Leena Sohvin vuonna 1819 alkaneesta elämästä (1/3)

Leena Sohvin vanhemmat vihittiin 27.12.1813 Lammilla. Erkki Sakariaanpoika (s. 1775) oli renki Rippolan kylän Harjun torpasta ja Leena Juhontytär (s. 1794) saman kylän toisen torpan tytär. Joko maineella tai suhteella nuorelle parille järjestyi torppa, jossa esikoistyttärensä näki päivänvalon säädyllisesti 9 kuukautta häiden jälkeen. Viimeiseksi jäänyt Henrik syntyi tammikuussa 1832. (Lammi RK 1811-21 s. 196, LK 1829-1841 s. 182, RK 1829-1837 s. 234, 

Leena Sohvi kuului sisarussarjan vanhimpiin, hän syntyi 31.8.1819. Kirkonkirjoissa hän lähti kotoaan vuonna 1842 eli 23-vuotiaana. Todellisuudessa hän on varmasti ollut jo aiemmin toisaalla palkoillisena. Lähdön kirjaus saattoi liittyä siihen, että palkollispaikka oli Hämeen Kosken puolella. Vuodesta 1845 hän oli Kurjalan kartanon piikana. Saman kartanon alaisessa torpassa elivät edelleen vanhempansa ja sinne toi isoveli Aatami nuorikkonsa vuonna 1847. (Lammi RK 1838-1848 s. 379, Hämeenkoski RK 1840-50 s. 167, 164)

Leena Sohvikin kohtasi jonkun erityisen ihmisen ja huomasi syksyllä 1848, että oli käynyt vanhanaikaisesti. Syystä tai toisesta toinen osapuoli ei ottanut vastuuta tapahtuneesta ja Leena Sohvin 8.3.1849 synnyttämä Aatu-poika merkittiin kirkonkirjoihin aviottomaksi. Huomattavasti myöhemmin tämä Aatu kirjoitti omaelämäkertansa Leivän ja seikkailun haussa. Hämäläisen mökinpojan tarina ensimmäisiksi sanoiksi

Olenpahan sieltä etelä-Hämeen takamailta, olen niinkutsuttu "lehtolapsi". Isästäni en muuta tiedä kuin että hän on ollut olemassa, äitini oli pienen uudistalon viides lapsi.

Uudistalo ei mahtanut olla kovin suuri, koska se oli arvioitu vain viidenkymmenen hopearuplan arvoiseksi.

Kun veljet näkivät äitini hairahduksen, niin pistivät hänelle kymmenruplasen käteen ja sanoivat: "Mene häpeäsi kanssa matkaasi!" Silloin siirtyi äitini erääseen läheiseen torppaan ja samaisen torpan saunassa minä ensikerran näin päivänvalon. Se tapahtui elokuussa vuonna 18-.

Veljiltään saamallaan kymmenruplasella osti äitini pienen pirtin, josta sitten tuli minun lapsuuskotini ja kaikkien lapsuusmuistojeni keskus.

Syntymäkuukausi heittää lähes puoli vuotta, torppa ei ole uudistalo ja eikä äiti ollut syntymäjärjestyksessä viides. Aatun muistamaa pientä pirttiä ei ole syytä epäillä, mutta kirkonkirjoissa asiat hahmottuvat toisin. Lapsesta huolimatta Leena Sohvi jäi Kurjalaan, mutta tämä on voinut olla paperitotuus. Lapsuudenkodissa pikkusisko sai aviottoman tyttären elokuussa 1851. Isoveli Aatami vaimoineen muutti vuonna 1853 Kosken puolelle lampuodiksi Töykkylän Laurilaan. Leena Sohvi oli pari vuotta kirjoilla samalla tilalla ja tähän voisi liittyä pojalle jäänyt käsitys poisajamisesta. Tämä sopii siihen, että vuodesta 1857 äiti ja poika olivat  Hyväneulan kylässä. (Koski LK 1846-55 s. 149, 272, 103, LK 1856- s. 109, Lammi RK 1849-1858 s. 145, Koski RK 1851-60 s. 98,  236, 157)

Me kutsuimme sitä pirtiksi, vaikka se oli vain tavallinen sisäänlämpiävä sauna. Siinä oli kaksi akkunaa, jos niitä niin voi nimittää. Yksi oli etelän puolella, siinä oli kolme pientä vihertävää lasiruutua, neljäs ruutu oli päreillä ja tuohella tukittu. Lännen puolella oli samansuuruinen ja samanlainen akkuna sillä erotuksella vain, että siinä ei ollut enää yhtään ehjää ruutua.

