Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lappi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lappi. Näytä kaikki tekstit

maanantai 20. tammikuuta 2025

Saamelaiset ja lappalaiset - sanoina

Oheinen lyhyt kappale Maamiehen ystävässä 1/1844 laittoi päässäni palikoita uuteen järjestykseen poikkeuksellisessa määrin. Ensiksi huomioni herätti toteamus, etteivät lappalaiset halua, että heitä kutsutaan lappalaisiksi. Tiedossa oli myös, että he "kuttuvat ittiänsä Sabmelaks". Miksi me sanan saamelainen käyttö on sitten alkanut yleistyä vasta tällä vuosituhannella ja vastaanpyristelijöitä on edelleen?

Hetken ajattelin, että jatkon lause "Lappalaiset tahtovat olla Suomalaisia" viittasi sanan Sabmelaks samankaltaisuuteen suomalaisen kanssa. Ja tämän takia sanaa ei haluttu käyttää. Ehkä näin, ehkä ei. Onhan meillä ruotsalaisille ja virolaisillekin nimi, joka eroaa omastaan.

Miksi sitten kutsuimme kielisukulaisiamme lappalaisiksi? Samaa juurtahan on skandinaavisten kielten lappar eli kyse ei voi olla äärettömän vanhasta nimityksestä. 

Perustietoa löysin Jaakko Häkkisen verkkoartikkelista Keitä olivat lappalaiset? (28.12.2008). 

Sana on siis nuori tulokas kaikissa alueen kielissä. Se on omaksuttu käyttöön siinä vaiheessa kun itämerensuomalaiset ja skandinaaviset kielet olivat jo ainakin alueellisesti selvästi eriytyneitä – se ei siis ole voinut levitä käyttöön ainakaan ennen vuotta 500 jaa. Myös historialliset maininnat ovat melko myöhäisiä: Fundinn Noregr -saga ja Saxo Grammaticus mainitsevat nimityksen 1100-luvun lopulla. Tämä antaa kuitenkin vain rajan, jota ennen sana on levinnyt käyttöön. Karkeasti sanan leviäminen voidaan siis ajoittaa jotakuinkin viikinkiaikaan, ensimmäisen vuosituhannen viimeisille vuosisadoille.

Häkkinen ei pidä internetistä helposti löytyvää yhteyttä suomen kieleen sanaan lape uskottavana selityksenä. Hänestä on todennäköisempää, että kyseessä on skandinaavikauppiaiden saamelaisesta sanasta kääntämä ja levittämä. Omasta mielestäni tämä kuullostaa uskottavalta nimen omaan siksi, että sana oli käytössä myös Pohjois-Venäjällä. 

Etymologinen sanakirja esittää saman saamelaisen alkusanan, mutta myös vaihtoehtoisesti: "toisena selityksenä onkin otettava lukuun alkup. yhteys lappea sanaan (ks. tätä), jolloin vanhin merk. olisi ’syrjäseutu’; tätä oletusta tukevat lukuisat Lappi-aineksiset paikannimet, joilla ei ole välttämättä yhteyttä saamelaisiin." Lappean vastineita on lähisukukielissä, mutta vain osalla on selvästi merkitys syrjäseudusta. Ehkä rannikoilla liikkuneille kauppiaille olisi voitu selittää, että kauempana asuneet olivat lappalaisia ja he olisivat sitten  käyttäneet sanaa Ruotsissa samanlaisesta ryhmästä?

Englanninkielen etymologiasanakirjoista tehty kooste ilmoittaa, että Lapplandin alku tulee jostain haukkumasanasta ja antaa vertailukohdaksi keskiyläsaksan (1100-1500) vähä-älyistä tarkoittavan sanan lappe. Norjan akatemian sanakirja toteaa etymologiasta lyhyesti "todennäköisesti suomesta". Ruotsin SAOB samoin. 

Norjasta puheen ollen, Häkkinen muistuttaa "Toisaalta norjalaiset nykyään käyttävät saamelaisista finni-nimitystä". Myös vuoden 890 paikkeilla tulloin vielä hyvin germaanisella englannin muodolla muistiinkirjoitetussa Ottar Haalogalantilaisen kuvauksessa Jäämeren rannan asutuksesta m.m. "On ðǣm mōrum eardiað Finnas."

Nykypäivään palaten/hypäten, mutta teemassa pysyen, linkitän lopuksi saamelaisaktivin Petra Laitin esseen  Why are we still calling it ”Lapland”? – An essay about calling things by their real names. Ylen uutisen mukaan Petra Laiti avasi keskustelun Lapland-sanan ongelmallisuudesta: mediassa kuohahti.

Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: ,

perjantai 21. kesäkuuta 2024

Paluu Ivalon kultakuumeeseen

Kootessani tietoa Carl August Ekmanista en onnistunut osumaan kunnolliseen Ivalon kultakuumekuvaukseen. Pekka Karungin haastattelema torniolainen värjärimestari Erkki Johansson (s. ~1843) paikkaa vihdoin aukon: 

— Oletteko elänyt koko ikänne Torniossa?

— Melkein, vastaa haastateltavamme, — vaikka olen minä jonkin aikaa oleillut Ruotsissa, Luulajassa ja vähän muuallakin. Niin — ja oleskelinhan minä Lapin suuren kultakuumeen aikana Ivalonjoellakin, hymähtää vaari.

— Ja kovassa kultakuumeessa?

— No — tietysti, naurahtelee mestari Johansson. Silloin, vuonna — 69, potivat kaikki Pohjolan asukkaat kultakuumetta. Minä — niinkuin niin moni muukin torniolainen — riensimme suin päin Lapin kiveliöiden halki tuon himotun joen soraa huuhtomaan.

— Ja kova oli hulina?

— Miehiä oli Ivalossa kuin mutaa — oli läheltä ja kaukaa, muistelee vanhus. Järjestystä valvoi poliisi Ruutikka apulaisineen. Ja tämä sama Ruutikka olikin hirveän vahva mies — oikea jättiläinen sekä kooltaan että voimiltaan. Sunnuntaisin riehaannuttiin voiman mittelöihin. Uusien tulokkaiden kanssa lyötiin huikeita vetoja, joiden kohteena aina oli Ruutikka. Mutta eihän Ruutikkaa kukaan kyennyt voittamaan. Kuin kintaita vain hän paiskeli miehiä tantereeseen ja naureskeli. Muistan senkin, kun kerran kolme vahvaa miestä yhtä aikaa yritti suistaa Ruutikkaa ...

— No — kellistyikö mies viimein?

— Eikö mitä, vastaa haastateltavamme. Ruutikka koppasi äijät kainaloonsa ja kantoi heidät nipussa läheiselle kivelle rauhoittumaan.

— Mitenkä teidän kultapuuhanne sitten onnistuivat?

— Huonosti, kovin huonosti, hymähtää vaari. Eikä siellä tainnut sinä kesänä oikein kunnolla onnistuakaan kuin eräs helsinkiläinen apteekkari, joka oli niin hirmuisen lihava mies — vaikka näin vanhaksi olenkin elänyt, en ole vielä mokomaa kuvatusta nähnyt. Hänellä oli parhaina viikkoina kuusikymmentäkin miestä rännittämässä soraa ja — niin — kultaa tuli kovasti. — Mutta kun kultakuume oli sitten minunkin päästäni haihtunut, jatkaa vanha mestari, palasin takaisin rakkaaseen kotikaupunkiini ja ryhdyin taas hoitamaan omaa värjärinliikettäni.

Kirjoittanut klo 1 kommentti:
Aiheita: , ,

maanantai 20. toukokuuta 2024

Eteläisistä saamelaisista

Historiska museetin ainoa esillä ollut vaihtuva näyttely oli OHTSEDIDH – samiska kulturyttringar i Mellansverige. 

