Lisää historiaa Journal.fi:ssä

Ensimmäisestä Journal.fi-katsauksestani (Journal.fi:n historiallinen anti, Kurkistus uskontotieteeseen, Musiikkia ja amatöörejä, Avoimista lehdistä) on jo pari vuotta ja olen ehtinyt sitä täydentääkin. Mutta julkaisut ovat sittemmin lisääntyneet, joten päivitys paikallaan.

Aiemmista listoista näyttää puuttuvan Suomen Sotatieteellisen Seuran julkaisema vuosikirja Tiede ja ase, josta on sivustolle tuotu arkistoa pitkältä menneisyydestä. Esimerkiksi isoisäni sotapolun esittämistä olisi auttanut Santavuoren, Savolaisen ja Kilkin Suomen ratsuväen ja Hämeen ratsurykmentin - Hämeen ratsujääkäripataljoonan - vaiheet vuodelta 1967. Sisältö näyttää painottuvan 1900-luvun sotahistoriaan, joka ei minua laajemmin kiinnosta, mutta muita käsittääkseni kylläkin. (Joten jakoon Mikko Karjalaisen terveiset: "Suomen Sotahistoriallisen Seuran kotisivuilta https://sshs.fi/aikakauskirja/ löytyy nyt Sotahistorialliset aikakauskirjat v. 2011-2019 digitaalisessa muodossa. Antoisia lukuhetkiä!". )

Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteet ovat olleet saatavilla seuran sivuilla, mutta tuonti Journal.fi-alustalle voi saattaa ne laajemman yleisön eteen. Ainakin osuivat haravointihakuihini.

Suomen lääketieteen historian seuran vuosikirja Hippokrates on tätä kirjoittaessani vielä kokonaan lukkojen takana, mutta artikkeleita tuli hakuun, joten ehkä tulevat muutenkin näkyviin. Toivottavasti, sillä julkaisun läpikäynti on ollut turhan pitkään työlistallani ja tulisi helpommin hoidettua kotikoneelta kuin kökkimällä Kaisan K4:n käytävällä.

Historiallisia artikkeleita on tietenkin muissakin julkaisuissa. Esimerkiksi Jaakko Suomisen artikkeli Digitaalisen pelaamisen historiantutkimus Suomessa Lähikuvassa, Marianne Ahmaojan artikkeli Viisijakoisuus suomalaisuussymbolina suomalaisessa virsikirjassa 1800-luvulla Suomen musiikkitieteellisen seuran Musiikissa ja Marianne Vasaran artikkeli Oikeustiedettä ulkomailla – suomalaisten opintomatkat 1600- ja 1700-luvuilla Helsinki Law Reviewssä. 

Kulttuurintutkimuksesta on saatavilla vain pari vuosikertaa. Kiinnostava artikkeli on Katja Hyryn Toisen elämästä kirjoittamisen vaikeus. Mitä kirjeet, päiväkirjat ja valokuvat yhdessä luettuina kertovat (ja mitä ne eivät kerro). 

Yllättävämpi oli Agricultural and Food Science (AFSci), jonka varhaisissa numeroissa on selvällä suomella esimerkiksi Jaakko Mukulan ja Anneli Mäkelän artikkeli Lyötistä Lyöttiläksi erään kaakkois-hämäläisen kylän vanhinta asutushistoriaa ja Arvo M. Soinisen Vanha maataloutemme: Maatalous ja maatalousväestö Suomessa perinnäisen maatalouden loppukaudella 1720-luvulta 1870-luvulle.

Suomalais-ugrilaisen seuran aikakauskirjaa on digitaalisessa muodossa vuodesta 2006. Mukana esim. Jaakko Häkkisen artikkeli Kantauralin ajoitus ja paikannus: perustelut puntarissa. Kotikielen seuran aikakauslehti Virittäjässä on tuoreempaa kielihistoriaa kuten Veikko Ruoppilan Purjehdussanastoa Viipurin ja Käkisalmen Karjalasta ja Taru Nordlundin 1800-luvun itseoppineet kirjoittajat kielellisillä markkinoilla. Pari tuoreinta vuosikertaa ovat saatvailla vain lehden tilaajille.

Sama rajoite koskee Sananjalkaa, josta optimisesti keräsin jokin aika sitten lukulistan. Jäänyt suorittamatta niin pitkäksi aikaa, että lienee parasta julkaista pelkkänä listana. Iloisessa sekasotkussa.

• Kirsi-Maria Nummila: Suomen keskiaikaisten kadunnimien kaupunkihistoriallinen kulttuuritausta ja esikuvat
• Kirsi Niukko: Rintamamiestalo jälleenrakennuskauden tyyppitalokulttuurin ilmauksena
• Kirsi-Maria Nummila: Kurkunkuristaja, jäsenkolottaja ja rinnanpistäjä. Eräiden eläviksi olennoiksi käsitettyjen tautien nimityksistä suomen kielessä
• Johan Schalin: Ahuenmaa ja Alandh
• Marketta Wall: Hyvon Kudeneule Oy valloitti Hangon
• Katri-Agnes Motuste: Semmosta joutilaan työtä ku ei olis ollu muuta pirtanauhojen – kudontaa ja kutojia Itämeren alueella
• Kalevi Koukkunen: Kaikki sen tietävät – G. E. Eurenin Suomalais-Ruotsalaisen Sanakirjan (1860) synnyttämä polemiikki
• Kaisa Häkkinen: Nestor Eemil Setälän kouluaikaiset kieli- ja kulttuuriharrastukset
• Taina Ukkonen: Turkulaisten telakoiden arki telakkatyöläisnaisten muistoissa
• Petri Kallio: Kalja
• Mikko Kero: “Viinalla ajaminen” – omavaraistalouden vaihdantaperinne ja sen katoaminen
• Kaisa Häkkinen: Suomen lukusanasysteemin historiaa
• Eeva Kangasmaa-Minn: Suomalais-ugrilaisia aikasuhteita
• Risto Känsälä: Sivukamaritupa
• Leena Hilpinen: Pihtirasvaa ja vetolaastaria – Suomen teollisuustyöväestön tulokastavoista 1900-luvun ensimmäisella puoliskolla
• Päivikki Suojanen: Veisuuaktien antropologiaa
• Tuula Leimu: Tehdastyöläisten työpaikkaruokailusta
• Tuula Leimu: Suomen teollisuustyöväestön työvaatteista
• Bertel Fortelius: Turunmaan ruotsalaisperäistä ja suomalaisperäistä paikannimistöä
• Toivo Tikkanen: Rannikkokalastuksemme koneellistumisesta 1870-luvulta 1920-luvulle
• Unto Salo: Merikarvian tonttukivet
• Martti Rapola: Anonyymi Eurén
• Veikko Anttila: Rymättylän talvinuottakalastus muuttuvana elinkeinona 1885–1967
• Tuuli Åkerman: Satakuntalaisen ruokatalouden muuttumisesta 1900-luvulla
• Jukka Eenilä: Lautojen ja lankkujen käsinsahaus Suomessa
• Kerttu Tanner: Kehtolaulut suomalaisessa lyriikassa
• Mauno Koski: Kylien ja maatilojen nimien vaihtumisesta ja muuttumisesta eräissä Lounais-Suomen pitäjissä

Täydennysosia

1) Turun yliopiston Suomen historian oppiaineen blogissa julkaistiin Elsa Hietalan teksti Kadonnut metsästyskoira Poku ja koiran arvo 1800-luvulla. Kadonneita eläimiähän oli myös 1700-luvun ilmoituksissa. Oheisessa Bondelyckan-kuvassa talonpojan koiran tiukan ketjun voi ehkä ymmärtää arvon ilmaisuksi? 

2) Kun julkaisin ensimmäisiä lainauksia Carl Fredrik Nordlundin kirjasta Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista kommenteissa kysyttiin verkkosaatavuutta. Sitä ei silloin ollut, mutta nyt on. Paljastettakoon tässä, että kirjan viimeinen luku käsittelee Patrik Österholmia, mitä en valitettavasti tiennyt omaa versiotani kirjoittaessani.

3) Keväällä 2017 julkaisemaani tekstiin Raamatullista arkeologiaa suomalaisen johdolla pitäisi lisätä ukaasi siirtyä lukemaan Timo R. Stewartin tuoretta teosta Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys. Ylen sivulla on pääkohdat, mutta selaukseni perusteella uskallan suositella itse kirjaakin.

4) Pia Koivunen linkitti Twitteriin MTV3:n jutun Näin puu saadaan näyttämään siltä kuin siihen olisi osunut kranaatti – katso videolta, miten taistelupaikkoja jäljitellään sodanajan kuntoon Ilomantsissa saatteella "Siis mitä mä just luin? Tuhotaan metsää, jotta se näyttäisi sodanaikaiselta". Kun vuonna 2009 yksinäni kiersin Hattuvaaran teemapolun varmasti ajattelin, että tunnelma oli ollut toinen kuin kylttien kuvauksissa, ja ehkä kontrasti koskemattomaan luontoonkin tuli mieleen. Ainakaan en kaivannut lisää lavastusta. 