Vasemmassa nurkassa oli harmaasta kivestä muurattu kiuas, jonka raoista minä lapsena kaivelin saviruukin pois ja, niin oudolta kun se kuuluukin, imeskelin minä sitä mielelläni. Kiukaan yläreunalla oli kaksi mustunutta lautaa, jotka palvelivat astinlautoina kylvettäessä. Mikä mainio löyly, mikä suloinen lämpö siitä kiukaasta lähti! Sitä ei voi kuvitellakaan se, joka ei itse ole ollut muassa. Porras, jota myöten lavalle noustiin, oli ympyriäinen tukki, johon kirveellä oli hakattu muutamia lovia, askelmien virkaa toimittamaan. Kun kiuasta lämmitettiin tuli koko pirtti savua täyteen, jolloin äiti aukaisi oven että savu pääsisi ulos. Pienenä ollessani minä kiipesin vällyjen alle sänkyyn siksi aikaa kun ovi oli auki.

Pirtin seinähirret olivat alempana kutakuinkin puhtaat, ylempänä sitävastoin ne olivat pikimustat ja nokihahtuvia riippui niistä alas.

Huonekaluista ei ole juuri paljon sanottavaa: pöytäkaappi, joka seisoi kolmella jalalla, sänky, jossa oli olkia pohjalla, vällyt, yksi tuoli ja lavitsa, siinä koko kalustomme! Olinhan vähällä unohtaa tärkeimmän, nimittäin rukin. Se oli äitini leipäpuu.

Jokapäiväinen elämämme talviseen aikaan oli hyvin yksitoikkoista. Kun lumipyryt tukkosivat tiet ja polut sylenkorkuisilla nietoksilla, saimme olla eroteltuina muista ihmisistä pitkät ajat, väliin useita kuukausia. Kevätpuolella talvea tulivat kyläläiset takamailta noutamaan hirsiä ja pärepuita ja silloin he tavallisesti poikkesivat meille lämmittelemään ja pitäjän kuulumisia kertomaan.

Ajan kulusta ei meillä ollut paljon tietoa, kelloa tai kukkoa kun ei ollut. Eipä noita sentään suuresti kaivattukaan: söimme kun oli nälkä, menimme nukkumaan kun tuli uni ja nousimme ylös, kun oli tarpeeksi nukuttu. Selkeällä ilmalla sentään päiväseen aikaan auringosta ja yöllä tähdistä arvioimme ajan kulun kutakuinkin tarkkaan.

Pimeän tultua puhallettiin hiilloksesta tuli päreeseen, joka asetettiin seinällä olevaan pihtiin. Kun se oli loppuun palanut sytytettiin toinen ja maata mennessämme oli tavallisesti pihdin alla iso kasa karsia ja pirtti päreen savua täynnä.

Äiti kehräsi hyvin ahkeraan talon emännille sekä villasia että rohtimisia lankoja; niistä saimme sitten särvintä. Leivän oli äiti hankkinut jo kesällä päivätöillä heinäniityillä ja elonkorjuussa.

Syksyisin oli äitini myöskin usein riihi- ja pellavanpuhdistustöissä kylässä. Silloin lähti hän jo illalla kotoa, sillä "päivä" alkoi tavallisesti kello kahdeltatoista yöllä. Minä en päässyt mukaan kuin ani harvoin, tavallisesti sain jäädä yksin kotiin ja ne yöt ne vasta olivat pitkiä ja pimeitä! Tulta ei minulle koskaan jätetty, ettei tulenvaarasta olisi pelkoa. Tulitikkujakaan ei ollut; ne olivat siihen aikaan vielä ylellisyystavaraa.

Niinkuin jo mainitsin oli äitini uskovainen, ja Jumalan pelkoon hän koki minutkin kasvattaa. Hän neuvoi minua aina kääntymään hyvän Jumalan puoleen, milloin jotakin tarvitsin ja varsinkin hädässä ja ahdistuksissa. Nämä hänen neuvonsa painuivat minun lapsenmieleeni niin syvästi, että ne ovat seuranneet minua läpi koko elämäni.

