Museoton maanantai ja tiistaina tovi Tallinnassa

Maanantaina Tartosta oli talvinen tunnelma kadonnut. Vesitihkussa kävelin jonkin matkaa ja kohtasin Eliel Saarisen suunnitteleman kirkon, josta joko en ollut koskaan kuullut tai olin sen unohtanut. (Jos tuulessa roikottaa toisesta kädestä avonaista sateenvarjoa, voi olla vaikeaa ottaa skarppia kuvaa. Ja pilvisessä säässä on mahdotonta ottaa valoisaa kuvaa.)

Sitten rohkaisin mieleni ja menin kuokkimaan yhteen Tarton yliopiston kirjastoon. (En pääkirjastoon, sillä se oli remontissa.) En odottanut suunnatonta kirja-antia, mutta vuosien kokemuksella tiedän, että vieraassa kirjastossa osuu silmiin "uusia" asioita. Niin nytkin.

Kevyeksi aloitukseksi selasin Fritz von Dardelin hauskan kuvakertomuksen Herrar Black & Smith på väg till Skandinavien, joka tarjosi hienon laajennuksen 1800-luvun matkakirjoitusharrastukseeni. Lisäksi lopun taustoittavasta osiosta löysin pari 1802-kirjallisuusvinkkiä.

Samaa projektia ajatellen kävin läpi myös Samuel E. Bringin kirjasta Biblografiska handbok till Sveriges historia (1934) kyseisen ajanjakson. Olisinpa tuntenut kirjan jo aiemmin! Bring nimittäin esitteli suunnilleen samat lähdejulkaisut, jotka sattumanvaraisin metodein olen kaivanut kirjaston varastoista eteeni. Mutta nyt sain pari nimeä vielä lisää JA lähdekriittisen asiantuntija-arvion kaikkien hyödyllisyydestä ja puutteista. Helpotuksekseni arviot jo tutuista julkaisuista eivät olennaisesti eronneet omistani.

Kuten niin monta kertaa aiemmin, mielenkiintoisimmat kirjat olivat noin sata vuotta vanhoja ja niiden sivut edelleen aukileikkaamattomia! Yksi näistä oli Henrik Schückin sarjan Ur gamla papper kuudes osa, josta onnekkaasti oli näkyvissä artikkelista Folklitteratur krinoliinikuva.

Krinoliiniartikkelini on tulossa julki ensi viikolla (huu!), joten Annan salongissa viime viikolla arkkiveisuja käsiteltäessä päähän pälkähtänyt ajatus niissä mahdollisesti mainituista krinoliineista oli auttamattomasti myöhässä. Mutta ehkä johonkin Suomessakin on tuo tekstissä kansainväliseksi aineistoksi arvioitu kuva tungettu.

Tiistaina oli aika lähteä Tartosta. Kauniissa säässä ehdin tehdä siltakierroksen, jossa bongasin graffiitin, jonka valokuva esitän tekijänoikeuksista tällä kertaa välittämättä. Menneisyyden pukujen ja tietotekniikan yhdistelmä liian makea unohdettavaksi.

Tallinnassa aikaa oli muutama tunti ennen laivan lähtöä. Satsasin ne intialaiseen ruokaan ja uusintakierrokseen viikinkiajan Virossa. Kuten edelliselläkin kerralla tulkinta aarteiden yms. "virolaisuudesta" tuntui olevan hieman hötöllä pohjalla, mutta kokonaisuus loksahteli hieman paremmin paikalleen.

Edelleen viikinkiaika tuntuu haastavalta, joten olin iloinen löytäessäni museon kaupasta suomennetuista seinäteksteistä kootun julkaisun. Ostin, sillä muistin varassa tästä ei tule jatkossakaan mitään tolkkua.

Eesti Rahva Muuseum (2/2)

Eilinen katsaukseni Tarton ERM:stä jätti väliin kolme osaa sekä vaihtuvat näyttelyt, joiden tila avautuu vasta keväällä 2017.

Ensinnäkin perusnäyttelyn kulmassa oli kansallisromanttisen taiteen näyttely. Kuvien teemat eivät auenneet ollenkaan ja kokonaisuus loi ymmärrystä ulkomaalaisten Kalevala-taidekokemuksille.

