Kolme tulipaloa

Sanomia Turusta julkaisi keväällä 1851 muutamassa osassa tekstin Tapaturmia. Sen ensimmäiset tulipalotiedot ja -muistot ovat Satakunnasta:

Lapin pitäjään luoteisessa kulmassa, Eurajoen kakoloukkoa vastaan on Haudan Rustholli, kussa nuon 55 vuotta sitte talo paloi siitä varottomuudesta, että kekälen ulkopää ulottui yli takan reunan, ja vaimo-väjen tarhalla ollessa, halon poikki palattua, putosi halko-läjään, joka enempää keitäntöä, taikka uunin lämmitystä varten sisälle, takan viereen kannettu oli. Korkealla paikalla, oli vesi syvässä kaivossa, miehet metsä-työssä. Lunta kyllä oli, mutta jäätyneessä hangessa; niin emännän ja piikain ja lasten kädet eivät kestäneet aikanansa auttamaan — vast' aika sitte eläimiä korjata ja kokea edes jotakin säilyttää, kuin miehet metsästä kotiin kerkesivät. 

Luvian Kappelin Perän-kylässä paloi talo sydänyöllä Pitkäisen leimauksesta siitä syystä, että talossa oli korkeampi viirin-varsi (Flaku-raaka), kun kenelläkään muulla, ja päälliseksi rautanen huippu, rauta-viiri (fleiju) ja siinä rautanen (vippuri) väkkärä, sepän muka kunniaksi. Rauta ja kaikki muutkin metallit vetävät ukkoisen (pitkäisen) leimauksen puoleensa, sitä enemmin, mitä leveämmällä niitä on, ja mitä korkeammalle ne ylettyivät. Ukkoisen-, eli Pitkäis-ilman tullessa alkoi tuulemaan oikein myrskyllä ja satamaan rakeita, josta trenki heräsi, joka makasi luhtissa, jonka päädyn päähän tämä tuulen näytös liitetty oli. Ei aikaakaan ennen kun koko huonet tärähti, leimaus täytti huoneen, mies meni puoli-kuolluksiin, ja siitä tointuessansa näki usiassa paikassa pieniä tulen liekkiä ikänänsä kuin nuoleskelevan ympärillensä: pääsikin kauniisti ulos, herätti muun väjen; mutta ei tätä tulta enään saatu sammumaan: se huone meni tuhaksi, hyvä jos muista saatiin katkastuksi. Tämän viiri-varren oli pirstannut pieniksi sälöiksi ympäri mäkeä, sillä ukkoisen Sähkö-laatuinen voima seurasi sateesta kastuneita rakoja huoneen kattoon saakka; mutta kuin raaka tästä maahan oli kuiva, niin se löi märkään kattoon ja huoneen läpi maahan. (Sanomia Turusta 1.4.1851)

Kolmas taas toiselta puolen maata.

Muutaman tuttavani ja likimäisen naapurini tehdessä hiilihaudan, eli miilun Pielis-joen saarelle, hänen rakennuksensa ja minun asuntoni väliin, minä sanoin: mitä hän tuota tuohon tekee, sillä miilun palaessa taidamma luulla rakennuksensa palavan, ja jos valkia rakennuksissa irti pääsee, niin ei meillä taida olla oikeaa neroa apuun rientämään, luullessamme miilun liekitsevän. Ja niin kävikin. Joulun edellä oli hänen jo kasvaneilla tyttärillänsä sangen suuri kiiret, ennätellessänsä toisillensa ja vanhemmilensa joululahjoja tekemään, jotka, valmiiksi saatuna, aina pistettiin talteen. Tässä kiireessä noustin jo kello 4 aikana ylös, tytär meni vaatehuoneesta, joka pitkän kamarin perään oli lauta-seinällä tehty, vaatteita sisarillensakin ottamaan, kynttilä kädessä, jonka valkiasta jonkun vaatteen liepeeseen taikka jonkun langan taikka nauhan päähän tuli lienee salaa syttynyt ja siitä hienoihin puun-villaisiin vaatteisiin tarttunut. Liekin jo meidän majaan näkyessä, miilun ajatus hidastutti meidän väjen niinä silmän räpäyksinä kuin enimmän olisimma auttaa taitaneet. (Sanomia Turusta 15.4.1851) 

Everstiluutnantti Baeckmanin isälinja

Maanantaisen lupaukseni mukaan Otto Ehrströmin kirjan Fredrik Wilhelm Baeckman. En landsman och krigare från Napoleons tid jämte en framställning av historien om det "engelska arvet" ryöstöviljelyä. En kuitenkaan ala selittää englantilaista perintöä, jonka varmat yhteydet Suomeen ovat lähinnä parin avainhenkilön kääntyminen Turun akatemiassa. En tosin malttanut olla kaivamasta KB:n digitoinneista yhtä ilmeisesti monista perilliskuulutuksista (Posttidningar 24.3.1812). 

