Oliko Simonilla perillisiä?

Köyliön Kankaanpään kylän Hemmin lampuoti Matts Eriksson ilmoitti Åbo Allmänna Tidningissä 17.9.1816, että tilalla asunut Simon Stenberg oli kuollut ja jättänyt niin vähän omaisuutta, ettei se riittänyt edes hautauskustannuksiin. Tämä tiedoksi mahdollisille perillisille, joista ei ollut mitään tietoa. Ilmoitustyypistä voi lukea lisää arikkelistani Genoksessa 1/2026, mutta kiinnostaa myös se, miten entinen Turun läänin rykmentin kirjuri oli päätynyt asumaan yksinään.

Köyliön rippikirjan (1815-1821, 126) mukaan Simon Stenberg oli syntynyt Turussa 26.10.1738 ja kuoli Köyliössä 17.5.1816. Turun suomalaisessa seurakunnassa kastettiin lokakuussa 1738 kolme Simonia, mutta yksikään ei syntynyt 26. päivä. Sama syntymäpäivä oli käytössä, kun ennen Hemmiä Stenberg oli kirjoilla pappilassa Kepolan kylässä (RK 1809-1814, 182). Edellisessä rippikirjassa eli ennen Suomen sotaa hän on jossain muualla.

Katselmusrullista selviää, että Simon Stenberg oli ollut ylioppilas, kun hänet otettiin armeijan palvelukseen (ilmeisesti) vuonna 1777 (Generalmönsterrullor - Åbo läns regemente 1014 (1775-1778)). Kotivuoren ylioppilasmatrikkeli vahvistaa: "Todistus katselmuskirjuriksi pyrkimistä varten registratuurassa [4.1777]. — Katselmuskirjuri Turun läänin jalkaväkirykmentissä 1777, ero 1787". Matrikkelista puuttuu syntymäpäivä, kuolintieto sekä varmuus vanhemmista: "Vht luult.: turkulainen porvari Jakob Stenberg († 1757) ja N.N".

FamilySearchin indeksoimista rippikirjoista löytyy 1700-luvun lopun Turusta sekä sotilaana ollut Simon Stenbergin täyskaima että tittelin perusteella oikea Simon Stenberg. Jälkimmäinen on kirjattu Torikorttelin tontille 153 Nokila, jossa isänsä kellonsoittaja Jacob Jacobsson kuoli 11.12.1777. Simon Stenbergin äiti Walborg Jacobsdotter kuoli vuonna 1786. Näillä tiedoilla löytyy kastemerkintä 18.10.1738 syntyneestä pojasta, jonka vanhemmat olivat Ringar: Jac: Äyräpä ja Valborg Jacobsdotter. He olivat menneet naimisiin Turussa 28.10.1736.

Turku Itu* 6/- - Charta öfver Stapel Staden Åbo.

Simon Stenbergillä oli ainakin 28.1.1744 syntynyt pikkusisko Maria, mutta häntä tai muita sisaruksia ei näy varhaisimmassa rippikirjassa (Suom. srk. 1753-1760, N 140 Nokila). Hänellä siis tuskin oli serkkuja lähempiä sukulaisia kuolinhetkellään.

Polttomurhasta epäilty puutarhuri ja muita etsintäkuulutettuja

Turun maaherran kansliassa 3.11.1772 päivätyssä ja sittemmin painetussa kuulutuksessa etsittiin muiden muassa Köyliönkartanon entistä puutarhamestaria Matthias Blomqvistia, jota epäiltiin kyseisessä kartanossa tapahtuneesta polttomurhasta. Vuonna 1724 Uskelassa syntynyt Mathias Mårtenson Blomqvist oli tullut kartanon palvelukseen vuoden 1769 paikkeilla (RK 1768-73, 1). Ilmeisesti esitetty epäilys osoittautui perättömäksi, sillä Mathiaksen ja vaimonsa Walborg Påhlsdotterin poika Petter Johan syntyi 16.5.1774 Köyliönkartanolla, jossa perhe asui vielä silloinkin kun Mathias oli kirkonvaivainen (RK 1785-90, 1; 1791-96, 4)

Haussa oli myös tuntematon henkilö, joka oli vienyt Piikkiön Johan Eriksson Huttalalta käteistä rahaa sekä Rymättylän Riittiön kylän Antilan talollisen poika Johan Eriksson, jota oli syytetty varkaudesta, ja, joka oli tuomittu kihlakunnanoikeudessa sakkoihin. Karkuun lähtiessään Johan varasti lukkari Höckertin veneen airoineen. Mukanaan hänellä oli koko vaatevarastonsa, joten pukeutuminen ei toiminut tunnusmerkkinä. Hiuksensa olivat "vaaleanpunaiset" (ljusrödt) eli ehkä vaaleat ja punertavat.

