Erään Hildan elämästä

Talonpoika Henrik Mähöselle (s. 30.3.1830) ja Maria Matleena Huotarille (s. 19.3.1839) syntyi 15.4.1862 tytär, joka kastettiin Sotkamon seurakunnassa 21. päivä nimellä Hilda. Hildan synnyinkodista Yli-Sotkamon talosta 44 oli viety kasteelle jo aiemmin Selina (s. 12.5.1860) ja siellä syntyi myös 21.1.1864 August Reinhold. Nuoremmat sisarukset Henrik (s. 27.11.1865) ja Thomas Edvard (s. 26.8.1867) syntyivät Nuasjärven talossa 46.

Hilda Maria oli vain kuusivuotias, kun hän menetti äitinsä 9.5.1868. Isä solmi uuden avioliiton 8.3.1869 ja Hildan elämään tuli äitipuoli Brita Kaisa Heikkinen (s. 1829). (RK 1856-65 s. 271, 1866-1875 s. 227). Rippikirjassa perheen kotitalo on nimeltään Keinänen, mutta Hildan myöhempien elämänvaiheiden perusteella Heikki Meriläisen elämäkerran (1927, s. 83-87) kuvaus koskee tätä perhettä, vaikka paikannimet ovat erilaisia. Meriläisen mukaan Hildan 

isä oli siksi polkeen-alainen, ettei saanut lapsilleen äitipuolta tavallisten ihmisten joukosta; viimein hän haki Kuhmon periltä Venäjän rajalta ikäpuolen mustan ja laihan naisen, joka ei vihityssä avioliitossa ollut kenenkään kanssa. Se menetteli lapsipuoltensa kanssa niin, että ken vain kynnelle kykeni, se pakeni maailmalle. Nuorinkin, alle kymmenen vuoden ikäinen tyttö oli sekin monesti yrittänyt paeta, mutta isä oli aina sen äitipuolen avuksi hakenut kotiin. Eräänä kesäkuisena sunnuntaiaamuna rippikirkkoon lähtiessään äitipuoli oli rääkännyt tämän tytön aivan hengen rajoja myöten; ja kuinka olisi lopussakin käynyt, ellei kirkkoon-menijöitä ihmisiä olisi sattunut joutumaan hätään, joten tyttö oli päässyt hengissä käsistä ja paennut metsään. 

Verinen Hilda päätyi istumaan Tikkalan niemen sillan päähän Tenetin virran rannalle, josta hänet huomasivat kirkosta palatessaan Meriläisen vaimo (o.s. Huotari) ja kesävieras Lydia Stenbäck. He suostuttelivat Hildan kärryihin ja kotiin päästyä päätettiin, että tyttö saa jäädä taloon. Heikki Meriläinen lupasi Hildalle suojella häntä, vaikka isänsä tulisi hakemaan. Sana kulkikin nopeasti ja isä tuli Meriläisille aamiaisaikaan.

Hyvää päivää sanomatta hän vihaisesti huusi "Täälläkö tuo karkulainen on, jota metsistä on haettu. Alahan nyt rikeneen joutua jälkeeni!"

Heikki Meriläinen vastasi "Ala nyt kiireen vilkkaan katsella reikää, mistä tulit, että kerkiät takaisin, ennenkuin minä kerkiän käydä vihaiseksi, sinä moinen orpojen isä." Ei kestänyt montaa päivää ja Meriläinen sai

käräjiin haasteen lapsen valtaamisesta. Käräjissä näytin todistajilla asian oikean laidan; tyttö tuomittiin minun hoitooni; ukkoa sakotettiin ja tuomittiin minulle maksamaan käräjäkuluja kuusikymmentä markkaa. Siinäkin asiassa oli lain käyttö mielestäni yksipuolista - ukolle ei annettu niin paljon suun vuoroa, että olisi saanut selittää, ettei hän ollut edes kotona silloin kun tyttöä oli rääkätty; ja todella hän oli ollutkin kirkolla; hän oli mennyt sinne jo lauantaina kirjoituttamaan itseään ja emäntäänsä rippikirkkoon.

