Rovaniemelle saatiin koulu vuonna 1849

Maamiehen Ystävän vuoden ensimmäisessä numerossa oli Johan Bäckwallin runo Lukialle (08.01.1848). Yllättävämpää oli se, että ensimmäinen artikkelinsa kertoi Mahometistä eli islamin uskon perustajasta (12.02.1848 , 01.04.1848, 20.05.1848, 27.05.1848). Tavallisempi tarina oli Pekkaki kävi kerran kaupungissa ja oli muka herrana (03.06.1848). Opettavainen oli myös Urhoollinen Mies (17.06.1848), joka oli kuitenkin ajallisesti tai paikallisesti erotettu arkitodellisuudesta, sillä kertomuksessa oltiin kuninkaan alamaisia.

Kaksostyttäret ja veljensä saivat pikkuveljen Pehr Alfred 12.8.1848. Loppuvuodesta Johan Bäckwallin tutulla nimimerkillä julkaistiin vain Muuan sana Teräksen ja Raudan karkamisesta ja kostutuksesta (Maamiehen Ystävä 25.11.1848) ja Suomentamia Runebergin Hirvenhiihtäjistä (Joukahainen 3). Alkuvuodesta Maamiehen ystävässä ilmestyi artikkeli Lakeeramisesta eli Petsingistä / Lakeri-öljystä (fernissa) ja lakeerauksesta (20.01.1849  ja 27.01.1849).

Lopputalvesta (7.4.1849) ilmestyi Suomettaren ensimmäinen paikalliskirje Rovaniemeltä päiväyksellä 21.3.1849. Tekstissä on latinankielinen lainaus, joten jälleen kirjoittajaksi tekee arvata Johan Bäckwallia, appeaan tai vaimonsa veljeä. Pappilaan viittaa myös Suomettaressa julkaistu 14.11.1849 päivätty yksityiskirje, jonka kirjoittaja kävi jo aiemmin usein mainitun Karhu-Pekan luona kertomassa Suomen Talousseuran palkinnosta 30 luodin painoisen hopeapikarin muodossa. Samaan suuntaan viittaavat myöhemmät virkkeet.

Kouluun, jota niinkuin tiedät, olen pitänyt sitte Heinäkuun, mutta ainoasti kadesti viikossa, pyhinä jälkeen puolenpäivän ja koko maanantain, on yleensä kirjoitettu 49 lasta, joista 13 tytärtä. Siitä on ollut paha, etten ole ennättänyt pitää enempätä aikkaa, jonka tähden eivät pitkämatkaset ole saattaneet panna lapsiansa kouluun. Kuitenki on tullut lapsia kolmenki peninkulman päästä. Säiden ja kelin riitto on nyt taas ollut monellaki esteenä. (21.12.1849)

Kouluhankkeesta oli kerrottu Suomettaressa kirjelainauksilla jo 25.5.1849. Koulunpitäjien henkilöllisyys paljastettiin vuoden lopussa.

"Rovaniemen pitäjässä on pyhäkoulu tänä vuonna alulle pantu. Kirkkoherran Apulaisella Bäckwall'illa ja Oppilas Heikel'illä on ansio tämän asettamisesta. Ensiksi nimitetty on myös koulun opettaja. Oppi otetaan suurella halulla nourilta vastaan, ja vanhat auttavat koulua varoillansa. Rovaniemessä on valistunutta, toimekasta ja edespäin pyrkivätä kansaa. Ehkä saamme kohta enemmänki sanomista tästä huvittavasta aineesta." (Suometar 28.12.1849)

Koulun pidosta huolimatta Johan Bäckwall ehti edelleen avustamaan Maamiehen ystävää, jossa hän syksyn aluksi neuvoi Millähän lailla, emäntä kulta, saataisiin voisi paremmaksi (08.09.1849) ja vuoden lopulla Muutamia talon asioita (24.11.1849). Bäckwallin maataloustietouden lähteestä ei ole tietoa, mutta edellä esitetyn perusteella artikkeli Pitäjään Kouluin alkuun saamisesta / Pitäjään Kouluista

(15.09.1849 ja 22.09.1849) perustui tuoreeseen kokemukseen.

Mutta syystä on valitettu, nähty ja kuultu teidänki seassanne, Maamiehet, olevan niitä ymmärtämättömiä, jotka luulevat opin, tiedon ja taidon vahingollisiksi ja näkevät näissä välikappaleet ainoasti toisten ihmisten perokseen. Tähän luuloon lienee se syynä että kun opit ovat kovin tuntemattomia seassanne, ja joka on sattunut näitä vähä enemmän saamaan kun muut kumppaninsa, on tämä niitä pitänyt salaisina, käyttänyt niitä ainoasti omaksi hyödykseen, usein ymmärtämättömien pettämiseksiki; ja vielä seki, että kun joku on oppinut esimerkiksi kirjoittamaan ja vähä tuntemaan lu'un laskua, on tämä ylpeytynyt, heittäynyt herrahtavaksi ja pilaunut tavoissa. Tästäkö lienevät muutamat herratki tulleet vastahakoisiksi talonpoikien opetukselle ja nähneet siitä olevan ainoasti pahennusta.

