelun.

Ä. Sinä tulit joulupäivänä kirkkoon aivan myöhään, papin jo ollessa saarnastuolissa — etkö älyä, että se on sopimatointa?

Ö. On kyllä niinkin, sen myönnän mielelläni. Tahdon ainoasti muistuttaa, että vaikuttava syy aina on otettava lukuun, ja siis tässäkin asiassa. Minä en tietänyt, milloin jumalanpalvelus aljettaisiin. Kuinkahan sinä tiesit hyvään aikaan mennä kirkkoon?

Ä. Helposti sen voi arvata. Suomalainen jumalanpalvelus alkaa joulupäivänä kello 6, ja ruotsalainen kohta suomalaisen loputtua. Jos siis lähtee kirkkoon kello 9 tahi vähä ennen, niin tulee aina hyvään aikaan, kumminkin ennen saarnan alkamista.

Ö. Minä puolestani, joka vasta äskettäin olen seurakuntaan muuttanut, en tietänyt sitäkään, milloin suomalainen jumalanpalvelus alkaisi, sitä vähemmin ruotsalaisen alkua. Sopisihan papiston sanomissa ilmoittaa edes aikaa, jolloin suomalainen kirkonmeno aljetaan, koska toki sen aika on määrätty.

Ä. Kyllähän sanomissa ennen on sitä moitittu, ett'ei ruotsalaista kirkonmenoa aina aljeta määrättynä kellonlyömänä, mutta huolii siitä, mitä sanomat morkkaavat. Olkoon vanhoillaan, koska ennenkin on toimeen tultu.

Ö. Onko, sinun mielestäs', pappi seurakuntaa varten, vai päinvastoinko? Jos papit ovat asetetut seurakuntaa palvelemaan, jota ei kukaan kieltäne, niin tulee heidän noudattaa seurakunnan mielihaluja, eikä mitä heille itse saattaa olla mukavaa. — Minäkin puolestani tahtoisin muistuttaa, että on sopimatonta joulupäivänä kirkkoon riepottaa 2—3 vuotisia mukuloita, jotka puhuvat ääneen ja joita ehtimiseen täytyy viedä ulos, josta täysiikäisten hartaus häiritään.

Ä. Minun mielestäni on aivan sopivaa totuutta lapsia olemaan osallisena yhteisessä jumalanpalveluksessa, varsinkin näin kalliina juhlapäivänä, sillä ... 

Ö. Älä lörpöttele! Mukulia laahataan sinne vaan katselemaan joulukynttilöitä, ikäänkuin jotakin muuta "karamatti"-näyttelöä, ja kun lapset näkevät, paitsi satoja kynttilöttä, koreisin kullattuihin ja hopeoittuihin pukuihin vaatetetut papit alttarilla, niin tämä käykin täydestä "karamatti"-näyttelöstä.

Ä. Koska tässä olemme ruvenneet muistutuksia tekemään, en saata olla mainitsematta, kuinka sopimattomalta näyttää, että aikaihmiset rukouksia luettaissa malttamatta syöksevät ulos kirkosta. Niinpä nytkin joulupäivänä huomasin, kuinka kaksi nuorta vallasnaista rukousten aikana lähti kirkosta. Samaten pidän sopimattomana, että viimeistä värsyä veisattaissa suuri osa väkeä lähtee kirkosta, ikäänkuin tämä värsy olisi joku lähtömarssi.

Ö. Mitä ensimäiseen muistutuksees' tulee, tahdon huomioosi saattaa, että moni on jouluaattona valvonut myöhäseen illalla, jotta ei aina tiedä, luetaanko rukouksia vai kuulutuksia. Niinpä, arvatakseni, oli näidenkin hätäisten kirkosta lähtevien tyttöjen laita.

Jouluaatto Kulamaan Helkkilässä 1850

Kirjoitus on julkaistu Länsi-Suomessa 28.12.1911. Kulamaa oli kylä Rauman maaseurakunnassa. Helkkilän talon historiaa on esitelty Hellman-suvun sivustolla. Kuvauksen isä ja isäntä on Emanuel Hellman ja sen kirjoittajaminä Juho Helomaa.

Piirrettiin vuosiluku 1850. Olin silloin jo syyskuussa täyttänyt 8 vuotta, kävin alun yhdeksättä. Oli joulu tulossa, siitä iloittiin, mutta sanottiin, ettei tänä vuonna olekkaan jouluna kuun valoa. Se oli mielestäni ikävää, mutta Kustaa-veljeni lohdutti: "Hual' siit', paremi kyntlä valu näky." [...]

Tuli sitte tuo: "3 päivää ennen joulua." Silloin oli häärinää ja puuhaa. Talon tupa pestiin "ylt'vesin" — s. t. s. pestiin lattia, seinät ja katto. Paperoituja huoneita maaseuduilla ei siihen aikaan vielä ollut. Päreitä oli ehtookaustöinä paljon tehtynä, muutamat niillä koristivat koko tuvan katon. Pärevalkealla oli aina muulloin huoneet valaistu, mutta jouluksi teki äiti talista kynttilöitä, joista parhaat vietiin kirkkoon, joku lukumäärä manttaalin mukaan. Tehtaan teoksia ei silloin käytetty, itse tehtiin kirkon kynttilätkin. Naiset tekivät oljista joskus hyvinkin taiteellisesti kattoruunun, joka langasta kieppui tuvan katossa. Tehtiin myöskin päreistä kynttiläruunu; se oli monivärisillä papereillä koristettu, ja siinä paloi 5 kynttilää. 

Aattopäivän aamulla varhain klo 4—5 kuului isän ääni: "poja, nouska ylös! Joul' on toises pääs päevä." Sinä päivänä ajettiin aina talon kotilato heiniä täyteen ja silloin oli hauskaa, porokello kiinnitettiin hevosen aisaan. Helkkilän talo oli vähän kylästä erillään, mutta tyyneenä aamuna kuului sieltäkin heinämiesten porokellojen kaiku ja iloiset laulut; ehtoopuolen hakkasivat miehet nuorista, tuoreista koivuista n. k. "prasupuita" — Viime työksi pantiin olkia lattialle. Se oli minulle ja Eva-sisarelleni iloisin toimi: — kannoimme joulun sisään. Sitte mentiin saunaan kylpemään. Sieltä tultua tehtiin tuvan takalle "risti-prasu", puut ladottiin pinonkarkun tavalla ristiin. Tuvan perällä oleva pitkämäinen pöytäkaappi peitettiin valkoisella lakanalla, jonka alta punaruutuisen vaatteen reunat näkyivät. Tuvan peräseinällä oleva vanha kello löi 5. — Nyt sytytettiin "jouluprasu". Sen iloisen valkean ympärille kokoontui talon perhe (palvelusväkikin). Veisattiin jouluvirsi ja luettiin kappale Kristuksen syntymisestä. Sitte polvistuimme kaikki olkien päälle ja äiti piti innokkaan, sydämestä lähtevän rukouksen. Sitten jouluttelimme, sytytettiin mainittu kynttiläruunu ja loikoilimme olkien päällä, jolloin isämme iloisena lauloi: 

"Tääll' joulutelkaamm', Täällä pysykäämme. Tääll' aikaamm' lapsen Kanssa viettäkäämme."

Sitten kokoonnuttiin ehtoollispöytään, jossa pääruokana oli likokalat, perunain ja maidon kanssa keitettynä. Likokaloja silloin saatiin halvalla, noin 40—50 penniä kilo. Ruon jälkeen veisattiin lyhyt virren värsy. Sitten kiirehdittiin nukkumaan. Isä vääräsi kellon viisarin 10 minuttia eteenpäin, sanoen: "ett' keritä kirkko." 

Olimme kuulleet, että kaupungissa heitetään ovesta joululahjoja herrasväelle. Semmoisia ei meillä ollut, emmekä niitä kaivanneetkaan. Meidän joululahjamme ja ilomme oli Jesuslapsi Betlehemin seimessä; näissä ajatuksissa nukuin rauhallisesti. 

