Ruotsalaisten kuvia Suomesta 1871 ja 1872

Ohitettuaan Suomen muutaman vuoden ajan lähes täysin Ny illustrerad tidning julkaisi vuonna 1871 kolme kuvaa ja seuraavana yhden. Numerossa 3/1871 ilmestyi suomalaisen litografian perusteella tehty kuva tuolloin upouudesta vanhasta ylioppilastalosta. Numeron 7/1871 kuva Olavinlinnasta perustui paikanpäällä C. Sjöströmin tekemään piirustukseen.

Numerossa 29/1871 Räntämäen eli Maarian kirkko esiteltiin 1200-luvun piispankirkkona eli hieman olivat muistiinpanot sekaisin. Sekä ulko- että sisäkuva perustuivat F. Sjöströmin piirustuksiin.

Numeron 3/1872 kuva Turun linnasta perustuu valokuvaan, joten se näyttää samalta kuin monet muutkin.

Savonlinna 1823

Arvo Kotilainen
Finlandia 1928

Konstantin Schröder (1808-1868) jakoi sanomalehdessä Sanan Saattaja Wiipurista 8.8.1840 nuoruuden muistonsa Savonlinnasta helluntaiaamuna 1823. Ote:

Kuuluu kumina. Venäen kirkon-kello kutsuu valkeuden juhlalle. (Savolinnassa ei ole evangellista Kirkkoa!) Nuorukainen tointuu juohtumuksistaan, nouse muurille ja katsahtelee ympärillensä. Mikä ihanuus! juopunut silmä ihailee ja ihastuu. Jalo vesistö lavea kuin meri, viherjällä saaristolla, syvään loittoon sumuisten vuorten hipiltä piirretyillä, ilmassa riippuvilla, taivaan-rannalle viskeltyillä katselmilla. Tuolla yli salmen kaupunki ystävällisillä kartanoillansa; tuolla nousevat korkiat kalliot vedestä, joko metsä=sevelletyt, joko alastomat; tuolla synkät kuusikot, joko siintävät niemillä, joko siimestävät laksia; tuolla manner-muotoiset saaret, joko suosittavat kylillä kummuillansa, joko altoavan viljan siunauksella rinteillänsä, joko niittyin vereksellä viherjällä notkoissansa, joko holakilla horhoilla rantain puuhkana. Puruvesi tuhannella järvellä, tuhannella välkkyvällä lakeudella, tuhannella kauniilla salmella vetäiksen äärettömänä ja katoaa loitossa, — taas, joko ilmantuu pitkinä silkisinä nauhoina tuolla puolen utuisten piirtoin, — joko taas katoaa, ja viimein vilkahtaa taivaan- rannalla hienona, varjosta hiiluvana rihmana, välkkyvänä hopiaisena liepenä!

Pohjaisen luonto, irroitettu talven lumisesta kääri-liinasta, o kuinka ihmettäysi eikö se ole! Se loistaa, se kukoistaa, visertää kiuruna, kujertaa kyhkysenä, huokailee tuulen hengessä huvituksen hekkumana, kiehuu lähteenä. Rakustunut aurinko juopi sen höysteistä henkitystä, hellii sitä varillansa, suutelee sääteillänsä, ja jokaitsella suuelmallansa painaa uuden ihanneen sen hymyäville kasvoille. Ja katso, lämmin sade pirskaa, ilma ikään-kuin sulaa hekkuman pisaroihin, pisarat hiiluvat helminä, vapisevat lehdillä, kukkasilla, perhosten siivillä viherjänä, valkiana, ruusuisena, kullaisena verkkona. Sääminki valon alloissa höyryää uhri-ultarina; Lehtiniemi, Hannolanpelto — takanani mylvähtää ukkonen, sinne katsahdan — Kerimäen puoli yötynyt pimiäksi, salama välähtelee verisenä juovana musta-sinisellä kannella, pitkänen jyrähtelee, pilvet lentävät siekaleina — mutta tuolla ylhäällä yli hirmun kohoaa ilmaisena siltana vesi-kaari. Kuva oli jalo ja ihmet-ihana; en ikänäni nähnyt enkä nähne näin pienessä piirissä, sateen auringon loisteessa, vesi=kaaren raju=ilmassa, ukkosen selkiänä päivänä!

