Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sortavala. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sortavala. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 11. helmikuuta 2026

Paul Widemarkin eläkevuodet

Sanomalehdet eivät kerro mitään Paul Widemarkin työstä postiljoonina. Kyseinen ura jatkui, kunnes hän sai toimesta eron ja eläkkeen vuonna 1903, kun kaupunginlääkäri todisti Paavon olevan "vaikean reumatismin takia kokonaan kykenemätön toimeensa". Eläkerahoista vastaavan yhdistyksen kokouksessa väitettiin alkuvuodesta 1912, että Paavo ei enää ollut työhön kykenemätön sairas, mutta sama lääkäri todisti, että tämä "sairastaa vaikeata reumatismia ja vasemmanpuoleista ohimovikaa, jonka takia hän on kaikeksi ijäksensä kykenemätön työhön". (Postimies 5/1912 & 19/1913) 

Eläköityessään Paavo oli vasta 55-vuotias ja eläkettä hän sai vain 120 markkaa vuodessa (~670 eruroa). Puutarhaviljely täytti päiviä, mutta aikaa jäi myös sanomalehtikirjoitteluun.

Maaliskuussa 1906 Paavolla oli uusi ajatus.

Eläinsuojelustyö woittaa alaa Raja-Karjalassa. Posteljooni P. Widemark, joka on päättänyt uhrata elämänsä lopputyön eläinten hywäksi, on viime tammikuun kuluessa matkustellut Salmissa pitämässä luentoja eläinsuojelustyöalalle kuuluvista aineista. Seurauksena oli se, että sinne perustettiin eläinsuojelusyhdistys, joka alkaa toimintansa kohta kuin se on saanut itselleen laillistetut säännöt.

Samallaisia luentoja aikoo hra Widemark ensi maaliskuussa pitää Impilahdella ja Kitilässä sekä jatkaa toimintaansa Salmissa mikäli keliä kestää. (Laatokka 1.3.1906)

Loppukesästä 1906 mennessä Paavo teki vielä suuremman muutoksen ja muutti vaimonsa kanssa Virolahden Virojoelle, jossa hän sai elantoa eläinvakuutusyhtiön asiamiehenä (Koitar 28.8.1906, 22.11.1906). Lisäksi hän oli Uudenmaan eläinsuojelusyhdistyksen haaraosaston puheenjohtaja (Eläinsuojelus 11-12/1907, Eläinten ystävä 3/1909). Kirjoittamisensa alkoi käsitellä menneisyyttä.

Paavon kolmas vaimo Lovisa kuoli Virolahdella 1.7.1910 (Laatokka 05.07.1910). Neljänneksi vaimokseen tuli 6.8.1912 Maria Lovisa Laitinen o. s. Luilander. Yhdessä hänen kanssaan Paavo palasi takaisin Sortavalaan vuonna 1913. Samana vuonna alkoi kirjoitussarja Loruja Lokalasta, jossa Vakka-Suomi lupasi 8.2.1913 erään Lokalahdella syntyneen vanhuksen pirteästi ja usein varsin hauskassa muodossa kertovan vanhoja muistelmiaan synnyinseudultaan.

Viimeistään elintarvikepulan vuosina Paavo aloitti jälleen viljelyksen ja 1920-luvun alussa hän haki sanomalehti-ilmoituksin maalaistyttöjä kasvitarhaharjoittelijoiksi. Hän näki myös pitkästä aikaa aihetta kirjoittaa Kotitalouden alalta I (Karjalan Ääni 30.03.1922 no 36) ja Kotitaloudelliselta alalta III (Karjalan Ääni 22.04.1922 no 44) 

HS 19.12.1924
Puoli vuotta myöhemmin samassa lehdessä oli Paavon lyhyt muistokirjoitus.

Kuollut. Toissailtana kuoli kotonaan kello 11 iltapäivällä puutarhuri P. Widemark 76 vuoden ikäisenä. Vainaja oli tunnettu herttaisena ja reippaana ihmisenä. Suremaan jäi vaimo y.m. omaisia. (Karjalan Ääni 18.12.1924)

Muistelmatekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.  

Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: , , , ,

tiistai 10. helmikuuta 2026

Posteljoonin viljelykset ja mehiläiset Sortavalassa

Vaikka Paul Widemark oli postiljooni Sortavalassa, varhainen kiinnostuksensa viljelyyn ja Pirilässä saadut opit tuottivat lisätuloa. Maanviljelyskokouksissa 1872 ja 1877 hänet palkittiin heinänsiemenistä (US 11.10.1872, Ilmarinen 19.9.1877). Kesään 1883 mennessä hän oli löytänyt isomman viljelypalstan ja myi syksyllä kaalinpäitä (Laatokka 30.10.1883). Sitten hän joko viljeli tai välitti perunaa ja myi keväällä 1887 kaalin, lantun ja kukkien taimia sekä kesän lopulla "Kasvitarhani tuotteita joka aika arkipäivinä kotona sekä edellä puolen pävän kaupungin vaakatorilla alennetuista hinnoista" (Laatokka 14.12.1886, 19.03.1887, 31.05.1887,30.08.1887). Viipurin läänin maanviljelyskokouksessa hänet palkittiin juureksista, joita hän myös myi (Laatokka 01.10.1887, 04.10.1887). 

