Lyhyesti lukkarin pojasta

 Tätä kirjoittaessani Vampulan lukkarin Johan Arvelinin (1737-1792 Geni-profiilissa ei ole 18.5.1767 syntynyttä Jacob-poikaansa. Syynä lienee keskeneräinen tutkimus eikä aktiivinen sukupuun siivous, sillä sisarussarjasta puuttuu monia muitakin.

Jacob ja vanhemmat sisaruksensa on selityksittä vedetty yli rippikirjasta 1777-1788 (s. 168). 

Jacob päätyi karvarin oppiin ja kisällinä muutti vuonna 1796 Porista Turuun ja sieltä edelleen Loviisaan. (Turku suom RK 1796-1801, SQ1)

Jacob ilmaantui Uuteenkaarlepyyhyn, jossa hän sai karvarina porvarioikeudet 14.3.1803. Elämänsä oli ollut siinä määrin liikkuvaa, että avioliittosuunnitelmat vaativat sanomalehtikuulutuksen. Valitettavasti lyhyeen tekstiin ei kuvattu välivaiheitaan. 

Inrikes Tidningar 23.2.1803

Ilmoituksen vastauksia ei jääty kauaa odottamaan vaan Jacob vietti häänsä Anna Karlbergin kanssa 3.4.1803. Uusi elämä ei alkanut harmonisesti vaan Jacobille merkittiin huomautus juopumustuomiosta ja sapattirikoksesta (RK II 1802-1808, s. 95). Hän muutti yksinään 1810-luvun lopussa Kokkolaan ja avioliitto päättyi tuomiokapitulin 22.10.1823 antamaan avioeroon (I 1817-1823, 52).

Anna Karlberg muutti Munsalaan, jossa hän kuoli 1846 (Munsala RK 1824-30, 22; RK 1831-1844, 308). Jacob Arvelinin elämän päättymistä en onnistunut selvittämään.

Uudenkaarlepyyn triviaalikoulun konrehtori ja rehtori vuoden 1852 paikkeilla

Anni Swan kertoi Etelä-Saimaassa 10.10.1925 isänsä Carl Gustaf Swanin kouluvuosista Uudessakaarlepyyssä tämän muistiinpanoihin nojautuen:

Erikoisen innokkaasti käyttivät patukkaa maisteri Lönnmark ja konrehtori Esaias Wegelius (Esa). Viimeksi mainittu oli puolihullu eikä voinut lainkaan ylläpitää järjestystä. Luokalla vallitsi yleinen surina, pojat liikkuivat paikasta toiseen mielensä mukaan, puhelivat ja naureskelivat.

 

Rehtori, joka kyllä tiesi minkälainen mies konrehtori oli, tuli välistä äkkiä kouluun konrehtorin tunnille. Tämän tietäen oli pojilla tavallisesti tähystelijä, joka asettui istumaan niin, että saattoi nähdä kuka kadulla tuli. Äkkiä kuului huuto: »rehtori tulee!» Silloin vasta melu syntyi. Kaikki juoksivat paikalleen ja ne, jotka konrehtori oli pannut seisomaan pulpettien taakse, hyppäsivät muitta mutkitta pulpettien yli, ja niin istuivat oppilaat hiljaisina ja pyhinä paikoillaan rehtorin astuessa sisään ovesta. Konrehtori oli vaiti, mutta, kun rehtori oli mennyt, arveli hän: »Kun rehtori on täällä, istutte te kuin Jumalan enkelit, mutta muutoin te meluatte kuin olisitte metsästä tulleita villejä.

Kerran konrehtori antoi koko koulun kunnioittamalle primukselle Otto Donnerille vitsaa kämmenille, koska tämä luki rukouksissa raamatusta luvun, jossa sattui olemaan sana »hullut». 

Annamme muistiinpanojen kirjoittajan kertoa, miten hän ensimäisen kerran sai maistaa patukkaa. 

