Inkoon, Karjaan ja Pohjan kirkot matkailukohteina vuosina 1858-1911

Uskalsin viimein tarkistaa viime syksyn avoimen yliopiston kurssin Tutkimusretkiä menneisyyteen modernisoituvassa Suomessa arvosanan. Viitoselta näytti, joten perinteiseen tapaan blogin täytteeksi suoritukseksi kirjoittamani essee.

Yksi Suomen muinaismuistoyhdistyksen ja myös sen vuosina 1871-1902 tehtyjen taidehistoriallisten tutkimusretkien tavoitteista oli tuoda tietoa muinaismuistoista kansalle.[1] Tiedon jakamisen saattoi toivoa lisäävän kiinnostusta muinaismuistoja kohtaan ja halukkuutta niiden suojeluun. Keskiaikaisten kirkkojen osalta kiinnostus olisi suojelun ohella voinut näkyä kirkkoihin kohdistuneina vierailuina, vierailuista kirjoittamisena ja vierailuihin kehoittamisena. Sitä, missä määrin tällaisesta on merkkejä, tarkastellaan tässä esseessä lähekkäin sijaitsevien Inkoon, Karjaan ja Pohjan kirkkojen kautta. Vuoden 1885 kolmas taidehistoriallinen tutkimusretki kävi Karjaan ja Pohjan kirkoissa. Inkoon kirkossa ei käynyt mikään retkistä.[2] Nykyään ne ovat suosittuja kohteita Helsingistä lähtevillä historia- ja arkeologiaretkillä.

Lähteinä käytetään vuosina 1858-1911 ilmestyneitä kotimaan matkailijoille suunnattuja opaskirjoja, matkustamiseen kannustavia artikkeleja sekä suomalaisten kirjoittamia matkakertomuksia. Opastaminen ja kannustaminen lisääntyivät merkittävästi, kun vuonna 1887 perustettiin Suomen matkailijayhdistys, jonka tavoitteena sääntöjensä mukaan oli “sekä maan omissa asukkaissa että ulkomaalaisissa herättää mieltymystä matkustuksiin tässä maassa ja tehdä ne helpoiksi, laajentaaksensa siten sen luonnon ja kansan tuntemista”.[3]

Matkailjayhdistyksen perustamista edeltävinä vuosikymmeninä opaskirjallisuus on ollut vähäistä. Ensimmäisen Helsingin ulkopuolelle ulottuvan matkaoppaan kirjoitti Gustaf Johan Philip Armfelt, joka oli syntynyt Pariisissa, matkustellut Suomen ulkopuolella ja oli taiteellisesti suuntautunut. Vuonna 1858 ilmestynyt Handbok för resande i Finland esitteli kaikkiaan 250 kohdetta aakkosjärjestyksessä eli paljastamatta niiden välisiä etäisyyksiä ja kulkuyhteyksiä.[4] Näihin kohteisiin kuuluivat Inkoo, Karjaa ja Pohja pitäjinä. Ainoastaan Pohjan tekstissä mainitaan kirkko, jonka Armfelt ilmoittaa olevan harmaakivisen ja todennäköisesti jo 1200-luvulta ja näin ollen maan vanhimpia.[5]

Ilmeistä syytä sille, että juuri Pohjan kirkko mainittiin, ei ole. Kaikki kolme kirkkoa muistuttavat ulkoisesti toisiaan. Karjaan ja Pohjan kirkot on rakennettu ajallisesti lähekkäin 1400-luvun kolmannella neljänneksellä, todennäköisesti ainakin osin samojen tekijöiden käsin. Karjaan kirkko on Pohjaa suurempi ja molempia pienempi Inkoon kirkko on ainakin nykyasussa päädyltään näyttävin. Yhdessäkään näistä kirkoista ei ollut keskiaikaisia seinämaalauksia näkyvillä.[6] Pohjan kirkko erosi kyllä sekä Karjaasta, Inkoosta että monista muista kirkoista lukuisten hautajaisvaakunoidensa ja lasimaalaustensa vuoksi, mutta näitä Armfelt ei maininnut.[7] Sekä Inkoon että Pohjan kirkot olivat lähellä satamia sekä suurta rantatietä ja näin kulkureittien varrella. Karjaan kirkko jäi näitä etäämmälle rantatiestä. Se tuli aiempaa saavutettavammaksi, kun Hyvinkää-Hanko -rata avattiin vuonna 1873.

Armfeltin kirja ei näytä kotimaassa synnyttäneen matkailuinnostusta. Ainakaan läntiselle Uudellemaalle suuntautuneiden retkien raportteja ei sanomalehdistä löydy ennen vuotta 1884. Tuolloin raportoitu, mahdollisesti edellisenä kesänä tehty, matka on alkanut rautateitse Hyvinkäältä.[8] Innokkaasti kuvattiin Mustion ja Fagervikin ruukkeja ja Raaseporissa matkalaiset sivistivät kyytimiestään muinaismuistojen merkityksestä. Matkalaiset poikkesivat useissa kirkoissa, joten Karjaa ja Inkoo lienevät jääneet väliin vain siksi, että reitti ei kulkenut niiden läheltä. Matkalla Fiskarsiin ohitettiin Pohjan kirkko, jossa myös poikettiin, sillä todettiin

Luultavasti on tämä pitäjä perustettu kohta jälkeen kristinopin istuttamista maahamme. Kivikirkon rakennusmuotokin todistaa tätä ja kirkon kuorissa on kivi, jonka alla lepäävät erään katoolisen papin, Simon Nurch'in, maalliset jäännökset. Jos tahdotaan uskoa kirjoitusta kivellä, oli hän lähes 200 vuoden vanha. Hautausmaalla on useoita kauniita hauta patsaita.

Nykyaikaiset kirkon kuvaukset eivät mainitse keskiaikaista hautakiveä vaan usein 1590-luvulta olevan sotaeversti, Suomen käskynhaltija Nils Boijen ja hänen vaimonsa Brita Kristerdotter Hornin hautaa peittäneen ison kalkkikivisen laatan. Siitä milloin se on nostettu lattiasta ja minkä vaiheiden jälkeen päätynyt nykyiselle paikalleen läntisessä eteisessä ei ole käytettävissä tietoa.[9] Taidehistoriallisen retken varsinaiset raportit todennäköisesti paljastavat sen olisiko hautakivi ollut 1880-luvulla nähtävissä.

Vain joitakin kuukausia tämän matkakertomuksen julkaisun jälkeen nimittäin muinaismuistoyhdistyksen neljän miehen retkikunta kävi Karjaan kirkossa, jonka holveissa erottui maalausta kalkkivärin alta, alttarilla lasinsirut kertoivat menneisyyden lasimaalauksesta ja kaksitoista keskiaikaista pyhimyskuvaa olivat tallella.[10] Pohjan kirkosta oli huomattavasti enemmän kerrottavaa julkisuuteen: lukuisat hautajaisvaakunat ja myös aatelisvaakunoita esittävät lasi-ikkunat.[11]

Nervanderin Hufvudstadsbladetissa julkaistuista matkakirjeistä ilmestyi suomeksi tiivistelmä.[12] Karjaan

“vanha, harmaakivistä rakennettu kirkko on yhtäläinen kuin maamme muut yhtäläiset kirkot aikaisemmalta ajalta. Ne ovat kaikki pilareilla jaetut kolmeen laivaan, joista kukin on jaettu pienempiin holveihin. Myöskin tässä kirkossa on ennen ollut kalkkimaalauksia, joita kumminkin nyt peittää kalkkiväri, niin että ainoastaan heikot jäljet osottavat, että kalkkikerroksen alla kuvia on olemassa. Suurimman työn tässä kirkossa antoi tutkijoille se kaunis kokoelma puuhun leikattuja pyhimyskuvia, joita siinä vielä säilytetään.”

Pohjan kirkko sai hieman pidemmän kuvauksen.

“Ulkoa nähden on Pohjan kirkko maamme tavallisten harmaakivikirkkojen kaltainen, vaan sisältä eroo se niistä siten, ettei sillä ole kuin yksi pilaririvi, joka jakaa kirkon ainoastaan kahteen eri levyiseen laivaan. Kirkko on sitäpaitse erittäin pimeä osaksi siitäkin syystä, että alttaritaulu, minkä on aikoinaan maalannut hovimaalari Ekman Turussa, peittää kuori-ikkunan. Muutamissa muissa kirkon ikkunoissa on vielä kolme lasimaalausta kauniissa, koreissa väreissä; ne kuvaavat eräiden aatelissukujen vaakunakilpiä. Kirkossa on muuten varsin paljon aatelisten puuhun leikattuja vaakunoita, jotka, kumma kyllä, jotenkin huolettomasti on sysätty yhteen urkulehterien alle. [...] Parempaa hoitoa ansaitsisivat myöskin kirkon vanhat pyhimyskuvat, joille niinikään olisi sijaa urkulehtereillä. Nyt ajelehtavat ne siellä täällä kelvottomalla tavalla.”