Fredrik Wilhelm Baeckmanin oikeus kyseiseen perintöön riippui hänen isälinjastaan. Perintörahat hän sai versiolla, jossa maanantaisessa tekstissä mainitun isoisänsä Gustaf Beckmanin (s. 1735) vanhemmat olivat verokirjuri Petter Beckman (s. 1715) ja Maria Thorwöst (k. 1742). Kriittistä oli, että Petterin isäksi oli saatu korpraali Eric Beckman Arborgasta. (E-vokaalin käyttö on voinut olla tarkoitushakuista tai vaan normaalia kirjoitusasun vaihtelua.)

Ehrström ei anna omasta sukututkimuksestaan kovin yksityiskohtaisia tietoja. Hänen mukaansa Gustafin isä on Petter Beckman, joka oli aikaihminen ja manttaalikomissaari Satakunnassa vuonna 1715 eikä näin ollen Arbogan korpraalille tuolloin syntynyt Petter. Sekaannusten maksimoimiseksi, myös verokirjuri/manttaalikomissaarin isän nimi oli Eric.

Ettei lähdekriittisyys mene ylenmääräiseksi, otan totena Yrjö Kotivuoren yo-matrikkelin, josta löytyy Maria Thorwösten kanssa naimisissa oleva Petter Bäckman. (Marian Thorwösten isovanhemmat olivat maankuulut tehtailijat Petter Thorwöste sekä Elin Johansdotter Såger ja vanhempansa Johan Thorwöste ja Helena Eriksdotter Rosendal (jonka isä oli Turun hovioikeuden asessori Erik Andersson Rosendal († 1690), veljen matrikkelitietojen perusteella).)

Tämä Petter kuoli Luvialla 15.8.1737 eli vain pari vuotta Gustafin syntymän jälkeen, jos vuosi edellä pitää paikkansa. Valitettavasti hautausmerkinnästä ei selviä asuinpaikka, mutta Satakunnan tutkijalla on käytettävissään jokeri eli Lasse Iso-Iivarin luettelot, joissa Petter isännöi Luodonkylän Heinilän rusthollia. Sitten ei enää tarvi kuin tietää, että Luodonkylä on ruotsiksi Norrby ja rippikirja aukeaa oikeasta kohdasta. Gustaf on merkitty jo 1734 päätetylle aukeamalle, mutta listan viimeiseksi, joten syntymävuosi voi olla suunnilleen 1735. Seuraavalle aukeamalle on lapsikaarti merkitty muuttaneeksi Uudellemaalle. Verkkolähteet eivät näytä tietävän, missä Maria Thorwöste kuoli vuonna 1745.

Lapsisarja ei tunnu verkossa vaikuttavia sukututkijoita suuremmin kiinnostaneen. Kotivuoren avulla selviää, että isonvihan alkaessa Lohjalla syntynyt Johan kouluttautui papiksi. Viran saanti osuu äidin kuoleman jälkeiselle vuodelle eikä näin auta suuremmin. 

Johanin vuoden 1717 paikkeilla syntynyt Ulrica-sisar oli kihloissa jo vuonna 1742, sillä Kotivuoren poiminnoissa

Pohjan ja Karjalohjan käräjät 1.12.1742 f. 922v (S: D: Gaf Lieutenanten Herr Johan Nirberg, Rätten tilkänna, huruledes Studenten Jacob Cavonius igenom, Bref til Herr Kyrckioherden i Lojo, Magister Abraham Roering, sökt förbiuda Lysningen, til thet Ächtenskap, som Herr Lieutenantet täncker fulborda med Jungfru Ulrica Beckman på Joenpäldo.

Täällä ennenkin esitellyn Cavoniuksen yrityksistä huolimatta avioliitto solmittiin, sillä 

Pohjan ja Karjalohjan käräjät 12.3.1745 f. 268 (S: D: Ingaf i Rätten Lieutenanten Herr Johan Nirberg then skrift som hans Swär moder, afledne Mantals Commissarien Peter Beckmans äncka Maria Törwest, åt hennes äldsta Son, Studenten Johan Beckman, den 2. sidstledne Januarii utgifwit)

Lohjan  rippikirjassa 1762-1772 Joenpellossa näkyvä kapteeni Johan Fabian Nirbergin rouva Ulrica Backman (s. 1717) on siis sama kuin Ulrica-tytär Luvialla. Johan Fabian Nirbergin kuolema näkyy rippikirjassa, hänet haudattiin Lohjan kirkkoon 5.6.1766. Ulrica asui elämänsä loppuun Joenpellossa, hänen hautajaisensa vietettiin 11.4.1780.