Viimeiset raipat Savonlinnassa 1886

Lokakuisena yönä 1886 varas tai varkaita murtautui savonlinnalaisen viinatehtaan konttorihuoneeseen ja otti piirongista noin 800 markkaa rahaa ja joitakin "apteekkari Nymanin tunnustamia, vaan ei vielä täytettyjä vekseleitä". Epäilyt kohdistuivat usein tehtaalla työskennelleeseen entiseen tarkampujaan Otto Issakaiseen, jota oli jo rankaistu varkaudesta ja Mikkelin pataljoonasta karkaamisesta. (Savonlinna 21.10.1886)

Ilmeisesti varastettu omaisuus löytyi Issakaisen kotoa, sillä sekä hänen äitinsä että pikkuveljensä tuomittiin vesileipävankeuteen varastetun omaisuuden salaamisesta. Otto Issakainen tuomittiin vastaanottamaan 40 paria raippavitsoja. (Savonlinna 25.11.1886) 

Aleks Seppänen (s. 15.4.1877) muisteli rankaisun antoa vuosikymmeniä myöhemmin:

... oli poikasena ollut sitä varkain katsomassa, vaikka lapsia ei paikalle saanut tullakaan. Sitä enemmän oli kuitenkin aikaihmisiä tapausta seuraamassa. Rangaistuspaikkana oli menneinä aikoina linnan edustalla oleva Tullisaari, jossa kasvaa vielä tänä päivänäkin se vanha koivu, johon oli hakattu koukku vangin kahleita varten.

— Kuka oli viimeinen piiskuri?

— Mustalainen, vastaa haastateltava. Kukaan kunniallinen kaupungin asukas ei ryhtynyt piiskurin ammattiin, vaan viranomaisten oli ollut pakko ottaa tuohon kaikkien halveksimaan virkaan joku häikäilemätön mustalainen. Tätä viimeistä Savonlinnan raipottamista valvoi vallesmanni Masalin ja viimeisenä uhrina oli muuan Issakainen-niminen mies, mutta en jaksa enää muistaa, mistä rikoksesta häntä rangaistiin.

— Oliko yleisöä paljon paikalla? utelemme vanhukselta.

— No, saari oli sitten aivan mustanaan väkeä. Kaikki aikaihmiset, jotka vain muilta töillään joutivat, olivat paikalla. — Kaupungin rikoshistoriassa olikin tapaus merkityksellinen, sillä se oli — kuten jo mainitsin — viimeinen laatuaan.(Seura 27/1937)

Häpeäpaalussa seisotusta tehtiin hieman kauemmin: Viimeinen häpeäpaalussa seissyt?

Savolaisen seuramatkan alku

1870-luvun valokuva Savonlinnasta
Museovirasto, CC BY

Niinkuin lukiat tietävät höyrylaiva Salaman, kauppias Alb. Sopasen ehdotuksesta tehneen matkustus retken Helsinkiin, täten käyttäen noin sata henkisen seurueen näkemässä Suomen Yleistä näyttelyä. Tässä teen lyhyen kertomuksen, niin hyvin matkasta ja oloistamme, kuin myös puheena olevasta Näyttelöstä.

Laivan lastiruomat olivat kaikin puolin hyvästi varustetut. Ympäri kiertivät ritsit niin kuin tavallisesti nähdään sotamiesten asunnoissa. Niissä hyvin sopi ottaa unia milloin vaan halusi.