5) Jyväskylän yliopiston historianopiskelijoiden ainejärjestön Tosine-lehdestä olen vuonna 2009 linkittänyt yhden jutun. Selasin joutessani sittemmin julkaistut numerot verkkoarkistosta. Numerossa 2/2009 kiinnosti Rene Rangan tiivistys HOL-seminaarista, jossa oli opastettu tutkijan uralle:

Nykytutkimuksen kulmakiviä on myös se kuuluisa verkostoituminen. Seminaareissa ja kaikenkarvaisissa kissanristiäisissä tulee käydä haalimassa arvokkaita kontakteja ja kasvattamassa omaa hyvä veli - verkostoa. Tämä onnistuu parhaiten häppää² ottamalla ja keskustelemalla – ei loistavia esitelmiä pitämällä, sillä niitä kukaan ei vuoden päästä enää muista.

Jep. Kokemukseni perusteella esitelmiä pitämättäkin voi luoda asiantuntijaimagon. Mielikuvilla on toisinaan hyvin olematon suhde todellisuuteen.

Numerosta 1/2012 löytyi kaksi inhorealistista kuvausta pienen museon kesätyöläisyydestä. Esimerkkiote:

Niin, museon senaikainen kokoelma olikin vallan kiehtova ja kuvailun arvoinen. Museon edellinen hoitaja oli ollut melkoinen persoona, joka oli mm. myynyt pimeästi aseita museon kokoelmista. Aina välillä asiakkaat kyselivätkin mahdollisuutta ostaa vitriineissä olevia pyssyjä kotiinvietäviksi. Jotkut olisivat myös halunneet antaa alakouluikäisen lastensa kokeilla vähän miltä se tuntuu pitää asetta kädessä ja "tussauttoo ryssää silimien vällii". Tämä ei oikein sopinut omaan museopedagogiseen ideologiaani. (Riikka Muhonen)

Itsetehty virtuaalikonffa 1700-luvusta ja viestinnästä

Jos konffia ei ole, niitä voi tehdä? Väitöskirjatutkimukseni teemojen ympärille koottu virtuaalitilaisuus alkoi kirjahistorian yhden tunnetuimman tutkijan Robert Darntonin esityksellä Poetry and the Police: : Communication Networks in Eighteenth-Century Paris. Darnton oli tutkinut Pariisissa 1700-luvulla esitettyjä ajankohtaislauluja, jotka olivat konseptinakin hänet yllättäneet. Minua konseptina eivät, sillä viimeisenä valmistuneeseen esseeseen 1700-luvun tiedonsiirrosta Ruotsissa yritin saada ympättyä runoja niin maalle kuin kaupunkiinkin. Tosin pitää myöntää, että painetut eli arkkiveisut ovat tutumpia kuin muuten levitetyt.

Itse aihetta tärkeämpää oppia esityksessä oli Darntonin mainitsema ohjenuora tutkimukseen: Jos historian lähteessä törmää ilmiöön tai toimintaan, joka tuntuu käsittämättömältä, juuri sitä kannattaa pysähtyä tutkimaan. Näitä Posttidningarin vuosikerroissa riitti.

Heiko Drostea haastateltiin otsikolla En barock nyhetsmarknad - 1600-talets brev, förbindelser och stormaktsstyre. Mukana oli tuttuja teemoja tammikuun kirjajulkistuksesta, mutta tässä keskiössä oli Drosten saksaksi kirjoittama kirja 1600-luvun tiedon markkinoista. Erittäin kiinnostavaa, mutta saksani on niin alkeellista, että lukematta jää. Keskustelussa kolahti se, että Droste halusi puhua barokista eikä varhaismodernista ajasta, sillä jälkimmäisestä syntyy mielikuva siirtymävaiheesta muuhun. Samoista teemoista oli osin kyse Ruotsiin keskittyneen Magnus Linnarssonin osuudessa Postbondens unika roll i Stormaktssverige.

Postista päästiin takaisin 1700-luvulle amerikkalaisen historianelävöittäjän käytännönläheisillä katsauksilla Turning A Feather Into A Pen, The Secrets Behind Ink In The 18th Century, Postage: The Dos and Don'ts Of Sending A Letter In The 18th Century. Hankalalta näytti esimerkiksi lakan käyttö, mutta aikalaisilla kai pikkasen enemmän rutiinia?

Ruotsin 1700-luvulla Posttidningar-läpikäynnissäni seurattiin innolla kuningatar Lovisa Ulrikan synnytyksiä ja kirkotuksia, joten oli sivistävää kuunnella Claes Rainerin mainospuhetta kirjastaan Lovisa Ulrika – konst och kuppförsök. Itse kirjakin olisi hyvä lukea, mutta sitä ei ole toistaiseksi hankittu Helsingin kirjastoihin. Lovisa Ulrikan edeltäjä näkyi Posttidningarissa hädin tuskin kuollessaan. Hänestä tuoreen kirjan kirjoittanut Joakim Scherp puhui otsikolla Massadlingen under Ulrika Eleonoras korta regim. Christina Piperin Lundin yliopistolle lahjoittama kasvihuone (orangerie) kiinnitti huomioni Posttidningarissa, kun sitä oltiin kuljettamassa 160 vaunulla. Vähän rikkaampaa tietoa irtosi Svante Norrhemilta otsikolla Carl och Christina Piper – uppkomlingar med Karl XII:s öra.

Väitöskirjatutkija Sara Ekströmin esitystä Gustav III och spelet med folks tankar oli kevyiden kirjamainosten jälkeen selvästi vaikeampi seurata, mutta asia vaikutustavoista (Vasa-ritarikunta ja kansallispuku) hyvin relevanttia. Kustaa III:n aikana eläneestä Bellmanista tuoreen elämäkerran kirjoittanut Carina Burman puhui otsikolla Bellmans väg från lovande ämbetsman till gränslös underhållare. Selvensi, kun en ollut mieheen koskaan perehtynyt. Bellman oli esillä vielä kun Rebecka Lennartsson puhui otsikolla Nattlöperskor i 1700-talets Stockholm. Mielenkiintoisia ihmiskohtaloita, mutta markkinoitua kirjaa seksin myynnistä en ryntää ostamaan. Lopuksi palattiin hienosti Darntonin esitykseen, sillä Karin Strandin aihe oli Visorna om de dömda kvinnorna.

Luin Populär Historia 10/2019:n (DSH)

Kuten DSH-raportissa mainitsin, saamassamme kassissa oli Populär historian tuore numero, jossa oli runsaasti luettavaa.

Alun uutispaloissa oli flashback Turkuun ja Kendra Willsonin esitykseen, jossa vilahti Yhdysvalloista "löydetty" riimukivi. Näköjään tulossa on tv-sarja, joka paljastaa "lopullisen totuuden". Varsinaista totuutta riimukivistä oli lehden pääartikkelissa, jonka on kirjoittanut Ihan Oikea Riimukivitutkija Magnus Källström. Artikkelin mukaan varhaisimmat kivet ovat ehkä 300- tai 400-luvulta, mutta suurin osa on tehty 800-luvulta alkaen eli viikinkiajalla. Todellinen yleistyminen tapahtui tosin vasta 900-luvun lopulla ja suosio jatkui noin sata vuotta.

Tapa oli alkanut Tanskassa ja levisi etelästä pohjoiseen niin, että nuorimmat kivet ovat Upplannissa, jossa aloitettiin vasta kun 1000-lukua oli kulunut pari vuosikymmentä. Siellä kiviä on niin paljon, että niitä riittää yksi joka toiselle viikinkiajan tilalle. Kyse ei siis tuolloin enää ole eliitin tavasta..

Kartan mukaan Ruotsissa on rannikollakin enimmäkseen alueita, joista ei ole löytynyt yhtään tai vain yksittäinen riimukivi. Kivettömyys ei ole siis olemattoman asutuksen tai yleisen merkityksettömyyden todiste, kuten Suomessa omaa riimukivettömyyttämme usein mielletään. Miksi tänne olisi pystytty muistokivi, jos sitä ei ollut kukaan lukemassa? Ja tuskin kauppareissuille otettiin mukaan kivenhakkaajaa.

Toinen pidempi artikkeli käsitteli Anjalan liittoa ja Bo Erikssonin artikkelisarjan osa Nuijasotaa, joten Suomen kapinallisuus oli lehdessä hyvin edustettuna.

Taksin historiasta kertovasta artikkelista opin, että Ruotsissa vuokra-ajurien sääntely alkoi 1851. Mutta ei kerrottu milloin nämä tulivat kaduille. Onko vuokra-ajurien historia Suomen isoimmista kaupungeista kirjoitettu?

Lopun lukijakysymyksissä kysyttiin sanomakellojen soitosta, mutta ei saatu kovin informatiivista vastausta. Kirkonkelloista pitäisi kyllä joskus lukea enemmän.

Luin tuliaislehtiä

Tukholmassa ehdin Nationalmuseumin ja Armemuseumin lisäksi toki pyrähtää lehtikioskilla ostamassa tavanomaisen satsin luettavaa paluumatkalle ja kotiinkin.

Släkthistoria 1/2019 keskittyi valokuviin, joita mielenkiintoisempaa oli m.m. esittely Arvid Bergmanin kirjasta Född slav - död fri?, jossa hän kertoo Ruotsiin päätyneistä afrikkalaistaustaisista miehistä. Oma esi-isänsä oli Kustaa III:n aikaan armeijassa, mutta ei saanut eläkettään, kun ei "neekerinä" pystynyt todistamaan syntymäaikaansa. Bergmanin tutkimusten mukaan mies oli syntynyt Bostonissa ja mahdollisesti Vapaussodan yhteydessä päätynyt Eurooppaan. DNA-tutkimus on osoittanut Bergmanille yhteyksiä sekä Afrikkaan että Yhdysvaltoihin.