Toiminnan monipuolisuus käy ilmi kevään 1888 ilmoituksesta

Kaikellaisia tarkka-itoisia ryytimaan kukkain sekä ruukkukasvien siemeniä. Monenlaisia länkä- ja seiväspapuja ja pööniä. Kaikellaisia sokuri- ja silpoherneitä naulottain ja peltoherneitä kapottain. Georginin Stockruusun ja Maa-ärtsokan juuria y. m. m. Kohta kevään tultua jalostettuja omenapuita, omenapuun taimia. Kirsikan ja linnunmarja poppelipuita, ulkomaan näreitä y. m.; ryytimaan ruusuja, kaunistus pensaita, sekä karviais-, ojakais- ja viinimarjapensaita, kierrekasvien juuria y. m. myön alhaisilla hinnoilla. (Laatokka 03.04.1888) 

Ilmoituksen mielikuvan vahvistaa teksti Wiipurin Uutisissa 15.4.1888.

Viipurin läänissä on niinkuin tiedetään kasvitarhan hoito yleensä joksikin alhaisella kannalla. Mutta läänin pohjoisimmassa kaupungissa Sortavalassa on puutarhanhoito saanut innokkaita harrastajia. Toinen on lehtori A. Genetz, joka m. m. on julaissut hauskan teoksen puutarhan hoidosta. Toinen on posteljoni P. Widemark, joka vähillä varoilla, mutta suurella pontevuudella on ruvennut puutarhanhoitoon.

Hra Widemark harjoittaa siellä puu- ja kasvitarhaliikettä vähän isommassakin määrässä. Hän on kasvattanut puutaimia, joista on myynyt omena- ja muita puutaimia sekä marjapensaita ja muita kaunistuskasvia. Muutamien vuosien kuluessa on hra W. huonosta nurmesta muokannut kolmen tynnyrinalaisen maan kasvitarhaksi, siihen rakentanut oman talon j. n. e., että siitäkin näkee, millä harrastuksella hän asiataan ajaa.

Tähän kasvitarhaliikkeesen tahtoisi nyt hra W. lisätä mehiläisten hoidonkin. Sitä varten hän viime helmikuussa teki matkan Turun tienoille, Wehmaan ja Taivassalon pitäjiin, missä vanhastaan tätä tointa menestyksellä harjoitetaan. Hän siellä tahtoi saada selkoa sekä hoidosta että tuoda mukaansa muutamia mehiläisparvia, mutta kylmän talven wuoksi ei kumpikaan käynyt päinsä. Talvisydämmenhän nämä pienimmät kotieläimistä owat tainnoksissa ja vaatiwat silloin sangen vähän hoitoa, mutta kuljettaminen kylmässä olisi kuitenkin hyvin helposti voinut tuottaa kuoleman "simasiiwille". Äskettäin kääntyi hra Widemark läänin maanviljelysseuran puoleen pyynnöllä että hän, joka on vähävarainen mies eikä tässä mehiläishoidossa enemmän kuin kasvitarhan hoidossakaan tarkoita oman woiton pyyntiä, vaan että voisi jollakin tavalla edistyttää paikkakuntansa yleisöä niiden viljelemisessä, saisi jonkinlaista matkarahaa matkustaaksensa uudestaan ensi suvena Turun tienoille, viipyä siellä muutamia viikkoja perehtyäkseen mehiläishoitoon ja sitten tuoda muutamia parvia aluksi mukaansa, joita sitten koettelisi kotopaikallaan lisätä. Matkarahan saamiseksi on hra W. esittänyt seuraavat ehdot: hän antaisi jonakin sopivana aikana kesällä ilmaiseksi käytännöllistä opetusta mehiläisten hoidossa jonkun määrätyn ajan niille, jotka sitä haluavat; hän antaisi jonkun määrätyn summan mehiläisparvia ilmaiseksi niille, jotka opetusajan kuluessa ovat opetusta nauttineet ja ovat vähävaraisemmat tahi muuten osoittavat erinomaista halua mehiläishoidon edistämisessä. Tällä tavoin saataisiin, hän lisää, mehiläishoito, joka nyt on Sortavalan seuduilla ihan tuntematoin, yleisesti käytäntöön.

Laatokka 4.5.1898
Myöhemmässä haastattelussa Paavo kertoi tutustuneensa mehiläisiin jo Lokalahdella. Hoidosta talossaan n. s. Putkosen notkossa ei tullut pitkäaikaista eikä menestyksekästä postijoonin työn vaatimien poissaolojen takia. "Parvet karkailivat ja lopuksi täytyi mehiläishoito lopettaa." (Mehiläinen 15.11.1922)

Poissaolot eivät kuitenkaan haitanneet viljelyä, eli siihen osallistuivat todennäköisesti myös perheenjäsenet. Paavon ensimmäinen vaimo Eeva Lisa oli kuollut 29.6.1880. Viisi päivää aiemmin syntynyt poika Paavo Johan kuoli alle kuukauden ikäisenä eikä yksikään sisaruksistaan ollut elossa. Toisen avioliittonsa Paavo solmi Brita Lovisa Utriaisen kanssa 25.1.1881. Hän kuoli 30-vuotiaana 5.9.1888 ja äidittömiksi jäivät lapset Otto Leander (s. 27.2.1882), Paul Gabriel (s. 7.1.1884) ja Aina Lydia (s. 10.5.1886) (Laatokka 8.9.1888; Sortavala RK 1887-1896, 31; Sortavala RK 1895-1899). Jo seuraavassa maaliskuussa Paavo kuulutettiin uuteen avioliittoon Lovisa Sikiön kanssa (Laatokka 13.03.1889 no 21).

