Esivaltaa vastaan puhuneet: Carl Bernt Uggla

Aatelillakaan ei ollut sananvapautta, vaan oikeusrevisio tuomitsi elokuussa 1731 Carl Bernt Ugglan sanoistaan.

Carl Bernt Uggla oli syntynyt 1699, joten hän oli vielä suhteellisen nuori. Mutta ehtinyt tehdä ja kokea paljon. Häme-Wikin Janakkalan historiaan nojaava teksti kertoo, että "Karl Berndt Ugglalla oli hillitön luonne kuten isoisälläänkin. Hän pahoinpiteli kotiopettajaansa Jonas Ödmania ja joutui siitä käräjille."

Carl Bernt Uggla liittyi 16-vuotiaana vapaaehtoisena armeijaan ja eteni vänrikiksi ennenkuin hänet kaksintaistelun vuoksi erotettiin marraskuussa 1718. Sodan aikana miehistä oli pulaa, joten hän onnistui/joutui liittymään Leskikuningattaren rykmenttiin ja erosi siitä vänrikkinä sodan jälkeen kesäkuussa 1722 (Elgenstierna) tai maaliskuussa 1723 (Lewenhaupt).

Tästä huolimatta häntä kutsutaan oikeuden pöytäkirjassa vuonna 1731 Kenraaliluutnantti Trautwetterin rykmentin vänrikiksi. Trautwetter oli edelleen rykmentin päällikkö ja hän oli ollut sitä jo Ugglan (tiettävästi) erotessa. Häme-Wikin mukaan Carl Bernt Uggla oli vuonna 1723 asettunut Hakoisten kartanoon.

Lyhyt pöytäkirjamerkintä ei kerro missä Carl Bernt Uggla lausui pahat sanansa, mutta niiden sanoma käy onneksi ilmi. Hän oli rohjennut todeta, että nykyään sekä räätäleistä että suutareista tehdään aatelismiehiä. Tätä oli käsitelty Turun hovioikeudessa heinäkuun alussa 1731, joten sanominen ajoittunee samaan vuoteen.

Tukholmassa päätettiin sopivaksi rangaistukseksi 14 päivää vankeutta vedellä ja leivällä.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Carl Bernt Uggla asetettiin holhoukseen vuosiksi 1751-1759. Turun hovioikeus purki holhouksen ilmoittaen, että Ugglalla oli täysi ymmärrys.

Hän kuoli Janakkalassa kesällä 1771.

Lähteenä linkitysten lisäksi

Riksarkivet. Nedre justitierevisionen. Högsta domstolen Prot:1731:2 (1731) Bild 1970 / sid 385 (AID: v655220.b1970.s385, NAD: SE/RA/1311)

Emäntä Miina Kiipula

Kotiliedessä 11/1927 Suomalaisia emäntiä -sarjan kolmannessa osassa esiteltiin kouluneuvos K. Kerkkosen toimesta Miina Kiipula Janakkalasta.

Miina Kiipula oli syntynyt Kiipulan rusthollissa 11.6.1847. Menettänyt isänsä alle 5-vuotiaana. Äitinsä ja isäpuolensa vuonna 1868, jolloin hän otti miehekseen Hattulasta Hakolan rusthollin pojan Kustaan. Emännän persoonasta Kerkkonen antaa naapurustossa eläneen todistuksen:

On ihmisiä, joille Jumala on antanut erikoisen taidon hallita ja johtaa. Sellainen henkilö on emäntä Kiipula. Kun ensi kerran nuorena opettajana vietin kesää siinä perheessä, ihmettelin ja ihailin sitä sopuisaa ja herttaista suhdetta, joka vallitsi perheenjäsenten sekä haltijaväen ja palvelijain välillä. Emäntä oli koko kodin sieluna. Ei hermostuneisuutta, vaan kaikki kävi tyynesti ja harkitusti. Jokainen kunnioittaen noudatti, mitä »emäntä» toivoi. Ja tätä on jatkunut hopeahiuksiin saakka.