Neljäs etsintäkuulutettu oli "naisihminen" Catharina Estner tai Homberg, jota syytettiin varkaudesta ja epäiltiin Lempäälän Kuljun rusthollin murhapoltosta. Karkuun lähtiessään hänellä oli siniraitainen jakku (tröja af blårandigt Parcum), raidakas hame (randig Sarges kjortel) sekä siniraitainen esiliina (blårandigt förkläde). Nainen oli pitkäkasvuinen ja mustahiuksinen. Hän puhui selvää Suomea, mutta murtaen ruotsia.

Jostain syystä Lempäälästä lähteneen Catharinan epäiltiin olleen Caisa, joka oli kesäkuussa karannut oikeustieteen tohtori Lars Anders Ekenbergin palveluksesta. 20-vuotiaaksi ilmoitetun Caisan kanssa oli lähtenyt Maria Henriksdotter, joka oli kotoisin Kokkolasta. Heidän peräänsä oli kuulutettu vasta syyskuussa.

Monikulttuurisesta Satakunnasta

Eilen suuntasin Emil Cedercreutzin museolle, jonne Satakunnan Historiallinen Seura oli järjestänyt seminaarin Tuhansien vuosien tulokkaat - Monikulttuurinen Satakunta. (Jatkuu vielä tänään.)

Ensimmäisenä vapaaherra Axel Cedercreutz kertoi suvustaan Köyliönkartanon herroina ja sen vaikutuksesta pitäjässä. Tämä kausi alkoi Herman Cedercreutzista, jonka elinaikana rakennettiin vuonna 1752 Köyliön kirkko Ludvikan mallin mukaan. Ludvikassa suku omisti pitkään ruukin.

Parin sadan vuoden katsaus oli tiivis, joten yksi konkurssihuutokauppa ei mukaan mahtunut. Mutta Cedecreutz tuli maininneeksi Kuopion kirkossa olleen Grotenfelt-suvun hautajaisvaakunan kohtalosta. Se oli heitetty 1970-luvulla roskikseen, mutta joku oli sentään älynnyt soittaa suvun jäsenille.

Maija Helamaalla ja Oona Jalosella oli puolitoista tuntia aikaa selostaa Raumalla ja Köyliön kirkon alla tehtyjä hautausmaakaivauksia. Raumasta olin kuullut äskettäin, joten keskityin erityisesti Köyliössä tutkittuihin kuuteen hautaan, joiden erikoisuus on 1700-luvulta säilynyt orgaaninen materiaali.

Niinpä voidaan sanoa, että näillä (pitäjän varakkaimpiin kuuluvilla vainajilla) oli viimeiselle matkalleen puettu usein silkkinen myssy ja nahkahansikkaat. Erityisesti hansikkaat kuullostavat oudolta.

Kahdessa haudassa oli päälle viisikymppinen nainen ja molemmilla hampaista oli jäljellä vain muutama. Myöskään nelikymppisellä miehellä hammaskalusto ei ollut hyvässä kunnossa.

Molemmissa kaivauksissa kyse oli rakennustyön yhteydessä esiin tuleesta kohteesta eli laskun on maksanut rakennuttaja. Tällöin Helamaan mukaan jo osteologinen tutkimus on rajatapaus työhön liitettäväksi ja DNA sekä isotooppitutkimus liian kalliita käytettäväksi.

Monikulttuurisuus näkyi Raumalla ilmeisinä ortodoksihautoina Venäjän vallan ajalta. Kahdesta hautakivestäkin tiedetään ortodokseja haudatun Vanhankirkon hautausmaalle ja kaivauksissa esiin tuli viisi hautaa, joissa oli ortodoksinen risti tai muu uskonnollinen esine. Todennäköisesti tositarkoituksella eikä matkamuistona, mutta mikäänhän ei ole varmaa.

(Kirkon alle haudatuista kiinnostuneille videovinkit Tiina Väreen kanavalta: Haudat vanhojen kirkkojen alla ja Pohdintoja kirkkoherra Rungiuksen mahdollisesta luustotuberkuloosista. Molemmissa puhutaan englantia, mutta tekstitys on suomeksi.)

Seuraavassa esityksessä Mikko Heikkilä pyrki yhdistämään kielitieteen, arkeologian ja historian kertoman kristinuskon tulosta Satakuntaan. Viitaten m.m. Ridderstadin tuloksiin, hyvin tunnettuun (eli ei minullekaan uuteen) tietoon siitä, että monet keskeiset kristinuskon sanat ovat suomen kieleen tulleet Venäjältä ja piispojen kirjeisiin, joissa Suomi oli pakanallinen vielä 1100-luvun lopussa, Heikkilä veti johtopäätöksen, että Luistarissa ja Köyliössä 800-luvulla kristittyinä eläneet (tai ainakin haudatut) olivat saaneet uskonsa idästä. Ja ilmeisesti puhuivat suomea?