— Klo 2 aamuyöstä heräsin heleäsointuiseen veisuun. Äitini seisoi vuoteeni vieressä kynttiläruunu kädessä ja veisasi:

"Sinä yönä, kun Kristus syntyi meill', Paimenet kaitsit laumaans kedoll'." (v. virsik. 119: 3 v.)

Kynttiläin valo häikäisi untuneita silmiäni, mutta muistin, että nyt on joulu ja minulle oli annettu lupa päästä jouluna kirkkoon. Hieroin unen silmistäni, hyppäsin lattialle, oljet rusahtivat jalkaini alla. Siitä tiesin, että todellakin nyt on joulu. — Akkunat olivat härmässä. Kahdenkertaisia ikkunoita ei ollut silloin vielä maaseuduilla. Kylmää oli, mutta runoilija sanoo: "vaikk' nipistäiskin nenää, ei viihdy tuvass' enää." Äkkiä valmistettiin ja lähdettiin. Hauskaa oli. Kulkuset kilisivät ja "roskut" helisivät, hevonen juoksi nopeasti. Jo pysähdyttiin Långforsin portin eteen. Se oli meidän kirkkokortteeri (nykyään rva Ekqvistin talo). Portti oli lukittu. Me ihmettelimme, että kauan kaupungissa maataankin, me kun olimme jo penikulman ajaneet. Kolkutimme porttia. Silloin kello kirkontornissa löi 4. Onko todella niin varhainen? — Kolkutimme uudestaan: silloin Raastuvan tornikello todisti niin olevan. Liiaksi olimme kiirehtineet. Kello 6 vasta alkoi jumalanpalvelus kirkossa. Mutta portti aukeni, ja pian senjälkeen alkoi rumpu päristä. Sepä vasta hauskaa oli. Rummutettiin joulurauhaa. Pimeä oli, ainoastaan katujen kulmauksissa tuikutti lyhdyissä pieni talikynttilä. Mutta rummuttajan edellä kävi mies lyhty kädessä, rummuttaja löi rumpua ja me juostiin nauraen perässä. Sitte mentiin kirkkoon. Jo kirkkosillalla näimme akkunoista välähtelevän kynttiläin kirkkaan valon. Silloin Amalia-sisareni, joka käveli vieressäni, huokasi sanoen:

O taivaan koreus! Suo meill' osallisuus

Kirkkoon astuttuani oli ensimäinen huomioni tuo majesteetillinen, monihaarainen kynttiläruunu, jossa monet kynttilät säteilivät. — Aamuvirren veisattua alkoivat jo kynttilät himmentyä ja tippua, joten monet henkilöt väen tungoksessa saivat talia vaatteisiinsa. Silloin täytyi unilukkarin tulla niitä "niistämään". Silloin olikin sitävarten tehdyt erilaiset kynttiläsakset, joissa toinen haara oli toistaan pitempi, pitemmässä terässä oli pieni säiliö, johon lyhempi terä työnsi kynttiläin karret. — — Nyt astui saarnatuoliin tuo kansan rakastama saarnaaja, pastori Karl Hacklin, jonka tulo jo kyllä tiedettiin taulun numeroista 321, v. 7, joka oli hänen saarnavirtensä. Hän, pastorin pidettyä lyhyen rukouksen, sanoi: "Katso, minä ilmotan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle: Teille on tänäpänä syntynyt Vapahtaja", ja puhui sitten tekstinsä johdosta sydämeen sattuvia sanoja, — ja — oli ikäänkuin Vapahtajan ja apostolien kuvat lehterien syrjässä olisivat hymyilleet, kun seurakunta lopuksi urkujen säveltäessä veisasi: 

"Me riemull' mainit' mahdam Herran hyvyyttä." (v. virsik. 122: v. 7).

Kotiin mennessä ajettiin tavallista kovemmin. Sanottiin näet: "viedä joul' kotti." Se, jolla oli nopein hevonen ajoi toisten sivutse ja vei siis ensimmäiseksi joulun kotiin. Hevonen siis kyllä juoksi, mutta minä olisin suonut sen kovemmin juoksevan. Muistin näet ne kaksi erilaista kakon puolikasta ja neljännys piimäjuustoa, jonka äiti jo juhlan alussa oli kaikille lapsilleen jakanut. Kotiin päästyä kurkistin siis heti Eva siskoni kanssa tuonne pöytäkaapin hyllylle, jossa nuo arvokkaat esineet olivat. Söimme niitä ja laskeuimme sitte olkien päälle loikoilemaan. — Mutta nyt tuli pieni paussi, joka sai meidänkin kohottamaan päätämme. Isä oli näet aamulla kirkkoon läydettyä pannut parhaat housut jalkaansa, jonka äiti nyt vasta huomasi ja sanoi suruvoittoisesti: "Oleks sä kuules pannu ne musta housu jalkkas?" — Mutta isä vastasi iloisesti: "No ko joul' on, nii joul' on." Sitten taas pitkitettiin juhlaa hauskassa sovussa: laululla, lukemisella ja rukouksella. 

Joulunvietosta 1820-luvulla Keuruulla

Sanomalehdessä Keuru-Pihlajavesi-Multia julkaistiin syksyllä 1929 kahdeksan osaa Abraham Aaltion (1847-1930) enimmäkseen lukkari-isältään Abram Andelin (1813-1868) kuulemia tapahtumia. Osassa 7 (23.10.1929) aiheena oli joulun vietto.

Kuten jo olen maininnut, oli isäni vesikeuruulaisen Ylä-Häkkisen talon poika. Siinä talossa, kuten muissakin, odoteltiin, etenkin lasten keskuudessa, kovasti joulua ja sitä alettiin valmistella jo viikkoja ennen. Ennen kaikkea valettiin talikynttilöitä niin runsaasti, että ainakin joulunaika tultiin niillä toimeen käyttämättä pärevalkeata. Jouluksi valmistettiin myös jonkunlainen lamppu, jota ei muulloin käytetty. Sitä varten oli syysteurastuksen aikaan varattu lehmän ruokakurkku, se puhdistettiin nyt, asetettiin keskelle langasta kierretty pumpulinen sydän, minkä jälkeen torvi täytettiin juoksevalla kuumalla talilla, annettiin sen jäähtyä ja niin oli ”lamppu” valmis. Jouluaattona se sytytettiin ja kun siihen vähäväliä kaasi hienonnettua kylmää talia, kesti se kauvankin palaa. 

Jo muutamaa viikkoa ennen joulua alettiin myös olutta valmistella ja joulun lähetessä leipoa erikoisia joululeipiä, kuten varituista, rieskoja y. m. Joulua varten tehtiin myös ohraryyniä. Niiden valmistus oli erikoisemman laatuista. Ohran jyvät kaadettiin sitä varten puusta tehtyyn suureen huhmariin, ne kostutettiin hieman vedellä, minkä jälkeen niitä survottiin rautakangen silmäpuoleisella päällä. Kun kuoria oli irtaantunut, kaadettiin ne huhmarista pois, pantiin pohtimeen ja pohdittiin pois kaikki irtaantuneet kuoret ja pölyt. Tämän jälkeen pantiin ohrat uudelleen huhmariin ja survottiin niitä uudelleen, kunnes kaikki kuoret olivat irtaantuneet ja aina välillä pohdittiin kuoret pois. Jos havaittiin, että ohrat survottaessa kuivivat ja kuumenivat, kostutettiin niitä hieman vedellä, niin että ryynit pysyivät kokonaisina. Isäni kertoi näin valmistetun oikein hyviä ryynejä. Mutta luullakseni ei silloin ollut syömämiesten enempää kuin emäntienkään vaatimukset niin suuret kuin nykyajan kansalla. Puuroa syötiin sitten keitettynä maidon kanssa, mutta jouluaattona paistettiin se vadeissa ja kannettiin niissä juhlapöytään. Mutta suurin puuha oli emäntäväellä kai kuitenkin oluenpanossa, sillä se vaati huolta ja taitoa. Ja hyvän taidon olivatkin vanhanajan keuruulaiset emännät siinä saaneet, sillä keuruulainen olut viime vuosisadan alkupuolella oli ollut hyvää. Hyväksi kiittivät kaikki vanhat ihmiset lapsuudessani myös heidän leipomistaitoaan. 