Ulrica lienee tullut Joenpeltoon suoraan Luvialta, sillä rippikirjan 1735-44 s. 155 tilalle on merikitty Maria "Torwist", neidot Helena ja Ulrica, joista jälkimmäisen määre vedetty yli avioliiton yhteydessä, ylioppilas Johan, neito Gretha ja Gustaf, jonka edessä on luku 15. Valitettavasti Lohjan emäseurakunnan seuraavaa rippikirjaa ei ole säilynyt. Janakkalan Vähikkälän Tuomolassa 27.9.1790 78-vuotiaana kuollut "neito" Helena Beckman lienee perheen esikoinen, sillä SukuForumin keskustelussa mainitaan samassa kylässä kuollut Ulrican tytär. Margarethan osalta on esitetty Kotivuoren matrikkelitiedoissa kysymysmerkillä varustama hypoteesi, että aviomiehensä oli vuodesta 1746 Fagervikin ruukinsaarnaaja Jacob Starckou. Maantieteen perusteella uskottavaa.

Anjalaan päätyneen Gustafin varma yhdistäminen perheeseen ei vähällä työllä näytä onnistuvan. Ottaen huomioon, että kaivattu Gustaf avioitui Ruotsinpyhtäällä vuonna 1750, syntymävuotensa lienee lähempänä vuotta 1730 ja mahdollisesti ennen vuotta 1727, jolloin perhe Iso-Iivarin mukaan tulee Luvialle. 

Yhteys tuntuu kuitenkin mahdolliselta, joten on syytä vielä tarkistaa näkemykset Petter Bäckmanin Eric-isästä. Ehrstöm pitää varmana, että tämä oli kotoisin Inkoosta, mutta ei tässäkään kohdalla selitä lähteitään. Ehrströmin Eric oli isonvihan paossa Ruotsissa, mikä auttoi sekaannusta siellä asuvaan kaimaansa.

Tjaa. Kotivuori tuomiokirjaviitteisiin nojaten todistaa, että kyseessä oli Pohjan Elimon ja Lohjan Karstun Joenpellon rusthollien omistaja, vuokraaja Erik Persson Bäckman, jonka vaimo oli Helena (Mattsdotter Öhman?). Asutuksen yleisluettelossa he ovat Pohjan Elimossa vuonna 1690 ja  vuonna 1694. Karstun kylää en SAY:stä paikantanut ja valitettavasti verkkoesitykset tilan historiasta keskittyvät Eeva Joenpeltoon johtavaan myöhempään omistajasarjaan. Lars Federleyn sivustolla Erikin tilaomistukset esitetään laajempina ja lapsia tunnetaan useita. Hän on yhdistänyt Gustafin Erikin pojanpojaksi ja löytänyt hänelle syntymävuoden 1726. Sivustolla ei ole lähdeviitteitä.

Eva Sofia Skalm ja Juha Revell

Hämeenkyrössä 25.7.1779 syntynyt Eva Sofia oli aatelista sukua niin äitinsä (Rosenlew) kuin isänsäkin (Skalm) puolelta. Mutta hänelle ei löytynyt säädystään sulhasta vaan "tahdon" sanottiin vuonna 1804 opinnoissaan heikosti menestyneen Karl Fredrik Careniuksen kanssa. Tämän isä Efraim Carenius oli ollut Loimaan kirkkoherra ja Eva Sofia asunut 1790-luvun Loimaan Kesärlän Köönikässä eli maantiede voi selittää liiton.

Sen alkuaika asuttiin Luvialla Norrbyn (Luodonkylä) Heinilässä. Tapani Kalmin keräämän lapsilistan perusteella Eva Sofia oli jokseenkin jatkuvasti raskaana. Totuutta perhe-elämästä ei ole tavoitettavissa, mutta Luvian kappalaisen pojaksi vuonna 1820 syntynyt Carl Ferdinand Nordlund haastatteli Careniusta tämän elämän loppupuolella ja kertoi kirjassaan Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista (1885), että "Nuori rouva anasti kohta alusta, kuten hyvin voi arvata, kaiken vallan talon hallinnossa, sihteeri kun semmoisiin ei koskaan ennen ollut tottunut." Mutta... "Juha Revell, eräs pieni, valkotukkainen ja pahanelkinen poikanulikka, oli ensin renkipoikana talossa ja yleni siitä alkaen vähitellen korkeampaan arvoon. Tässä vähäpätöisessä poikanulikassa oli rouva löytävä mestarinsa."