Eli näistä kahdesta kirkosta tämän jälkeen kirjoittavilla olisi ollut käytettävissään edes joitakin tosiasioita. Ekmanin maalaaman alttaritaulun olisi voinut mainita jo Armfelt, sillä hänen laatiessaan opasta taulu oli uusi ja taiteilija Suomessa tunnettu.

Pari vuotta tutkimusretken jälkeen, perustamisvuonnaan, Suomen matkailijayhdistys julkaisi kirjan Matkailu-ohjeita Suomessa. Se tarjosi tietoa sekä kohteista että liikenneyhteyksistä, painottaen jälkimmäisiä.[13] Läntinen Uusimaa sai oman kiertomatkansa, joka alkoi Lohjalta. Sinne pääsi Helsingistä rautateitse Hyvinkään kautta tai höyrylaivoilla, joista saattoi siirtyä hevoskyytiin Kirkkonummen Luomassa, Inkoon Bastubackassa, Tammisaaressa, Pohjan Pohjankurussa tai Hangonniemellä. Bastubacka oli aivan Inkoon kirkon lähellä ja Pohjankurusta näkyi Pohjan kirkko. Vain jälkimmäinen kirkko mainittiin oppaassa.[14]

Ehdotetun kiertomatkan reitti kulki Kiskolta Pohjalle, jossa kirkko ohitettiin matkalla yösijan tarjoavaan Sonabackan kievariin. Matkan jatkuessa sieltä takaisin Lohjalle oli mahdollista käyttää junayhteyttä Karjaan ja Kirkniemen pysäkkien välillä. Junaa odottamaan joutuvalle opas vinkkasi, että “voi käväistä katsastamassa Karjan kirkkoa, joka on 2 ½ kilom. koilliseen päin asemasta pienen Kirkkojärven (Kyrksjön) rannalla”.[15] Reittiehdotusta seurannut siis saattoi nähdä Inkoon kirkon ja Karjaan kirkkoon tutustuminen oli mahdollista, mutta aina ohitettiin Pohjan kirkko, jossa vierailu oli näin ollen helpointa.

Suomen matkailuyhdistyksen seuraavana vuonna julkaisema Matkasuuntia Suomessa (Reseruter i Finland) oli rakenteltaan edeltäjänsä kaltainen, mutta teksteiltään hieman pidempi. Opas lupasi huvimatkan läntiseen osaan Uuttamaata tarjoavan “paljo vaihtelevaisuutta”, johon sisältyi “vanhanaikaiset kirkot naiivillisine seinämaalauksineen”.[16] Kun useimmissa kirkoissa maalaukset olivat edelleen kalkkivärin alla, niitä saattoi nähdä merkittävissä määrin vain Lohjalla.

Kulkuyhteydet eivät olleet vuodessa muuttuneet. Edelleenkään ei Bastubackan yhteydessä mainittu Inkoon kirkkoa vaan ohjattiin jatkamaan matkaa hevoskyydillä Fagervikiin. Lisääntyneeseen tekstiin on mahtunut kahdesta muusta kirkosta minimaaliset kuvaukset. Pohjan “vanhanaikaisessa harmaakivikirkossa" oli “Ekmanin maalaama alttaritaulu ja Olof Gertmanin Tukholmassa kaivertama alttarikuva. Kellot ovat katoliselta ajalta.”[17] Karjaan 1400-luvulle ajoitetussa kirkossa “Saarnastuoli v:lta 1703 ja alttaritaulu, ruotsalaista tekoa saman vuosisadan lopulta, ovat nähtäviä. Sitäpaitsi on siellä Björnramin, Lewenin ja Stålarmin vaakunat.”[18]

Suomalaisen Robert Wilhelm Ekmanin maalaaman alttaritaulun mainitseminen on ymmärrettävää, mutta muuten kuvaukset tuntuvat mielivaltaisilta. Ainakaan sisällöllä ei ole selvää yhteyttä muinaismuistoyhdistyksen tutkimusretkestä julkisesti kerrottuun. Miksi Pohjan kirkonkellot olivat mielenkiintoisempia kuin lasimaalaukset? Kellojen ajoitus saattoi kyllä pitää paikkansa, sillä Markus Hiekkanen mainitsee osana Pohjan kirkon keskiaikaista sisustusta kaksi soittokelloa, jotka olivat 2000-luvun alussa Kansallismuseon perusnäyttelyssä.[19] (Syyskuussa 2019 Kansallismuseon salivahdeilla ei ollut mitään havaintoa kelloista, joita ei myöskään pikaisella käynnillä löytynyt.)

Vaikka rautatie oli paikoin käytössä, oli matkailu maitse edelleen haastavaa. Vaivattomin hupimatkailun muoto läntiselle Uudellemaalle oli siis höyrylaiva, jonka kannelta näki kolmesta kirkosta vain Pohjan Pohjankurussa, jos Inkoossa pysähtyminen osui keskiyöhön.[20]

Matkailuyhdistyksen tekemä työ lienee ainakin osaselitys sille, että sanomalehdissä julkaistiin vuosina 1889-1892 kolme pidempää matkakertomusta läntiseltä Uudeltamaalta, joka ei kuulunut maan suosituimpiin matkailukohteisiin. Eikä sen vetovoima perustunut keskiaikaisiin kirkkoihin. Pohjan kirkon saattoi mainita ilman mitään kuvailevaa sanaa.[21] Muuten monisanaisesti kirjoittanut matkailija ohitti kaikki kolme kirkkoa kuvaillen ainoastaan Pohjan kirkkoa sanalla vanhanaikainen.[22] Karjaalla käynyt ei pitänyt kirkon rakennustyyliä merkittävänä ja oli kiinnostuneempi läheisen teloituspaikan muistosta.[23]

Vähäistä kiinnostusta katoliseen keskiaikaan ja sen kirkkoihin kuvaa myös kevään 1894 uutisointi Emil Nervanderin Inkoon kirkossa tekemästä selvitystyöstä. "Taidehistoriallisessa suhteessa monta merkillistä kalkkimaalausta" oli löytynyt, mutta merkityksellisempi tuntuu olleen "silkkilippu, joka on kuulunut jollekin jalkaväelle ja jossa Ruotsin valtiovaakuna vielä on tallella".[24] Kesän lopulla Hufvudstadsbladet julkaisi Inkoon maalauksista Nervanderin oman artikkelin, joka ei näytä kiinnostaneen suomenkielisiä lehtiä suomentamiseen.[25] Pari vuotta myöhemmin osa Inkoon maalauksista peitettiin ja "ainoastaan toinen kuoriholvi ja se osa kuolontanssia, joka täydellisimmin on jäljellä" jätettiin näkyviin "uudellen maalattuina".[26]

Suomen matkailuliiton kustantamana julkaistiin vuonna 1895 August Ramsayn toimittama Vägvisare i Finland. Praktisk resehandbok.[27] Edeltäjiensä tapaan sen rakenne perustuu reitteihin. Aiemmin käsitellyn painoksen tapaan Pohjan kirkossa oli mainitsemisen arvoista kirkonkellot katoliselta ajalta. Inkoota ei ole kirjassa ollenkaan. Karjaasta mainitaan vain asema.[28] Matkailijoilta ei ilmeisesti enää odotettu valmiutta usean kilometrin huvikävelyyn kirkon nähdäkseen.

Enemmän paikallistietoutta oli Axel Fogelholmilla, joka nimimerkillä -el -el yhdessä nimimerkki C.R.;n kanssa julkaisi kaksi vuotta myöhemmin kirjan Ekenäs, dess historiska minnen och kringliggande sevärdheter. Se kannustaa lähtemään Tammisaaresta Pohjan kirkolle kertoen, että kirkko on katoliselta ajalta, ja että sen lattian alle on haudattu monia Suomen merkittävimpien aatelisten sukujen jäseniä. Muuta mainittavaa kirkossa ei ole. Pidemmällä olevia Karjaata ja Inkoota ei kirjassa ole mukana.[29]

Merkittävä muutos liikenneyhteyksissä tapahtui, kun Karjaalta aukesi rantaradan rautatieyhteys Turkuun vuoden 1899 lopussa ja vuonna 1903 Helsinkiin. Etukäteen oli todettu, että "Junasta voi nähdä Kuusluodon linnan rauniot, Piikkiön, Paimion, Halikon, Uskelan, Perniön, Ylikylän ja Pohjan pitäjäin kirkot."[30] Rautatieasema Pohjankurussa oli lähellä kirkkoa. Inkoossa puolestaan rata kulki kilometrien päässä kirkonkylästä.