Pienenä hupijuttuna oli ArkivDigitalin nimihakemistosta 1860-1930 haettu lukusanoilla nimettyjä. Ja tosiaan oli lapsia, jotka olivat saaneet toiseksi nimekseen Sexa tai Sjunde syntymäjärjestyksen mukaisesti! Hiskistä en pikaisesti vastaavaa löytänyt. Suomesta on myös turha etsiä asiakirjatyyppiä Personalieböcker, joka Ruotsissakin oli kirkkoherrojen kirjoitettavana vain Västeråsin hiippakunnassa, mutta tavataan toisinaan muualtakin. Näissä on kirjoitettu jokaisesta vainajasta elämäkerta! (Toisinaan ruotsalaisissa hautauslistoissa on myös elämänkuvausta enemmän kuin Suomessa koskaan.)

Historiskan 4/2018 kertoi alkavasta projektista, jossa tutkitaan äänestysoikeuden rajoituksia Ruotsissa vuoden 1921 jälkeen. Kuten Suomessakin oikeus vietiin (tai sitä ei annettu) köyhimmiltä ja holhouksen alaisilta. Miten lie meillä sitten ollut romanien ja saamelaisten laita. Ruotsissa äänioikeuteen vaadittiin "henkikirjoitusosoite" (folkbokföringsadress), jonka puutteen takia nämä liikkuvan elämäntavan ryhmät eivät päässeet äänestämään.

Populär historia 2/2019 oli käyttänyt samaa kansikuvaa kuin minulla oli 1802-kirjassa. Kyseisen projektin perusteella minulla oli muistikuva, että Kustaa IV Adolf ei vaimonsa kanssa toimeen tullut, joten ihmettelin rakkauteen viittaavaa otsikkoa. Mutta kyse olikin siitä, että hän oli tehnyt valinnan itse eikä erityisen harkitsevaisesti. Artikkeli oli hyvä kertaus parin elämään - eikä tietenkään maininnut kesää 1802.

Lehden alkusälästä selvisi, että Suomessakin tuttu Pommac lanseerattiin 1919 ja 1920-luvulla se oli vielä hienoston juoma, jota voitiin terästää ginillä. Yleiseksi janojuomaksi se muuttui Ruotsissa 1950-luvulla. Lyhyehköllä pätkällä mainostettiin Ruotsin ainoaa pesulamuseota Vårbyssä, jonne pyykkiä tuotiin 1900-luvun alussa Tukholmasta. Missäköhän Helsingin pyykit pestiin?

Laajan artikkelin oli kuningasparin ohella saanut Angelica Balabanoff, joka osoittautui jälleen yhdeksi aukoksi tietämyksessäni Venäjän historiassa. Suomalaisissa sanomalehdissä hän näyttää esiintyvän ensimmäistä kertaa vuonna 1906 puhujana sosiaalidemokraattien puoluepäivillä Mannheimissa ja mainitaan sittemmin erityisesti vasemmiston lehdissä. Helsingin Sanomissa 21.10.1925 Balanoff on "kyttyräselkäinen kommunisti-nainen, joka myöhemmin [toimittuaan Italiassa Mussolinin kanssa] palasi Venäjälle Leninin ja Trotskin apulaisena ja ajeli tsaaritar-vainaan ajoneuvoilla."

Kirja Horet i Hälsta. En sann historia från 1600-talet, jonka olin laittanut metsästyslistalle, sai lehdessä kriittisen arvion, jonka mukaan rikostapauksesta ei oltu onnistuttu luoman lukuelämystä.

Tuliaislehdistä luettua

Otto Flemingin elämä kesti sattumalta juuri lomareissuni ajan. Matkalla koetusta kerron kesäkuussa kun on muillakin lomatunnelmat. Mutta kun historiallisesti sain tuliaislehdet luettua jo matkan aikana (kiitos lauttapätkien), niin niihin katsaus tässä välissä.

Populär historian 5/2018 pääjuttu oli Ruotsin noitahysteriasta 1668-76. Hyvä kronologinen katsaus, mutta tiukasti rajattu ja jäin kaipaamaan vähän laajempaa kokonaisuutta. Mielenkiintoista oli yritys hillitä hysteriaa rukouspäiväkäskyllä 1670-luvun alussa. Se kun levitti tietoa eikä siis ilmeisesti auttanut asiaa. Kuului Suomessakin?

Suomessa noituusoikeudenkäynnit tulevat varmasti olemaan esillä syksyllä kun Mirkka Lappalaisen
Pohjoisen noidat. Oikeus ja totuus 1600-luvun Ruotsissa ja Suomessa ilmestyy. Lisäksi Noidan käsikirjasta on luvattu uusi painos ja muistia kutittelee suomalaisen tietokirjailijan kansainvälistäkin noituutta käsittelevä kirja, joka ilmestyi äskettäin tai on myös syksyn satoa. [Lisäys 16.5.2018. Tarkoitin Aleksis Peuran kirjaa Jumalan viholliset.]

Toinen laaja juttu kertoi Olaus Petristä, joka esiteltiin (varmaankin paikkaansa pitävästi) Ruotsin reformaation alkusysääjänä. Suomen populaääriesityksissähän on niin vahva Agricola-painotus, ettei moinen ole mahtunut mukaan ja minulle artikkeli oli kauttaaltaan uutta asiaa.

Artikkeli narreista tuotti pettymyksen, sillä Ruotsista tietoja oli vähän. Todisteeksi olemassaolosta keskiajalla tarjottiin yksittäistä kirkkomaalausta, mikä ei vakuuttanut.

Släkthistoriassa 5/2018 oli pääteemana saamelaiset, kuten kannestakin näkee. En tiedä saamelaissukututkimuksesta yhtä luentoa enempää, mutta siinäkin tuli mielestäni enemmän asiaa kuin tässä. (Aikanaan petyin myös Släkthistorian Suomen esitykseen.) Esimerkiksi nimikäytäntö kuvattiin esimerkeittä niin sekavasti etten saanut mitään tolkkua.

Jutun faktalaatikossa mainostetaan ohjelmaa Samernas tid, joka on (ainakin Ruotsissa) nähtävissä UR Playssä. Yle on ollut mukana tekemässä, joten ehkä jossain Areenassakin?

Petyin myös artikkeliin satujen keräyksestä. Varmaan ihan oikein selitettiin ruotsalaiset 1800-luvun alun keräykset, mutta kun mainitaan satu ketusta ja viinirypäleistä kertomatta kansainvälisyydestä, niin ihmettelen.

Sukututkimuslehdeltä ihmettelen myös Olof Palmen juurien esittelyyn jäänyttä ristiriitaa. Leipätekstissä sanotaan isänsä molempien vanhempien syntyneen Suomessa, mutta sukutaulun mukaan Suomesta oli vain isänsä äiti Hanna Maria von Born (1861-1959).

Suomalaiseen koulukäsityön historiaan en ole perehtynyt. Myytiinkö täälläkin kansakoulua käsitöiden käytännöllisyydellä?

Kysymys ja vastaus -palstalla joku ihmettelee DNA-testin uskomattoman suomalaisia tuloksia. Vastauksessa on mahdollisimman sievästi kerrottu Suomen sisäsiittoisuuden vaikutusta olevan, että vähän voi näyttää paljolta. Tai jotain, joku päivä vielä tutustun aiheeseen kunnolla.

Kotiarkistosta digitaalisen historian historiaa

Sukututkimusharrastuksesta minulla on kertynyt lukuisia koteloita paperia, joita olen nyt yli 20 vuotta usein siirtänyt ja toisinaan järjestellyt. Mistään ei tietenkään tulisi mitään, ellen pahvikansioihin olisi kiinnittänyt post-it -lappuja, joissa on jonkinlainen kuvaus sisällöstä.

Niin kauan kuin lappu oli kiinni, ei "lehtileikkeitä"-kansio ollut saanut vuosiin huomiota osakseen. Mutta lapun irrottua oli pakko kurkistaa sisään. Ja huomata hillonneeni m.m. sanomalehtiuutisia verkkohankkeista, joista yksikään ei enää ole alkuperäisessä osoitteessa.

Hesarin jutussa 7.9.2000 kerrottiin, että opetusministeriön ja Jyväskylän yliopiston digitoimat yli 1700 maakirjakarttaa muodosti koko maailmassa ainutlaatuisen kokoelman. No, nykyään vastaavat kartat on Ruotsissakin digitoitu ja Suomessakin uudelleen Kansallisarkiston toimesta. Jyväskylän digitoinnit ovat (kai) nyt osa Rantatuvan karttasivustoa.

Saman päivän lehdessä (?) kerrottiin silloisen Sota-arkiston avaamasta Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tiedostosta. Tuolloin tutkija Riitta Lentilä oli todennut, että tiedoston laajuuden takia siihen ei ole pystytty kirjaamaan yksittäisen henkilön koko sotahistoriaa. Nykyäänhän näitä täydellisempiä tietoja on kerätty Sotapolkuun, jonka pohjatietoina oli Arkistolaitoksen tietokanta, jota on myös käytetty Sotasammossa. Arkistolaitoksella tietokanta on jokseenkin samannäköinen kuin 18 vuotta sitten, mutta parhaillaan tuovat verkkoon menehtyneiden kantakortteja digitoituina.