Ajomiehenä ollessaan oli R. saanut emännältänsä käskyn juhlallisissa tiloissa tunnustella ranskalaisen nimen Jean. Kun nyt rouva astui portaille huutaen: Jean, Jean!, ei Revell ollut sitä kuuleninansa. Rouvan siis oli täytymys ryhtyä alkuperäiseen lauseeseen: "Jussi perkele, etkös kuule!" ja R. saapui heti kohta paikalle.

Kun R. rouvalle esitteli että jotkut ajokalut olivat menneet rikki ja kehoitettiin niitä parantelemaan, vastasi hän aina, jos olikin vaan vaarnasta kysymys: "onhan se nikkarintyötä, siihen minä en kykene".

Kun silakat ruokapöydällä usein loppuivat ennen aikaa, pani R. tikuista jalaty muutaman silakan alle, ja vastasi, kun emäntä kysyi mitä sillä tarkoitettiin, että silakat olivat valitut asioitsijat pyytämään ruoan lisäystä vastaiseksi.

Samaten kun eräs verimakkara, joka monta päivää oli ollut ruokapöydällä asetettuna, vaan jäänyt palkollisilta koskematta ja niinmuodoin joutunut homeeseen, alinomaisista tuuppimisista oli mennyt kedestä rikki, pyysi R. emännältä kappaleen vasikannahkaa.
- "Miksi tarpeeksi?" kysyi emäntä
- "Makkaran kesi on särkynyt kulumisesta ja tarvitsee parannusta", vastasi Revell.

Heinilä ei tässä hoidossa menestynyt ja perhe muutti vuonna 1819 Alastaron Vammalan Viikin tilalle. Lapsia ei siellä enää Kalmin listan perusteella syntynyt. Rippikirjaan merkittiin että vuonna 1824 Eva Sofia muutti äitinsä kanssa takaisin Luvialle. Eva Sofia kuitenkin palasi Viikiin, jossa hän kuoli tammikuussa 1837.

Viimeisen rippikirjan merkintä vahvistaa Kotivuoren ylioppilasmatrikkelisssa kysymysmerkillä esitetyn avioeron. Eva Sofia oli vuonna 1823 tuomittu avioliiton ulkopuolisesta suhteesta. Carenius avioitui uudelleen vuonna 1829.

Kuvituskuva: Triplets : comprising, The baby's opera, The baby's bouquet, and The baby's own Æsop (1899)

"Suomen kukko" Tukholmassa

Luvian kappalaisen pojaksi vuonna 1820 syntynyt Carl Ferdinand Nordlund totesi kirjassaan Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista (1885), että nuoruudessaan luvialaisten kauppalaivastoon

kuului toistakymmentä suurempaa ja pienempää itse talonpoikain rakentamaa ja kuljettamaa alusta. [...] Komeat olivat niitten nimet, saadut mytologiasta, maanpäällisistä ja maanalaisista jumalista taikka eläinmaailmasta ja tähdistöstä. Mutta oikokirjoitus oli vähän takapajulla. Erään aluksen nimi piti ola "hvita gåsen", mutta perälle oli sen asemasta asetettu "Vitakos"

Vielä erikoisempi oli nimi "Sällan värre" eli harvoin pahemmin. Sen "rakentaja, omistaja ja kuljettaja" oli Nordlundin mukaan Kustaa Kukko eli Luvian Mikolan Kukolaa isännöinyt Gustaf Johansson, joka oli syntynyt vuonna 1783. Lasse Wahlroos on kirjassa Luvian merenkulun historia (2004) varovaisempi ja pitää Kustaata vain laivan osakkaana ja mahdollisesti laivurina.

Nordlund ei ehkä moisista yksityiskohdista ole nuorena miehenä huolehtinut, mutta todennäköisesti on nähnyt Kustaan ja kuvauksensa ulkonästään siis totuudenmukainen.

Kukko oli erinomaisen pitkä ja harteva mies pitkällä siivottomalla tukalla, joka ei nähnyt kampaa muina aikoina kuin lauantai-iltana kylvyn jälkeen, mutta ei milloinkaan merimatkoilla.