Perusnäyttelyn toisessa kulmassa on tila, johon toteutetaan näyttelyitä yhdessä kansalaisten kanssa. Nyt siinä kerrottiin metallinpaljastinharrastajien puolentoista vuoden projektista, jolla oli ihan asiallinen tavoite, mutta päällimmäiseksi jäi mieleen Kalevipoegin kodin paikantaminen.

Ja kolmanneksi alakerran näyttely Uralin kaiku, joka esittelee niitä suomalais-ugrilaisia kieliä puhuvia kansoja, joilla ei ole kansallisvaltiota. Virossa on näistä hienot kansatieteelliset kokoelmat, joita kelpaa esitellä. Hienoa, että heillä on siihen rahkeet toisin kuin Suomessa, jossa Kulttuurien museon näyttelytila jouduttiin sulkemaan.

Näyttely alkaa yläkerrasta, jossa kielten yhteydet esitetään esimerkkisanoilla kauniisti äänellä ja tekstillä seinälle.

Jos lukee kielten sukupuun alla olevan tekstin, saa tietää, että kielten sukulaisuus ei tarkoita kansojen sukulaisuutta. Toinen mahdollisuus saada tästä totuudesta kiinni oli museon alkuaula, joka tarjosi myös tietoa kielisukulaisuuden tutkimushistoriasta. Mutta useimmat seuraamani kävijät ohittivat kosketusnäytöt sekä oikealla että vasemmalla.

Ja lähtivät kiertomatkalle suomalais-urgilaisia kieliä puhuvien pariin. Tällä reitillä ei ollut mahdollista eksyä, kaikki näkivät saman.

Mutta näkivätkö jotain samaa kansojen materiaalisessa kulttuurissa? Tai aineettomassa, jota tuotiin esiin animoiduilla tarinoilla? Minä en ainakaan osannut vertailla edes pohjoisia kansoja, joiden esineistö oli esitetty rinnakkain samassa vitriinissä. Johtuivatko niiden mahdollisuudet samankaltaisuudet sitten

a) yhteisestä kulttuuriperinnöstä
b) samankalataisesta ympäristöstä resursseineen vai
c) kielen rakenteista?

Tätä kysymystä ei nähdäkseni esitetty. Pointti taisi olla vain ja ainoastaan kokoelmien esittely.

Sain enemmän irti Pietarin kansatieteellisestä museosta, jossa kansat olivat pienemmissä tiloissa ja helpommin vertailtavissa. Siellä mukana olivat myös muita kieliä puhuvat, joilta suomalais-ugrilaiset varmasti ovat omaksuneet tavaroita ja koristeita, sillä mistäs ne erot muuten olisivat peräisin?

P.S. Matkalta palattuani Hesari julkaisi 7.12. Eija-Maija Kotilaisen ja Elina Anttilan mielipidekirjoituksen, jossa todettiin

Suomessa on kaksikin etno­grafista museota: Suomen kansallismuseoon kuuluva Kulttuurien museo ja Helinä Rautavaaran museo Espoossa. Kummankin museon edellytykset toimia ja esitellä kokoelmiaan ovat nykyään hyvin rajoitetut.
Helinä Rautavaaran museo joutui muuttamaan WeeGee-talosta ja toimii nyt väliaikaisissa tiloissa rakennuksessa, joka puretaan. Kansallismuseo puolestaan joutui budjettileikkausten seurauksena luopumaan Kulttuurien museon tiloista Tennispalatsissa sekä suunnitelmasta sijoittaa museo Kansallismu­seon erilliseen piharakennukseen.

Eesti Rahva Muuseum (1/2)

Varsinainen syy lähteä keskellä talvea Tarttoon oli lokakuun alussa avattu Eesti Rahva Muuseum. Jossain luki, että se on neljän kilometrin päässä keskustasta, mutta kyllä sinne talsi sunnuntaiaamuna puolessa tunnissa. Etäisyys keskustasta johtuu historiallisista syistä. Museo avautui ensimmäistä kertaa Raadin kartanon päärakennuksessa, joka tuhoutui sodassa. Pitkään toivottiin, että kartanoon voitaisiin palata. Kun kävi selväksi, että se oli mahdotonta, nousi uudisrakennus kuitenkin kartanon entisille maille.