Vuoden 1900 alussa Paavo luopui raittiusseuran johdosta kivulloisuutensa tähden. Samoihin aikoihin löytyy muutaman vuoden tauon jälkeen sanomalehtiteksti Taloudelliselta alalta. I. Poikimakuumeesta (Laatokka 21.02.1900 no 14), mutta ei sen järjestysnumeron lupaamaa jatkoa. 

Mahdollisesti Paavo oli kesällä 1900 terveyttään hoitamassa Naantalissa, josta hän kirjoitti Pikakuvia Armonlaaksosta I (Laatokka 25.08.1900 no 66) ja II (Laatokka 15.09.1900 no 72). Seuraavana vuonna kirjoittaminen oli samassa tahdissa kuin edellisellä vuosikymmenellä 

Kasvien ja siementen myynti-ilmoituksia ilmestyi säännöllisesti kesään 1905 asti. 

Tekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.  

Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: , , , ,

maanantai 9. helmikuuta 2026

Paul Widemark ja yhdistystoiminta

Sortavalassa alkoi vuoden 1881 lopulla ilmestyä sanomalehti Laatokka ja Paul Widemark avusti sitä jonkin aikaa kirjemuodossa nimellä Paavo Pajumaa (11.05.1882 no 19, 02.01.1883 no 1, 23.10.1883 no 43). Syksyllä 1882 ajankohtainen aihe oli lähellä sydäntänsä

Nyt saan sinulle ilolla kertoa, että täällä perustetaan "Eläinsuojelusyhdistys", jommoisia yhdistyksiä jo maassamme useammassa paikassa on olemassa. Sellaisten yhdistysten tarkoitus on pääasiallisesti suojella eläimiä, niin paljon kuin mahdollinen on, kaikellaiselta rääkkäykseltä. Tällaiset seurat, jos jossakin, ovat hyvät ja kiitettävät, vaan niin tarpeen eivät ne voi olla missään, kuin juuri täällä Karjalassa, jossa näihin aikoihin asti on jokainen julma, jumalaton ja juoppo saanut armottomasti ruoskia, piinata, kiduttaa ja rääkätä laihaa, uupunutta ja horjuvaa hevos-luuskaansa, miten ikinä on voinut ja taitanut, joita kylläkin usiasti, ja erittäin noilla "onnen ja ilon päivinä" se on markkinoilla nähdään. Viime aikoina on kumminkin kaupungissa viskali warsinkin markkinoilla hevosrääkkäystä estänyt, ja onpa viskalin toimesta koko joukko onnettomia hevoskonia päässyt rääkkääjiensä käsistä rauhaan. (Laatokka 12.10.1882 no 41)

Kuvaus kotieläimien hoidosta sai vastineen, johon Paavo puolestaan vastasi

Onhan nähty erittäin niinä vuosina, jolloin on yleinen karjan ruoan puute, kuinka jo aikaisin keväällä lumikinoksista ja vesiojista nostellaan laihoja, puolittain nälkään nääntyneitä eläinraukkoja, jotka laihuuden heikkoudesta horjuen ja vilusta vavisten etsivät einettä, pureksien havuja, kangaskanervia y. m. (Laatokka 07.12.1882 no 49 & Laatokka 14.12.1882 no 50 )

Teksteistä voi arvata, että Paavo oli itse Sortavalan eläinsuojelusyhdistyksen toiminnassa mukana. Hän ei kuulunut yhdistystä valmistelleeseen toimikuntaan, mutta talvimarkkinoilla 1886 hän johti hevosten tarkastusta "tunnetulla harrastuksellaan" (Laatokka 5.10.1882, 9.2.1886). Ainakin vuonna 1885 hänet valittiin yhdistyksen toimikuntaan (Karjalatar 13.3.1885). Vuonna 1895 hän sai Suomen eläinsuojelusyhdistysten hopeisen kunniamerkin (Päivälehti 1.6.1895). Vuonna 1902 Sortavalan Eläinsuojelusyhdistyksen vuosikertomuksessa todettiin, että "Tehokkaimmasti on yhdistyksen harrastuksia paikkakunnallamme alusta pitäen ja edelleenkin ajanut postiljoni P. Widemark" (Laatokka 12.4.1902).

Laatokka 10.12.1890

Joulukuussa 1890 Paavo ilmoitti liittyneensä raittiusseuraan, joka oli perustettu Sortavalaan jo vuonna 1884. Aktiivisuudestaan kertoo paikalliskirje

Sortavalan pitäjästä. Raittius-aate alkaa vähitellen maaseuduillakin edistyä, koska jo aletaan pitää pieniä pitojakin ilman päihdyttäviä juomia. Niinpä jo Anjalan kylässäkin viime sunnuntaina talollinen Matti Mölsä piti isänsä hautajaiset ilman viinaa. Tämä olikin kiitosta ansaitseva jalo esimerkki muillekin. Pitäkööt vaan raittiita hautajaisia; onhan se kaunista ja kunniallista seisoa avonaisen haudan ääressä selvällä päällä, vaan ikävä ja surkuteltavahan se on, kun ruumiskirstun ympärilläkin hääritään väkijuomain vaikutuksista päihtyneinä hoiperrellen. Koetelkaat viettää häitäkin ilman viinaa, niin saatte nähdä, että aviopari on oleva yhtä onnellinen, jopa onnellisempikin, kuin väkijuomien kanssa alotetussa avioelämässä!