Osittain kuullostaa järkevältä ja katsoinkin kriittisellä silmällä Kansallismuseon esihistorian näyttelyn karttaa, jossa läntinen kristinusko oli pitkällä Suomessa ennekuin itäinen ehti edes Laatokalle. Mutta kun Luistari on niin erityinen ja erikoinen ja käsittääkseni kiinni skandinavisessa kulttuurissa, tuntuu, että päättelystä puuttuu vielä joitakin kriittisiä paloja.

Omalta osaltani päivän viimeinen esiintyjä oli Veli-Pekka Toropainen. Hän kertoi luterilaisen ajan alun perhe-elämästä, jota ohjasi Lutherin sanojen lisäksi kruunun intressit.

Miten löydät mummosi muistelmasta

Ensinnäkin jonkun täytyy kirjoittaa muistelmansa.

Toiseksi valita julkaisulle nimi, johon tulee mukaan sen kylän nimi, jossa isotätisi miehineen opetti vuosikymmeniä.

Kolmanneksi kirjan pitää päätyä kotikaupunkisi kirjastoon ja silmiisi jatkuvasti seurattujen tietokirjojen joukosta.

Neljänneksi sinun pitää viitsiä varata kirja, vaikka mahdollisesti saman nimisiä kyliä on muuallakin.

Viidenneksi neljän kuumepäivän jälkeen, edelleen kuumeisena, pitää lähteä kirjastoon hakemaan kirja, kun osa varauksista on jo vanhentumassa.

Ja sitten vasta kirjaa selatessa muistaa, että olihan se mummokin siellä Kepolan koululla...

Kyseistä kirjaa Kepolan pojan koulutie - kouluneuvos Torsten Silvola muistelee (2016) mummoni olisi omaa osuuttaan lukuunottamatta kuunnellut mielellään luettuna. Varsinkin kun muistelija päätyi myöhemmin yhden luvun ajaksi opettajaksi Kokemäellekin!

Köyliönjärven ympäri (2/2)

Eilinen selostus lauantain retkestä päättyi Yttilään. Sieltä matkaa jatkaessa olisi tieltä voinut poiketa hakemaan ja katsomaan rautakautista kalmistoa, mutta kun tuli se yksi jo heti aluksi nähtyä.

Eli seuraava pysäys oli Kuninkaanlähde. Mikähän tämän laajan ja kirkasvetisen lähteen nimi oli ennenkuin Kustaa III kunnioitti sitä läsnäolollaan juhannuksena 1775? Sitä ei infokyltti kertonut.

Kylläkin paljasti, että "lähteen laskuojan varrella on ollut kaksi vesimyllyä, joista toinen on vielä jäljellä". Tämä piti paikkansa ja myllyn seinässä oli lisää tekstiä. Vuonna 1958 haastateltu myllyn omistaja, joka oli ostanut sen vuonna 1903/1905, oli purkanut "rakennuksen ja laitteet kokonaan" . Hän ei osannut kertoa paljoakaan myllyn aiemmasta historiasta.

Tämän jälkeen oli aika jatkaa Köyliönjärjen länsirntaa pohjoiseen päin. Autonkuljettajani teki pienen koukkauksen ja näytti missä isotätini ja miehensä olivat asuneet ja opettaneet.

Köyliön keskustassa kävin katsastamassa lähietäisyydeltä Emil Cedercreutzin patsaan, joka on paljastettu 10.7.2004 torpparivapautuksen 80-vuotisjuhlan yhteydessä (infotaulunsa mukaan). Sitten juotiin kahvin taustalla pilkottavassa Villa Linturissa, joka on (kai, ei infotaulua) taidemaalari Into Linturin entinen kotitalo. Taiteilijan maalauksia oli myynnissä yhdessä huoneessa hinnoin, jotka ovat kymmenkertaisia verrattuna Helsingin huutokaupassa Linturin töistä maksettuihin. Kaikki ei ole kaupungissa kallista.

Villa Linturista kipitin kadun toiselle puolelle tarkistamaan, että Räisälä-keskus tosiaan oli kiinni. Tämän museo jäi siis näkemättä. Sen lähistöllä on (infotaululla varustettuna) Aimo Tukiaisen Lalli-patsas, joka keihäs kädessään vartioi Kirkkosaareen tältä rannalta vievää tietä.

Suurella mielenkiinnolla odotin retken viimeistä kohdetta, joka oli Tuiskulan torpparimuseo. Miten tuotaisiin esiin torpparin arki? Jännitys säilyi loppuun asti, sillä tieltä museon peitti kesäteatterin katettu katsomo.

