Frimansky oli melko varmasti Gjörmansky

Kiitos Kari K:n tutkimustyön ja kommentin voin nyt kolmen päivän Nordlund-lainauksen (osa 1, osa 2 ja osa 3) päätteeksi kertoa kenestä tarinoissa oli oikeasti kyse. Karin kommentin alkua lainaten:

Frimanskyn esikuvana voisi olla kauppias Gustaf Adolf Gjörmansky (ent. Görman/Gjörman). Hän oli nähtävästi syntynyt Helsingin pitäjässä 31.5.1807 tai 1808 (Porin rippikirjoissa 5.5.1808) ja muutti perheensä mukana ensin Helsinkiin ja Viaporiin.

Kyseisen perheen päät olivat Matts Görman (s. 10.9.1791) ja Maja Lisa Ersdotter (s. 1780), jotka tulivat Helsingin pitäjästä kaupungin puolelle syksyllä 1815 (I Aa:6 s. 312). Lastenkirjaan katsomalla lapsiaan olivat Maria Ulrica s. 1802, Johan s. 10.6.1805, Gustaf Adolf s. 31.5.180?, Carl Fredrik s. 15.12.1810 k. 10.11.1815 ja Henrik Johan s. 1.11.1815 k. 17.3.1816 (I Ab:3 s. 201, I Aa:9 s. 100). Mutta haudattujen listassa Carl Fredrik on kirjattu Mattsin poikapuoleksi, mikä vaikuttaakin järkevältä ottaen huomioon Mattsin iän. Helsingin pitäjä on valitettavasti palaneiden kirkonkirjojen seurakunta, joten perhehistorian selvitys ei ole tämän blogitekstin puitteissa mahdollista.

Gustaf Adolf pääsi ripille vuonna 1823.

Sen jälkeen Gustaf Adolf asui kirkonkirjojen mukaan useilla paikkakunnilla ja toimi mm. kirjanpitäjänä

Eli muutti ainakin Helsingistä Hankoon (I Aa:13). Turusta marraskuussa 1827 Poriin (Aa1:15 n:o 236). Eurasta Noormarkun ruukille 1830 (RK 1833-39 s. 47). Noormarkusta Vaasaan 1833 (IAa:21 s. 673). Vaasasta uudelleen Poriin vuonna 1834 (Aa1:16a s. 77).

kunnes jäi pysyvästi Poriin 1834. Porissa ammattina oli kauppias (handlande) ja nimi muuttui muotoon Gjörmansky/Gjörmanskij rippikirjassa 1836-1842: Porin kaupunki- ja maaseurakunnan arkisto - Porin kaupungin kirkonkirja 1836-1842 (I Aa1:17, Talon omistajat), jakso 238: Slotts-Qv. N:o 189

Nimenmuutoksen ajoitusta vahvistaa Helsingfors Tidningarin 11.10.1837 matkustajailmoitus, jossa "Handlanden Gjörmansky" on tullut Porista. Vastaavia ilmoituksia oli sanomalehdissä runsaasti. Liiketoimintansa oli vaikeuksissa 1840-luvun puolivälissä, jolloin Gjörmansky teki sanomalehti-ilmoitusten mukaan konkussin. Varmaankin liikkuvaisen elämänsä takia oli avioliittoa suunnitellessa tarpeen kuuluttaa sen esteitä (m.m. Sanomia Turusta 11.9.1855). Jotain mutkia on suunnitelmiin tullut, sillä avioliitosta ei ole tietoa.

Ainakin vuoden 1865 henkikirjassa hän näyttää asuneen samassa talossa C̣. F. Nordlundin kanssa:  

Rippikirjassa 1863-1869 on myös merkintä Reposaaresta (Räfsö)

Reposaaressa hän on myös mm. henkikirjassa 1870

Gjörmansky ei ollut naimisissa ja hän kuoli Reposaaressa 10.12.1874.

Björneborgs Tidning 12.12.1874

Sanomalehti Satakunta raportoi 2.1.1875, että "Edesmennyt kauppias Reposaarelle Gjörmansky on suusanallisen testamentin kautta lahjoittanut omistamansa huoneet saman saaren kansakoululle."  Muutakin omaisuutta häneltä jäi, kuten huutokauppailmoituksesta näkyy.

Satakunta 09.10.1875

Kuolinpesän selvittelystä tuli niin monimutkainen juttu, että yhtä osaa käsitteli jopa Juridiska föreningens i Finland tidskrift 1/1880. Suullisesta testamentista eli rakennuksen kohtalosta käytiin oikeutta vielä vuonna 1883 (Suomalainen Wirallinen Lehti 10.04.1883). Loppujen lopuksi rakennus huutokaupattiin ja perustettiin kansakoululaisten hyväksi Gjörmanskyn lahjoitusrahasto. Se jäi koskemattomaksi vuoteen 1927, jolloin rahaa oli 3454,68 markkaa eli nykyrahana vähän yli tuhat euroa.

Friman ja maafiskaali (Friman 3/3)

Vielä yksi tarina kauppias Frimanista& Carl Ferdinand Nordlundin kirjasta Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista (1885).

Historia ei tiedä kertoa paljonko Frimanskyn & Bullerbasin [edellä esitelty alus] omatunnolla oli salakuljetuksen syntitaakkaa. Muita syitä on otaksua ett'ei omatunto tässä kohden ollut täysin puhdas.

Todistusten puutteessa jätän Frimanskyn & Bullerbasin urotyöt merellä sillensä, esitelläkseni kuljetusseikan kuivalla maalla, jossa Frimansky oli osallinen ja joka olisi voinut saattaa hänen pahimpaan pulaan, joll'ei hän sukkeluudellaan olisi poistanut uhkaavan vaaran.

Frimansky selvisi loistolla tästä pälkähästä ja vielä lisäksi kiitettiin hänen sukkeluuttansa kautta maakuntain. 

Näin oli asian laita. Paljon käytetty keino päästä tullia maksamasta kauppatavaroista oli siirtää tavarat laivoista manterelle tai luodolle, josta niitä sitten talvikelillä oli määrä kuljettaa kaupunkiin.

Tämä oli asianomaisille tulli- ja polisimiehille hyvin tunnettu asia, mutta mahtoipa löytyä keinoja saada näiden herrojen silmät umpeen, koska vainoamiskeinot heille harvoin onnistuivat.

Kun kihlakunnan maafiskaali, joka asui valtamaantien varrella liki kaupunkia eräänä iltana päivätyönsä toimitettua huviksensa kuljeskeli maantietä likellä kotoansa, näki hän muutamia oljilla ja heinillä peitettyjä suurempia kuormia likenevän, jotka hänen mielestään näyttivät epäluulonalaisilta, samaten kuin kuljettajain levottomuutta osoittava katsanto.

"Tästä saadaan aika saalis", ajatteli fiskali itsekseen, tervehti ystävällisesti kuljettajia ja antoi kuormien kulkea ohitse kysymättä mitä sisälsivät. Kiirehti sitten kotiinsa, antoi asettaa hevosensa valjaisin ja nieltyänsä ylimääräisen pisaran "destillatumia" (konjakkia ei siihen aikaan käytetty) kiiruhti kuormien perässä kaupunkiin, ottaen mukaansa kylästä kaksi lautamiestä.

Kuormat olivat tuskin ehtineet F:skyn pihaan, eikä siitä siis vielä oltu saatu korjatuksi, ennenkuin fiskali lautamiehinensä myöskin saapui sinne, jossa F:sky apulaisinensa oli täydessä purkaamispuuhassa.

Kuiskahdettuaan muutamia sanoja kauppapalvelijoidensa korviin kiirehti F:sky fiskalin luo, joka juuri oli reestä astumasillaan.

 "Terve tultuasi, veikkoseni!" lausui F:sky iloisesti, sieppasi samassa pienen hämmästyneen fiskalin syliinsä ja kantoi hänen kamariinsa. Riisuttuansa turkit fiskalin yltä istui F:sky pöydän viereen ottaen fiskalin syliinsä josta hän ei päästänyt miestä hetkeksikään.

Täållä välillä astui pääkirjuri sisään asettaen pöydälle pullon Cliqvot-viiniä. Isäntä laski viiniä laseihin ja kehoitti vierastansa juomaan.

"Sinun maljasi, pappaseni!" sanoi "viettäkäämme täällä yhdessä iloista iltaa sillä aikaa kuin tuolla ulkona askaroitaan kuormien parissa. Maljasi, kunnon veikko! harvoin yhtehen yhdymme näillä pienillä pihoilla; juokaamme sentähden ja iloitkaamme! - maljasi veikko!"

Fiskali hämissään ei tietänyt miten olla, kuinka elää. F:ky kun oli kookas ja voimakas mies, piti rakkaasta pikkufiskaalista niin lujasti kiinni, ett'ei ollut yrittämistäkään irralle päästä. Fiskalin täytyi siis nolens volens tyytyä kovaan kohtaloonsa, vaikka hän harmikseen hyvin käsitti, ett'ei hän sinä yönä ollut saava mitään saalista.

Vasta pääkirjurin sisälle tultua ja kuiskahdettua muutamia sanoja isännän korviin pääsi fiskali pinteestään. Isäntä muistutti häntä säädyllisesti, että muka nyt oli aika ruveta virkatoimituksiin.

Lähdettiin pihalle. Sinne tulivat myös lautamiehet hyvässä kohmalossa, kun heitä oli puotikamarissa kestitetty samalla tavoin kuin fiskalia isännän kamarissa.

Kuormien kuljettajat olivat jo pihalta lähteneet. Käytiin makasiinit ja kellarit, mutta ei niissä löytynyt muuta kuin tullattuja tavaroita.

Fiskalin täytyi siis tyhjin käsin pötkiä matkaansa tietysti "alla päin, pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin" sekä häpeissänsä pahasti menestyneestä virkatoimituksesta, josta oli toivonut saavansa hyvän saaliin.

Mutta eihän F:sky ollut kiittämätöin. Kun fiskali jouluaattoiltana astui kamaristaan, oli hän juuri kompastua erään esineen päälle, joka oli laskettu juuri oven eteen.