Sivun kokonaisuudessa 19.5.2001 Hesari kertoi, että "puolet Suomessa vuodesta 1771 vuoteen 1860 ilmestyneistä sanomalehdistä on saatu digitaaliseen muotoon" ja tulisivat syksyllä avautumaan verkossa. "Uusi tallennustapa avaa historiantutkijoille aivan uuden maailman" toteaa haastateltu Majken Bremen-Laamanen. Järkyttävää - mutta totta - on, että olen kuullut saman lausahduksen samasta materiaalista aika usein viime aikoinakin. (Varsinainen julkaisu sai pienemmän uutisen 25.10.2001.)

Hesarin kuukausiliitteessä marraskuussa 2001 Unto Hämäläinen seikkailee Iikko Voipion neljässä vuodessa tallentaman yli 240 000 nimen Sursillin CD-ROM:n verkostoissa. Matti Klinge oli siitä innostunut: "Työssä uusi tekniikka, suuri ahkeruus ja aikaisempi sukututkimuskirjallisuus yhdistyvät ikkunaksi menneisyyteen, joka on kyllä uudenlainen."

Nyt CD-romput ovat historiaa ja isot sukupuut muodostuvat ryhmätyönä kansainvälisiin tietokantoihin (kun SSS:n Suomi-tietokannasta ei käsittääkseni ole (vielä) tullut mitään). Esimerkiksi Suomessa suosittua Geniä en muista digitaalisten historiantutkijoiden lähteenä, mutta maaliskuussa Science julkaisi verkkopuistaan siivottuun tietokantaan perustuvan artikkelin Quantitative analysis of population-scale family trees with millions of relatives. (Tutkimuksen tekijät ovat työsuhteessa Genin emoyhtiöön MyHeritageen.)

Ja kyllä, kansioita siirrellesäni löysin myös sen aineiston, jota olin oikeasti hakemassa.

Kun toimittaja hakee tietoa

Selatessani toissa iltana lokakuun Voimaa kiinnittyi silmäni Suvi Auvisen poliisien ammattikunnan nykytilaa käsittelevän jutun "taustoitukseen".

Ensinnäkin. Kun poliisien toimenkuva on olennaisesti muuttunut 1800-luvun kuluessa ja poliisille nykyään kuuluvia toimia tekivät tuolloin ja aiempina vuosisatoina miehet ja naiset (tai ainakin yksi nainen) toisin nimekkein niin kuinka olennaista on luetella kolmen kaupungin poliisilaitoksen perustamisvuodet?

Toiseksi, twiittinsä perusteella Auvinen ei kirjoittanut "Kansallisarkiston mukaan" mitenkään ironisesti. Anarkisti-imagostaan huolimatta hänelle Kansallisarkisto on ilmeisesti tiedonjakelussa auktoriteetti, johon ei edes liity inhimillistä elementtiä erehtymisestä puhumattakaan.

Toki Kansallisarkisto on asiantuntijaorganisaatio. Mutta ei Suomen historian asiantuntijoiden vaan arkistoalan asiantuntijoiden! Joilla (verovaroin maksettuna) on näköjään velvollisuus (tai ainakin intoa) vastata työajallaan laiskojen toimittajien taustatyökysymyksiin? (Kun taas digiarkiston käyttäjien palautteet voi jättää kuittaamatta ja arkistoasiakkaiden sähköposteihin vastaamatta. Ja luettelohuoneen tiskin takana voi talon aineistoista esitettyihin kysymyksiin vastata olkia kohauttamalla ja toteamalla "Matti varmaan tietäisi".)

Mistä ihmeestä korkeakoulututkinnon suorittanut Auvinen on saanut käsityksen, että kirjastoja ja museoita (Suomessa ON Poliisimuseo) parempi historiallisen tiedon lähde on Kansallisarkisto? Oma näkemykseni vielä twiivistettynä:

Historiantutkimuksen tuloksia voi kysyä kirjastoista ja aiheeseen erikoistuneilta tahoilta. Lukea kirjoista.

— Kaisa Kyläkoski (@K_KM_K) October 6, 2017

Kansallisarkisto säilyttää materiaalia ja tarjoaa mahdollisuuden tutkimuksen tekemiseen. Ei vastausautomaatti.

— Kaisa Kyläkoski (@K_KM_K) October 6, 2017

Luin tuoretta HAik:ia

Historiallinen aikakauskirja 3/2017 kolahti alkuviikosta postiluukusta. Moderni valokuva kannessa ei herättänyt kiinnostusta, mutta sisältä löytyi jonkin verran tavattavaa.

Varsinaisista artikkeleista Sirpa Aallon ”Mæþ hund ok bughæ” – Metsästys ja sen säätely keskiajan Ruotsissa palautti mieleen hämmästykseni vuodelta 2011: metsästys oli kiellettyä 1647-1789. Ulf Nyrénin väitöskirjan Rätt till jakt. En studie av den svenska jakträtten ca 1600-1789 löysin myöhemmin verkosta, mutta en ole sitä "ehtinyt" tähän päivään mennessä lukea. Suomea koskevasta metsästyslainsäädännöstä kun löysin referaatin Pirjo Ilvesvirran väitöskirjasta Paaluraudoista kotkansuojeluun. Suomalainen metsästyspolitiikka 1865-1993.

Aalto paneutuu keskiaikaan tietenkin paljon syvemmälle. Toteaa kuitenkin, että "Lait eivät kerro johdonmukaisesti siitä, mitkä olivat arvokkaimpia ristaeläimiä ja määrällisesti tärkeimpiä esimerkiksi ravinnon kannalta, vaan ne keskittyvät yhteisön ja hallinnon kannalta kiinnostaviin seikkoihin". Hän toivoo lisätutkimusta, jossa hyödynnetään osteoarkeologiaa eli luiden tutkimusta. Myös turkiskauppa kaipaa Aallon mukaan perusteellista tutkimusta.

Aaltoakin kauemmas historiaan päästiin Mari Isoahon katsauksessa Yksityiskohdista kokonaisuuteen - Häme Novgorodin kronikoissa. Tämä historian osa on minulle täysin hämärää, joten pannaan muistiin, että
"Häme-maininnat venäläisissä kronikoissa kattavat siis yhteensä noin 300 vuoden ajanjakson 1040-luvulta 1340-luvun alkupuoliskolle. Hämeen liittyminen Ruotsin valtapiiriin on luonnollinen selitys sille, miksi Häme-maininnat loppuvat Pähkinäsaaren rajan solmimisen jälkeen."

Isoaho vakuutti esityksellään, joka sivumennen listi Jukka Korpelan kirjan Idän orjakauppa keskiajalla. Veri lensi osin myös kirja-arvosteluissa, tavalliseen tapaan. Esimerkiksi "Hyvistä aineksista huolimatta teos ei ole kovin teoreettinen tai metodisesti uutta luova." (Karonen). "akateeminen lukija hieman ihmettelee aikaisemman kriittisen tutkimuksen jäämistä paitsioon" (Tepora).

Näiden lomassa pääsivät vihdoin julkisuuteen jo yli vuosi sitten väitelleen Ella Viitaniemen tutkimuksen saamat kehut vastaväittäjä Kimmo Katajalta. Perstuntumani on, että epäonnistuneemmat väitöskirjat jäävät HAik-arvostelua vaille. Totta vai fiilistä?

Lehdessä oli myös Alex Snellmanin sovittelevat loppu(?)sanat keskustelulle esinetutkimuksesta sekä Henna Karppinen-Kummunmäen kirjoitus historiaan sijoitetusta kaunokirjallisuudesta. (Jälkimmäinen oli saanut oman ryhmittelynsä "Historiallinen fiktio", vaikka olisi minusta sopinut myös "Historian käytön" alle.) Karppinen-Kummunmäen tekstissä oli runsaasti ärsyyntymistä kotimaisten kirjojen "ymmärtämättömyydestä menneisyyttä ja niiden ihmisiä kohtaan". Muutama esimerkki "väärin" käyttäytyvistä hahmoista olisi ehkä selventänyt asiaa.  

Karppinen-Kummunmäki mainitsi kotimaisista kirjoittajista jostain syystä vain naisia. Erityisesti nämä tuottaneet Karppinen-Kummunmäen ärsytyksen? Vääristynyttä ja haitallista historiakuvaa löytyy toki myös suomalaisten miesten tuotoksista. Omat silmäni tähän avasi Lea Toivolan kirjoitus Ville Kaarnakaren romaaneista Hakaristin leimaama ja Operaatio Para Bellum. (Toivolan blogia Sotaromaanit voin suositella muutenkin.)

Kuvituskuva Kaisa Kyläkosken arkistosta, tuotannosta ja valokuvaamana. Tekijänoikeudet siis täysin voimassa.

Tuliaislehdistä luettua

Sorruin taas Tukholmassa ostamaan lehtiä, mutta tällä kertaa sentään luin niitä jo paluumatkalla.

Släkthistoria 6/2017 oli "pakko" ostaa nähdäkseni miten sukututkimusta Suomessa on siinä ohjeistettu. Herregud, mikä sekasotku! SAY:n väitetään syntyneen 1500-luvulta alkaen ja henkikirjoja olevan digitoituina vain 1800-luvulta. HisKi selitetään reittinä Kansalliskirjaston digitoimiin kirkonkirjoihin. Eikä mainita ollenkaan sen alkuperäistä hakutoimintoa!

Ainoa artikkeleista kiinnostanut oli katsaus entisajan rangaistuksiin. Se osoittautui ajanjaksoja sekoittavaksi ja osin muuhun lukemaani nojautuen virheelliseksikin.

Eli tämä ensi vuonna kerran kuukaudessa ilmestyväksi muuttuva lehti ei vakuuttanut. Ainoa hyödyllinen osuus oli Tukholman suomalaisesta seurakunnasta asiantuntijavastaus, jossa oli jotain minulle uutta.