Mutta olipa miesväelläkin kiirettä ennen joulua. Päreitä kiskottiin tuvassa, että vain yksi räiske kävi ja niillä vuorattiin sitten kokonaan musta pirtti, sekä seinät että katto sitomalla päreet kuten pärekopassa. Lattia pestiin niin puhtaaksi kuin se vain lähti ja jouluaattona, puolenpäivän aikaan hajoitettiin pirtin suuruuden mukaan lattialle useita kupoja olkia. Sauna oli myös lämminnyt jouluaattona jo aamusta päivin ja sinne mentiin päiväsaikaan. Kukin pani tämän jälkeen luonnollisesti päälleen puhtainta ja parhainta mitä hänellä oli. Niinpä ruvettiin olemaan valmiita ottamaan itse joulua vastaan, jota varten työt olivat enimmäkseen seisoneet jo Tuomaanpäivästä asti.

Aamulla oli kuitenkin vielä kerran lämmitetty tuvan suuri leivinuuni. Siellä paistuivat nyt lihat suurissa pannuissa ja kourussa, ohraryyni-, junkki- ja naurislaatikot. Sensijaan ei silloin ollut perunalaatikkoa, sillä perunaa viljeltiin niin vähän, että sitä syötiin vain sunnuntaisin. Tehtiinpä suuremmissa taloissa, kuten Ylä-Häkkisessä, pannukakkuakin, mutta vain jouluksi. Yhtä harvinaista herkkua se oli vielä kotonanikin Antilassa. Sen aikuinen pannukakku tehtiin kuitenkin vain ohrajauhoista, sillä ulkomaan nisujauhoja ei ollut saatavissa, ei niistä ainakaan isäni koskaan mitään puhunut. Sitävastoin viljeltiin jo silloin jonkun verran vehnää. Myllyt olivat kylläkin huonoja jalkamyllyjä, mutta seulomalla erotettiin karkeammat jauhot pois ja hienommista leivottiin jonkunlaista vehnästä juhlatiloiksi. 

Kello kuuden seutuvilla ja jo ennenkin vedettiin sitten suuri valkoinen pellavainen liina pirtin suuren pöydän ylitse ja juhlapöydän kattaminen alkoi. Siihen kannettiin nyt leivät, monenlaatuiset laatikot, lihat, pannukakut, maitoa. Leipiä oli pöydässä suuret röykkiöt, voita suuret kupit täynnä, siankinkku tai kylki paistettuna, samoin kokonainen lehmänreisi ja muuta pienempää lihaa. Talikynttilät sytytettiin nyt kynttilänjaloissa, samoin ”lamppu”, isoisäni Samuli Samulinpoika Ylä-Häkkinen, talon isäntä ja kirkon kuudennusmies, luki joululuvun raamatusta tai joulusaarnan, kiitti Jumalaa joulusta, siunasi ruuan ja niin alkoi juhla-ateria.

Karamellipaperit joulukuusen koristeina

Kajaanin lehti 22.12.1911

Yksi tapa, jolla karamellit yhdistyvät jouluun, on joulukuusen koristaminen.

Hänen mieleensä palautuivat monet joulut lapsuuden ajoilta. Hän muisti, miten silloin oli joulunaattona aina paljon lunta ja kova pakkanen, metsä juhlallisena kuin valkoiseen morsiuspukuun käärittynä. Tuvan lattia oli kuurattu valkoiseksi ja sille oli levitetty olkia. Sauna lämmitetty niin aikaiseen, että kylpeminen ennätettiin suorittaa jo päivänvalolla. Joulukuusi laitettiin keskelle tupaa ja koristettiin sinisillä, keltasilla ja punasilla karamellipapereilla.(Karjala 24.12.1926)

Kerjäläistyttö: Kysyitte laitanko joulukuusen. On minulla pienoinen kuusi katsottuna kotitanhuvilla, perunapellon takana. Eikä siitä puutu koristuksiakaan. Löysin erään talon pihasta pari punaista konvehtipaperia ja entisestään on kotona kolme sinistä. Siinä kyllä meille riittää. (Joulu-ilo 1909)

HKM

Helppo-Heikkien kaupantekotavat. Täällä paraillaan kestävien talvimarkkinain aikana on muudan helppo-Heikki antanut näytteen kaupantekotavastaan. Mainittu mies möi nimittäin eilen pienemmissä erissä "karamelleja ja joulukuusenkoristeita” saaden niistä ihmisiltä kelpo hintoja. Lähemmin tarkastellessa tultiinkin huomaamaan, että myydyissä erissä oli vain jokunen karamelli, kun sen sijaan suurin osa olikin "joulukuusenkoristeita” — karamellipapereihin käärittyjä puupalikoita. Karamellipaperissa oli etikettinä "Karamellitehdas Itä-Suomi”. Eriä ostaneet ihmiset olivat ostavinaan karamelleja, mutta saivatkin puupalikoita. (Pohjolan työmies 17.12.1924)

Vuoden 1925 lopulla asui Eino Leino Riitahuhdassa [...] Hän haki minulle jotakin tarjottavaa — jotakin erikoista. Ja olihan hänellä! Hän oli ostanut parisen kiloa joulukuusen karamellejä — tuollaisia korealla paperilla päällystettyjä enkelin- ja joulupukinkuvineen. [...] Huomautin, että lapset näistä varmaankin ilahtuisivat, kun veisin kotiin. Hehän rakastivat näitä koreita päällyksiä. [...] 

Ja samassa hän oli kontallaan piirongin edessä ja rupesi hiilihangon puhtaalla päällä vetämään esille lipaston taa kertynyttä ruuhkaa. Sieltä tuli jos jonkinlaista karamellipaperia . . . enemmän tai vähemmän kokoonrypistettyjä, joukossa jokin melko sileänä säilynytkin.

— Katsohan . . . tuossakin sellainen oikein vanhan kansan joulupukki! toimesi Leino, heittäen minulle korean, vihertävän päällyspaperin, josta punaposkinen, valkopartainen ja sinisilmäinen joulupukki hymyili.

— En huomannutkaan, että lapsethan ne näitä . . . juuri näitä kiiltokuvapäällyksiä — enemmän kuin itse sisältöä ..., jutteli runoilija ja kasasi eteeni suuren tukun karamellipapereita. — Ikävä vain, että ne ovat vähän rypistyneet. [...] Ne otettiin suurella riemulla vastaan Keravan pappilassa. Koko iltapäivä niitä silitettiin ja mankeloitiin. Ja hyviä niistä tuli. (Arvi Järventaus: Kun "enkeleitä mankeloitiin" Keravan pappilassa. Kansan Kuvalehti 1/1933)

Mutta eipä kukaan aavistanut, mikä heitä oli kohtaava tänä iltana. Ei se ollut äidin aavistelema yksityissalaisuutensa eikä hänen salaa leipomansa vehnäleipä, ei myöskään se, minkä isä paljasti sanoessaan, että hänkin oli aikonut hakea metsästä joulukuusen, ei sekään, minkä Eemeli tiesi jo silloin, kun hän läheisen rautatieaseman huoneesta ja ympäristöstä oli ensimäiset karamellipaperit kerännyt ja irtoimen lattialaudan alla säilyttänyt suurimpana salaisuutenaan. Ei. Ei vielä sekään, minkä isä keksi, kun Eemeli oli saanut karamellipaperinsa kuusen oksille. Kaikki tämä, vehnäleipä, karamellipaperit ja isän veistämät päreet, jotka sidottiin pikilangalla kynttilöiksi pienen kuusen oksille, se kaikki ei ollut mitään sen rinnalla, että tuvan lumisesta eteisestä löytyi pässi, heidän oma rakas pässinsä ja lisäksi sen kaulaan ripustettuna käärö, jossa oli lihaa ja leipää ja riisiryynejä ja vaikka mitä, sillä pohjalla olevan kirjeen sisällä oli viiden markan seteliraha. (Lauri Väre: Ylellisyyttä Iikkalan torpassa. Karjala 21.12.1930)