Ehkäpä parantuneet kulkuyhteydet innoittivat Suomen matkailijayhdistystä julkaisemaan vuosikirjassaan Karjaasta artikkelin, joka alkaa asemalta. Kyseessä on melko erikoinen matkailunedistys, sillä osa mainituista kohteista oli saavuttamattomissa. Toisin kuin kirkko, jossa mukavan mäntymetsän läpikävelyn jälkeen odotti ikävänä näkynä holvien läpi vedetyt mustat lämmitysputket. Varsinaisessa sisustuksessakaan ei ole suurempaa ihailtavaa: joitakin veistettyjä penkinovia, lehteriin maalatut kuvat ja apostolinkuvin koristeltu saarnastuoli. Alttaritaulun kerrotaan olevan ajan ja kosteuden pilaama. Urkulehterille vievien portaiden alle oli koottu pyhimyksenkuvia ja pietàveistos, sekalaista "kirkkoroinaa" ja kaksi vanhaa heloitettua arkkua, joiden lukot olivat tiukasti kiinni ja avaimet hukassa. Kauneimpana Karjaan puuveistoksista kirjoittaja pitää luonnollista kokoa suurempaa päätä, jonka hän tulkitse esittävän Jupiteria. Se oli tuolloin ilmeisesti kellotapulin ullakolla.[31]

Kun sitten seitsemän vuotta myöhemmin samassa vuosikirjassa julkaistiin teksti Matka läntisen Uudenmaan kulttuuriseutujen kautta, olivat kirkot lähes näkymättömiä tekstissä, kun tarkoituksena oli “saattaa länsi Uudenmaan kauniit kulttuuriseudut matkailijain huomion esineeksi ja näyttää, kuinka paljon mielenkiintoista tapaamme pääkaupungin läheisessä ympäristössäkin”.[32]

Tarkastelun kohteena olevien kolmen kirkon osalta ei siis näy olleen vaikutusta sen paremmin taidehistoriallisen tutkimusretken havainnoilla kuin keskiaikaisten maalausten paljastamisellakaan. Kun tekstien kierrätys on ollut tapana kauan, erikoisimmalta tuntuu se, että matkakirjeiden tarjoamia yksityiskohtia ei hyödynnetty niiden jälkeen julkaistuissa oppaissa.

Kirkkojen kuvailuun ei kiinnitetty huomiota eli niitä ei nähty merkittävinä vierailukohteina, mikä näkyy myös matkakertomuksissa. Kuitenkin 1800-luvulla kirjoitetuissa ulkomaan retkikuvauksissa kirkoilla on erityisesti kaupungeissa keskeinen osa. Eron selittämiseen tarvittaisiin enemmän tutkimusta tai tietoa kuin on ollut tätä esseetä kirjoittaessa käytettävissä.

Matkustusyhteydet eivät ainakaan ole syy näiden kolmen kirkon huomiotta jättämiseen. Erityisesti rantaradan valmistumisen jälkeen olisi voinut kuvitella olla jonkun intresseissä houkutella ryhmiä retkeilemään Karjaan ja Pohjan kirkoille. Mutta tästäkään ei ole merkkejä.

Ehkä kirkot olivat sata vuotta sitten vielä niin tuttuja ympäristöjä, että niissä ei nähty eroja? Tai oltiin niin luterilaisia, että katolisen menneisyyden muistelu ei kiinnostanut? Vaikka aikarajauksen loppupuolella m.m. Santeri Ivalon ja Kyösti Wilkunan keskiajallekin sijoittama historiallinen fiktio sai suosiota. Menneisyys siis kiinnosti, kun paketointi tehtiin oikein.

Lähteet

Painetut lähteet

Sanomalehdet viitteiden mukaisesti
[G. P. Armfelt]: Handbok för resande i Finland. 1858
[Axel Fogelholm] -el -el & C. R.: Ekenäs, dess historiska minnen och kringliggande sevärdheter. 1897
E. M.: En utflykt till Karis. Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirja 1904. 1904, s. 75-80
Matkailu-ohjeita Suomessa. 1887
Matkasuuntia Suomessa II. 1888
J. Qvist: Matka läntisen Uudenmaan kulttuuriseutujen kautta. Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirja 1911, 1911, s. 12-19
August Ramsay: Vägvisare i Finland. Praktisk resehandbok. 1895
Säännöt Suomen Matkailija-yhdistykselle. Keis. Senaatin vahvistamat 14 p:nä Toukok. 1887. Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirja v. 1887. 1888, s. 1-3

Tutkimuskirjallisuus

Markus Hiekkanen: Suomen keskiajan kivikirkot. SKST 1117. 2. painos. 2007
Sven Hirn & Erkki Markkanen: Tuhansien järvien maa. Suomen matkailun historia. 1987
Leena Valkeapää: Suomen muinaismuistoyhdistyksen taidehistorialliset tutkimusretket Suomessa 1871–1902. Tahiti, Vol 8, nro 1, 2018, ss. 5–27, doi:10.23995/tht.69289.

[1] Valkeapää 2018, s. 8
[2] Valkeapää 2018; Muinaismuistoyhdistyksen taidehistoriallisen tutkijakunnan matkat kesällä 1885. Uusi Suometar 21.8., 27.8.1885
[3] Säännöt Suomen Matkailija-yhdistykselle 1888
[4] Hirn & Markkanen 1987 s. 89-90; Armfelt 1858
[5] Armfelt 1858 s. 42, 48, 71
[6] Hiekkanen 2007, s. 432-439, 454-457
[7] [E. Nervander]: Sommarresor i Finland. Bref från en konsthistorisk expedition. Fjerde brefwet Hufvudstadsbladet 30.7., 31.7.1885
[8] Kesä muistelmia. Turun lehti 31.1., 2.2., 5.2., 9.2., 12.2., 14.2., 16.2.1884
[9] Hiekkanen 2007, s. 457
[10] [E. Nervander]: Sommarresor i Finland. Bref från en konsthistorisk expedition. Tredje brefwet. Hufvudstadsbladet 22.7., 23.7.1885
[11] [E. Nervander]: Sommarresor i Finland. Bref från en konsthistorisk expedition. Fjerde brefwet Hufvudstadsbladet 30.7., 31.7.1885
[12] Muinaismuistoyhdistyksen taidehistoriallisen tutkijakunnan matkat kesällä 1885. Uusi Suometar 21.8., 27.8.1885
[13] Hirn & Markkanen 1987 s. 154, 166
[14] Matkailuohjeita Suomessa. 1887
[15] Matkailuohjeita Suomessa. 1887
[16] Matkasuuntia Suomessa. 1888 s. 155
[17] Matkasuuntia Suomessa. 1888 s. 161, 171
[18] Matkasuuntia Suomessa. 1888 s. 155, 157-158, 161, 171, 173
[19] Hiekkanen 2007 s. 457
[20] Helsingistä sisäsaaristotietä Turkuun. Matkakynäelmä. Uusi Suometar 15.8.1888; Helsingistä Turkuun. Uusi Suometar 10.10.1890
[21] Muistiinpanoja matkoilta Etelä-Suomessa. IV Käynti Fiskarin tehtaalla sekä matka Salon kauppalan kautta Turkuun. Satakunta 26.8.1890
[22] Minnen från en resa i Westra Nyland. II Från Hangö till Fiskars. Wiborgsbladet 25.9, 27.9., 28.9., 29.9., 3.10., 4.10., 5.10.1889; III Fiskars-Antskog-Orijärvi grufva. Wiborgsbladet 12.10.1889; IV Åminnefors-Billnäs-Svartå, Wiborgsbladet 15.10.1889; V Fagervik-Raseborg. Wiborgsbladet 16.10.1889
[23] Ute i Wästerviking. Vandringsminne af Österviking. Västra Nyland 14.6., 17.6., 21.6.1892
[24] Medeltidsmålningar i Ingå kyrka. Hufvudstadsbladet 6.5.1894; Keskiajan maalauksia Inkoon kirkossa. Päivälehti 8.5.1894
[25] E. N[ervander]: Medeltidsdrömbilder i Ingo kyrka. Hufvudstadsbladet 29.7.1894
[26] Taidehistoriallisia tutkimuksia. Uusi Suometar 19.6.1896; Hiekkanen 2007 s. 433-434
[27] Hirn&Markkanen 1987 s. 168
[28] Ramsay 1895 II. B. s. 49
[29] Fogelholm 1897 s. 95-96
[30] Turun-Karjan rata. Suomalainen Wirallinen Lehti 25.10.1898
[31] E. M. 1904
[32] Qvist 1911

Kuvat Wikimedia: Inkoo, Karjaa (Abc10 ;CC BY-SA 3.0), Pohja (Antti Bilund, CC BY-SA 3.0)

Fagervikin puutarhan näkymättömät kädet

Eilen mainittu kurssiessee tuli kirjoitettua ja palautettua. Blogitasoa, joten julkaisen arvosanaa odottelematta.