Sen läpi käveltyämme olimme aika tavallisessa ulkomuseossa. Museon palkkaa nauttiva opas ei kerännyt sisäänpääsymaksua ennenkuin autonkuljettajani sitä alkoi tyrkyttämään.

Viime tingassa hän totesi, että voisi kyllä avata luhdinkin. Emme halunneet aiheuttaa hänelle moista vaivaa kun oli sadekin juuri alkamassa. Tuskin sieltäkään olisi löytynyt sen erityisempää torppariuutta, jota päärakennuksessa oli päiväpulkan verran.

Museokokemus oli siis melko surkea. Sen pelastus oli pieni paikallisopas, joka liittyi seuraamme parkkipaikalla. Hän selosti omia näkemyksiään ja totesi museossa olevan tylsää se, ettei mihinkään saa koskea.

Köyliönjärven ympäri (1/2)

Viime lauantaina oli pitkin Suomea "avonaisia" kyliä. Olin käymässä Kokemäellä ja katselmoituani Satakunnan tarjonnan, suuntasin autonkuljettajani kanssa Köyliöön. Älysin onneksi kurkata Aikamatka Satakunnassa -sivustolle, jonka kohdetiedoilla retki täydentyi mukavasti.

Aloitimme arkeologisesti Tuhkanummen rautakautisesta kalmistosta. Se sijaitsee aivan tien vieressä ja on merkitty tienviitan lisäksi muistomerkillä, aidalla ja infotaululla, joten tällä kertaa en eksynyt enkä jäänyt ihmettelemään olinko löytänyt oikeaan paikkaan. Infotauluun piirretyt esinelöydöt (veitset ja keihäänkärki) tekivät minuun vaikutuksen.

Sitten Pyhän Henrikin pyhiinvaelluskohteeseen eli Kirkkokarille. Tai ei oikeastaan, sillä emme lähteneet soutamaan tuuliselle järvelle vaan katsoimme suunnilleen oikeaan suuntaan.

Luulin, että tämä oli Harjavallan Lallin kiven tapainen höpö höpö-kohde, mutta perusteelliset infotaulut vakuuttivat, että saarella oli keskiajalla rakennus (kappeli?), jonka arkeologisissa kaivauksissa on löytynyt rahaa ja värillistä lasia.

Sitten poikkesimme saarella, jossa nykyisen kirkon lautaseiniä juuri pestiin. Tarkistettuamme, että istotätini ja hänen miehensä hauta oli ennallaan, emme lähteneet hakemaan saaren rautakautisia kalmistoja vaan jatkoimme Köyliönjärven itärantaa eteenpäin.

Yttilän kylässä oli ohjelman mukaan auki "museokoulu ja suutarinverstas", joista jälkimmäinen kuvassa yllä. Sisällä ei ollut ketään, vaikka ulkona olleissa kylteissä luvattiin opastusta.

Ensimmäiseksi kokemassani huoneessa oli museoesineitä pitkin ja poikin. Osassa merkintöjä. Osa ei liittynyt kouluun eikä mikään suutariin.

Suutarinvertas löytyi sitten talon toisesta huoneesta. Kuvia alla. Ilman opastajaa tästä ei (tietenkään) saanut mitään tolkkua. Oliko kyseessä jonkun tietyn suutarin työvälineet? Milloin niitä oli (viimeksi) käytetty?

Suutarin tarvikkeiden takana oli myös pulpetti. Oliko museokoulu tässä? Ilmeisesti ei, sillä pihapiirin toinen rakennus oli vanha koulu, jonka luokkahuoneessa oli esillä vanhoja opetustauluja ja luokkakuvia.

Hieman hämmentävä kokemus, jota olisi voinut kohentaa suuni avaaminen ja kysymyksien esittäminen paikallisille.

Palkittuja opettajia vuonna 1905

"Stina Sofia Matintytär, entinen lastenopettaja Anrtersbölen kylästä Porvoon pitäjässä, nykyään asuva Porvoon kaupungissa, syntynyt 1821. Oli nuoruudessaan palvelijana Boen kartanossa, mutta alkoi vuodesta 1851 rakkaudesta lukemiseen ja Jumalan sanaan pitää kotonaan koulua pienille lapsille, joita hän opetti sisäluvussa ja katkismuksessa. Täta tointa hän jatkoi 41 vuotta eli vuoteen 1892, saamatta koko aikana mitään palkkiota kunnalta tahi muista yleisistä varoista Hän on koko ikänsä nauttinut kansalaistensa kunnioitusta ja on nyt vanhoilla päivillään jäänyt varattomaksi."

Stina Sofia oli syntynyt Boen torpparin Matts Erikssonin ja vaimonsa Hedda Mattsdotterin tyttäreksi 26.3.1821.