Museon avautuminen tuli tietooni ihmetellessäni alkuvuodesta sitä mainostanutta YouTube-videota, joka näytti kielitaidottomalle eksoottiselta ja innovatiiviselta eli herätti ehkä liian korkeat odotukset. Paikan päällä alku ei ollut lupaava. Lipuntarkastaja ei älynnyt antaa minulle tekstinkäännöskorttia ja eteen avautui inhoamani saarekemaisema, jonka etualalla...

oli kuppikivi.

Harhailtuani hetken ja tökittyäni vironkielisiä tekstinäyttöjä saavuttamatta muutosta, henkilökunta älysi tulla kysymään käännöksen tarvetta. Hyvä näin sillä näyttöjä lukematta (käännökset tarjolla englanniksi ja venäjäksi) anti olisi jäänyt olemattomaksi. Pikaversiona kussakin vitriinissä oli kokoava isompi teksti, mutta varsinaisten esineiden merkitys selvisi vain lukemalla niiden selitteet. Ihan jokaista näistä en minäkään ehtinyt lukemaan, sillä olin museossa vain sen aukioloajan: aamukymmenestä iltaseitsemään.

Liikkeelle lähdettiin nykyajasta ja melko pian tajusin, että kronologia on käänteinen. Ei siis yhtenäistä kertomusta vaan irtonaisia "kohtaamisia". Myöhemmin näyttelyn läpi pakittaen kronologian aukot olivat tuntuvampia kuin nurin päin mennessä.

Irtonaisuuden ohella kiinnitin lähimenneisyyden käsittelyssä huomiota henkilöiden tarinoiden esiintuomiseen. Irtonaisuus ja henkilöt yhdistyivät vielä erillisessä osiossa Rinnakkaismaailmoja, jossa mikrohistorialliseen henkeen on kussakin vitriinissä yksi esine, henkilö ja tarina.

Varhaisemmilta ajoilta ihmiset tarinoineen olivat esillä dramatisoituina videoilla. Näille vuoden 1905 vallankumouksen ja noitaoikeudenkäynnin tulkinnoille ei ollut (käsittääkseni) tarjolla käännöstä virosta muille kielille. Jälkimmäisen infokyltistä opin, että Virossa kuten Suomessakin (muistaakseni), miesten osuus syytetyistä oli merkittävä.

Tilaa oli jätettäväksi jopa tyhjäksi. Puukannut hyllyköissä kertoivat (ilmeisesti) itsensä ja alueellisten eroavaisuuksien erojen ohella kansatieteellisistä kokoelmista. Lattian lasipinta tarjosi kurkistusruudun museon säilytystiloihin.

Museon kokoelmat olivat esillä pienemmässä tilassa kun olin Tartossa ensimmäistä ja edellistä kertaa vuonna 2009. Tuolloin jäi mieleen erityisesti kansanpukukokoelma ja sen rintatötteröt. Nyt puvut oli esitelty niin liikuvaisten nukkien päällä, että piti mennä (asian juolahdettua mieleeni) tarkistamaan, että rintatötteröt olivat mukana. Ja olivathan ne.

Ilahduttavasti isoille kosketusnäytöille oli keksitty järkevämpää käyttöä kuin tekstien lukeminen. Erityisesti pidin nationalismin ajan verkostovisualisoinnista, joka ei nostanut toimijoita esiin linkittämättä heitä muihin.

Mielenkiintoisin/hauskin/innovatiivisin kosketusnäyttö oli huoneessa, jossa esiteltiin peittoja. Hieman hataralla perusteella (loimilankojen ääni) oli rakennettu simulaattori, joka teki peittojen kuvioinnista musiikkia. Kävijä sai valita kuvasta musiikiksi muunnettavan osan sekä soittimen ja saattoi vaihtaa kuvaa. Teki kuvien katselusta minusta hauskempaa. (Ei kylläkään suomalaisten peitteiden osalta: pelkkää raitaa.)

Museon tämän osan on katsastanut ja raportoinut blogissaan myös Mari Jalava. (Marin kehumia kansatieteellisiä videoita en älynnyt vilkaistakaan.) Kerron museon muista osista huomenna.