Keskustelukulttuurista ja karjanhoidosta

Ehkä vuoden 1846 alkaessa Johan Bäckwäll lausui ääneen runonsa Uuden Vuoden Aamuna (Joukahainen II. 1845)? Viimeistään tuolloin hän alkoi seurata lämpömittaria järjestelmällisesti. Tekemänsä kirjaukset hän lähetti vuosittain tiedeseuralle ja tapa jatkui seuraavina vuosina. (FAT 15.5.1850) Juuri tästä syystä epäilen edellisissä osissa mainittuja Rovaniemen lämpötiloja maininneita paikalliskirjeitä Johan Bäckwallin teksteiksi.

Maamiehen ystävässä ilmestyi 03.01.1846 Runebergin runon Idyll och Epigram suomennos Ruman walitus. Edellisenä vuonna alkanut Kaksi renkiä vietiin päätökseen (06.12.1845, 20.12.1845, 10.01.1846, 17.01.1846). Kuten jo nimestä voi arvata opettavaisessa tarinassa oli hyvin ja pahis, mutta myös reipas ryöstö. Artikkeli Käsitöistä (14.03.1846) patisti taitojen oppimiseen ja mainosti Mustialaa.

Runo Palveleva Neito (21.03.1846) oli suomennos, mutta talollisen poikana Johan ehkä sai totuudellisuutta omaan runoonsa Talonpojan tuuma herroista (04.04.1846), joka on tosin luettavissa myös opettavaisena. Jollainen oli kiistatta teksti Asia riidelköön, elkää miehet riidelkö! (08.08.1846), jonka mukaan oli yleistä, että

Kun esimerkiksi yhteisissä kokouksissa keskustellaan yhteisesti vaarantavasta asiasta, josta on usioilla erinäinen ajatus. Ymmärtävin selittää tämän parhaan ajatuksensa ja tiedonsa jälkeen; mutta toisella puolella on joku tälle yysyrjänen, joka ei oikein tunne asiata, vaan pahasta sisusta äyhkäsee vastaan; tähän yhdistyy nyt muita, jotka eivät koskaan ole opetelleet ensin ajattelemaan ja sitte puhumaan, ja vielä ovat siitä laadusta että menevät sinne kuhun totuuden vastustajatki: kas tästäkös juttua jatkuu! selvimmätkään todistukset, eivät tahdo näitä voida saattaa oikiaan. Sillä tavalla käännetään yhteinen asia keskinäiseksi riidaksi, jossa pistellään ja herjätään toisiansa, joka aina on häijyin tapa. 

Kotona Rovaniemellä kaksostyttäret olivat puolitoistavuotiaita, kun pikkuveli Frans Oskar syntyi 22.7.1846. 

Vuodenvaihteessa ilmestynyt Nurkkasaksa. Paha työ, pahempi palkka (12.12.1846 ja 02.01.1847) kertoi puoliherrasta, kuten nimestäkin arvaa, mutta mukana oli rikollisuutta ja jännittäviä käänteitä. Samaa ei voi sanoa artikkelista Palanen Kirkonlaista (03.04.1847). Jatkokertomus Matti Metsäsen eli Mäntysen elämästä (17.07.1847, 24.07.1847, 25.09.1847, 09.10.1847, 16.10.1847, 06.11.1847, 11.12.1847, 18.12.1847) puolestaan yllätti yhteiskuntakriittisyydellään. Tarinassa virkamiehet olivat lahjuksia vaativia pahiksia ja elinkeinorajoitusten myötä tilattomilla ei ollut mahdollisuuksia edetä maailmassa, olivat sitten kuinka ahkeria ja hyveellisiä tahansa.

Alkuvuodesta 1847 Johan Bäckwallin esimies ja appi oli pyrkinyt Ala-Tornion kirkkoherran virkaan ja päässyt vaalitilalle (MY 3.4.1847). Valituksi hän ei tullut, joten elämä Rovaniemellä jatkui ilmeisesti edellisistä vuosista tuttuun malliin. Kaikki ei toki pysynyt entisellään vaan kesällä 1847 vaimon pikkuveli Anton Teodor pääsi ylioppilaaksi ja tätä nuorempi Viktor Fredrik jätti Oulun triviaalikoulun ja aloitti Vaasan lukiossa. Viktor oli aloittanut koulunkäynnin 8-vuotiaana, joten varmaankin myös Frans Alexander ja Otto Axel olivat jo koulussa Rovaniemen ulkopuolella.

Vuonna 1847 ilmestyi vielä Johan Bäckwallin runo Kukka (Suometar 24.08.1847) ja artikkeli Hevoisalan parannuksesta (13.11.1847 no 46 ja 27.11.1847), jonka alussa hän eksyi neuvomaan karjanhoitoa.