Päässä oli punainen muorin  kutoma tiittilakki, joka yö päivät yhä piti paikansa, yllä polvihousut sarkakankaasta tai nahasta, juhlapäivinä lyhyt jakku messinkinapeilla, vaan tavallisesti tuo paksu, kirjava, tapaperäinen ulkomaalainen "tikkaröijy", työ- ja meriväen eroamatoin kumppani helteessä ja pakkasessa, sateessa ja poudassa; jalassa paksut pieksut.

Tukholma.
John Thomas James: Journal of a tour in
Germany, Sweden, Russia, Poland, during 1813 and 1814. 1817

Kukosta elämään jääneet tarinat liittyvät hankaluuksiinsa ruotsinkielen kanssa Tukholmassa. Hän oli esimerkiksi yrittänyt saada lasillisen sahtia fraasilla "ett fönster sagd". Mutta tuttavia hänelle kertyi ja sai paikallisilta liikanimen "Finska tuppen".

Semmoisessa seurassa kerran ilo oli ylimällään, kun Kukko pyysi syödäksensä koolinkaalia. Tuotiin esiin hyvin täysinäinen ja höyryävä lautanen kaalilientä. Osansa syötyä pyysi hän "mera kålin". Tuotiin minkä pyysi.

Tämän syötyä oli Kukko jo saanut tarpeensa, mutta kun hänen sanavarastonsa ei riittänyt esiintuomaan sopivaa kieltosanaa, ei hän nyt hämissän löytänyt muuta, kuin tuon jo ennen lausumansa."mera kålin".

Ravintolan palvelijat ja  vieraat nyt ihmeekseen ja suurimmaksi huvikseen katselivat kuinka Suomen kukko tuskissaan söi ja hikoili, hikoili ja söi, kunnes hän vihdoin oikein epätoivossa ollessaan löysi tämän lauselman, jonka hän melkein huutamalla esitti: "inte mera kålin kalin".

Tästä seurasi tietysti hillitsemätöin nauru.

Kuin Kustaa kotona ollessaan jälkeenpäin kertoi tämän seikan tuttavilleen, lisäsi hän aina siihen: jollei Jumala olis saattanut tätä lausetta suuhuni, niin hän varmaan olisi minun kaalilla tappanut.

Suhteita tukholmalaisiin oli aikaa luoda, sillä Nordlundin mukaan alukset ehtivät tavallisesti tehdä kolme tai neljä matkaa kesässä.

Senaikaisten maalaisten aluksien lähtö merimatkalle ei kysynyt suuria valmistuksia. Kun kaljatynnyri ja ruokavarat olivat paikalla, käytiin papilta anomaan väkipassia, joka myös kävi papinkirjasta. Siinä se kaikki oli.

Vaivan palkasta tuotiin aina kotiin tultua papille kartuusi "Geflen vaakunaa" ja papin roualle kimppunen kuivia rinkilöitä. 

 Nämä yksityiskohdat papin poika ainakin tiesi varmasti.

Kolme kuulutettua miestä 1816

Ruotsalaisessa sanomalehdessä Posttidningar julkaisiin 19.10.1816 kolme Suomeen liittyvää kuulutusta.

Päällimmäisessä Isojoen Möykyn torppari Anders Jöransson kuuluttaa veljeänsä Carl Jöransson, sillä vanhempien perintö on jaettavana. Aivan oikean ajan rippikirjaa ei ole kirjoittaessa saatavilla, mutta todennäköisesti kyse on Möykyn torpparin Jöran Grönbergin (s. 14.4.1751 k. 7.7.1809) ja Anna Eriksdotterin (s. 7.12.1754 k. 15.1.1815) pojista, jotka ovat rippikirjassa 1804-1809. Grönberg oli kastettujen listan perusteella 1780-luvulla räätäli.

Keskimmäisessä haetaan Pernajasta 1806 merille lähtenyttä talonpojan poikaa Erik Johansson Strandar. Isänsä oli kuollut ja perintönsä jaettavana Hårslökin kylässä. Vainaja lienee 57-vuotiaana 7.3.1809 kuollut Johan Johansson. Voisiko Erikin syntymäpäivä olla 25.1.1792 ja merelle lähtö ennen ripille pääsyä kun poikaa ei näy rippikirjoissa 1794-1804, 1805-1815 s. 102? Lastenkirjassa Erikin on merkitty käyneen koulua Loviisassa. 

Alimmaisessa on kyseessä reserviläinen Simon Eld, joka ei Suomen sotaan lähdettyään ollut palannut vaimonsa Anna Johansdotterin luo Luvialle.