Pyydän lausua sulimmat sydämmelliset kiitokset kaikille, jotka ovat lahjoittaneet kirjoja ja sanomalehtiä maalle perustamiini raittius-lukutupiin, ja kiitollisuudella otan niitä vieläkin vastaan, erittäinkin raittius- ja uskonnollisia kirjoja, joista lukutuvissa vielä on suuri puute. Paavo Pajumaa. (Laatokka 19.03.1892 no 22)

Paavo kuitenkin pian koki toiminnan liian ahdasmielisenä ja hän perusti joulukuussa 1892 vaimonsa ja parin muun toimijan kanssa Pyrintö-raittiusseuran, joka tarjosi vapaampaa ohjelmaa (Laatokka 7.6.1923; Kylväjä 10/1923). Paavosta tuli seitsemäksi vuodeksi seuran puheenjohtaja ja Laatokka-lehdessä julkaistiin kymmeniä allekirjoittamiaan ilmoituksia raittiusesitelmistä ja paljosta muusta. Pyrintö sai pian yleisen valistusseuran piirteitä ja kunniakseen laskettiin m.m. käsityökoulun perustaminen (Laatokka 07.04.1894) ja maatalousnäyttely (Laatokka 12.09.1894). Vuoden 1900 alussa Paavo ei halunnut enää jatkaa esimiehenä "vanhuuden ja kivuloisuutensa takia" (Laatokka 21.2.1900).

Yhdistystoiminnan ohella Paavo edisti itselleen tärkeitä asioita myös sanomalehtikirjoituksin

Tämän jälkeen Paavon kirjoituksia ei löydy Laatokasta muutamaan vuoteen. Paavo Pajumaan allekirjoittamasta kommentista Uudenkaupungin sanomissa 4.10.1895 näkyy, että Paavo oli lukenut ainakin yhden numeron entiseltä kotiseudultaan. Seuraavina vuonna hän avusti lehteä muutamilla kirjoituksilla.

Tekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.  

Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: , , ,

lauantai 7. helmikuuta 2026

Paul Widemark muutti Sortavalaan ja perusti sanomalehtiyhtiön

Renkivoutina olo Espoossa jäi vuoden palvelussuhteeseen, joten marraskuussa 1868 Paul Widemark eli Paavo siirsi kirjansa Helsinkiin, jossa hän 12. päivänä aloitti uransa postin palveluksessa ylimääräisenä postiljoonina  (Espoon ulosmuutot; Hki RK 1870-1881 II, 244; Helsingin ulosmuutot; Postimies 2/1923). Edelleen hän pyrki saamaan inspehtorinpaikkaa ja suomenmielisyydestään huolimatta kokeili ruotsinkielistäkin ilmoitusta viipurilaisessa lehdessä.

Wiborgs Tidning 21.07.1869

Pari vuotta myöhemmin eli vuonna 1871 Paavo lähti Karjalaan, mutta postiljooniksi. Jo 3.4.1872 hän oli niin kotiutunut, että vei vihille Eeva Liisa Malisen (s. 23.12.1845). Heidän esikoisensa Anna Sofia syntyi 2.12.1870. (Helsingin ulosmuutot; Sortavalan vihityt, Sortavala RK 1861-1871, 36).

Pari vuotta myöhemmin Paavo esitteli ensimmäisen Länsi-Suomeen lähettämänsä paikalliskirjeen alussa Uuden kotikaupunkinsa:

Sortavala, 22 p. elok. Kaupunkimme on maamme pienimpiä, ja kuin lukia tietänee, Laatokanjärven pohjoisella rannalla. Kaupanliike on nykyään hyvässä vauhdissa; erinomattain pajunparkkia viedään täältä suuressa määrässä venäjälle. — Maanviljelys on paikkakunnassamme jäänyt takapajulle muista maamme osista, sillä täällä on talonpojille rahdinveto niin suuressa määrässä yleinen, ettei jouduta maata viljelemään. (Satakunta 6.9.1873)

Muutama kuukausi myöhemmin hän kirjoitti vaatimattomasti, että "Sanomalehti-yhtiö on täälläkin toimeen pantu" (Satakunta 31.1.1874). Karjalan ukon ansiosta tiedämme siitä enemmän:

Sanomalehti-yhtiö Sortavalan kaupungissa on hiljakkoin toimeen pantu, johon tilattiin kaikki suomenkieliset sanomalehdet. Yhtiölle hyyrättiin lukuhuone, joka pidetään auki sunnuntai-iltapuoli. Lukuhuoneessa on jokaisen osakkaan valta vapaasti käydä lukemassa kaikkia sanomalehtiä. Pari kolme kertaa viikkoonsa saapi osakas myös vaihettaa itsellensä uuden lehden.