Monikin maamies haluaa ja hankki suuremman karjan kun hyvästi voipi hoitaa, ja saapi siitä monikertaisen tapon. Mitä ja mistä lypsää esimerkiksi laiha lehmä? Jos, hyvä emäntä, sen talvenkin yli saattaisit, onpa jo keväillä pelko sen kompastumisesta ja uupumisesta pieniinki rappakko-rommakoihin. Sen myös tiedät, kun lehmäsi laihana pidät, minkä verran se lypsää, mutta etpä arvaa, jos et ole koetellut, mitä lypsäisi sama lehmä hyvällä ruualla ja lihavana. Eikä vahinko vielä pysähdy talvimaidonkaan vähyyteen. Arvaathan, emäntä, lihastaan tehmän lypsävän eikä sarvestaan. Aikaahan siis laiha lehmä tarvitsee kesälläkin ennenkun lihoo; se syöpi siis lihakseen ison osan kesää eikä maidokseen. Muita kun lehmä on jo keväillä ulospäästessään lihava, heruu se heti uudelta ruoholta. Ajattele'pas tätä, emäntä, talvelle lähteissä. 

Kaupanteosta ja monesta muusta vuonna 1845 kirjoitettua

Johan Bäckwall jouluaattona 1844 entiselle osakuntatoverilleen Zacharias Topeliukselle kirjoittaman yksityiskirjeen sisällöstä, kuten lämpötiloista ja Karhu-Pekan 28-vuotiaan pojan kaatamista kahdesta karhusta tuli Topeliuksen toimittamaan Helsingfors Tidningiin "paikalliskirje". Nuoresta miehestä toverinsa olivat todenneet "ett'ei se pelkää enempi karhua, kun lampaan karitsata" (HT 15.1.1845). 

Kirjeessä Johan Bäckwall valitteli kiireitään, muttei maininnut kuukauden vanhoja kaksostyttäriään, joiden todennäköisen itkun säestyksellä hän lienee kirjoittanut tarinan Kauppa-Ryssä (Maamiehen Ystävä 04.01.1845, 11.01.1845 ja 18.01.1845), jossa hän oli aiempaa lähempänä fiktiota. Aloituksessa kuitenkin tavoiteltiin lukijoille tuttua ilmiötä:

Tunnettahan, hyvät maamiehet, tällä nimellä mainittavat matkustajat; sillä monestipa ovatki laukkuinensa tulleet tupaanne, laskeneet lakkinsa pöydälle, istuneet penkille, avanneet laukkunsa pakisten: "a isäntä pyhä veli! teäll' on kauniita ja helppoja huiviloita, kamritsiä, karttuunia, tule ostamaan emännälle; teäll' on hyviä naskalimia ja äimiä. A emäntä siukkuseni! noin hyviä huiviloita, kamfärttiä, pirunpaskaa, neuloja, soat helpolla hinnalla." Monet keinot olettaki saaneet pitää, ennenkun ovat puolen kalun hinnasta helpottaneet; mutta monet kopeekat ne kuitenki ovat teiltä houkutelleet. 

Itse tarinassa ei ollut tavallisia kauppiaita, vaan menoa ja meininkiä, kun ensin juostiin varkaan perässä, sitten karattiin vankilasta ja ... Suosittelen lukemista. Juonta pilaamatta voin kertoa, että markkinoilta palaava renki lauleskelee hevosta ohjatessaan ajankulukseen pitkän pätkän:

Kirjoitettuaan Walkiasta eli Meri-Karhusta (08.02.1845) Johan Bäckwallin mainosti Kalevalaa ja Kanteletarta sekä kopioi Mehiläistä otsikolla Muutamia sanoja Runoista ja Lauluista (15.03.1845). Teemaan liittyi myös runonsa Laulot ennen Laululaumat (12.04.1845).

Hevos-kaupasta (12.04.1845) päättyi opettavaiseen tarinaan, mutta alkoi tosiasioilla

... monessa paikassa seassamme, maamiehet, on alinomanen, tarpeeton hevosvaihto tapana ja mahtina, ja se tapa on yksi paha ja onneton tapa; sentähden että siinä tulevat monenkaltaset pahennukset: siinä kirotaan synkiästi, vannotaan hevosiansa paremmiksi kun ovatkaan ja sillä pyytään pettää toisiansa; siihen kokoupi nuorukaisia ja lapsia kuulemaan ja oppimaan vanhempain jumalatonta menoa; siinä pahennetaan pyhäpäivät ja arkipäiviäki, menetetään raha ja omasuus; mutta kun se vielä siihen loppusi: vielä siinä tulee harjakannuinki juonti, ja ilman sitä että viinamyrkky turmelee sekä ihmisen ruumiin että sielun, syttyvät riidat, torat ja kahautaanpa vielä tappeluunki. Monenkaltaseen onnettomuuteen lankiaa sentähden ihminen alinomasen hevosvaihetuksen kautta; sentähden näettäki maamiehet, että usiasti ovat hevosten vaihettajat köyhtyneet, tulleet juomariksi ja maittansaki peräti hävinneet.  

Fiktiivistä jaksoa ei sen sijaan sisältynyt Johan Bäckwallin artikkeliin Paisunta-niityistä ja niittyjen kastelemisesta (21.06.1845). Seuraavaksi häneltä julkaistiin vauhdikas jatkokertomus Wanhan Sotamiehen lauseita sekä muutaman vuoden tauon jälkeen Runebergin runosuomennoksia: Lintuselle / "Till en Fågel" (Maamiehen Ystävä 26.07.1845) & Ur Runebergs Elgskyttar, 11 Sången (Saima 24.07.1845 no 30). 