Alkuvaikutelma oli hätkähdyttävä, muttei hyvällä tavalla. Keskellä pienehköä salia, jonka vitriineissä on usein ollut tekstiilejä, oli puoli tusinaa planssia ja yhdessä vitriinissä muutama esine. Planssit olivat alueellisten museoiden tuotantoa eli näyttely on kiertänyt paikasta toiseen. (Myöhemmin huomasin, että tekstit olivat myös verkossa.) Historiska museetin kontribuutio olivat esineet: rumpu, laukun osa ja kaksi lusikkaa.


Esineteksteistä ei käynyt ilmi, miten kolme pientä esinettä oli yhdistetty saamelaisiin. Luulusikat olivat Sigtunasta 1000- tai 1100-luvulta ja muistuttivat ulkomuistista Pirkkalan viikinkiajan löytöjä.

Itse aihe eli saamelaiset suhteellisen etelässä historiallisella ajalla sekä pitäjänlappalais (sockenlappar) -systeemi ovat kiinnostaneet minua kauan, mutta en näyttelytekstien avula saavuttanut ymmärrystä siitä, miksi tilanne Suomen puolella on niin erilainen. Tosin en edes tiedä, missä Suomessa ovat asuneet historiallisen ajan eteläisimmät saamelaiset, sillä toistettu narratiivi on, että suomalaiset "työnsivät" saamelaiset pohjoiseen heti tullessaan (tms.).

Näyttelytekstissä todetaan, että pitäjänlappalaisten alkuperä on "omdiskuterat", mutta ei esitetä keskustelusta kuin yksi puoli. Sen mukaan Mellansverigessä asui viimeistään 1600-luvun puolivälistä paimentolaisina metsäsaamelaisia (suora suomennos, älkää yhdistäkö moderniin suomalaiseen keskusteluun). He elivät rinnan talonpoikaisen väestön kanssa ja tuottivat näille käsitöitä kuten juurista tehtyjä koreja. 

Viranomaiset kuitenkin suhtautuivat liikkuvaan ryhmään nurjasti ja 1600-luvun puolella yritettiin useita pakkomuuttoja. Kuninkaallinen määräys 1720 vaati saamelaisten siirtämistä Lappiin. Taalainmaan saamelaiset lähettivät kuninkaalle vastineen, jossa totesivat syntyneensä läänissä. Kompromissiratkaisuna saamelaiset saivat jäädä lääniin, mutta vain Falunin pohjoispuolelle. Länsi-Norrlannin ja Gävleborgin lääniin saamelaisia sai jäädä pieni määrä, mutta heidän piti asettua paikalleen ja käydä kirkossa. He olivat pitäjänlappalaisia, joille kuului perinteisesti epäpuhtaita tehtäviä kuten hevosten teurastus ja kastrointi.
 
Näin siis näyttelytekstissä, joka perustui tutkimusprojektiin. Toisessa taulussa pisteinä esitellyt "lapp"-nimet antoivat amatöörille käsityksen, että saamelaisten läsnäolo oli alkanut ennen 1600-luvun puoliväliä. Alkupuolta eivät myöskään selventäneet muut taulut, joissa saamelaiset tuntuivat laskeutuneen avaruusaluksesta tarkemmin määrittelemättömänä hetkenä: "Samerna lever i ett stort landområde som sträcker sig från Kolahalvön i Ryssland, norra Finland, norra och mellersta Norges kust- och inland samt i Sverige från norra Dalarna upp till Treriksröset."

Sockenlappar-tutkimusta on viime vuosina tehnyt erityisesti Jonas Monié Nordin (jota ei pidä sekoittaa historiantutkijakaimaansa, joka ei käytä välinimeä tai -kirjainta). Hänen suurelle yleisölle suunnatussa artikkelissaan Så tvingades samerna bort från Mellansverige (2023) todetaan varhaisesta historiasta:
En samisk befolkning fanns långt ner i södra Norge, södra Finland och i Mellansverige. Denna situation kom sannolikt att fortsätta att prägla Skandinavien medeltiden igenom, och när de skriftliga källorna blir fler under slutet av medeltiden och den tidigmoderna tiden, hittar vi spåren av en spridd samisk befolkning långt söder om Sápmis förväntade sydgränser. [...] Från de äldsta kyrkböckerna från 1600-talets Mellansverige finns samiska dopvittnen och faddrar. En del var kringresande och en del sanno­likt fastboende. Vi vet om dem för att de kallas för ”lappar”, ett ord som vid denna tid inte haft den nedsättande klang det kommit att få senare. En del kallas också finnar, inte helt lätt att skilja från befolkningen från rikets östra halva, Finland.

Saman artikkelin mukaan vuonna 1671 annettu kuninkaallinen määräys siitä, että poronhoitoa sai harjoittaa vain  Lapinmailla, oli tarkoitettu pitämään valtakunnan pohjoisin osa asutettuna. Luulisi, että tätä vaikutuksineen on kommentoitu suomalaisessa paikallishistoriallisessa tutkimuksessa, mutta en ole lukenut sitä tarpeeksi. Tosin Nordin toteaa, ettei määräyksellä ollut havaittavaa vaikutusta Mellansverigessä. Vuoden 1720 vahvistuksen jälkeen kuningas sai kolme vasta-anomusta, eikä vain näyttelytekstin yhtä. Näiden perusteella luotu systeemi oli alueellinen, joten siksi Suomessa ei ole vastaavaa.

(Nordinin tieteellisiä artikkeleita ovat esim. Center of Diversity: Sámi in Early Modern Stockholm in the Light of European Colonial Expansion. A Historical Archaeological Approach (2018), Samer i imperiets mitt. Samiskt liv i det tidigmoderna Stockholm – en glömd historia (2018, pdf), Spaces of Resilience and Resistance: Sámi Habitation in Southern and Central Sweden During the Late Medieval and the Early Modern Period (2022) ja Voices of the forests. Eviction, control, and the birth of the ‘Parish Lapp’ system in early modern Sweden (2022, yhdessä Sven Olofssonin kanssa). Hän on myös yksi kirjoittajista tutkimusraportissa Samer i Uppland. Arkeologiska forskningsundersökningar, del 1. Östervåla och Nora. (2022, pdf).)

Nyt siis ymmärrän, miksi "pitäjänlappalaisia" ei ole Suomen puolella. Epäselväksi jää se, mihin perustuu keskiaikaisen asutetun Suomen ulkopuolella liikkuneen porukan etninen luokittelu. Kiinnostaisi lisäksi tietää, onko saamen puhujista mainintoja 1600-luvun tuomiokirjoissa. Sekä moni muu asia. 

Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita:

lauantai 6. helmikuuta 2021

Buori sámi álbmotbeaivvi buohkaide

Käsiteollisuus 5-8/1920
Perinteiseen tapaan saamelaisten kansallispäivän huomiointi opinnäytelistauksella, jonka joukossa on pari muutakin tutkimusjulkaisua. (Edellinen vuonna 2019)

Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: , ,

lauantai 5. syyskuuta 2020

Enontekiöltä Tornioon syksyllä 1808

Gallica
Saksalainen geologi Leopold von Buch tutkimusmatkaili Norjassa ja Ruotsissa vuosina 1806-08 eli juuri ennen Suomen sotaa. Matkastaan kirjoittamansa kirja Reise durch Norwegen und Lappland painettiin Berlinissä 1810 ja käännös englanniksi Lontoossa 1813. Siinä kerrotun mukaan hän ei ollut kiinnostunut nykyisen Suomen Lapista, mutta tuli jokia alas Enontekiöstä Muonion kautta Tornioon syyskuussa 1808. En huomannut kuvauksen kohdalla mitään mainintaa jo käynnissä olleesta sodasta, jossa käytiin samaan aikaan taisteluita Pohjanmaalla

Muoniossa von Buch näki mielestään ison kylän, jossa hänet majatalossa ohjattiin lasi-ikkunoilla varustettuun huoneeseen, jossa sai syödä "maitonsa" hopealusikalla. Näin vaikka vilja ei tällä korkeudella juuri koskaan kypsynyt ja väestö eli perunan varassa.