Suomen ensimmäinen baptisti

Ruotsin baptistien edustajan raportti julkaistiin lehdessä The Gospel Herald 1.8.1869:

From Sweden, Air. Drake gives a most pleasing account of "the first Baptist in Finland," a young Finlander who has returned to his own land, after voyaging far and travelling in India, England, and other countries; and has evidently brought with him the gospel in his heart, and is ready to make it known among his own people. "Thus," says Mr. Drake, "the Lord has opened a door in this country, for none but a Russian subject would be permitted to labour here in missionary work."

Intiassa, Englannissa ja muisssa maissa kulkenut suomalainen oli palaamassa Suomeen ja valmiina levittämään baptistien uskoa. Kenestä mahtoi olla kyse?

Wikipedia tietää kertoa, että baptismi sai ensiksi jalansijaa Ahvenanmaalla ja sitten ruotsinkielisellä Pohjanmaalla. Ensimmäinen suomenkielinen seurakunta perustettiin 1870 Luvialle. Uusi Suometar 10.05.1871 värittää kuvaa:

Baptismia Luvialla. Yksityisessä kirjeessä kerrotaan Luvialta, että eräs merimies, joka noin kymmenen vuotta takaperin karkasi sieltä, mutta viime syksynä palasi kotitienoillensa, siellä on ruvennut käännyttämään ihmisiä Baptistain uskoon, johon hän ulkomaalla ollessansa on kastettu. Hän on talven kuluessa pitänyt luennoita siellä täällä, ja kulettanut jälissänsä kuulijoitaan (parhaasta päästä naisia) saaaresta saareen, ja ulottanut vaikutustansa Ulvilaankin. Pääsiäis-aikana kastettiin seitsemän henkeä meren avannossa, johon ne paratiisin puvussa pistettiin. Kuinka hyvää tuo kylmä kylpy on heille tehnyt, ei kirjoittaja sano tietävänsä, mutta he luulevat itsensä nyt niin pyhiksi, ett'eivät enää voi syntiä tehdäkään; jos tämä kuitenkin tapahtuisi, ei vika ole heidän mutta Jumalan. Kaikki omaisuus on yhteinen. Kirkot, papit, hengelliset kirjat (paitsi Uusi Testamentti) ovat vaan liiallista tavaraa.

Ruotsissa luulisi olleen tiedossa Ahvenanmaan ja Pohjanmaan aktiviteetti, joten "Suomen ensimmäisellä baptistilla" on varmaankin tarkoitettu tätä merimiestä.

Valokuva Intiasta 1800-luvun puolivälistä. SMU Central University Library, Flickr Commons

Favorin lopetti poikansa hyysäämisen

Yksi suhteellisen yleinen ilmoitustyyppi on se, jossa sukulainen sanoutuu taloudellisesti irti toisen veloista. Alla Hauhon Luopioisten Kantolassa päivätty teksti (Inrikes tidningar 1.5.1798), jolla A. F. Favorin kertoo, että poikansa Claes Robert Favorin on kuluttanut velkarahaa vähemmän tarpeellisiin asioihin eikä hänelle saisi enää antaa luottoa.

Ylioppilasmatrikkelista päätellen Claes Robert sai elämänsä sittemmin raiteilleen. Ilmoituksen aikaan olikin vain 20-vuotias ja alaikäinen, mikä ilmoituksessa todetaankin.

Ylioppilasmatrikkelissa mainitut paikat Siuntion Suitia ja Luvian Sunti ärsyttivät molemmat muistinystyröitä. Suitia tietenkin vielä(kin) käynnissä olevan Ångerman-projektin puitteissa, mutta koskien siis aivan eri vuosisataa. Luvia liittyy rosvotutkimukseen, jonka julkaisin Tavarantasaajina. Pieni googlailu tuotti oman (!) kyselyni SukuForumista. Ilmeisesti juuri Claes Robertin leski jäi taloudellisesti melko yksinkertaisiin oloihin ja muttei taipunut tupaan tulleiden rosvojen edessä.

