Kauppiaiden ja käsityöläisten määrä Suomen (Ruotsiin kuuluneissa) kaupungeissa 1801-1805

Tukholmassa ilmestynyt Handels Tidning julkaisi 30.3. ja 2.4.1802 listan Ruotsin kaupunkien kauppiaiden ja käsityöläisten määrästä vuonna 1801. Lähteenä olivat maistraattien kauppakollegioon lähettämät tilastot ("Utdrag ur de till Kongl. Kommerse-Collegium af Magistraterne insända Tabeller"), mutta joukosta puuttuu useita Suomen kaupunkeja, kuten esimerkiksi Helsinki ja Porvoo.

• Björneborg: 11 Bodhandlande, 9 andra Handlande, 82 Borgare, 76 Handtwerckare
• Brahestad: Handlande 35, Handtwerkare 17 med 15 Gesäller och 7 Lärlingar
• Cajana: 2 Handlande, och 8 Handtwerkare
• Cristinestad: 32 Handlande, 27 Handtwerkare med 2 Gesäller och 2 Lärlingar
• Ekenäs: 6 Handlande och 5 Bodswenner, 55 Handtwerkare med 11 Gesäller och 28 Lärlingar
• Gamla Carleby: tillsammans 85 Handlande och Handtwerkare, 19 arbets och Förwars-karlar samt 237 Sjömän
• Jakobstad: 29 Handlande, 38 Handtwerkare, 15 Gesäller och 7 Lärlingar
• Kaskö: 7 Handlande, 14 Handtwerkare och 1 Lärlinge
• Lovisa: 17 Handlande, 51 Handtwerkare med 23 Gesäller och 47 Lärgossar
• Nystad: 106 Borgare, 9 Borgare Enkor, 2 Kryddkrämare, 25 diverse Handtwerkare
• Wasa: 23 Handlande och 86 Handtwerkare med 36 Gesäller och 47 Lärgossar
• Åbo: 41 Handlande, 202 Handtwerkare med 315 Gesäller och 294 Lärlingar 

Myös vuoden 1802 tiedot julkaistiin epätäydellisinä, mutta eritellen erilaiset käsityöläiset:

• Handels Tidning 30.8.1803 (69): Borgo, Brahestad, Cajana, Christinestad
• Handels Tidning 2.9.1803 (70): Ekenäs, Gamla Carleby
• Handels Tidning 6.9.1803 (71): Jakobstad, Kaskö
• Handels Tidning 9.9.1803 (72): Lovisa
• Handels Tidning 13.9.1803 (73): Uleåborg, Wasa
• Handels Tidning 16.9.1803 (74): Åbo

Vuodesta 1803 ei julkaistu yhdenkään B:llä alkavan kaupungin tilastoja

• Handels Tidning 19.10.1804 (84): Cajana, Christinestad
• Handels Tidning 23.10.1804 (85): Jakobstad, Kaskö, 
• Handels Tidning 26.10.1804 (86): Ny Carleby, Nådendal
• Handels Tidning 30.10.1804 (87): Wasa
• Handels Tidning 2.11.1804 (88): Uleåborg, Åbo

Vuoden 1804 tilastoja julkaistiin entistä useammasta kaupungista, mutta ei edelleenkään Helsingistä.

• Handels Tidning 23.8.1805 (68):
• Handels Tidning 30.8.1805 (70): Brahestad
• Handels Tidning 13.9.1805 (74): Björneborg, Borgo
• Handels Tidning 20.9.1805 (76):
• Handels Tidning 24.9.1805 (77):
• Handels Tidning 27.9.1805 (78): Ekenäs, Gamla Karleby
• Handels Tidning 1.10.1805 (79):
• Handels Tidning 4.10.1805 (80): Jakobstad, Kaskö
• Handels Tidning 8.10.1805 (81): 
• Handels Tidning 11.10.1805 (82): Ny Carleby, 
• Handels Tidning 22.11.1805 (94):
• Handels Tidning 26.11.1805 (95): Wasa, Åbo

Vasta vuoden 1805 tilastoissa on mukana Helsinki:

• Handels Tidning 2.9.1806 (N:o 70): Björneborg, Borgo, Brahestad, Cajana, 
• Handels Tidning 5.9.1806 (N:o 71): Christinaestad, Ekenäs
• Handels Tidning 9.9.1806 (N:o 72): 
• Handels Tidning 12.9.1806 (N:o 73): Gamla Carleby, Helsingfors
• Handels Tidning 14.10.1806 (N:o 81): Jacobstad, Kaskö, 
• Handels Tidning 14.10.1806 (N:o 82):
• Handels Tidning 17.10.1806 (N:o 83): Lovisa
• Handels Tidning 31.10.1806 (N:o 87): Ny-Carleby, Nystad
• Handels Tidning 7.11.1806 (N:o 89): Nådendal, Raumo
• Handels Tidning 18.11.1806 (N:o 92):
• Handels Tidning 28.11.1806 (N:o 95):
• Handels Tidning 12.12.1806 (N:o 99):

Kun yritteliäisyydestä sakotettiin

Käsityö- ja teollisuuslehti 5/1915 jakoi seuraavan palan menneisyydestä

V:lta 1814 on Oulun kaupungin maistraatin asiakirjoissa eräs juttu, joka osottaa kuinka ankarasti silloin silmälläpidettiin, että ammattia saivat harjottaa ainoastaan oikeutetut mestarit. 

Oulussa oli siihen aikaan joku naimaton nainen, jonka nimi oli Brita Katarina Sundqvist ja jonka arvonimenä oli kauppapuukhollarin tytär. Hän oli ammatiltaan oikeimmiten myssyntekijä, s. o. valmisti niitä omituisia, myssyiksi tai myöskin "tykkilakeiksi" kutsuttuja päähineitä, joita ilman ei yksikään "itsestään pitävä" porvarin vaimo tai leski, ei mestarin emäntä, eipä esim. maaseudulla talonemäntäkään katsonut voivansa pidoissa tai vieraissa tai juhlatilaisuuksissa esiintyä. Mutta myssynteon rinnalla Kaisa oli ruvennut myöskin harjottamaan räätälin ammattia, eli niinkuin sanottiin "fuskaamaan" tällä ammatinalalla. 

Huhu Kaisan räätälintoimesta oli kuitenkin levinnyt ja herättänyt pahaa verta kaupungin varsinaisten ammattioikeutettujen räätälimestarien keskuudessa. Kaupunginviskaali Jakob Rehn sai vallitsevien ammattisääntöjen perusteella tehtäväkseen ottaa asiasta selkoa, ja kun hän saapui Kaisan asuntoon tutkintoa pitämään, löysi hän sieltä kaikellaista tavaraa. Siellä oli pumpulivaatteesta tehty takki, "surtuuti", joka oli "leikattu", nähtävästi puolivalmiina, pumpulivaatteesta tehdyt "pitkät housut" (polvihousujakin käytettiin paljon tähän aikaan), silkkirantuiset liivit, vielä toisetkin "pitkät housut" ja punarantuiset pumpulivaateliivit sekä - sakset, s. o. räätälin sakset. Nämä kaikki esineet otti viskaali takavarikkoon epäilyksenalaisina ja nyt alkoi tanssi oikeuksissa. 