Pienen kuusen olivat Kaisa-muori ja Kerttu yhteisvoimin läheisestä metsästä löytäneet. Se seisoi nyt keskellä pientä tupaa, pienen jakkaran toimiessa jalkana, vanhoilla karamellipapereilla koristettuna. Liisan repusta löytyi siihen pari kynttilää, ja pienen mökin asukkaista tuntui kuin heidän joulunsa olisi tullut täydellisenä. (Bertta Herttuainen: Jouluaattona. Jouluvalo 1932)

Kotia päästyään alkoivat lapset kohta touhuta juhlavalmisteluja. Kalle juoksi metsästä noutamaan pienen joulukuusen, sellainenhan näkyi olleen koulullakin. Kilvan he sitten ripustivat siihen karamellipapereita ja kiiltokuvia, joita olivat saaneet toisilta lapsilta, ja äitikin antoi leikkiin sokeripalan jokaiselle. Sekös vasta oli suuri yllätys ja teki juhlan juhlaksi. (Asto: Pikkujoulu Lapikorvassa. Aamulehti 29.11.1936)

Siinä oli nyt pieni kaunis kuusi, jossa oli viisi kynttilää, paljon kauniita karamellipapereita ja Viljon ja Yrjön leikkaamia koristuksia. (Väinö-setä: "Pyykki-Miinan pojan" joulu-urhi. Hyvän paimenen sanoma lapsille 12/1937)

Eivätpä edes vanhat karamellipaperit joudu hukkaan. Kiiltopaperit puristellaan pieniksi palloiksi ja pujotetaan .sitten helminauhoiksi joulukuusta varten. Ja kauniita joulutähtiä on valmistettu taas mehupilleistä. Mahdotonta on kuvata, kaikkea sitä hauskaa mitä jätetavaroista on valmistettu. (Askartelunäyttely Sosiaalimuseossa. Karjala 29.11.1938)

Lapsensydäntä niin sykähdyttävä lause, "Joulu on jo ovella", oli pannut mielikuvituksen ja pikku kätöset tulokselliseen yhteistyöhön. Koreista karamellipapereista oli tehty mitä herttaisimpia joulukuusen koristeita, jopa helminauhojakin semmoisista metallipapereista, joita voi mukavasti puristella ja muovata. (Maaseudun tulevaisuus 1.12.1938)

Karhuvuoren haltijatar: Jouluaatto ja -päivä

 Aleksandra Karhu kuvaa muistelmassaan joulua kotitalossaan Rautalammilla 1850- ja 1860-lukujen tienoilla seuraavasti.

Aattona ei enää ollut paljoja puuhia. Joulukinkut paistettiin suuressa uunissa ja tuvan lattialle ripoteltiin pienennettyjä kuusen havuja. Ai, kuinka ne siinä puhtaassa, lämpimässä tuvassa tuoksuivat hyvälle! 

Kammareihin riivittiin katajan havuja, jotka siististi järjestettiin uunien vieriin, ja jokunen nuori kuusen oksa uunin ranssille.

Vielä vietiin kirkastetut kynttelin jalat tuvan pitkälle pöydälle. Keskelle pöytää asetettiin kaikkein korkein jalka, johon pantiin suurin ja paksuin kyntteli; pöydän molemmissa päissä oli ne meidän kolmihaaraiset. 

Kun oli aattona pimeän tullen syöty, alotettiin juhlan vietto luvuilla ja lauluilla. 

Kyllä se tuntui niin juhlalliselta ja suurelta, että ihan tunsi itsensä mahdottomaksi niin suurta juhlaa vastaanottamaan!

Nuoret olivat lähteneet aattona heti päivän tullen kirkolle ajamaan kolmella hevosella. Täytyi jo aattona lähteä ja aamusta päivin, kun kirkko oli kaukana, ihan toisessa päässä isoa pitäjätä. 

Me pienemmät saimme olla kotona eikä meidän kirkkoon mieli tehnytkään, sillä emme tienneet, kuinka ihanaa on joulukirkossa olla. 

Sitten jouluaamuna sytytettiin taas kynttelit ja äiti toi kirjakorin pöydälle. Kaikki asetuimme pöydän ympärille hiljaisina kuuntelemaan. 

Äiti alotti juhlan ja luki joulun ihanan evankeliumin. Ja kun tuli tuo kohta: "Ja Engeli sanoi heille, älkät peljätkö: sillä katzo, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle. Teille on tänäpänä syndynyt Wapahtaja, joka on Christus HERra, Davidin kaupungisa." - silloin tuntui kuin olisimme päässeet juhlan ytimeen. Sanat sulivat sieluuni ja ilo täytti sydämeni. Luulin melkein ääneen sanoneeni: »Herra, minun on täällä hyvä olla!" Sieluni turisi yhtyneensä taivaallisen kuoron kanssa kiitoslauluun: »Kunnia olkoon Jumalalle korkeudesa, ja maasa rauha, ja ihmisille hyvä tahto!" 

Kun joulun evankeliumi oli luettu, lauloimme virren; ja sitten joku luki joulusaarnan, jonka jälkeen taas lauloimme äidin kanssa.

Lähteet:

Aleksandra Karhu: Savutuvasta maailman maantielle. Savon sanomat 25.10.1928 NO 124, 30.10.1928 NO 126, 13.11.1928 NO 132, 31.01.1929 NO 13, 21.03.1929 NO 34 B, 08.08.1929 NO 87, 17.08.1929 NO 91, 24.08.1929 NO 94, 27.08.1929 NO 95, 29.08.1929 NO 96, 31.08.1929 NO 97, 03.09.1929 NO 98, 05.09.1929 NO 99, 10.09.1929 NO 101, 17.09.1929 NO 104, 19.09.1929 NO 105, 24.09.1929 NO 107, 01.10.1929 NO 110, 29.10.1929 NO 122, 31.10.1929 NO 123, 05.11.1929 NO 125, 14.11.1929 NO 129

Karhuvuoren haltijatar: Jouluksi olut

 Aleksandra Karhu kuvaa muistelmassaan jouluvalmisteluja kotitalossaan Rautalammilla 1850- ja 1860-lukujen tienoilla seuraavasti.

Sitten alkoi toinen touhu.

Oli vielä tehtävä maltaat jouluolutta varten.

Ohrat otettiin tiinuun likoamaan muutamaksi vuorokaudeksi, jonka jälkeen ne nostettiin kyniin. Kynissä niitä joka päivä pestiin; yksi käsillänsä sekotti ja toinen kaatoi vettä. Tämä vaikutit, että ohrat pysyivät aina kosteina ja raittiina. näin tehtiin niin kauan kuin ohrat oikein hyvin itivät, niin että olivat kauniita, paksuja kähäräpäitä.

Sitten vietiin ohrat saunan parveen, jossa ne hajoitettiin levälleen, ja alettin lämmittää. Kun ohrat alkoivat imeltyä, sekotettiin ne ja koottiin vähän paksumpaan, lyötiin löylyä aika lailla, annettiin olla löylyssä noin puolen päivää. Aijai, kuinka niistä tuli imeliä! Sitten ne taas levitettiin ohueen ja alettiin kuivata aina joskus sekottaen. Lämmön täytyi silloin olla tasainen ja kuivaava, ei löylylämmin. 

Kun maltaat olivat ihan kuivat, pantiin ne säkkeihin ja vietiin myllyyn, joka omalla peltotöyryllä korkeana ja komeana seistä törrötti. 

Maltaat jauhettiin karkeiksi, ja silloin mylly oli mielissään, tuppasi menemään semmoista vauhtia, että täytyi kääntää ja ottaa siipiluukut pois, eikä sitä sittenkään voinut ihan tuuleen kohdastaan kääntää, täytyi pitää vähän syrjittäin. 

Senjälkeen alkoi oluen teko. Yhtenä päivänä tämä valmistui, että seuraavana päivänä sai panna tynnöreihin. 

Suuri muuripata oli täynnä kuumaa vettä. Jauhot eli maltaset pantiin isoon tiinuun, johon vähitellen padasta kaadettiin kuumaa vettä, joka kerran perästä pantiin tiinun kansi tarkasti kiinni.

Jonkun ajan perästä otettiin neste tiinusta vähitellen pois ja pantiin toiseen tiinuun jäähtymään.

Ravat pantiin kyniin, joissa pohjalla oli tikut ja niiden päällä kauran olkia - ravat tulivat päällimmäisiksi. 