Hilta oli meillä sitten monet vuodet - muistaakseni hän kävi meillä ollessaan rippikoulunsakin. Eräänä kesänä Oulun lääninkamreeri Hortling rouvineen huvimatkoilla kulkiessaan tuli meille ja pyysi ruokaa. Hilta äidin [Meriläisen vaimo] kanssa laittoi niille vieraille päivällistä. Hiltan nähdessään rouva mieltyi siihen näppärään, sievään tyttöön; ja kuultuaan, että tyttö ei ollut talon lapsia, hän alkoi tuumia äidille: "Kun minä juuri tarvitsisin tuommoisen, niin eikö emäntä antaisi minulle tuon tytön." Äiti siihen aivan sanaa katkaisten reippaasti sanoi: "Saatte kai sen, kyllä minulle on toisia orpoja tarjolla." "Aivanko totta!" huudahti rouva iloisesti. "Aivan totta! Sopikaa vain Hiltan kanssa. Käske minä en Hiltaa", uudisti äiti samassa. Siinä päätettiinkin, että Hilta tuli lähtemään vierasten matkaan. Minäkin samassa pöydässä söin päivällistä; siinä tuli kerrotuksi, miten Hilta oli joutunut meille. Rouva taputti minua olkapäähän tytön pelastamisesta. Ja herra vihan tuli vasvoissaan sanoi: "Seitsemän vuotta kurityshuonetta olisi pitänyt sen akan saada ja ukon oikein roima selkäsauna." Minä naurahdin ja sanoin: "Likellä se jo olikin silloin, kun hän tuli meiltä tyttöä hakemaan..."

Näin Hilda päätyi Sotkamosta Ouluun, kirkonkirjojen mukaan vuonna 1887. Muutaman palveluvuoden jälkeen hän meni 15.11.1891 naimisiin (myöskin Sotkamossa syntyneen) vanginvartija Matti Kemppaisen kanssa (RK Oulu 1891-1900, s. 523). Kemppainen sai vuoden 1892 lopulla paikan Kajaanin kruununvankilan vahtimestarina, joten sekä Hilda että Matti elivät Kajaanissa vuodesta 1893 loppuelämänsä. (Kaiku 12.12.1892, Kainuun sanomat 14.7.1931)

Hilda kohtasi Heikki Meriläisen vielä ainakin kerran, kun tämän piti istua Kajaanin vankilassa tuomio kunnianloukkauksesta .

Kajaanin vankilan päällikön vaimona oli nyt se Pekkilän Hilta, jonka kerran olin sen Pekkilän syöjättären käsistä pelastanut. Vankilaan tultuani hän ihastuen sanoi: "Minulla tähän asti ei ole ollutkaan tilaisuutta teille maksaa sitä velkaa Pekkilän akan kynsistä pelastamisesta; nytpäs vuosikymmenien päästä onni potkaisi minut sille sijalle, että edes osankin saa siitä velasta kuitata." Eikä se jäänytkään sanoiksi. Vaalan koskista jo saatiin lohia. Hilta postinkuljettajan mukana tilasi niitä suuria Vaalan merilohia; lohipaistia syötiin joka päivä; monenlaisten leivosten kanssa juotiin kahvia kolme kertaa päivässä. Vankeutta ei laisinkaan - oli vain puhdas yksinäinen huone, missä niinä kolmenakymmenenä päivänä kirjoitin "Sattumuksia Jänislahdella" ja vielä vähän novelleja. (s. 161-162)

Hildan Geni-profiiliin liitetyissä valokuvissa hän vaikuttaa hyvinvoivalta eikä ainakaan tyytymättömältä. 