Likemmin tutkittuna valkean ääressä se oli soma lekkeri tammesta ja sisältävä hienoa Vestindian rommia päällekirjoituksella: " H:ra maafiskaali X:lle muistoksi 0 päiv. marraskuuta 18-"'.

Fiskali arvasi kyllä hyvinki mistä lekkeri oli saapunut, mutta ei hiiskunut siitä kellenkään sanaakaan. Kiittikö hän sittemmin antajaa, vai jättikö sen tekemättä, sitä en varmaan tiedä.

Tarjoilu venäläisille (Friman 2/3)

Eilen esitellystä kauppias Frimanista Carl Ferdinand Nordlund kertoi kirjassaan Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista (1885) seuraavan episodin, joka sijoittunee Poriin 1830- tai 1840-luvulla.

Frimanskyllä oli myös niin sanoakseni negativejä tuttavia, jotka saapuivat hänen luo sekä hänen taitonsa puolesta venäjän kielessä että myös hänen tunnetun vieraanvaraisuutensa tähden. Nämät tuttavat olivat upseerit siinä venäläissotaväestössä, joka siihen aikaan oli kaupungissa majoitettuna. Niitten joukossa oli myös jokunen pieni knäsi tatarien tai kirgisien maasta.

Nämät herrat saapuivat melkein joka päivä aamupuolella F:n luo, joka hyväntahtoisesti tarjosi vierailleen suurusta. Herrat tulivat vihdoin niin perehtyneeksi F:n tykönä, joka oli naimatoin mies, että he, vaikka isäntä oli poissa, kutsumatta avasivat ruokakaapin oven ja hankkivat sieltä pienen aamuryypyn ynnä tarpeellista viinaleipää.

Vaikka F:sky oli vieraanvarainen mies, oli tämmöinen käytös hänestä kuitenkin peräti törkeä, jonkatähden hän päätti sopivalla keinolla kostaa konnanparisille kuokkavierailleen.

Siinä tarkoituksessa hankki hän Viaporista itselleen pahinta "Vironvodkaa", joka laskettiin tahottuun lasipulloon ja viinapullo tavalliselle paikalle. Passarivaimo käskettiin torilta hankkia suurin kaupaksi oleva hauki, josta otettiin mäti, valmistettiin tavan mukaan ja sekoitettiin lisäksi ruudilla, jotta valmis mäåti oli kaviarin muotoinen. Toisille pienille lautasille asetettiin hapaantuneita kilohaileja, eltaantunutta metvurstia ja kappale Venäläistä saipuaa, joka oli paremman juuston muotoista. Koko tämä ruoka-asetus näytti kylläkin maukkaalta ja houkuttelevalta pintapuoliselle tutkijalle ja nälkäisille vieraille.

Vieraat saapuivat tavalliseen aikaan Knäsi etupässä. Isäntä oli tahallaan poissa astuakseen aikanansa esiin nähdäksensä kuinka suuruspala oli maistunut herroille.

Knäsi kurkisteli heti kohta kaappiin ja hykerti molempiansa nähdessään viehättävän ruoka-asetuksen. Hän nieli kurkkuunsa "kokonaisen", ja toiset perässä.

"Saakelin pahaa viinaa!" lausui Knäsi; "Hudaja vodka". "Hudaja vodka", myönsivät kaikki yksimielisesti. Puolikas ja kolmannes jäi kaikilta ottamatta.

Sitte maistettiin esillä olevia herkkuruokia. "Slavna!" lausui Knäsi maistettuaan kaviaria. "Slavna", myönsivät upseerit.

Eräs upseeri söi juustoa niin haluisesti että vahtoa tuli huulille ja siitä huulipartaan. "Veikko olla viiksistä valkoinen", lausui Knäsi. "Knäsi olla musta huulilta" vastasi upseeri.

Kun upseerit näin olivat verranneet kokemuksensa toisiinsa sekä likemmin tutkineet ruoat, tultiin siihen päätökseen että olivat syöneet venäläistä saipuaa sekä että kaviari oli jollain tavalla väärennetty, vaikk'eivät voineet osoittaa sen kemiallisia aineksia.

Kyllä upseerien olisi pitänyt tunteman ruutihaju ja maku, mutta huomioon on otettava että rauha oli vallinnut monet vuosikaudet, jotta herrat upseerit olivat ikäänkuin vähän vieraantuneet ruudin eriomaisuuksista.

Juurikun herrat osottivat mielikarvauttansa mikä kiroomalla mikä sylkemällä aina jokaisen luonnonlaadun mukaa, astui isäntä sisään ja tervehti hymyillen vieraitansa, jotka olivat niin suutuksissa, ett'eivät isännän tervehdyksestä huolineet, vaan jäykästi seisoa töröttivät tuijottaen päin lattiaa.

Knäsi vihdoin sai suunsa auki vihan vimmassa.

"Mitä tämä olla?" lausui hän osoittaen juustoa. "Se on venäjän saipuaa", vastasi F:sky.

"Mikäs tää olla?" kysyi Knäsi. "Se on ruudilla sekoitettua hauen mättiä", vastasi Fr.

"No, mitäs tää sitte?" kysyi vielä Knäsi. "Se on Vironvodkaa parasta lajia", vastasi Fr.

"Herra olla bolschoj durak", väitti Knäsi. "Olette itse durakat", vastasi Fr.

Knäsi upseerinensa pötkivät sitten pakoon hyvästi jättämättä, eikä tarvinne mainita että Fr. tämän päivän perästä oli kuokkavieraistansa vapaa. 

Viaporista Poriin kauppiaaksi (Friman 1/3)

Carl Ferdinand Nordlund kertoi kirjansa Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista (1885) yhdessä luvussa miehestä nimeltä Frimansky. "Alkuperäisesti oli hänen nimensä Friman, jota hän kunnialla kantoi monta herran vuotta. Tähän liitti hän sittemmin, en tiedä mikä hänen päähänsä yhtäkkiä pöllähti, oliko se humorinen juoni vai jonkun luullun voiton pyyntö, tuon hyvin tunnetun päätteen "sky"."

Oman kertomansa mukaan Friman oli syntynyt 1810-luvulla Viaporin "linnassa", jossa "puhuttiin siihen aikaan vähintäin neljä erikieltä". "Fr:n sekalaiskieli osoitti aivan hyvin hänen syntymäpaikkansa, samoin kuin hänen muotonsa ilmaisi, että hänen suonissansa juoksi itämaista verta".

Friman osasi saada opettajattarekseen vanhan madamin, jonka johdon alla hän tarpeenmukaisesti sai oppia lukemista, luvunlaskua ja kirjoitusta, jonka viimemainitun harjoituksessa hän kaiken ikänsä oli kehnonpuolinen.

Kahdentoista vuoden ikäisenä rupesi hän Viaporissa ja Helsingissä käymään pientä kauppaa talosta taloon. Sitten pääsi hän puotipalvelijaksi venäläisen kupetsin luona, jossa hän pysyi 25:tta vuoteen asti kehittäen kauppaliikkeisiä taipumuksiansa.

Sitten Friman muutti "uudelle asemalle erääsen länsisuomen kaupunkiin, jossa hän ensin oli muiden kauppiasten palveluksessa ja sitten rupesi omaa kauppaa". Nordlund sanoo tutustuneensa Frimaniin "tänä itsenäisyyden aikana" eli todennäköisesti kouluvuosinaan Porissa 1830-luvun alussa, sillä tekstissä mainitaan kaupungin ja sataman välissä olleen 3-4 peninkulmaa. Vaikka aikamääreet eivät täysin stemmaa lisätodiste on, että Nordlund mainitsee ylioppilasvuosinaan, jolloin vanhempansa asuivat Luvialla, G. A. Frimanskyn kaupan olleen kotinsa suunnalla.

Kaikki ihmiset kävivät kernaasti tekemässä kauppaa tämän aina iloisen ja lystikkään kauppiaan kanssa, joka aina itse seisoi kauppapöytänsä takana, liukkaalla kielellänsä esitteli tavarainsa hyvyyttä ja kokkapuheillaan miellytteli ostajia.

Paitsi tätä kauppiaan hupaista käätöstä ja hänen runsaita kaupanpäällisiänsä oli puodissa muitakin houkutuksia, m. m. eläviä kilpikonnia, valkoisia hiiriä, topattuja käärmeitä sekä kaikenlaisia muita eriskummallisia esineitä kaikista maailmanosista, jotta kauppapuoti myös tavallansa oli jonkunlainen eriskummallisuksien museo.

Tämä museo oli tosin omistajalle jotenki kuluttava pääoma, vaikka hänen ystävänsä ilmaisesti sinne lahjoittivat outoja esineitä, mutta toiselta kannalta katsoen oli kauppiaan toimisto kuitenki hyvin voittoinen.   

Kauppapuodissa oli näet alinomaa lukuisia ostajia, jotta kauppa kävi vilkkaasti, erittäin kun kauppias oli rehellinen ja tarkkatuntoinen mies työssä ja toimessa. [...]

F:sky rakasti kaikkia eriskummallisia esineitä aina siihen määrään, että hän kuljettaakseen kauppatavaroitaan haminasta kaupunkiin osti galeasin, jolla oli semmoinen organillinen eli luonnonvirhe, että se kallistui kumoon oikealle puolelle, joll'ei vastapuolelle asetettu tarpeeksi syrjälastia tasapainon vuoksi.

Tälle galeasille antoi hän sopivan nimen "bullerbas" (mellastaja), ja kuljeskeli tällä usein huviksensa kaupungin ja sataman väliä.

Täällä oli hän kuin kuningas omassa valtakunnassaan, vaikka hän tasapainoa ylläpitääkseen tarvitsi yhtä tarkat silmät ja yhtä väkevän käden perää pitäessä, kuin moni mahtava ruhtinas johtaessaan suurta valtiolaivaansa.

Tietysti Fr. yhä kerskaili merkillisestä aluksestaan kiittäen sen oivallisia ominaisuuksia.