Tartossa lauantaina

Kun lähtee aamulla puoli yhdeksältä Töölöstä on Tartossa puoli neljän maissa iltapäivällä. Jos ryntää suoraan hotellilta kaupunginmuseoon, siihen on vielä hyvää aikaa tutustua, sillä se on auki iltakuuteen.

Edelliseltä käynniltä vuonna 2009 pysyvin muistijälki oli puuseessa istuvasta keskiajan mallinukesta tekstiililöydöistä kertoneessa näyttelyssä. Nyt tilassa oli teemana jäte. Tuore tieto oli vain viroksi, joten keskityin keskiajan esineisiin, jotka sain tunnistettua viron avulla. Yksittäinen venetsialainen lasi,

puuhuilu, kenkä, silkkikukkaro

ja hansakannu

olivat pehmeä lasku yläkerran perusnäyttelyn esinerikkauteen.

Yläkerrasta ei ollut muistissani kuin Tarton rauhan kirjoituspöytä, joka oli edelleen paikallaan. Muuten kerrotiin kaupungin historiaa keskiajasta 1700-luvun loppuun, johon lopetettiin kuin seinään, jostain syystä.

Aivan alussa oli minua viehättänyt paikallisen historiankirjoituksen historia, joka alkoi Johannes Claudii Risinghin Oratio de Civitate Dorpatensi (1637) lainauksella. Vapaasti käännettynä

On häpeällistä ja kunniatonta olla tuntematta asuinpaikkaansa;
mutta sen tunteminen perusteellisesti on yhtä kiitettävää kuin se on kunnioitettavaa.
Oi, jos yritämme oppia niistä maan paikoista, jossa oleskelemme,
ymmärrämme asukaiden kohtalon niisä kaupungeissa, joissa vietämme elämämme!
Ja sitten alamme ihmettelemään kuinka nopeasti ihmisten toimet ja olosuhteet häviävät ja muuttuvat!

Tässä hengessä luin seinätelineissä jaetut laminoidut pitkät tekstit melkein kokonaan läpi. En painanut mieleeni jokaista vallanvaihtoa, mutta muistiin jäi tällä kerralla se, että virolaiset eivät päässeet saksalaisten hallinnoimassa kaupungissa minkäänlaiseksi porvariksi (ei edes käsityöläiseksi) ennen vuotta 1785.

Historian alkuvaiheen huoneessa esineiden piilottaminen vetolaatikkoihin viehätti, sillä niitä oli helpompi katsoa läheltä. Mutta kiinnitys oli muutamien kohdalla pettänyt ja esineiden säilyvyys mietitytti. Myös seinähyllyssä melko voimakkaassa valossa olevien nahkakenkien osalta.

Mutta täytyy tietenkin luottaa museoammattilaisten osaamiseen. Tässä hengessä painan mieleen kenkien vasemmalla puolella olevan 1200-luvun alun kaupunkien kartan, jossa on mukana Turku, muttei Tukholmaa. En keksi mitään kriteeriä selittämään tätä, mutta museoiden asiantuntemukseenhan pitää luottaa.

Yläkertaan mennessä ja sieltä tullessa ihailin Marika ja Bruno Kalakin suunnittelemaa esitystä Tarton arkeologisesta stratigrafiasta 600-luvulta 1700-luvulle.

Niin, tämäkin loppui ennen 1800-lukua. Nyt jälkikäteen mietittynä selitys on kai se, että kaupunginmuseolla on muitakin toimipisteitä, jotka eivät mahtuneet matkaohjelmaani.

Viikinkiaikaa Virossa

Pariksi Lentosataman ruotsalaiselle näyttelylle Merimuseon toiseen toimipisteeseen Tallinnan vanhassa kaupungissa on avattu näyttely Viron viikinkiajasta. Täällä oli uutta tietoa niin paljon, että omaksuminen tuotti haastetta.

Yritin ensin lukea seinätekstejä, mutta palaset eivät loksahtaneet paikalleen. Kuultuani tallenteen puhuvan parilla eri kielellä älysin palata alkuun ja käydä läpi intron kosketusnäytön. Sen puhuessa suomeksi(kin) kauppareiteistä, muinaislinnoista ja hopea-aarteista syntyi jonkinlainen aihio Viron viikinkiajasta.