Von Buch näki suomalaisten edistyksen pysähtyneen Muonioon siksi, että heidän liikaväestönsä oli muuttanut pohjoisemman Lapin sijaan Jäämeren rantaan Norjassa. Saamelaisten ja suomalaisten ero oli hänelle selvä, saamelaiset olivat lyhyitä ja suomalaiset pitkiä. (Nykytiedolla pituuskasvuun vaikuttaa genetiikan lisäksi nautitun ravinnon määrä ja laatu.)

Muonion kirkkoherra Matias Kolström totesi viljasadon epäonnistuvan lähes joka vuosi ja väen elävän pääosin perunoilla ja kalalla. Hänestä von Buch oli onnekas saadessaan matkaa jatkaessaan koskenlaskijakseen Kolarin Juhanin, joka oli kaikkein kokenein.
The two men in the fore-part of the boat have a most frightful appearance. Their fixed looks, their eyes, which seem to start from their sockets, endeavour to read every thought of the pilot, whether they ought to row in the fall more rapidly or more slowly. Their own preservation depends on their correct under standing of the thoughts of the pilot. Every muscle is stretched in the highest degree, and the arms only are in motion. 
Von Buch käyttää koskista kirjoitusasua Eianpaiku ja 30 vuotta myöhemmin paikalla käyneet ranskalaiset Eyanpaïka. Jälkimmäisiin, joiden muita kuvia esittelin sarjassa Matka 1839, kosket tekivät niin suuren vaikutuksen, että niistä on kirjassa Voyages de la Commission scientifique du Nord, en Scandinavie, en Laponie, au Spitzberg et aux Feröe kaksi näkymää.
Köngäksen ruukki samaisessa ranskalaisessa kirjassa
Ennen Torniota pysähdyttiin Köngäksen ruukilla, joka oli aivan muuta kuin ympäristönsä. Jossain sen eteläpuoleisessa kylässä (Tuttila? Pellon paikkeilla?) von Buch näki ensimmäiset kypsät herneet ja samassa paikassa kasvoi naurista ja piparjuurta.

Ylitorniosta matkaa jatkettiin tiellä hevoskyydillä.
I reached Korpikylä at mid-day : the horse and car were quickly changed, and trees, houses, and fields, flew rapidly by. The road was wholly covered with people: they came from the church ; youths and maidens hurrying gaily along, and the old people as venerable as Armenian priests, dressed in a long black talar, or overall, buttoned from the throat downwards, a sulphur-yellow Swedish scarf round the body, and a small black bonnet on the head. A singular dress for a peasant. We imagine we see so many ghosts. They are, however, clean-looking, rich, and prosperous people. About two o'clock I passed the beautiful church of Charles Gustavus, surrounded by large farm houses, and at Frankilä, a short distance from it, I again changed horse and car. They were not in readiness, and yet I no where waited a quarter of an hour, notwithstanding I was never fortunate enough to make myself understood to the people, who speak only Finnish, and not a single word of Swedish. 
Käännöksen alaviitteen mukaan ylitorniolaisten asuista on kuva S. G. Hermelinin kirjassa Special kartor och ritningar till beskrifning öfver Sverige. Jostain syystä siitä on verkkoon käytettävässä formaatissa päätynyt vain karttoja. Tornion kaupunki ei tehnyt saksalaiseen suurta vaikutusta. Kadut ovat päällystämättömiä, rakennukset enimmäkseen vaatimattomia ja kaupunki hiljainen.
There are a number of streets, it is true ; they are generally straight, and intersect one another at right angles. A plan of the town would exhibit it as large and regular. But these streets are not paved ; they have quite the look of so many fields or meadows, they are so grown over with grass. We see few traces of footsteps in them, and carriages only go through the lower principal street. The upper streets are actually barred. The inhabitants have the exclusive right of feeding their own cows on them, and perhaps also of making hay; [...] How-ever, the road from Stockholm to the Bothnian Gulph goes through the market place, and the streets which run from it towards the river-side. In this quarter, therefore, every thing looks better and more respectable. We see several houses two stories high, painted and ornamented; and at the river side the house of M. Carlenius, the merchant, has a most distinguished appearance. All the other houses are merely low huts, and they are situated at a distance from one another; for every hut has generally its little garden beside it, containing flowers, garden stuffs and herbs, and beautiful mountain-ash trees. The life and stir is confined to the landing-place on the banks of the river, and it is soon lost in the empty streets. 
[...] The people seem here, however, to enjoy life comfortably in their own way. They frequently meet together— in the morning at the apothecaries in the market place, at midday in the public-houses, in the afternoon again at the liquor flasks of the apothecary, and in the evening the punch flows in streams in the coffee-house. There is no want there of frequent sallies of joviality and animation. They are beings who are very faintly moved by the convulsions of the world. 
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: , , , ,

torstai 6. helmikuuta 2020

Lapin naiset Englannissa vuonna 1786

Tarina alkaa toukokuussa 1786 Ravensworthin linnasta. Linnaa isännöi 37-vuotias paroni Henry George Liddell, joka oli myöhemmän muistitiedon mukaan hävityn vedon takia lähdössä Lappiin hakemaan Englantiin näytille kaksi naista ja poroja. Yhdessä herrojen Bowes ja Consett kanssa paroni astui 24.5.1786 Shieldsissä kauppalaivaan, joka vei miehet parissa päivässä Göteborgiin. Sieltä jatkettiin maitse Tukholmaan, jossa oltiin 8.6. ja kaupungin katsomisen jälkeen jatkettiin kohti Lappia Uppsalan kautta.

Uppsalan jälkeen yövyttiin Gävlessä 14.6. Seuraava pysähdyspaikka oli Iggesundin ruukki. Täältä englantilaiset löysivät sopivat naiset paluumatkalle, arvatenkin ruukin omistajan avustuksella. Matkan dokumentoinut Matthew Consett kertoo ihmetellen siitä, kuinka helppoa nuoret naiset ja heidän vanhempansakin oli suostutella tuumaan, mutta ei kerro mitään tapahtumien kulusta.

Consett kirjasi naisten nimet "Sigree and Anea". Kiitos ajan ruotsalaisen passibyrokratian ja myöhemmin tehdyn tutkimuksen tiedetään, että he olivat 26- ja 22-vuotiaat sisarukset Anna ja Sigrid Jönsdotter. Heidän isänsä Jöns Andersonin tausta on selvittämättä, mutta eteläisten saamelaisten historiaan perehtynyt Peter Ericson pitää todennäköisenä, että hän oli rannikon saamelainen. Ericson on varma, että Annan ja Sigridin äiti Cicilia Jönsdotter oli saamelainen. Perheelle jäi aikaa valmistella matkaa, sillä englantilaiset jatkoivat matkaa Tornioon. Ainakin piti hakea Njutångerin papilta todistukset.

Keskiyön auringon kokeneet englantilaiset palasivat Iggesundiin 3.7. ja vanhempiensa saattamina Anna ja Sigrid lähtivät ensin kohti Gävleä, jossa piti maaherralta saada passi lailliseen maastalähtöön. Aivan ulkomaalaisten armoille naiset eivät jääneet vaan vedon vaatimia poroja hoitamaan lähti saamelaismies Anders Larsson. Englantilaiset lähtivät kaupungista ennen 8.7. suoritettua passin kirjoitusta eli trio poroineen sai selviytyä kolmessa viikossa Göteborgiin omia teitään.

Englantilaiset saapuivat 29.7. Göteborgiin. Laivansa, jolla saamelaiset ja porot kai myös kuljetettiin, vaikka Consett ei tästä mitään mainitse, joutui odottamaan oikeaa tuulta, kunnes pääsi matkaan 12.8. Tuuli oli sitten todella sopiva ja pian oltiin Englannissa, jossa suunnattiin Ravensworthin linnaan. Sen puistossa Sigrid ja Anna ikuistettiin alla näkyvään kuvaan, joka julkaistiin Consettin matkakertomuksessa.


Consett ei kerro nuorten naisten vaiheista Englannissa juuri mitään. Paitsi, että heitä kävivät katsomassa kaikkien säätyjen ihmiset. Kuinka lähellä tunnelma mahtoi olla myöhempiä ihmiseläintarhoja?