Ensin mentiin räätälimestarien oikeuteen, jossa tuli olla läsnä yhden raatimiehen. Siellä viskaali syytti Kaisaa luvattomasta räätälinammatin harjottamisesta. 

Ensi kerralla ei Kaisa ollut itse läsnä, vaan häntä edusti asianajajana kanslisti Tobias Enholm, joka näkyy olleen hänellä lakiasiain neuvojana sitten koko ajan. Räätälimestarit kuitenkin tahtoivat puhutella Kaisaa itseäänkin, jonka takia juttu jykättiin Kaisan esille saamiseksi. Hän tulikin toisella kertaa, mutta silloin se lykättiin vielä todistajain kuulustamista varten ja vasta kolmannella kertaa se päätettiin. 

Kaisa näkyy pitäneen edullisena asialleen kieltää kaikki ja aina. Hän kielsi harjottaneensa räätälinammattia ja kielsi todistusten merkityksen. Ja kun häneltä kysyttiin, mitä nuo takavarikoidut pöksyt ja liivit merkitsivät, niin sanoi Kaisa, että hänen omiaan ne ovat. Ei pöytäkirja kuitenkaan selitä, oliko Kaisa ne aikonut tulevalle sulhaselleen, vai aikoiko hän niitä itse käyttää. 

Nuo vaatekappaleet olivat kuitenkin pahoja, joskin sanattomia todistajia, ja saatiinpa eräs henkilö suullisestikin todistamaan, että hän oli nähnyt, kuinka Kaisa lähes pari vuotta varemmin oli myöskin pöksyjä laitellut. Seuraus oli, että räätälioikeus tuomitsi Kaisan räätälinammatin "fuskauksesta" 10 hopeataalarin eli 4 ruplan 80 kop. sakkoon. Sen ohessa julistettiin takavarikoidut tavarat menetetyiksi, kuitenkin sai syytetty lunastaa ne takaisin siitä arvosta, jonka viskaali ja pari räätäliä arviomiehinä olivat niille asettaneet. Ja arvio teki kaikkiaan viisi taalaria, josta tuli noin taalari kunkin vaatekappaleen ja 16 äyriä saksien osalle. Koko juttu tuli siis Kaisalle maksamaan 15 taalaria eli 7 ruplaa 20 kopeekkaa vastaten nykyajan rahassa 28 mkaa 80 pniä, mutta on muistettava, että rahan arvo on nyt paljoa pienempi kuin sata vuotta sitten. 

Kaisa ei ollut kuitenkaan räätälimestarien tuomioon tyytyväinen, vaan valitti maistraattiin. Se vaati tietysti viskaalin lausunnon. Tämä selittää, ettei Kaisa suinkaan ole voinut omiksi tarpeikseen vaatteita laittaa, koskei hänellä ole miestä eikä lapsia, ja takavarikoidut vaatteet oli tehty suurempia ja pienempiä henkilöitä varten. Sen ohessa on yleisesti tunnettu, että Kaisa "fuskaa" räätälinammatissa ja on täten tuottanut vahinkoa tälle ammattikunnalle monet vuodet, vaikkakin hän myssynteolla voisi itseään riittävästi elättää. 

Maistraatti ei asiaa tutkittuaan katsonutkaan Kaisan esiintuoneen päteviä syitä räätäliammattikunnan tuomion muutokseen, jonka takia se vahvistettiin ja Kaisan anomus aiheettomana hylättiin.

Kuva: Käsiteollisuus : Suomen käsityönopettajain liiton ulosantama no 5-6/1914

Hatuntäyttäjä?

Tutkimuksessani Norrköpingissä tuli vastaan elämäni ensimmäinen hattstofferare, jonka virkaveljiä liittyi perheeseen seuraavassa sukupolvessa avioliitoin. Suomalaiset sanastot kääntävät termin hatuntäyttäjäksi, mikä ei taida olla paras mahdollinen sana.

Norrköpingin historiaa lukiessa tuli selväksi, että kyse on eri toimesta kuin "hatuntekijä" ja valtiopäivien historiasta löytyi verkkohaulla vastaava erottelu.

SAOB määrittelee hatuntekijän "person som yrkesmässigt förfärdigar hattar" ja hatuntäyttäjän "person som monterade o. gjorde i ordning de från hattmakaren kommande hattarna; handlande som sålde hattar o. mössor, till hattmontering o. d. hörande artiklar, modevaror m. m.; handlande som förde galanterivaror o. herrartiklar." Eli ehkä hattukoristelija tai -viimeistelijä olisi -täyttäjää parempi sana? Tai hatunlaittaja?

Sanakirja 1780-luvulta kertoo saman ranskaksi

ja sanakirja vuodelta 1814 englanniksikin

Sanalla haberdasher ei kyllä tavanomaisessa merkityksessään ole enää mitään yhteyttä hattuihin.

Mutta ainakin on selvää, ettei esi-isäni innostuisi, jos kirjoittaisin hänestä hatuntekijänä tai -täyttäjänä. Minkä vakuudeksi vielä ote 1800-luvun romaanista.

Ehkäpä hattukauppias olisi paras vaihtoehto? Nordisk familjebok tukisi valintaa.

Peruukintekijä Brundin Tukholmasta

Tiedostamaton oletukseni oli, että peruukkien mentyä muodista olisi niiden tekeminenkin loppunut. Jäi huomaamatta, että peruukkeja on käytetty esteettiseen tarpeeseen läpi vuosisatojen. Suomessa oli 1840-luvun alussa markkinoita ainakin yhdelle yrittäjälle Tukholmasta asti.

Tämä ilmestyy digitoituihin sanomalehtiin kun Tukholmassa ilmestynyt Aftonbladet kertoi 18.7.1834, että kaupungissa oli 12. päivä vihitty avioliittoon Norrteljen peruukkimestari N. A. Brundin ja mamselli J. M. Mineur. Pariskunta jäi Tukholmaan, jossa lapsensa Aftonbladetin 27.6.1837 mukaan kuoli. Ensimmäinen hakuihin osunut mainos julkaistiin Aftonbladetissa 15.11.1837.

Aftonbladetissa 9.4.1838 Brundin tiedottaa osoitteenmuutoksesta, mutta ehkä bisnes ei sielläkään tuottanut tulosta, kun Suomi pian kutsui mahdollisuuksillaan. Nils August Brundin saapui höyrylaivalla Örnsköld Uumajasta Vaasaan 18.7.1841 ja lähti paluumatkalle 1.8.1841 (Wasa Tidning 24.7.1841, 7.8.1841). Toisella höyrylaivalla hän tuli Tukholmasta Turkuun 4.10.1841 ja jo samana päivänä jätti ilmoituksensa paikallislehteen (Åbo Tidningar 6.10.1841).