»Koska »Esa» piti minua sukulaisena, vältin kolme lukukautta vitsaa. Vaan sitten tapahtui niin, että meillä oli Egyptin historian kertaaminen. Minä ja sivutoverini istuimme tavallisuuden mukaan sakkia pelaamassa. Se tapahtui siten, että meillä oli rihvelitaulu. Siihen piirrettiin ruutuja ja nappulat merkittiin kirjaimilla. En ymmärrä mistä syystä juuri tällä kertaa toimemme herätti Esan huomiota. Hän kysyi äkkiä minulta: »Swan, mitä sinä siellä teet, tule tänne näyttämään». Tullessani hänen luokseen rupesi hän ihmetellen katselemaan taulua. Viimein hän kysyi: »mitä tämä merkitsee?» »Ne ovat hieroglyfejä,» vastasin minä. »Kyllä minä opetan sinulle hieroglyyfejä, minä. Tuo vitsa tänne». Ja sitten minä sain ja sen jälkeen usein, kun kerran jää oli särjetty». 

Konrehtori käytti kuten sanottu ahkerasti patukkaa. Mutta sitä pidettiin jonkinlaisena huvituksena. Pojat vetivät hihat alas käden yli ja hihan alla pidettiin nenäliina monenkertaisena. Kun sitten tultiin opettajan luo, antoi hän kämmenille patukalla joko »puoli annosta» (kolme lyöntiä) tai »koko annoksen» (kuusi lyöntiä). Keksittiinpä poikien kesken sellainenkin temppu, että joka aamu määrätty luku konrehtorilaisia veitikka silmissä, mutta nöyrän näköisenä astui kateederille ja ojensi »Esalle» molemmat kämmenensä. Konrehtori ymmärsi tarkoituksen ja kysyi: »Haluatko koko annoksen vai puoli annoksen?» Kukin sai silloin itse määrätä montako lyöntiä tahtoi. Ja kun konrehtori oli saanut suorittaa tämän tärkeän tehtävän, oli hän koko päivän hyvällä tuulella. 

Otto Donner, sittemmin tunnettu kielentutkija ja poliitikko nautti erikoista luottamusta ja kunnioitusta toveriensa kesken, mutta konrehtori ei häntä jostakin syystä sietänyt. Hän oli niin tottunut siihen, ettei kukaan hänen opetustaan kuunnellut, että häntä kiusasi, kun Donner istui hiljaa toisten melutessa. Kerrankin hän kesken opetustaan tiuskasi: »mitä sinä, Donner, siinä istut ja tuijotat minuun suurilla silmilläsi? Ei sinun tarvitse luulla, että minä haluan rikkauksiasi».

Lars Stenbäck
Helsingin Kaiku 43/1911

Konrehtorin täydellinen vastakohta oli koulun arvossa pidetty rehtori, runoilija Lars Stenbäck. Hän oli tehtäväänsä innostunut, jalo ja lahjakas opettaja. Hän piti hyvää ja ankaraa kuria erittäin mitä tuli oppilaiden siveelliseen elämään koulun ulkopuolella. Stenbäck ei ylipäänsä käyttänyt vitsaa. Laiskuudesta hänen ei tarvinnut poikia rangaista, sillä hänen aineitaan luettiin tarkoin. Mutta huonoa käytöstä ja vallattomuutta hänkin joskus rankaisi kovakouraisesti.

 

Kerran esimerkiksi oli kaupungissa huutokauppa, jossa myötiin romaaneja. Stenbäck oli edeltäkäsin lausunut toivomuksensa, etteivät pojat kävisi huutokaupassa. Itse hän sinne meni. Frithiof Gahmberg (kuollut Lappeenrannan piirilääkärinä) huusi itselleen siitä huolimatta yhden tai pari romaania. Seuraavana päivänä S. kutsui hänet luokseen ja vitsaa tuli.

 

Kerran olivat rehtorilaiset pitäneet juominkeja ja rehtori määräsi vitsaa koko rehtorilaisten osastolle. Mutta ollen itse tottumaton siihen työhön hän pian väsyi ja kutsui avukseen maisteri Lönnmarkin, ja tämä, joka oli oikea ammattimies tässä toiminnassa, ryhtyi innolla jakelemaan iskuja pojille.

 

Mitä itse opetukseen tulee, oli Stenbäck loistava poikkeus enemmän tai vähemmän keskinkertaisista opettajatovereistaan. Hänen opetuksensa oli tunnollista ja innostunutta ei vain palkan edestä ahertamista. Suomenkieltä opettaessaan hän oli vaativa ja tarkka teroittaen oppilaitten mieleen, että tämä aine oli erittäin tärkeä. Ja hänen oppilaansa osasivatkin Suomen kielioppia erinomaisesti, niin että sittemmin ylioppilastutkinnossa saivat kiitosta taidostaan.