Åsa Ahrland valitsi ruotsalaisia 1700-luvun puutarhureita käsittelevän väitöskirjansa nimeksi Den osynliga handen eli näkymätön käsi, sillä hänen havaintojensa mukaan puutarhahistoriat antavat tekijän roolin puutarhan omistajalle ja jättävät huomiotta puutarhan työntekijät.[1] Saman huomion voi tehdä Irma Lounatvuoren toimittamasta Fagervikin puutarhojen historiasta, jossa puutarhurit ja puutarhan rengit esiintyvät laajemmin vain yhdessä lähdeviitteessä.[2] Myös Eeva Ruoff kirjoittaa Fagervikin puutarhasta mainitsematta sen puutarhureita.[3] Mahdollisesti puutarhurit tosiaan ovat jokseenkin näkymättömiä esimerkiksi Fagervikin arkistossa, johon tätä kirjoittaessa ei ole mahdollisuutta tutustua. Mutta antaisivatko seurakunnan arkistot heistä kuitenkin jotain tietoa?

Daniel Nyblinin otos Fagervikin puutarhasta. Museoviraston historian kuvakokoelma.
CC BY 4.0. Väritys Colorize-it.com

Fagervikin puutarhan uudelleenluonti alkoi Johan Hisingin (myöh. Hisinger) omistajakaudella 1750-luvun lopulla. Hising lopetti virkauransa vuonna 1758 ja omistautui tuolloin täysin Fagervikin kehitykseen.[4] On siis luontevaa, että samoihin aikoihin on palkattu puutarhurimestari Carl Gustav Hasselberg (s. 1729).[5] Hyvin todennäköisesti hänet oli rekrytoitu Suomen ulkopuolisesta Ruotsista, olihan Hising itse vaikuttanut Tukholmassa eikä osaavien puutarhurien joukko Suomessa ollut tässä vaiheessa lukuisa.

Puutarhurimestari tuo loppupuoliskollaan mieleen käsityöläisten killat. Tukholmassa olikin tällainen puutarhureille perustettu. Se oli vuonna 1752 määrännyt, mitä kaikkea oppipojan piti hallita päästäkseen kisälliksi, jonka puolestaan piti läpäistä koe päästäkseen mestariksi.[6] Mutta kilta ei kattanut koko Ruotsia ja useimmat pääsivät ilman koetta puutarhurimestarin asemaan oppimalla työn ohessa tarpeeksi pystyäkseen toimimaan itsenäisesti ja muita ohjaten.[7] Mitä arvokkaammassa ja monipuolisemmassa puutarhassa oli ollut opissa, sitä paremmat olivat mahdollisuudet työmarkkinoilla.[8] Opin ja työn perässä puutarhuri joutui usein muuttamaan, sillä työmahdollisuudet olivat lähekkäin vain kaupunkeja ympäröivssä kauppapuutarhoissa.

Hasselberg merkittiin aluksi Fagervikin oman seurakunnan kirjoihin herrasväen renkien joukkoon.[9] Se, että sosiaalinen asemansa ruukilla oli kuitenkin renkiä merkittävästi korkeampi käy ilmi tyttärensä kummeista vuonna 1761. Patruunaa ja vaimoaan (ilmeisesti poissaolonsa vuoksi) edustivat sijaiset.[10] Oli tyypillistä, että puutarhurimestarien status ruukkiyhteisössä oli korkea ja Ahrlund antaa myös muilta tiloilta esimerkkejä, joissa puutarhurin lapset saavat kummeikseen omistajan tai pehtoorin.[11]

Hasselberg oli siis se Fagervikin puutarhuri, joka kesällä 1760 saattoi olla kastelemassa yrttiruutuja, kun puutarhaan saapui ruotsalainen matkailija Abraham Hülphers. Tämä oli muistiinpanoissaan valmis kutsumaan puutarhaa Suomen kauneimmaksi. Jo tuolloin Fagervikissa oli orangeria, jossa kasvoi viikunoita, pomeransseja sekä mulperipuita.[12]

Vuoteen 1769 mennessä Fagervikissa oli ajan ihanteen mukainen puutarha, jossa oli erikseen koriste- ja hyötypuutarhat sekä hedelmätarha.[13] Hasselberg ei siitä enää ollut vastuussa, sillä hän oli vuonna 1762 perheineen muuttanut Fagervikistä Mietoisiin Lehtisten kartanoon, jossa Hasselberg oli puutarhurina 1790-luvulle asti.[14]

Fagervikissä Hasselbergin jättämää paikkaa on ensin vuodesta 1764 täyttänyt Petter Bergman (s. 1738) ja pidempiaikaisesti vuodesta 1765 Johan Bomqvist (s. 1736).[15] Bomqvist oli syntynyt Smoolannissa ja tullut Fagervikiin Västanforsin ruukkipitäjästä.[16] Hän meni Fagervikissa naimisiin ja kahden poikansa kummeina olivat ruukinpatruuna vaimoineen. Vuonna 1772 syntynyt tytär sai arvokkaimmaksi kummikseen arkkitehti Schröderin, joka samana vuonna piirsi ruukinkartanon uudet rakennukset ja puutarhasuunnitelman.[17] Rippikirjassa puutarhuri merkittiin nyt ja jatkossa ruukin metalliammattilaisten jälkeen, mutta ennen käsityöläisiä.

Bomqvist kuoli vuoteen 1778 mennessä.[18] Paikalleen tuli Fagervikin puutarhassa aiemmin renkinä ollut Carl Blomqvist (s. 1743 Karjaa), joka oli lähtenyt vuonna 1771 Tukholmaan. Sitten Blomqvist on saanut työkokemusta Ulriksdalin kuninkaallisessa puutarhassa Solnassa, josta hän palasi Fagervikiin syksyllä 1774.[19] Blomqvist meni naimisiin Fagervikin taloudenhoitajan kanssa. Heidän esikoistyttärensä kummeina oli Hisingerien lisäksi m.m. Aminoffeja.[20]

Blomqvistin hoidossa ollut puutarha koostui vuoden 1785 paikkeilla nurmikentästä ja hyötypuutarhasta, joka oli barokin tyyliin jaettu kahdeksaan ruutuun, joiden kulmiin oli istutettu puu tai pensas. Parhaimmat tiedot ovat hedelmäpuutarhasta, jossa Porthanin mukaan kasvoi kymmeniä omena-, päärynä-, luumu- ja kirsikkapuita. Uusia puita kasvatettiin taimitarhassa, josta niitä päätyi myös muihin puutarhoihin. Blomqvistin ammattitaidolla pysyi elossa myös viiniköynös, jota varten oli rakennettu kasvulava aurinkoiseen paikkaan. Aurinkoisiin paikkoihin oli sijoitettu myös puutarhan kaksi kasvihuonetta, joissa kasvoi m.m. sitruspuita, kaktuksia ja kukkia.[21] Ahrlandin mukaan puutarhureilla tyypillisesti oli erillinen asuinrakennus puutarhan yhteydessä, mutta sellaista ei ole merkitty vuonna 1785 piirrettyyn karttaan, jossa on kylläkin kaksi pientä tunnistamatonta rakennusta hyöty- ja koristepuutarhan kulmalla. Samat rakenukset on piirretty karttaan vuonna 1825, mutta vuonna 1886 niitä ei enää ole.[22]

Varhaisin kartta liittyi Johan Hisingerin pojan Mikaelin uudistussuunnitelmiin, joita hän alkoi toteuttaa palattuaan Eurooppaan tekemältään matkalta. Näiden pohjalta puutarhasta tuli seuraavien vuosikymmenien myötä englantilainen maisemapuisto huvimajoineen, labyrintteineen ja grottoineen.[23] Blomqvist on todistanut muutoksen ja ollut siitä pääsääntöisesti toteutusvastuussakin, sillä hän kuoli vasta 81-vuotiaana vuonna 1824.