"Juho Aaprahaminpoika Juhola, pikkutorpan vanhus, Tuusulan kylästä Köyliössä, syntynyt v. 1822. Yhdessä nyt jo kuolleen vaimonsa kanssa on hän vuodesta 1850 vuoteen 1883 opastanut seudun lapsia lukutaitoon, milloin mitättömästä palkkiosta, milloin aivan ilmaiseksi. Sen lisäksi on hän viisi vuotta toiminut pyhäkoulun opettajana. Rehellisyydessä, vaatimattomuudessa ja kristillisessä elämässä on hän ollut nuorisolle hyvänä esimerkkinä, mutta, myöskin siinä ahkeruudessa ja kestävyydessä, millä hän on hoitanut pientä torppaansa, muuttaen karun, ja kivisen kotimäkensä hedelmälliseksi viljamaaksi."

Johan oli syntynyt 27.3.1822 Tuiskulan kylässä torpparin Aabraham Mattsson Tuomolan ja Justina Johansdotterin pojaksi.

"Anna Kreeta Sevenius, Askolan Monnin kylästä, syntynyt v. 1823, on kymmenennestä ikävuodestaan opettanut lapsia sisäluvussa, niin että koko se aika, minkä hän lasten opettajana on toiminut, arvioidaan 62 tai 63 vuodeksi. Hänen oppilaittensa luku on ollut keskimäärin kaksikymmentä vuodessa ja enemmänkin, usein kaukanakin olevista paikoista, jolloin he saivat asunnon hänen tuvassaan. Aika ajoin on hän myöskin pitänyt pyhäkoulua. Elämänsä iltana on "Mäntylän täti" joutunut köyhyyteen ja riippuvaiseksi lähimmäistensä hyväntahtoisuudesta."

Anna Greta on syntynyt 9.9.1823 Monnin kylässsä muonatorppari Anders Sevenin ja Anna Holmin tyttäreksi.

Tekstilainaukset: Suomalainen Wirallinen Lehti 18.1.1905
Tunnelmakuva: Daniel Nyblinin mv-valokuva Albert Edelfeltin maalauksesta Maidontuoja (1889)
Tausta: Tammikuun 14 päivän rahasto

Palkittuja opettajia 1901

"Liisa Aulén, torpparin leski, synt. 1811, on vaikuttanut ehkä 50 vuotta lastenopettajana Honkilahden kappelin Aavaisten kylässä. Kunnalta ei hän milloinkaan ole palkkaa nauttinut. Nyt hän on vanha, vanhuuden heikkouden vaivaamana sängyssä tyttärensä hoitamana eikä enää likimain parikymmentä vuotta ole voinut opetustointaan jatkaa."

Rippikirjojen perusteella Liisa Aulén on syntynyt 22.4.1811 Laitilassa ja muuttanut Hinnerjoelle 1836, ilmeisesti avioliittonsa yhteydessä. (Laitilasta ei syntymäpäivää vastaavaa kastemerkintää löydy.) Perheeseen syntyi useampia lapsia. Heistä poika Johan (s. 22.7.1837) on 24.8.1845 aloittanut koulunkäynnin. (RK Honkilahti 1833-1839 s. 92, 1840-1846 s. 109, 1847-1853 s. 117, 1854-1860 s. 114, 1861-1867 s. 121)

Wikipedian mukaan Johanin koulunkäyntipaikka oli Pori ja hänestä tuli ensin lennätinlaitoksen virkailija ja sittemmin vapaa kulttuurityöläinen nimellä Juho Jäykkä.

"Esaias Sundholm, Köyliön Karhian kylässä, synt. 1821, on ahtaissa ja köyhissä oloissa sekä syrjäisessä paikkakunnassa eläen aivan omintakeisesti hankkinut itselleen miltei harvinaisen paljo valistusta ja oppia, suurella innolla ja ahkeruudella levittänyt valistusta ympäristöönsäkin, opetustoimella, kirjallisuutta ja sanomalehtiä levittämällä. Vuosina 1857—1894 on hän kotonaan pitänyt koulua paikkakunnan lapsille neljä tuntia joka sunnuntain iltapuolella harjoittaen heidän kanssaan sisältälukua, veisuuta, katkismusta ja raamatunhistoriaa ja vielä kirjoitusta ja laskentoa; oppilaita oli 20 à 30 ja mitään palkkaa hän ei ottanut."

Juha Vuorela on esitellyt Sundholmia pidemmällä tekstillä blogissaan.

"Abel Halonen, Viitasaaren Jurvansalossa, synt. 1825, on neljäkymmentä vuotta sunnuntai-iltapäivinä hyvällä menestyksellä opettanut kylän lapsia kirjan lukemiseen ja luetun käsittämiseen pyytämättä tai saamatta siitä mitään palkkaa."