Sitten valettiin rapain päälle katajavettä niin kauan, kun niistä makua lähti. Näin saatu neste kiehautettiin myöskin ja pantiin jäähtymään. 

Viimeksi pantiin molempiin osiin vähän keitettyä humalavettä, ja sitten kun olut oli tarpeeksi kylmää, pantiin käyte ja molemmat tiinut sekotettiin yhtä voimakkaaksi. 

Aamulla olikin olut jo käynyt niin että oli parasta panna se tynnöreihin, joita oli kolme - jouluksi kaikkein isoin tynnöri, uudeksi vuodeksi ja loppiaiseksi oli vähän pienemmät. 

Kun olut oli tynnöreissä, lyötiin runtit tarkasti kiinni ja heti pantiin vahva taikinaiskos runtien ympäri, ettei pääsisi väljähtymään.

Kun olutta sitten tuotiin kaksikorvaiselle katajatuopilla pöytään, kuohui vaahto ihan korvien tasalla. Kun syödessä ryyppäsi tätä mehua, oli se niin voimallista, että ihan rupesi väsyttämään; mutta perästä tuli hyvä olo ja vahvuuden tunne.

Oli se todellakin hyvää ja makeata tämä omatekoinen jouluolut, kun se oli kotoista alusta alkaen, maltaat kotipellon antamia - vieläpä kotimyllyn jauhamiakin... Ja kuta vanhemmaksi olut tuli, sitä voimallisempaa se oli. Loppiaistynnöri oli jo niin vahvaa, että täytyi vähän vedellä sekottaa, jos aikoi sitä janoonsa juoda. 

Jouluvalmistuksiin kuului myöskin huoneiden pesu. Isotupa ensin, sitten kammarit, kaikki pestiin ja puhdistettiin parhaalla tarkkuudella. 

Vielä meni pari päivää leipomiseen ja talkkunoiden tekoon. 

Lähteet:

Aleksandra Karhu: Savutuvasta maailman maantielle. Savon sanomat 25.10.1928 NO 124, 30.10.1928 NO 126, 13.11.1928 NO 132, 31.01.1929 NO 13, 21.03.1929 NO 34 B, 08.08.1929 NO 87, 17.08.1929 NO 91, 24.08.1929 NO 94, 27.08.1929 NO 95, 29.08.1929 NO 96, 31.08.1929 NO 97, 03.09.1929 NO 98, 05.09.1929 NO 99, 10.09.1929 NO 101, 17.09.1929 NO 104, 19.09.1929 NO 105, 24.09.1929 NO 107, 01.10.1929 NO 110, 29.10.1929 NO 122, 31.10.1929 NO 123, 05.11.1929 NO 125, 14.11.1929 NO 129

Karhuvuoren haltijatar: Jouluksi kynttilät

Aleksandra Karhu kuvaa muistelmassaan jouluvalmisteluja kotitalossaan Rautalammilla 1850- ja 1860-lukujen tienoilla seuraavasti.

Oli joulunalusaika ja alkoi olla itkät puhteet. Joulu läheni lähenemistään.

Hiljaisessa tuvassa alkoi keskustelu: "Mitenkäs se on hänä syksynä kynttelien teko", alotti Amalia, "kun joulu on jo ihan kynnyksellä ja kynttelit ovat vielä talipalloina?"

"Ai, tosiaankin!" äiti vastasi, "nythän tässä tuleekin jo kiire! - Nyt on tyttösten ryvettava ihan tänä iltana sydämiä laittamaan! Menkääpäs ottamaan takkatuvan vintiltä kynttelitikut! Minä haen sydänlangat aitasta ja leikkaan ne valmiiksi, että saatte heti kiertää tikkuihin ja talita... Lyhtykyntteliä pannaan aina viisi yhteen tikkuun, pitkiä joulukyntteliä ainoastaan neljä, ne kun tulee kastaa paksumpia..."

"Eikös me saada taas muutama kolmihaarainen kuntteli jouluksi?"

"Saattehan niitä pari laittaa, mutta laitetaan niitä yksi tikkuunsa, ne kun ovat pahemmat kastella kuin toiset."

Se oli mieluista työtä. Siinäpä suhina kävi, kun talittiin kynttelinsydämiä!

Sitten heti päivän tullen talin sulamaan ja vettä varistamaan! Kun ne saatiin kuntoon, otettiin vanha pystykirnu, jota ei enää voin tekoon käytetty: siihen kaadettiin ensin kiehuvaa vettä puolilleen, sitten pantiin sulattu tali, niin että kirnu tuli ihan täyteen. 

Nyt äiti ja Amalia kastelivat ensin joulukyntteliä; alussa oli pidettävä tarkalla, että tulivat suoria. Sitten mekin jo saimme kastella niitä; ja lyhtykynttelit saimme tehdä ihan kaikki. Oli vaan aina katsottava, että kirnu oli täysi, ettei tullut pitkäkaulaisia... Jos ei ollut tali-liuvosta, niin piti lisätä kuumalla vedellä. - Tämä oli meistä oikein mieleistä työtä, kun oli vielä ne kolmihaaraisetkin joukossa... Kynttelitikkuja oli monta kymmentä ja ne järjestettiin kasteltaessa kahden pitkän puun väliin riippumaan, nii että kun oli kaikki kasteltu, alotettiin toistamiseen aina ensipäästä; näin ne ennättivät jähmettyä tarpeeksi eivätkä tulleet kuppulaisia...

Näin kasteltiin siksi, kunnes kynttelit olivat riittävän paksuja. Sitten sai talikirnu jäähtyä ja talin jäännöshiutaleet otettiin kirnusta ja pantiin tervan sekaan kärryjen voiteeksi.

Viimeksi otettiin kynttelit tikuista pois ja järjestettiin vartavasten tehtyihin laatikoihin, joulukynttelit isompaan ja lyhtykynttelit pienempään laatikkoon.

Itse saimme hoitaa ne kolmihaaraiset. Ne asetettiin tikkuineen riippumaan tuvan seinälle, että olivat siinä joulua muistuttamassa...

Lähteet:

Aleksandra Karhu: Savutuvasta maailman maantielle. Savon sanomat 25.10.1928 NO 124, 30.10.1928 NO 126, 13.11.1928 NO 132, 31.01.1929 NO 13, 21.03.1929 NO 34 B, 08.08.1929 NO 87, 17.08.1929 NO 91, 24.08.1929 NO 94, 27.08.1929 NO 95, 29.08.1929 NO 96, 31.08.1929 NO 97, 03.09.1929 NO 98, 05.09.1929 NO 99, 10.09.1929 NO 101, 17.09.1929 NO 104, 19.09.1929 NO 105, 24.09.1929 NO 107, 01.10.1929 NO 110, 29.10.1929 NO 122, 31.10.1929 NO 123, 05.11.1929 NO 125, 14.11.1929 NO 129

Tapaninpäivä Juvalla 1815

Ote Viljo Tarkiaisen artikkelista Tietoja vanhoista joulutavoista Etelä-Savossa Joulutunnelmassa 1912.

Ensimmäinen joulupäivä oli luonteeltaan vakava. Mutta Tapanina sitten alkoi huvipuoli. Heti ylösnoustua lähdettiin usein »Tahvanan ajoon» s. o. kiiruhdettiin reellä ja välistä ratsainkin naapuritaloon väkeä herättämään ja saatiin siitä palkinnoksi viinaryyppy miehen suuhun ja kauravakka hevosen eteen. Ratsastettiinpa välistä ovesta suoraan tupaan, jos pihtipielien korkeus sen salli, ja syötettiin kauravakka hevoselle pirtin pöydältä. Koko päivä käytiin kylää ja iltasilla kokoontuivat nuoret johonkin taloon leikkimään ja tanssimaan. Kirjallinen tietomiehemme, joka on suomalaisen kirjallisuuden historiassa tunnettu Kaarlo Akseli Gottlund, on päiväkirjassaan kertonut, minkälaisilla menoilla Tapanin iltaa vietettiin Juvan pitäjän kirkonkylässä vuonna 1815. Kertomus kuuluu suomennettuna näin:

»Me läksimme pappilasta, kun kaikki olivat nukkuneet, kello 10, mustat turkit käännettyinä nurin ja naamarit kasvoilla. Kirkon luona ajoi kaksi reellistä ohitsemme. Kun me tulimme Ulmaiseen, oli kaikki hiljaista, sillä koko väen paljous oli lähtenyt pitäjän tupaan. Sinne menimme mekin perästä. Matkalla tapasimme Rimpin ja Jeremiaan, joka makasi lumihangessa turkki nurin päällä ja olkiköynnös kaulassa. Hän solkkasi hiukan saksaa ja venättä. Hänen kanssaan me menimme tupaan, joka kohisi täynnä väkeä.