Mutta aika heikko sellainen. Joko esillepanossa oli säästetty rautalankaa tai sitä ei yksinkertaisesti ollut käytettävissä. Kun en aluetta tunne on vaikea sanoa kummasta oli kyse. Ainoa ennestään tuntemani kohde eli Salmen laivahaudat oli saanut hyvin lyhyen tekstin ollakseen (ruotsalaisten mielestä) sensaatio. Onko tutkimus ollut vähäistä vai niin vähä-antista, että kuva viikinkiajasta on epäselvä, kuten Suomessakin?

Hopea-aarteita on löytynyt Pohjois-Virosta samalta alueelta, joka ruotsalaisten kartassa oli väritetty skandinaavien asuttamaksi 900-luvulla. Uusin tulkinta on, että aarteet todistavat kaupankäynnistä kun aiemmin oli puhuttu ryöstämsestä. Kaikkiaan Virosta on löytynyt ainakin 4000 arabialaista dirhamia, joka maa-alueeseen suhteutettuna on suuri määrä. Suomesta näitä tunnetaan 1500.

Esinekuvia en yrittänytkään ottaa, sillä pikkuruiset vitriinit olivat niin pimeitä että tuskin näin lukea esinetekstejäkään. Tässäkin tuntui olleen hukattu mahdollisuus.

Täällä kuten ruotsalaisten näyttelyssä sai kokeilla miekan nostamista. Mutta myös vallasnaisen käätyihin pukeutumista.

Vaikka en saanut suurempaa tolkkua niin suosittelen. Ja jos käy Lentosatamassa niin kyllä kannattaa käydä täälläkin. Yhteislipulla säästää pari euroa.

Virossa 2 pv: Narva

Rakveressa hyppäsin uudelleen itään päin menevään bussiin ja viisumittomana matka loppui Narvaan. Bussiasemalta hotellille mennessä yhteisnäköala Hermannin linnaan Narvassa ja Iivananlinnaan Venäjän puolella oli pysäyttävä ja jo pelkästään tämän kokemuksen takia matka oli tekemisen arvoinen. Usean yrityksen jälkeen onnistunein valokuva aiheesta syntyi aivan viime minuuteilla Narvan taistelun muistomerkillä.

Saatuani hotellihuoneen lähdin hotellilta kohti ruotsalaiselta näyttänyttä rakennusta. Täysosuma. Kyseessä oli Narvan vanha raatihuone, joka on ollut saman näköinen Petter Sundin aikaan. Ja Petter teki (Seppo Aallon tulkinnan mukaan) kauppaa narvalaisten kanssa, joten ehkä joskus oli käynytkin kaupungissa?

Raatihuoneen viereen oli rakennettu upouusi talo, jonka julkisivu jäljittelee vanhaa pörssitaloa, mutta katon lippa on "kohdallaan" vain edestä. Tällaista ei tehdä Suomessa. Liian "vau"-arkkitehtuuria.

Lauantaiaamuna olisin ehtinyt kiertämään koko bastionireitin ennen Hermannin linnan avautumista, mutta sängystä nousu oli jäänyt turhan myöhäiseksi ja tutustuin vain joen varressa oleviin. Narvan valloituksen muistomerkissä teksti oli venäjäksi, mutta onneksi (?) päivämäärä on yksiselitteinen.

Raatihuoneen ohella bastionit ovat ainoita merkkejä Ruotsin ajasta Narvassa. Vanha kaupunkikaava on hylätty ja rakennuksia ei ole jäljellä, mikä kävi ilmi Hermannin linnan ennen-ja-nyt -kuvista. Koska valokuvia oli, ilmeisesti suurin tuho oli tapahtunut toisessa maailmansodassa. Neuvostoliiton ajan arkkitehtuurissa on niin paljon klassisia piirteitä, että minulla on toisinaan vaikeuksia tunnistaa ja ajoittaa rakennukset.