Koko aikaa he eivät olleet aatelisten kotona, sillä 28.8.1786 päivätyssä kirjeessä, joka julkaistiin sanomalehdessä Newcastle Courant 2.9.1786, nimimerkki T. S. kertoo nähneensä naiset tavernassa Newcastlessa. Heitä oli jotenkin mainostettu, sillä T. S. oli mennyt paikan päälle verestämään vanhoja muistoja. Hän kun oli itse ollut elokuussa 1761 paikassa 'Trorian', 150 mailia Torniosta luoteeseen. Nimimerkin takana ollut mies on selvitetty, eikä hän todellisuudessa ollut Lapissa käynyt, mikä selittää kartoilta löytymättömän paikan. Mutta totena voinee ottaa kertomuksensa naisten esiintymisestä ja ehkä myös kirjaamansa laulun säkeistön.
Kymmeniä vuosia myöhemmin runon perusteella Arthur de Capell Brooke julisti naiset saamelaisten sijaan suomalaisiksi. Minun tietoni eteläisestä saamesta 1700-luvulla ovat olemattomat, mutta ensimmäisten säkeiden alusta tulee mieleen ruotsin sanat Och frysen / Så frysen. Mutta Newcastlesta löytyi yllättävän paljon tietoutta Lapista, joten edellä mainittu paikallislehti julkaisi 21.10.1786 kirjeen, jossa moitittiin T. S.:n tekemää käännöstä ja tarjottiin parempaa. Mutta ensimmäinen versio jäi elämään m.m. Consettin kirjaan kopioituna ja oli suosittu vielä kauan sen jälkeen, kun Anna ja Sigrid olivat turvallisesti kotonaan.

Annan ja Sigridin kokemuksesta en tekstihaulla löytänyt tietoa ajan ruotsalaisista sanomalehdistä. Consettin mukaan se ei jäänyt kuitenkaan huomiotta ja paluumatkalla naiset kävivät Tukholmassa tapaamassa kuninkaan veljeä. Mukaansa paronin kustannuksella tehdylle kotimatkalle he olivat saaneet helyjä ja pikkutavaraa sekä 50 puntaa, joka Consettin valuuttamuunnoksen mukaan oli 1250 hopeataalaria tai 3750 kuparitaalaria. Tämä olisi ollut Falunin kaivoksen kirjanpitäjän vuosipalkkaa vastaava summa.

Lähteet:
Kuva
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: , ,

keskiviikko 9. lokakuuta 2019

Avioliiton ikärajat 1700-luvulla

Sukututkijoiden keskustelufoorumeilla on vuosien varrella tietenkin kysytty ja vastattu moneen kertaan avioliiton alaikärajaan, mutta en muista koskaan nähneeni niin perusteellista esitystä kuin lehdessä Aika 9/1915. Se kuitenkin rajoittuu miehiin, joten jää hieman täydennettävää.
Miehen naimaikää koskeva pääsääntö on 1734 vuoden lain Naimiskaaren 1 1. 6 §:ssä, jossa säädetään, että mies ei saa mennä avioliittoon ennenkuin on täyttänyt yksikolmatta vuotta, jollei kuningas katso kohtuulliseksi siihen lupaa antaa.
Pykälä kuuluu "Mies eli waimo ei mahda awioskäskyyn itzens andaa, ennen cuin mies on täyttänyt yxicolmattakymmendä, ja" Eli naisen pitää olla 15 vuotta täyttänyt eikä tässä tahtunut muutosta ennen 1900-lukua. Ainakaan tarinan mukaan 14-vuotias neito ei avioliittoa saanut solmittua.
Tästä säännöksestä myönnettiin kuitenkin pian sen säätämisen jälkeen poikkeuksia. Niinpä "luku- ja kristillisyydentaidon sekä jumalisuuden harjoitusten edistämiseksi" myönnettiin kuninkaallisessa kirjeessä helmikuun 15 p:ltä 1745 Lapin miehelle oikeus mennä naimisiin 17 vuotta täytettyään, jos hän oli "oppinut välttävästi lukemaan kirjaa ja käsittämään tarpeellisimmat kristinopin kappaleet".
Gabriella Nordinin väitöskirjasta Äktenskap i Sápmi: Giftermålsmönster och etnisk komplexitet i kolonisationens tidevarv, 1722-1895 selviää, että alkuperäinen ilmaisu oli lapp-yngling. Nordin on kerännyt Pohjois-Ruotsin avioliitoista osapuolten iät ja vuodesta 1746 noin 5-6% sulhasista oli alle 21-vuotias solmiessaan ensimmäistä avioliittoaan.
Kun kuninkaalle kävi ylen rasittavaksi käsitellä yhteisen kansan hakemuksia naimisiin pääsemisestä ennen laissa määrättyä ikää, säädettiin asetuksessa maaliskuun 18 p:ltä 1748, että rahvaan hakemukset saada mennä avioliittoon ennen laissa määrätyn ijän täyttämistä olivat ilmoitettavat kihlakunnanoikeuksissa, joiden tuli ne heti samoissa käräjissä päättää sillä tavalla, että sellaisia avioliittoja ei saanut kieltää silloin kun Suomessa asuva alaikäinen oli täyttänyt kahdeksantoista vuotta ja hänellä myöskin oli jokin tilanosa tahi torpanpaikka viljeltävänään ja asuttavanaan.
Kun valtiosäädyt pyysivät lisähelpoitusta alaikäisten naimisiin menemisen suhteen, niin selitti kuningas asetuksella joulukuun 8 p:ltä 1756, että alaikäisten avioliitot ovat, ilman edelläkäypää tutkimusta kihlakunnanoikeudessa, sallittavat, kun nuorukainen on täyttänyt kahdeksantoista vuotta ja on jossakin vakinaisessa vuosipalveluksessa taikka harjoittaa käsityötä tai muuta ammattia.
Käytännön ongelmista
Mainittujen meillä vielä voimassa olevien asetusten tulkinta on käytännössä johtanut varsin ristiriitaisiin tuloksiin. 1748 v. asetus on selvä siinä kohden, että se koskee vain rahvaan nuorukaisia, joten sen määräyksien ulkopuolelle jäävät kaikki kaupunkilaiset sekä n. s. säätyläiset maalla. 1756 v. asetuksen ovat toiset katsoneet poistavan vain ne 1748 v. asetuksen määräykset, joiden mukaan avioliittoon pääsemisen edellytyksenä oli tilanosan tahi torpanpaikan viljeleminen ja asuminen sekä kihlakunnanoikeuden suostumus, kun taas toiset ovat katsoneet asetuksen määräysten ulottuvan kaupunkilaisiinkin ja säätyläisiin maalla. Tätä jälkimäistä tulkintaa vastaan on; varsinkin lakimiesten taholta huomautettu, että laissa lausuttu sääntö miehen naimaijästä sen mukaan olisi menettänyt kaiken merkityksensä ja väitetty, ettei sellaista ole tarkoitettukaan, koska NK 1 1. 6 § edelleen jätettiin muuttamattomana voimaansa.
Tosiasia kuitenkin on, että sangen useissa seurakunnissa on 1756 v. asetusta sovellutettu kaupunkilaisiin, vieläpä muutamissa seurakunnissa säätyläishenkilöihinkin. 1756 v. asetuksen määräystä vakinaisesta vuosipalveluksesta on myös tulkittu eri tavalla. Toisinaan on avioliittoon pyrkivältä nuorukaiselta vaadittu todistus, että hän on sitoutunut vuosipalvelukseen aina 21 ikään asti, mutta on toisaalta, taaskin lakimiesten taholta, esitetty, että ehto täytetään, kunhan vain nuorukainen kuulutusta otettaessa on vuosipalveluksessa. Joskus lienee käytännössä menty niinkin pitkälle, että kaupunkilaisnuorukaiset ovat lyhyeksi aikaa muuttaneet maalle ja hankkineet todistuksen vuosipalvelukseen sitoutumisesta, mutta sitten heti avioliiton päättämisen jälkeen siirtyneet takaisin kaupunkiin. Käsityön ja ammatin harjoittajalla taas ovat toiset ymmärtäneet itsenäistä käsityöläistä, toiset taas ovat lukeneet tähän luokkaan kuuluviksi kaikki kättensä työstä elävät, kunhan he vain eivät ole irtolaisasetuksen alaisia.
Kuva Välskärin kertomusten kuvitusta.