Yhtiön pani toimeen postiljoni Widemark, sillä tavoin että liistalla keräili osakkaiden nimiä ja rahavaroja. Muutamana päivänä ilmaantuikin 41 osakasta. 4 p:nä tätä kuuta kutsuttiin osakkaat kokoon sitä varten hyyrättyyn huoneesen. Enin osa heitä olikin tullut saapuville yhteisiä asioita keskustelemaan. Nyt valittiin viisijäseninen komitea, jonka tulee pitää voimassa järjestystä ja hoitaa yhtiön asioita. Komitean jäseniksi määrättiin seuran perustaja, postiljoni Widemark, kirjankauppias ja kunnanesimies A. Parkkonen, muurarimestari ja puuseppä O. Leander, kraatarimestari I. Pirinen sekä kirjansitoja-mestari K. Mantell. Komitea ja osakkaat päättivät pitää ensimmäisen tulevan kokouksensa 18 p:nä t. k. — Yhteisessä lukuhuoneessa pidetään myöskin luennoita pyhä-iltoina. (Sanomia Turusta 6.2.1874)

Ehkä Paavo keskittyi seuraavat vuodet lukemiseen, sillä hänen kirjoittamiaan uutisia porilaisessa Satakunnassa julkaistiin seuraavaksi vasta helmikuussa 1879.

Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: , , , ,

keskiviikko 27. toukokuuta 2020

Laatokan risteily englanniksi: Sortavala

Orjatsaari Laatokassa. Lappeenrannan museot,
CC BY-NC-ND 4.0
The Atlantic Monthlyssa toukokuussa 1864 julkaistun matkakertomuksen amerikkalaiset matkalaiset ohittivat Valamon nopeasti, aikoen palata sinne takaisin. Tämä jätti heille mahdollisuuden tutustua laivan päätesatamaan eli Sortavalaan. Kuvauksessa mainitut krinoliinit kaventavat matkan todennäköisen ajoituksen 1860-luvun alun kesiin.
After some fifteen or twenty miles from the island, we approached the rocky archipelago in which the lake terminates at its northern end,—a gradual transition from water to land. Masses of gray granite, wooded wherever the hardy Northern firs could strike root, rose on all sides, divided by deep and narrow channels. "This is the scheer," said our captain, using a word which recalled to my mind, at once, the Swedish skär, and the English skerry, used alike to denote a coast-group of rocky islets. The rock encroached more and more as we advanced; and finally, as if sure of its victory over the lake, gave place, here and there, to levels of turf, gardens, and cottages. Then followed a calm, land-locked basin, surrounded with harvest-fields, and the spire of Serdopol arose before us.
Of this town I may report that it is called, in Finnish, Sordovala, and was founded about the year 1640. Its history has no doubt been very important to its inhabitants, but I do not presume that it would be interesting to the world, and therefore spare myself a great deal of laborious research. Small as it is, and so secluded that Ladoga seems a world's highway in comparison with its quiet harbor, it nevertheless holds three races and three languages in its modest bounds. The government and its tongue are Russian; the people are mostly Finnish, with a very thin upper-crust of Swedish tradition, whence the latter language is cultivated as a sign of aristocracy.
We landed on a broad wooden pier, and entered the town through a crowd which was composed of all these elements. There was to be a fair on the morrow, and from the northern shore of the lake, as well as the wild inland region towards the Saïma, the people had collected for trade, gossip, and festivity. Children in ragged garments of hemp, bleached upon their bodies, impudently begged for pocket-money; women in scarlet kerchiefs curiously scrutinized us; peasants carried bundles of freshly mown grass to the horses which were exposed for sale; ladies with Hungarian hats crushed their crinolines into queer old cabriolets; gentlemen with business-faces and an aspect of wealth smoked paper cigars; and numbers of hucksters offered baskets of biscuit and cakes, of a disagreeable yellow color and great apparent toughness. It was a repetition, with slight variations, of a village-fair anywhere else, or an election-day in America.
Passing through the roughly paved and somewhat dirty streets, past shops full of primitive hardware, groceries which emitted powerful whiffs of salt fish or new leather, bakeries with crisp padlocks of bread in the windows, drinking-houses plentifully supplied with qvass and vodki, and, finally, the one watch-maker, and the vender of paper, pens, and Finnish almanacs, we reached a broad suburban street, whose substantial houses, with their courts and gardens, hinted at the aristocracy of Serdopol. The inn, with its Swedish sign, was large and comfortable, and a peep into the open windows disclosed as pleasant quarters as a traveller could wish. A little farther the town ceased, and we found ourselves upon a rough, sloping common, at the top of which stood the church with its neighboring belfry. It was unmistakably Lutheran in appearance,—very plain and massive and sober in color, with a steep roof for shedding snow. The only attempt at ornament was a fanciful shingle-mosaic, but in pattern only, not in color. Across the common ran a double row of small booths, which had just been erected for the coming fair; and sturdy young fellows from the country, with their rough carts and shaggy ponies, were gathering along the highway, to skirmish a little in advance of their bargains.
The road enticed us onward, into the country. On our left, a long slope descended to an upper arm of the harbor, the head of which we saw to be near at hand. The opposite shore was fairly laid out in grain-fields, through which cropped out, here and there, long walls of granite, rising higher and higher towards the west, until they culminated in the round, hard forehead of a lofty hill. There was no other point within easy reach which promised much of a view; so, rounding the head of the bay, we addressed ourselves to climbing the rocks, somewhat to the surprise of the herd-boys, as they drove their cows into the town to be milked.
Once off the cultivated land, we found the hill a very garden of wild blooms. Every step and shelf of the rocks was cushioned with tricolored violets, white anemones, and a succulent, moss-like plant with a golden flower. Higher up there were sheets of fire-red pinks, and on the summit an unbroken carpet of the dwarf whortleberry, with its waxen bells. Light exhalations seemed to rise from the damp hollows, and drift towards us; but they resolved themselves into swarms of mosquitoes, and would have made the hill-top untenable, had they not been dispersed by a sudden breeze. We sat down upon a rock and contemplated the widespread panorama. It was nine o'clock, and the sun, near his setting, cast long gleams of pale light through the clouds, softening the green of the fields and forests where they fell, and turning the moist evening haze into lustrous pearl. Inlets of the lake here and there crept in between the rocky hills; broad stretches of gently undulating grain-land were dotted with the houses, barns, and clustered stables of the Finnish farmers; in the distance arose the smokes of two villages; and beyond all, as we looked inland, ran the sombre ridges of the fir-clad hills. Below us, on the right, the yellow houses of the town shone in the subdued light,—the only bright spot in the landscape, which elsewhere seemed to be overlaid with a tint of dark, transparent gray. It was wonderfully silent. Not a bird twittered; no bleat of sheep or low of cattle was heard from the grassy fields; no shout of children, or evening hail from the returning boats of the fishers. Over all the land brooded an atmosphere of sleep, of serene, perpetual peace. To sit and look upon it was in itself a refreshment like that of healthy slumber. The restless devil which lurks in the human brain was quieted for the time, and we dreamed—knowing all the while the vanity of the dream—of a pastoral life in some such spot, among as ignorant and simple-hearted a people, ourselves as untroubled by the agitations of the world.
We had scarce inhaled—or, rather, insuded, to coin a paradoxical word for a sensation which seems to enter at every pore—the profound quiet and its suggestive fancies for the space of half an hour, when the wind fell at the going down of the sun, and the humming mist of mosquitoes arose again. Returning to the town, we halted at the top of the common to watch the farmers of the neighborhood at their horse-dealing. Very hard, keen, weather-browned faces had they, eyes tight-set for the main chance, mouths worn thin by biting farthings, and hands whose hard fingers crooked with holding fast what they had earned. Faces almost of the Yankee type, many of them, but relieved by the twinkling of a humorous faculty or the wild gleam of imagination. The shaggy little horses, of a dun or dull tan-color, seemed to understand that their best performance was required, and rushed up and down the road with an amazing exhibition of mettle. I could understand nothing of the Finnish tongue except its music; but it was easy to perceive that the remarks of the crowd were shrewd, intelligent, and racy. One young fellow, less observant, accosted us in the hope that we might be purchasers. The boys, suspecting that we were as green as we were evidently foreign, held out their hands for alms, with a very unsuccessful air of distress, but readily succumbed to the Russian interjection "proch" (be off!) the repetition of which, they understood, was a reproach.
That night we slept on the velvet couches of the cabin, having the spacious apartment to ourselves. The bright young officer had left for the copper mines, the pilgrims were at Valaam, and our stout, benignant captain looked upon us as his only faithful passengers. The stewards, indeed, carried their kindness beyond reasonable anticipations. They brought us real pillows and other conveniences, bolted the doors against nightly intruders, and in the morning conducted us into the pantry, to wash our faces in the basin sacred to dishes. After I had completed my ablutions, I turned dumbly, with dripping face and extended hands, for a towel. My steward understood the silent appeal, and, taking a napkin from a plate of bread, presented it with alacrity. I made use of it, I confess, but hastened out of the pantry, lest I should happen to see it restored to its former place. How not to observe is a faculty as necessary to the traveller as its reverse. I was reminded of this truth at dinner, when I saw the same steward take a napkin (probably my towel!) from under his arm, to wipe both his face and a plate which he carried. To speak mildly, these people on Lake Ladoga are not sensitive in regard to the contact of individualities. But the main point is to avoid seeing what you don't like.
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: , ,