Hermannin linna ilahdutti budjettimatkailijaa Rakverea halvemmalla sisäänpääsymaksulla. Linnassa oli myös paljon enemmän ja asiallisempaa katsottavaa kuin Rakveressa. Tosin useimmat vaihtuvat lappunäyttelyt ohitin sanaakaan lukematta.

Linnan arkkitehtuuri oli ainakin sen verran alkuperäinen, että oli niin sekava, etten tiedä näinkö kaikkea mitä piti. Ainakin kipusin Hermannin tornin ylös asti. Joskin pakitin puiselta parvekkeelta jo parin askeleen jälkeen. Näkymä Iivananlinnaan siis ikkunasta.

Jokaisella tasanteella oli jonkinlainen näyttely. Ylinpänä tällä kertaa kuvia ison sisäpihan kunnostussuunnitelmista, joissa oli (niissäkin) moderni ote.

Linnan yksityiskohdissa ei ollut minusta erityisempää kuvattavaa ja vielä vähemmän lappunäyttelyissä.

Ystävällisesti oli sinisellä huomiolapulla "Pildista! Maka a photo!" merkitty yksi osa historiallisesta näyttelystä. Joten tietenkin otin kuvan.

Historiallisen näyttelyn tekstit olivat viroksi ja venäjäksi, joten ymmärrykseni ei hirveästi kasvanut. Kuten jo mainitsin, jäin käsitykseen, että 1600-luvulla Narvassa oli ollut komeita kivitaloja. Ruotsin vallan myötä kaupunkiin tuli sekä ruotsalainen (ruotsinkielinen) että suomalainen (suomenkielinen) kirkko. Tämä yksityiskohta oli onneksi käännetty englanniksi.

Ritarikunnan aikaa esittelevä huone oli saanut äskettäin uuden muodon ja siellä olisi varmaan ollut tekstejä useilla kielillä. Valitettavasti poikkesin sinne vasta vierailun lopussa, kun ajatukset olivat jo bussiaikatauluissa. Sivuhuomioita. Itse en mieltänyt ritarin kaapua kävijöiden näpelöitäväksi, mutta eräs nuori mies veti sen päälleen epäröimättä. Toisessa päässä huonetta oli iso kivi viritettynä köydellä taljaan ja toinen kävijä innostui kokeilemaan sen nostoa. En tiedä oliko tarkoitus, mutta ei näyttänyt turvalliselta.

Linnasta lähtiessäni oli juuri alkamassa suomalaisryhmän opastus, joten en tiedä missä määrin kaupunki enää kaipaa mainostusta. Sekä Narvaan että eilen esiteltyyn Rakvereen pääsee siis melko vaivattomasti bussilla, mutta joustavammin tietenkin omalla autolla.

Virossa 2 pv: Rakvere

Lämmiteltyäni viime viikonloppuna kotikadullani ja Porvoossa, olin perjantaina valmis perinteiselle kevätreissulle Viroon. (Perinteinen merkityksessä "ainakin toista kertaa". Viime vuonna Pärnussa ja edellisenä Tallinnassa.)

Tallinnan satamasta kuljin kevyttä kenttäravia bussiasemalle, mutta en ehtinyt ensimmäiseen bussiin. Seuraava mahdollinen oli venäläinen Pietarin bussi, jonka kuljettajat pienen säädön jälkeen ottivat vastaan käteismaksun ilman lippua tai kuittia vastineeksi. Oli kuin olisi ulkomailla ollut.

Bussi vei Rakvereen ja jo kaupunkiin tullessa ritarikunnan linna näkyi mäen päällä. Kaupungistakin käsin se oli helppo löytää

ja näytti lähempää tältä.

Kiersin linnan kokonaan

ennen kuin keksin, missä oli lipunmyynyti ja sisäänkäynti.

Linnan kotisivuilta oli syntynyt karnevalistinen kuva ja kokemukseni perusteella paikkaa kannattaa lähestyä huvipuistomentaliteetilla. Linnassa oli tilaa toteuttaa monenlaisia ideoita eikä päätöksiä tehneillä ollut pipo suuremmin päätä puristanut.