Varhain aamulla, Elokuun 16 päivänä läksimme Savonlinnasta, niinkuin sanottu noin sata henkinen matkue, jossa oli osaksi Savolaisia, osaksi Karjalaisia, jotka viime mainitut, saapuivat edellisenä ehtoona Savonlinnaan, saman höyrylaiva Salaman mukana, ensimäiset aina Joensuusta, kuin myös muistakin pysäyspaikoista, missä vaan laiva oli seisahtunut. Näistä en kumminkaan tiennyt, Savolaisiako vai Karjalaisia oli enämpi. Mutta vaikka toisilleen niin tuntematointa väkeä ja erilaista kansaa yhdistyi yhdeksi matkueeksi, niin kaikeksi onneksi ei mitään eripuraisuutta havaittu koko matkustaja-joukossa. Sitä vastoin kävi kaikenlaisia keskusteluita yhdessä ja toisessa osassa laivaa, jossa toinen toisensa perään etsi ystävyyttä maljain esityksessä y. m. Näin kävi matka hyvin hupaisesti ettei paremmasta apua. Sen lisäksi kauniit ilmat myönnytti meille vapautta ihailla noita monilukuisia Saimaan saaristoita, jonka jälkeen tuo mahtava Saiman kanava teki uteliaaksi, varsinkin ensikertalaiset kumppalimme. Mitkä juosta repsuttelivat pitkin kanavan laiteita sen mukaan kuin kyyditsiämme ehti sulkujen läpi itsensä selvittää.

Seuraavana päivänä noin kello 11 tulimme Viipuriin, josta kahden tunnin kuluttua lähti Salama kaikkine matkustajineen Helsinkiin päin. Nyt taas alkoi elanto entiseen tapaan, jokainen nautti sitä, mitä oli muassaan tuonut ja matkaansa ottanut. Muudan pureskeli leipäkannikkaansa, jotkut venyivät pohjalla jauhaen nuuskaa.

Näin piisasi seura-elämää pitkin matkaa. Erittäin mielestämme liitosta ansaitsi muutamain Karjalais-neitojen laulut, jotka sulo sävelillään hurmasivat mieliämme ikään kuin olisimme olleet lumotut. Koko matkallamme, tultua Uuraan sataman lävitse, missä monilukuinen koti- että ulkomaalainen laivasto odottelee puutavaran lastausta, ilmaantuu tuon tuostaki siintävä meren pinta, jossa näkee yhdellä ja toisella haaralla purjehtiviä laivoja ja valotornia kohoilevan ilmaan juuri kuin lumimuurit, talvisen tuiskun jälkeen. Nämät ovat valtiomme rakentamat merta kulkevain ohjaajiksi. Varsin omituiselta näyttää, kuin aivan pelkillä kallioilla näkee uljaita rakennuksia ja suuria kyläkuntia, jotka meren tuotteista hakevat elatustansa. Tämmöistä näköalaa piisasi pitkin matkaa. Mahtava oli katsella Kotkan satamaa. Seuraavana päivänä puolen päivän aikana alkoivat kuumottaa Viaporin muurit. Vähän aian kuluttua, saimme niitä läheisyydessäki tervehtiä. 

Nyt loppuivat keskustelut ja leikit. Matkamme tätä ennen miellyttävimmät tapaukset olivat loppuneet melkein tuntumattomiin, sillä jokaisen silmämääränä oli nyt vaan ihailla Suomen sotavanhusta, Viaporia, jonka monikulmaiset kalliot ja muurit saattoivat mieleeni runoilian sanat:

Voitto vaan mielessänsä kallihin
Hänellä on nukkuissakin;
Vaara kuin on ilmastuvinaan
Miekkaan tarttuu kohta innossaan.

Elokuun 1876 Suomen Kuvalehden kuva Helsingistä
Museovirasto, CC BY 4.0

Mutta ainoastaan vähän aikaa jousimme tuota urosta silmäilemään, sillä edessämme näkyi aina utta ja mahtavampaa, joka ei paljon antanut valtaa jälki-muistoihin. Nyt uteli yksi toiseltaan pääkaupunkimme merkillisempiä paikkoja, jotka melkein kaikki voipi jotenkin helposti näkyä sen edustalla olevalle järvelle.