Ilmoitus julkaistiin samalla tekstillä moneen kertaan, kunnes 12.11.1841 Brundin ilmoitti lähtevänsä kyseisen kuun lopussa kaupungista (Åbo Tidningar 13.11.1841). Jos todella lähti, palasi pian takaisin, sillä ilmoituksiaan on tasaisin väliajoin Turun lehdissä helmikuun lopulle. Huhtikuussa hän sai vuoden passin Poriin. Mutta Brundin oli takaisin Turussa jo 14.5.1842 ja hän jatkoi matkaansa 17.5.1842 kahden apulaisen kanssa höyrylaivalla Tukholmaan (Åbo Underrättelser 18.5.1842, 21.5.1842).

Hän tuli Tukholmasta takaisin Turkuun elokuussa 1842 ja julkaisi ilmoituksiaan syyskuussa (Åbo Underrättelser 24.8.1842, 3.9.1842). Maaliskuussa 1843 hän oli Vaasassa ja toukokuussa 1844 Porvoossa (Wasa Tidning 24.3.1843, Borgå Tidning 18.5.1844). Porvoosta hän tuli Turkuun 30.6. ilmeisesti vaimonsa ja alaikäisen poikansa kanssa. Tuttu ilmoitus julkaistiin heinäkuusta syyskuulle ( Åbo Underrättelser 13.7.1844, Åbo Tidningar 24.08.1844, Åbo Tidningar 14.09.1844). Lokakuun puolivälissä hän sai passin Ouluun. Paluumatkalla pysähtyi pariksi viikoksi Vaasaan ja palasi Turkuun 28.12.1844 (Wasa Tidning 30.11.1844).

Tammikuussa hän ehti palvelemaan turkulaisten tarpeita, mutta sai 20.2.1845 passin Viipuriin (Viipurin lääniin?) (Åbo Tidningar 18.1.1845) . Liekö lähdöstä tullut mitään, sillä ilmoituksiaan on tiheään Turun lehdissä maaliskuun puolivälistä toukokuulle. Uusi passi Viipuriin päivättiin 5.6.1845, mutta Brundin oli takaisin Turussa jo 16.6.

Hän sai seuraavaksi passin Ouluun 19.7., mutta lähti 20.7.1845 Turusta höyrylaivalla Helsinkiin (Åbo Tidningar 23.7.1845). Pääkaupunki ei häntä pidätellyt vaan hän tarjosi palveluksiaan viikkoa myöhemmin Porvoossa (Borgå Tidning 30.7.1845).  Hän oli takaisin Turussa 29.9.1845, jollon sai paluupassin Ruotsiin. Myöhempiä havaintoja hänestä ei ole Turun passikortistossa eikä sanomalehdissä.

Käsityöläiskortisto digitoitu

SSHY:n FB-ryhmässä kerrottiin eilen, että yhdistyksen vapaaehtoiset ovat päässeet kuvaamaan Turun yliopiston Käsityöläiskortiston. Pääsin kurkistamaan kortteja keväällä 2014 ja niitä oli aika paljon. Eli vapaaehtoiset ovat (taas) tehneet ison työn. Varsinkin kun vilaisemaani paikkakuntaan oli tehty myös täydelliseltä näyttänyt nimihakemisto.

[Korjaus 8:36. Olisi pitänyt käyttää partitiivia. Sari Ahoselta kommentti: "Vielä ei ole valitettavasti kaikkia kuvattu, puhumattakaan että kaikki olisi vielä verkossa, mutta pikkuhiljaa materiaalia saada sivuille lisää."]

Kuvien siirto palvelimelle on tätä kirjoittaessa vielä kesken, mutta muutamia paikkakuntia on esillä. Linkki (ainakin nyt) SSHY:n sivun vasemman reunassa Arkistot-otsikon alla eikä vaadi yhdistyksen jäsenyyttä. Omia kiinnostuksen kohteita odottaessa voi (Sari Ahosen opastuksen mukaan) lukea Aineiston esittelyn, josta selviää m.m. käytetyt lähteet, tulkinnan periaatteet ja aikarajaus "Ruotsin ajan loppupuolen vuodet 1721-1809".

Palautetta on FB-ryhmässä jo annettu kuvien liian isosta(!) koosta ja kieltämättä korttia on miniläppärillä hankala katsoa, kun selaimen zoomin minimiarvokaan ei näytä korttia kokonaan. Mutta tähän löytynee tekninen kohennus.

Korttien tulkintaankin kaipaisin lisätietoa. Vasemmalla perhetiedot kirkonkirjoista ja oikealla esiintymät läänintilien käsityöläisluetteloista? Joltain satunnaisilta otantavuosilta? Avaamani punkalaitumelaiskankurin Erkki Holmbergin kortin perusteella informaatiosisällöstä - erityisesti asuinpaikosta - olisi ehdottomasti apua sukututkijalle tai henkilöitä muuten jäljittävälle. Ja pitäjätasolla tietenkin paikallishistoriasta kiinnostuneille.

Kuva kirjasta Thakeryana via Internet Archive ja Flickr Commons 

Kuoharit

En ole kunnostautunut museoiden "kuukauden esine"-seuraajana, kun niissä ei (missään?) ole rss-syötettä. Tulin kuitenkin avanneeksi Kansallismuseon maaliskuun esittelyn kuoharin puukosta. Suomessa näistä ammattilaisista en muista aiemmin mitään lukeneenikaan. Ruotsalaisissa radiojutuissa on sikäläisen resande-väen yhtenä ansaintatapana kuohitseminen esiintynyt ja olin jäänyt käsitykseen, että kyse ei ollut kovin arvostetusta työstä. Niinpä Risto Hakomäen tekstissä yllätti toteamus "hevoskuohitsijan ammatti oli maaseutuyhteisössä erityinen, hyvin tärkeä ja arvostettu."

Ainoa käsillä oleva todistusaineisto on sanomalehdet. Niissä kuohariin yhdistyy taikakeinot ja parantaminen (Hämäläinen 31.1.1862, Kaiku 14.12.1878) ja Hakomäkikin kertoo, että "Suomessa kuohari oli usein myös noita, ja työhön kuului loitsujen lukeminen työn onnistumiseksi, varsinkin tulehdusten ehkäisemiseksi."

Kiertäviin kuohareihin voidaan kategorisesti yhdistää taitamattomuus (Keski-Suomi 25.11.1890) ja taitamattomista kerrottiin sanomalehdissä (esim. Keski-Suomi 7.5.1892 ja oheinen leike Savo-Karjala 29.4.1889). Kuohari saattoi myös pettää jättämällä työnsä tekemättä (Keski-Suomi 1.12.1898).