keskiviikko 4. huhtikuuta 2018

"Isäni olen nähnyt"


Anni Harttuselle (s. 1858) ja Matti Juhanpoika Hirvoselle syntyi Sortavalassa ainakin kolme lasta: Juhana 1880, Elisa 14.6.1882 ja Matti 14.12.1884. He näkyvät lastenkirjassa 1890-99, jonka sivulta voi arvella, että Matti on perustanut Annin kuoleman jälkeen uuden perheen.

Tästä lastenkirjaan kuuromykäksi merkitty Elisa ei puhu mitään, kun hän 22-vuotiaana kirjoittaa elämästään Kuuromykkäin lehteen 9/1904:
Minulla ei ole ikävä vaikka olen kuuromykkä. Minun äitini on kuollut, silloin kun olin kahden ja puolen vuoden vanha. En ole nähnyt omaa äitiäni, mutta isäni olen nähnyt. Minulla on 2 veljeä, nuorempi veljeni on renkinä kaupungissa ja vanhempi veljeni on myöskin renkinä kivityössä Tuokslahdella. Veljeni olivat pienenä vaivaistalossa. Minä olin 4 vuoden vanha, kun minut tuotiin sairashuoneelta herra Saukon taloon.
Ilmeisesti herra Saukolla tarkoitetaan Sortavalan kansakoulun johtajaa Fredrik Mikael Saukkoa.
Sieltä pantiin minut asumaan Pitkäsen taloon Karmalassa jossa olin 15 vuotta. 
Tämä ei näy lastenkirjassa mitenkään.
V. 1893 lähetti neiti Hilma minut Kuopion puhekouluun.
Ilmiselvästi kyse on Fr. M. Saukon tyttärestä Hilma Saukosta, josta Kuuromykkäin lehden myöhemmässä numerossa 3/1908 todetaan "K.m:t tietävät kuka neiti Saukko on jo miten paljon hän on auttanut Karjalan k. m. Hän tuntee heidän nimensä ja rakastaa heitä, Hän kutsuu heitä kotiinsa ja neuvoo heitä. Erittäin ajattelee hän vanhoja, oppimattomia k.m. Suuri, lämmin kiitos neiti Saukolle k.m:n puolesta!"
Siellä olin 8 vuotta ja pääsin Herran Pyhälle ehtoolliselle v. 1901. Koulusta päästyäni olin puoli vuotta Saukon talossa ompelemassa. Sitten menin palvelukseen kauppias Kaksosen luo Karmalassa. 
Siellä olin puolitoista vuotta. Sieltä tulin taas kaupunkiin neiti Saukon luo 1 p. marrask. v. 1904. Kutomakoulussa minä kudoin kangasta neiti Saukolle nimittäin akkunan verhot, valkeata puolivillakangasta ja 1 tusinan nenäliinoja. Sitten kudoin kutomakoululla oven verhon, joka oli väriltään viheriä ja kaunis, sekä leninki vaatteen joka oli väriltään tumman harmaa. Kutomakoulun Johtajatar on tyytyväinen minun kutomiseeni. Minä sain raittius lipun 30 p. Huhtik. ja kuulun nykyään raittiusseuraan.
Kuvituksena riihi Sortavalassa kirjassa Bidrag till vår odlings häfder.
Kirjoittanut klo 1 kommentti:
Aiheita: , ,