Merkillistä kyllä ett'ei pienintäkään vahinkoa sattunut tapahtumaan, vaikka se tarvitsi niin vähän tasapainosta joutuakseen. Galeasi kesti päin vastoin yhtä kauan kuin isäntä.

Mutta kyllä sitä alusta joka kevät huolellisesti tukittiin, tilkittiin ja siivottiin, vieläpä mastotki maalattiin, jotta alus kevätauringon paisteessa loisti kuin talonpoikaismorsian kaikkine koruineen.  

Elämänsä lopulla Frimansky "muutti sataman pieneen kauppalaan ja harjoitteli siellä pientä kauppaansa sekä kokoili eriskummallisia esineitä kuin ennenkin". Jos tulkinta Porista pitää paikkansa, on kyse Reposaaresta. En ole löytänyt mitään vahvistavaa tietoa tarinalle ja Porin porvarien luettelo ei tunne sopivaa Frimania eikä ketään Viaporissa syntynyttä. Eikä G. A. Frimania ole Porin rippikirjan 1836-42 nimihakemistossa. Mutta Nordlundin tarinat ovat liian hyviä lähdekritiikin uhreiksi, joten jatketaan huomenna.

Eva Sofia Skalm ja Juha Revell

Hämeenkyrössä 25.7.1779 syntynyt Eva Sofia oli aatelista sukua niin äitinsä (Rosenlew) kuin isänsäkin (Skalm) puolelta. Mutta hänelle ei löytynyt säädystään sulhasta vaan "tahdon" sanottiin vuonna 1804 opinnoissaan heikosti menestyneen Karl Fredrik Careniuksen kanssa. Tämän isä Efraim Carenius oli ollut Loimaan kirkkoherra ja Eva Sofia asunut 1790-luvun Loimaan Kesärlän Köönikässä eli maantiede voi selittää liiton.

Sen alkuaika asuttiin Luvialla Norrbyn (Luodonkylä) Heinilässä. Tapani Kalmin keräämän lapsilistan perusteella Eva Sofia oli jokseenkin jatkuvasti raskaana. Totuutta perhe-elämästä ei ole tavoitettavissa, mutta Luvian kappalaisen pojaksi vuonna 1820 syntynyt Carl Ferdinand Nordlund haastatteli Careniusta tämän elämän loppupuolella ja kertoi kirjassaan Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista (1885), että "Nuori rouva anasti kohta alusta, kuten hyvin voi arvata, kaiken vallan talon hallinnossa, sihteeri kun semmoisiin ei koskaan ennen ollut tottunut." Mutta... "Juha Revell, eräs pieni, valkotukkainen ja pahanelkinen poikanulikka, oli ensin renkipoikana talossa ja yleni siitä alkaen vähitellen korkeampaan arvoon. Tässä vähäpätöisessä poikanulikassa oli rouva löytävä mestarinsa."

Ajomiehenä ollessaan oli R. saanut emännältänsä käskyn juhlallisissa tiloissa tunnustella ranskalaisen nimen Jean. Kun nyt rouva astui portaille huutaen: Jean, Jean!, ei Revell ollut sitä kuuleninansa. Rouvan siis oli täytymys ryhtyä alkuperäiseen lauseeseen: "Jussi perkele, etkös kuule!" ja R. saapui heti kohta paikalle.

Kun R. rouvalle esitteli että jotkut ajokalut olivat menneet rikki ja kehoitettiin niitä parantelemaan, vastasi hän aina, jos olikin vaan vaarnasta kysymys: "onhan se nikkarintyötä, siihen minä en kykene".

Kun silakat ruokapöydällä usein loppuivat ennen aikaa, pani R. tikuista jalaty muutaman silakan alle, ja vastasi, kun emäntä kysyi mitä sillä tarkoitettiin, että silakat olivat valitut asioitsijat pyytämään ruoan lisäystä vastaiseksi.

Samaten kun eräs verimakkara, joka monta päivää oli ollut ruokapöydällä asetettuna, vaan jäänyt palkollisilta koskematta ja niinmuodoin joutunut homeeseen, alinomaisista tuuppimisista oli mennyt kedestä rikki, pyysi R. emännältä kappaleen vasikannahkaa.
- "Miksi tarpeeksi?" kysyi emäntä
- "Makkaran kesi on särkynyt kulumisesta ja tarvitsee parannusta", vastasi Revell.

Heinilä ei tässä hoidossa menestynyt ja perhe muutti vuonna 1819 Alastaron Vammalan Viikin tilalle. Lapsia ei siellä enää Kalmin listan perusteella syntynyt. Rippikirjaan merkittiin että vuonna 1824 Eva Sofia muutti äitinsä kanssa takaisin Luvialle. Eva Sofia kuitenkin palasi Viikiin, jossa hän kuoli tammikuussa 1837.

Viimeisen rippikirjan merkintä vahvistaa Kotivuoren ylioppilasmatrikkelisssa kysymysmerkillä esitetyn avioeron. Eva Sofia oli vuonna 1823 tuomittu avioliiton ulkopuolisesta suhteesta. Carenius avioitui uudelleen vuonna 1829.

Kuvituskuva: Triplets : comprising, The baby's opera, The baby's bouquet, and The baby's own Æsop (1899)

Häät keskellä Suomen sotaa (2/2)

Selitettyään aamuisen kohtauksen Euran Isovaheen talossa Carl Ferdinand Nordlund siirtyi maaliskuun loppuun 1808 sijoittuvassa kertomuksessaan kirjassa Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista (1885) Köyliön pappilaan, jossa

oli paljon tärkeitä arveluttavia kysymyksiä ja keskustelemisia, pitikö pappilan kahden tyttären, jotka vanhempainsa kanssa olivat kutsutut häihin, ensinkään sinne lähteä, eritoten kun vanhemmat eivät millään ehdolla tahtoneet paikaltaan lähteä. [Kyseinen kirkkoherra oli nimeltään Henrik Törnroth ja vaimonsa tähän aikaan oli Sofia Albertina Demoën. Sopivimmassa iässä häävieraiksi olivat tyttäret Charlotta Sophia (s. 1793) ja Albertina Helena (s. 1795)]

Provastin rouva oli sitä mieltä, että semmoinen yritys olisi pelkkää hurjuutta, eikä sanonut milloinkaan sallivansa lastensa käydä oijetis kalmukkien suuhun. Mutta provasti, joka nuorempana oli ollut pappina Viaporin linnassa ja sitten sotapappina, oli päinvastoin vakuutettu siitä, ett'eivät kalmukitkaan milloinkaan voisi häiritä turvattomia naisia. 

Täydellisesti rauhoittaaksensa arkaa rouvaansa, pani provasti tyttäriensä suojelijoiksi matkalle kaksi tukevaa miestä, joista toinen oli provastin apulainen. Seuruessa oli myös ylkämiehen äiti ajomiehineen. [Kotivuoren ylioppilasmatrikkelin mukaan sulhasen vanhemat olivat Köyliön Kankaanpään rusthollari Thure Thuresson ja Lisa Mattsdotter.]

Seurue oli siis aivan hyvin sekä hengellisesti että maallisesti varustettu vastustamaan vaikka pahaa henkeäkin.

Köyliön ja Euran välisellä taipaleella oli ensisti 20 virstan metsätie kuljettavana ja sitten 2 à 3 virstaa valtatietä Euran pitäjän lakealla. Nämä kaksi virstaa olivat koko matkan vaarallisimmat paikat. Matkustajat olivat tuskin jättäneet metsätien taaksensa ja saapuneet valtatielle, kun heidän sanomattomaksi kauhistuksekseen kasakkajoukko tuli näkyviin, kuitenkin niin kaukana heistä, että vielä oli aikaa peräytyä metsän suojaan. 

Pahaksi onneksi oli maafiskalin äidillä turkit yllä punaisella päällyksellä, joka auringon paistaessa kipeästi loisti lunta vasten ja oli juuri antaa karkurit ilmi. Akan täytyi siis lymyillä lumikinoksessa hevosloimella peitettynä, kunnes vaara oli käynyt ohitse.

Toinen pelättävä kohtaus oli se, että matkustajaimme hevoset kasakkien lähetessä rupesivat hirnumaan, jotta oli täyttymys peittää hevoisten päät loimilla.

Mahdollista on, etttä joku kasakoista huomasi karkulaiset ja heidän vehkeensä, vaikka semmoisia varustuskeinoja oli käytetty. Mutta kasakat kuitenkin kulkivat sivutse mitään häiriötä tekemättä, jotta matkustajamme pääsivät pelkästään paljaalla pelästyksellä.

Kasakkaparven päästyä näkyvistä aikovat häävieraat vähitellen rupesivat kömpimään esiin piilostaan ja antaumaan matkalle. Nytpä ajettiin täyttä laukkaa eteenpäin niin varomattomasti, että re'et pahassa käänteessä menivät kumoon, josta tietysti taasen syntyi tukalaa viivykettä. 

Kun vihdoin kaikki taas olivat paikoillaan, sekä hatturasiat ja matkalaukut asemillaan, pääsivät vieraat vihdoin viimeinkin muita vastuksia näkemättä perilleen Isovaheen kartanoon, jonne vahtikasakat heidät kieltämättä päästivät. 

Samaan aikaan saapuivat myös kutsutut vieraat omasta pitäjästä, jotta asianomaiset nyt olivat koossa kello yhden aikana, kaikki pelästyksissään. Suurin pelko oli nuodeneitosista, jonka tähden net suljettiin ylihuoneesen. Kaksi heistä lymysi sänkyvaatteiden sisään, mutta toiset olivat kuitenki niin uuteliaat, että akkuliinojen lomista tirkistelivät komeita kasakkoja. Kun nämät olivat lähteneet kello kahden aikana, ruvettiin vihkimistoimitukseen. [Tarinan ruotsinkielisessä versiossa Hbl:ssä 1.4.1885 lähteneillä kasakoilla tarkoitetaan viimeisiä ohikulkeneita.]