Äidinkieltä (ruotsia) opetettiin siihen aikaan varsin pinnallisesti. Stenbäck ei tähän tyytynyt vaan piti ylimääräisiä tunteja sopimuksen mukaan. Näillä tunneilla luettiin ääneen kirjallisuutta, m.m. «Setä Tuomon tupaa». Ne olivatkin herätystunteja, sillä Stenbäck ymmärsi valita sellaisia kirjallisuutta, joka nuorukaisessa herätti jaloja tunteita ja laajensi henkistä näköalaa. Varmaankin kylvi tämä ylevämielinen opettaja nuoren oppilaan mieleen siemenen, joka ajan tullen kantoi kauniin hedelmän.

Uudenkaarlepyyn koulupojat vuoden 1852 paikkeilla

Anni Swan kertoi Etelä-Saimaassa 10.10.1925 isänsä Carl Gustaf Swanin kouluvuosista tämän muistiinpanoihin nojautuen:

Kaksitoistavuotiaana lähetettiin Gustaf ja hänen vanhempi veljensä Edvard triviaalikouluun Vaasaan, jossa he ennättivät olla vain vuoden (1851—52), sillä jo seuraavana vuonna paloi Vaasa, jolloin koulu siirrettiin Uuteenkaarlepyyhyn. Koulumatka suoritettiin omalla hevosella, ajopelinä oli häkki työkärryjen päällä, istuinlauta poikittain. Matka Maalahdesta Uuteenkaarlepyyhyn kesti kaksi kokonaista päivää (noin 11 peninkulmaa). Yötä oltiin jossakin talonpoikaistalossa, kievarissa tahi tutussa pappilassa. Samalla tavoin matkustettiin jouluksi kotiin ja sieltä takaisin koulukaupunkiin, sillä erotuksella vain, että silloin ajeltiin kuomireessä. 

Poikia oli seurannut Vaasaan pappilan vanha, uskollinen, kyttyräselkäinen »Lilla Maja», ja hän piti holhokkinsa kovassa kurissa. Asuntona oli kamari ja keittiö, ruokavaroja lähetettiin pappilasta. Tuon tuostakin ajoi pihalle tervetullut kuorma, joka sisälsi näkkileipää, perunoita, palvattua lihaa y.m. Uudessakaarlepyyssä pojat asuivat isänäitinsä apteekkarin leski Sanna Swanin luona. Ylipäänsä asuivat koululaiset siihen aikaan n. k. »bolaagissa» jonkun lesken tai vanhan »mamselin» luona, joka tavallisesti piti äidillistä huolta valvateistaan.

Elämä koululaisten kesken oli ylipäänsä sangen hauskaa. Syksyisin juostiin usein joukoissa mäkiä ylös, alas tai samoiltiin kaupungin ympäristössä, ja heti kun vedet jäätyivät, käytettiin jokaista vapaahetkeä luistelemiseen. Sitäpaitsi oli rosvosilla oleminen varsinkin alkusyksystä erittäin mieluinen huvittelu. Silloin ei säästetty maalaisten aitoja eikä latojakaan. Kerran suljettiin Gustaf Swan ja muut »rosvot» latoon, jossa he parhaillaan olivat täydessä leikin touhussa. Mutta pojat eivät jääneetkään kiltisti ansaan rangaistustaan odottamaan, vaan alkoivat yhdistetyin voimin purkaa ladon kattoa ja saivat siihen suuren reiän, josta sitten koko joukko pääsi ulos. Katolta alas hyppääminen oli sitten vain leikinasia, siihen oltiin erittäin tottuneita. 

Viimein kyllästyivät maalaiset koulupoikain vallattomuuksiin ja kävivät valittamassa rehtorille. Ja rehtori huomautti pojille, että he mielellään saivat olla rosvosilla niityillä ja metsässä, mutta maalaisten latoja ja riihiä ei saanut rikkirepiä. 