Vuodesta 1811 Blomqvistilla oli apunaan Ahvenanmaalla syntynyt Johan Zetterman (s. 1777), joka oli työskennellyt Saltvikin Hagan kuninkaankartanon puutarhassa ja lähtenyt sieltä Tukholmaan Hagan kuninkaalliseen puistoon, josta oli päätynyt Lohjalle.[24] Fagervikissa Zetterman kutsuu itseään puutarhurimestariksi viimeistään vuonna 1819.[25] Seuraavana vuonna hän allekirjoitti virallisessa lehdessä julkaistun ilmoituksen, jolla myytiin Fagervikista monenlaisia puutarhasiemeniä.[26] Zetterman muutti Blomqvistin kuoltua puutarhurimestariksi Helsingin Huopalahteen, josta saattoi myydä meloneita ja ruukkukukkia.[27]

Blomqvistia ja Zettermania seurasi puutarhurimestarina Gustaf Reinhold Sontag (s. 1794), joka näkyy tässä asemassa ruukin tileissä vuonna 1824.[28] Ruukin sisäisessä hierarkiassa asemansa oli niin korkea, että henkikirjaan vuonna 1830 hänet merkittiin heti isäntäväen jälkeen.[29]

Sontag oli syntynyt Fagervikissa läkkisepän pojaksi.[30] Myöhemmät rippikirjat eivät kerro työskentelystä puutarhassa, vaan Sontag on merkitty päivätyöläisten sivuille. Ottaen huomioon edeltäjänsä ja jatkossa esitetyt esimerkit, hän on varmaankin aloittanut työskentelyn Fagervikin puutarhassa jo lapsena. Rippikirjoissa ei ole mitään muuttomerkintää, joten muualla hän ei ehkä ole oppia saanutkaan. Kautensa Fagervikin puutarhurimestarina jäi melko lyhyeksi, sillä Sontag muutti perheineen vuonna 1833 Tammisaareen.[31]

Fagervikin omistajissa sukupolvi oli vaihtunut vuonna 1824, mutta vasta vuonna 1831 Fridolf Hisinger asettui ruukille ja aloitti kehitysprojektinsa, jotka kohdistuivat ruukin lisäksi puutarhaan. Edeltävät vuodet Hisinger oli asunut Tukholmassa eli on ymmärrettävää, että hän rekrytoi seuraavat puutarhurimestarit Suomen ulkopuolelta.[32] Lounatvuori on tulkinnut ruukin tileistä, että Solnasta vuonna 1833 tullut Johan August Krok (s. 1812, k. 1835) oli Fagervikin puutarhurimestari, mutta rippikirjaan hänet on merkitty puutarharengiksi. Varsinaisesti Sontagin paikalle siis ilmeisesti tuli Ruotsista vuonna 1835 Nils Nilsson Hagström (s. 1807), joka lähti takaisin jo seuraavana vuonna. Potsdamissa syntynyt Julius Eberhard Theodor Jacobi (s. 1805) tuli Fagervikiin Helsingistä vuonna 1836 ja lähti Haminaan vuonna 1838. Ruotsista vuonna 1838 tullut Johannes Gistling (s. 1810) viipyy hänkin vain runsaan vuoden ja lähtee takaisin Tukholmaan vuonna 1840.[33] Puutarhan kehityksen pitkäjänteisyys on ollut omistajan varassa.

Tilien mukaan 1830-luvun aikana puutarhatyötä renkeinä tekivät ruukkilaisten pojista Gustaf Grönmarck, Carl Henrik Degert ja Johan Henrik Degert.[34] Gustaf Adolf Grönmark (s. 1796) oli aikuinen mies, joka merkittiin myös Fagervikin rippikirjaan puutarharengiksi, ennen kuin vuonna 1828 muutti perheineen Pohjaan, jossa Grönmark sai paikan Åminnen puutarhurimestarina.[35] Carl Henrik Degert (s. 1812) jäi myös alalle ja vuonna 1877 Suomen talousseura palkitsi hänet 29 vuoden palveluksesta Fiskarsin puutarhurimestarina.[36] (Johan Henrik Degert voi olla jatkossa mainittu Johan Fredrik Degert, joka oli Carl Henrik Degertin veli.) Viimeistään nyt Fagervik on siis toiminut puutarhaosaamisen välittäjänä Suomessa.

Kauempaa tulleiden puutarhurimestarien lyhyiksi jääneiden kausien jälkeen paikan sai vuonna 1840 Fagervikin ruukin voudin poika Johan Fredrik lIlman (s. 1817). Rippikirja kertoo hänen olleen aiemmin puutarharenkinä, mutta ei mainitse muuttoja Fagervikin ulkopuolelle.[37] Illmanin rinnalle vuonna 1846 rekrytoidun Adelsnäsin kartanon puutarhurimestarin pojan Petter Vilhelm (van der) Kodden (s. 1822) Hisinger lähetti opintomatkalle Saksan Oldenburgiin vuonna 1849. Rippikirjakirjausten mukaan hän ei palannut Fagervikiin.[38]

Puutarharenkeinä ruukkilaisten pojista toimivat 1840-luvulla tilien mukaan Petter Lundén ja Aleksander Kropp.[39] Rippikirjassa renkien nimet ovat erilaisia, mutta kaikki myös paikallisia: Johan Fredrik Degert (s. 1816 Fagervik), Carl Fredrik Knagg (s. 1826 Fagervik), Carl Fr Tång (s. 1828 Fagervik), Anton Ferdinand Degert (s. 1829 Fagervik).[40]

Jälkimmäisistä Johan Fredrik Degert jäi Fagervikin puutarhaan loppuiäkseen.[41] Ruukin tileissä hän on 1860-luvulla Illmanin ohella puutarhurimestari.[42] Puutarhatöissä 9-vuotiaasta olleen poikansa muistokirjoituksessa Johan Fredrik Degertiä kuvattiin puutarhurimestariksi, jonka vastuulla 1860-luvulla olivat keittiö- ja hedelmäpuutarha.[43] Vuoden 1872 puutarhatileistä näkyy myös, että puutarhurimestareita oli kaksi, mikä oli tarpeen laajentuneen toiminnan vuoksi.[44] Degert kuoli marraskuussa 1877.

Daniel Nyblinin otos Fagervikista. Museoviraston historian kuvakokoelma.
CC BY 4.0. Väritys Colorize-it.com

Eräässä artikkelissa Fagervikin puutarhan yli tuhannesta kasvilajista vuonna 1872 luettelon laatinutta Johan Fredrik Nymania kutsutaan myös puutarhurimestariksi.[45] Tileissä hän oli puutarharenki 1860-luvulla.[46] Ilmeisesti asemansa ei noussut Fagervikissa korkeammaksi, mutta sieltä vuonna 1873 lähdettyään hän teki pitkän uran ollen m.m. 20 vuotta kauppaneuvos P. Sinebrychoffin palveluksessa.[47]

Muiden Fagervikissä syntyneiden puutarhurimestarien tapaan Johan Fredrik Illman jatkoi työssä ainakin nimellisesti kuolemaansa asti eli joulukuuhun 1890.

Yhteenvetona voi todeta, että kirkonkirjat ovat käyttökelpoinen lähde puutarhurien elämän peruspiirteiden hahmottamiseen, vaikka niillä ei tavoita esimerkiksi lyhytaikaisia opintomatkoja eikä tarkkaa työnkuvaa. Näkymättömiin jäävät päivätyöläisiksi merkityt ja erityisesti puutarhassa työskennelleet lapset. Tämä on valitettavaa, sillä oppipoikana olo valaisisi Fagervikin merkitystä puutarhatietouden lähteenä.

Huomattavaa on, että Zettermania lukuunottamatta Fagervikiin ei rekrytoitu puutarhureita muista Suomen puutarhoista eivätkä puutarharengit tule Fagervikin ulkopuolelta. Fagervikissa kasvaneiden puutarhureiden opintomahdollisuudet jäivät valitettavan epäselviksi. Oliko puutarha 1800-luvulla jo niin omariittoinen, ettei koulutuksta tarvittu? Tätä vastaan puhuu Kudden lähettäminen ulkomaille.

Ruotsista tulleet puutarhurit eivät viipynet Fagervikissa yleensä kauaa. Ehkä siksi, että eivät ole viihtyneet, mutta on myös mahdollista, että heidät on palkattu erityisosaajina kertaluontoiselle vaiheelle puutarhan kehityksessä.

Jotta voitaisiin vetää pidemmälle meneviä johtopäätöksiä Fagervikin puutarhureille ominaisista piirteistä, pitäisi vastaavaa tarkastelua tehdä muista Länsi-Uudenmaan ruukinkartanoista sekä muistakin kartanoista, mutta tämä ei ollut mahdollista tässä yhteydessä.