 

Minä otin kohta naamarin pois kasvoiltani, mutta Weber ei ottanut. Jeremias, joka näytti olevan joukon johtaja, laittoi ensin myllyn pyörimään siten, että pieni poika makasi lyhyellä penkillä hevosloimella peitettynä. Penkin alla hänen kohdallaan oli pieni pata ja siinä pieni kivi. Kun ensin oli muka saatu vilja lestyksi, teki mylläri omituisia kiemurteluja ja puukkasi poikaa takaapäin polvellaan. Silloin alkoi poika pyöritellä kiveä padassa ja se synnytti aivan samanlaisen äänen kuin mylly. Kun hän laittoi hienompia jauhoja, hieroi hän sitä hiljemmin ja kieritteli samalla ruumistaan omituisissa asennoissa.

 

Lisäksi laittoi Jeremias sahan käymään (jota leikkiä he sanoivat sahasilla-oloksi). Hän pani joukon poikia istumaan vieretysten ja joku heistä esitti ratasta ja toiset pölkkyjä j. n. e. Ja hän määräsi kaikille oman äänen. Ensimmäinen ääni, jota esitti keskellä riviä istuva poika, oli kuvaavinaan ränniä, josta vesi virtasi poristen, ja hänen äänensä oli löröntöttölörö; samalla hän teki ruumiillansa kierroksia, niin että hän pyöri ympäri ja niin myös koko saha. Se oli hyvin sahan näköistä ja kaikki toimi erinomaisesti. Itse hän oli mukana sahaamassa uunin luona.

 

Sen jälkeen tuotiin vene vetämällä sisään. Siinä istui venäläinen pappi onkimassa paukkupiiska kädessä. Hän oli yltä päältä rasvassa, lauloi ja polskutteli tuon tuostakin. Joka kerta kun hän sai suuren kalan, teki hän ristinmerkin ja kiitti Jumalaa. Joskus pääsi kala irti koukusta ja silloin menetti onkimies tasapainonsa ja suistui järveen. Kalat olivat pikkupoikia, jotka tarrasivat kiinni piiskaan. Sitten kala keitettiin ja syötiin... Kaloina oli silloin vanhoja virsuja ja kintaita.

 

Sitten tuotiin tupaan hevonen, jonka muodosti kaksi poikaa, joilla oli luokit ja jotka oli sidottu selätysten toinen toiseensa. Tällä hevosella hän (Jeremias) ratsasti ylt’ympäri tupaa. Sen jälkeen hän rupesi kauppiaaksi, joka oli maatilan omistaja. Maatilaa esittivät kaikki huoneessa olijat. Nämä olivat paistettuja kanoja y. m. s., joita hän käski renkinsä Jussi Antreksen kyniä ja joita vietiin toisiin taloihin. Hän lahjoitteli niitä eri paikkoihin. Lopuksi hän matkusti itse kotiinsa kauniissa ajoreessään. Rekenä oli kelkkaan sidottu, ylösalaisin käännetty vesisaavi, johon hän itse kömpi istumaan. Häntä seurasivat palvelijat, jotka viimein kaatoivat hänet lumihankeen. Jussi Antreas oli suuri vekkuli, pyöritteli häntä monta kertaa ympäri, mutta auttoi hänet taas jalkeille, kun häntä kiiteltiin ja kun hän sai ryypyn vesipytystä ja viinaleipäpalasen.

 

Sitten leikkivät tytöt ja tanssivat. Heidän sokkosilla olonsa oli semmoista, että he tekivät piirin, jonka keskeen yksi asetettiin silmät kiinni sidottuina ja hänen piti tuntea toinen. Sillä aikaa laulettiin. Sitten tanssittiin venäläinen tanssi, joka muistutti hiukan masurkkaa. Kustaa Pettander tuli sinne myös. Kello 1 me läksimme kotiin. Hän läksi meidän mukaamme. Me istuimme ja pelasimme kontraa kello neljään asti. Silloin tuli isä meitä katsomaan.»

Kuva: Julhelgskyrkan : illustrerad jultidning för barn 1916 

Joulu 1700-luvun kartanoissa

Gunnar Suolahden Joulutunnelmassa 1917 julkaistu teksti

Pitkinä, pimeinä puhteina joulun alla oli 1700-luvun herraskartanoissa paljon työtä ja puuhaa. Nokisessa, hiukaisevan lämpöisessä väenpirtissä kömpivät piiat ja rengit jo kahden tienoissa aamuyöstä haukotellen ryijyjensä ja lampaanvuotiensä välistä alottaakseen pärevalkean äärellä askareet. Rasittava riiheämisaika oli jo ohitse ja pellavat oli häkylöity, mutta syysteurastuksen jäljiltä oli siankinkut liotettava suolavesipurtiloissa sekä kylmässä savussa savustettava, makkarat oli laitettava, ja lapsetkin olivat mukana, kun valettiin talikynttilät kastamalla niitä kuumaan kupariseen kynttiläkirnuun. Kodassa keitettiin jouluviinaa ja mallassaunassa imellytettiin lakanan päällä maltaat kotiolutta varten, joka suuressa muuripadassa valmistettiin voimakkaaksi. Ja sitten leivottiin joulunedellisinä päivinä suuret taikinat. Mutta sitäpaitsi riitti aamuja iltapuhteiksi askaretta kehruussa ja suurimoitten jauhuussa. 

Miesten piti ehtiä halkojen ajosta ja rekien veistelystä kaupunkiin tuomaanmarkkinoiksi. Metsäiset taipaleet he makailivat viljasäkkien päällä reessään sekä palasivat takaisin pää pohmeloisena kauppiaitten viinaksista kulettaen mukanaan isäntäväen tilaamaa joulutavaraa, ryyti- ja teekääröjä, viiniankkuria, lautasia, olut- ja viinilaseja, nauha- ja kangasrihkamaa. 

Sitten tuli aattona paljon puuhan jälkeen lepo ja rauha. Kaikin käytiin joulusaunassa. Sitten alkoi pyhä jouluyö, jolloin sanottiin henkien ja haltijain liikkuvan pihannurkissa ja eläintenkin talleissa ja navetoissa saavan keskiyön hetkiksi puhelahjan. Silloin oli talonväen muka viisainta pysytellä kotinurkkien sisäpuolella. Väentuvassa istui vanhempi väki illallisen jälkeen olutkulhojen ääressä pöydän takana. Permanto oli peitetty oljilla ja nuoremmat siellä tanssivat piiritanssia; väliin olivat tytöt piirissä yksinään, väliin nuoretmiehet mukana, aina miten laulun sanat ja tanssin meno vaati. Joku kartanon vanhimmista palkollisista, joka osasi vanhan ajan laulut, oli ylinnä äänessä, laulellen esim. vanhaa ruotsinmukaista:

I Präämen haaver ja vantra 

Perfuttan keinun tallana 

O haaver looti hämti sänti 

Ortor o ruusor 

Linnun laulan prassika.