Hyvin suosittu huvitus oli pallon lyönti, jota harrastettiin varsinkin keväällä jollakin niityllä kaupungin ulkopuolella. Usein olivat rehtori kuten muutkin opettajat mukana, tosin vain katsojina. »Kuningaspallo» oli suosituin varttuneempien kesken, pikkupojat pelasivat »tre slag och löp» (kolme lyöntiä ja juoksu) nimistä peliä. Joka luokalla oli joku tunnettu ja etevä pallonlyöjä. Parhaat löivät niin, että pallo lensi miltei kirkon tornin tasalle. Mies se, joka sitten osasi ottaa koppia! Vapunpäivä oli varsinainen pallonlyöntipäivä. Silloin marssittiin pitkän matkan päähän ja oltiin koko päivä kentällä. Ja makeilta maistuivat silloin herkulliset leivokset, tippaleivät ja sima.

Suosittua herkkua senaikuisten koulupoikien kesken olivat nekut. Niitä syötiin uskomattoman paljon ja monet pojat harjoittivat nekkujen keittoa oikein ammattinaan. Raaka-aineita ei tarvitse muuta kuin siirappia ja potaskaa. Jotkut ansaitsivat nekkujen myömisellä itselleen vaatteetkin. 

 

Postimerkkien keräilyä, joka nykyään on niin muodissa, ei siihen aikaan harjoitettu, sillä postimerkkejä ei ollut olemassakaan. Mentiin postikonttoriin ja maksettiin kirjeestä 10 kopekkaa tai ostettiin siellä leimattuja kirjekuoria. Sitävastoin koottiin linnunmunia ja sinettejä.

 

Suurena kiusana opettajistolle ja lasten vanhemmille olivat alinomaiset tappelut kisällien kanssa. Näiden ja koululaisten välillä oli perinnäinen sotatila. Kisällit sanoivat koulua rottatalliksi ja koululaisia rotiksi. Usein olivat taistelut oikein kiihkeitä. 

Aamulla klo 6 soi koulun kello, niin että kuului yli koko kaupungin, kaukaisimpaankin kolkkaan. Soittaminen oli vanhan vahtimestarin tehtävä ja sen tarkoituksena oli herättää pojat unesta. Koulutunnit alkoivat kello 7. Luokassa istuttiin selkä pulpettia vasten, jonka edessä oli istuinpenkki. Ainoastaan sanelun mukaan kirjoitettaessa istuttiin päinvastoin. Kaikki luokat olivat yhdessä suuressa kirkontapaisessa salissa. Jokainen oppilas saattoi nähdä ja kuulla kaikki mitä koulussa tapahtui. Ja kaikki opettajat huusivat kykynsä mukaan ja tästä surina kävi vielä pahemmaksi. 

Kukin luokka oli jaettu yli- ja aliosastoon. Neljännen luokan yliosaston oppilaat olivat »rehtorilaisia» ja aliosaston oppilaat »konrehtorilaisia». Lukuvuoden alussa oli rehtorilaisten tapana kastaa uudet konrehtorilaiset, jotka keväällä oli siirretty kolmannelta luokalta neljännelle aliosastolle. Se tapahtui seuraavasti: kastettava vietiin vastusteluista huolimatta vesisangon ääreen. Kousalla kaadettiin hänen ylitseen vettä ja sitten lyötiin kousalla pari kertaa kastetun päähän ja annettiin hänelle nimi. Senjälkeen hän sai ryömiä pulpettien alitse, kunnes pääsi omalle paikalleen rehtorilaisten koko ajan häntä potkiessa. Tämä tapa oli vanha jäännös pennalismin ajoilta. 

Järjestystä koulussa ylläpiti ennen opettajan tuloa n.k. ostiarius. Tämä tärkeä virka oli rehtorilaisten etuoikeus ja velvollisuus. Hänellä oli koulun avain eikä kenkään ilman häntä päässyt sisään kouluun. Ostiarit pitivät kovaa komentoa ja heitä toteltiin ehdottomasti. Muistiinpanojen kirjoittaja Kertoo tästä: »Muistan, kun itsekin olin ostiarius, olin varsin nuori ja pieni, niin että oli ensiluokkalaisia minua pitempiä ja väkevämpiä. Mutta kyllä minä joskus jotakin semmoista tukistin, kun he eivät istuneet hiljaa, eivätkä he milloinkaan uskaltaneet kapinoida. Laki se oli eikä mies, joka ylläpiti respektiä». 