Nuodeneitien täytyi siiis jättää piilopaikka ja asettua nuodemiehiä vastapäätä tellaa pitämään. Ovet suljettiin toimituksen ajaksi.

Oli se kamala toimitus. Pappi sai tuskin sanoja suustaan ja kirja vapisi kädessä, vanhat miehet näyttivät tuimilta, vaimot vaaleilta, neittien poskilla vaihetteli ruusuja ja liljoja ja nuoret miehet puristivat nyrkkejään plakkarissa. [Euran vihittyjen listan mukaan pappina oli kirkkoherra Arvid Paulin.]

Vihkimistemppujen toimitettua tavallisessa järjestyksessä sekä ilman odottamattomia esteitä ruvettiin puolipäiväisille, jotka tietysti vastoin tavallisuutta suoritettiin niin pikaisesti kuin mahdollista, jotta ruokapalat olivat pystyä kurkkuun sekä pelosta että kiireestä.

Päivällisen syötyä peräysivät neitoset taasen yliskamariinsa ja pitkittivät havaintojansa niin paljon kuin pelko myödenantoi. Välittäjänä yliskamarilaisten ja muiden vierasten kesken oli lukkari Tasténin vaimo, tavallisesti kutsuttu lukkarin muoriksi. 

Kuten tietty on, kuului lukkarin virkaan ennen muinoin olla seurakuntalaisten lääkärinä ulkoisissa vammoissa. Lukkarin muorit olivat myös tavallisesti enemmän tai vähemmän harjaantuneet parannuskeinoissa, ja sentähden Tasténin muori nyt piti velvollisuutenansa tuoda esiin lääkeopillisia tietojaan.

Neitosien juuri paraimmallaan tirkistellessä sivutse kulkevia kasakkoja sattui lukkarinmuori sisään kantaen kainalossaan hako-oksaa, ja tiuskasi uutelioille varamattomille tytöille: "pankaa Jumalan tähden heti kohta hakoa nenäänne, ett'eivät nuot koirankuonoiset haistaisi täällä nuoria neitosia olevan!"

Tavallisen käsityksen mukaan olisi kalmukkien ennen sopinut pistää neulosia nenään. Mutta muorilla oli omat mielipiteensä, eikä hän siinä kauan viivytellyt, vaan pani heti paikalla keinonsa toimeen pistämällä tukkusen neulosia jokainoan nenään.

Oliko se nyt tämä keino, joka näytti voimansa, vai joku muu - sehän vaan lopuksi tuli että vaara meni ohitse kuin uhkaava ukkosenpilvi. Kello 5:den aikana iltapuolella kulki viimeinen kasakkaosasto ohitse, ja uskolliset vartijat, joita väliaikana oli runsaasti kestitetty ruualla ja juomalla, sanoivat jäähyväiset ja läksivät matkalle muiden muassa.

Edellisestä kertomuksesta sopii arvata että sinä päivänä hyvin monta kasakkasotniaa kulki pitäjän läpitse.

Kun nyt vaara oli ohitse mennyt, uskalsivat neitoset jättää asemansa huoneen ylisillä ja ilolla antautua tanssiin sekä muihin huvituksiin.

Kotopitäjän vieraat läksivät sitten kotiin, seuraavana päivänä taas tavan mukaan tullakseen juhlaa viettämään kaukaisempien vierasten kanssa, jotka olivat olleet yötä häätalossa, paremmassa rauhassa kuin ensimmäisenä hääpäivänä.

 Joku Nordlundin tiedonantaja on tainnut kuulua morsiusneitojen joukkoon.

Häät keskellä Suomen sotaa (1/2)

Kun miehittävä armeija vyöryy läpi maan, luulisi arjen ja elämän jotenkin häiriintyvän. Mutta kun katsoo esimerkiksi Euran vihittyjen listaa huomaa 29.3.1808 järjestetyt häät Isovaheessa, sulhasena "Auscultanten uti Höglofs Kongl.Åbo Hofrätt Herr Johan Hellenius" ja morsiamena "Jungfr. Sofia Fredrica Rikström". Aivan tavanomaisiksi ne eivät muodostuneet ja vuonna 1820 syntynyt Carl Ferdinand Nordlund kuuli häistä tarinoita jo lapsena, sillä sukulaisiaan oli ollut niissä vieraina. Kun hän vuosikymmeniä myöhemmin kirjoitti kuvauksen kirjaansa  Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista (1885) elossa oli vielä häntä vanhempia muistajia.

Kirkonkirjoja Nordlund ei ilmeisesti tarkistanut ja sijoittaa tapahtuman talveen 1809, mutta kirkonkirjat ja sodan kulku sanovat toista. Olennaista näet oli, että iso joukko venäläistä ratsuväkeä siirtyi Turusta Pohjanmaalle ja ohitti näin Euran ennen Kokemäenjoen ylitystä. Isovaheen rustholli "oli tien varrella melkein puoli matkalla Kautuan rautatehtaan ja Vaanisten kartanon välillä".

Maaseuduilla oli ja on vieläkin tapana että häävieraat kokoontuvat puolipäivän aikana, jolloin ensin vihkiminen tapahtuu ja sitten juhlapäivälliset syödään. Tanssi alkaa hyvän aikaan iltapuolella. Ainoastaan ylkämies, joka oli maafiskali H., asuva Köyliön pitäjässä, oli hyväksi onneksi saapunut hääpaikalle edellisenä päivänä.

Noin kello 8 aikana aamulla saapui ensimmäinen kasakkaosasto paikalle. Siinä oli vaan 9 miestä upseeri johtajana. Kasakkajoukko ajoi pihaan ja otettiin suurimmalla nöyryydellä vastaan.

Isäntäväki ja maafiskali kutsuivat upseerin sisälle koristettuun saliin, ja täällä asetettiin hänen eteensä suurukseksi mitä talossa parhainta löytyi, muitten muassa emännän verratonta destillatum'ia ja kotopantua suomen olutta, joka oli voittanut suuren maineen ulkopuolella Suomen rajojakin. Semmoista suurusta upseeri varmaan ei ollut saanut maistaa moneen aikaan. Suuruksen päätettyä ei ollutkaan paljon destilatum'ia jälillä tuopin pullossa.

Upseeri koetti parastaan saada kanssapuhetta toimeen rauhoittaakseen pelästynyttä isäntäväkeä. Hänellä oli, niinkuin venäläisillä yleensä, tavatoin kyky esittää mielipiteensä, vaikka maan kieli oli hänelle tuntematoin.

Sillä aikaa kestittiin kasakat ylenpaltisesti renkituvassa ja hevoset saivat kauroja täydet vakalliset. Mutta sodan aikana ei sovi pitää pitkää suurusväliä. Kasakkain oli kiiruusti lähteminen ja upseeri käski maafiskalin, joka kantoi virkapukua, seurata häntä matkalle. Maafiskalin läsnäolo oli näet upseerille aivan tarpeellinen vihollisten maassa poistamaan kaikkia vastuksia ja olemaan välittäjänä sotaväen ja asujanten kesken.

Mikäs nyt oli tekeminen? Muuta keinoa ei ollut kuin vaan rukouskirjaan ryhtyä.

Upseeri oli kaikeksi onneksi hyvän suuruksen purtua aivan hellätunteinen. Oli kenties itsekin jättänyt onnellisen kodon tai lemmityn morsiamen Volgan rannoille sotaan lähtiessään. Kun hän nyt sai kuulla, että häät olivat pidettävät samana päivänä, käski hän morsiamen astua esiin nähdäksensä oliko asiassa perää.

Morsian astui sisään vaaleana vapisevana; upseeri tervehti häntä ystävällisesti ja sai ylkämiehen ja morsiamen vihdoin ymmärtämään, että heidän tuli hänen edessään suudella toisiaan, jott'ei hänen olisi syytä epäillä asian todenperäisyyttä.

Suutelotemppu tehtiinkin säännöllisesti ja upseeri, joka näytti oikein liikutetulta, peräytti käskynsä maafiskalille.

Upseeri sanoi nyt ystävälliset jäähyväiset isäntäväelle, yljälle ja morsiamele, otti hyvän piiskaryypyn ja teki vielä lähteissänsä semmoisen asetuksen, jota paitsi sinä päivänä todennäköisesti häitä ei olisi pidetty.

Pienestä joukostaan asetti hän, näet, kaksi kasakkaa koko päiväksi talon portille estämään kaikkia muita pihaan pääsemästä, kuin juhlapukuihin vaatetettuja häävieraita.

Tuskin oli upseeri joukkoineen päässyt matkalle, kun toinen osasto sisältävä 30 kasakkaa, pysähtyi portille, mutta kohta taas ratsasti eteenpäin sisään poikkeamatta. Yhtä suuria osastoja kuljeskeli sitten sivutse joka tunti aina iltaan asti vähintäkään häiriötä tekemättä talolle tai sen asujamile.

Edellisistä seikoista nähden sopii siis otaksua, että upseeri, joka oli asettanut vartiat portille, mahtoi ollut koko kasakkajoukon ylipäällikkö. Muuten hänen käskyjänsä ei olisi niin tarkasti seurattu.  

"Suomen kukko" Tukholmassa

Luvian kappalaisen pojaksi vuonna 1820 syntynyt Carl Ferdinand Nordlund totesi kirjassaan Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista (1885), että nuoruudessaan luvialaisten kauppalaivastoon

kuului toistakymmentä suurempaa ja pienempää itse talonpoikain rakentamaa ja kuljettamaa alusta. [...] Komeat olivat niitten nimet, saadut mytologiasta, maanpäällisistä ja maanalaisista jumalista taikka eläinmaailmasta ja tähdistöstä. Mutta oikokirjoitus oli vähän takapajulla. Erään aluksen nimi piti ola "hvita gåsen", mutta perälle oli sen asemasta asetettu "Vitakos"

Vielä erikoisempi oli nimi "Sällan värre" eli harvoin pahemmin. Sen "rakentaja, omistaja ja kuljettaja" oli Nordlundin mukaan Kustaa Kukko eli Luvian Mikolan Kukolaa isännöinyt Gustaf Johansson, joka oli syntynyt vuonna 1783. Lasse Wahlroos on kirjassa Luvian merenkulun historia (2004) varovaisempi ja pitää Kustaata vain laivan osakkaana ja mahdollisesti laivurina.