Tajusin vasta julkaisun jälkeen jutun jääneen kesken. Kirjoitin jälkikirjoituksen.
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: , , ,

tiistai 6. elokuuta 2019

Lapinhulluus vuosimallia 1886


Tammerfors Aftonbladin 6.4.1886 kertomaa lainaten Hämäläisessä 21.4.1886 kerrottiin, että
Lähellä Tamperetta on eräällä rautatatieasemalla asunut isomman osan talvea englantilainen, Mr. K. joka jo useampia vuosia on kesä aikoina oleskellut Suomessa, enimmästään Lapissa, jossa hän on kalastanut lohia, ammuskellut vesilintuja j. n. e. Talveksi on hän tavallisesti, palainnut kotimaahansa. 
Tänä talvena päätti jäädä tänne, koska ilma täällä oli hänen mielestänsä terveellisempää. Talvi kuluikin häneltä hauskasti, eikä häntä paljon vaivannut englantilaisten tavallinen pernatauti, "spleen".
Mutta kevään tullessa heräsi hänessä halu pohjoiseen. Jo kaksi kuukautta sitten rupesi hän valmistelemaan matkaansa sinne. Hän tilasi sokeria, teetä ja säilytteitä Helsingistä, kalanpyydyksensä ja metsästys neuvonsa y. m. Ja koska hänellä Lapinmaassa oli vene, jonka hän tahtoi siirtää Enontekiäisistä Muonionniskaan, osti hän sitä varten kaksi hevosta. Ja koska hevoset tarvitsivät hoitajan pestasi hän myöskin rengin. 
Tämä osui kuitenkin olemaan yhtä omituinen ja itsepäinen kuin herrakin. Sen vuoksi tapahtui, kun Mr K. oli saanut kamsunsa kuormaan ja oli valmis lähtemään pitkälle matkallensa, että hän riitauntui rengin kanssa kuorman käyttämisestä ja hevosten valjastamisesta. Ja kun ei kumpikaan luopunut mielipiteestään, tuli ero herran ja palvelian välillä. 
Mr K. päätti lähteä yksin matkalle. Hän köytti nyt kuorman oman päänsä jälkeen, valjasti toisen hevosen reen eteen ja sitoi toisen reen taka — ja läksi.
Muuta tietoa ei ole hänen matkastansa vielä saapunut, kuin että hän kirjeessä Myllymäen asemalta on päivitellyt sitä, että hänen kuormansa on kaatunut ja kaksi säkillistä kuivia leipiä pilauntunut. Leivät oli hän leiponut emännän kanssa siinä talossa, jossa hän talven oli asunut - että hevosilla olisi jotain kuormaa. Sen pituinen se.
Kuvitus A. Federley, kansikuva Finlandia vuosikirjasta 1920-21
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: ,

maanantai 29. heinäkuuta 2019

Kultaa huuhtonut apteekkari

Åbo akademin digitoimiin pienpainatteisiin kuuluu vuodelta 1886  Den sjuttioårige ynglingen Carl August Ekman (pdf). Nuorukaiseksi kutsuttu vanhus ei vaikuta pönöttäjältä, joten innostuin avaamaan vihkosen, josta selvisi, että
I Trivialskolan var han redan en bjesse,
Ty att slåss med "kissorna" var hans största intresse;
Ja, den lär icke ha tackat just för attacken,
Som utaf Ekman sig fick en smula på fracken.
Nimettömäksi jäävä runomuotoisen elämäkerran kirjoittaja lienee siis tuntenut Ekmanin jo kouluvuosista asti tai sitten taistelu kissojen (lyseolaiset) kanssa oli usein toistettu tarina. Suorasanaisesti elämästään kerrottiin merkkipäivänsä kunniaksi viisi vuotta myöhemmin lehdessä Lördagsqvällen 10/1891 oheisen kuvan kera.

Ekman kuoli 24.2.1902. Päivälehdessä päivää myöhemmin julkaistussa muistokirjoituksessa todistetaan, että "Leikillisyytensä ja hyväsydämisyytensä vuoksi oli vainaja laajoissa piireissä suosittu". Virallisen lehden versiosta persoonallisuuden kuvaus puuttuu, mutta sen tekstissä Ekmanin väitetään syntyneen Helsingissä, jonka kastetuista häntä ei kuitenkaan päivämäärällä 8.3.1816 löydy. Mahdollisesti kastettiin Viaporissa, josta harmillisesti olisi edellisen vuoden lista, mutta ei tätä. Elinaikanaan julkaistujen lehtien mukaan Ekmanin isä oli elintarvikekauppias.

Nykyisessä verkkosisällössä Ekman on helposti löydettävissä vain Annankadun pitkäikäisen apteekin perustajana. SWL:n sanojen mukaan "käytyään täkäläisen triviaalikoulun, antautui vainaja apteekkialalle, suoritti proviisoritutkinnon 1845 ja sai oikeuden apteekin perustamiseen Viaporiin 1846. Kun englantilaisten pommitus hävitti hänen apteekkinsa Viaporissa, sai hän oikeuden perustaa kuudennen apteekin Helsinkiin, joka avattiin 1862." Väliin jäi Viaporia edeltäneet vaiheet Tampereella ja Pietarissa.

Muistokirjoitus ei myöskään kerro, että apteekin pito Annankadulla päättyi konkurssiin, vaan toteaa, että 7 vuotta myöhemmin apteekin myytyään "alkoi vainaja harrastaa kullan etsintää Lapissa ja oleskeli suurimman kultahuuhtomon johtajana Lapinmaassa vuonna 1870-1872". Vuodet ovat Lapin kultaryntäyksen ja Wikipedian mukaan vuonna 1871 kullanetsijöitä oli 500.
Sen han vid Ivalojokis stränder arbetat
Och några klimpar af ädla guldet framletat
Han vände åter till gamla födelsestaden
Och blef omtalad - ja. det är sant - uti bladen
En tiedän mihin lehtiin runoilija viittaa. Hakemalla Ekmania ja Ivalojokea löydän vain mainintoja lavantautiepidemiasta, jonka aikana Ekmanin apteekkarin tiedoista ja taidoista oli hyötyä. Suomen kuvalehdissä 2&3/1873 julkaistiin kirjoitus Pari kesää Ivalojoella, jonka alaviitteessä todetaan, että "Tämä juttu on tehty apteekari Ekman'in hyväntahtoisesti antamain kertomusten mukaan. Kuvasta saan kiittää herra Lihr'iä". Kuva on tämä:
Lapin kuumeen laskettua
Vuodesta 1873 oli vainaja kuolemaansa saakka Helsingin anniskeluyhtiön tarkastajana, ollen sen ohella tarkastajana parissa muussa väkiviinatehtaassa täällä. Kaupungin vaivaishoitohallituksen jäsenenä oli vainaja 9 vuotta; täkäläisen vapaaehtoisen palosammutuskunnan perustajia oli hän niinikään, kuuluen sen toimikuntaan aina vuodesta 1866 ja ollen sen vartijaosaston päällikkönä kuolemaansa saakka.
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: , , , ,

keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Buori sámi álbmotbeaivvi buohkaide

Kuvan pariskunta kirjasta Under the Rays of the Aurora Borealis: in the land of the Lapps and Kvæns on kuvatekstin mukaan hääpari, joten ajattelin heidän olevan sopivan juhlavasti pukeutuneita myös saamelaisten kansallispäivään. En voi väittää, että olisin sitä blogissa joka vuosi noteerannut, mutta ei tämä ihan ensimmäinen linkkipläjäys saamelaisista ja historiastaan täällä ole. (Ks. aihetunniste Lappi)

Tieteellisiä artikkeleita, opinnäytteitä ja sen sellaista
Videoita:
Kirjoittanut klo 1 kommentti:
Aiheita: ,

maanantai 23. heinäkuuta 2018

AS16: Lapin maakuntamuseossa

Lopetin päiväni Rovaniemellä Artikumissa, jossa on Lapin maakuntamuseo. Aloitin sisääntulokerroksesta eli yläkerrasta, jossa käsittääkseni oli vaihtuvia näyttelyjä. Umpiovissa luki vain "näyttelyt", mikä oli erikoinen eikä kovin kutsuva ratkaisu.