Syyskuussa Johan ja läheisensä todennäköisesti iloitsivat hänen pääsystään Karungin kappalaisenvaaliin (ÅU 13.9.1845). Toki tämä tarkoitti matkustamista paikan päälle vaalisaarnaa pitämään ja lopulta uutista toisen ehdokkaan valituksi tulosta.

Kirjoittaminen jatkui opettavaisella linjalla otsikolla Olisipa oppi Talonpojalleki hyödyllinen (11.10.1845 & 18.10.1845) ja hyödyntäen jälleen dialogin muotoa. Vuoden lopuksi ilmestyi sanomalehden hyödyllisyyden mainospuhe Maamiehen Ystävän Lukioille. (27.12.1845). Kohdeyleisön näkemyksistä Bäckwallin tuotannosta ei ole valitettavasti tietoa. Toisen sanomalehden kirjoittajan mukaan lähetelmänsä olivat "liiatenkin soriat" (Kanawa 8.11.1845).

Jokainen käräjöiä, jota on onnestanut päästä akkain kanssa oikeuteen...

Vuoden 1844 lopulla Johan Bäckwallilta julkaistiin runo Lappens bön (Wasa Tidning 30.11.1844) ja samassa lehdessä ollut paikalliskirje Rovaniemen säistä, sadoista ja muista uutisista oli todennäköisesti kynästään. Spekulaatio Kittilään perustettavasta rautaruukista tuli julkaistua myös Maamiehen ystävässä 21.12.1844, jossa oli myös ilmestynyt Johanin runosuomennos Ampuja (Maamiehen Ystävä 14.12.1844). Näitä mielenkiintoisempi ja hauskempi on Maamiehen Ystävässä 21.12.1844 julkaistu Johanin Tarina, joka on sopivan mittainen kopioitavaksi kokonaan.

Jokainen käräjöiä, jota on onnestanut päästä akkain kanssa oikeuteen, kyllä tunteeki niiden seassa olevan oikein itsepintaisia käräjäpukaria, jotka eivät vähällä hellitäkään, vaan urkkivat ylös yhden riitaasian toisen perästä. Muuan talon-isäntä sattu toisen talon lesken kanssa maanriitaan, jossa akka oli väärällä puolella; ja arvattavahan se oli, että tappo siinä tuli akalle. Mutta tuokos oikein akkaa sukasi sydämelle. Riitahalu palo aina mielessä voittajaansa kohtaan, vaan ei tahtonut löytää käräjäasian alkua. 

Mutta mitäs ollakkaan, kerran kauhtu akka torumaan saman miehen kanssa; ja tunnettahan, hyvät miehet, sen, että torumassa akat puolensa pitävät. Mies ei viimeiseltä enää muuta voinut kun matkia akan puhetta. 

Aha! ajatteli akka, jopas tartut, ja käsketti miehen matkimisesta käräjiin. — Kun akka riitakumpaninensa huudolleen tuli Lakitupaan, kysy Tuomari häneltä: mitä sinä kaipaat? Korkia Laki ja Oikeus! sano akka, tämä matki minua. Miten se matki? kysy taas Tuomari. Korkia Laki ja Oikeus! tämä asia on semmonen, että kun minä tätä miestä meillä siivolla puhuttelin, niin tämä rupesi minua matkimaan ja sano, pulululutulu. 

Jopa tämä ääni veti sen vakasen Tuomarinki suuta nauruun. Menkäät ulos, sano Tuomari. Ja mitä luuletta akan voittaneen, kun vähän ajan perästä kuuli tuomionsa? Akka sai 2 Ruplaa 40 kop. Hopiassa sakkoa, siitä kun Oikeutta turhiin vaivasi, ja tuli vielä kulut tekemään riitakumppanillensa. 

Lakituvasta ulos memnessä sano mies akalle: "kutti kutti"! Akka pyörähti takasi Lakitupaan ja sano "vielä kutittelee"; mutta ei sekään auttanut. 

Noidista

Vaimonsa kantaessa kohdussaan kahta kasvavaa sikiötä Johan Bäckwall kirjoitti Rovaniemellä Maamiehen ystävään Noidista (14.09.1844). Hän kokeili nyt uutta muotoa ja laittoi talon isännät Juhon ja Pekan rupattelemaan keskenään:

Juho: Vieläkös sairas on huonona teillä? 

Pekka: Huono on, ja huonommaksi näyttää tulevan. Kävi siellä Rouhtonen, joka pitäsi nyt olla mainio tietäjä; se sano tarttuneen kalman vajvaavan sairasta. Ja hyvin onkin sairaan kasvot kalmistuneet. Hengen veto on raskas ja yskä loppumaton. 

Juho oli roolitettu valistuneeksi, joka kertoi Pekalle elämän tosiasioita

Juhon emäntä, Liisa: Meidänkin mummolasta tuodun lehmän, joka ammo ja ikävöi niin ettei moneen päivään syönytkään, asetti ja suostutti Rouhtonen puoskimalla niin, että nyt seuraa kellokasta paremmin kun yksikään muista. 