Kun äiti talvisaikaan joskus kävi kylässä asioita toimittamassa, viipyi hän huonojen teitten ja pitkän matkan tähden toisinaan kauemmin kuin oli sovittu. Silloin tuskalliset ajatukset rupesivat risteilemään minun pienissä aivoissani: onkohan äidille tapahtunut joku onnettomuus, ehkä ovat sudet hänet syöneet taikka ehkäpä hän kuoppaisella ja kivisellä polulla on taittanut jalkansa. Silloin äitini opetukset paraiten tulivat mieleeni, silloin asetin käteni ristiin ja hartaasti pyysin hyvää Jumalaa tuomaan äitini kotiin poikansa tykö.

Rukouksen jälkeen tunsin itseni taas turvalliseksi. Vetäen seinäluukun vähän raolleen minä asetin korvani siihen kuullakseni milloin tutut askeleet lähestyisivät ja kun sitten pitkän odotuksen jälestä kuulin routaisen lumen narskahtelevan tiellä, silloin minun pieni sydämeni sykki rajattomasta ilosta, ja kun äiti joskus vielä tuliaisiksi toi kourallisen herneitä tai muutaman nauriin, oli iloni rajaton, ja kaikki surut ja pelot olivat unohdetut.

Kartanonherran tavat

Aiemmin lainasin Wäinö Alhon Kyläkirjaston kuvalehdessä 5/1891 julkaistusta kirjoituksesta kuvausta Margareta Stjernvallista. Kirjoituksen varsinainen aihe oli hänen tyttärenpoikansa Fr. Aug. von Platen, jolle Lammin Vanhakartano päätyi. Hän oli ollut upseeri Suomen sodan aikaan, sodan jälkeen opiskellut Uppsalassa lakitiedettä, palveli jossain Pietarin valtiollisessa virastossa ja 31-vuotiaana vetäytyi Hämeen rauhaan.

Mitä suurimmalla innolla antautui hän kirjallisiin harrastuksiin, joihin hänen luonteensa jo lapsuudesta saakka oli taipunut, mutta jotka käytännöllisen elämän puuhissa olivat jääneet syrjään. Näissä harrastuksissa oli hänelle suureksi avuksi hyvä kielitaito, hän kun osasi toistakymmentä kieltä. Valitettavasti supistui hänen kirjallinen tuotteliaisuutensa tilapäärunojen ja terävien kokkakirjoitusten tekemiseen, joita hän tämän tästäkin kirjoitteli milloin valtiollisella, milloin taas lemmenrunouden alalla liikkuen. Latinankieli oli hänelle ennen muita rakas, ja latinastansa oli hän tunnettu ympäri maata. Niinpä hän esim. v. 1846 sepusti latinaisen runon professori G. W. Laguksen kunniaksi. Samanaikuiset ylioppilaat tiesivät käyttää hyväksensä Vanhankartanon herran latinaa: kirjoittelivat hänelle latinaisia rahanpyyntökirjeitä ilmoittaen harrastavansa latinaa, mutta lukivatkin saaduilla rahoilla kaikkea muuta, muttei latinaa. — Kaikkien mahdollisten kielten käyttämiseen näyttää hänen kirjallinen harrastuksensa etupäässä kohdistuneen. 

Jos jo tässä kirjallisessa harrastuksessakin on jotain omituista, ovat Platenin muut hommat vielä omituisempia. Kerran pisti hänen päähänsä ruveta arapiankieltä oppimaan, ja kun hän luuli taitonsa tässä kielessä riittäväksi, läksi hän kesällä v. 1836 matkalle Jerusalemiin aikoen myöskin yksin tein kosia erästä Libanonin vuorille siirtynyttä englantilaista naista, lady Ester Lucy Stanhopea, joka siihen aikaan herätti maailmassa paljon huomiota. Kiertäen meritse Europan pääsi matkamiehemme jo Konstantinopoliin saakka, mutta silloin tuli semmoisia esteitä tielle, että hän katsoi parhaaksi palata Venäjän kautta kotia Vanhaankartanoon, jonne saapui jouluaatto-iltana samana vuonna. Seuraavana kesänä hän jalkamatkassa, keppi kädessä, vaelsi Heinolan, Kuopion ja Oulun kautta Aavasaksalle, josta Tukholman kautta taas palasi Lammille. 