Taideäänin varustetut luontovalokuvat eivät kiinnostaneet, mytta Petsamon aika osana Suomea kylläkin. Ja taas löytyi aukkoja omista tiedoista ja myös näyttelyn esityksestä. Ortodoksinen luostari "siirtyi Suomen valtiolle, joka määräsi osan luostarin kiinteistöistä muuhun käyttöön. Vaikea paikka oli Alaluostarin kirkon siirtyminen luterilaiselle seurakunnalle." Kai jollain kommervenkillä laillista, mutta kuullostaa aika törkeältä. Ja miksi sisäministeriö huolehti luterilaisten kirkkotilanteesta?

Luterilaisten väestöosuuden kasvu näyttelyteksteissä mainittiin, mutta en löytänyt absoluuttisia väestömääriä ja oletettavasti merkittäviä muuttomääriä mistään kohtaa. "Petsamossa puhuttiin useita kieliä, joista huomattavimmat olivat suomi, karjala, koltansaame ja venäjä." Huomattavimmat Suomen hallintakauden alussa vai sen lopussa? Rohkenen epäillä, että opetus perustamissa 7 kansakoulussa ei ollut monikielistä.

Alakerrasta löytyi perusnäyttely, jonka pahaksi onneksi aloitin päästä, jossa näyttelyä esittelevä pömpeli oli rikki. Ehdin sitten kiertää koko näyttelyn, ennen kuin hahmotin sen kolmijakoisen perusrakenteen. Yksi osa Ylä-Lappia eli saamelaisia, yksi Perä-Pohjolaa eli kalastusta ja maataloutta ja yksi Rovaniemeä sota-aikaa painottaen. Kaikkien kolmen takaseinällä oli arkeologisia löytöjä.

Kokonaisuus oli tyyliä "valitut palat" eikä varsinaisesti tarjonnut lisäymmärrystä alueen historiasta ja elämästä. Ylä-Lapin kohdalla esineteksteissä ei ollut tietoa ajoituksista eikä muistaakseni lokaatioistakaan.
Hämmentävästi näyttelyn aloittavasta pukuparista löysin vain tekijän äänellä kirjoitetun tekstin enkä mitään "faktaa". Voi kyllä olla, että en huomannut kaikkea, sillä vasta blogiin kuvia valitessani näin, että pukuparin takana olevissa vitriineissä oli laatikoita, jotka olisivat ehkä auenneet.

Johanna Metsäpelto totesi , että "Erityisesti dioramat on hienot." Niitä oli runsaasti arkeologiarivissä, mikä useimmissa tapauksissa avitti ymmärrystä. Sen sijaan toivon, että avokota ei jätä joillekin kävijöille aivan väärää kuvaa Lapin asumisratkaisuista.
Arkeologiaosuuden ymmärtämiseen kaipasin karttakuvia kun Lapin paikannimet eivät mitään sano minulle juuri mitään.

Kuten Pudasjärvellä, täälläkin oli suksen palanen. Sen kaunis nauhakoristelu ei valaistuksessa tarttunut kuvaani. Ajoitus jäi epäselväksi, vaikka kyseessä olisi ollut esinetekstissä mainittu Sallasta löydetty "Suomen vanhin" suksi.

Rovaniemeltä on löytynyt tämä lempparisolkityyppiäni edustava kansainvaellusaikaan ajoitettu kappale.
Sitä kutsuttiin nyt reliefisoljeksi, kun Levänlahtiseminaarissa käytettiin sanaa selkänappisolki. Kai puhuttiin jotain levinnäisyydestä ja löydöistä, mutta tuli yllätyksenä, että Suomessa on näin hieno kappale. Esinetekstissä arveltiin päätyneen Ounasjoen Alajärven törmälle Norjasta. Pari löytöä tunnetaan myös Ruotsin Helsinglandista.

Rovaniemestä opin päivän aikana sen, että täällä on joki ja itse asiassa kaksikin. Aamulla kaupungin synty oli vielä täysin mysteeri kun kuvittelin sen olevn täysin kuivalla maalla! Matkailu avartaa... Yksi arkeologiaosuuden pienoismalleista kuvasi Rovaniemen Ylikylää, jossa viljeltiin maata viimeistään 1000-1200 -luvuilta.

Olivatko he sitten "ensimmäisiä asukkaita" kuten Perä-Pohjalan osuudessa 1700-luvun "uudisasutuksesta" kerrottiin? Sana asukas rajattuna "pysyvään" asutukseen  on  hankala, mutta tavanomainen Suomen historian esityksissä. Kuitenkin olemassa (tämän museon arkeologiaosuuden mukaan) pohjoisen paikkoja, joissa on aineistoa lähes 3000 vuoden ajalta. Aika pysyvää, vaikka sitten kesät ja talvet oleskeltaisiinkin eri paikoissa.
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: , ,

tiistai 6. helmikuuta 2018

Tapahtui pohjoisessa

Tiina Raevaara totesi blogitekstissään toukokuussa 2013: "Meille ei ole ongelma puhua muualla maailmassa tapahtuneesta ihmissyönnistä, juuri sellaisesta, jota vaikkapa eksoottinen fore-kansa harjoitti kaukaisella Uuden-Guinean saarella." Mutta kun bloginpitäjä etsii varastoistaan saamelaisten kansallispäiväksi sopivaa aihetta ja löytää ihmissyöntiä käsittelevän suomalaisen oikeustapauksen 1700-luvulla, hän on ongelman edessä.

Onko eettistä jakaa tietoa? Kun se koskee (mahdollisesti tai todennäköisesti) kansallisen vähemmistön jäsentä. Jonka sukua on edelleen elossa tai ainakin sukunimi käytössä. Onko eettistä jättää mainitsematta, kun blogin tarkoituksena on kertoa kaikesta siitä mitä entisajan elämään kuului? Onko epäeettistä, kun teksti saisi mahdollisesti enemmän yleisöä kuin muut tässä liikennevirraltaan kuihtuvassa blogissa? Ja voisi hyvinkin tulla toimituksi valtamediaan, joka muotoilisi juttunsa kärjekkäämmin kuin minä.

Vaikka julkaisisin jutun ilman henkilönimeä, siinä olisi niin paljon tunnistetietoa, että nimi olisi löydettävissä. Tämä oli yksi ongelmista, jota mietin lukiessani viime syksynä uutuuskirjaa Historiantutkimuksen etiikka. Ja jolle pääsin nauramaan Ihan Oikeiden Historiantutkijoiden kanssa lounaskeskustelussa. Että etiikka tekisi mahdottomaksi antaa tarkkoja lähdeviitteitä. Nyt ei naurata. Eikä ole kyse tutkimuksesta vaan blogintäytteestä.

Kysyin kavereilta Facebookissa "Oikeustapaus kannibalismista 1700-luvulla. Blogiainesta vai ei?" ja sain ensimmäisiksi vastauksiksi
  • "Totta kai"
  • "Tietysti on. Varsinainen click-bait".
  • "Ilman muuta!"
  • "Ehdottomasti!"
  • "Kuulostaa herkulliselta!"
Olen eri mieltä. Kerran oli isä, joka nälkäänsä söi kahden lapsensa ruumiita. Selvisi hengissä ja tunnusti tekonsa. Ei enempää kerrottavaa.