Populär historia 9/2017 puolestaan tarjosi Ihan Oikean Historiantutkijan Annika Sandénin kirjoittaman pitrkähkön katsauksen lapsuuden historiaan keskiajalla ja 1600-luvulla. Lähteenään viime vuonna ilmestynyt Eva Österbergin kirja De små då - perspektiv på barn i historien ja omat tuomiokirjapoimintansa. Jaksaisipa joku tehdä vastaavia 1700- ja 1800-luvun oikeuspöytäkirjoista!

Toinen läpilukemani juttu käsitteli isorokkoa ja rokotusta lähes nykyaikaan asti. Mainitsematta ollenkaan 1700-luvun rokonistutuksia Euroopassa ja Ruotsin valtakunnassa! (Kaipaatko lisätietoa? Rokonistutuksesta)

Toimittajat taitojensa rajoilla

Tällä viikolla Yleisradiossa.

1) Ei tehty taustatutkimusta eikä reagoitu tekstiini, kun sen tiedoksi annoin

2) Ei kyseenalaistettu romaanikirjailijan kykyä kommentoida historiantutkimuksen tilaa ja tuloksia. Mike Pohjolan näkemyksiin vastasi 4 Turun yliopiston tutkijaa (joista yksi on kuulemma kirjoittamassa kirjaa Turun palosta) blogitekstillä Faktan ja fiktion Kulttuuricocktail. Pohjola kirjoitti puolestaan tähän vastineen, jota en viitsinyt linkittää 1800-luvun poliittista historiaa osaavalle tuttavalleni, joka sai hepulin jo alkuperäisestä Ylen jutusta.

3) Harjoiteltiin henkilöhistoriallista tutkimusta. Timo Heikkisen artikkeli alkaa klassisesti kohtauksella ja luo sitten narratiivin tutkimusprosessista. Lähdetään epäilemään 1940-luvun lopulla julkaistun kirjan Irene: helsinkiläisen "Kamelianaisen" Silkki-Saaran muistelmat tarinan käänteitä.

Älyttömin ja asiantuntemattomin kohta on tämä

En ole uskoa silmiäni, kun huomaan, että artikkelissa kerrotaan Irenen oikea nimi: Sofia Jaakontytär Arentti, syntynyt 9.10.1869.

Siinäkö hän nyt on? [...] Alueen kirkonkirjoja penkomalla löydän Ylistaron seurakunnasta juuri oikealla päiväyksellä syntyneeksi kirjatun Sofia-nimen saaneen tyttölapsen. Tytön isäksi on merkitty torppari Jakob. 

Jakob, Jaakoppi, Jaakko… Sofia Jaakontytär Arentti. Voisiko olla nimien yhtenäisyys olla vain sattumaa vai onko isän nimi jossain vaiheessa suomennettu?

AARGH...

Huomaan, että Sofia käyttää välillä sukunimeä Jakobsson.

Just.

Mutta jutussa on käytetty kiitettävän monipuolisesti arkistolähteitä.

Kirjahyllyn lehtikasasta

Luulin setvineeni kämpän lehtikasat (Ks. Paperikasasta ja Kevään lehtiä keskikesällä), mutta - kas - keskellä kirjahyllyä oli vielä yksi.

Kuten kuvasta näkyy siinä oli Ilta-Sanomien historialiitteitä parodisoiva, Voiman välissä jaettu Kansa taisteli. Otsikoista huolimatta sisältö on täyttä asiaa ja melkein kaikki kirjoittajat väitelleitä historiantutkijoita. Lehdessä luvataan, että artikkeleista on laajemmat verkkoversiot, mutta onnistuin löytämään (erinomaisen ärsyttävästi rakennetulta) sivustolta vain nämä

• Tuomas Nevanlinna: Nationalismin kriisi
• Jari Tamminen: Brändi: Marsalkka Mannerheim
• Oula Silvennoinen: Rakas, hirveä Törni
• Jari Tamminen: BT-42: Huono tankki ja supertähti

Koko lehti on saatavilla pdf:nä.

Suomen kuvalehdestä 12/2017 olin repäissyt sivun, jossa lyhyesti kerrotaan Riitta Jallinojan kirjasta Families, Status and Dynasties 1600-2000.

Jallinoja ei usko, että yrittäjädynastioiden serkusavioliitot selittyisivät vain pyrkimyksellä pitää omaisuus suvun käsissä. Se oli pikemminkin ilmiö, jolla kulta-aikaansa elävä dynastia näytti elinvoimansa ja kaikinpuolisen omavaraisuutensa.

Huhtikuun Aalto University Magazine (nimestään huolimatta lähes kokonaan suomenkielinen) esitteli sotasampo.fi-portaalia, jonka Eero Hyvönen vakuuttaa edelleen olevan "ahkerassa käytössä". Ehkä tietojen linkityksestä joku saa jotain siis irti. Uutta tietoa portaalissa on rekisteri noin 35000 luovutetun Karjalan paikasta, josta voisi olla ei-sotilaallista hyötyäkin.

Numerossa pääsi ääneen (englanniksi) myös Paula Hohti, joka tutkii muodin historiaa.

Alkuvuoden Yliopisto-lehdet olin ilmeisesti säästänyt mainitakseni täällä joskus podcastinsa, joissa tutkijat käsittelevät suomalaisuutta eri tieteen alojen näkökulmasta. Verkkosivuiltaan jaksoja oli hankala löytää, joten yhteenveto tähän mennessä julkaistusta

• MIS­TÄ SUO­MA­LAI­SET TU­LI­VAT?
• SUO­MA­LAI­SET OVAT GE­NEET­TI­SES­TI OMA­LAA­TUIS­TA SAK­KIA
• SUO­MA­LAI­SUUS ON TÄS­SÄ JA NYT
• SUO­MI MUIL­LE­KIN KUIN SUO­MA­LAI­SIL­LE
• KAN­SA­KUN­TA TÖL­LÖN ÄÄ­RES­SÄ LUO SUO­MA­LAI­SUUT­TA

Tieteessä tapahtuu 2/2017 sisälsi Jukka Hildénin katsauksen Ahvenanmaan kysymykseen. Kirjoittajaesittelyn mukaan hän on "historiatieteistä kiinnostunut geologi". Pitäisikö tästä muotoilusta ottaa mallia?

Lehdessä julkaistiin myös Kimmo Tuomisen, Anna Kortelaisen ja Paula Havasteen Euroopan zeitgeist 100 vuotta sitten -luentotekstit. Luentotallenteet tammikuulta ovat katsottavissa verkossa, mitä lehdessä ei mainita.

• Euroopan Zeitgeist 100 v. sitten - Espanjan taudista punaiseen evankeliumiin. 
• Euroopan Zeitgeist 100 v. sitten - Mennyt maailma ja uusi aika. 
• Euroopan Zeitgeist 100 vuotta sitten - Uuteen maailmaan. 
• Euroopan Zeitgeist 100 vuotta sitten - Tarzan ja Titanic. 

Lisää näiden tekstiversioita on numerossa 3/2017. (Lisää historiavideoita soittolistoillani "History stuff", "Historiaa Suomesta ja suomeksi" ja "Historia på svenska" )

Kevään lehtiä keskikesällä

Ostaessani yhdeltä kevään Tukholman reissulta kaksi tuliaislehteä aavistin, että ne eivät tulisi heti luetuiksi. Sentään saman vuoden aikana...

Kahvimukini takana näkyy kulma lehdestä Historiskan 1/2017. Historiskan on perustettu kertomaan historiaa naisista ja on ilmestynyt vuodesta 2015. Kun olen täällä blogissa (ja blogiteksteistä kootussa kirjassani Suomen naisellista historiaa) pyrkinyt nostamaan esiin menneisyyden naisia ja heidän elämäänsä vaikuttavia asioita, lehden pitäisi olla kuin minulle tehty?

Mutta ei. Tämän numeron perusteella pääosa jutuista on samojen vanhojen aiheiden kierrätystä ja naisten merkityksellistämistä olemassa olevassa (miehisessä) arvohierarkiassa. Eli artikkeleissa ovat esillä naiskeksijät, Maria Antoinette, Indira Gandhi ja naistaistelijat Venäjän vallankumouksessa.

Mielenkiintoisinta antia oli aukeama Ruotsin naiskirjailijoista 1880-luvulla. Mieleen tuli Minna Canth, joka voitaisiin esittää näihin rinnastettuna eikä erityistapauksena? Miettimistä sain myös Sara Elgeholmin sarjakuvasta, jossa kerrottiin naisten olleen 1700-luvulla ja 1800-luvulla merikttävää työvoimaa rakenustyömailla, joissa miehistä tuli normi vasta 1900-luvulla. Näinkö Suomessakin?

Toinen lehteni oli Populär arkeologi 1/2017, jonka jutuissa Ruotsin arkeologia on pääosassa, mutta mielenkiintoista luettavaa riitti. Pääartikkeli kertoi Norjan sulavien jäätiköiden arkeologista löydöistä. Kokonainen tunika noin vuodelta 300, 3400 vuotta vanha nahkakenkä, neljä suksea ja paljon muuta kuten porojen metsästykseen käytettyjä peloittelutikkuja. Toinen pitkä artikkeli lehdessä käsittelee Ruotsissa käynnissä olevaa muinais-DNA -projektia Atlas ja Birkan tuoreimmat löydöt saivat kaksi aukeamaa. Lehden lopussa oli katsaus tuoreisiin tutkimuksiin. Västmanlandissa iso metsätulipalo oli paljastanut aiemmin tuntemattomia muinaisjäännöksiä - ja sytyttänyt palamaan vanhoja hiilimiiluja.