Vanhempana miehenä ei Vanhankartanon herra enään viitsinyt ryhtyä noihin maailmaa halkaiseviin matkoihinsa, vaan tyytyi olemaan alallaan kotona, käyden yhä omituisemmaksi. [...] Tieteellisiin asioihin oli vanha herra elämänsä loppuun saakka innostunut, ja niihin kului häneltä enintä aikaa. Hänen viimeisiä, siihen suuntaan käyviä toimiansa oli kalliokirjoitusten etsiminen, johon tunnettu tutkija C. A. Gottlund sai hänet viehätetyksi.

On vielä mainitsematta Vanhankartanon herran suurimmat omituisuudet. Niihin kuului se omituinen puku, jossa hän aina esiintyi. Irtanainen tekotukka, jossa oli pitkä patukka niskassa, sininen, kultanappinen takki, polvihousut, silkkisukat ja avokengät, siinä se outo ruotsinaikuinen vaatetus, jota harvinaisen kummana saatiin katsella keskellä 19 vuosisataa! — Ja toinen yhtä kumma omituisuus oli se, että Platen kesäisin tapasi asuskella sukuhaudassansa, Lammin kirkkomaalla. Tätä kummaa kummempaa tapaa piti hän muka osoittaaksensa maailman katoavaisuutta.

Von Platen on ikuistettu lyhyemmällä tekstillä Wikipediaan ja on mukana Kansallisbiografiassammekin.

Kuva Istanbulista kirjasta The near East; Dalmatia, Greece and Constantinople (1913)

Kartanonrouvan tavat

Kun Etelä-Suomen sanomat tekstimainosti Lammin Gammelgårdin etikettikoulutuspalveluja vuonna 2014, otsikossa puhuttiin perinteen arvostuksesta ja teksti alkoi "Lammin Gammelgårdin kartanon muotokuvassa leskirouva Margaretha Stjernwall katselee kultaisista raameistaan nykypolven elämänmenoa. Hämeen mahtavimman matroonan aikana 1800-luvulla kartanolla riitti piikaa, renkiä ja sisäkköä joka lähtöön." Mutta oliko elämänsä etikettikoulutusainesta?

Rouvan tyttärenpojan muistelmia lukenut Wäinö Alho kertoo kartanon elämästä Kyläkirjaston kuvalehdessä 5/1891. Kartanossa asui 1700-luvun lopussa rouvan lisäksi tämän kaksi naimisissa olevaa tytärtä ja näiden 13 lasta. Vävyt vain vierailivat.

Margareta-rouvan kerrotaan olleen hyvin jäykän ja vanhanaikaisen eukon. Vuodet ympäri kävi hän aina samallaisessa puvussa, makasi aina karhuntaljoilla ja piti muitakin omituisia tapoja. Alustalaisilleen ja talonväelleen oli hän ankara emäntä, joka taisi käskyjänsä höystää tarpeellisilla kirous-sanoilla. 13 lastensa lasta kasvatti hän "kurissa ja Herran nuhteessa", käytti heitä säännöllisesti joka pyhä kirkossa ja joka lauvantai saunassa. 

Mutta olipa Vanhankartanon elämällä iloisetkin puolensa. Talon vieraanvaraisuutta kiiteltiin ympäri Hämettä, ja se hauska, raitis henki, joka talon nuorisossa vallitsi, houkutteli sinne lukuisia vieraita. Vallankin sen jälkeen kuin vanhemmat lasten lapset olivat ylenneet nuorukaisiksi ja neitosiksi, alkoi seuraelämä Vanhassakartanossa vilkastua. Nuoria upseereja saapui kesäisin joukottain kartanoon huvittelemaan ja — talon nuoria neitosia ihailemaan. Venematkat Ormajärvellä, vuorella käynnit ja satakielisen kuunteleminen Nisulassa kuuluivat nuorison ohjelmaan. 

Iso-äiti piti huolta kestityksen puolesta, mutta mainitaan, tungoksen käydessä liian suureksi, lausuneen joskus suomalaisia kirouksia ja heltymättömällä ankaruudella komentaneen joka pyhä-aamu niin vieraat kuin omatkin kirkkoon. Nuorissa herroissa kuuluivat kirkon seinissä olevat aatelisvaakunat kuitenkin herättäneen suurempaa hartautta kuin papin suomenkielinen saarna, josta eivät juuri paljoa ymmärtäneet. 

Että opetetaanko Gammelgårdin etikettikursseilla suomalaisia kirosanoja? Tai, että on sopivaa huutaa rappusilta velkojille "Giv mig tid och jag skall, vid Gud, göra var man rätt!" kuten myöskin kerrotaan.