Kuten Ruotsissakin, Suomessa kuohareina toimivat romanit. Näin todetaan myös Hakomäen tekstissä ja artikkelissa Suomen mustalaiset (Uusi Suometar 21.12.1894) on pitkähkö selostus

"Kaikki mustalaiset ovat taitavia kuohareita ja hevosen kengittäjiä. Kuohitessa he eivät tarvitse kaataa hevosta ja 2-3 päivän kuluttua hevonen on jälleen työhön kykenevä." "Soinissa oli provasti Colerus nähnyt mustalaisen kuoharin toimessa. Oriin toinen etu- ja toinen takajalka vaan oli sidottu Apuna oli yksi renki ja sukkelasti oli työ suoritettu. Kiikkalasta kerrotaan että mustalaisella on nuoraan sidottu lyijykuula, jonka hän upottaa hevosen korvaan ja sitoo vielä ulkokorvan umpeen, jotta hevonen ei voi pudistaa kuulaa pois. Kuulan värinä tärykalvolla tuottaa hevoselle niin sietämättömän tuskan että se tukehuttaa sen, jonka kuohitus tuottaa. Haava poltetaan eli käristetään raudalla. Lohtajalla mustalainen toimessaan kummitteli liikkeillään ja puukollaan, lukien suomalaista loitsurunoa [...]. Viime sanat lausuessa heitti hän pois puukkonsa merkiksi, että työ oli hyvin onnistunut. Siellä ei tietty että eläin olisi kuollut mustalaisen kuohittua. Raision Filppulassa julkaisi kuohari Juho Hultin 1821 ilmoituksen, jossa lupaa kuohitun hevosen terveeksi 24:ssä tunnissa. Mustalaisnaiset saavat pienemmän eläimet osallensa."

Hakomäen mukaan "etenkin venäläiset ammattilaiset olivat hevosenomistajien silmissä kunnioitettuja miehiä". Sanomalehdissä venäläinen kuohari hirtti itsensä (Mikkelin Wiikko-Sanomia 2.6.1864), ilmoitti tulostaan etukäteen (Hämäläinen 20.3.1873, Hämäläinen 7.6.1890), "sai kuohitaksensa orivarsan, mutta toimitti työnsä niin kelvottomasti, että hevonen heti sen jälkeen kuoli" (Hämeen Sanomat 18.5.1883),

oli eräässä talossa useoita kertoja käynyt kärttämässä oritta, jonka isäntä viimein antoi kuohita. Kun orit oli iso ja voimakas, niin eivät köydet pitänetkään, joten kuohitessa orit useioita kertoja pääsi köysistä irti. Tässä hädässä meni kuoharin veitsi rapamahaan taikka suolet poikki, jonka onnettomuuden kuohari heti huomasi, koska heti huomasi, koska hän kysyi, onko ori tyyris. Leikkauksen päätettyä joi kuohari kupin kahvia ja samalla valheen kanssa hyppyyn. Hevosrukka kovia tuskia kärsittyään vuorokauden perästä heitti henkensä, rapa suusta ja sieramista ulostullen. Ei ole sen koommin kuoharia kuultu eikä nähty. (Oulun Ilmoituslehti 3.10.1888)

...saattoi majoittua hotelliin (Aamulehti 30.4.1891), leikkasi oriin ja "vähän ajan perästä hevonen leikkaushaavoihin heitti henkensä" (Mikkelin Sanomat 30.5.1896) sekä levitti maanjakohuhuja (Päivälehti 30.3.1899).

Yllä olevan kuvan (Kansalliskirjaston kuva-arkisto) hevonen ja mies eivät liity mihinkään mainittuun sanomalehtiuutiseen.

Käsityönopettajat ulkomailta

Turun ulkomaalaisten kortistossa ulkomailta tulleet käsityönopettajat eivät olleet iso ryhmä, mutta kiinnitin kahteen kuitenkin huomiota.

Hedvig Christina Ekenmark saapui piikansa kanssa Tukholmasta Turkuun 11.7.1833 toimenaan "informerar i vävnadskonsten" eli kutomisen opetus. Hänen tarjomastaan opetuksesta julkaistiin pitkä ja perusteellinen ilmoitus Åbo Tidningarissa 17.7.1833. Siinä viitattiin hänen veljeensä J. E. Ekenmarkiin. Myös kirjassa Anteckningar om svenska qvinnor (1864-1866) Hedvig on merkittävä ensisijaisesti perhensä jäsenenä.

Suomessa hän ilmoitti antavansa opetusta vuoden 1835 alussa Tampereella, toukokuussa Viipurissa ja syksyllä 1836 Oulussa (Helsingfors Tidningar 17.1.1835, Sanan Saattaja Wiipurista 25.4.1835, Oulun Wiikko-Sanomia 13.08.1836).

Saksilainen Johanna Susanna Ebert oli suutarin vaimo, joka tuli tyttärensä kanssa höyrylaivalla Tukholmasta Turkuun 16.6.1837 (Åbo Underrättelser 17.6.1837). Hän oli sitten "lärarinna i knyppelskolan" eli opettaja nypläyskoulussa, jollainen kaupungissa siis jo oli? Opetusuraa kiinnostavampaa oli tämän siirtolaisen perheen asettuminen Suomeen.

Aviomiehensä Gustaf Fredrik Ebert tuli Turkuun Lyypekistä 17.6.1838 ja sai 2.4.1839 passin palaamiseen Venäjän kautta Saksinmaalle. Häneen mukaana ehkä lähtivät perheen 10-vuotias tytär Vilhelmina ja 5-vuotias Gustaf Fredrik, joiden vuonna 1840 Turussa todettiin matkustaneen kotiseudulleen. Mutta vaimo ei ollut seurannut miestään vaan asui edelleen Turussa 8-vuotiaan Fredrikan kanssa vuonna 1841. He saivat passin 4.10.1841 Lyypekkiin.

Mutta eivät jääneet etelään. Perheen tytär Vilhelmiina tuli Turkuun Lyypekistä 27.7.1842. Johanna Susanna oli taas Suomessa vuonna 1844, jolloin hän tuli tyttärien ja kahden pojan kanssa Uudestakaupungista Turkuun 18.10.1844. Turussa syntyi 28.11.1844 suutarimestari Ebertin "eronneelle vaimolle" (frånskilda h:u) Johanna Meijer poika, joka kastettiin nimellä Herman Fredric. Hänet haudattiin 2.5.1845 aviottomaksi merkittynä. Myös 1.11.1845 syntynyt tytär Johanna Constantia kuoli nuorena ja haudattiin 16.3.1846 aviottomaksi merkittynä.

Turussa Johanna Susanna ilmeisesti asui lapsineen, kunnes tytär Christina Fredrika otti passin Helsinkiin 14.3.1846. Hänet vihittiin siellä perämies Karl Anton Rydbergin kanssa 19.12.1852.

Turussa Johanna Susanna vihittiin 17.12.1846 naulantekijämestari Johan Wilhelm Tallgrenin kanssa ja hänestä tuli Suomen alamainen. Ensimmäinen aviomies ei ollut kuollut vaan Johanna on merkitty määreellä "Skomak: Eberts frånskiljda hu:". Parille syntyi 12.9.1847 poika, mutta avioliitto jäi lyhyeksi. Johanna Susanna haudattiin 3.2.1848 ja poika 19.2.1848.

Johannan ensimmäisen avioliiton poika Gustaf Fredrik Ebert oli Suomen Turussa vielä vuonna 1853, kun kortiston tiedot loppuvat. Tytär Vilhelmina meni naimisiin 29.2.1848 ruotsalaisen positiivisoittaja Gustav Vilhelm Bladinin kanssa, joka Turun kastettujen listassa (1857, 1860, 1862) on kemisti.

Turun seurakuntien kirjanpidossa perheen kotipaikka oli Schneeberg Saksinmaalla. Kuva kaupungin torilta vuonna 1835 kirjasta Saxonia: Museum für sächsische Vaterlandskunde Wikipediasta ladattuna.