Vasemmalla puolellamme näkyi ihana puisto, jossa monet liehuvat liput ilmoittivat parhaallaan näyttelyn auki-oloa ja juhlallisuutta, ikään kuin kehoittaen meitäkin joutumaan sinne. Mutta kun olimme vähin myöhästyneet sen päiväsestä näytäntöajasta, niin läksimme heti maalle päästyä katselemaan pääkaupunkimme liikettä ja oloja. [...]

Seuraavana päivänä kello 10 e. p. p. alkoi taas kansaa tulvailla Kaivopuistoon menevällä kadulla, mikä jalan, kuka hevosella, sillä näyttely avattiin joka arkipäivänä sanotulla ajalla. Sunnuntaina se oli avoin kello 2:sta kello 6:teen j. p. p. Kaupungin haminalaiturilta oli myös höyryvenheitä melkein ylen aikaa lähtemässä, mitkä varsin vähäisestä kyytirahasta kuljettivat Kaivopuiston alla olevalle laiturille. Tästä oli ainoastaan noin 1/3 virstaa suora käytävä ihanan puiston lävitse näyttelyhuoneen edustalle, jossa niin muodoin höyryvenheellä tuliat, kierrettyänsä kaaren-moisen mutkan, joutuivat maitse tuliain vastaan, ikään kun eri haaralta matkustavaiset. Astuessamme höyryvenhelaiturilta , pysähdymme Kaivohuoneen kohdalle, mikä on muutaman sylen alempana näyttelyhuoneen päärakennuksesta. Tämän edustalle, vaikka oikeastaan ulkopuolelle näyttelypiiriä, on erittäin hyvällä aistilla järjestetty kukkasnäyttely, jossa näemme erivärisillä kasveilla tehtyjä kuvauksia, jotka olivat maahan pyörretty ympyriäisiin tarhoihin, ikään kuin taiteellisesti maalattuna. Ajattelimme ehdottomasti: "kuinka rikas ja ihana kasvien maailma on", nähtyämme pienen osan siitä.

Nyt tulimme näyttelyhuoneen edustalle, minkä sivulle oli rakennettu kaksi sisäänkäytävää, toinen päärakennuksen, toinen ihannetaiteen osaston kohdalle...(Savonlinna 9.9., 16.9., 23.9.1876)

Teatteria Itä-Suomessa 1840 (Roos 4/7)

Viime viikon kirjoituksessa Kuopiossa esiintynyt Westerlundin teatteriseurue lähti markkinoiden jälkeen kohti etelää, mikä ei ole kovin yllättävää. Sen sijaan Itä-Suomea heikosti tuntevalle oli yllättävää, että he pysähtyivät esiintymään jo sadan kilometrin päässä Joroisilla.

Esiintymispaikkana toimi käräjätalon suuri sali, jossa tilaa oli hieman vähemmän kuin raumalaisessa vaunuvajassa, jossa oli esiinnytty puoli vuotta aiemmin. Täällä esitykset vetivät väkeä, toisin kuin niihin mahdollisesti enemmän tottuneessa Länsi-Suomessa. Viimeisten esitysten  yhteydessä järjestettiin käräjätalon ulkopuolella ilotulitus, jonka Westerlund oli osannut aikaansaada. Hän tarjoili yleisölle toteja, olutta ja voileipiä.

Joroisilta ryhmä siirtyi Sortavalaan, jossa esiintymistila vuokrattiin nahkurilta. (Aitat yllä Sortavalan pitäjästä vuosisadan lopulla. Kuva kirjasta Bidrag till vår odlings häfder. Digitointi British Library, jakelu Flickr Commons.) Sitten Savonlinnaan, jossa teatteri tehtiin tyhjään ja lämmittämättömään kruununmakasiiniin.