Margareta Tolosen ja lapsiensa kärsimys 1716

Jokseenkin samoihin aikoihin kun venäläiset piirittivät Kajaanin linnaa alkuvuodesta 1716 kohtasivat 38-vuotias Margareta Tolonen ja kaksi lastaan venäläiset kotonaan 70-80 kilometriä Kajaanista koilliseen. Lapset ehtivät piiloutua, mutta Margareta ei. Venäläisjoukko tinkasi häneltä rahaa, jota taloudessa ei ollut. Margaretaa uhattiin kolmasti aseella, joka viimeisellä kerralla laukesi, mutta onneksi panoksetta.

Margareta vietiin kotoaan, jonka venäläiset sytyttivät tuleen, joten Margareta uskoi lastensa kuolleen. Hän päätyi läheiseen taloon, johon oli koottu muitakin vankeja. Näiltä kidutettiin tunnustuksia. Margaretan kädet sidottiin ja häntä riiputettiin niistä niin, että olkanivelet menivät paikaltaan. Yksi venäläisistä veti ne takaisin paikalleen. 

Jotenkin Margareta onnistui pakenemaan metsään, jonka kojussa hän sai vasta juomaa ja ruokaa. Hän uskalsi tulla ihmisten ilmoille kolmantena päivänä tarkoituksenaan etsiä lastensa luut talon tuhkasta. Ilo oli tietenkin suuri kun tytär ja poika löytyivätkin elossa.

Yhdeksänvuotias tytär oli toisella vuodella olleen pikkuveljensä kanssa rynnännyt lumisateeseen ohuissa vaatteissa yhden ylimääräisen kangaskappaleen kanssa. He värjöttelivat kolme päivää kaivolla eläinten juottoastiassa ennen kuin äitinsä heidät löysi.

Näin tapahtumat kerrottiin Inrikes Tidningarissa 13.1.1780, kun Margareta oli kuollut 102-vuotiaana 19.10.1779. Selostuksessa mainittiin vuoden 1707 paikkeilla syntyneen tyttären yhä elävän ja olleen äitinsä hautajaisissa läsnä. Valitettavasti Margaretan sodan aikaisen aviomiehen sukunimestä ei ole selvyyttä, joten tytärtä ei voi varmuudella tunnistaa. Sodan jälkeisissä rippikirjoissa näkyy Margaretan poika Pehr Komolainen, jonka syntymävuodeksi on merkitty 1728, ja tytär Carin, joka oli syntynyt 1721. Verkon sukupuussa on enemmänkin 1720-luvulla syntyneitä lapsia, mikä sopii heikosti Margaretan väitettyyn ikään.  

Pohjoisen nälänhätä 1832-1833

Suotakoon minulle siis totuudella kertoa onnettomasta talvesta vuosina 1832-1833. Pohjoispuolilla Oulun lääniä oli, parempinakin vuosina, petäjäisseka- eli niin kutsuttu survoleipä, jossa oli vähä eloa, syötävänä. Matkustaessani tätä lääniä kuin myös Lapinmaata, tulin näkemään ja muistamaan petäjästä, ruumenista ja olista tehtyä ruokaa. Kun siihen sekoitetaan elojauhoja, on se kyllä vähä parempaa, mutta aivan ilman on se kovin viheliäistä ja maistuu pahalta.

Monta kertaa tulivat vedet silmiini, nähdessäni sellaista sekoitusta, pantuna taikinana tuohi-ropeisiin ja sitte paistettuna uunissa, jolla sitte väki ravitsi itseään ja niitä usein alaistomia, nälkäisiä lapsiaan. Lääkärein avattua kuolleitten ruumiita havaittiin tämmöinen ruoka jääneen sulamattomaksi vatsaan, josta nähtävästi seurasi tauti ja kuolema. Niin todistivat lääkärit ja itsekin näin käyneenkin mainittuina talvina, kun se vahingollinen ja huono ruoka jo syksyllä oli näännyttänyt voimat.

Nälkä eneni, väki alkoi sairastua, ensin vähemmin, sitte joukottain. Koko taloin väet sairastuivat, aivan niinkin tyyni, että monessa paikassa ei ollut tervettä ihmistä, joka olisi voinut hoitaa muita, ja nekin sisällä olevat eläimet kuolivat hoitamattomuuteen.