Ansiokotiteollisuutta

Aikanaan Hohenthal-esi-isiäni tutkiessani sain kokoon varsin edustavan sarjan perukirjoja, joista tuli mukavasti kirjan täytettä. Kaikkihan haluavat lukea tavaralistoja, eikö totta? Yllättävin ja ihmeteltävin perukirjoista oli vuosina 1827-1866 eläneen Samuel Albertin. Siinä oli mukana

• 9 naulaa uusia karttanpiitä
• 6 paria istutettuja karttoja ilman kansiita
• 26 paria karttoja
• [?] kaartan kansivärkkiä
• 17 paria istuttamattomia karttan nahkoja

Muuta selitystä tälle määrälle karstoja osineen en keksinyt kuin, että Samuel oli torpparin leipäänsä levittääkseen tehtaillut kotona karstoja. Mieleen ei tullut etsiä aiheesta kirjallisuutta. Oikea teos olisi ollut Pentti Virrankosken väitöskirja vuodelta 1963: Myyntiä varten harjoitettu kotiteollisuus Suomessa autonomian ajan alkupuolella.

Se ei ole eksynyt vieläkään käsiini, mutta luettuani jostain artikkelikokoelmasta Virrankosken selostuksen muistitiedon hankinnasta jatkotutkimukseensa, lainasin sen tuloksen kirjastosta. Käsitöistä leivän lisää. Suomen ansiokotiteollisuus 1865-1944 ei pettänyt odotuksiani, vaan paikallis- ja henkilöhistorian ystävän oli ilo avata mikä tahansa aukeama. Virrankoski toteaa alkupuheessa

Kirjassa on nimetty lukuisia käsityöntekijöitä, mitä perustelen sillä, että vaikka kansanihmiset eivät vaikuta yksilöinä paljon historiaan, on hyvä kunnioittaa heidän työtään joskus nimeltäkin mainiten. Se ei ole historiankirjoituksessa ainakaan liian yleistä.

Oman muistitietokeruunsa lisäksi Virrankoski on käyttänyt monia arkistoja eli lähdeluettelo on opettavainen, hyvä lunttilista. Kirja ei petä edes viimeisillä sivuillaan, löytyy sekä henkilö- että paikannimihakemisto. Esimerkiksi Kokemäen ja Kauvatsan maininnat, jotka olivat minule kaikki tuoretta tietoa:

• Suomenmaa-teoksessa kerrotaan 1921 Lapin pitäjässä kudotun yhä kankaita myytäväksi, ja Kokemäellä kudottiin paljon varsinkin Villiön kylässä; tuotteista mainittiin erikoisesti esiliinat. (s. 50)
• Vuoden 1990 tiedustelun vastauksissa on mainittu kymmenkunta täkin tikkaajaa, etupäässä Länsi-Suomesta mutta kaksi Savostakin. Kokemäen Kyttälässä mäkitupalaisen vaimo Emma Mattila (1867-1955) teki sivuansioikseen muun muassa täkkejä, myöhemmin tyttärensä auttamana. Kyläläisten vaihtaessa vällyt vähitellen toppatäkkeihin Emman täkkikehikko oli ahkerassa käytössä. (s. 228)
• Kauvatsalla taas tehtiin Suomenmaa-teoksessa 1921 julkaistun tiedon mukaan useimmissa kylissä lankanappeja.(s. 230)
• Jo 1887 kerrottiin, että Kokemäen Kakkulaisten kylän takamailla tehtiin "paatteja" muun muassa tukinuittajille ja ansaittiin niillä noin tuhat markkaa vuodessa. (s. 394)
• (Kauvatsalla lastu- ja olkitöitä s. 520-522, 528-535)

Linkkiretki käsitöihin

Kinnasneulani odottaa edelleen käyttöönottoa, joten kuvituksena ainoa elämäni aikana neuloma sukkapari. Tarkoituksella erilaiset. Ja neulomisella tarkoitan siis sitä puikoilla heiluttamista, jota myös kutomiseksi kutsutaan. Ritva Koskennurmi-Sivosen Neulonnan perusteet käsittelee ilmeisesti samaista tekniikkaa ja selostaa myös sen historiaa.

Toivottavasti joskus koittaa päivä, jolloin voin esitellä neulaamisen tuloksia ja panttaan tekniikkaan liittyvää linkkikokoelmaani vielä vähän aikaa. Mutta muutakin käsitöihin ja käsityöläisiin liittyvää on kertynyt:

Suomen käsityön museon Käsityönurkassa voi lukea Korsnäsin villapaidoista, Kruunupyyn kaislatöistä ja saada ohjeet vohvelipujotusliinaan. Siinä on perinnekäsityö, jonka minäkin osaan tehdä.

Samaisella museolla on sivuillaan myös Aikamatka käsityöhön, jossa esitellään miehiset ammatit veneveistäjä, suksiseppä, koristeveistäjä, räätäli, suutari, tiilenlyöjä ja satulaseppä. Musiikin voi sammuttaa vasemmasta alakulmasta.

Ruotsalaisia museotekstiilejä voi tarkastella Nordiska Museetin Textilgalleriet-sivustolla.

Jos nurkissa on vanha neulomakone, niin Kansalliskirjaston digitoimasta materiaalista löytyy Lilla rapid Familje stickningsmaskin Anvisningsbok vuodelta 1876.

Opinnäytteitä yms. julkaisuja:

• Lonkila, Helena: Peilikäs peilinä : kainuulaisen peilikäsraanun kulttuurisen arvon määräytyminen
• Karti, Hanna: Sotakoneen moottori vai kruunun kivireki? Hämeen linnan käsityöläiset ja palkolliset 25-vuotisen sodan aikana 1571-93
• Vastamäki, Tiina: Talouspoliittisen päätöksenteon vuorovaikutteisuus ja sen yksilölle tarjoamat strategiset mahdollisuudet : tapaustutkimus Hans Henrik Boijen toiminnasta Otavalan pellavanviljely- ja kehruukoulun johtajana säätyvallan ajalla
• Nykänen, Katja: Antiikinaikainen kankaan valmistusprosessi : tiedonhankinta ja käytännön sovellus
• Nivell, Jenni: ANKER-POLKUOMPELUKONE : Historia, materiaalit ja restaurointi
• Wetterhoffin värikkäät vuodet
• Irene Ylönen: Maahenkeä vai lisäansiota? Maaseudun naisille suunnattu käsityöneuvonta
  1800-luvulta 1960-luvulle
  

Alla vielä kaksi ryijyä Pienestä tietosanakirjasta.