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Teatteria Itä-Suomessa 1840 (Roos 4/7)

Viime viikon kirjoituksessa Kuopiossa esiintynyt Westerlundin teatteriseurue lähti markkinoiden jälkeen kohti etelää, mikä ei ole kovin yllättävää. Sen sijaan Itä-Suomea heikosti tuntevalle oli yllättävää, että he pysähtyivät esiintymään jo sadan kilometrin päässä Joroisilla.

Esiintymispaikkana toimi käräjätalon suuri sali, jossa tilaa oli hieman vähemmän kuin raumalaisessa vaunuvajassa, jossa oli esiinnytty puoli vuotta aiemmin. Täällä esitykset vetivät väkeä, toisin kuin niihin mahdollisesti enemmän tottuneessa Länsi-Suomessa. Viimeisten esitysten  yhteydessä järjestettiin käräjätalon ulkopuolella ilotulitus, jonka Westerlund oli osannut aikaansaada. Hän tarjoili yleisölle toteja, olutta ja voileipiä.


Joroisilta ryhmä siirtyi Sortavalaan, jossa esiintymistila vuokrattiin nahkurilta. (Aitat yllä Sortavalan pitäjästä vuosisadan lopulla. Kuva kirjasta Bidrag till vår odlings häfder. Digitointi British Library, jakelu Flickr Commons.) Sitten Savonlinnaan, jossa teatteri tehtiin tyhjään ja lämmittämättömään kruununmakasiiniin.

Linnoituksessa vieraillessaan Roos kertoo muistelmissaan Gömdt är icke glömdt! Några och tretioåriga teater-anteckningar (1871) miettineensä isänmaansa mennyttä suuruutta. Ympäristön väestö tuntui hänestä enemmän venäläiseltä ja suomalaiselta kuin ruotsalaiselta. Ilmeisesti joku osasi kuitenkin ruotsia ja antoi Roosin ymmärtää, että jos lapset eivät selvinneet luterilaisen rippikoulun vaatimuksista he kääntyivät ortodoksiseen uskoon. Sitten ei enää tarvinnut opetella lukemista!

Lappeenrannassa Roos kävi vuoden 1741 taistelun paikalla muistelemassa menneitä. Esityksiäkin pidettiin ja yhtenä iltana näyttelijät jäivät juomaan lasilliset kaupungin herrojen kanssa. Shampanja virtasi ja koska korkkien avaaminen oli niin hidasta leikattiin pullojen kaulat poikki.

Seuraava teatteriseurueen kohde oli Viipuri. Kun vaunut kulkivat kaupunkia täysin ympäröivien vallien läpi tunsi Roos olevansa, ellei nyt suorastaan Venäjällä niin ainakin sen lähinaapurustossa. Ruotsalaista teatteriseuruetta kaupungissa ei oltu nähty vuosiin. Väestö puhui (Roosin mielestä) saksaa, venäjää, ranskaa ja suomea. Ruotsia hyvin harvoin.

Suunniteltu pysähdys Haminassa jäi väliin, sillä kaupunki oli juuri palanut pahoin. Kesäkuisena aamuna aloitettu merimatka tähtäsi siis Loviisaan, jossa esitykset pidettiin kaivohuoneella kaupungin ulkopuolella. Tai yritettiin pitää, mutta yleisöä ei tullut paikalle.

Porvoo oli Roosin silmillä ruotsalainen pikkukaupunki, jonne aikansa ruotsalaiset voisivat mennä katsomaan miltä elämä näytti sata vuotta aiemmin. Esityksiä pidettiin ranta-aitassa, joka oli puoliksi maalla ja puoliksi paalujen päällä. Borgå Tidning totesi 1.8.1840, etteivät esitykset olleet keränneet kovin suurta yleisöä.
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: , , , , , , ,

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Vadelmanlehti Sortavalassa ja Vesilahdella

Sarjassa kuvia miehistä, joista en ole koskaan kuullut mitään. Tai en ainakaan muista kuulleeni: Herman Hallonblad. Hän poseraa Kyläkirjaston Kuvalehdessä 1/1884 julkaistussa kuvassa yhdessä vaimonsa kanssa. Tämä nimeltään Elisabet Siitoin ja Sortavalan kauppiaan Ivan Siitosen tytär, syntynyt 13 päivänä syysuuta 1831.