Enimmästi kärsivät pitäjät olivat Kajaanin kihlakunnassa ja Arkangelin rajalla olevat paikkakunnat kuin myös Sotkamon pitäjäs. Alamaisesta esittelemisestä esivallalle pidettiin kaikellaista mahdollisinta tointa; jyviä, jauhoja, kryyniä laitettiin kiireimmästi, leipiä leivottiin, keittoruokaa toimitettiin, sairashuoneita valmistettiin, lääkäreitä ja sairasten hoitajia otettiin, kaikkia valtakunnan kustannuksella, ei säästetty vaivoja eikä varoja.

Itse matkustin monta kertaa näille paikoille, tutakseni tätä tilaa, ja kuletin muassani kruunun palvelijoita ja lääkäriä kuin myös lääkeitä, joita ilman maksotta annettiin. Usein tunkeusimme moniin onnettomiin majoihin, joissa usein koko perhekunta makasi ympäriinsä lattialla ja penkeillä pahassa hajussa ja nälässä.

Läänin lääkäri sairastui itse ja kuoli, nimismies Sotkamossa samoin; uusi lääkäri tuli, sairastui ja oli kuolemaisillaan. Nyt tuli aivan vaikiaksi saada sairashoitajia, kun jokainen sellainen luultiin tulevan kuoleman omaksi. Eräs jalomielinen koulunopettaja Kajaanissa, joka oli vähä opetellut lääke-oppia, tarjousi hoitoa pitämään sairashuonenissa. Itse olin vähällä tulla kuoleman uhriksi, kuolema oli likellä, josta ainoasti Jumala ja kaksi oppinutta lääkäriä Oulussa pelastivat minun.

Tauti oli muuttunut kuolettavaksi kulkutaudiksi, ja väkeä kuoli niin paljo, että 60, 70, 80, aina 90 ruumista tuotiin joka sunnuntai haudattaa Sotkamon kirkolle. Viimein oli mahdotoin ennättää saada oikeita ruumis-arkkuja, vaan ruumiita koottiin läjihin juuri kuin sotatanterella, ja pantiin suuriin lootihin. Pitäjän 8,000:sta asukkaasta vietiin, jos en väärin muistane, aivan lyhyen ajan sisällä 2000 eli 2500 kirkkomaahan.

Vieläkin kerran : avun pitää tulla ajallaan, jos uusia sellaisia onnettomuuksia tahdotaan karttaa,

Teksti Oulun Wiikko-Sanomia 21.2.1857, johon se oli suomennettu "Helsingin Sanomista"
Kuva Maatalous 7/1928

Ukkosen iskemiä ja uutisoituja

Inrikes tidningar julkaisi 10.8.1761 Kokkolasta 22.7. lähetetyn kirjeen. Siinä kerrottiin, että kuivan kevään ja kesän jälkeen oli 16.7. alkanut sade ja ukkonen joka kesti iltapäivään 18.7. Tuolloin oltiin Kalajoella lastaamassa raatimies Petter Steenhagenin laivaa, mutta työ piti sään takia keskeyttää. Pari miestä seisoi kuitenkin edelleen laivan kannella ja lähellä mastoa, kun ukkonen iski. Toinen heistä kuoli. Kalajoen haudattujen listasta selviää, että kyseessä oli 40-vuotias pursimies Henrik Valkonen.

Suomenkieliset Tieto-Sanomat kertoi 1.8.1776, että

Tyrvän Pitäjästä on annettu tietä se tapaus, että s. 28. p viimeisesä Heinä-Kuusa, joka oli Sunnuntai, lyötin yxi vaimo Kiikanojan kyläsä, istuisansa rualla Kirkosta kotia tultua, Ukkoiselta kuolliaxi, ilman muitten Huonesa olevaisten vahinkoitsemata. Silloin laukeis myös muutamisa kylisä siellä niin järjät raket, että ne rikoit akkunain klasit ja turmelit hyvän osan laihosta.