Juho: Jos noidat jolle'kin apua saisit, niin se apu ei tule loihuilla ja taikauksilla, vaan välikappaleilla. Ei, Liisa rukka, se ollut häävi konsti saada lehmää kellokkaaseen suostumaan. Rouhtonen muutti lehmän kellokkaan viereen ja pyhki suolavettä molempain kauloin. Siitä rupeisit lehmät toisiaan nuolemaan ja suostuvat toisiinsa. Rouhtosen muut ilveet olit avuttomia ja joutavia.

Kun oli kerrottu miten Rouhtonen oli saatettu naurunalaiseksi, oli aika laajentaa aihetta yhdestä miehestä muuallekin. Juho kertoi lopuksi syntymäpitäjänsä mainiosta noidasta, johon hän oli lapsena vielä uskonut. Poikansa raportoi tätä ennen lukukokemuksestaan. 

Oulussa isän kanssa käydessäni, ostin sieltä yhden kirjan, jossa on Hyödyttäväisiä ja huvittavaisia kertomuksia yhteiselle kansalle (ja se on kirjan nimiki); siinä puhutaan, yhdessä paikassa, eräästä Kallavaara nimisestä noidasta Kemijärven pitäjässä (ja eikö se Kemijärvi jo liki Lappia liene'ki), kuinka tämä noita käräjäaikana vei Kuusamon Ukon, joka heittäysi sairaaksi, yhtenä iltana tapulin porstuaan puoskiaksensa, mutta siellä tuli kummituksia, joilla oli tulesta suihtuavat sarvet, ja jotka Kallavaaraa siellä ja vielä saunassakin pahon pelmuutit. Kummitukset eivät olleet muita kun käräjäpaikassa olevia herroja. Aamulla jälkeen ilmoitettiin asia käräjäväelle, ja Kallavaara-häpesi niin että meni koriansa ja jätti tähellisetki käräjäasiansa valvomatta.

Tekstimainoksen saanut Hyödyttäväisiä ja huvittavaisia kertomuksia yhteiselle kansalle kehoitukseksi hyvään ja varoitukseksi pahasta oli julkaistu vuonna 1842. Sen tekstin voi lukea Kotuksen varhaisnykysuomen korpuksesta.

Karhu-Pekasta ja Karhun taposta

Wasa Tidning kertoi 11.11.1843, että Suomen talousseura oli vuoden sisään palkinnut 24 henkilöä. Heistä mainittiin nimeltä vain muutama, joista yksi oli n. s. Karhu Pekka Rovaniemeltä, joka oli 60 elinvuotensa aikana kaatanut 50 karhua. Uutisen toisti Åbo Underrättelser 22.11.1843. Helsingfors Tidningarin lukijat kohtasivat Karhu-Pekan nimen 13.12.1843, jolloin julkaistiin sarjan edellisessä osassa nainaamani Johan Bäckwallin tai esimiehensä kirkkoherra Pehr Samuel Heikelin kirjettä.

Karhu-Pekka jatkoi metsästystään ja tappoi talvella 1843-44 11 karhua, joista 5 oli "suuria". Näistä hän sai tapporahat helmikuun lopulla pidetyillä käräjillä, joilla kiertäneen tuomarin(?) Kemistä lähettämää kirjettä julkaistiin Wasa Tidningissä 23.3.1844. Samana päivänä päivätty paikalliskirje Rovaniemeltä on jälleen todennäköisesti Bäckwallin tai Heikelin kynästä ja mainitsee myös tapporahat (HT 10.4.1844).

Wasa Tidningin julkaisema kirjeote suomennettiin Oman maan sanomaksi Maamiehen ystävään 20.4.1844. Tähän Johan Bäckwall viittasi artikkelinsa Karhu-Pekasta ja Karhun taposta. (25.05.1844 & 01.06.1844) aluksi. Hän selvästi tunsi aiemmat tekstit ja ehkä Pekka Piitisjärven eli Karhu-Pekan henkilökohtaisestikin, sillä kuvaus metsästyksestä on hyvin eloisa. Sitä ennen hän esitti taustoituksen: 

Karhu-Pekka synty ja kasvo Pudasjärven pitäjässä, liki Rovaniemen rajaa Sääskilahen maalla. Isänsä Antti oli hyvä metsämies ja myöski karhunpyytäjä. Pekka poika oli, toisella kymmenellä, kun isä anto hänelle pyssyn aseeksi ja otti myötänsä ensikerran karhun pyytöön.

Ylä-Kemijoen historiasivuilla on Jouko Saraniemen perusteellinen selvitys Karhu-Pekasta, joten  ei hänestä enempää. Kerrottuaan Pekan taidoista Johan Bäckwall paljasti lopuksi pitäjässä olevan muitakin karhun kaatajia.

Mutta ei ainoastaan miehiä, löytyy niitä vielä vaimojaki, jotka rohkenevat käydä karhun kimppuun. Lapin vaimot ovat erinomaisesti rohkeat tässä keinossa. Ja tapahtupa se Rovaniemen pitäjässä toissa talvena, että neljä karhua tapettiin yhdestä pesästä, ja tappajina olit kaksi miestä ja kaksi vaimoa. Yhden vaimon sanotaan heinähangolla silmiä puhkoneen karhuilta, ja toisen kirvespohjalla päitä paukuttaneen. 