Minullahan tunnetusti pipo puristaa, mutta aurinko paistoi, joten laitoin pipon taskuun. En saanut kunnollista tolkkua rakenteiden "aitoudesta" enkä tilojen tarkoituksesta. Osaksi siksi, että kylttejä ei ollut ja osaksi siksi, että viron kielen luetun ymmärtämiseni on heikkoa. Pienessä "museo"-huoneessa oli 4 vitriiniä arkeologisia löytöjä (kai?), ilmeisesti (?!) linnan alueelta. Kiitettävästi osassa esineistä oli ajoitus, mutta näilläkään kuva linnan elämästä ei rakentunut. (Museovirasto pystyi parempaan neljällä kyltillä Husholmenissa, mutta on kyllä yksinkertaisempi kohde.)

Linnan restauroidulta vaikuttaneesta ikkuna-aukosta pilkotti kirkko, jota olin linnalle tullessa käynyt katsomassa lähietäisyydeltä. Uusi infokyltti, jonka mallisia näin ja luin kaupungissa muitakin, kertoi sen olevan keskiaikainen, mutta moneen kertaan uudelleen rakennettu.

Etukäteisvalmisteluissa olin unohtanut tarkistaa mahdolliset lisäkohteet. Bussista olin kuitenkin huomannut museokyltin, jota lähdin linnasta poistuttuani hakemaan. Tarkoitti ilmeisesti Viron poliisimuseota, johon ajan tappamiseksi ostin pääsylipun.

Onneksi sen kanssa sai suomenkielisen opaslappusen, jonka avulla ymmärsin mitä osaa poliisin nyky(!)toiminnasta kussakin huoneessa esiteltiin. Huumehuone teki voimakkaimman vaikutuksen.

Eksegetiikkaa ja paleografiaa

Toissapäivänä olin Tieteiden talolla SKAS:n tilaisuudessa kuuntelemassa Andreas Koiviston esitystä Vantaan kylätonttitutkimuksista. Olin kuullut näistä aiemminkin (tässä, tässä, tässä), joten tällä kertaa ei syntynyt blogitekstiä. Aika siirtyä uusille urille.

Eli eilen samassa rakennuksessa poikkesin Välimeri-instituuttien ystäväyhdistysten yhteistilaisuuteen ensimmäisen esityksen ajaksi. Juha Pakkalan otsikkona oli Pakolaisuus ja muukalaisuus Vanhassa testamentissa. Sen (melko kevyessä) eksegeettisessä osuudessa Pakkala totesi, että VT:n tekstit on kirjoitettu, kun juutalaiset olivat menettäneet oman maansa ja prosessoivat omaa pakolaisuuttaan. Monimutkaisen syntyhistorian jäljiltä teksteissä on sekä empatian että pelon näkökulmat. Ensimmäinen näkyy muukalaisten rinnastamisessa köyhiin, joista pitää huolehtia. Jälkimmäiset taas käskyinä erottautua (ei saa noudattaa toisten tapoja, avioitua heidän kanssaan) tai jopa kehoituksina tuhoamiseen. Yllättävän tuttua ja Pakkala käytti aikaa myös kommentoiden nykytilannetta. Sopisi isommallekin yleisölle?

Sitten siirryin neljänteen kerrokseen, jossa Glossan tilaisuudessa Tapio Salminen otsikolla Tallinnan kaupunginkirjurin toimi ja kaupungin informaatiohallinnan tekstualisoiminen ennen vuotta 1460. esitti tiivistelmän (?) väitöskirjastaan Obscure Hands – Trusted Men. Textualization, the Office of the City Scribe and the Written Management of Information and Communication of the Council of Reval (Tallinn) before 1460.

Tämän kirjoituksen otsikkoon nostamallani palografialla Salminen eroitteli ja tunnisti kaupungin asiakirjoihin kirjoittaneet kädet. Osalle löytyi nimikin.

Salmisen selittäessä informaationhallinnonkäsitettä informaation keräämisenä, järjestämisenä ja esittämisenä mieleni hypähti Sapiens-kirjan sivuille, joilla Harari kuvasi kirjoitustaidosta syntynyttä tarvetta säilyttää ja järjestää tietoa niin, että se oli myöhemmin löydettävissä. Hän puhui tietenkin ensimmäisistä sivilisaatioista ja kyseinen prosessi ehti siis Viroon 1300-luvun alkuun mennessä.