Siitosten sukututkimusseuran sivulta selviää avioliiton taustaa:
Elisabetin käyttönimi oli Lisinka. Hän meni kihloihin Herman Hallobladin kanssa isänsä tietämättä, Iivana Feodoroff Siitoinen vaati kihlauksen purkamista, sitä he eivät kuitenkaan tehneet, vaan päättivät lepyttää kauppias Siitoin ukon. Kolme vuotta meni ja sinä aikana Iivana Feodoroff vielä kertaalleen halvaantui ennen kuin suostui Hermannin ja Elisabetin avioliittoon, minkä tuli tapahtua ilman kuulutuksia. [...] Elisabet peri isältään suunnattoman omaisuuden. Kun mainittuna ajankohtana miehellä oli määräysvalta vaimon omaisuuteen lahjoitti Hallonblat vaimonsa Elisabetin rahoja. Elisabetin rahoilla saatiin alkuun mm. Sortavalan seminaari.
Kuvalehti kertoo monista muistakin hankkeista Sortavalan ympäristössä. Herman oli itsekin paikkakunnan poikia, ylioppilasmatrikkelin mukaan vanhempansa "Käkisalmen pohjoisen kihlakunnan kruununvouti, kollegiasessori Johan Hallonblad († 1848) ja Katarina Fredrika Wegelius. "

Karjalan lisäksi pariskunta ehti asumaan Vesilahdella, jossa he omistivat historiallisen Laukon kartanon. Kuvalehden mukaan
Erinomaisen innokkaana maanviljelijänä koetti herra Hallonblad täällä sekä neuvoillaan että esimerkeillään herättää kansassa harrastusta järjellisempään maanviljelemiseen, lahjoitellen siinä tarkoituksessa uudemman-aikuisia maanviljelys-aseita talonpojille.
Pekka Hirvosen lisensiaattitutkimuksessa Papin pojasta suurteollisuusmieheksi. Alfred Kihlman ja nousevan keskiluokan sosiaaliset verkostot 1800-luvun Suomessa täydennetään kuvaa kertomalla, että Laukko päätyi Hallonbladille, sillä hän oli edellisen omistajan konkurssipesän suurimpia velkojia. Mitä tulee asessorin maanviljelykseen, toteaa Hirvonen:
Hallonblad ei kuitenkaan ollut itse mikään maanviljelijä, joten hän tarvitsi tiluksilleen hoitajan. Hän kääntyi asiassa Kihlmanin puoleen, joka oli joskus aiemmin vihjannut ”erään apteekkari Schaumanin” olevan mahdollisesti kiinnostunut Laukosta.
Kirjoittanut klo 1 kommentti:
Aiheita: , ,

tiistai 14. kesäkuuta 2011

Sortavala amerikkalaisen silmin 1860-luvun alussa

Amerikkalainen matkakirjoittaja Bayard Taylor, jonka matkasta Lappiin lainasin tänne aikanaan palasen, kuului vuonna 1862 Yhdysvaltojen lähetystöön Pietarissa. Ilmeisesti tässä yhteydessä hän kävi Laatokan risteilyllä, josta kertoi myöhemmässä matkakirjassaan By-ways of Europe (1869). Valamon ohella Taylor rantautui Sortavalaan, josta hän kirjoittaa
We landed on a broad wooden pier, and entered the town through a crowd which was composed of all these elements. There was to be a fair on the morrow, and from the northern shore of the lake, as well as the wild inland region towards the Saima, the people had collected for trade, gossip, and festivity. Children in ragged garments of hemp, bleached upon their bodies, impudently begged for pocket-money; women in scarlet kerchiefs curiously scrutinized us; peasants carried bundles of freshly mown grass to the horses which were exposed for sale; ladies with Hungarian hats, crushed their crinolines into queer old cabriolets; gentlemen with business faces and an aspect of wealth smoked paper cigars; and numbers of hucksters offered baskets of biscuit and cakes, of a disagreeable yellow color and great apparent toughness. It was a repetition, with slight variations, of a village fair anywhere else, or an election day in America.

Passing through the roughly paved and somewhat dirty streets, past shops full of primitive hardware, groceries which emitted powerful whiffs of salt fish or new leather, bakeries with crisp padlocks of bread in the windows, drinking-houses plentifully supplied with qvass and vodki, and, finally, the one watch-maker, and the vender of paper, pens, and Finnish almanacs, we reached a broad suburban street, whose substantial houses, with their courts and gardens, hinted at the aristocracy of Serdopol. The inn, with its Swedish sign, was large and comfortable, and a peep into the open windows disclosed as pleasant quarters as a traveller could wish.
Taylor jatkaa parin sivun kuvauksella ympäröivästä maaseudusta ja palaa sitten laivan kyytiin. Sortavala ja Valamo olivat Pietarista käsin myös kirjailija Alexandre Dumasin kohteina. Käynnistään kerrottiin sanomalehdessä Wiborg 14.8.1858.

Valamo kun tuli mainittua niin alla otos sieltä (Swedish National Heritage Board's photostream, Flickr) 1900-luvun puolelta.

Kirjoittanut klo 2 kommenttia:
Aiheita: , , , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)