 

Kerran taas meni yksi taloa alotteleva mies vaimoneen hyvin varhaisella syyslumella heinään. Heinätien varrella oli mies virittänyt karhulle raudat eli sangat, joihin äiä oli varpaasta tarttunut ja siinä äyästi miehen ja vaimon tullessa. Mies paiskasi heri keihään karhun rintaan ja vaimo hääläsi hangon kanssa. Jopa karhu pääsi irti raudoista ja taisteli miehen keihäässä. Mutta kun vaimon hanko siinä hälyssä joutu karhun jalkoin, kavahti hän karhun selkään ja veti karhun korvista minkä jakso. Kohta sai mieski karhun tapetuksi. — Taposta päästyä kysy mies vaimolta: miltäs tuntu ratsastus? Olisi muuten mennyt mukina, mutta se minua pisteli, kun se polviani näpisteli, vastasi vaimo. 

Rovaniemellä 1840-luvun alussa

Haapajärvellä syntynyt ja kasvanut Johan Bäckwall oli käynyt koulua Oulussa, mutta saapuessaan 1842 kesällä Rovaniemelle hän oli uudessa maisemassa, johon esimiehensä kirkkoherra Pehr Samuel Heikelkään ei ollut vielä tottunut, sillä hänet oli nimitetty virkaansa vasta keväällä. Todennäköisesti jomman kumman Rovaniemellä 20.11.1843 päiväämää kirjettä julkaistiin Helsingfors Tidningarissa 13.12.1843. Otteen epätäydellinen suomennos:

Voisi helposti ajatella, että tämä paikka muistuttaa paljon tai jopa kaikilta osin Lappia. Tämä on suuri virhe. Paikka on toki jatkuvaa mäkien ja laaksojen vaihtelua, joka ulottuu aina Lappin tuntureille asti, mutta metsäiset vaarat eivät vielä täällä saa tunturien piirteitä. Tämä vaihtelu luo kaikkialla kauniin näkymän, johon paikallisen väestön miellyttävät asunnot tuovat oman lisänsä. Jokirannoilla näkee jopa kaksikerroksisia punaisiksi maalattuja taloja valkoisine nurkkineen ja ikkunalistoineen, ja niiden sisätilat, todistavat omistajiensa ahkeruudesta ja kätevyydestä. 

 

Rovaniemen talollinen on tyypillisesti siisteyden ja järjestyksen ystävä, joten yleisesti hänen pihapiirissään ja sisätiloissaan vallitsee järjestys. Jos luonaan käy vierailemassa, on hän itse vieraanvaraisuus; huomioiden ja kohteliaasti mutta vilpittömästi hän huolehtii vieraansa mukavuudesta. Hän on liian viisas käyttäytyäkseen kuin narri ja ymmärtää liian hyvin oman asemansa, jotta hän esittäytyisi karikaturina. Koko hänen ulkonäkönsä, hänen asentonsa, hänen liikkeensä ja hänen kasvojensa eloisa ilme paljastavat jo ensisilmäyksellä jotakin itsenäistä, energistä, pohdiskelevaa. Hänen pitkiltä matkoilta hankkimansa kokemus on antanut hänen ulkoisille elämäntavoilleen melkein vieraan sävyn, jota ei odottaisi löytävän tältä kaukaiselta seudulta; mutta sen alla on kuitenkin säilynyt suomalaisen luonteen perussävy yhtä hävittämättömänä kuin se vielä nykyäänkin on tavallista löytää suomalaisen kansan vanhimmista sukukunnista.

FAT 17.4.1844

Rovaniemen  pappilassa Johan meni 23.1.1844 naimisiin esimiehensä tyttären kanssa. Kaksostyttäret Jenny Sophia ja Fanny Elisabeth syntyivät 10.11.1844. Vastuu vaimon ja perheen elätyksestä ei pysäyttänyt Johanin kynää ja ehkä hän sai seuraavien vuosien kirjoittamisesta jostain korvaustakin. 

Vain muutama viikko ennen Johanin häitä alkoi Kuopiossa ilmestyä sanomalehti Maamiehen ystävä. Siinä varhaisin Johan käyttämällä nimimerkillä julkaistu teksti oli suomennos Runebergin runosta  Lähteellä (13.04.1844). Johanin omia runoja olivat Kukkanen (20.04.1844) ja Pohjolan yö (27.04.1844). Runo Talonpoikainen (25.05.1844) oli suomennos ja Toivo ehtolla (08.06.1844) omaa tekstiä.

Merkittävät tiedot 1700-luvun Rovaniemellä

Kaiku julkaisi 11.3.1913 taulustolaitoksen lomakkeisiin Rovaniemellä kirjattuja lisätietoja.