Kaupunginkirjurit olivat naimattomia ja jotenkin rinnasteisia pappeihin? Kulutin yleisökysymykseni raatihuoneesta erilliseen taloon, joten tämä jäi mietityttämään.

Itselleni esityksen tärkein anti oli Tallinnan papereista Salmisen löytämä käsialanäyte, joka osoitti, että vahatauluun tottuneen käsiala oli erilaista kuin "normaali". Olin ajatellut, ettei Nikolas Lloydin väitteelle vahataulun erityisistä kirjainmerkeistä voisi löytyä mitään todistetta, mutta onpas kuitenkin. Ja keskusteluosuudessa mainittiin jotain vastaavaa Ranskasta.

Keskusteluosuudessa puhuttiin myös Salmisen kokoamasta paperin ja pergamentin käytön aikajanasta, jossa käänne paperin hyväksi osuu suurien ruttovuosien kohdalle. Oliko Euroopasta laivattu ylimääräiseksi käänyt paperi Pohjolaan vai oliko paperi yleistynyt, koska sen tekeminen vaati vähemmän työtä? Pikaisella verkkohaulla löytyy lisää teorioita. kuten se, että ruttoa seurasi talouden nousukausi, joka sai ihmiset hylkäämään vanhat vaatteensa, joista oli näin halvempaa tehdä (entistä enemmän) paperia. Tai, että paperia tehtiin kuolleiden vaatteista. Pitäisikö lopettaa kliseellä "ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin" ja palauttaa mieleen alkupuolen pakolaiset?

Kuva ei ole tallinnalaista kaupunginkirjuria nähnytkään. Leikattu kirjasta Le costume historique : cinq cents planches, trois cents en couleurs, or et argent, deux cent en camaieu, types principaux du vêtement et de la parure, rapprochés de ceux de l'intérieur de l'habitation dans tous les temps et chez tous les peuples.... IV. Planches et notices 201 à 300

DSH - sunnuntai

Varsinaiset historiapäivät päättyivät lauantain illalliselle, mutta sunnuntaina oli tarjolla joitakin retkiä, joista valitsin kohteeksi vironruotsalaisten alueen. Kaunis syyspäivä, joten ei haitannut vaikka osa paikoista tuttuja ja osa vähemmän merkittäviä.

Vähemmän merkittäviin kuului Sakun kartano, jota kävimme ihmettelemässä kun alkuperäiseen ohjelmaan kuulunut Stenbockien Riisipere ei ollut enää sopinutkaan aikatauluun. (Kyllä, se Saku. Panimo näkyi kartanolle.)

Komeita olivat kyllä pylväät. Baltiansaksalaisten kartanonherrojen toimintaa vironruotsalaiset kävivät valittamassa Ruotsin kuninkaalle vielä 1800-luvullakin. Heillä kun oli lainsuoja, toisin kuin maaorjiksi joutuneilla virolaisilla. Tämän vuoksi heidän identiteettinsä ja ryhmänsä säilyi vuosisatojen läpi.

Vironruotsalaisia on II maailmansodan paon ja myöhempien kyyditysten jälkeen enää 500. Mutta heillä on oma vuonna 1992 perustettu museo, jonka työntekijän ruotsia oli ilo kuunnella. Itse museossa viehätyin eniten 2000-luvun alussa kirjottuun seinävaatteeseen, jonka aikajanan hahmot ovat naiivin ja koomisen rajan oikealla puolella.

Haapsalussa katsastimme linnaa menemättä sisälle tai oppimatta mitään minulle uutta. Edellisenä päivänä näkemäni Magnus de la Gardien uudistussuunnitelma aiheutti nyt paikan päällä vielä jälkiväristyksiä.

Lounas Kuursalissa ja sitten Padisten luostariin, joka oli itselleni päivän pääkohde. Valitettavasti siellä ei ollut yhtä selkeää kyltitystä kuin Piritan luostarissa ja oppaillemme tuntui olla olennaisinta kiivetä torniin. Ehkä siellä olisi selvinnyt jotain, mutta en ollut kuulolla, joten kokonaisuus jäi vähän hämäräksi. Mutta täältä käsin oli siis omistettu Uudenmaan rannikon tiloja 1300-luvulla.