Nordlund ei ehkä moisista yksityiskohdista ole nuorena miehenä huolehtinut, mutta todennäköisesti on nähnyt Kustaan ja kuvauksensa ulkonästään siis totuudenmukainen.

Kukko oli erinomaisen pitkä ja harteva mies pitkällä siivottomalla tukalla, joka ei nähnyt kampaa muina aikoina kuin lauantai-iltana kylvyn jälkeen, mutta ei milloinkaan merimatkoilla.

Päässä oli punainen muorin  kutoma tiittilakki, joka yö päivät yhä piti paikansa, yllä polvihousut sarkakankaasta tai nahasta, juhlapäivinä lyhyt jakku messinkinapeilla, vaan tavallisesti tuo paksu, kirjava, tapaperäinen ulkomaalainen "tikkaröijy", työ- ja meriväen eroamatoin kumppani helteessä ja pakkasessa, sateessa ja poudassa; jalassa paksut pieksut.

Tukholma.
John Thomas James: Journal of a tour in
Germany, Sweden, Russia, Poland, during 1813 and 1814. 1817

Kukosta elämään jääneet tarinat liittyvät hankaluuksiinsa ruotsinkielen kanssa Tukholmassa. Hän oli esimerkiksi yrittänyt saada lasillisen sahtia fraasilla "ett fönster sagd". Mutta tuttavia hänelle kertyi ja sai paikallisilta liikanimen "Finska tuppen".

Semmoisessa seurassa kerran ilo oli ylimällään, kun Kukko pyysi syödäksensä koolinkaalia. Tuotiin esiin hyvin täysinäinen ja höyryävä lautanen kaalilientä. Osansa syötyä pyysi hän "mera kålin". Tuotiin minkä pyysi.

Tämän syötyä oli Kukko jo saanut tarpeensa, mutta kun hänen sanavarastonsa ei riittänyt esiintuomaan sopivaa kieltosanaa, ei hän nyt hämissän löytänyt muuta, kuin tuon jo ennen lausumansa."mera kålin".

Ravintolan palvelijat ja  vieraat nyt ihmeekseen ja suurimmaksi huvikseen katselivat kuinka Suomen kukko tuskissaan söi ja hikoili, hikoili ja söi, kunnes hän vihdoin oikein epätoivossa ollessaan löysi tämän lauselman, jonka hän melkein huutamalla esitti: "inte mera kålin kalin".

Tästä seurasi tietysti hillitsemätöin nauru.

Kuin Kustaa kotona ollessaan jälkeenpäin kertoi tämän seikan tuttavilleen, lisäsi hän aina siihen: jollei Jumala olis saattanut tätä lausetta suuhuni, niin hän varmaan olisi minun kaalilla tappanut.

Suhteita tukholmalaisiin oli aikaa luoda, sillä Nordlundin mukaan alukset ehtivät tavallisesti tehdä kolme tai neljä matkaa kesässä.

Senaikaisten maalaisten aluksien lähtö merimatkalle ei kysynyt suuria valmistuksia. Kun kaljatynnyri ja ruokavarat olivat paikalla, käytiin papilta anomaan väkipassia, joka myös kävi papinkirjasta. Siinä se kaikki oli.

Vaivan palkasta tuotiin aina kotiin tultua papille kartuusi "Geflen vaakunaa" ja papin roualle kimppunen kuivia rinkilöitä. 

 Nämä yksityiskohdat papin poika ainakin tiesi varmasti.

Tornin rakentanut porilainen pappi

Carl Ferdinand Nordlund syntyi samana vuonna kuin Karl Wahlroos kuoli, joten kirjassaan Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista (1885) kertomansa tarinat lienevät tuleet tiedokseen vaikuttaessaan aikuisiällään Porissa.

Jan Brandes: Allegorische voorstelling van oorlogsdreiging in Zweden. Rijksmuseum

Wahlroos oli tullut kaupunkiin kirkkoherran apulaiseksi vuonna 1779 ja kuoli vuonna 1820 varapastorina. Nordlund epäilee, että Wahlroosin "pahat elkeet" alkoivat varapastoriksi vuonna 1800 päästyään.

Eräs vaimo tuli pastorin luo otettaksensa "kirkkoon". Kun hän monta kertaa oli käynyt pastoria hakemassa eikä ollut kohdannut häntä, neuvottiin vaimo, joka mieli päästä kotiin mitä pikemmin, menemään pastoria hakemaan perunamaalta likellä kaupunkia.

Vaimo menikin ja kohtasi pastorin perunamaan aitauksen sisäpuolella jossakin toimessa. Vaimo seisahti aidan ulkopuolella ja selitti kumarrellen asiansa.

Pastori oli kohta paikalla valmis pyydettyyn virkatoimitukseen, joka kävi siten, että pappi pisti kätensä ulos aidan raosta, kehoittaen vaimoa laskemaan polvilleen ja tarttumaan tarjottuun käteen saadakseen tavallinen siunaus,

Tapahtui monta kertaa niinkin, että pastori suoritti saman virkatoimituksen sängyssä maatessaan paitahihoillaan siten, että vaimo laski polvilleen sängyn viereen.

Tämmöisestä säädyllisyyden ylenkatsomisesta pastori tosin monet kerrat sai nuhteita lääninprovastilta. Mutta tähän vastasi pastori, ett'ei kirkkolaissa säädetä, missä kirkkoonottaminen on tapahtuva, kun sitä ei, niinkuin määrä olisi, toimiteta kirkossa. 

Ylenkatse ei rajoittunut kirkottamiseen.

Eräänä aamuhetkenä astui talonpoika pastorin etuhuoneeseen, hämissään käännellen nahkalakkiansa käsissään tai sukien korvantaustaansa. Vähitellen tuli asia esiin: "pastori olis hyvä ja vetäisi paperille muutamia kriipaleita mulle."

Pastori, jota talonpojan pitkäpiimäisyys suututti, istui kohta kirjoitustuolilleen, otti pienen kolmikulmaisen paperilipun, piirusti siihen joitakuita pahanpäiväisiä viivoja ristin rastin ja antoi sitte talonpojalle lausuen: "tässä on nyt sulle kriipaleita".

Tietysti talonpoika sai todistuksensa asiansa kunnollisesti selitettyään.

Yli 40 vuoden avioliitto päättyi vaimon kuolemaan vuonna 1819 ja "antoi paha pappi maalata ruumisarkun punaiseksi, sillä muka ilmoittaen että rouvan kuolema oli hänestä otollinen. Kovin vaikeata oli saada ihmisiä ruumista vaatettamaan ja erittäin kantamaan sitä hautausmaahan. Vihdoin saatiin kantajiksi joitakuita haminaroikaleita runsasta maksoa ja kestittämistä vastaan." Kirkkolaissahan ei tietenkään sanottu arkun väristä mitään.

Wahlroosin kurinpidosta oli vastuussa Ulvilan ja Porin kirkkoherra Fredrik Lebell, joka oli vuodesta 1812 myös lääninrovasti.

Lääninprovastin ja pastorin keskinäiset kohdat olivat niin riitaiset ja komilliset, etten saata olla niitä kertomatta. 

Lääninprovasti oli sen ajan sivistyneimpiä pappeja ja ylpeimpiä prelateja, joka ylenkatsoi alhaisia pappismiehiä ja harvoin päästi heitä luokseen. Eikä se ollutkaan ihme, kun papit olivat sitä laatua kuin meidän pastorimme.

Tätä ei pastori voinut kärsiä. Ulkonaisesti hän kyllä osoitti provastille tarpeellista kunnioitusta, mutta kaikissa tiloissa ja seuroissa, joissa provasti ei ollut saapuvilla, esitteli hän kaikki provastin hankkeet sangen naurettavalla tavalla. Tämmöiset asiat joutuivat tietysti ennen pitkää provastin korviin hänen ystäviensä kautta.

Tämän kautta herrojen keskinäinen kohta tuli yhä vaikeammaksi aina siihen määrään, ett'eivät he enään ensinkään sopineet olemassa saman katon alla.

Ensimmäisinä aikoina, kun pastori vielä silloin tällöin armollisesti kutsuttiin provastin luo, tapahtui eräänä iltana, kun pastori oli pidoissa provastin tykönä, että pöllähti pastorin mieleen välillisesti soimata provastia siten, että hän istuessaan provastin raha-arkun ohella taputteli sitä toisella kädellä ja toisella provastin ainoaa 12-vuotista poikaa lausuen: pappa kyllä rukoilee raha-arkkuansa avatessaan: "kasvakaa ja lisääntykää", mutta tästä nousee poikanen, joka aikanansa on lausuva: "iloitkaa ja riemuitkaa, sillä teidän pelastajanne elää".

Kun pastori ei enään koskaan päässyt provastin silmien eteen, keksi hän pahanelkisyydessään hyvin sukkelan keinon saadakseen joka päivä nähdä ylpeätä ylimystä. Hän rakensi näet samaan kortteliin, jossa provastin talo oli, eriskummaisen rakennuksen kolmessa kerroksessa, neljä huonetta ensikertaan, kaksi keskimmäiseen ja yhden ylimmäiseen. 

Tätä rakennusta kutsuttiin yleisesti muotonsa tähden W:n torniksi, ja se veti tietysti puoleensa kaikkien erittäin outojen huomion. Kun kysyttiin pastorilta syytä tähän kummalliseen yritykseen, sanoi hän rakentaneensa sen saadaksensa siten joka aamuhetki tarkastella provastin kulkua pihallaan, koska hän ei muuten saanut provastia nähdä. 

Täydennystä koulupoikien ruokaan

Arkistolöydölle koulupoikien ruokataloudesta Loviisassa 1800-luvun alussa löytyi pari täydennystä.