Kirjoittanut klo 2 kommenttia:
Aiheita: , ,

torstai 2. marraskuuta 2017

Lapin arkeologiasta kuultua

Eilen olin pitkästä aikaa SMMY:n kuukausikokouksessa, jossa Petri Halinen puhui Lapin arkeologiasta. Esitys oli todella mielenkiintoinen ja tuntui uudelta tiedolta, vaikka mieleeni tuli, että olin pari vuotta sitten kuullut Eero Muurimäen esityksiä samalta alueelta. Kotiin päästyäni tarkistin (tästä ja tästä), että tuolloin oli päällimmäiseksi jäänyt käsitys "ajallisia ja alueellisia aukkoja löydöissä".

Halinen puhui ehkä lyhyemmästä ajanjaksosta, joka kuullosti varsin aukottomalta sekä ajallisesti että alueellisesti. Tulisijoina käytettyjä suorakaiteisia kivilatomuksia on löytynyt tuhannen kilometrin pituiselta alueelta Trondheimin paikkeilta Kuolan puolelle. Latomuksien muoto on aina olennaisesti sama, sijainti samantyyppisessä paikassa ja esinelöydöt ympäristöstä samantapaisia. Tämä yhtenäinen kulttuurialue on ollut olemassa vuosivälillä 700-1300.

Vuoden 1200 paikkeilla kätketyt hopeakorut Inarinjärven Nanguniemestä.
Kuva Haverinen Markku/Museovirasto CC BY 4.0
Samoihin aikoihin tiedetään jo/viimestään uhratun seidoilla. Halinen ei puhunut kielestä tai etnisyydestä, joista arkeologia ei mitään tiedäkään. Omasta uteliaisuudestani luin luotettavan oloiselta verkkosivulta, että saamen eri kielien synty on ajoitettu vuoden 800 paikkeille eli yhtenäisyyden lisäksi on syntynyt erityisyyttä..

Ennen vuotta 700 asuinpaikat olivat (tavanomaisemmin) olleet suurten vesistöjen äärellä, mutta kivilatomusten lähellä on ollut vain pieniä lampia ja soita. Itselleni muuton selitykseksi tuli ensimmäisenä mieleen vettä myöten tulleet väistettävät vieraat, mutta Halisen mukaan uudessa ympäristössä löytyi paremmin ravintoa juuri kesytetyille poroille.

Kesytetyistä poroista huolimatta Halinen kutsui tätä kivilatomuksien kulttuurin porukkaa metsästäjiksi, jotka "syrjäytti" "suurporonhoito", joka levisi "pakettina" vasta 1500- ja 1600-luvuilla. Tämä vaihe ja sen todisteet jäivät minulle hieman epäselviksi, samoin kuin Nukkumajoen melko perusteellisesti tutkitut turvekodat. Jälkimmäisistä voi lukea tästä.

Linkittämälläni sivulla on kuva keskieurooppalaisista veitsistä, jotka Nukkumajoella kaivanut Christian Carpelan nosti esiin yleisökeskustelussa. Hän totesi, että niitä oli löytynyt kaivaustensa aikaan myös Helsingin Vanhastakaupungista ja että samoja veitsiä löytyy edelleen joka puolelta. Menneisyyden ihmiset (kuten mekin) elivät kokonaisuudessa, jossa oli paljon yhteistä. Mitään aluetta ei siis voi unohtaa tai ohittaa.
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: ,

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Puhtaaksi pesty lastenkoti

Pari viikkoa sitten olin kuuntelemassa paneelikeskustelua Suomi 100: vaiennetut historiat, jossa saamelaisten ja romanien edustajat kertoivat kokevansa, ettei heidän historiansa ole esillä koulussa eikä muuallakaan. Ja että kokemiaan vääryyksiä ei esitetä valkoiseksi (syyttömäksi) puhdistetussa Suomen historiassa. En oikein uskaltanut kirjoittaa keskustelusta, kun en muistanut mitä koulukirjoissani oli ja miten esimerkiksi sain tietää Lapin koulukodeista.

Mutta kirjoitanpa lukukokemuksesta tältä aamulta, kun heti herättyäni selailin FB:n syötettä kännykästä. Minut pysäytti ja nosti sängystä Yle Historian päivitys, joka nyt tietokoneelta näyttää tältä
Alla olevassa Vapriikin kokoelmien kuvassa, johon Finnassa ei tarjota käyttöoikeuksia, mutta Yle on ne varmaankin hankkinut, lapset seisovat rivissä. Ilmeisesti kuva on herättänyt sympatiat, sillä useat kommentit ovat monitulkintaisia sydämiä. Päivitys oli ensimmäisen 12 tunnin aikana saanut 283 reaktiota, joista vain 26 edusti surua. Päivitystä oli jaettu 60 kertaa, ties millä mielellä.
Hyvä esimerkki historian tarpeellisuudesta? Mitä tekstistä sitten opimme? Että pelastava enkeli hankki tiettömien taipaleiden takaa rakennuksen, johon asutetut lapset retkeilivät ja kalastivat. Ja saivat vielä Yhdysvalloista lahjojakin. Päivitykseen linkitetty artikkeli vuodelta 2010 on itse asiassa sama teksti otsikolla Riutula - maailman pohjoisin lastenkoti.

Koskettavan kuvan lisäksi Finnasta löytyy artikkeliviite Riutulan lastenkoti ja saamelaislasten suomalaistaminen Inarissa 1900-luvun alussa. Sitä ei pääse lukemaan verkossa, mutta Veli-Pekka Lehtola on jakanut pdf:nä kirjansa Saamelaiset suomalaiset - kohtaamisia 1896-1953, jonka sivulla 97 on otsikko Lastenkoti ja suomalaisuus ja teksti alkaa
”Riutula on muuten yksi suomalaistuttamisen pääpesäpaikkoja! – Riutula, sinä saat lappalaisvereni riutumaan suonissani! Ja jos minun olisi valta, niin heti minä ovesi kiinni naulaisin, ettet heimoni tuhoamista enää pidemmälle saisi jatkaa! Muddusjärven ’seidat’ sinut tuhotkoot! – Jo silloin jotakin aavistin – aavistus myöhemmin tietoisuudeksi tuli – että jotakin hävitystyötä, tosin ’jalosti’, tuossa laitoksessa toimitettiin.
Yhdestä sivusta syntyy aivan toinen kuva kuin Ylen jutusta. Mielenkiintoisempi ja sellainen, jota lukiossa (tai aiemmin) tosiaan kannattaisi kertoa.

Jo viisitoista vuotta lastenkodin perustamisen jälkeen Vihtori Lähde kirjoitti Opettajain lehdessä 34/1920
Mutta nyt on kumminkin niin laita, että Riutulaan sieltä ja täältä Lapin tunturien kupeilta haalitut lappalaislapset, joihin kotien ja omakansallisen ympäristön vaikutus ei siellä vastapainoksi ulotu, siten pakotetaan juuri Riutulassa vieraantumaan kansallisuudestaan ja äidinkielestään.
Sotien aikaan Riutulassa ollut toteaa, että "Minä ajattelen sitä Riutulaa keskitysleirinä".

1970-luvusta Ylen oma ohjelmaesittely sanoo, että
Koulun ja asuntolan suomalainen työväki välitti pienille koulutulokkaille omaa kieltään ja kulttuuriaan. Saamen kielen puhumista rajoitettiin tunneilla ja välitunneilla, ja asuntolassakin varottiin kielen käyttämistä henkilökunnan kuullen.
Mutta näistä kokemuksista ei mahtunut sanaakaan verkkoartikkeliin, jota oli päivitetty vuonna 2013 eli asuntolakokemuksista kertovan elokuvan Suomi tuli Saamenmaahan julkaisun jälkeen. Tärkeämpää kertoa joululahjoista kuin kielen ja kulttuurin hävittämisestä.
Kirjoittanut klo 3 kommenttia:
Aiheita:

lauantai 12. elokuuta 2017

Lapista tutkimusta ja muuta


1) Kuva on kirjasta The world described in easy verse (1822). Lapin asukkaita kuvaava runo alkaa nykysilmin hieman epäkorrektisti
Of stature small is this ill-favour'd race,
Simple in manners, and uncouth in face.
So honest, that no bolt secures their door,
Brave, though averse to war, and kind though poor.
2) Saamelaisten sukututkimuksen haasteista sain tuntua Gudrun Norstedtin esitelmästä Lappskattelanden och deras innehavare

3) Tiedeverkkolehdessä Politiikasta Rauna Kuokkanen vastasi kysymykseen "Miksi Saami ei ole maa vaikka Suomi on?"