Paitsi »ostiariusta», jonka valvonnan alaisena oli koko koulun järjestys, oli joka luokalla omat järjestäjänsä, kaksi sensoria. He määräsivät luokan läksyt y.m. Ja heidän erityinen velvollisuutensa oli pitää huolta siitä, että opettajan pöydällä aina oli kelvollinen patukka. Patukan tekeminen oli vahtimestarin velvollisuus, ja siihen vaadittiin suurta taitoa - se oli näet koulun tärkein opetusväline. Sen paksumpi pää jakautui kahteen palmikkoon ja kummassakin oli rengas. Ja kun tämä kova pää sattui käteen, niin ei sillä kädellä pariin tuntiin käynyt kirjoittaminen. Ei ollut koulussa sitä päivää ettei kuultu patukan iskuja ja niitten säestykseksi itkua ja uikutusta. 

Siihen aikaan vaadittiin oppilailta paljon enemmän työtä ja omaa toimintaa kuin nykyään. Läksyjä ei koskaan valmistettu edeltäkäsin. Ei edes matematiikassa opastettu oppilasta, annettiin vain Nervanderin aritmetiikasta läksy, se oli luettava ja sen mukaan laskettava. Muissa aineissa kuulusteltiin läksy orjallisesti. Kielissä vaadittiin pääasiallisesti tarkkaa lauseiden analysoimista. Ja voi sitä, joka erehtyi! Silloin tuli patukka heti esille. 

[...] Triviaali, eli alkeiskoulusta, joka oli neliluokkainen, tulivat pojat kymnaasiin, jossa oppiaika oli kolmivuotinen. Kymnasistit olivat hienoja herroja, kaupungin tanssiaisissa he esittivät mielestään suurtakin osaa. Heillä oli tummansininen kultanapeilla koristettu univormu, ulkona käytettiin erikoista viittaa (kapprock). Kymnaasista pojat sitten lähtivät yliopistoon valmistuakseen kukin omalle alalleen.

"Augusta oli hyvännäköinen ja rikas"

Kyläkirjaston kuvalehdissä 6-9/1888 julkaistussa tekstissä Nuoruuden muistelmia nimimerkki J. A. B. jakoi (ainakin mukamas) 90-vuotiaan tätinsä tarinoita. Kokonaisuudessa esitettyjen tietojen perusteella muistelija lienee Korsholman pohjoisen kihlakunnan kruununvouti, sotakamreeri ja kollegiasessori Fredrik Basilierin ja Brita Gustava Schroderuksen tytär Karolina Fredrika (s. 1808). Ainakin tämä oli isänsä kuoleman jälkeen kirjoilla Uudessakaarlepyyssä Johan Turdinin taloudessa (RK 1824-33 s. 7), jossa seuraava pätkä alkaa.

W. Carstensin maalaama

muotokuva 
Augusta Turdinista
vuonna 1827
 on
Uudenkaarlepyyn
museossa.
Tämä kuva
Nykarleby vuer
-sivustolta

Isäni kuoleman jälkeen tulin viettämään moniaita vuosia Uuden Kaarleby'n vähäisessä kaupungissa tukkukauppias T:n perheessä. Hänellä oli tytär, Augusta, ja poika, Kustaa. Augustan kanssa olin melkein yhdenikäinen. Minä olin ikääskuin seurakumppanina hänelle. Tämä A. oli iloinen, oikea silmänräpäyksen lapsi, ajattelematon ja hyväsydäminen. Olipa meillä kaikenlaisia hommia kaunistaa itsiämme. Se puna, jonka terveys lahjoitti kasvoillemme, oli jotaki talonpoikaista ja piti siis saataman pois. Saimme kuulla että etikan juominen kalventaa kasvoja, varsinki jos kolokvinttipillereitä syödään sen ohessa. Tätä keinoa koetettiin niin perusteellisesti, että oli henki lähteä. Ja tietysti oltiin monta päivää jälestäpäin kalpeita ja hoikkia, kunnes oli tarvis uudistaa tuota kelpo keinoa. 