Linnoituksessa vieraillessaan Roos kertoo muistelmissaan Gömdt är icke glömdt! Några och tretioåriga teater-anteckningar (1871) miettineensä isänmaansa mennyttä suuruutta. Ympäristön väestö tuntui hänestä enemmän venäläiseltä ja suomalaiselta kuin ruotsalaiselta. Ilmeisesti joku osasi kuitenkin ruotsia ja antoi Roosin ymmärtää, että jos lapset eivät selvinneet luterilaisen rippikoulun vaatimuksista he kääntyivät ortodoksiseen uskoon. Sitten ei enää tarvinnut opetella lukemista!

Lappeenrannassa Roos kävi vuoden 1741 taistelun paikalla muistelemassa menneitä. Esityksiäkin pidettiin ja yhtenä iltana näyttelijät jäivät juomaan lasilliset kaupungin herrojen kanssa. Shampanja virtasi ja koska korkkien avaaminen oli niin hidasta leikattiin pullojen kaulat poikki.

Seuraava teatteriseurueen kohde oli Viipuri. Kun vaunut kulkivat kaupunkia täysin ympäröivien vallien läpi tunsi Roos olevansa, ellei nyt suorastaan Venäjällä niin ainakin sen lähinaapurustossa. Ruotsalaista teatteriseuruetta kaupungissa ei oltu nähty vuosiin. Väestö puhui (Roosin mielestä) saksaa, venäjää, ranskaa ja suomea. Ruotsia hyvin harvoin.

Suunniteltu pysähdys Haminassa jäi väliin, sillä kaupunki oli juuri palanut pahoin. Kesäkuisena aamuna aloitettu merimatka tähtäsi siis Loviisaan, jossa esitykset pidettiin kaivohuoneella kaupungin ulkopuolella. Tai yritettiin pitää, mutta yleisöä ei tullut paikalle.

Porvoo oli Roosin silmillä ruotsalainen pikkukaupunki, jonne aikansa ruotsalaiset voisivat mennä katsomaan miltä elämä näytti sata vuotta aiemmin. Esityksiä pidettiin ranta-aitassa, joka oli puoliksi maalla ja puoliksi paalujen päällä. Borgå Tidning totesi 1.8.1840, etteivät esitykset olleet keränneet kovin suurta yleisöä.

Palkittuja opettajia vuonna 1907

"Edla Sofia Löfgren Kirkkonummen Öfverbyn kylästä naimaton, syntynyt v. 1829; on 46 vuotta eli viime talveen saakka hyvällä menestyksellä antanut opetusta pienille lapsille."

"Leena Maria Grönfelt Nastolan Uudesta kylästä, leski, syntynyt 1832, on 25 ikävuodestaan melkein näihin aikoihin asti pitänyt yksityistä palkatonta pientenlasten koulua kristillisessä hengessä. Tämän ohessa on hän myöskin aikanaan useat vuodet työskennellyt pyhäkoulun opettajana paikkakunnallaan."

"Maria Elisabet Leppänen Karvian kirkonkylästä, naimaton, syntynyt 1833, on vuodesta 1863, siis 42 vuotta ollut lastenopettajana siellä, ja vanhuudestansa huolimatta koettaa hän yhä vieläkin tehdä työtänsä. Opettajatoimestaan on hän nauttinut vain pientä palkkaa."

"Israel Tiitinen Vesannan Vesamäen kylästä, entinen torppari, syntynyt 1834, on ollut pyhäkoulunopettajana aina vuodesta 1856. Samoihin aikoihin kuin hän tuli opettajaksi tapahtui hänessä hengellinen herätyskin, ja se juuri sai hänet koko sydämensä lämmöllä antautumaan tehtäväänsä. Hän onkin erinomaisen uskollisesti toiminut."