Daniel Nyblinin otos Fagervikista. Museoviraston historian kuvakokoelma.
CC BY 4.0. Väritys Colorize-it.com

Lähdeviitteet

1 Ahrland 2006 s. 11, 13
2 Lounatvuori 2004 s. 162
3 Ruoff 2002 s. 96-104
4 Lounatvuori 2004 s. 12,15
5 KA. Fagervikin seurakunta. Rippikirja 1754-60 s. 2
6 Ahrland 2006 s. 25, 205-212
7 Ahrland 2006 s, 212-213
8 Ahrland 2006 s 193-194
9 KA. Fagervikin seurakunta. Rippikirja 1754-60 s. 2
10 KA. Fagervikin seurakunta. Kastetut 1761-1805 s. 4
11 Ahrland 2006 s. 270, 291-292
12 Hülphers 1886 s. 36; Lounatvuori 2004 s. 15, 27, 103; Koskinen 2013 s. 29-31
13 Lounatvuori 2004 s. 18
14 KA. Mynämäen seurakunta. Rippikirja 1771-76 s. 294, rippikirja 1780-1785 s. 320, rippikirja 1786-1793 s. 740. (Vuosikymmenen lopulla Hasselberg oli pari vuotta Raisiossa Pappilan puutarhurina. (KA. Raision seurakunta. Rippikirja 1796-1801 s. 79) ja kuoli Ahlaisissa 15.2.1815 (KA. Ahlaisten seurakunta. Haudatut))
15 KA. Fagervikin seurakunta. Rippikirja 1761-66
16 KA. Fagervikin seurakunta. Muuttokirjat 1760-1815
17 KA. Fagervikin seurakunta. Vihityt 11.10.1767, Kastetut Johan Petter 1768, Eric Vilhelm 30.1.1770 , Maria Christina 3.10.1772 ; Lounatvuori 2004 s. 18-19
18 KA. Fagervikin seurakunta. Rippikirja 1767-72 s. 40, rippikirja 1773-78 s. 146
19 KA. Fagervikin seurakunta. Muuttokirjat 1760-1815, rippikirja 1773-78 s. 116, rippikirja 1785-90 s. 30, rippikirja 1791-96 s. 78, rippikirja 1797-1802 s. 23, rippikirja 1803-08 s. 12, rippikirja 1811-1817 s. 9
20 KA. Fagervikin seurakunta. Vihityt 24.10.1779, Kastetut 13/15.8.1780
21 Lounatvuori 2004 s. 22-25, 28, 103-104; [Henrik Gabriel Porthan]: Anmärkningar i Finska Trädgårdsskötselen. Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo 10.&17.10.1782
22 Ahrlund 2006 s. 281; Lounatvuori 2004 s. 28, 85, 97
23 Kuurne ja Lounatvuori 2004 s. 47-65
24 KA. Saltvikin seurakunta. Rippikirja 1803-1809 s. 29; KA. Fagervikin seurakunta. Rippikirja 1811-17 s. 9, rippikirja 1818-24 s. 10;
25 Praenumeranter på den utkommande Samlingen. Mnemosyne 40/1819
26 Till salu finns. Finlands Allmänna Tidning 28.2.1820, 8.3.1820, Åbo Tidningar 15.3.1820
27 KA. Fagervikin seurakunta. Rippikirja 1818-24 s. 10; Till salu finnes. Finlands Allmänna Tidning 14.8.1827
28 Lounatvuori 2004 s. 162; KA Fagervikin seurakunta. Rippikirja 1825-31 s. 12, rippikirja 1832-38 s. 13
29 KA. Henkikirja 1830-1830 (U:22) s. 442
30 KA Fagervikin seurakunta. Kastetut 1794
31 KA Fagervikin seurakunta. Rippikirja 1811-19 s. 42, s. 43, rippikirja 1818-24 s. 37, rippikirja 1825-31 s. 12, rippikirja 1832-38 s. 13, muuttaneiden luettelo 1824-84 s. 25
32 Lounatvuori 2004 s. 83
33 KA Fagervikin seurakunta. Rippikirja 1832-38 s. 13, rippikirja 1839-45 s. 87; Lounatvuori 2004 s. 162
34 Lounatvuori 2004 s. 162
35 KA .Fagervikin seurakunta. Rippikirja 1825-31 s. 13; KA. Pohjan seurakunta. Rippikirja 1825-31 s. 209
36 Vid Kejs Finska Hushållning-sällskapets senaste juni plenum. Finlands Allmänna Tidning 21.7.1877
37 KA. Fagervikin seurakunta. Rippikirja 1839-45 s. 88, s. 87; rippikirja 1841-52 s. 151, rippikirja 1853-59 s. 216, rippikirja 1860-66 s. 9, rippikirja 1867-73 s. 28, rippikirja 1874-83 s. 26, rippikirja 1884-92 s. 27
38 KA. Fagervikin seurakunta. Rippikirja 1841-52 s. 151; Lounatvuori 2004 s. 112, 162
39 Lounatvuori 2004 s. 162
40 KA. Fagervikin seurakunta. Rippikirja 1839-45 s. 87
41 KA. Fagervikin seurakunta. Rippikirja 1853-59 s. 216, rippikirja 1860-66 s. 9, rippikirja 1867-73 s. 11, rippikirja 1874-83 s. 9:
42 Lounatvuori 2004 s. 162
43 Den 14 februari. Hufvudstadsbladet 17.2.1922; Notiser. Trädgårdsodlaren. Organ för Nylands svenska trädgårdssällskap i Helsingfors och Sällskapet Aura trädgårdsvänner i Åbo 03/1922
44 Lounatvuori 2004 s. 83
45 Bengt Schalin: En historik öfver trädgårdsodlingen på Fagervik. Finska trädgårdsodlaren : organ för Trädgårdsodlingens vänner o. Finska trädgårdsodlareförbundet i Helsingfors samt Aura trädgårdsvänner 2/1921; Lounatvuori 2004 s. 114
46 Lounatvuori 2004 s. 162; KA. Fagervikin seurakunta. Rippikirja 1860-66 s. 9
47 Femtio år i trädgårdsyrket. Lördagen 9.4.1910

Lähteet

Asiakirjat

• Kansallisarkisto (KA): Seurakuntien arkistot, henkikirjat

Lehti-ilmoitukset ja -artikkelit

• Den 14 februari. Hufvudstadsbladet 17.2.1922
• Femtio år i trädgårdsyrket. Lördagen 9.4.1910
• Notiser. Trädgårdsodlaren. Organ för Nylands svenska trädgårdssällskap i Helsingfors och Sällskapet Aura trädgårdsvänner i Åbo 3/1922
• [Henrik Gabriel Porthan]: Anmärkningar i Finska Trädgårdsskötselen. Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo 10.&17.10.1782
• Praenumeranter på den utkommande Samlingen. Mnemosyne 40/1819
• Bengt Schalin: En historik öfver trädgårdsodlingen på Fagervik. Finska trädgårdsodlaren : organ för Trädgårdsodlingens vänner o. Finska trädgårdsodlareförbundet i Helsingfors samt Aura trädgårdsvänner 2/1921
• Till salu finns. Finlands Allmänna Tidning 28.2.1820, 8.3.1820 & Åbo Tidningar 15.3.1820 
• Till salu finnes. Finlands Allmänna Tidning 14.8.1827
• Vid Kejs Finska Hushållning-sällskapets senaste juni plenum. Finlands Allmänna Tidning 21.7.1877

Kirjallisuus

• Åsa Ahrland: Den osynliga handen. Trädgårdmästaren i 1700-talets Sverige. 2006
• Abraham Abrahamsson Hülphers: Dagbok och samlingar uppå en resa om sommaren 1760, ifrån Westerås till Petersburg och Ryssland fram och åter sjöledes emellan Stockholm och Åbo, men sedan landsvägen igenom Finland, Nyland, Tawastland m.m. Bidrag till kännedomen af vårt land. 2. 1886
• Riitta Koskinen: Suomalainen kartano. Kustavilaisen ajan säätyläiselämää. Kirjokansi 9. 2013
• Jouni Kuurne ja Irma Lounatvuori: Tunteellisuuden aika. Kirjassa Fagervikin puutarhojen vuosisadat. Toim. Irma Lounatvuori. Suomalaisen kirjallisuuden Seuran toimituksia 993. 2004, s. 45-67
• Irma Lounatvuori: Lukijalle, Hyöty ja kauneus, Uusi täydentää vanhaa ja kukkaloisto valtaa alaa, Missä Sitruunat tuoksuvat. Kirjassa Fagervikin puutarhojen vuosisadat. Toim. Irma Lounatvuori. Suomalaisen kirjallisuuden Seuran toimituksia 993. 2004, s. 9-14, 15-30, 83-97, 102-122
• Eeva Ruoff: Vanhoja suomalaisia puutarhoja. Toinen painos. 2002

Kevätretkellä Fagervikissa ja keskiaikaisissa kirkoissa

Kirjoittamatta blogiin mitään olen toukokuussa istunut kurssin Ruukit, kartanot ja kirkot Länsi-Uudellamaalla luennot ja eilen oli vuorossa kurssin retkipäivä, joka painottui keskiaikaisiin kirkkoihin, joista katsastimme Espoon, Inkoon, Karjaan ja Lohjan.