Yleisesti kiinnostavampi oli aukeama leivän esihistoriasta. Siinä haastateltu etnologi ja ruokatutkija selitti ruotsalaista leipäkulttuuria myllyteknologialla. Koska vesimyllyt pyörivät tehokkaasti vain syyssateilla ja lumen sulaessa keväällä, leipää leivottiin vain kerran tai kahdesti vuodessa ja se syötiin kuivana. Kuten Länsi-Suomessa. Mutta selityksenä olen parhaan muistini mukaan kuullut vain uunin lämmityksen vaivan ja kustannuksen. (Ruotsissa pehmeän leivän aluetta on etelä, jossa käytettiin tuulimyllyjä.)

Testailin ruotsalaisia historiapodcasteja

Norjan Riksarkivet

Ruotsissa arvostettu ja kehuttu historiapodcact on Historiepodden, jossa kaksi historianopettajaa jaarittelee kerran viikossa. Valitsin testaukseen jakson 151. Vår Hovliga Insider, jonka piti käsitellä 1802-projektissa käyttämiäni Hedvig Charlottan päiväkirjoja. Tunnin ja 20 minuutin jaksosta meni alkuhölötykseen 8 minuuttia. Kun päästiin asiaan, sitä oli vaikea seurata, sillä rytmitys oli korvilleni outo kuin myös toisen miehen murre/ääntämys. Hermot pettivät 22 minuutin kohdalla. Kuten niin usein, päädyn mieltymyksineni vähemmistöön.

Arkeologien Arkeloggen-sivuston podcast on ollut tauolla jo yli puolisen vuotta. Testasin jakson
15. Liv Och Död I Nya Lödöse, joka oli pitkä, mutta myös antoisa. Göteborgin edeltäjän arkeologisia kaivauksiin olen lähinnä tutustunut YouTube-videoilla ja nyt tuli monta relevanttia juttua uutena tietona. Lödöse perustettiin ennen Helsinkiä, mutta vastaavasti sinne pakkomuutettiin ihmisiä ja sieltä pakkomuutettiin ihmisiä. Niin, että jäljelle jäi arkeologinen aikakapseli.

Joka Lödösen osalta tuntui huomattavasti Helsinkiä rikkaammalta, mutta olisi kiva nähdä näistä kunnollinen vertailu. Arkeologisista löydöistä mainittiin kaupungin ainoa löytynyt käymälä kirkon yhteydessä. Yksi haastatelluista mietti, olisiko p*ska yhdistettävissä nimeltä tunnettuun kirkkoherraan. Mieleen tuli Rauman ja Köyliön kaivaukset, joista Maija Helamaa esityksessään totesi, että tarkoituksellisesti vainajia ei oltu yritetty tunnistaa.

Helamaan esitykset tulivat mieleen myös kun puhuttiin haudan kasvijäänteistä, joista oli yritetty saada tietoa arkkujen sisustuksesta. Kasvijäänteistä oli haettu myös tietoja mahdollisista viimeisistä aterioista. Yhden naisen luurangon yhteydessä oli yrittiä nukula, jota on voitu käyttää synnytyksen helpotukseen. Kirjallisuudessa tätä tosin ei mainita, sillä Jumalan määräämää synnytyksen kärsimystähän ei ollut sopivaa lievittää.

Återskapat on historianelävöittäjien podcast. Jaksot ovat pitkiä ja useimmiten mukana on paljon puhujia. Valitsin testaukseen jakson 37 15- och 1600-talets jordbruk, jossa oli asiantuntija Clas Tollin haastateltavana. Haastattelijat eivät pelänneet kysyä tyhmiä ja haastateltava fanitti voudintilejä. Tykkäsin, vaikka maataloudesta eksyttiin välillä kauemmas. Niin, ja väitettiin, ettei Suomessa maakirjakarttoja ole laitettu esille "samalla tavalla". Onneksi ei, sanon minä, joka en ole saanut mitään ruotsalaisia karttoja ulos digipalveluistaan.

TheArchivesPodcast on nimestään huolimatta ruotsinkielinen ja ilmeisesti yhden ihmisen projekti. Testaukseen valitsin otsikon perusteella Avsnitt 17 del 1 & 2: Det var inte bättre förr. Heti alkuunsa selvisi, että siinä vieraillaan Göteborgin lääketieteellisessä museossa, jossa olen käynyt itsekin. Museopedagogi puhuu ammattitaitoisesti ja haastattelu sekä äänitys ovat radio-ohjelman tasoisia. Ei mitään uutta tietoa, mutta mukavaa kuunneltavaa.

Sjöhistoriska museetin podcastista olen jo aiemmin kuunnellut (kuten olen kyseisen näyttelyvierailun kohdalla todennut) jakson om Swenska Ost-Indiska Compagniet ja sen perusteella muitakin jaksoja pitäisi kuunnella. (Karlskronan Marinmuseumin podcasttuotanto on hyvin hidastahtista. Jätin testaamatta.)

Vasa museetin podcastissa on kaksi vuoden vanhaa pätkää, joten on epäselvää onko sen tarkoitus jatkua/täydentyä. Iät ja ajat sitten kuuntelin pätkän bantade man på 1600-talet?, josta jäi mieleen, että se oli mielenkiintoinen, mutta ei yhtään faktaa.

Nimellisesti podcastien joukkoon kuuluu myös Harrisons historiepodd, jonka voi myös määritellä Ruotsin kouluradion tuottamaksi 10 minuutin jaksojen sarjaksi. Ammattilaisten tuotantoa eli mukavaa kuunneltavaa. Otsikon Harrisonit ovat tietenkin Dick Harrison ja vaimonsa, joiden "Ruotsin historia esineillä" kirjasta aiheet taitavat olla poimittuja.

1. Tuggummit från stenåldern
2. Bullen från järnåldern
3. Vodkaflaskan från 1979
4. Buddha från järnåldern
5. Silverfågel från 1500-talet
6. Nallen
7. Anckarströms ammunition
8. Kinesiska dampottan
9. Räknemaskinen från 1700-talet
10. Flygplanet Thulin från 1919
11. Två skedar från 1500-talet
12. Mosesmyntet från år 837
13. En död mans rustning från 1361
14. Ormgudinna på bildstenen från Smiss i När
15. Den onda julbocken från Elfsborg
16. Curlingstenen från Uddevalla

Jos tunnet muita tuotantoja, jätäthän kommentin.

Kuuntelin historiaa ruotsiksi

Elämäntavan ja puhelimen vaihdoksen takia minulta oli jäänyt melkein vuoden Vetenskapsradio historiat kuuntelematta. Onneksi oli kevään Ruotsin risteilyt...

Jotta sain oppia, että "ruotsalaiset" muokkasivat venäläisen Alaskan. Sillä, jos Etholen oli syntynyt Suomessa, joka oli edelleen osa Ruotsia, mitä muuta hän olisi kuin ruotsalainen?

Jotta sain tuoreita kirjoja markkinoivilta katsaukset painovapaudesta, historian käyttämisestä markkinoinnissa, Stolbovan rauhan ajasta ja merkityksestä (ja Inkerinmaan "kaukaisuudesta"), Tukholman verilöydystä eli Kristina Gyllenstiernasta ja Kristian tyrannista,  Sture-suvuista, Slussenin kaivauksista ja musiikista sodankäynnissä. Myös kierros Drottningholmin linnan teatterissa oli hyvää peruskuunneltavaa.

Vendel-ajasta kertovan kirjan Krigarna från Valsgärde pätkästä tarttui hieman tietoakin päähäni. Yhtäkkiä, 500-luvun tulivuorenpurkauksien jälkeen tietyillä alueilla Ruotsissa siirryttiin ruumishautauksiin. Mieleen tuli Luistari.

Kirjasta Att döda en människa selvisi, että se jättää ratkaisun sodan alkuperästä lukijalle. Vähän sitä epäilinkin, kun kirja kädessäni oli. Jousiammunnan naisellisuus ei ollut tullut mieleen, kun virityksen vaatimasta voimasta puhutaan niin paljon. Samassa jaksossa käsiteltiin kirjaa Kvinnorna i strid. Naisten pääsy taisteluun estettiin (ainakin Ranskan vallankumouksessa), koska heitä ei haluttu miesten veroisiksi kansalaisiksi? Kirjassa on mukana myös ne poikkeustapaukset, joista kirjoitin otsikolla naisia sotilaina.

Valloonisukuja käsittelevä pätkä oli sukututkijalle kiinnostava (ja mainosti kirjaa Vallonska rötter). Aika kiltisti tuotiin esiin se, ettei vallooniesi-isä 1600-luvulla ole Ruotsissa varsinaisesti harvinaisuus. Mutta huomautettiin myös, että se, mikä juurissa on tärkeää on henkilökohtainen kokemus. Belgian Valloniassa ruotsalaisten vallooni-innostusta käytetään paikallisen ylpeyden nostoon. (Kyllä, Suomessakin on valloonien jälkeläisiä, mutta se ei tietenkään tullut ohjelmassa esiin. Omasta vallooniesi-isässäni ei ole ylpeilyn aihetta, sillä hän ei ollut raudanvalmistuksen ammattilainen vaan jonkinlainen uskonnollinen opettaja.)