1) Suomen kouluhistoriaa Suomen kuvalehteen 127/1878 kirjoittanut oli lukenut "erään provasti Sackliniuksen elämäkerrassa - hän kävi Oulun koulua lopulla sitä vuosisataa - että hän joskus kokoeli ja paisteli nahkapalasia jo syödyistä kapahau'eista ja kaapiskeli eväsvakkansa laitoja, juoden vettä päälle."

Vuosisadalla tarkoitettiin 1600-lukua ja eräs rovasti ilmeisesti siis Lars Sacklinius.

Turun museokeskus TMM16572:158. CC BY-ND 4.0

2) Carl Ferdinand Nordlund kertoo kirjassaan Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista (1885) omasta kouluajastaan Porissa 1830-luvulla. (Olen aiemmin lainannut toisesta kirjastaan kuvauksen saman ajan pallipelistä.)

Astumme siis sisälle pienenpuoliseen huoneeseen, jossa 3 à 4 poikaa asuu yhdessä. Kun huoneessa on pienet akunat on se hyvinkin pimeä. Ilma on tukehuttava ja osoittaa selkeästi että asujat polttivat tupakkaa. Huoneen ja huonekalujen puhtaus ei suinkaan ole kiitettävä. 

Semmoisesta huoneesta maksoi joka osakas hyyryä noin 40 kappaa rukiita tai rukiin jauhoja, tähän luettuna lämmitys ja ruoan laitos. Pojilla oli myötään kotoa kaikenlaisia ruokavaroja, jotka tavallisesti talletettiin porstuassa olevaan arkkuun, josta niitä tarpeen mukaan hankittiin syötäväksi.

Tähän lisäsi emäntä vielä perunoita ja silloin tällöin keitoruokaa, johon kuului tuo koulupojille vastenmielinen lihaliemi, koulukielellä kaikenlaista.

Se oli onnellinen jolla oli ruokavaroja näin runsaasti. Tunnen muutamia koulukumppaneistani, joiden varat olivat niin vähässä, että net usein loppuivat ennen aikaa, jotta poikaparkain täyttymys pureskella kuivia papuja ja leipää, sekä juoda vettä liemeksi.

Tämmöisessä hädässä jonkun helläsydämisen madamin tuli semmoisia poikia sääliksi, jotka elivät "puolella muonamäärällä", ja hankki heille tarpeellisen ruoan, taikka oli heidän meneminen "kinesaamaan" onnellisimpain kumppanien luo, kunnes paremmat ajat sattuivat. 

3) J.A. Bergmanin kertomuksessa Hörrilän Junnun ensi lukukausi - kokoelmassa Kertomuksia (1889) -

Junnun "bolaagius" eli asuinkumppani Kustu oli eriluonteinen kuin Junnu, ei mikään kyynelvieru. 

Kun istuttiin iltapöytään, oli jauhopuuroa. Kustun muoto synkkeni. "Kolmas ilta samaa", hän mutisi. "Annetaanpa emännälle pikku läksy." 

Hän otti kaksi silahkaa ja pisti yhden jauhopuurovadin kumpaanki päähän puuroon päälleen seisomaan. "Tuota emme syö", hän julisti juhlallisesti. 

Junnu kuunteli pelvonsekaisella kunnioituksella toveriansa, joka jo oli kaksi vuotta koulua käynyt. 

Kun Junnu aamulla heräsi, aikoi hän herättää kumppaniansa, vaan tämä potkasi Junnua noituen. Junnu siis puki ylleen, ja lähti kadulle kävelemään. Palattuaan hän tapasi pihalla emännän, joka tiuskasi: "kuka teistä eilen illalla ruuan sotki?" Junnu ei ollut tietävinäänkään, vaan kun emäntä rupesi Junnua ahdistelemaan, sanoi hän vihdoin niiden olevan pystytetyin yhteisen päätöksen mukaan.

"Sinä valhettelet", emäntä äijäsi, "tuo lemmon Kustu sen tehnyt on; mutta tulevana lukukautena ei hän enään asu tässä talossa ja tuskinpa sinäkään." 

Kun Junnu tuli sisälle, sanoi Kustu: "taitaapa sinusta tulla mies. Minä kuulin puheesi ja onneton olisitki ollut, jos olisit toisin puhunut. Mutta kyllä minä tuon emännän vielä nokitan." 

Porilainen Lindholmska (2/2)

Carl Ferdinand Nordlundin kuvaus porilaisesta naisesta jatkuu kirjassaan Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista (1885).

Mutta toisin oli koulupoikaparkain laita. Lindholmska vainusteli tyystin kaikkia heidän toimiansa kotona ja koulussa, ja ilmoitti heti havaintonsa asianomaisille opettajille, jotka siten pääsivät itse lähtemästä vakoomisen toimiin.

Varma on ett'eivät koulutarkastavjat tai kouluneuvostot milloinkaan ole niin tarkkaan tunteneet koulupoikain oloja kuin Lindholmska. Hänen toimensa tässä asiassa on siis ollut aivan tarpeeellinen.

Kaikki koulupojat siis pelkäsivät ja vihasivat akkaa niin kovin, että mielellään kiersivät hänen taloansa ja kääntyivät "vasemmalle" hänen tullessaan vastaan.

Kuinka peljättävä Lindholmska oli oppilaille, sopi nähdä siitäkin, että pahanelkiset pojat kyllä joskus särkivät opettajien akkunoita, vaan ei milloinkaan Lindholmskan. Hänen kykynsä saada kaikki asiat ilmi oli niin hyvin tunnettu, ett'ei kukaan mielinyt sen alaiseksi joutua.

Muistissani on säilynyt tapaus, jolloin Lindholmska astui kouluun erään vanhan rouvan puolesta koulurehtorille valittamaan, että jotkut koulupojat olivat luvattomasti poimineet omenia rouvan omistamasta puistosta.

Asia tutkittiin heti paikalla ja syylliset tuomittiin rangaistuksen alaisiksi. "Tollo"-rangaistus suoritettiin kohta Lindholmskan vielä läsnä ollessa ja oli suuri itku sekä hammasten kiristys. 

Lindholmska katseli tyynesti tätä toimitusta, silloin tällöin tarjoten rehtorille nuuskaa tai vaihetellen vastaanottaen sitä rehtorilta ja meni sitten matkaansa kopeana ja voitostaan ihastuneena.

Hyvin tuntein voitetun asemansa lujuuden sekä klassillisen sivistyksensä voiman, astui Lindholmska ujoksumatta esiin kunnallis- ja kirkonkokouksissa, sekä esitti mielipiteensä kunnolla ja taidolla.

Kaupungin esimiehenä oli silloin vanha rappiolle joutunut mies, joka kieltämättä antoi akan olla vastapuoluen asianajajana. Hänellä oli siis kokouksissa paljon sanomista, mutta siitä tyuli surkea loppu, kun nuori tarmokas esimies edellisen kuoltua astui hänen siaansa. [Lienee tarkoitettu 57-vuotiaana 25.11.1831 kuollutta pormestari Pehr Eric Sahlmania? Tilalleen tuli 31-vuotias Gustaf Henrik Ignatius.]

Kaupungin kaikki asiat joutuivat uuden pormestarin hallitessa ihan uudelle uralle. Kaupungin kassakin, jossa vanhan pormestarin kuoltua oli viisi (5) plotua, kasvoi muutaman vuoden kuluessa odottamatomaan määrään.

Myöskin kirkonkokouksissa kuului Lindholmska vastapuoleen. Kaupungin kirkkoherra, joka oli suuttunut alinomaisista akan nostamista rettelöistä julisti kerran aivan jäykästi, ette'ei vaimoilla ensinkään ole puheenvaltaa herran seurakunnassa.

Tästä julkisesta nuhteesta suuttui Lindholmska tietysti niin kovin, että hän meni pois kokouksesta, mutta tuli taas seuraavaan kokoukseen varustettuna miehen valtuuskirjeellä.

Jos hän ennen oli kuulunut keskiväliseen vasenpuolueen, niin asettui hän tästä lukein äärimmäiselle vasenpuolelle.

Vanhaksi tullunna ja leskenä eli akka vielä monta vuotta hiljaisuudessa sekaumatta kaupungin yleisiin asioihin. Mutta erinäisten asioista piti hän huolta niinkuin ennenkin.

Viimeisinä aikoina puhuttiin paljon hänen hyvänteoistansa köyhiä kohtaan, sekä muistakin jaloista toimista.

Loppupäätös tästä tavallansa merkillisestä henkilöstä on siis se, että hän siinä kunnassa, jossa hän eli ja vaikutti, matkaan saattoi enemmän hyvää kuin pahaa, sekä ett'ei sovi olla häntä lukuun ottamatta, jos P. kaupungin historia joskus kirjoitetaan. 

Kuva kirjasta The knife-grinder's budget of pictures & poetry, for boys and girls

Porilainen Lindholmska (1/2)

Carl Ferdinand Nordlund kirjassaan Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista (1885).

Kun minä ensikerran sain nähdä tämän paikkakunnallaan hyvin tunnetun henkilön - olin silloin oppilaana P. kaupungin trivialikoulussa - oli hän keski-ikäinen vaimo tuimalla muodolla, terävällä nenällä ja leualla sekä rohkealla katsannolla. Eikä puuttunut huulilla vähäisen viiksien kehäystä, josta kaikesta oli nähtävä että luonto oli hänen aikonut miespuoleksi.

Todella hän oliki itsevaltias perheessänsä. Kyllä hänelläkin oli herransa ja miehensä, mutta hänestä ei Lindholmska eikä kukaan muu ihminen milloinkaan puhunut.

Ukko Lindholm oli niin nahjusmainen kaikissa oloissaan ja toimissaan, että akka kohta alusta anasti täysivallan. Ukko ei siitä ollut millänsäkään, toimitti vaan hiljaisuudessa askareensa niityillä ja pelloilla, sekä ajoi itse sontakuorman peltoon, niinkuin muutkin hänen vertaisensa, joita sentähden tavallisesti kutsuttiin "sontaporvareiksi". [Mahdollisesti Isak Fredrikinpoika Lindholm (s. 15.5.1778, k. 26.6.1845), jonka puoliso vuodesta 1808 Juljaana Achander (s. 15.2.1791, k. 4.1.1872)]

Kaikissa kunnallisissakin asioissa oli akka omavaltainen, eikä koskaan kysynyt miehensä mieltä ja ajatusta. Kenties oli tähän muitakin syitä kuin vaan omavaltaisuuden.