Tekstilainaukset: Suomalainen Wirallinen Lehti 16.1.1901
Tunnelmakuva: Tuulispää 49-51/1907
Tausta: Tammikuun 14 päivän rahasto

1970-luvun alusta

Pirkko Arhipan dekkareiden lukemiseni on edennyt 1970-luvun puolelle. Urheilua käsittelevä Jo katkee maalinauha (1971) sisälsi pysäyttävän tulevaisuuden vision, jonka komisarion vaimo lausui maaottelun katsomossa (s. 59):

Minä kuuntelin tässä yhtenä päivänä radiosta keskustelua tulevaisuuden tiedonvälityksestä... siitä ajasta kun kaikki ohjelmat saa kasetteina eikä ole sidottu mihinkään tiettyyn ajankohtaan tai kanavaan. [...] Silloin ihmisiltä katoaa kokemuksen yhteisyys. Esimerkiksi juuri nyt on kiva istua tässä ja tietää, että sen mitä minä koen, kokevat  myös nämä muut ihan yhtä aikaa...

Poikien joukossa tyttöjen joukko tyhjä (1973) sijoittuu Satakuntaan eikä vaadi kovin kummoista maantietämystä ymmärtää, että Pirttijärvi on Köyliö. Tosin minulla oli etunani ennakkotieto. Lähes aina kun Arhipasta on puhetta 91-vuotias mummoni muistaa kertoa, että hänestä kirjassa oli tunnistettavia köyliöläisiä. Mukaan lukien siskonsa ja tämän mies.

Mummolta olen kuullut, että 20/30-luvulla Kokemäellä hautajaiset eivät loppuneet ennenkuin tarjottiin tee. Niinpä Arhipan kuvaus tuntui tutulta, vaikka juomat olivat toiset (s. 82):

Vihdoin ovi avautui ja kahvia kaatanut tyttö tuli esiin suuri voileipätarjoitin kädessään. Häntä seurasi emäntä kantaen toista tarjoitinta jolla oli laseja sekä maito- ja kaljakannut.
- Hautajaiset päättyvät, Laila kuiskasi tarjottimien lähestyessä.

Pirttijärvi/Köyliö on kirjassa peruskoulun kokeilukunta ja tarina liikkuu koulumaailmassa, josta Arhippa kirjoittaa kovin tutun oloisesti (s. 104):

Minulla on 22 oppilasta. Niistä seitsemällä on aika pahoja lukemis- ja kirjoitusvaikeuksia. Neljä näistä on köyhistä kodeista. [...] Nyt valta on niillä, joilla on rahaa. Jos tieto on tulevaisuudessa valtaa niin nuo neljä jäävät yhä osattomiksi.

P. S. Kuten ensimmäisissäkin dekkareissa mukana oli historianharrastaja sivuosassa. Tällä kertaa melko teräväjärkinen kansakoulunopettaja, joka oli kirjoittanut vihkosen Pirttijärven historiasta ja yrittänyt saada aikaan kotiseutumuseota (s. 242).

Köyliönkartanon konkurssihuutokauppa 1803

Yksi oleellisimmista tai mielenkiintoisimmista asioista taannoisessa Kokemäenkartano-selvityksessä oli huomata, kuinka velkaantuneita kartanon omistajat olivat. Vasta 1800-luvun lopulla päästiin plussan puolelle.

Heikosti ovat näköjään asiat olleet myös läheisessä Köyliönkartanossa:

Paroni Axel Reinhold Cedercreutz oli konkurssitilassa ja velkojien puolesta ilmoitettiin sanomalehdessä Posttidningar 10.9.1803 että 22.9. kello 9 aamulla alkavassa huutokaupassa muutettaisiin rahaksi irtaimistoa: kultaa, hopeaa, mahonkisia huonekaluja, sänkyvaatteita, pellavatyykiä, lasia, "Itä-intialaisia" ruoka- ja teeastiastoja, ajotarpeita ja valjaita, kirjoja, kivääreitä ja hevosia. Ynnä muuta.

Mutta ei kartanoa sentään.

Kartanosta on Arkistolaitoksen digitaaliarkistossa kartta

Maanmittaushallitus - Maanmittaushallituksen uudistusarkisto - Köyliö - Köyliön Vanha Kartano / Kjoloholm; [nimeke on kirjattu kokonaisuudessaan Tietosisältö-kenttään] 1801-1801 (A48:6/3-51)

jossa nimikkeestä huolimatta on mukana muitakin Köyliön alueita.

Aatelisten rahatilanteesta kuoleman yhteydessä löytyy nyt myös tietoa digitaaliarkistosta: Aatelin perukirjat. Näihin toistaiseksi vapaasti saatavilla hakemisto SSS:n sivuilla.