V. 1750. Vuoden sato on kärsinyt edelleen kuivuudesta ja kuumuudesta. Linnunpyynti on ollut varsin köykäistä ja kehnoa. Järvipyynti, Jumalan kiitos, ollut siunattu. Karja menestyy, hevoskauppa aivan sietämätöntä niinhyvin ostajien kuin myyjien juurtuneen itaruuden tähden. 

V. 1751. Vuodentulo kärsinyt edelleen kuivuudesta ja kuumuudesta; muu mennyt myös edellisen vuoden havaintojen mukaan. — Tammi- ja helmikuussa ahdisti punaripuli ankarasti pieniä lapsia ja osaksi nuorta kansaa. 

V. 1760. Eräs 13 vuotias tyttö katosi metsään heinäkuussa paimenessa ollessaan. 

V. 1764. Eräs 10 vuotias tyttö lapsi hävisi metsään Rovaniemellä. 

V. 1768. Tuomas Henrikinpoika Viiri, 31 vuotias, puhdistaessaan tulen edessä pyssyn piippua ja vetäessään hampaillaan siitä ulos laastikkua, laukesi se hänen suuhunsa ja kolmantena päivänä seurasi siitä kuolema. Isorokko on ollut liikkeellä syyskuun alusta vuoden loppuun, mutta 200 henkilöstä, jotka makasivat sairaina, ainoastaan 9 kuoli. — Vuodentulo vahingoittunut hallasta ja paljosta sateesta, niin ettei melkein mitään satoa saatu. Tulva joessa nousi syyskuussa kyynärän korkeammalle kuin keväällä vuonna 1767 ja teki suurta vahinkoa karjatulolle ja aumoihin pannulle heinälle, enimmän Ylikylän seudulla. Linnunpyynti ja metsästyssaalis aivan vähäpätöistä. 

V. 1769. Matti Henrikinpoika Paavalniemi, 15 vuotias katosi onnettomasti metsään 12 p. syyskuuta siten, että hän erkani isästään ja eksyi. Nuhatauti (kiro) on liikkunut täällä marras- ja joulukuussa, kuitenkaan ei ole montakaan tappanut. — Yöllä 25 ja 26 päivän välillä elokuussa oli tavaton yöhalla, joka vahingoitti vuodentulon kaikkialla ja vaikutti niin paljon, että maamiesten täytyi muilta paikkakunnilta varustaa itselleen siemenviljaa. Alituinen sade esti myös maamiehiä heinänkorjuussaan. Syyssaalis ollut huono. Noidanpuuska (skottsjuka) näyttäytynyt silloin tällöin, mutta ei, Jumalan kiitos, tehnyt mitään erityistä vahinkoa. 

V. 1770. Nuhatauti liikkunut vuoden alusta loppuun. 

V. 1771. Punaripuli näyttäytyi täällä maalis- ja huhtikuussa. 

V. 1772 ja 1773 on myös kulkutauti-ilmoituksia. Koko edellisen vuoden, mutta erittäinkin syksyllä raivosi tarttuvainen mätätauti, joka paljon tappoi. Sama tauti kulki vielä seuraavan vuoden alussa ja tappoi paljon, mutta katosi kokonaan huhtikuussa. 

AS15: Pöykkölän kotiseutumuseossa

No nyt ollaan melkein Pohjanmaalla totesin, kun Pöykkölän kotiseutumuseota lähestyessäni hahmotin umpipihan. Siinä päärakennus ja 40 metrinen sivurivi ovat harvoja Rovaniemen palosta selvinneitä ja muut pihapiirin osat toisaalta tuotuja. Museo osoittautui mielenkiintoiseksi ja suurin harmituksen aihe oli väärään järjestykseen sidotut laminoidut tekstikortit. Huomautin tästä lähteissä lippukiskalle, jolla näytti olevan luppoaikaa korjaustoimenpiteeseen.

Päärakennuksen pirtissä oli pari itselleni vierasta elementtiä. Yhtenä lattialla "nukkumaloova eli pielus- tai päänaluspuu."

Se oli lattialla oikeassa paikassa, sillä tällaista käyttivät lattialla nukkujat. Esillä olevan tekstin mukaan se "esti tyynyn liukumisen lattialle" (?) ja "suojasi lattialla nukkuvien päitä pimeässä liikkuvien kolhaisuilta". Ainakin jälkimmäinen kuullostaa järkevältä, varsinkin kun toisaalla selitettiin, että talon ovet olivat aina lukitsematta ja lisää yöpyjiä saattoi tulla vaikka keskellä yötä.

Pirtin seinällä hymyilytti kaulauslauta, jonka symboleissa oli tulkittavaa.

Sen takana näkyvä seinä oli minulle uutta tekniikkaa. "Hirsiseinien raot on ennen maalaamista tasoitettu ruisjauhoa, sahanpurua ja lehmänlantaa sisältäneellä seoksella. Tämän jälkeen seinät on kalkkimaalattu." Seinien kaunis okrankeltainen väri ei otokseeni ole oikein tarttunut, ainakaan oman tietokoneeni ruudulla.