Lindholmskalla oli suuri ja kaunis kartano, jossa monet herran vuodet hyyryläisinä oli asuskellut kaupungin koulunopettajia, joiden ruoasta ja muista tarpeista Lindholmska piti huolta.

Opettajaraukoilla oli suuri lievitys siitä, että heitä vastaan, päästyänsä monen tunnin koulutyöstä otsa hiessä. tuli Lindholmskan kuuma kahvipannu sekä hupaisia ihan tuoreita uutisia kaupungin oloista.

Lindholmska tunsi kaupunkilaisten salaisimmatki vehkeet ja toimet, ja hänellä oli oikein erinomainen kyky kaunistella asiat paremmiksi tai pahemmiksi kuin net alkujaan olivat, aina asianhaarain mukaan.

Tämä seurusteleminen akan kanssa erittäin vapaina iltahetkinä oli opettajille mieluinen huvitus. Vaikk'ei hän saapuilla ollutkaan, kuulusteli hän kuitenki tarkasti huoneestaan mitä herrat puhelivat. Täällä istui hän kehräämisen tai sukankutomisen toimessa oven suussa ja antoi asemaltaan silloin tällöin odottamattomia vastauksia, jotka tavallisesti matkaan saattoivat suurta ilomielisyyttä. 

Kun Lindholmska joka päivä yhä vuosikymmeniä oli tämmöisessä seurassa, pystyi häneen vähitellen kaikenlaisia tiedon muruja erinomattain historian ja latinankielen alalta. Erittäin latinankielessä oli hän niin perehtynyt, että hän osasi kertoa monet sukkelat lauseet Strelingin tunnetusta kieliopista.

Lindholmska, joka lapsuudessaan ei ollut saanut oppia muuta kuin korkeintaan katekismuksensa, sai siis vanhempana maistaa klassillista sivistystä enemmän kuin kotitarpeeksi, eikä hän suinkaan laiminlyönyt tuoda esiin leiviskäänsä ja sen kautta muissa herättää hämmästystä.

Eräs pappi tai koulunopettaja, joka ei Lindholmskan luonnonlahjoista mitään tietänyt, oli kerran vieraisilla hyyryläisten tykönä ja kiitti illalista syötäessä tarjona olevaa leipää. Lindholmska, joka oli saapuvilla, vastasi heti paikalla: "laudatur ab his, culpatur ab illis" (muutamat kiittävät, toiset laittavat.

Vieras tuli tästä niin hämilleen, että hän loi akkaan terävän silmäyksen lausuen: "huuti vaan!" Tästä nousi homerillinen nauru, joka sai enemmän sytykettä, kun akka toistamiseen lausui: "o festus dies hominis!" (o, sinä juhlapäivä ihmiseksi)

Kun opettaat eräänä iltahetkenä keskustelivat historiallisista tapauksista, tuli puhe Holstein-Gottorpin herttuasta. - "Augustenburgin sukuhaaraa", täydensi Lindholmska.

Kerran myös lausui joku hyyräläisistä, joka tiesi akan istuvan tavallisella asemallaan oven suussa: "no, perintöruhtinaamme sanotaan naivan suuriruhtinattaren Hessen - ". - "Darmstadt'ista", kuului heti kamarista.

Opettajat olivat siis kaikista nähden Lindholmskan oikeat lempipojat ja voivat hänen luona yhtä hyvin kuin helmet kultaheloissa. 

Kuva kirjasta The knife-grinder's budget of pictures & poetry, for boys and girls

Panelian paha henki

En Kansalliskirjaston erikoislukusalissa jaksanut lukea ja kääntää Mathias Weckströmin kopioimaa asiakirjaa 1700-luvun kummituksesta Paneliassa, mutta naputellaanpa luettavaksi Carl Ferdinand Nordlundin kirjasta Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista (1885) samaa asiaa koskeva tekstiä otsikon Panelian henki alta.

V. 1770 paikoilla rupesi kamaloita huhuja käymään kautta pitäjän ja tavallisella nopeudella leviämään ympäri naapuripitäjäin sekä puolen suomenmaata pahan hengen hirveästä raivoamisesta Tuulensuun torpassa, jossa asui sotamiehen leski palkollisineen. Viimemainittuja oli kaksi, piika ja renkipoika.

[...] Kamaloita kumisevia ääniä kuului, eikä tiedetty tulivatko net ylhäältä vai alhaalta, yliseltä tai kellarista, johon päästiin aukosta huoneen lattiassa; koko huone jytisi, jotta luultiin hetipaikalla raukeevan; huonekalut ja astiat paiskausivat ylösalaisin, valkea uunissa sammui, padat ja pannut syöksyivät lattialle ynnä tuhka uunista y. m. s.

Joukko ihmisiä kokoontui paikalle hiljan iltasilla, jolloin meteli tavallisesti alkoi, eikä ainoastaan omasta pitäjästä, vaan myöskin kaukaisemmilta tienoilta. Jokainen mieli omin silmin nähdä ja korvin kuulla, oliko jutussa mitään perää. 

Kun ei kenkään tietysti uskaltanut astua peräti likelle, oli viekastelijoilla hyvä tilaisuus saada näyttelö asetetuksi juuri julkiseksi ja pirulliseksi.

Uuteliasten joukossa nähtiin myös pappeja sekä muuta säätyväkeä. Kaikki olivat kummat kuultua, näytelmät nähtyä sitä mieltä, että itse satanas oli näitten todellisena vaikuttajana.

Ei siis ollut ensinkään ihmettä että paikkakunnan kirkkoherra pani virkakirjeen kaikista näistä kummituksista Tuulensuun torpassa asianomaiselle lääninprovastille, joka puolestaan lähetti kirjeen Turun konsistorioon lisättyään siihen hyväksyvän leimansa.

Seuraus tästä kirjoituksesta oli tietysti, että lääninprovastin [Mikael Lebell] apulaisineen, jotka hänen tuli valita tarpeen mukaan, piti joutuisimmin lähtemän paikalle perinpohjin tutkimaan ilmoitettujen kummitusten todellista perää.

Varmuudella sopii otaksua, niinkuin myös loppupäätöksestä on nähtävä, ett'ei konsistorion käskykirje sisältänyt mitään myöntämistä provastin esitykseen, vaikka viimemainittu käsitti asian niin, että kun tässä epäilemättä oli saatanan kanssa tekemistä, hänen tuli exorcismon hengellisillä aseilla manata ja karkoittaa paha henki.

Lääninprovasti saapui siis paikalle eräänä iltana ainoastaan yksi apulainen muassa, joka oli seurakunnan pitäjänapulainen. Toinen kutsuttu apulainen, Nakkilan kappalainen, oli ilmoittanut laillisia esteitä tulemastansa saapuvilla, vaikka todellinen syy poisolemiseen lienee ollut se, että kappalainen, joka oli olevinansa typerämielinen, vaikk'ei häneltä ensinkään älyä puuttunut, syystä pelkäsi että lääninprovasti tässä seikassa oli joutuva haaksirikkoon.

Provasti apulaisineen astuoi siis juhlallisesti huoneesen täydessä papillisessa asussa, pyhä raamattu kummankin kädessä. 

Ensin nousi erinomainen keskustelu provastin ja pahan hengen kesken. Kun provastin kysymyksiin vastattiin kamalalla kumisevalla äänellä, pidettiin se myöntävänä vastauksena, mutta jos ei mitään ääntä kuulunut, kieltävänä.

Tämmöiselle epävakaiselle perustukselle provasti sepitti pitkän pöytäkirjan, joka varmaan löytyy konsistorin arkistossa.

Kun kuulustelu oli päätetty, alkoivat manaukset ja lumoukset. Vaikka provasti tarmonsa takaa heilutteli hengellisestä asehuoneesta lainattuja ruostuneita aseitaan, oli menestys niin kehno, että paha henki silminnähtävästi rupesi tekemään hengellisistä herroista pilkaa toitottamisella ja häväisevillä äänillä, jotta heidän vihtoin oli täytymys jättää taistelutanner tyhjin toimin.

Kun provastin kertomus toimituksestaan oli saapunut konsistorioon, nosti se tietysti sekä harmia että naurua, ja lopuksi tuli että provasti tuomittiin vetämään sakkoa 700 talaria ja pitäjän apulainen puolen siitä.

Asia lykättiin Kuninkaan tutkittavaksi, joka kumosi konsistorion päätöksen ja määräsi asian uudestaan tutkittavaksi. Toisen päätöksen mukaan pantiin läänin provasti viraltaan kolmeksi kuukaudeksi, ja apulaisparka sai kovat nuhteet.

Sillä välillä oli konsistorio määrännyt läänin provastin likeisimmästä provastikunnasta selvittämään edellisen tarkastajan kautta pahasti selkattua vyhtiä.

Tämä lääninprovasti lähti kohta paikalle otettuaan mukaansa muutamat lujat miehet varustetut rautakangeilla ja muilla sopivilla aseilla. Itse oli hän unhottanut raamatut, kapat ja kraijit.

Lääninprovasti N:o 2 ei ollut ensinkään taipuvainen keskustelemiseen, vaan antoi heti tultuaan ottaa lattiaparret irti ja tutkia huonealustan.

Täältä vedettiin esiin torpan renkipoika perätoi pelästyksissään tanotorvi kädessään. Hänen oli täytyminen kohta paikalla tunnustaa, että hän koko ajan oli emännän asioita käynyt ja puhaltanut torvea salamerkin annettua.

Vähän ajan kaivettuansa löysivät miehet vielä sinne haudatun lapsen luut.