Yhteyksiä Tukholmaan 1500-luvun Kokemäeltä

Keskellä kesää tuli mieleen, että Olof Ångermania olisi pitänyt hakea Tukholman puhtaaksikirjoitetuista oikeuspöytäkirjoista. Tai siis niiden hakemistoista. Kesän takia aivoitus joutui odottamaan tämän viikon maanantaihin, jolloin SSS:n kirjaston ovet aukesivat. Yliopiston Topelia-kirjaston ovien aukeamista olisi joutunut odottamaan vielä kauemmin. Varastosta isoa kirjasarjaa en kehdannut Kansalliskirjastossa pyytää. Vieläkin tuntuu oudolta, ettei Stockholms Stads Tänkeböcker ollut jossain sarjajulkaisuhyllyssä.

Nostaessani osan kerrallaan hyllystä hakemiston plaraamiseksi juolahti mieleeni Kokemäki. Pianhan tuon katsoo paikannimihakemistosta samalla kuin Ångermania hakee. Ångermania en koskaan löytänytkään, mutta Kokemäestä tuli kolme varsinaista osumaa. (Kovin monelle muulle tällainen läpikäynti ei ilmeisesti ole tullut mieleen, sillä monessa osassa jopa hakemistosivut olivat aukileikkaamatta.)

Omalle tutkimukselle oleellisin osuma oli 21.1.&24.1.1590 käsitelty perintöriita, jossa vilahti eräs Haistilan Härkälän isäntä. Valitettavasti kylläkin vain uskotun miehen roolissa, mutta onhan se jotain sekin. Olla vastuussa Tukholmasta tulevan perinnön toimittamisesta Poriin.

Marginaalista lisää Kokemäen sukututkimukseen toi 5.11.1544 käsitelty juttu. Anders Hindrichsson Meinikkalasta myi vaimonsa veljeltään saaman perinnön. Veli Gregers Thomessonin kuolinpaikka oli "Antuna j Edz sochn". Kirjahyllyni pieni Ruotsin kartta tuntee neljä paikkaa nimeltä Ed, joten en pysty kommentoimaan sitä kuinka kauas toisistaan sisarukset olivat päätyneet. Todennäköisin vaihtoehto lienee se, joka on lähinnä Tukholmaa, jossa perintö myytiin paikalliselle porvarille. (Suvanto ei tunne Satakunnan henkilötiedostossa Meinikkalassa Anders nimistä isäntää 1540-luvun alussa.)

Pisin ja antoisin juttu oli käsittelyssä 19.5.1581. Oikeuden eteen astui Matz Knutsson Köyliön Pehulasta [tulkintani sanasta Päholbÿ, SAY:stä löytyy vahvistusta] ja Kokemäen Ylistarosta Hinrich Thommeson äitinsä Brita Staffensdotterin asialla. Sopiva Henrik Thomasson löytyy Ylistaron Uotilasta, jonka vaiheista on Ulla Koskisen ja Virpi Nissilän oiva Genos-artikkeli, jossa on sekä Henrik että äitinsä mukana.

Perintö oli kivitalo ja tontti Tukholmassa. Sen oli jättänyt vaimo Walborgh, Nilz Spedzen leski. Matzin ja Britan kanssa samaan perikuntaan kuului Jöns Larsson, joka oli porvari "Torsilie"n kaupungissa, sekä Jönsin vaimon Marthe Staffansdotterin jo kuolleen sisaren lapset. (Anbytarforumilla esitetyn perusteella Torsilie on Torshälla.)

Patronyymien perusteella voisi arvailla Jönsin olevan naimisissa Britan siskon kanssa ja joku sisar ehkä päätynyt Köyliöönkin?

Matz ja Hinrich myivät omat osuutesa Jönsille eikä heidän tarvinnut kiinteistöstä enää huolehtia. Kiinnostuneille kuitenkin tiedoksi talon sijainti: "widh Södre porth vthi hustru Karin Anders Simonssons grändh vpå södre sÿden näst neden för Oluff wägers hus." Ihan selvä kuvaus, voisi vaikka poiketa katsomassa, kun seuraavan kerran Tukholmassa käy.

Alla Tukholma pohjoisesta päin vuoden 1570 paikkeilla eli perintötalo eteläisen portin vieressä ei tässä näy. Kuva Wikimediasta.

Köyliön kartanon vuokrakirjat

SSS:n kirjastosta löysin pari viikkoa sitten Johanna Rantalan gradun Köyliön kartanon torpparien taloudellinen ja sosiaalinen asema 1784-1862 (Turun yliopisto, 2004). Siihen kannattaa tutustua, jos on torppien tutkimuksesta kiinnostunut. Köyliön kartanon torpista saa liitteistä 2 ja 6 perustiedot.

Rantalan tulosten sijaan referoin tähän hänen huomioitaan lähteistä.