Olin nähnyt kaikki mielestäni aiemmin ja ilmeisesti kaipaan pidempää breikkiä, sillä edes Lohjan maalaukset (yllä) eivät säväyttäneet. Ajatuksen ne kyllä herättivät. Nyt kun keskiajan asiakirjat ja käsikirjoitukset ovat avoimena tietokantana verkossa, voisiko sinne myös saada korkealaatuiset ja cc-lisenssoidut kuvat kaikista Suomen keskiaikaisten kirkkojen seinämaalauksista? Niin, että eri paikkoihin maalattuja samoja aiheita voisi näppärästi vertailla toisiinsa ja esittää mahdollisesti rinnakkain erilaiset tulkinnat kuvien merkityksestä?

Aiemmin nähdystäkin voi toki selvitä uutta. Inkoon kirkossa kävelin sujuvasti ohi rautaisten hautalaakojen, jotka oli nostettu seinää vasten samaan tapaan kuin varhaisemmat kiviset monissa kirkoissa. Tämä oli oiva silta seuraavaan kohteeseen eli Fagervikin ruukkiin. Siellä olin näköjään vuonna 2010 pullanhimossa skipannut opastuksen ja sen huomasi, sillä kaikki tuntui "uudelta".

Aloitimme tiirailemalla Fagervikia lähes samasta kulmasta kuin 1800-luvun kuvateoksissa. Oikealle jäävä kirkko ei kuvassani näy kuten Magnus von Wrightillä, jonka version tarjosi Helsingin kaupunginmuseo (CC BY 4.0).

Von Wrightin aikaan Fagervikissa käyneen Anders Ramsayn sanojen mukaan "Metsän reunustaman sisäjärven rantamalla kohosi tämä vanha aatelishovi, kolmekerroksinen kivitalo sivustarakennuksineen, jotka välilleen muodostivat linnamaisen pengerpihan. Yleensä koko tämän ijäkkään kartanon leimasi jonkinlainen ylhäisleima, jonka vertaista tuskin koko maassamme löytynee."

Näin.

Mutta Ramsay ei sanonut sanaakaan siitä, että sekä näkö- että kuuloetäisyydellä päärakennuksesta oli kankivasarapaja, josta kierrokseni alkoi. Ensimmäisessä kuvassa pilkottaa sama siipirakennus, joka näkyy yllä. Selvennyksenä vielä välissä Pehr Adolf Kruskopfin piirros, jossa paja edessä keskellä (Kansallisgalleria, PD.)

Pääsimme sisälle myös kirkkoon, joka on yksityisomistuksessa.

En kiinnittänyt mitään huomiota 1700-luvun alun urkuihin, joita retkiraportointiani FB:ssä lukenut äitini serkku kertoi eräissä häissä soittaneensa. Lakkasin nimittäin kuuntelemasta opasta, kun hän oli itsevarmasti väittänyt, että kirkossa ei ollut omaa pappia. Fagervikista juuri esseetä väsänneenä tiesin, että seurakunnalla oli omat kirkonkirjat ja parilla klikkauksella löytyi Hiskistä pappilista. Se herätti ruukinsaarnaajan statuksesta kysymyksen, jota en nyt tässä välissä ala hutkimaan, vaikka se Kotivuoren ylioppilasmatrikkelilla nopeasti kävisikin.

Kyseistä esseetä olen askarrellut Fagervikin puutarhureista, joten oli erinomaisen valaisevaa nähdä pieni (!) osa puutarhasta ja kasvihuone. Ramsayn aikaan, eli 1800-luvun puolivälissä, puutarhassa

oli penkereitä, portaita ja lehtiholvien suojassa kulkevia käytäviä, se oli Linné-temppeli leikellyine, yhteen kasvavine lehmuksineen, huvimajoineen, siltoineen ja linnoineen. Siellä sai nähdä sitäpaitsi meidän maassamme harvinaisia kasveja, kuten pyökkipuita, saksanpähkinäpuita, muratteja, rododendronia, azaleoja ja muita arkoja puulajeja ja kasveja, kasvaen ulkona puutarhassa ja kestäen meidän pohjoisen ankaran talvemme. Mutta suurinta huomiota vetivät puoleensa monet kalliit kasvihuoneet, erilaiset erilaisia ilmanaloja varten; varsinkin oli troopillisen ilmaston kallisarvoisia orkideoja varten rakennettu huone huvittava katsella ja oli se ainoa laatuaan maassamme silloin, ja luullakseni vielä nytkin.

Loppuun vielä Evelina Constance Grönhagenin (1832-1918) näkemys Fagervikista toisen käden jäljennöksenä (Museovraston historian kuvakokoelma, CC BY 4.0).

Ai niin, käväisimme myös Sammatin kirkolla, jonne retkeilin omatoimisesti viime kesänä. Suosittelin siellä ollessa kuuloetäisyydelle osuneille lähellä olevaa Johannes Lohilammen kotimuseota, mistä tuli mieleen myös positiivinen kokemus Lohjan museossa.

Palkittuja opettajia vuonna 1911

"Suutarinleski Sofie Karolina Gröning Tenholasta, synt. 1832 ja neljäkymmentä vuotta hiljaisuudessa toiminut pienokaisten alkuopettajana;"

"Nauvon meripitäjässä asuva 77 vuotias itsellisnainen Helena Grandell joka jo 25 v. ikäisestä tähän saakka on uskollisesti työskennellyt lastenopettajana;"

"Laivurintytär Edla Karolina Holm (synt. 1838) Inkoon Bjursin kylästä, lapsista saakka rampa, aikaisista nuoruudesta tähän asti uupumaton kotiseutunsa lasten opettaja;"

"Mäkitupalaisen leski Maria Yrjöntytär Kujanpää Ikaalisten Kurkela kylästä, synt. 1842, hänkin yli 50 vuotta toiminut palkattoman lastenopettatajan raskaassa, mutta siunausrikkaassa työssä;"

"Itsellisnainen Kreeta Juhontytär Vakkolan kylästä Askulassa, missä jo kauan ennen kierto- ja kansakouluja opettanut lapsukaisia; itse jo 81 vuoden ikäinen ja hyvin virkavapautensa ja kunniapalkinnon ansainnut."

"Torpanmies Heikki Savolainen (synt. 1839) Nilsiän Halunasta, kuudettakymmentä vuotta häärinyt lasten alkuopetuksessa, sen lisäksi pyhäkoulun ja virsikanteleen soiton opettajana;"

"Kyläkoulunopettaja Amanda Maria Haglund, 68 vuoden ikäinen neljänkymmenen vuoden kuluessa ohjannut pienen Getan serakunnan melkein koko nykyisen sukupolven opin teille ja sillä ansainnut armoa koko Ahvenanmaalla."

Tekstilainaukset: Helsingin Sanomat 14.1.1911
Tunnelmakuvana Daniel Nyblinin mv-valokuva Albert Edelfeltin maalauksesta Kalastamassa
Tausta: Tammikuun 14. päivän rahasto

Ruotsissa naimisiin menoa yrittäviä

Renki Jacob Malm oli oman väittämänsä mukaan syntynyt Inkoossa vuonna 1779. Oltuaan merillä kolme vuotta hän asettui vuonna 1809 asumaan Tierpiin ja syksyllä 1810 Hagan Österbyn tilalle. Sitten halusi naimisiin ja esteettömyystodistuksen puuttuessa julkaistiin m.m. alla oleva kuulutus sanomalehdessä Posttidningar 19.7.1811.

Johan Blomfeldt ei ollut aivan varma syntymävuodestaan, joko 1771 tai 1772. Paikka Pernaja. Hän oli liittynyt vuonna 1797 Uudenmaan jalkaväkirykmenttiin, tuli vuonna 1810 Piteån pitäjään ja muutti sittemin Skellefteån pitäjään, jossa aikoi naimisiin. Alla oleva kuulutus sanomalehdestä Posttidningar 29.9.1814.

Seuraava tapaus on entinen Jägerhornin rykmentin sotilas Johan Kask, joka oli syntynyt Pernajassa. Suomen sodan aikaan, jolloin nimensä Blomfeldt, palveli Uudenmaan jalkaväkirykmentissä. Halusi mennä naimisiin Skellefteåssa ja allaoleva kuulutus julkaistiin sanomalehdessä Inrikes tidningar 16.2.1819. Onkohan tässä kyse samasta miehestä kuin edellisessäkin?