Taitekattoisessa kartanossa sillävälin herrasväki piti iloaan. Hyvissä ajoin oli tuttavien ja tuttavientuttavien kautta koetettu hankkia itsekullekin jotakin mieleistä joululahjaa. Mutta saanti oli sittenkin vaikeaa, jonkavuoksi kaikenlaisilla pikku yllätyksillä, runopätkillä y. m. koetettiin korvata lahjojen vähäistä lukumäärää. Niinpä teki kuuluisa Yrjö Maunu Sprengtportenkin viettäessään 1770- ja 1780-lukujen vaihteessa joulua kodissaan Brahelinnan everstinvirkatalossa. Hän toimitti niin, että perheessä vierailevalta nuorelta neidiltä juuri ennen aattoiltaa hävisi kultasydän, jota tämän oli ollut tapana kantaa kaulallaan, ja samoin katosi eräältä upseerilta lapikas. Jouluiltana heitettiin ovesta käärö, joka oli osotettu lapikastaan kaipaavalle upseerille ja jonka päällystään tällainen runo oli kirjoitettu: 'Kun olut on lopussa ja Chloris karkaa, pane lapikas jalkaan: silloin viluttaa ihmisparkaa’. Ja vähän ajan päästä koputettiin taas ovelle ja sisään heitettiin pieni käärö kadotettua sydäntään surevalle tytölle; käärölle oli kirjoitettu: 'Työläs on omistus sydämen varastetun, kas, pikku hupakko, täss’ on sun’. Aattoillan iloinen yhdessäolo lopetettiin useassa kartanossa hartaalla jouluvirrellä. 

Jouluaamuna tuli sitten aikainen lähtö kirkkoon. Enemmän kuin milloinkaan muulloin oli silloin kirkkomäki mustanaan väkeä. Keräännyttiin kirkkotallien äärelle ja seisoskeltiin kirkon seinävierillä odottamassa papinkellon soimista sekä katsomassa vallasväkien saapumista kuomureissään. Näillä oli parasta päällänsä. Naisilla yllään heleänväriset, kärpännahoilla päärmätyt turkkinsa, joissa päällys oli vaaleansinistä hollannin damastia taikka viheriän- ja valkoisen raitaista rastisiljia; herroilla puuteroitu tekotukka hatun alla, manchesteriliivit ja silkkisukat. Ja sarkapukuisissa talonpoikaisryhmissäkin näkyi tyttöjen punasilkkisiä kaulaliinoja, emäntien hopeasolkia ja silkkimyssyjä sekä värikkäitä turkkeja. Istuttiin sitten ahtaasti penkeissä; kukin arvonsa mukaisessa järjestyksessä esivallan vahvistaman penkkijaon mukaan. Virsiä veisattaessa oli osa seurakuntalaisia eri äänessä kuin veisuuta johdattava lukkari, ja kirkkoherran saarnatessa eriskummaiseen laulavaan tapaansa katseltiin syrjäsilmällä kirkkoväen pukuja ja naiset supattelivat penkeissään keskenään. Vallattomat poikaviikarit seisoivat kuorissa papiston silmälläpidon alaisina. Mutta hökkeleissä kirkkomäellä anniskelivat salakapakoitsijat ilojuomaansa, ja useasti sattui, että jumalanpalveluksen juhlallisuutta häiritsi jokin juopunut sanankuulija, joka papin varoituksista välittämättä oli seurannut sananlaskun neuvoa: 'Juoman jouluna pitävi, syödä lihaa laskiaisna.' 

Kirkkomäellä kutsuttiin pappilan väki ja muita vallasperheitä päivällisille kartanoon. Kun tiukujen ja aisakellojen soidessa tultiin perille, oli pitkä pöytä ruokia kukkurallaan, ja raskaista hopeamaljoista, jotka nimikirjaimista sekä valiolauseista tunsi vanhoiksi perintökaluiksi, juotiin valkoista ranskanviiniä kotioluen asemasta. Lapsilla oli eri pöytänsä sivummalla. 

Ja sitten jatkettiin vierailuja milloin missäkin kartanossa kaiket joulupyhät aina Nuutin päivään asti. Usein ajoi pihaan monta reellistä ihan odottamatta, viulut ja huilut olivat mukana, ja monesti nousivat vanhat kankeat talonherratkin korttiensa ja piippujensa äärestä yhtyäkseen tanssiin. Leikittiin panttileikkejä ja kyselyleikkejä. Jokaisen piti kirjoittaa vastauksensa samaan kysymykseen ja piti arvata minkä vastauksen kukin oli antanut. Kysyttiin esim.: 'Mikä on suurin huvinne?' Ja vastauksissa oli toinen puoli leikkiä, toinen totta, kun kirjotettiin esim. näin: Metsästellä. - Kaunis poloneesi. - Kiusotella lähimmäistäni. - Soittaa klaveeria. - Lukea rakkauskirjeitä. - Jokin keimaileva neitonen saattoi ilmoittaa: Laittaa tukkaani muodin mukaan, katsoa kuvaani peilistä, somistautua. - Haaveellisempi tunnusti: Kävellä kuutamossa, ajatella mielitiettyäni; taikka: Hiljaisuudessa harjoittaa hyväntekeväisyyttä. - Ja jotkut vallattomista nuorista herroista: Puhua lorua, olla mustasukkainen, olla rakastunut, pelata korttia j. n. e. Ja kun tuli kysymys siitä, mistä kukin pitää, niin saatettiin vastata: Maaseudusta elonkorjuuaikaan. - Ilmalinnain rakentamisesta. - Vaeltavana ritarina olemisesta. - Lapsuuden onnellisten päiväin muistelemisesta. - Kaksimielisyyksien puhumisesta. - Joutumisesta pian avioliittoon. - Käsittää, miten seuruetta huvitti, kun tuollaiset puolileikilliset toivomukset toinen toisensa jälkeen tulivat tunnetuiksi. 

Mutta jouluhuvien väliajoilla pitivät sekä isäntä että rengit tarkoin silmällä säiden vaihteluita. Sillä yleisesti tiedettiin, että alkavan vuoden kuukaudet tulisivat sääsuhteiltaan täsmällisesti vastaamaan kahtatoista joulunjälkeistä päivää. Kesken iloa saattoi niinmuodoin aavistus ensi syksyn kadosta ahdistaa mieltä. Ja kun rengit syyskesällä näkivät viljapellon pahasti lakoutuneeksi ja sekaiseksi, kuiskailivat he keskenään sen johtuneen siitä, että joko isäntä tai sitten kylvömies joulupäivänä oli ollut juovuksissa.

Kuva. Albert Gebhard. Joulutunnelma 1912

Jouluaatto 1840-luvulla

Betty Elfvingin (1837-1923) Uudessa Aurassa 21.12.1913 julkaistu kirjoitus. Ajoitus, nimi Iikka ja Tammisaari viittaavat siihen, että Elfving kertoo omasta lapsuudensa joulusta vuoden 1843 paikkeilla. Varhaisin joulukuusi Suomesta tunnetaan vuodelta 1829, joten sellainen säätyläisperheessä runsas kymmenen vuotta myöhemmin ei ole mahdottomuus. Perheen isä oli piirilääkäri.

Kaupungin nuorison on miltei mahdoton käsittää, mitä ponnistusta kodeissa vaadittiin entiseen aikaan joulun lähetessä. Silloin ei ollut leipureita, pesolaitoksia, kauppahalleja, karamellitehtaita, kaikkea sitä, mitä meidän aikamme pitää välttämättömänä. Se seikka, mikä ennenkaikkea eroittaa entisen ja nykyisen toisistaan on varallisuusasema koko Suomessa. Harvoja poikkeuksia lukuunottamatta olivat kaikki ihmiset enemmän tai vähemmän köyhiä, mutta jouluksi uhrasi jokainen mielellään jotakin, mikäli mahdollista. Ja mitä lähemmäksi tuo suuri päivä tuli sitä enemmän kasvoi lasten rauhaton kaipaus. Joulukinkku oli jo höyrynnyt kodin suuressa padassa ja joulukuusi oli kannettu sisään; mutta kuitenkaan ei päivä tahtonut milloinkaan loppua, iltaan oli aika hirveän pitkä. 

Eräs veli ja sisko, 6 ja 7- vuotiaat kertoivat, kuinka heidän kaikkien aina pienimpään 1-vuotiaaseen asti täytyi mennä nukkumaan päivällisen jälkeen. Kuten tavallista, oli syöty klo 2, mutta kuusi sytytettiin vasta 1/2 7 eikä sitä ennen kukaan vanhempia paitsi, jotka vaatettivat sen, saanut nähdä vilaustakaan siitä. Lastenhoitajatar ei ollut vielä valmistelujaan päättänyt, ja rauhoittaakseen hyörivää joukkoa, asetti hän kunkin paikalleen käskien jokaisen sulkea silmänsä ja nukkua tai ainakin pysyä hiljaa. Kun kaikki oli valmista, piti heidän nousta ylös pesemään ja pukemaan itseään. 