Åbo Underrättelser kertoi etusivullaan 4.9.1839 Kemijärvellä torppari Matti Pietilän, Oilungan torpasta, kuolleen salaman iskuun. Haudattujen listan mukaan tämä oli tapahtuunut 14.7.1839, eikä siitä sitten enempää.

Sanomia Turusta julkaisi keväällä 1851 muutamassa osassa tekstin Tapaturmia. Siinä todetaan, että

yksinäisiä ihmisiä on pitkäisen leimaus usiasti haavottanut, polttanut ja tappanut. Erinomattain olen kuullut niistä, jotka minun tietooni tulleet ovat, heidän jotakuta jumalattomuutta harjottaneen. 

Parempi tarinahan siitä synty, kun todellisuudessa satunnaisen vahingon kärsinyt onkin siihen jotenkin syyllinen.

Sotkamolaisen, jonka ukkoinen Vuokatin liepeellä huhtaa kyntäessä kuoliaksi löi, sanotaan, satamaan alkaessa, ruvenneen hirmuisesti kiroilemaan. Matti ***sen poijat Vuonislahdessa, jotka ukkoinen poltti pitkin kylkeä ja sivua päästä jalkaan asti vähän kämmenen leveältä, kävivät Rukous-päivän kirkon aikana ongella, ja luultiimpa heidän muiden pyydyksiäkin kokeneen. 

[...] Märkiä vaatteitansa takan edessä paistamalla kuivaminen on varmoin nähty vaaralliseksi. Sillä tämä oli nähtävästi märjistä vaatteista nouseva höyry, joka entis-suvena veti pitkäisen leimauksen Mynämäjen Maunulan takan vieressä seisoviin miehiin, tappoi yhden ja löi toisen pyörryksiin. (Sanomia Turusta 15.4.1851)

Mutta salamaan saattoi kuolla myös uskossa oleva. Evijärvellä syntynyt Maria, joka sittemmin meni naimisiin Samuli Ojanperän kanssa, sai Kristilliseen kuukausilehteen 10/1883 muistokirjoituksen, jonka mukaan "viime kesäkuussa, kun sisaremme oli huonettansa puhdistamassa, löi akkunasta tullut salama hänen pikaisesti kuolon uneen ja sai niin muuttaa kuolemasta elämään."

P. S. Salaman tappamista aiemmin kirjoitettua:

• Aikaisia uutisia
• Tapahtui Sysmän Hartolassa
• Ukkonen iski Iisalmessa ja Kuopiossa 1761
• Espoossa 1749-1801
• Hukkuminen Pietarsaaressa ja ukkonen Turussa 1765
• Ukkosen tappamat

Kuvitus Th. Kittelsenin, Wikimedia

Pitäjänkirjurin vaimo ja rippikirjan suhde todellisuuteen

Johanna Elisabet syntyi 8.12.1812 Sotkamossa. Hänen isänsä Johan Cajan oli Sotkamon nimismies. Johannan isoveli Karl August aloitti yliopistossa 1819 ja pikkuveli Johan Fredrik 1832.

Johanna jäi Sotkamoon, jossa hän 20.10.1833 meni naimisiin Reinhold Castrénin kanssa. (Tällä ylioppilasveljet Lars Magnus ja Julius.) Eliel Aspelin-Haapkylän mukaan avioliitto solmittiin "vastoin omaistensa neuvoja" ja "heidän perustamansa koti tuli yhtä varattomaksi kuin lapsi- ja kärsimysrikkaaksi".