Selville tuli myöskin , että torpan leski oli tänne kätkenyt sikiönsä ja toimeen pannut täällä tapahtuneet kummitukset voidakseen paremmin salata törkeän rikoksensa. 

Provasti C. H. Strandberg, joka aikanaan on toimittanut hyvin tunnetun kirjan "Åbo stifts herdaminne", kertoo edellisen provastin turhat ja naurettavat yritykset, mutta ei puhu mitään jälkimmäisen ravakasta käytöksestä.

En voi sanoa mikä tähän lienee ollut syynä. Mikä peittämistä tarvitsisi, jos semmoinen muuten täsä olisi paikallaan, olisi kenties edellisen lääninprovastin aivan yksinkertainen käytös tässä asiassa, mutta ei milloinkaan jälkimmäisen ylevä katsantotapa.

Tämän asian, semmoisena kuin se tässä on esitetty, on minulle kertonut vanha mies, joka on elänyt kyllä liki niitä aikoja, joista tässä on ollut puhe.

Pidempi teksti tapauksesta on julkaistu sarjassa Satakunta. Kotiseutututkimuksia ja Anu Korpisen toimittamana blogissaan.

Kuva kirjasta Fältskärns berättelser

Porilainen nurkkakirjuri Daniel Tocklin

Porin kaupungin rahastonhoitajan Emanuel Tocklinin ja ja vaimonsa Ulrica Elisabeth Mustelinin iltatähti oli 27.8.1790 syntynyt poika, joka sai nimen Daniel. Hän oli 7-vuotias äitinsä kuollessa. Puoli vuotta myöhemmin hän sai äitipuolen Anna Stina Argelanderista.

Kun perhen isä oli papin poika ja paperityössä, poikien koulutus tuntuisi luontevalta. Danielia en Porin triviaalikoulun julkaistujen oppilasluetteloiden hakemistosta löytänyt, mutta yksi isoveljistään kävi triviaalikoulun jälkeen kääntymässä Turun akatemiassa ennen päätymistään Ulvilan nimismieheksi vuonna 1806.

Daniel oli rippikirjojen (Porin maasrk 1816-23 s. 115, 1829-35 s. 147) mukaan kahdessa pätkässä kirjanpitäjänä Tuorsniemen lasiruukilla ja näiden välissä Köyliössä. Vuodesta 1827 hän asui Porin linnankorttelin tontílla 188 äitipuolensa kanssa (RK 1824-1829, 1829-1835, 1836-1842)

Tontti 188 karttaotteen oikeassa alakulmassa.
Kaupunkikartat (kokoelma) - Charta öfver Sjö- och Stapel-Staden Björneborg. (Pori Iph* 3/- -)

Näihin aikoihin hänet tunsi koulupoika Carl Ferdinand Nordlund, joka kirjassaan Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista (1885) kertoo katselleensa

usein ihmetellen erästä tavattoman pitkää miestä, joka melkein kaiken päivää vakaisesti kuljeskeli edestakaisin katuja pitkin, päässä korkea torvihattu, jota onnen kovat kohtalot olivat pahanpäiväisesti kohlineet, korkeat huippupäiset krajit (n. k. isänmurhaajat) poskilla ja aika oksasauva kädessä.

Jos hänen vartalonsa yleensä oli pitkä niin olivat kasvot ja kurkku vielä pitemmät. Nenä, jonka luonto nähtävästi oli aikonut muodostaa pitkäksi ja kauniinmuotoiseksi, oli joistakin sattumista syistä ottanut kiertyäksensä ylöspäin ja muodostunut pahkaksi, joka ei suinkaan ollut kaunistuksena.

Nordlundin mukaan Tocklin oli ostanut kaupungista puurakennuksen, mutta eiköhän kyse ole isänperinnöstä edellä mainitulla tontilla n:o 188. Sen "ylikerran kulmahuoneesta oli avara näköala joka suunnalle. Se huone oli siis oikea observatorium erittäin semmoisina päivinä, jolloin pahat ilmat ja säät panivat esteitä Tockelinin hupakäynnille."

Tockelin'in päätoimi lienee ollut pikkuporvareille ja talonpojille kirjoitella anomuskirjeitä virkakuntiin, sekä ajaa heidän riita-asioitaan raatihuoneen kihlakunnanoikeudessa. Hän oli siis niin kutsuttu nurkkakirjuri eli sikunasihteeri.

Tockelin seisoi kuitenkin korkeammalla kannalla kuin tavalliset nurkkasihteerit. Hän oli kaupungin "bel esprit", joka syntymä- ja nimipäivinä lähetti ystävilleen ja tuttavilleen sepittämiänsä onnentoivotuksia sekä suorasanaisia että runomitallisia, ynnä myös tarpeen mukaan epigrammeja ja teräviä pilkkakirjoituksia. [...] säätyhenkilöt kaupungissa, jotka tavallisesti olivat T:nin epigrammien esineenä, väistivät häntä tietysti kuin myyrkyllistä eläintä.

Ylioppilaana ollessani [1838-1844] satuin Helsingissä näkemään osoitteen T:n ky'ystä pilkkakirjoituksiin. Siihen professoriperheeseen, jossa olin asuntoa, tuli kerran painettu kirje eli oikeastaan paskilli allekirjoitettuna: "Semper idem Daniel Tockelin".

Tämä kirje kuvaili ivallisesti erään hyvin tunnetun rouvan P kaupungista sekä koko ulkomuodon, e. m. silmät, suun, nenän ja hiukset y,m,, että myös hänen hengelliset avunsa tai oikeintaan siveelliset vajavaisuutensa, varoittaen ihmisiä antaumasta hänen kanssaan tuttavuuteen.

Rouvaparka, joka oli tunnettu terävästä älystänsä, oli luultavasti terävällä kielellään kovasti loukannut T:nin arimpaan paikkaan. Mutta kyllä T. kostoksi hosui hänen pahanpäiväisesti. Semmoisia kirjeitä tuli ko'olta Helsinkiin ja todenmukaisesti myös muihin kaupunkeihin. Pilkkakirjoitus oli niin älykkäästi kokoon pantu, että "corpus delicti" kohta tunnettiin, vaikk'ei hän ollut nimitetty.

Kun sama rouva sittemmin tuli Helsinkiin, nosti hän semmoisen huomion, että häntä tarkasteltiin kuin eriskummallista ilmiötä. Hänen siis oli täytymys mitä kiiruimmin jätää koko pääkaupunki.  

Kuvauksen perusteella vaikuttaa todennäköiseltä, että joku Tocklinin kynän uhri on kostanut toimittamalla viralliseen lehteen 3.5.1838 ilmoituksen,

joka näytti siltä, kuin Tocklinin vaimo tiedottaisi mielenvikaisuudestaan ja holhouksenalaisuudestaan. Tocklin ei kuitenkaan ollut tässä vaiheessa naimisissa. Korjaava ilmoitus julkaistiin 21.8.1838.

Daniel Tocklin meni naimisiin vasta 15.8.1841, kun äitipuolensa oli ollut kuolleena puolisen vuotta. Hän asui vaimonsa Lovisa Wikströmin kanssa tontilla 188, kunnes he muuttivat vuonna 1854 Kokemäelle (RK 1843-49, 1850-55). Siellä he asettuivat Kakkulaisten Nikkoon, jonka omisti nimismies Sahlberg. Daniel Tocklin kuoli 11.11.1859 (RK 1855-61 s. 498).

Porilaisten koulupoikien pallipeli 1830-luvulla

Muistelmaharavoinnissa poimin otsikon ja julkaisuvuoden perusteella kirjastokannasta nimekkeen Kouluoloja entisinä aikoina. Kertomuksia ja muistelmia vanhalta koulumieheltä (1884). Vasta käsiini saatuani tajusin tekijän "vanhaksi tutuksi" Porista: Carl Ferdinand Nordlund (myöh. K. Pohjanen).

Kirjan alussa on kuivahkoa kouluhistoriaa Porin oloista, mutta omalta kouluajaltaan 1830-luvulta Nordlund kirjoittaa mukavasti koulupojan näkökulmasta. Opettajista hän kertoo kerättyä ja omaa muistitietoaan varsin suorasanaisesti. Osa nimistä on esitetty lyhennetysti, mutta lienevät selvitettävissä matrikkeleiden avulla.

Avoimesti Nordlund kertoo oppilaiden pahanteosta koulussa ja huvituksista vapaa-ajallakin. Jälkimmäisiin kuuluvista pallipeleistä olisi suonut tallettuvan lisääkin yksityiskohtia. Sivuilta 44-45:

Jos osasi olla kaunis päivä, suostuttiin jo saman päivän iltapuolella lähteä pallisille tavalliselle tantereelle lähellä kaupunkia. Pallileikit olivat hyvin vaihtelevaiset ja niihin tarvittiin paljon harjoitusta. Kaikki taitavimmat katsomatta mihin luokkaan kuuluivat saivat ottaa osaa yhteisiin harjoituksiin, mutta taitamattomat opettelivat alkuharjoituksia pienemmissä parvissa. Toiset taas olivat keilisillä ja kiekkosilla tai heittelivät "sarkaa".

Näin oli tantereella iloinen ja vilkas liike, joka oikein ihastutti ulkopuolella seisovaa katsojaa. Erittäin viehättävää oli katsella kuinka palli taitavan mailamiehen iskemänä lensi yhä ylöspäin aina silmän siintämättömiin ja kuinka se sitten taas vähitellen tuli näkyviin ja vihdoin kiitäen saapui jonkun onnellisen käsiin. Oli, näet, oikein riemun riemu saada palli tavoitetuksi.

"Poltinpalli" vaati erittäin tarkkuutta ja vikkelyyttä. Joka ei ollut hyvin kepeä kengiltään, tuli poltetuksi niin syvään ett kyllä tuntui monta päivää perästäpäin, ja sai paitsi kipua vielä kärsiä pilkkaa. Pallit joita käytettiin olivat suurenpuoliset ja lujat, sisäpuolella päällystetyt kautsulla, josta tulivat kimmahtavaisemmiksi. 

Kuva  Velikulta no 3/1903