Kartanon maista on tehty 1797-1801 kartta. Selostusliitettä on noin 200 sivua, jonka avulla voidaan määrittää mille torpalle kuului mikin pelto-, niitty- tai metsäpala.

Toisin kuin minulla Kokemäenkartanon kanssa, Rantalalla oli käytettävissään Köyliön kartanon vuokrakirjoja 1784-1864 ja jopa kirjalliset sopimukset vuodelta 1859. Vuokrakirjoihin on merkitty kesän ja talven viikoittaiset päivätyöt sekä veroparselien määrät vuodessa. Kunkin torpan kohdalle on kirjattu lyhyt sopimus, joka on allekirjoitettu puumerkillä. Ensimmäiset tiedot ovat vuodelta 1784. Sen jälkeen on katkos vuoteen 1807. Vuodesta 1823 alkaa jatkuva sarja tietoja. Katkoskohdissa torppien merkitsemistapa tai nimet ovat saattaneet muuttua. Vanhimmassa aineistossa torppien nimet olivat epämääräisiä tai niitä ei ole lainkaan.

Vuokrakirjoissa esiintyy vuodesta toiseen samat torpparit, kunnes yksittäisenä vuonna haltija vaihtuu monessa torpassa. Rantalan tulkinta on, että kirjuri on tehnyt päivityksiä kerralla useamman vuoden ajalta. Rantala pitää rippikirjaa näin luotettavampana lähteenä torpparikausien ajoitukseen. (Hän ei ole käyttänyt henkikirjoja ollenkaan.)

Rippikirjoista Rantala on löytänyt torppia jopa vuosikymmeniä aikaisemmin kuin vuokrakirjoista. 1700-luvun rippikirjoissa torppa saattoi olla ensin nimetön, torpat saatettiin merkitä eri vuosina eri kyliin ja kartanon torppareita ei eritelty muista torppareista. 1800-luvulla on vaikeutta erottaa kuka torpparitaloudessa pitäisi tulkita ”todelliseksi” torppariksi: vanhempi kuolemaan asti vai nuorempi jostain hetkestä alkaen.

Rantala mainitsee keränneensä kaikki torpparit ja torpat kortistoonsa. Toivottavasti tämä on päätynyt tai päätyy johonkin arkistoon?

(Ajallisesti Rantalan työtä jatkaa Kristiina Laiho-Laaksosen gradu Perhetalous – murroksessako? Kartanon ja vuokraviljelmän työllistämä Köyliönkartanon torppariperhe ja –ruokakunta murrosajalla 1865-1911 (Turun yliopisto, 1995).)

Mistä naitiin?

Avioliitot ovat keskeisiä sukututkijalle, ja usein tie aikaisempiin sukupolviin tyrehtyy kun toisen aviopuolison alkuperää ei vaan löydy. Toisaalta taas voi osua ”suoneen”, eli tutkia talollisia, jotka ovat sukupolvesta toiseen löytäneet elinkumppaninsa samasta pitäjästä. Tutkijan ei tarvi vaihtaa mikrofilmikansioita, kylien järjestys pitäjässä käy tutuksi ja työ käy kuin tanssi. Tulee yllätyksenä, jos joku morsian tai sulhanen onkin kotoa muualta.

Pentti Mäkelän kirjallisuustutkimuksen perusteella vallitseva käsitys on, että puolison hankinta on 1700- ja 1800-luvuilla rajoittunut omaan pitäjään. Mäkelä itse otti tarkempaan tarkasteluun Köyliön ja Punkalaitumen vihittyjen ja muuttaneiden luettelot ajanjaksoilta 1765-1779 ja 1815-1829 ja tuli siihen tulokseen, että avioliitot ulkopaikkakuntalaisten kanssa oli yllättävän yleisiä. (Artikkeli Vieraspaikkakuntalaiset rahvaan naimakaupoissa esiteollisen ajan Satakunnassa on julkaistu kirjassa Työ tekijäänsä kiittää. Pentti Virrankoski 60 vuotta 2.6.1989. Turun Historiallinen Arkisto 44. 1989)

Mäkelä huomioi kyllä tulostensa analyysissä sen, että molemmat tutkimuksen pitäjät olivat pieniä ja niiden väkiluvun kasvaessa ulko-avioliittojen osuus pienenee. En tiedä paljonko vastaavia tutkimuksia on tehty, mutta luulisin, että otanta olisi hedelmällisintä tehdä pitäjien yli ja analysoida pitäjärajojen ylityksen lisäksi myös maantieteellisiä etäisyyksiä. Näiden voisi olettaa (mutta tutkimatta ei tiedä!) pitenevän ajan myötä.

SukuForumilla on parhaillaan käynnissä keskustelu, jossa on esitetty erilaisia näkemyksiä ja tutkimus-tuloksia "nainti-etäisyyksistä".