Olen aina pitänyt häntä enemmän järjen kuin tunteen ihmisenä. Tunnettakin hänellä kyllä on, mutta aina olen sellaisissa tilanteissa huomannut hänessä järjen voittavan. Siksipä hän onkin voinut verraten tyynenä kantaa ne raskaat surut, joita kodissa vieraillut kuolema on tuottanut. Onhan hänen elämänsä ollut vaiherikas ja raskas. Nuorena vanhemmistaan jääneenä sisartensa huoltajaksi ei tunneihminen olisi kestänyt. Terästä on silloinkin tarvittu, ja niin läpi elämän. Olihan hänellä etevä ja järkevä elämäntoveri apunaan, mutta hänen luonteensa päättäväisyys on suuresti vaikuttanut talouden kehitykseen. 

Valtiopäivilläkin vaikuttanut
Kustaa Kiipula
Velikullan 24-25/1904
kannessa

Täytyy ihmetellä sitä taitoa, millä emäntä Kiipula nytkin vielä 80-vuotiaana johtaa ja seuraa talouttaan, sen monimutkaisimmatkin vyyhdet selvitellen. Tämän taidon hän on saavuttanut vakavalla itsekasvatuksella elämässään. Hänen elämässään jos kenen toteutuu lause: »Auta itse itseäsi, niin Jumalakin sinua auttaa.» Kun puolessa vuosisadassa kaksi ihmistä luo talosta, jossa ennen oli lantatunkio keskellä pihaa, navetassa kymmenkunta lypsävää ja peltoja pieni aukeama, sellaisen kuin Kiipulan kuuluisa tila nykyjään on, niin onhan siinä täytynyt olla sitkeyttä ja yrittämisuskallusta. Senpä tähden tuo kaikki onkin emännälle niin rakasta, ettei henno vieläkään olla rauhassa ja käskeä käskettäviä, vaan aamusta varhain iltamyöhään seuraa kaikkea, käyden aitat, kellarit ja vieläpä ullakotkin tarvittaessa. Navetta, tuo talon ylpeys, on aivan erityisesti emännän valvonnan ja huolenpidon alaisena. 

Entä se tapa, jolla hän kohtelee palvelijoitaan. se olisi esimerkiksi kelpaava monelle nykyajan emännälle. Se on kaunis ilmaus hänen tyynestä ja hillitystä luonteestaan. »Olenhan minä emäntä», olen kuullut hänen lausuvan palvelijoilleen sellaisella arvokkuudella, että se on heti heille ilmaissut, mikä on heidän velvollisuutensa. Ei pahimmassakaan tapauksessa ole vaihdettu kiivaita sanoja, kahdenkeskinen, maltillinen ja asiallinen selvittely tai suhde on taas välit selvittänyt.

Yksi kauneimpia piirteitä emäntä Kiipulassa on täydellinen lapsen usko, joka häntä hallitsee kaiken tuon rikkauden, ylistyksen ja hellittelyn keskellä. Maallista tavaraansa hän kyllä pitää kalliina, ehken vieraan silmälle liiankin rakkaana, mutta sitä hän ei palvo. Monen monta kertaa olemme siitä keskustelleet ja aina olen saanut sen vakuutuksen, että Jumalan lahjana hän sen pitää. Ovathan hänen runsaat lahjoituksensakin siitä todisteena.

Ihanata on elämänsä iltana katsahtaa taaksensa elettyyn elämäänsä ja nähdä se niin eheänä kuin hän näkee elämänsä.

Retkellä Hämeen keskiajassa

Kaunis sää suosi eilen kesän ensimmäistä ja tietääkseni osaltani viimeistä "varsinaista" arkeologiaretkeä, joka Suomen keskiajan arkeologian seuran järjestämänä ja Ilari Aallon opastuksella liikkui Hattulan ja Janakkalan maisemissa. Heti alkuunsa klassikko eli kokoontuminen ihmisten ilmoilla kuppikivelle, jonka useimmat muut ohittavat.

Kuppikivi ei muuttunut kiinnostavaksi edes Aallon sujuvalla selostuksella, mutta taustalla näkyvä Mierolan silta kylläkin. Se on teräsbetonisilta vuodelta 1919 rakentajanaan Oy Constructor Ab, mutta linjat ovat aivan toiset kuin Kokemäen teräsbetonisessa sillassa, jonka sama firma rakensi vuotta aiemmin.