Lapsille tämä oli kauhea tuomio, mutta vanha Iikka oli auktoriteetti, jota täytyi totella. Kaikella kärsimyksellä on kuitenkin loppunsa. Lastenkamarin lukittu ovi avautui, ja pääsy kodin pikku saliin oli vapaa. Jo tämä sai sydämen lyömään. Ja tuolla seisoo joulukuusi säteillen valoa oksat piparkakkusydänten ja tähtien, saksalaisten omenien ja mamselli Ramillonin tekemien konfettien koristamina. Kaikesta tästä ihanuudesta saivat lapset valita sen, mistä enin pitivät, mutta aluksi ainoastaan yhden. Meidän ajastamme se voi näyttää ankaralta, mutta silloin ei katsottu asiaa niin. Pienimmälläkin pienokaisella oli oma arvonsa, ja sitäpaitsi oli sangen elähyttävää ensin valita itse ja sitten katsoa, minkä toiset valitsivat sekä vertailla eri lahjoja keskenään. Erityistä mielenkiintoa herättivät karamellipaperit, sillä vaikkei ainakaan mamselli Ramillonin karamellipapereissa vielä ollut kiiltokuvia, saattoi kuitenkin tapahtua, että löytyi pieni väritetty kuva, painettu Saksassa, sopivine allekirjoituksineen, jonka merkityksen ainoastaan isä ja äiti ymmärsivät. Semmoinen paperi oli kallisarvoinen, ja illempänä se tavallisesti lahjoitettiin Iikalle, joka kätki sen virsikirjaansa jonkun mielivirtensä kohdalle. Talon palvelijat olivat sisällä, ja saivat hekin kestityksensä samassa hauskassa piirissä. Mutta ulkoa porstuasta kuului ääniä, ja kun lähdettiin sinne, seisoi siellä kolme tähtipoikaa, jotka pyysivät saada laulaa. He olivat tietysti tervetulleet, ja nyt nähtiin jotakin ihmeellistä. He olivat puetut valkoisiin kauhtanoihin ja vyöllä vyötetyt he olivat niinkuin Itämaan viisaat miehet. Suurena, koreana ja kirkkaana paloi heidän tähtensä, mutta kellään ei ollut vielä aikaa tarkastaa sitä, sillä siellä takana oli paljon muutakin. Siellä olivat Betlehemin paimenet ruskeissa kauhtanoissaan, neitsyt Maaria suuressa, kirjavassa vaipassaan, julma kuningas Herodes, karhu seisoen kahdella jalalla sauva etukäpälässä, vieressä pieni poikanen luultavasti kuvaten sitä, että raa'inkin luonto kaipaa rauhaa pyhän joulujuhlan aikana. 

Tähtipojat osasivat monta laulua, jotka kaikki koskivat jouluiloa ja sen merkitystä, mutta ei ollut aikaa kuulla niitä kaikkia, sillä ilta kului ja pikku väki alkoi tuntea väsymystä. Kun isä oli pannut venäläisen hopearahan yhden tähtipojan käteen, kumarsivat he tyytyväisinä ja poistuivat. Nyt paloivat lapset taas joulukuusen luo, josta uudelleen saivat luvan ottaa makeisia. Mutta samassapa avautui ovi porstuaan ja kääre lensi sisään. Joululahja! Nyt kävi ilo äänekkääksi, sillä heti tuli toinen ja kolmas. Mikä ilo juosta noutamaan niitä, yhdentekevää, kelle ne olivat. Kukaan ei jäänyt vaille. Siinä oli lämpimiä kintaita tai muuta talven varalle, kelkka, keppihevonen, kaksi nukkea vahapäineen. Ehkei silloin vielä tunnettu porsliininukkia. Aikaa, vaivaa ja rahoja olivat vanhemmat uhranneet tämän ilon esiinkutsumiseksi, mutta sitten saivat hekin runsaan palkintonsa. Kun kaikki näytti jo olevan lopussa, kannettiin sisään suuri tynnyri täynnä saksalaisia omenia Lyypekistä sekä rusinalaatikko Espanjasta, Herra tietää, miten ne omin päin olivat tulleet Loviisasta Tammisaareen. Mutta täällä ne nyt olivat tervehdyksineen isoisältä ja isoäidiltä. Kaikki ymmärsivät, mitä merkitsi omistaa talossa sellaista tavaraa, mutta kukaan ei koskenut ainoaankaan rusinaan. Pitihän lahjojen kestää koko talvi. 

Kynttilät kuusessa olivat palaneet loppuun ja päivä oli pulkassa. 

Kuva: Tanskalainen Punch 52/1892. Wikimedia. 

Kellonsoitot ja rummutukset 1870-luvun Raumalla

Rauman raatihuone
Aalto-yliopiston arkisto
D4_21_3_1912_026

E. Ljungbergin käsikirjoituksen suomennoksesta Rauma : käsikirja matkustajille (1895)

Vaikka useimmat niistä tavoista, joista tässä tahdomme puhua ovat tauonneet, kannattaa ehkä kuitenkin historiallisessa suhteessa niistä kertoa, etenkin koska niitä vielä 1870-luvulla tarkasti noudatettiin.

  

Jota e. p. p. kello 10 ja joka j. p. p. kello 4 läpättiin yhdeksän kertaa kirkontornissa. Tämä tapa johtui katolisilta ajoilta ja oli oleva muistutus siitä, että Kristus yhdeksännellä hetkellä heitti henkensä.

(Kyseessä tosiaan taisi olla katolinen tapa eli n.s. Angelus-soitto. Keskiajalla niillä kutsuttiin rukoukseen kolmasti päivässä ja nimi Angelus juontuu rukoustekstin alkusanasta. Verkkosivuilla yhdeksän lyöntiä selitetään Kristuksen kuolinhetken sijaan kolminkertaisella kolminaisuudella..) 

 

Kevät- ja kesäaikana aina 1 p:stä huhtikuuta syyskuun 1 p:ään asti soitettiin raastuvantornissa kello 4 aamulla ja kello 8 illalla. Tämä soitto kutsui satamassa käyvän työväen työhön ja sieltä kotiin.

 

Joka ilta vuosi umpeen rummutettiin kello 9 illalla raastuvanportailla. Tämä oli kehoituksena nnorille ja vanhoille kiltisti kömpimään omaan koppiinsa.

 

Rukouspäivän edellä rummutettiin myöskin. Rummuttaja kävi silloin ympäri kaupunkia, pärrytti rumpuaan katujen kulmissa ja kehoitti korkealla äänellä yleisöä pitämään rukouspäivää pyhänä.

Tämä on muuten tapa. jota vieläkin noudatetaan.

 

Yön hetkinä kulki palovartijoita pitkin katuja ja ilmoittivat valppautensa siten, että he omituisella nuotilla laulaa lirittelivät:

„Kello on 12 lyönyt, (riippuen tunnista) 

Aina kaupungin Jumala varjelkoon 

Ja tulesta palosta suojelkoon

Kello on 12 lyönyt."

 

Mitä jouluun tulee, niin oli tavallista, että kaupungin lapset jouluaaton aamulla kävivät taloissa ja saivat siellä leivän, kynttilän tai lantin. Lapset lauloivat silloin vanhan joululaulun:

"Hyvää huomenta toivotamme täällä joka hengelle.

Isännille, emännille sekä kaikelle väelle"

 

Jouluaaton puolipäivän aikana rummutettiin raastuvan portailla. Vanha lippu pistettiin raatihuoneen ikkunasta ja viskaali luki kehoituksen kaupungin asukkaille pitämään joulurauhaa. Tätä kaunista vanhaa tapaa noudatetaan vieläkin, joskin jokseenkin muuttuneessa muodossa, s. o. rummuttamisen sijaan soittaa kaupungin soittokuuta virren ja muutamia isänmaallisia lauluja.

.