Tiitisen poika on Kaarlo Wesala

"Kreeta Stiina Seppälä Vesilahdelta, syntynyt 1834, on heränneenä ja kristillismielisenä lastenopettajana toiminut noin 50 vuotta. Ensin hän opetti lapsia kotonaan ja toisten perheissä, sitten hän oli seurakunnan kiertokoulunopettajana 26 vuotta. Varsinkin heikontuneen näkönsä tähden hän tästä toimesta erosi lähemmäs kuusi vuotta sitten, mutta yhä ottaa hän kotonansa vastaan lapsia opetettavaksi. Kiertokoulunopettajana oli hänellä palkkaa 100 mk, rahaa ja 3 tynnyrin viljaa, ja eläkkeeksi on hänelle sen jälkeen myönnetty 120 mk. vuodessa, joka puolestansa todistanee, että hän vaikutuksellaan on saavuttanut kuntalaistensa ja entisten oppilaittensa suosiota."

"Vilhelmiina Lindholm Savonlinnasta, neiti, syntynyt 1838, on jo yli 52 vuotta yhtä mittaa siellä pitänyt pienten lasten koulua, alkupuolella tätä aikaa suomen- ja ruotsinkielellä viime vuosikymmeninä enemmiten suomenkielellä, osaksi mitään korvausta työstänsä saamatta."

Tekstilainaukset: Uusi Suometar 16.01.1907
Tunnelmakuva heränneistä Tuulispää 1.5.1903
Tausta: Tammikuun 14 päivän rahasto

Iteraatiota

Minkähänlaista olisi tutkia suoraviivaisesti ja loogisesti? Oppisikohan moista koskaan? Ja pysyisikö oppi päässä, vai pitäisikö SEKIN opetella uudestaan? Tuli tuollaista mietittyä, kun selvittelin rosvosikermääni kuuluvan Johan Gustaf von Fieandtin vaiheita rippikirjoista. Isänsä kuoltua muutti äitinsä kanssa Savonlinnaan. Noteerasin muistiinpanoihini, totesin liian työlääksi hakea heitä sieltä.

Eikä tullut sekunniksikaan mieleen kysyä, MIKSIKÖHÄN leski ja lapsi suuntasivat Savonlinnaan? Asuikohan siellä mahdollisesti SUKULAISIA, joilta oli mahdollisuus saada turvaa? No asui, mutta sen sain selville vasta vankilalistoja selatessa. Yhdessä niissä Johan Gustafin mainittiin olevan kotoisin Savonlinnasta ja olevan maanmittarioppilas.

Juu, Fieandtista tehdyssä arkkilaulussa puhuttiin koulunkäynnistä. Ja hänen isänsä ja tämän kaksi veljeä olivat maanmittareita. Joten MILLEKÖHÄN uralle Johan Gustaf luontevasti työnnettiin. Olisi voinut lähteä työstämään tältäkin pohjalta?

Niin ja se toinen setä asui siis Savonlinnassa.

Ylioppilasmatrikkelin ansiosta (syviä kumarruksia Yrjö Kotivuorelle) sain veljesten tietojen lähteistä kiinni maanmittaushallituksen arkistoon sisältyvät oppilaslistat. Kiva selata vaihteeksi muitakin kuin rikollisia. Oppilaita en kyllä löytänyt, mutta jos joku haluaa tietää montako maanmittaustoimitusta esi-isä/muu tutkimuskohde teksi per vuosi, niin suosittelen lämpimästi.

(Nyt kun olen tunnustus- ja valitusmoodissa... tajusin vasta tällä viikolla, että unohdin Kamariherraa tehdessä tarkistaa lasten kummit. Luoja! Runoilin kappalekaupalla perheen tuttavapiiristä ja jätin käyttämättä peruslähteen. Huutia sietäisin saada.)

Kun kerran tuli Savonlinnasta puhetta niin todettakoon kaupunkiarkeologisen inventoinnin olevan verkossa. Ja kuvat löytyivät Topeliuksen kirjasta Finland framstäldt i teckningar ja lehdestä Harper's New Monthly Magazine Volume 0082 Issue 489 (February, 1891) . Talvinäkymä kirjasta Matkustus Suomessa on päivätty 1872. Alimpana oleva Alexander Federleyn värikuva poimittu Pauli Kruhsen sivustolta.