Augusta oli hyvännäköinen ja rikas, eikä hänen siis luonnollisesti tarvinnut kosijoita kaivata. Eräs parooni R., joka usein matkusteli pohjoisessa päin, ollen vesi- ja tie-yhdistyksen päällikkönä, kävi kerran Augustan kodissa, kun tämä veljensä kanssa oli Kyöpenhaminassa. R. oli nainut mies. Rouva oli hieno tavoiltaan, vaikka rumannäköinen. Seinällä kamarissa riippui Augustan kuva, ja parooni osoitti sitä puolisolleen. "Oh! kuinka suloinen!" supisi paroonitar. Samaa lienee parooniki ajatellut. Vuoden kuluttua parooni taas tuli meille — leskimiehenä. Augustalle hän toi lahjoja ja silminnähtävästi hyväili häntä. Puolen vuoden kuluttua hän tuli uudestaan ja, puhuteltuaan ensin Augustan isää, hän kosi Augustaa ja sai häneltä varsin vastahakoisen myöntymisen. Ainoastaan isänsä tähden Augusta sanoi suostuvansa. — Ylkäänsä hän kohteli hyvin tylysti, vaikka tämä, muutoinki erittäin kohtelias kaikkia kohtaan, morsiamelleen osoitti todellista "galanteriaa."

Aivor Cederwallin kuva
vapaaherra Carl Rosenkampffista.
Museoviraston historian kuvakokoelma
HK10000:1301, CC BY 4.0

Tulipa vihdoin häiden aika kohta jälkeen Uuden vuoden. A. kohteli ylkäänsä yhtä tylysti kuin ennen, niin että parooni sanoi minulle hyvin huolellisena: "koettakaa saada Augustaani vähän ystävällisemmäksi minua kohtaan." Mutta minun koetteeni eivät onnistuneet. Augusta uhkasi vihillä sanoa: „Ei", ja minä pelkäsin suuresti uhkauksen käyvän toteen. — Vihillä hän puolittain käänsi selkää yljälleen, mutta vastasi toki myöntävästi. Kun vihkimisen jälkeen parooni mieli istua rouvansa viereen, tämä kielsi sen. Parooni sai aluksi yötä päivää pysyä asianomattomassa etäisyydessä rouvastaan, joka lyhykäisesti lausui miehestään: "en voi häntä suvaita!" Kaikki surkuttelivat tuota kohteliasta aviomiestä ja moittivat Augustaa. "Tuon elähtyneen lesken minun piti saaman", kähisi Augusta, joka oli uneksinut nuorta ja kaunista miestä.

Vuosia kului. Olin Kalajoella, Laurilassa, jonne äitini leskeksi jouduttuaan oli muuttanut, kun sain sanan, päivänä moniahana, tulla kestikievariin. Siellä tapasin Augustan miehensä kanssa. Menimme A:n kanssa yrttitarhaan kävelemään, ja siellä utelin hänen nykyistä tilaansa. Augusta puhkesi ylistämään miehensä jaloutta ja sanoi ei mitenkään voineensa saada parempaa. Sitten läksimme sisälle kahville. Parooni oli sama kohtelias, rakastettava mies kuin ennen. Olipa nyt Augustan käytöski häntä kohtaan erilainen!

AS23: Runebergin tupa ja Topeliuksen koti

Yövyttyäni Kokkolan kappalaisen entisessä pappilassa (yllä) lähdin maanantaina 2. heinäkuuta ajelemaan etelään. Maanantait ovat yleisiä museoiden kiinniolopäiviä (ilmiö, jonka historiaa selvittelin taannoin), joten matkaa suunnitellessa tämä vaikutti aivan menetetyltä päivältä. Vasta viime tingassa tarkastin ja huomasin, ettei tilanne ollutkaan aivan toivoton.

Ja tien varresta löytyy usein lisäohjelmaa. Pietarsaaren museoihin kuuluva Runebergin tupa, jossa "Janne vietti monet kesät lapsena", tuli vastaan näin. Se oli lujasti lukossa, mutta pihalle pääsi fiilistelemään ja ikkunoista näki sisustuksen melkein kokonaan. Mikään valokuvistani ei kuitenkaan ole jakamisen arvoinen.

Upein löytö viime tingan selvityksissäni oli vain pari päivää ohitustani ennen avautunut Topeliuksen lapsuuden koti Kuddnäs.