Äidin luvalla leipuriksi

Tämä käsialanäyte löytyi Arkistolaitoksen digitaaliarkistosta polulta Helsingin leipurien ammattikunta > Helsingin leipurien ammattikunnan arkisto > AINEISTO > Papintodistuksia ja muita henkilötodistuksia 1839-1852 (10)

Paljon muutakin mielenkiintoista varmaan sisältyy ammattikuntien arkistoihin. (En kylläkään keksi ylläolevaa kummepaa "syytä" tälle postaukselle.) Toistaiseksi digitaaliarkistosta on löytynyt:

• Ammattikuntia koskevia asiakirjoja (kokoelma)
• Helsingin hatuntekijöiden ammattikunta
• Helsingin leipurien ammattikunta
• Helsingin muurarien ammattikunta
• Helsingin nahkurien ammattikunta
• Helsingin kirjansitojien ammattikunta
• Helsingin turkkurien ammattikunta
• Helsingin vaskenvalajien ammattikunta
• Helsingin kupariseppien ammattikunta
• Helsingin peltiseppien ammattikunta
• Helsingin maalarien ammattikunta
• Helsingin puuseppien ammattikunta
• Helsingin räätälien ammattikunta
• Helsingin satulaseppien ammattikunta
• Helsingin vaunuseppien ammattikunta
• Helsingin seppien ammattikunta
• Helsingin suutarien ammattikunta
• Viipurin puuseppien ammattikunta

Varakkuudesta pudonneet

Augusta Krookin muistelmakirjaa Mitt Helsingfors ei voi syyttää kaunistelusta. Hän kertoo isänsä masennuksesta ja itsemurhayrityksistä. Ja lyhyesti myös isänsä äidin ja tätiensä elämästä.

Augustan isä Carl August Krook oli kasvanut yltäkylläisyydessä, johon tuli äkillinen loppu juuri kun hän oli aloittamassa yliopisto-opintoja vuonna 1827. Isän kuolema tarkoitti kaiken omaisuuden myymistä, kultakelloa myöden. Opinnot piti lopettaa ja siirtyä veljen tapaan armeijauralle.

Sisaret ja äiti Maria Eleonora af Dittmer muuttivat Sauvoon pieneen keltaiseen puutaloon. He elättivät itsensä kehräämällä ja tukkimyssyjä tekemällä. Pojantyttären korviin ei tullut, että Maria Eleonoora olisi valittanut kohtaloaan. Mutta vaikeaa oli ollut saada tyttäret neljältä aamulla ylös ja rukin ääreen.

Olihan Maria Eleonoran äitikin selvinnyt leskenä. Joakin Ulrik af Dittmerin kuoltua Anna Katarina Vahlberg perusti sisariensa kanssa Turkuun koulun nuorille tytöille. Koulua kutsuttiin nimellä "Mamma Dittmers pension". Näin Krookin muistelmien mukaan, muuta tietoa koulusta en olen löytänyt.

Turkulaisista puusepistä

Vanhojen ammattikuntien säännöt on kaupunkihistorioissa kerrottu usein yksinkertaisesti ja kategorisesti. Tosiasiassa niihinkin vaikuttivat markkinavoimat ja ihmissuhteet. Vaikeina aikoina ei vaadittu arvokkaita mestarinäytteitä ja kaverin poika pääsi helpommalla kuin juuri kaupunkiin tullut. Ja rahalla saattoi myös korvata osaamista ja kokemusta. Tällaisen havainnon voi tehdä Gabriel Nikanderin Turun puuseppien asiakirjojen analyysista. Nikander mainitsee seuraavat puusepät 1700-luvulla:

Puuseppien oltermanni oli keväällä 1711 Johan Hächt.
Mestareita oli kesällä 1711: Wirman, Anders Lund ja Isberg. Lund valittiin oltermanniksi vuoden 1712 alussa ja jatkoi asemassa vuoteen 1746.
Vuoden 1711 aikana otettiin mestariksi Isaac Drufva. Hän kuoli Ison vihan aikana tai heti rauhan teon jälkeen.
Vuonna 1712 kisälli Mathias Buschman teki mestarityönsä ja hyväksyttiin mesatriksi vaikka hän ei ollut tehnyt kisällinvaellusta.
Edesmenneen puuseppäoltermanni H. Leinon poika Anders Leino anoi helmikuussa 1713 pääsyä ammattikuntaan. Anders oli ollut 9 vuotta alivarusmestari Henkirakuunoissa ja sitten ollut ruukin puuseppänä kreivitär Stenbockin palveluksessa. Isovihan jälkeen hänet mainitaan nuorena mestarina.
Danzigissa oppia saanut Johan Schabel tai Sabel teki mestaristyökseen kaapin 1724.
Christ. Ludvig Leyssadt, joka oli ollut mestarina Norrköpingissä, otettiin Turun ammattikuntaan 1734. Hän kuoli pian tämän jälkeen.
Puolimestariksi vuonna 1727 otettu Johan Jöransson Salf haki 7 vuotta myöhemmin varsinaista mestarin asemaa.
Tallinnasta muutti Turkuun 1736 vapaamestari Johan Petter Zervitsky, joka meni naimisiin porvari Petraeuksen tyttären kanssa. Hänet otettiin heti mestariksi ja hän toimi puuseppien oltermannina 1746-1771, jolloin hän kuoli.
Mestarinnäytteet tekivät kisällit Lexander, Sirell, Erlund ja Lindstedt.
Lindstedtin lesken kanssa kihlautunut kisälli Samuel Lundan haki mestarin asemaa 1762.
Mestarinnäytteet antoi Johan Woivalin 1763 ja Johan Sjöstedt 1785. Conrad Zervitskie teki pelkät piirrustukset vuonna 1769, se riitti mestarin pojalle.
Kemiön Elmdalista lähtenyt kisälli Hinrich Elméen saapui kotimaisemiin 1770-luvun alussa saatuaan oppia Jonas Fagerbergiltä Tukholmassa ja työskenneltyään muualla Ruotsissa.
Muutamaa vuotta myöhemmin mestarin asemaa haki kisälli Matts Alan, joka oli kotoisin Loimaalta ja aikanaan työskennellyt Lindstedtin verstaalla Turussa mutta sitten kiertänyt 14 vuotta Pohjois-Saksassa ja Venäjällä. Ei enää osannut puhua kuin suomea ja saksaa. Hänen mestarityönsä hyväksyttiin maistraatissa vedoten Alanin köyhyteen.
Elméenin luona harjoitellut Johan Ström haki mestaruutta 1782. Samana vuonna teki mestarityön M. Grönholm. Seuraavana vuonna E. Rosenberg. Viimeisenä kauden kisällistä mestariksi yrittävänä mainitaan Johan Lindroos vuonna 1795.

Referoitu artikkelista Gabriel Nikander: Åbosnickarnas mästerstycken under 1700-talet. Kirjassa Svenska kulturbilder, ny följd, första bandet, del I och II, under redaktion av Sigurd Erixon och Sigurd Wallin. 1934

(Verkossa Turun käsityöläisistä...
Raimo Papinsaari: Turun räätälien ammattikunta vuosina 1721-1809. THArk 20 s. 246-341, Turku 1967
Toivo T. Rinne: Kisällien ja heidän veljeskuntiensa asema Turun ammattikuntaelämässä 1600- ja 1700-luvuilla. THArk 4 s. 217-249, Turku 1933
Ilkka Tarvainen: Ammattikuntamaalarina Turussa : Gabriel Gotthard Sweidell ja hänen tuotantonsa)

Paperin tekemisestä

Kuva arabialaisesta paperimyllystä verkkosivulta ja alunperin kirjasta Pois pula ja puute.