Reinhold omisti (Aspelin-Haapkylän mukaan) Yli-Sotkamon Hyttilän, jossa perheen 7 lasta syntyivät vuosina 1834-1845. Reinholdilla oli virka pitäjänkirjurina ja maatalouden olisi voinut saada tuottavaksi. Mutta edelleen Aspelin-Haapkylää lainaten Reinhold

eli säännöttömästi sekä laiminlöi tehtävänsä ja perheenisän yksinkertaisimmatkin velvollisuudet. Ollen suuri hevosintoilija sanotaan hänen pitäneen parempaa huolta hevosistaan kuin lapsistaan; hän talutti hevosensa aittaan syömään viljaa lasten kaivatessa leipää, ja kun hän palasi matkoiltaan, joilla oli ajanut kilpaa muitten hevoshuijarien kanssa, ei hänen kotiatulonsa ollut omaisille iloksi. Kerrankin hän oli ajanut kumoon kiviläjään ja kauan kesti ennenkuin hänen siitä saamansa haavat ja kuhmut paranivat. 

Vuosien 1847-49 välillä perhe muutti Ala-Sotkamon Tervon tilalle, jossa Reinhold kuoli 12.5.1849. Johanna jäi taloudellisesti vaikeaan tilanteeseen kuuden tuolloin elossa olleen lapsen kanssa. Vanhin lapsista, 14-vuotias tytär Emelie, kuoli 20.10.1850. Rippikirjaan Johannalle on merkitty Tervosta ehtoolliskäyntejä vuoteen 1854 asti.

Sotkamon kirkkoherra Carl Benjamin Ståhlbergin vaimo Hedvig Gustava oli Johannan sisko ja seuraavassa rippikirjassa Johanna ja viisi lastaan ovat pappilan sivulla. Rippikirjan mukaan tytär Amanda Gustava (s. 1841, presidentti K. J. Ståhlbergin äidinäiti) sai muuttokirjan Ali-Tornioon 1859, vanhin elossa ollut poika Johan Adolf (s. 1839) muuttokirjan Rovaniemelle 1864 ja Reinhold (s. 1843) Ouluun 1876. Carl Alfred (s. 1845) häviää Sotkamosta rippikirjan vaihdossa 1865-66.

Kirkonkirjaa katsoen näyttää siis siltä, että lapset ovat äitinsä kanssa aikuisikään. Mutta Aspelin-Haapkylä kertoo, että

Äiti oli nääntymässä kuormansa alle, eikä muuta neuvoa ollut kuin hajottaa lapsilauma, lähettää toinen toisaalle, toinen toisaalle varakkaampien sukulaisten hoidettavaksi. Silloin nuorin lapsista, Kaarlo eli Kalle, niinkuin häntä kotona ja toverien kesken nimitettiin, 1851 joutui setänsä Lauri Maunu Castrénin luokse

Siis ainakin yksi lapsista (ja todennäköisesti muutkin) olivat muualla jo ennen kirjausta pappilan sivulle. Aspelin Haapkylä valoittaa myös asumisen todellisuutta. Pappilan sivu ei tarkoita pappilan rakennusta vaan Johanna

asui häntä varten muutamalle niemelle pappilan maalle rakennetussa kaksisuojaisessa asunnossa, erään vanhemman sisaren, Eva Sofia Cajanin, ja sen lapsen kanssa, jolle vähämielisyytensä tähden ei ollut rakkautta ja kärsivällisyyttä muualla tarjona, kuinka äiti ansaitsi pienen kodin tarpeet suorittaen ompelu- ja muita töitä pitäjäläisille ja kuinka hän hiljaisen, rakastettavan luonteensa vuoksi oli kaikkien suosima, niin että "Johanna täti", joksi häntä sanottiin, ehdottomasti oli tarpeellinen niin iloisten kuin surullistenkin juhlien valmistuksissa ja vietossa ympäri pitäjää. 

Lähteet:
Eliel Aspelin-Haapkylä: Muoto- ja muistikuvia I
Sotkamo rippikirja 1841-1847 I s. 231, 1841-1847 I s. 129, 1849-1855 I s. 136, 1856-65 I s 282, 1866-1875 s. 370
Kuva: Hilkka Finnen kuvitusta kirjaan Kylän lapset (1880)