Saman jäkson lopun uutisissa mainittiin kielitieteellinen väitöskirja, jonka mukaan 'brun' tarkoitti 500 vuotta sitten violettia?! Kyllä, tämä on nostettu ingressiin myös Susanne Vejdemon väitöksen Triangulating perspectives on lexical replacement: from predictive statistical models to descriptive color linguistics tiedotuksessa.

Lääkehistoriaa käsittelevästä jaksosta selvisi, että entisajan apteekissa piti tuoksua - päinvastoin kuin nyt. Ja että 1600-luvulta asti käytetty joka vaivan lääke Hjärnes testamente poistui myynnistä vasta 1960-luvulla! Suomessa se ei ainakaan 1800-luvun lopulla ollut kovin tunnettu, sllä sai Finlands Allmänna Tidningissä esittelytekstin 26.8.1880. (Kuva Sörmlands museum, CC BY-SA)

Historiallisen ruuan suosiosta kerrottaessa selvisi, että Gamla stanissa on viikinki- ja keskiaikaravintola (Aifur & Sjätte tunnan). Tietysti. Ensiksi mainittu ei menestynyt taloudellisesti, kun kieltäytyi tarjoamasta kahvia. Lienee kehittynyt vähemmän autenttiseksi.

Paperikasasta

Kirjahyllyssä pisti silmään "jotain" odottava paperikasa. Onko siinä blogimateriaalia? Toki. Roikkumaan oli jäänyt m. m. kokonainen mediakatsaus keväältä 2015.

Hesarista 3.5.2015 olin repinyt talteen Miska Rantasen kolumnin, jossa hän antaa (syystä) kehoituksen

Kuvatkaa ympäristöä sellaisena kuin se on, vaikka se tuntuisi oudon arkiselta. Kuvatkaa työtoveireitanne rutineissaan: työpisteellä, kahviautomaatilla, palavereissa.

Tulevaisuuden historiankirjoittajat kiittävät teitä.

Anssi Miettinen oli Hesariin 3.5.2015 kirjoittanut ajattelun muutoksesta. SKS:n vuonna 1986 julkaisemassa koululaisille suunnatussa vitsikirjassa Kilon poliisi ja muita koululaisjuttuja "käytettiin huolettomasti n-sanaa. Ja juutalaisten kansanmurhasta oli vitsejä, joissa puhuttiin kaasusta ja uuneista". Miettinen epäili, että vastaavasta nyt "seuraisi epäilemättä kaikkien some-kohujen äiti, vaikka kuinka selitettäisiin, että kyse on vain kansanperinteen tallentamisesta". (Pari päivää aiemmin (30.4.2015) Hesariin oli haastateltu SKS:n arkiston Juha Nirkkoa, muttei kysytty tämäntapaisesta.)

Tekniikassa&taloudessa 17.4.2015 Kari Kortelainen kirjoitti virtuaaliturismista. Hänestä verkon taidekokoelmien etuna on se, että "kotikoneella niihin voi perehtyä kaikessa rauhassa ja sellaiseen tahtiin, ettei infoähky iske. Museossa turistiparka muuttuu jo parin tunnin kiertämisen jälkeen zombiksi, joka laahustaa taululta toiselle kykenemättä enää ottamaan vastaan uusia vaikutelmia."

Uteliaisuudesta olin ostanut Hus&Hem Retro-sisustuslehden numeron 5/2013, josta oli kai pitänyt kirjoittaa jotain syvällistä. Jäänyt tekemättä, joten jääköön. Lehti ilmestyy edelleen tai ainakin näin hyvin samannäköisen kannen ruokakaupassa käydessäni joko Helsingissä tai Tukholmassa.

Retro-lehden välissä oli Hesarin NYTistä 10.1.2014 repäisty Tuomas Enbusken kolumni Aikakoneella helvetiin. Taloustutkimuksen gallup-tutkimuksen "mukaan 80-luku oli suomalaisten ehdoton suosikkivuosikymmen". Enbuske muistuttaa, että "Rikkainkin suomalainen oli 80-luvulla paljon nykyistä köyhempi ja sairaampi."

Retroilu ja nostalgia oli tuolloin ilmassa, sillä lehden välissä oli myös Suomen Kuvalehden 50/2013 artikkeli Ihana menneisyys ja Hesarista 18.12.2013 juttu vanhoja matkailuesitteitä tutkineesta Tuomo Hiippalasta. Kokonaisuus taisikin olla tallessa, jotta kirjoittaisin nostalgiasta, josta taitaa olla linkkivarastossakin vielä jotain. Ei taida tulla koskaan valmista. 

Myös BBC Historia i focus oli numero 5/2013 eli mahdollisesti tuliainen samalta Ruotsin reissulta. Olin liimannut merkkilapun artikkeliin, jossa puhutaan saksalaisesta ylellisyysverotuksesta, juttuun keskiajan turismista, vanhempien surusta 1600-luvulla, työläisten omaelämäkerroista 1800-luvulla, historiantutkijoista oikeuden todistajina, viikingeistä ja naisista kaivostyöläisinä. Taidanpa laittaa tämän takaisin hyllyyn ja yritän tosissani muistaa hakeutua johonkin kirjastoon, jossa on englantilaisia ja ruotsalaisia historialehtiä luettavana.

Lisäksi löytyi muistiinpanot kuuntelemastani dosentuurin opetusnäytteestä, jossa oli hyvää asiaa museokokoelmista kansatieteen lähdeaineistoina, mutta en enää muista dosentiksi pyrkivän nimeä, enkä pysty muistiinpanoista tekstiä kirjoittamaan.

Kasassa oli myös kirjani Hohenthalit painomusteessa kirjallisuusmuistiinpanot. Vähäisyydessään. Ei syytä säilyttää.

Elokuussa 2012 olin tulostanut artikkelin skotlantilaisesta Finnfolk-kansanperinteestä. Löytyy edelleen verkosta ja kun ei ole tullut kirjoitettua aiheesta niin paperia on turha säilyttää.

Vuodelta 2012 on alunperin myös Benjamin Filenen artikkeli Passionate Histories: "Outsider" History-Makers and What They Teach Us. Olin tehnyt korostuksia, joten yksi lainaus muistiin:

The broad messages of outsider history - history happened; ordinary people experienced it; everyone can interpret the past; history is a constructed narrative - are so fundamental to professional historians that we rarely feel the need to address them directly. But the fact that these assumptions are bedrock for professionals suggests the potential of bridging divisions between "outsider" and "insider", "buff" and "historian", "popular" and "professional," and the possibility of shared conversations.

Ja olipa yksi lappu, jossa on melkein valmis blogiteksti, jonka aihe on myös vuodelta 2012. Naputtelempa sen seuraavaksi joskus myöhemmin (!) julkaistavaksi.

Luin opiskelijalehtiä

Jollain joulukuisella käynnillä Kaisa-talossa otin tavallista paksumman pinon opiskelijalehtiä mukaani.

Helsingin yliopiston folkloristiikan ja kansatieteen opiskelijoiden ainejärjestön Napakaira 2/2016 sisälsi monta mielenkiintoista ja hyvää artikkelia. Jenni Halkolan raportti helmikuisesta Hack4Fi - Hack Your Heritage hackathonista ei kaunistellut vaan kertoi kirjoittajan kokemuksista. Arkistoista oli kaivettu raportti Hiidenhirvenhiihdosta, jota en ole itse vielä koskaan nähnyt. Olisiko ensi helmikuussa kunto, mielentila ja sää yhtäaikaa hyvät?

Joukkorahoitettu dokumentti Ukonvaaja, jota en ole nähnyt, on saanut lehdestä kaksi sivua ja Rakkautta & Anarkiaa -festareilla katsomani Kuun metsän Kaisa viisi sivua. Jälkimmäisestä oli mielenkiintoista lukea kansatieteen ensimmäisen vuoden opiskelijan arvio ilmeisesti samasta näytöksestä, jossa itsekin olin.

Lehden lopussa Jörgen J. Vaahteramäki paljastaa, että kaikurivitkaintutkimuksessa on menty metsään jo vuosikymmeniä. Juttu sisältänee sisäpiirin huumoria, mutta toimi myös jatkeena historiantutkijoiden syksyn esinetutkimuskeskustelulle.

Poliittisen historian opiskelijoiden Poleemi 4/2016 esitteli Jukka Niemisen teosta Muinaissuomalaisten kadonnut kuningaskunta vaihtoehtoisena, ei-akateemisena historiantutkimuksena. Sampsa Kononen lopettaa toivotukseen "Muistakaamme vain tehdä taustatyö Niemistä huolellisemmin ja suhtautua lähteisiin terveen kriittisesti", mihin voin yhtyä.

Ylioppilaslehdessä 6/2016 käsiteltiin muinaisuskon nykymuotoja.

Sosiologian opiskelijoiden Kontakti 3/2016 sisäsi tekstimainoksen Marc Aulénin kirjasta The Helsinki Book. "... normaalille ihmiselle Helsingin parhaat palat- tyyppinen  matkaopas. Ei 300€:n lounaita, kuivaa historiafaktaa ja Louis Vuittonia..."

Filosofian opiskelijoiden Minervan pöllön 4/2016 teemana oli historia. Lehti sisältää m.m. Juha Siltalan haastattelun. Yleisen historian opiskelija Janne Karisto on artikkeliinsa koonnut "länsimaisten miesten näkemyksiä historian ensisijaisista voimista, joita voisi yhtä hyvin kutsua suuriksi selittäviksi tekijöiksi." Hänen kirjoittamansa on myös artikkeli Sisällissotakirjallisuuden helmet.