4) Antroblogissa julkaistiin Petra Rautiaisen kirjoitus Köyhät, kurjat ja eksoottiset. Imagen blogeissa Kukka Rannan kirjoitus Miksi suomalaiset leimaavat saamelaisia?

5) Tutkimusjulkaisuja, graduja ja väitöskirjoja:
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: ,

lauantai 6. helmikuuta 2016

Saamelaisista ja Lapista tutkimusta


Saamelaisten kansallispäivän kunniaksi tuoretta ja/tai äskettäin löytynyttä tutkimusta. Aloituskuva Uudesta Kuvalehdestä 3/1894. Lopetuskuvana "Lähtö Hetasta" kirjasta "Under Nordlysets Straaler. Skildringer fra Lappernes Land" (British Library, Flickr Commons).
Ja valmistumassa on Francis Joyn väitöskirja taiteen ja shamanismin suhteesta saamelaiskulttuurissa esihistoriasta 1600- ja 1700-lukujen kautta nyky-yhteiskuntaan.

Lisäksi Saamelaismuseo Siida on julkaissut raportin hankkeesta, jonka tavoitteena oli palauttaa kadonnutta käsityötaitoa ja dokumentoida erinteisen kolttasaamelaisen juuriommellun veneen tutkimus- ja rakennusvaiheet sekä vielä olemassa olevat kolttasaamelaisten muistijäljet veneen valmistamisesta ja käytöstä.

Lapin maakuntamuseon lehti Raito on luettavissa verkossa vuodesta 2001 alkaen. Avaamani vuoden 2004 numeron perusteella sisältö hyvin "asiallista".

Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: , ,

torstai 21. tammikuuta 2016

Saamelaisten keskiaika ja Vaasa-suvun kuninkaat

Jatkoin tänään viime viikolla aloittamiani työväenopiston luentosarjojen kuunteluja.

Edelleen tuntui vaikealta saada otetta saamelaisista, joita Muurimäki käsitteli nyt viikinki- ja keskiajan arkeologisten löytöjen kautta. Kuulin ensimmäistä kertaa louhikkohaudoista, joihin tehtiin ruumishautauksia, erityisesti 900-luvulta eteenpäin Pohjois-Norjan rannikolla ja muutamissa muissa Norjan osissa. Uutta oli myös Norjasta ja Suomesta tunnetut hopeakätköt, joissa on kaikissa samantapainen esineistö ja joiden uskotaan olevan rajamerkkejä. Eksoottista oli erityisesti se, että samaan muottiin osuu Halikon hopea-aarre.

Kovasti tuntui olevan ajallisia ja alueellisia aukkoja löydöissä. Montako erilaista saamenkieltä käyttävää kulttuuria, milloin ja millä alueella jäi mietityttämään.

Seppo Aalto vieritti Ruotsin hallitsija- ja osin hallintohistorian 1400-luvun alusta Kuningatar Kristiinaan. Kaiken olisi tietenkin pitänyt olla tuttua jo koulukirjoista tms. mutta aukkoja ja epäjärjestystä muististani löytyi useammasta kohdasta. Onneksi sitä vähemmän mitä pidemmälle ajassa päästiin.

Aalto promosi nyt ja edellisellä kerralla Severin Falkmanin maalausta Karl Knutson Bonde på väg från Viborgs slott till kungavalet i Stockholm 1448 ( 1886). Näköjään Ateneumin kokoelmissa eli laadukasta digikuvaa ei ole käytettävissä. Luulisin, että olisin joskus nähnyt alkuperäisenä, mutta ei ole kyllä mitään muistikuvaa. Presidentinlinnassa, jossa en ole ollut, mutta jonka taulut olivat Ateneumissa pari vuotta sitten esillä? Niin, ja taulussa kuvatun tilanteen merkitys oli yksi edellä mainittuja aukkoja.

Toisin kuin nuijasota, joten kuvitukseksi Velikullasta 26/1901 sen päähahmoja, kuten ne tuolloin Helsingin näyttämöllä nähtiin. Molemmat ukkelit muuten esivanhempieni lähisukulaisia.


Onko tosiaan niin, että jos ruissato kaskipellolla epäonnistui, niin ohra todennäköisesti menestyi pellolla? En ole moista väitettä ennen kuullut?
Kirjoittanut klo 1 kommentti:
Aiheita: ,

perjantai 15. tammikuuta 2016

Saamelaisten esihistoriaa ja keskiajan kuninkaita

Eli miten vietin eilen illalla kolme tuntia työväenopiston Opistotalolla.

Eero Muurimäen esitelmä saamelaisten kieli- ja esihistoriasta (Saamelaiset H161507) veti salin niin täyteen, että tuolit loppuivat. Kielihistorian teorioissa en pysynyt kärryillä, mutta tuli selväksi, että täällä pohjoisessakaan ei ollut mitään tyhjiötä, jonka suomalais-ugrilaisia kieliä puhuvat olisivat voineet täyttää vaan kieliä on vaihdettu tai entiset asujat ajettu pois tai tapettu.


Arkeologiassa viikinkiajan staalopaikat, joita saamelaiset eivät (?) pidä ominaan, olivat jotain ihan uutta, mutta yleinen löydöttömyys ei yllättänyt. Metsien kulttuuriperinnöstä jäi fiilis, että saamelaista jäämistöä oli melko vähän. Mutta sitä on nyt sentään Suomessa inventoitu, Ruotsissa otsikko kuului marraskuussa 2015 Samiska fornlämningar riskerar att försvinna nimen omaan siksi, että inventointia ei ole tehty. (Toinen ruotsalainen radiojuttu kertoi saamelaisista, jotka asuivat keskisessä Ruotsissa vielä 1700-luvulla. Mitään vastaavaa ei Suomessa?)

Muurimäen mukaan aiheessa on "huono kirjallisuustilanne". Kielihistorian osalta hän viittasi Jaakko Häkkisen artikkeleihin Muinaistutkijassa 1&2/2010. Arkeologiasta mainitsi englanninkielisen kirjan, jota ei suositellut helppolukuiseksi. Hän ei maininnut googlailuuni osunutta kirjaa Ealli Biras, jossa arvostelun perusteella on arkeologian esitystäkin. (Kuva kirjasta The Children's Fairy Geography: or, a Merry Trip ... Eighth thousand' via British Library/Flickr Commons) 

Seppo Aallon sarja Kuninkaat ja kansa Ruotsin ajan Suomessa H161509 alkoi yrityksellä käydä vajaassa kahdessa tunnissa läpi Ruotsin keskiajan kuninkaat. Heistä jotain joskus lukenut ymmärtää, että tehtävä oli lähes mahdoton. Kun siihen vielä lisäsi "osallistuvan" yleisön... (Oma osallistumiseni oli mutinaa ja naaman vääntelyä. Kakarana osasin pitää pokan joka tilanteessa ja miten tuota taitoa kaipaankaan.)

Aallon keskiajalla suomalaiset käännytettiin miekan voimalla, ensimmäinen ristiretki toteutettiin tai ainakin "tosiasiahan on että Henrik jäi tänne". Kuninkaita oli mielekästä käydä läpi, vaikka "Suomessa ei vaikuttanut kuninkaat vaan kirkko."

Minusta mielekkämpää sisältöä oli mietintä saagojen kuvaamien valtataistelujen ja verikostojen vertaamisesta Skotlannin klaanien välienselvittelyihin 1700-luvulla. Tai todeta, että keskusvallaton Pohjola keskiajan kynnyksellä oli vähän niinkuin Lähi-idän kaaos nyt. Väkivalta on valtaa.
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)