Sitten Hattulan kirkolle, jossa hetken mietinnän jälkeen muistin joskus olleeni. "Se lapiomaalauspaikka?" Näköjään lapio olikin ainoa nosto retkiraportissa vuodelta 2010. Jos nyt mainitsen enemmän, niin ehkä muistan enemmän?

Kuten porttirakennuksen, jossa näkyi alttarin paikka. Vielä protestanttisellakin ajalla oli toimituksia, joita ei tehty kirkossa.

Kirkon ulkoseinään sijoitetut kasvot. Näistä tuli hämärä muisto mieleen ja kiitos retkiraportin vuodelta 2011 voin vahvistaa, että Huittisten kirkon päädyssä on myös jonkinlaisia kasvokuvia.

Kirkon 1500-luvun alkuun ajoitettujen maalausten hätkähdyttävä kokonaisuus oli päässyt minulta unohtumaan eli sain nauttia siitä kuin uudesta näystä. Lukuunottamatta sitä lapiomiestä. Ilari Aalto esitteli muun muassa katon neljä maalausta, joissa sittemmin arkeologian suojeluspyhimykseksi valittu Pyhä Helena Konstantinopolilainen kaivauttaa Golgatalta esiin kolme ristiä ja testaamalla niitä sairaaseen löytää sen Jeesuksen pyhän ristin, jonka palanen on todennäköisesti ollut Hattulan Pyhän ristin kirkon reliikkinä. Lisää tietoa Helenasta Ilari Aallon blogitekstissä.

Etten unohtaisi omia "juuriani", toinen maalauskuva sakariston Jeesuksen sukupuusta.

Tarkastellessamme Hattulan Madonnaa, joka oli säilyttänyt maalipintansa hyvin, Aalto muistutti kokonaisuudesta, jonka patsaat (koristeltuine säilytyskaappeineen), seinämaalaukset tuorein värein ja kirkkotekstiilit ovat muodostaneet. Verkossahan monet jakavat värittämiään mv-valokuvia, mutta onko kukaan värittänyt uudestaan kokonaisen kirkon seinämaalauksia? 3D-mallina?

Sitten söimme lounaan, jonka voimilla kiipesimme Hakoisten linnavuorelle, jossa olen aiemmin ollut myös vuonna 2010. Kavutessa tuli mieleen, että tällähän vuosi (?) pari (?) sitten (Ylen uutisen perusteella ainakin 2014) metallinetsijät olivat käyneet tekemässä luvattomia kuoppia. Päästyämme ylös arkeologit huomasivat oitis, että samaa laittomuutta oli harjoitettu aivan äskettäin ja monessa paikassa. Kaivellun mullan joukosta erotin minäkin pieniä keramiikan palasia.

Masentavaa, mutta seuraava kohde eli Hangastenmäki on esimerkki siitä, miten metallinpaljastajien harrastus voi auttaa arkeologiaa. Paikkaa esitellyt Jasse Tiilikkala kertoi miten harrastajat olivat näyttäneet hänelle mäen ympäristöstä löytämänsä keskiaikaiset esineet, mikä johti koekaivauksiin ja määrittelyyn linnavuoreksi. Osan rakenteista erotin minäkin, mutta otin kuvan arkeologiaretkien klassisesta aiheesta "seisotaan metsässä ja huidotaan hyttysiä". Lisää tietoa Hangastenmäestä on Yleisradion verkkouutisissa. "Joku" voisi päivittää Wikipedia-sivua.

Laskeuduttuamme mäeltä tielle meille osoitettiin puolihuolimattomasti (jo Hakoisten linnavuoreltakin nähdyt) polttokalmisto ja rautakautinen asuinpaikka. Ohitimme ne ja kävelimme luontopolulle, jonka varrella oli kivijalka kievarista,

kuppikivi

ensimmäisen maailmansodan juoksuhautoja rekonstruoituina ja luonnontilassa (olin luullut, että näitä tehtiin vain Helsingin ympäristöön)

sekä uhrilähde.

Lopetimme Janakkalan Pyhän Laurin kirkolle, josta ottamani kuva ei ole julkaisukelpoinen. Oikein kiva päivä.