Tenholassa syntynyt Carl Gustaf Eklund päätyi tuntemattomia reittejä rengiksi Wämdön pitäjään Tukholman läänissä. Esteettömyyttään avioliittoon kuulutettiin sanomalehdessä Post- och inrikes tidningar 8.11.1823.

Vielä kauan Suomen sodankin jälkeen päätyivät miehet Ruotsiin. Merimies Matts Mattsson Westersund oli syntynyt Pedersöressä 8.12.1813 (synnyinkoti Ytter Essen Östi ja vanhemmat Matts Danielsson ja 39-vuotias Clara Hansdr.) ja aikoi naimisiin Göteborgissa, joten kolmas kuulutus sanomalehdessä Post- och inrikes tidningar 25.2.1842.

Yhteyksiä Ruotsiin vuoden 1809 jälkeen

Yhteydet Ruotsiin eivät tietenkään katkenneet kuin leikaten kun Suomesta tuli osa Venäjää. Suomalaisia koskevia ilmoituksia löytyy ruotsalaisista sanomalehdistä myös vuoden 1809 jälkeen, alla muutamia esimerkkejä.

Inrikes tidningar julkaisi 15.6.1811 kaksi kuulutusta. Ensimmäisessä kaivattiin tukholmalaisen Eric Gråån perillisiä, sillä näillä oli osuus tämän Kokkolassa kuolleen veljen, tullimies Lars Dahlströmin pesään. Jälkimmäisessä yritettiin selvittää avioliiton esteettömyyttä. Inkoossa 1779 syntynyt Jacob Malm oli ollut merillä kolmisen vuotta, muuttanut Tierpiin 1809 ja edellisenä syksynä ryhtynyt rengiksi Hagan Österbyn tilalle.
Tukholmassa aikoi keväällä 1820 naimisiin merimies Abraham Frimodig, joka oli syntynyt Keuruulla ja oleskellut Ruotsissa vuodesta 1812 alkaen. Ensimmäinen kuulutus esteettömyyden varmistamiseksi julkaistiin sanomalehdessä Inrikes tidningar 7.6.1820.
Tenholan Bredvikissä syntynyt Isaac oli vuoden 1790 paikkeilla lähtenyt Ruotsiin oppiakseen puutarhamestariksi. Sukulaiset Suomessa eivät olleet hänestä kuulleet. Isän perintö piti saada jaettua, joten veli J. Wikblom kuulutti Isaacin perään sanomalehdessä Post- och inrikes tidningar 11.8.1825. Osoitteensa sopi jättää Tukholman parmaajille, joko Nybron tai Blasieholmenin luo.
Sanomalehdessä Post- och inrikes tidningar kuulutettiin 23.7.1832 seppä Anders Grönlundia, joka oli kadonnut jonnekin Ruotsin valtakuntaan. Häntä kaivattiin Tenholassa, sillä isänsä seppä Anders Grönlund oli kuollut 12.4.1831 ja perintö piti saada jaettua.

Maailmalle jääneitä merimiehiä

Entinen merimies Michel Sund päätyi Petäjävedelle, meni naimisiin Eva Johansdotterin kanssa, eli viisi vuotta niinkuin piti ja hävisi sitten jälkiä jättämättä. Seitsemän vuotta odotettuaan Eva oli valmis yrittämään uutta avioliittoa ja Michelin viimeinen mahdollisuus oli reagoida mm. yllä esitettyyn sanomalehdessä Posttidningar 3.1.1801 julkaistuun ilmoitukseen. Petäjäveden historiakirjat 1700-luvun lopusta ovat valitettavasti palaneet, joten vaivattomasti ei ole saatavissa lisätietoa Evan ensimmäisestä eikä myöskään mahdollisesta toisesta avioliitosta.

Tukholman merimieshuone ilmoitti yllä olevalla ilmoituksella sanomalehdessä Posttidningar 30.8.1800 ulkomaan merimatkoilla kuolleita. Suomen puolelta näistä kotoisin Elias Wilén, Henric Sarenius ja Jacob Grönroos Turusta, Eric Hagelberg Helsingistä, Anders Holm jostain Uudeltamaalta sekä Michael Lindberg Vaasasta.

Inkoossa kaivattiin talonpojan poikaa Henric Ericsson Söderling, joka kesällä 1799 lähti paikkakunnalta merille. Odottamaan oli jäänyt kihlattu Maria Täckerström, jonka yllä oleva kuulutus julkaistiin sanomalehdessä Posttidningar 18.6.1803. Marian häitä vietettiin 8.7.1804, sulhasena pappilasta "Spanmålstorp: Henric Johansson ".

Helsingistä oli purjehtinut laivuri Carl Granbergin kyydissä vuonna 1792 matruusi Daniel Twårin. Arvatenkin sukulaisen kuoleman myötä Daniel olisi saanut vuonna 1805 perintöä, jos on voinut reagoida esimerkiksi sanomalehdessä Inrikes tidningar 28.5.1805 julkaistuun kuulutukseen, joka alle kopioituna.


Yllä oleva ilmoitus sanomalehdessä Posttidningar 29.8.1807 kuulutti Tenholan Wettlaxbystä 7 vuotta sitten lähteneiden merimiesten Eric ja Henric Forströmin perään. Wettlax löytyy Tenholan kappelin Bromarvin kastekirjoista ja kylän haudatuista 9.2.1835 kuollut 84-vuotias "smeds ea: Anna Forsström". Ericin ja Henricin äiti?

Uudellamaalla syntynyt merimies Gabr. Clason hukkui 4.4.1808 ollessaan kotimatkalla Englannista laivalla Constitution. Tästä ilmoitettiin alla olevalla kuulutuksella ensimmäistä kertaa sanomalehdessä Inrikes tidningar 6.7.1808.

Pian Suomen sodan jälkeen aikoin matruusi Anders Johan Sjöström naimisiin Ruuotsin Carlshamnissa. Hän kertoi paikalliselle papille syntyneensä runsaat 20 vuotta aikaisemmin Karjaalla. Papintodistus oli hukkunut viiden vuoden ulkomaanpurjehduksen aikana, joten esteettömyyden tarkistamiseksi kuulutettiin asiaa mm. sanomalehdessä Inrikes tidningar 16.7.1810 alla olevalla ilmoituksella.

Menneisyyttä merellä ja mantereella (1/3)

Helsingin kesäyliopiston kahden päivän retkelle Menneisyyttä merellä ja mantereella: Matka Bengtskäriin ja Hauensuoleen lähdettiin täyden bussin voimin Helsingistä viime lauantai aamuna.

Ensimmäinen pysäys oli Siuntion Ekeberga, jossa matala kivikko mäen päällä saattaa maallikolle näyttää luonnonmuodostelmalta. Sellaiseksi sen arvioi myös arkeologi Alfred Hackman. Vasta myöhemmissä kaivauksissa kivien alta paljastui sorakerros, jonka täytyy olla ihmisten työtä, samoin kuin lukuisat löytyneet esineet.
Inkoon Långvikin metsän keskellä oli kasoja kaivosjätettä (eli malmitonta kiveä) ja selkeäseinäinen allas. Kyseessä oli rautakaivos, jota oli louhittu sekä 1600- että 1800-luvuilla. Ennen vedellä täyttymistä allas oli kapea avolouhos.
Kaivokselta irti saatua malmia vietiin ainakin läheiseen Fagervikin ruukkiin. Pullanhimossa hukkasin ryhmämme ja menetin opastuksen, mutta kävin omatoimisesti kurkistamassa ruukin kirkkoa ja kuvassa mahdollisesti erottuva keltainen läikkä on pilkahdus päärakennusta, jonne yksi huoleton Ruotsin kuningas jätti aamutohvelinsa, joita nyt aarteena esitellään. Onneksi ei jättänyt alushousujaan.
Karjaan Grabbackan raunioita olen käynyt katsomassa ennenkin, mahdollisesti jopa kahdesti. Aiemmin ne eivät tehneet minuun juuri mitään vaikutusta, mutta nyt kun kyseessä oli rakennus, jossa Olof Ångermanini on hyvin todennäköisesti vieraillut (vähintään pihamaalla), niin johan alkoi kiinnostaa... Kaikki muut päivittelivät pienuutta ja minun silmissäni oli juuri alkanut vaikuttaa suurelta ja merkittävältä.
Lounastimme Billnäsissä, jossa kauniit kasvit veivät huomioni, enkä edes kysynyt mikä ruokapaikan rakennuksen alkuperäinen tarkoitus oli.