Rakennus oli sisustettu jonkin asteisella tarkkuudella ja melko monin aidoin Topeliuksen perheelle kuulunein esinein. Olin yksinäni, joten saatoin fiilistellä rauhassa Zachariaksen isän työhuonetta

... kehtoa, jossa Zacharias nukkui

... äitinsä ja sisarensa Tukholman pensionaateissa tekemiä merkkuuliinoja

... salia, jonka seinällä oli Topeliusten perhekuva

... Zachariaksen pelejä (muistellen korttipelejään)

... Zachariaksen perhoskokoelmaa

...ja kelkkaa.

Olisin lähtenyt suoraan pois, ellei olisi tullut mieleen kysymystä lippukassalle. Tätä varten palasin pihapiirin oikealla reunalla olevaan rakennukseen ja jutellessa (på svenska) selvisi, että se oli Topeliusten aikaan vieras- ja juhlakäytössä. Rakennuksen salissa vietettiin Topeliuksen häät ja sen viereen on tuotu viimeisen kotinsa työhuoneen sisustus Sipoosta.

Maanpetturi, hirtetty postimestari ja muutama muu kuolemantuomittu

Syyskuussa jakamissani Olivecronan teloitustilastoissa on useimmista tuomioista niukasti tietoa, joten poikkeuksiin kiinnitti huomiota.

Porvoon hiippakunnassa 1790 "Öfverstelöjtnanten och Riddaren Tigerstedt för riksförräderi och för det han burit afvog sköld emot fäderneslandet, dömd att mista lif, ära och gods; blef halshuggen och på afrättsplatsen begrafven". Georg Fredrik Tigerstedtin kohtalo on hyvin tunnettu.

Pohjanmaan läänissä 1767 "1 man, Postmästare, hängd för stöld i sin syssla" eli postimestari hirtetty tuomittuna varkaudesta virkatoimessa.

En kokeillut verkkohakua vaan laiskottelin ja työnsin kysymyksen Postimuseolle Kysy museolta -palvelun kautta. Suit sait sukkelaan Soile Siltalan vastaus lähdeviitteineen oli spostilaatikossani.

Kyseinen tuomittu oli Uudenkaarlepyyn postimestari Per Unger, joka oli aloittanut tehtävässään 25.6.1765 ja tuomittiin jo marraskuussa 1766. Pohjanmaan mestaajia tutkiva Mikko Moilanen on jo kaivanut rikoksestaankin tietoja ja jakanut ne SukuForumilla: "Postimestari Unger syyllistyi toistuvasti virkarikoksiin availemalla useita kirjeitä ja paketteja, jotka sisälsivät arvopostia. Varkauksien arvo kohosi lähelle 4000 kupariääyriä." Eli ei tästäkään enempää.

Paitsi, että käydessäni läpi Siltalan linkittämää Nykarlebyvyer -sivuston sivua löysin päiväkirjapoimintoja, joissa mainittiin kuninkaallinen kesämatka 1802! Ja sitten käydessäni kesämatkaa ajatellen Savon historiaa, löysin taulukkooni uusia kuolemantuomiota. Kaikki aikanaan.

Alkuperäinen kuva Aika 21/1910.

Palkittuja opettajia vuonna 1895

"Uudenkaarlepyyn Soklolin kylän, kyläkoulun opettajalle Erik Olinille, joka on syntynyt 1829 samassa pitäjässä, köyhänä talonpojan poikana, ollen ensin karjapoikana. Äiti opetti hänet lukemaan, mutta oppi itse 18 vuotisena kirjoitustaidon siten että lumeen taikka hietaan merenrannalla piirusti kirjoitettujen kantoluettelojen mukaan. Ainoa koulu jossa on käynyt on rippikoulu ja kaksi kuukautta A. Svedbergin koulussa Munsalassa.

Kutsuttiin 1859, jolloin oli 30 vanha, lastenopettajaksi kotikylään, kehitti omasta päästään muistuneen opetustapansa luku- ja kirjoitustaidossa, tuli tunnetuksi ja kulki neljässä pitäjässä kylästä kylään oleskellen 4 viikkoa joka kylässä ottaen 20 penniä viikossa opetuspalkkaa joka oppilaalta. Keskitulo oli 24 vuoden kuluessa 162 mk. vuodessa ja vapaa ruoka.