Toisella puolella päärakennusta kurkin salista maitokamariin ja opin, että "Kaukaisille niityille ja muille työpaikoille piimä vietiin leileissä ja hinkeissä usein jo talvikelien aikana ja upotettiin hetteeseen, jossa piimä pysyi tuoreena ja raikkaana heinäntekoon saakka." Tämä esitys selittäisi Pöljän kotiseutumuseossa heränneen kysymyksen piimäleilien tarvittavasta määrästä. Mutta saiko siis talvikelien aikaan vielä lehmistä maitoa ja uppoaako leili talvikelillä hetteeseen?

Toinen mielenkiintoinen maitojuttu oli toteamus, että kirnupiimäsaavin ja kauhan reunoihin muodostui "valkoinen kerros n. s. naattaa, jota käytettiin lääkeaineena rupiin, palohaavoihin ja verenmyrkytykseen sen sisältämän penisiliinin takia." Ei meillä etelässä tällaista ole osattu tai ei minulle ainakaan ole kerrottu.

Maitoteknologiaa oli esillä lisää sivurivissä, mutta ilman turhia lisätietoja.

Sivurivi on paikallisella kielellä puovi kun taas Pudasjärvellä oli puoji. Oletan, että molemmat ovat sukua ruotsinkielen sanalle bod.

Yläkerrasta löysin tämän hienon rukin.

Monista ulkorakennuksista erikoisuutena kesänavetta, jollaisen kuvan olin jossain aiemmin jo ehtinyt nähdä ja osasin prujua lukematta nimetä pytingin, vaikka se ei muodoltaan varsinaisesti tuttu ole. Vilja-aitat täällä näyttivät jo ihan samoilta kuin Satakunnassa. Mutta täkäläisittäin ne olivat "kaukana pihapiiristä paloturvallisuuden vuoksi". Täh?

Uudisraivaajan nuoruusvuodet

Otava 8-9/1920 julkaisi E. Cajanderin kirjoituksen Juho Pekka Sääksilahti. Peräpohjalainen pellonraivaaja. Oletan, että kyseessä on pohjoisesta maataloudesta kirjoittanut Eino Cajander, jonka tekstien tekijänoikeus on rauennut.

Cajanderin teksti kuullostaa siltä, että lähteenä on ollut Sääksilahden itsensä haastattelu.

Sääskilahti syntyi maaliskuun 1 päivänä 1861 Niskalan talossa Rovaniemellä. Juho Pekan isällä oli tosin oma maasaunansa Kemijoen ahteella nykyisen Mattilan torpan maalla, mutta hän oli kulkuriluonne, joka ei kauan paikallaan viihtynyt eikä myöskään pitkiä aikoja kerrallaan maasaunassaan kestänyt eikä vastaisen päivän varalle mitään koonnut. Tämänpä takia joutuikin Pekka-poika heti ruotulais-pojaksi Niskalaan, jossa hän lapsuutensa päivät vietti. 

Kastemerkinnässä Juho Petterin syntymäpäivä on varsin selkeästi 7.3.1861. Kasteelle hänet on viety vasta 30.3. eli liekö isänsä, jota kutsutaan rengiksi, ollut tuolloinkin liesussa. Kummeista ensimmäisenä on Anders Niskala vaimonsa kanssa.

Juho Petterin isää kutsutaan rengiksi myös kun hänet vihittiin tapaninpäivänä 1855 Sofia Pehrsdotter Kumpuniemen kanssa ja esikoisen syntyessä vuotta myöhemmin. Myöhempien kasteiden rippikirjaviitteiden avulla perhe löytyy sukunimellisten sivulta 282 ja 146. Näissä merkinnöistä ei selviä palvelus- eikä asuinpaikka. Isälle eikä pojalle. Juho Petterin kohdalle merkitty R:b voisi tarkoittaa ruotulaishoitoa? Molemmat vanhempansa olivat tuolloin elossa.

Ruotulaispojalle ei monia lapsuusvuosia suoda. Jo kaksitoistavuotiaana oli Pekankin lähdettävä renkinä palvelemaan Putkivaaran taloon, jossa hän oli vuoden, saaden rahapalkkaa kokonaista 35 markkaa. Mutta suuretpa eivät Pekan rahatarpeetkaan olleet. Palkastaan hän säästi 32 markkaa, jotka hän siirtyessään rengiksi toiseen taloon antoi uuden isäntänsä säilytettäväksi. Tämä kuitenkin "lainasi" suurimman osan Pekan säästöistä ja palkasta. Vuoden tätä isäntää palveltuaan hän tuli rengiksi lautamies Matti Pekkalalle, jota hän palveli kolme vuotta. 

Nyt oli Pekkamme 17-vuotias reipas nuorimies, joka vuorostaan tahtoi koetella omin päin kulkemista maailman rannoilla. Hän oli kesän tukinuittotöissä Simojoella ja teki sen jälkeen kaikenlaisia "tienestitöitä" milloin siellä milloin täällä. Isän kulkuriluonne ei kuitenkaan ollut mennyt perinnöksi Pekalle, vaan hän halusi vakavampaa tointa. Tämä halu kiihtyi hänessä yhä enemmän, kun hän 21-vuotiaana meni naimisiin, jolloin hän asettui "huonemiehenä" asumaan Mustonniemen kruununmetsätorppaan Rovaniemelle Kemijoen rannalle.