Jostain putkahti mieleen, ettei suomalaisten kaupunkien käsityöläisten yhteydessä ole koskaan mainittu paperintekijöitä. Erinäisiä askartelukirjoja selanneena kuitenkin tiedän, ettei yhden arkin tekemiseen ihan hirvittävän suurta teknologiaa vaadita.

Paperihistoriallisen tietokannan etusivu lupaa, että "tietoja paperimyllyistä sekä käsityövaltaisesta paperinvalmistuksesta lisätään sivuille", mutta en löydä oikeaa kohtaa? Esittelystä kuitenkin selviää, että Suomen ensimmäinen paperimylly oli nimeltään Tomasböle ja että paperimyllyjä oli kaikkiaan 13.

Pentti Mattilan verkkosivulta löytyy hieman lisätietoa: "Suomen ensimmäinen paperimylly perustettiin v. 1667 Pohjan pitäjään Tomasbölen kartanoon. Perustajana oli Johannes Gezelius vanhempi ja teknillisenä asiantuntijana saksalainen paperimestari Bertil Obenher, joka toimi myös paperimyllyn esimiehenä." Edelleen samalta sivulta:

"Paperia valmistettiin tähän aikaan yksinomaan käsin kaikenlaisista lumpuista. Ensin lajiteltiin lumput ja kostutettiin sekä annettiin vähän mädätä. Sitten ne leikattiin palasiksi ja kaukaloissa survottiin veden kanssa hienoksi massaksi. Senjälkeen massa laitettiin isoon astiaan, josta nostettiin arkinkokoisella kehyksellä jossa oli metalliverkkopohja, jolloin vesi valui pois ja paperikuidut jäivät kerroksena verkon pinnalle muodostaen paperiarkin.Näin saatu arkki laitettiin huopien väliin ja tällainen vuorottaiset huopa- ja paperikerrokset vietiin puristimeen, jossa tiivistettiin ja puristettiin vesi pois. Kun arkit oli kuivattu, käytetty liimaliuoksessa, uudelleen kuivattu ja kiillotettu, oli paperi valmista käyttöön."

Wikipedian mukaan kyseinen tehdas toimi vuoteen 1713. Lähteenä Pekka Leppäsen lisensiaattityö Aspects on Process Engineering in the Finnish Pulp and Paper Industry, joten ei liene kovin epäluotettavaa tietoa. Samaan lähteeseen viitataan Wikipedian tekstin kappaleessa "Ensimmäinen kaupallinen paperitehdas Suomeen perustettiin 1764 Turun lähelle Järvenojan kylään. Vuoteen 1770 mennessä se työllisti kahdeksan henkilöä, ja se valmisti painopaperia, nuottipaperia, musiikkipaperia ja raskasta käärepaperia. 1794 tehtaan omistus siirtyi J. C. Frenckellille." Tästä tehtaasta on Juha Vuorela blogissaan kirjoittanut enemmän.

Normaalisti anteliaat sanomalehdet eivät ole olleet kotimaisen paperin historiasta kovin kiinnostuneita. Suomen Kansassa kirjoitettiin 27.4.1901:

"Ruotsissa perusti Gustaf Wasa paperimyllyn Tukholman kaupunkiin. Varmaan tiedämme, että siellä jo vuonna 1546 löytyi paperimylly koska vanhoista asiakirjoista löytyy lasku, 18 markan suuruinen "Casper Paperintekijälle Norreportin paperimyllyllä".
"Tosin tehtiin Suomessakin jo 16 vuosisadalla paperia, vaan hyvin pienessä määrässä niin, että mitään yleistä kauppatavaraa siitä ei tullut kuten muissa maissa. Myöhemmin kun paperin valmistus puusta on tullut yleiseksi on Suomeen rakennettu monta puuhiomoa ja paperitehdasta yhteydessä paperitehtaitten kanssa."

Kirkon kylästä kirkonkyläksi

Kylillä käyminen ja nykyaikaisemmin lähimmällä ostarilla hengailu on niin jokapäiväistä, että täytyy (ainakin minun) keskittyä muistamaan, että ennen maakaupan vapauttamista maaseudulla ei ollut "kaupallisia keskuksia". Räätälit ja suutarit kiersivät taloissa, ei heidän tarvinnut asua vierekkäin odottamassa asiakkaita. Seppiä ja muita käsityöläisiä oli pitkin ja poikin.

Erehdyin ehkä väärille raiteille kootessani jokin aikaa sitten Kokemäen lukkareista ja kirkonvartijoista tietoja. Nämä luonnollisestikin muuttivat uuden kivikirkon myötä Kuoppalasta Tulkkilaan, mutta tämä ei ollut mikään lähtölaukaus keskustan syntymiselle? Kokemäen kaupungin sivuilta löytyvässä pienessä lukemistossa Esko Pertola muistelee "Isäni kertoi, että kun hän kävi kansakoulua vuosisadan vaihteen aikoina, sekä Haapion että Kilkun pihoihin johtivat maantieltä vanhanaikaiset riukuveräjät. Rakennukset olivat harmaaseinäisiä ja kaivonvintit kallellaan."

Mutta, jos kuitenkin tarkastelisin henkikirjoja 1800-luvulta... Tulkkilassa asuu

1810: nahkurinkisälli ja pitäjänseppä
1815: pitäjänseppä, pitäjänsuutari ja pitäjänräätäli
1820: pitäjänseppä ja pitäjänräätäli
1825: pitäjänseppä ja 2 pitäjänräätäliä
1830: on digitaaliarkistossa EDELLEEN Kokemäen kohdalta aivan sekaisin
1835: pitäjänseppä, pitäjänsuutari, pitäjännahkuri, pitäjänmaalari ja 2 pitäjänräätäliä
1840: pitäjänseppä, pitäjänsuutari, pitäjännahkuri, pitäjänmaalari, pitäjänräätäli (ja kaksi vänrikin leskeä, joilla hianot sukunimet!)
1845: pitäjänseppä, 2 pitäjänsuutaria, pitäjännahkuri, pitäjänmaalari, pitäjänräätäli
1850: pitäjänseppä, 2 pitäjänsuutaria, 2 pitäjännahkuria, pitäjänsatulantekijä
1855: pitäjänsuutari, 2 pitäjännahkuria, pitäjänmaalari, pitäjänsatulantekijä
1860: pitäjänseppä, pitäjänsuutari, 2 pitäjännahkuria, pitäjänmaalari, pitäjänsatulantekijä kutojatar
1865: pitäjänseppä, pitäjänsuutari, 2 pitäjännahkuria, pitäjänräätäli, pitäjänmaalari, pitäjänsatulantekijä ja kauppias
1870: pitäjänseppä, 2 pitäjännahkuria, 2 pitäjänräätäliä, pitäjänmaalari, pitäjänsatulantekijä ja kauppias
1875: seppä, räätäli, maalari, räätäli, nahkuri, nahkuri&kauppias
1880: seppä, nahkuri, värjäri, räätäli, kauppias, räätäli&kauppias,