Hän on opettanut noin 3000 oppilasta lukemisessa, kirjoittamisessa, uskonnossa, raamatun historiassa,luvunlaskussa, maantiedossa, kartan piirustuksessa, laulussa ja piirustuksessa luonnon mukaan. Oppilaat häntä hyvin rakastivat. Hän oli naimaton. Herätys hänen nuoruutensa aikana synnytti häneen harrasta jumalanpelkoa. Ainoa julkinen tunnustus, mikä hänen osakseen on tullut, on, että hän on saanut Raamatun lahjaksi. — Kansakoulu ja seminaari tulevat täydentämään hänen vaatimatonta työtään; heinäkuulla 1892 täytyi hänen heikkonäköisyyden ja kivuloisuuden takia lopettaa opetustoimensa palveltuansa kansaansa nöyryydessä 32 1/2vuotta."

(Verkossa luettavissa J. L. Birck: Erik Olin och hans byskola. En österbottnisk tidsbild från 1800-talet  )

"Toinen kunniapalkinto annettiin Miina Aalbergille, joka 25 vuotta on ollut kiertävänä opettajana Kalvolassa, ja joka on vanhanpuoleinen, varaton, kristillismielinen vaatimaton ja vähän huomattu. Tarkempia elämäkerrallisia tietoja hänestä ei vielä voida antaa."

Tekstilainaukset: Uusi Suometar 15.1.1895
Tunnelmakuva Tuulispää 1.12.1905 Antti Faven
Tausta: Tammikuun 14 p:vän rahasto

Museoitua tyttöilyä

Taannoisen naishistoriapostauksen lopuksi linkitin museotietokannan merkkausliinoihin. Ne eivät suinkaan ole ainoita suomalaisten tyttöjen elämään liittyviä esineitä, joissa on tallella henkilötieto. Ruotsalaisen Kringla-haun kautta löytyi Nordiska Museetin kokoelmista paperinukkeja, jotka oli tehnyt vuosina 1870-79 Uudessakaarlepyyssä Terese Aminoff o.s. Silfvart (1859-1902) ja Irene Wahlberg (1858-1943). Nuket lahjoitti museokokoelmaan edellisen tytär Gunnel Aminoff, joka kaupungin yksityisen tyttöjen koulun oppilaslistan mukaan syntyi vuonna 1887.

Nordiska Museetin kokoelmatietokannasta löytyy myös 7 naantalinnukkea (nådendalsdocka). Muun muassa iloinen sotilas. Neulotut nuket näyttävät kaikki hauskoilta, mutta valitettavasti valokuvista puuttuvat selkeät käyttöehdot... Tekoajat on merkitty välille 1900-1926 ja taustoitukseksi on lainattu tietoja Riitta Pylkkäsen tekstistä Dockor och tennsoldater (Finlands Nationalmuseums bilderbok nr 1, Helsingfors 1961, s. 3). Sen perusteella nukkeja tehtiin nimenomaan kylpylävieraille matkamuistoiksi. Tekemisellä elättivät itsensä erityisesti satulamestari J. Lindbomin tyttäret Charlotta, Carolina och Josefina. Dock-Lotta tapasi istua Naantalin laiturilla neulomassa ja myi samalla sukkia, nukkeja sekä piparkakkuja.

Hiskin mukaan satulamestari Johan Lindbomille syntyi Naantalissa tyttäret Ulrica Carol: 14.11.1834 ja Rosalie Josephine 3.5.1838 eli nämä lienevät kaksi edellä mainituista.

Neulotuista nukeista on Naantalista raportoitu Åbo Postenin numerossa jo 24.7.1875:

Dessutom ha wi orten kända sticksöm som till och med slagit sig på att åstadkomma dockor af det kuriösaste, oskyldigaste slag, mjuka, fredliga och oskadliga leksaker för småttingar. Om lyckan är god, göra några af Nådendalsdockorna en tripp öfver Oceanen till werldsexpositionen i Filadelfia!

Lienevätkö suomalaisen käsityön näytteet sitten päätyneet Atlantin taakse? Ainakin löytäneet tiensä Virkki-käsityömuseoon ja yksityiskotiin (blogipostauksen viimeinen kuva). Porvoon nukke- ja lelumuseon sivuilla on viimeisen (?) valmistajan haastattelu vuodelta 1966.