Itseoppinut (?) kellonvalaja

Kellonvalajien ammattikunta ei ilmeisesti jaksanut 1800-luvun alussa huolehtia eduistaan, kun yksittäisyritteliäisyyttä päästiin maaseudulla harrastamaan. Oulun Wiikko-Sanomia kertoi 4.9.1830:

"Osottaakseni kuinka taito ja toimi kaikenlaisisa askareisa meijänkin maasamme Suomesa ilmaupi ja näyttää oleman lisäymäsä, saan minä myös mainita että vero-talonpoika Mikael Rustet, valu-Fabriikisänsä Luvian Kappelisa Eurajoen Pitäjääsä, nykysin on valanut Pulkkilan kappelia vasten, Siikajoen Pitäjääsä, kirkon kellon, painaman 70:nen Leiviskän paikkoin. Se on ensi, yrityksellä menestynyt aivan täydellisesti, kaikkine koristuksinensa ja kirjotuksinensa, ja saanut myös kauniin heliän äänen, niin ettei se minkään suhteen ole huonompi niitä, jotka Stukkulmisa valetaan. Tänä syksynä taitaa hän vielä valaa Sotkamon Emäkirkolle 4o:nen Leiviskän painosen kellon. Tämä mies ei ole koskaan ollut opisa, vaan silmäilemällä ja omalla taijollansa saavuttanut tämän opin, eikä ole hän vielä kertaakaan valanut turhaan, vaan aina menestynyt hyvästi, vaikka hän on jo valanut usiammat kellot, ehkä ei ennen niin suurta kuin tämä vasta mainittu Pulkkilan kello on. Vasta saattaa hän kuitenkin valaa kuinka suuria hyvänsä, sitten kuin hän nyt on uudistanut ja isontanut uuninsa ja koko rakennuksen. Hänen tavallinen hintansa on 25 Riksiä joka Leiviskästä."

Puhdasta tekstimainonta loppujen lopuksi, siis. Olisiko ollut tehokkaampaa kuitenkin paljastaa, ettei kyse ollut ihan tavallisesta talonpojasta? Brita Salkon tekstistä selviää:

Rostedt oli Leineperin ruukin seppä. Hankittuaan maatilan Luvian Peränkylästä hän perusti pajan, jossa valoi pieniä kelloja. Tukholman matkoilla käydessään hän onnistui pääsemään töihin sikäläiseen kellovalimoon ja näin perehtymään kellonvalamisen salaisuuksiin. Palattuaan kotimaahan hän varusti Peränkylän kellovalimonsa tehokkaaksi yksiköksi. Rostedtin valamia kelloja on mm. Kalvolassa, Eurajoella, Huittisissa jne. Kuuluisimmat hänen valamansa kellot ovat Turun Tuomiokirkon lyömäkellot, joiden ääni on Yleisradiosta tuttu Suomen kansalle. Rostedt kutsuttiin kellojen koesoittoon, joka tapahtui Tuomiokirkon tornissa 19. marraskuuta 1835. Maineikas valajamestari kuoli v. 1839 vain 49 vuoden ikäisenä.

Luottaako aikaislausuntoon itseoppimisesta vai myöhempään tutkimukseen?

Merestä noussut

Satakunta raportoi 22.12.1877 otsikolla Tuonelasta palannut…

"Tulee mies meren takainen, vaan ei tule turpehen alainen, sanotaan, vaan eipä aina näy sekään paikkaansa pitävän. Noin vuosi takaperin tuli virallista tietä tieto, Luvialta kotoperää olevan merimiehen Viktor Eliaksenpojan kuolemasta ja hautaamisesta Sant Helenan saarella Atlandin meressä, sekä ilmoitus omaisille pienestä perinnöstä. Kiitokset tehtiin myöskin Luvian kirkossa kuten ainakin kuolleen perästä. Mutta eipä liene kuolleeen merimiehen vanhempain hämmästys ollut vähäinen, kun tuo kuollut poika viime marraskuun lopulla terveenä ja raittiina astui heidän eteensä, palaten Kyöpenhaminan ja Viipurin kautta kotiinsa merimatkoiltaan. Perästäpäin on tullut selville, että tuo kuollut Viktor Eliaksen poika olikin Lavian seurakunnasta ja että miesten itsensä ja koko seurakuntainsa yhtäläiset nimet olivat tehneet tuon sukkelan erehdyksen."

Moisia "sukkelia" erehdyksiä sietää välttää kuolintietoja kirjatessa.

Suurvaras Wall Luvialta

Österholm-materiaaleissani vilahtaa "Suurvaras Wall", joka asui Hannbyssä. Saatuani äskettäin Hannbyn kartoitettua Luvialle, pystyin hahmottamaan myös perusasioita perheestä Wall:

Kalvolassa aatelisperheeseen 5.7.1801 syntynyt Augusta Henrika Wilhelmiina Lagermarck oli leskeksi jääneen äitinsä ja sisarustensa kanssa päätynyt Luvian Hanninkylään vuoteen 1820 mennessä. Augusta oli edelleen naimaton, kun hän synnytti 21.2.1822 pojan, joka sai nimen Fredrik Wilhelm.