Historia opiskelijoiden Kronikka ei osunut/päässyt/joutunut käsiini, mutta verkosta löytyy tuoreimpana numero 3/2016, jonka täytyy olla aivan vuoden lopulta, sillä pääkirjoitus kommentoi Sipilän ja Ylen välejä. Lehden laitoshaastattelussa on Samu Niskanen.

Myös antropologien Väki on pakoillut otettani, eikä verkossa ole vuosikerrasta kuin numerot yksi ja kolme. Jälkimmäisessä Eemi Nordström pyrkii artikkelissaan "tarkastelemaan kolmea niin sanottua ääntä menneisyydestä, jotka kaikki kertovat varsin kiehtovia tarinoita suhteestamme historiaan, nykyhetkeen, ihmisiin ja ei-ihmisiin".

Kun historioitsijat olivat pilapiirroksen arvoisia

Selaillessani Fyrenin numeroita vuosilta 1898-1903 ei voinut olla huomaamatta Yrjö Koskisen näkyvyyttä kuvissa ja tekstissä eli ilmeistä vaikuttavuutta, jota nykyhistorioitsijat niin kovasti kaipaavat. Koskinen (aat. Yrjö-Koskinen) oli esimerkiksi lehden ensimmäisessä kannessa...

ja esillä vielä pari kuukautta ennen kuolemaansa

Koskinen ei ollut ainoa Fyreniin piirretty historioitsija. Sarjassa Akademiska fäder (akateemisia isiä) ilkeys/hauskuus ei ollut kuvissa, vaan niihin liitetyissä runoissa. Historiantutkijoista oli mukana
Gabriel Rein

E. G. Palmén

Otto Donner (kielitieteilijä, mutta aktiivinen Suomen muinaismuistoyhdistyksessä)

M. G. Schybergson

J. J. Tikkanen

J. R. Danielson-Kalmari ei sarjaan läpikäyntini ja hakujeni perusteella päässyt, mutta hän ei jäänyt Fyrenissä huomiotta vaan pääsi kanteen ainakin numerossa 5/1902. Numerossa 2/1902 kansikuvana oli "Professori Danielsonin ehdotus Pitkäsillaksi" koristeltuna omalla korkokuvallaan sekä tietenkin myös Yrjö Koskisen. (Jos joku tietää mihin kuva runoineen liittyy, niin kommenttikenttä käytettävissä.)

Kuvat: Fyren 1/1898, 38/1903, 7/1902, 10/1902, 13/1902, 16/1902, 32/1902, 2/1902

Kuuntelin Släktband-kauden

Talvi on ohi ja niin myös Sveriges Radion sukututkimusohjelman Släktband kausi, jossa oli teemana irtiotot. Ohjelmat tälläkin kerralla mielenkiintoisia, vaikka omiin tutkimusaiheisiin vähäisempiä.

Suomi ja suomalaiset olivat edustettuina kahdessa jaksossa. Saimi och såren efter det finska inbördeskriget 1918 kertoi punakaartiin liittyneestä Saimi Forssista. Ensin hänestä puhuttiin kuin taistelijana - "anslutit till de rödas stridande styrkor" - mutta sitten sanottiin, että hän oli keittäjänä. Eri asia, minkä opin muutama viikko sitten kuullessani Emil Cedercreutzin museolla Tiina Lintusen esityksen väitöskirjastaan Punaisten naisten tiet. Valtiorikosoikeuteen vuonna 1918 joutuneiden Porin seudun naisten toiminta sota-aikana, tuomiot ja myöhemmät elämänvaiheet.

Saimin jälkeläisen lisäksi jaksossa haastateltiin Matias Kaihovirtaa, joka väitteli tutkimuksella Oroliga inför framtiden. En studie av folkligt politiskt agerande bland bruksarbetarna i Billnäs ca 1900-1920.

Ja kun vuodesta 1918 on puhe niin pysäytyskuva filmistä Kuvia Suomesta (1918) ja muutama opinnäytelinkki:

• Pietilä, Suvi: "Työwäenwerta ja herraswäenwerta": Työläisten lukutottumuksista ja kirjastonkäytöstä Helsingin Pitkänsillan pohjoispuolella 1911-1918 
• Hortlund, Cecilia: Hurtiga Vasagossar och lata pojkar: En studie av manlighet och patriotism inom Vasa Skyddskår i samband med det finska inbördeskriget 1918
• Eifrém, Marcus: "Drivfjädrarna voro inte alltid desamma" - de svenska frivilligas motiv för att delta i det finska inbördeskriget 1918

Ruotsalaisista vapaaehtoisista ei Släktband-jaksossa ollut puhetta. Sotasurmat 1918-1922 -tietokannan esittelyn jälkeen aihettä tuotiin länteen päin kertomalla ruotsinkielisestä punaisena pidetystä.

Toinen jakso, jossa suomalaiset olivat yllättävänkin paljon esillä oli Krigets härjningar drev gränsborna Olof och Anna på flykt. Sen alkupuoliskossa käsiteltiin 1600-luvun loppupuolen Tanskaa vastaan käytyä sotaa, jossa siviiliväestöä käytettiin aseena tuhoten heidän asuntojaan ja uunejaan. Esimerkkiperheenä oli Oinoset, pari sukupolvea aiemmin alueelle Suomesta muuttaneet. Loppupuoli ohjelmaa kertoi suuren Pohjan sodan pakolaisista keskittyen Ahvenanmaahan.

Suomeen osittain sovellettavissa oli vuosien 1710-11 rutosta kertonut jakso Hela Karins familj dog i pesten. Suomessa tämä kauheus jää isonvihan varjoon ja kirkonkirjojen puuttuessa monin paikoin muutenkin näkymättömiin.

Jaksossa När sillen kom flyttade Lars tvärs över landet käsiteltiin kausityötä ja mainittiin kaukana asutuksesta tehdyillä rautateillä olleen omia kirkonkirjoja. Näille pohjoisille työmaille lähti väkeä myös Suomen puolelta.

Luin viime vuoden opiskelijalehtiä

Helsingin yliopiston poliittisen historian opiskelijoiden lehden Poleemin numerossa 1/2015 haastateltiin Jukka Korttia. Poiminta ohessa.

Korttia haastateltiin myös talous- ja sosiaalihistorian opiskelijoiden aikakauslehti Irtolaisessa 1/2015, Samassa numerossa julkaistiin Sakari Heikkisen teksti ensimmäisen maailmansodan taloudellisista vaikutuksista Suomessa. Se löytyy myös Heikkisen blogista.

Historian opiskelijoiden Kronikan 1/2015 tiivistin tuoreeltaan twiittiin "esittelee jääkarhujoukot, Risto Marjomaan ja mielenkiintoisia työn alla olevia hissan graduja". Numerossa 2/2015 on esillä salkoaseiden pieni renesanssi Ranskan suuressa vallankumouksessa. Henkilöjutussa Rose-Marie Peake ja Riikka-Maria Pöllä, joiden tämän kevään kurssia "Utriosta Keskisarjaan - kuinka popularisoida historiaa menestyksellisesti?" olisin mielelläni kuunnellut. (Samalla nimellä on samojen luennoitsijoiden vetämänä kurssi Helsingin seudun kesäyliopiston ohjelmassa kesäkuun alussa.) Artikkelissa mainittu "kahdenkymmenen minuutin dialogi, jossa 1600-luvun nunna ja kurtisaani keskustelevat" minulla oli viime syksynä tilaisuus kokea, mutta vasta nyt sain tietää kuka esiintyi ja mistä (suunnilleen) oli kyse.

Irtolaisen numerosta 2/2015 voi lukea verenluovutuksen lyhyen historiiikin.

Tampereen yliopiston Aviisissa 9/2015 kysyttiin miksi keskiaikainen taistelu kiehtoo nykyihmistä ja esiteltiin Historical European Martial Arts -harrastusta.

Juho Petteri Hännisen kaksiosainen artikkeli Heimo Haiton elämästä julkaistiin Irtolaisen numeroissa 3/2015 ja 4/2015.

Poleemissa 4/2015 paljastettiin (ensimmäistä kertaa?)  Erkki K. Osmonsalon (myöhemmin poliittisen historian professori) osallistuneen elokuussa 1944 SS-päällikön kokoonkutsumaan kokoukseen, jonka "tarkoituksena oli perustaa Suomeen vastarintaliike, joka tarvittaessa suorittaisi vallankaappauksen ja estäisi erillisrauhan solmimisen Neuvostoliiton kanssa." Väitämme-palstalla haastateltiin Marjatta Rahikaista (jota oli haastateltu myös Irtolaisen numerossa 4/2015). Rahikainen tiivisti Pietarin ja Haelsingin yläluokkaisten naisten avioliittomarkkinoiden opit (1800-luvulta?):

Miehen pyydystämisessä tärkeintä oli ennen kaikkea isän asema, johon oletettiin kuuluvan myös varakkuus. Ulkonäeöllä oli paljon merkitystä: aikakauden miesten välisessä kirjeenvaihdossa kiinnitettiin paljon huomioita esimerkiksi8 naisten pukeutumiseen. Naisilta odotettiin keskustelutaitoa, mutta muutoin luonteella ei juurikaan ollut väliä.

Samasta numerosta saa myös oppaan lyhyeen kävelyyn ensimmäisen maailmansodan teemakävelyyn Helsingissä.