Tämän jälkeen hän avioitui 10.6.1823 Iso-Ruutin talollisen Carl Mattssonin kanssa. Tämä oli syntynyt 3.4.1798 Iso-Ruutin talollisen Matts Mattsonin (s. 30.9.1771) ja Valborg Mattsdotterin (s. 14.12.1769) pojaksi. Mattsin vanhemmat Matts Mattsson ja Walborg Michelsdotter olivat myös viljelleet Iso-Ruutia. Mattsin isästä tietää Genoksen artikkeli kertoa

"Nuorempi pojista, Matti Juhanpoika oli syntynyt 23.2.1719 Tyrväällä. Hän avioitui aikanaan Maria Erkintyttären kanssa, joka oli syntynyt 2.7.1719 Eurajoella. He viljelivät lampuotina Haapasaaren toista puoliskoa aina vuoteen 1758, jolloin siirtyivät Luvialle Hannuksen (Handby) Isoruutiin ja siellä he myös kuolivat, Matti Juhanpoika 30.11.1786 ja Maria Erkintytär 21.6.1795. Lapsia heille syntyi tiettävästi 4 poikaa: Juha 12.11.1737, Mikko 29.1.1739, Matti 20.1.1741 ja Kalle 11.5.1745 (Carl Asproth), joka sitten kävi vähän aikaa Rauman triviaalikoulua. "

Tämän isäntäketjun jatke, Carl, ei jatkanut isäntänä kauaa. Häntä kutsuttiin jo vuonna 1825 sukunimellä Wall ja tittelillä inhysning, eli jonkinlainen asukki. Augusta oli siis pudonnut kauaksi omasta säädystään, minkä noteerasinkin jo viime lokakuussa.

Carl ja Augusta asuivat Hanninkylässä. Saivat yhteisiä lapsia, rippikirjasta poimittuna Carl Magnus (s. 1824), Gustaf Adolph (s. 1826), Sophia Wilhelmina (s. 1829), Gustava Carolina (s. 1831), Otto Berndt (s. 1835), Isak (s. 1839), Johan (s. 1843 k. 1844).

Augustan esikoinen perusti oman perheensä 1840-luvun alussa. Samoihin aikoihin sekä Augustan että Carlin kohdalle on kirjattu huomautuksia rippikirjaan. Seuraavalla vuosikymmenellä ainakin pari perheen lapsista pääsi palkolliseksi naapuritaloon ja leipään kiinni.

Vuoden 1860 lopulla Carl tuomittiin neljännen kerran varkaudesta ja samoilla päivämäärillä Augusta varkaudesta, ilmeisesti ensimmäistä kertaa. Carl joutui elinikäiseen vankeuteen Suomenlinnaan ja Augusta Lappeenrannan kehruuhuoneeseen, jossa hän kuoli 18.8.1872. Carl oli elossa vielä vuonna 1877. Kuvassa Viapori vuonna 1856.

Perheen nuorimmainen, Isak, sai tuomionsa Turun hovioikeudelta 11.12.1862. Toisesta kerrasta murtovarkautta 2 vuotta työvankeutta Kakolassa.

Kakolasta hän karkasi 28.5.1863. Hänet saatiin kiinni ja Isak oli Turun linnan vankilassa karatessaan kolmen muun kanssa elokuun alkupuolella. 14. päivä saatiin ensimmäinen karkureista kiinni. Hänen mukaansa Isak Wall oli ottanut toisilta vankilasta varastetut 3 leipäkyrsää ja lähtenyt omille teilleen. Hän oli viranomaisilta kateissa vielä vuoden 1866 lopulla.

Lähteet:
Luvian rippikirjat 1798-1802 s. 54, 1824-30 s. 178, 1831-37 s. 254, 1838-44 s. 278, 1845-51 s. 170,175, 1852-1858 s. 71, 87, 1859-65 s. 61
Luvian henkikirja 1820, 1825
Luvian "musta kirja"
Tor Carpelan: Ättartavlor för de på Finlands riddarhus inskrivna ätterna (Lagermarck)
Kauko Suoja: Eräs Asproth-suku. Genos 54(1983), s. 64-67
Kruununvankiloiden vankiluettelot 1863 I-III, Senaatin prokuraattorin toimikunta. Eoa 179 Kansallisarkisto
Sanomia Turusta 5.6.1863, Helsingfors Dagblad 13.8.1863, Lännetär 26.8.1863, Åbo Underrättelser 10.11.1866