Tulkkila oli siis muutakin kuin 3 maatilaa ja kirkko jo 1800-luvun alkupuolella. Varsinaisia johtopäätöksiä ei pysty näistä tekemään, ehkä pitäjänkäsityöläisten määrä kasvoi pitkin pitäjää. No, katsotaan nyt vielä vuoden 1870 kokonaistilanne Tulkkilan ulkopuolella:

Aakulassa pitäjänmuurari, Askolassa pitäjänmuurari, Krootilassa pitäjänräätäli ja pitäjänsuutari, Haistilassa pitäjänsuutari, Harolassa pitäjänseppä ja pitäjänräätäli, Hintikkalassa pitäjänräätäli, Hyrkölässä pitäjänsuutari, Kakkulaisissa 3 pitäjänsuutaria, pitäjänmuurari, pitäjänräätäli ja pitäjänseppä, Karekselassa pitäjännahkuri, Kaukaritsassa pitäjänräätäli ja pitäjänseppä, Kiettareessa pitäjänsuutari, Krannilassa pitäjänsuutari, Kuoppalassa 2 pitäjänräätäliä, Kuurolassa pitäjänsuutari ja pitäjänseppä, Köömilässä pitäjännikkari, Paistilassa pitäjännikkari ja 2 pitäjänsuutaria, Penttilässä pitäjännikkari, Purjalassa pitäjänsuutari, Ryytsälässä pitäjänlasimestari, Sonnilassa pitäjänseppä ja pitäjänräätäli, Säpilässä pitäjänsuutari, pitäjänseppä ja pitäjännahkuri, Villiössä pitäjänräätäli ja pitäjänsuutari, Ylistarossa 2 pitäjännahkuria, 3 pitäjänräätäliä, 2 pitäjänsuutaria, pitäjänvärjäri, pitäjännikkari sekä pitäjänseppä.

Eli Tulkkila oli Ylistaron jälkeen suurin käsityöläiskeskittymä ja käsityöläisiä riitti aika paljon muuallekin.

Alla kuvitukseksi karttanäkymä vuodelta 1855, (Kalmbergin kartastosta, joka löytyy Heikki Rantatupa Historiaaliset kartat-portaalista) jossa Tulkkilan toinen k on osunut vähän hassuun kohtaan. Ihan kuin tie jatkuisi sujuvasti joen yli. Eikun, vahva linja on Sonnilanjoki eikä tie ja toisella puolella on vain niemen ranta. (Vastahan minä hankin uudet silmälasit?)

Kaarle Gusta Bergholmista

"Vaasan Sanomasta lainnaamme seuraavan kertoeleman

Kaarle Gusta Bergholmista.

Pohjanmaan yhteisessä kansassa on ollut monta taipumuksestaan käsityöllisiin ja kaupallisiin edesottamoihin merkillistä miestä. Sitä myöden kuin nämät taipumukset ovat olleet vahvat niitä esteitä voittamaan, jotka talonpoikaisessa säädyssä lavennusta tavallisesti kohtaavat, sitä myöden on monikin taitojärki ilmestynyt ja toisinaan on kohtalo heitä auttanut kummeksittavaan taidollisuuteen. Niin tapaat tässä maakunnassa usiasti kelloseppiä, muita sekä hienompain että karkeampain metallien takojia, sorvaria ja puuleikkaajia, joiden työt ovat niin täydellisiä kuin saatat vaatia.

Muuan nyt jo vainaaja tilanmies Lappajärven Pitäjäässä, Kaarle Gusta Bergholmi, syntynyt vuonna 1782, näytti jo neli-, viistoista vuotisena varman taipumuksen kaikenlaiseen käsityöhön. Totuttuansa lakkarikelloja korjailemaan, läksi hän muutamessa Närpis aluksessa Tukhulmiin, käveli siellä ollessaan kelloseppien työpaikoissa ja sai jonkun vähän opetuksenkin.

Palattuansa oli hänellä paremmat työkalut kuin entiset omat tekemänsä, ja teetettiinkin työtä enemmän kuin ennen. Mielensä palo vaan taitoansa laventaa, ja sitte kävi hän usiammin Ruotsin pääkaupungissa, kohta oli hänellä kokonainen kellopaja täydessä voimassa, jossa itse teki ei ainoastaan uusia kelloja, vaan myöskin työkalunsa ja kellonkannet. Viimein sattui näkemään konstikkaan saksalaisen seinäkellon, ja alko sen mukaan tehdä senkin kaltasia. Hänen tekemistään on vielä yksi, joka visulla käynnillä osottaa ei ainoastaan tuntia ja hetkiä (minuuttia), vaan myöskin ajan kulun, kuun vaihokset ja viikkokauden päivät. Lyödessään soittaa kello 6 soittoa klaverin äänellä. Bergholmi teki myös hienompiakin teräskaluja, kuin joka niitä erittäin vaati.

Vähänen tilansa on nimeltä kehno (dålig), ja sen hallinto, palkaväeltä hoidettuna, muuttuikin isännän peräänkatsomatta, kehnoksi, olletikin ukon viimeisinä vuosina, kuin alko yli varojensa viina maistella. Hän kuoli köyhyydessä 10 p. Kesäkuuta 1840, ja jätti tilansa kahdelle tyttärelleen, jotka kumpikin ovat naimisessa, ja joilla se vielä on. Bergholmi oli kahdesti naimisessa, ensin talonpojan tyttären Ristiina Nikanderin ja sitte Vänrikki Risto Tillmannin tyttären Ulriika Dorotean kanssa Ruotsista. Tällä jälkimmäisellä on joku eläke lapsipuoliltansa ja asuu Ristiinan kaupungissa, jossa eillämainittu soittava seinäkello hänellä on kaupan 200 Ruplan hintaan. Hänellä on ilman sitä 2 miehensä tekemää taskukelloa ja pöytäkello, johon miehensä myöskin on tehnyt kullatun puujalan siihen leikellyillä paremmin ja kehnommin onnistuneilla kuvilla. "

Tämä ilmiselvästi ruotsista suomeksi käännetty teksti on julkaistu Maamiehen Ystävässä 17.05.1845. Hiskin avulla löytyy Lapväärttin haudatuista oikeana päivänä kuollut "F.d.husbd. Gust. Johanss. Bergholm." Kotitilan nimi tässä Dåhli, ei siis Dålig eikä suomeksi Kehno. Hiskistä löytyy myös ilmeisen tyttären "Bde dr Anna Sofia Carl Gustafsdr Bergholm eller Dohli" avioliitto 5.1.1833, sulhanen "Trp:s Johan Gustaf Josefsson Forstén". Siskonsa "Bde dr Caisa Greta Carlsdr Dohli eller Bergholm" avioitui 5.12.1828, sulhanen "Trp:s Johan Isaks:s Knus".

Henkikirjassa 1840 (jossa tila kirjoitettu Dåli) on yhdessä taloudessa torppari Johan Isaacsson, jolla on vaimo Caisa ja Svåger Gustaf, jolla vaimo Anna, sekä "isä" Gustaf ja äiti Ulla. Kesäkuussa kuollut kultaseppä on ehditty siis merkitä vielä henkikirjaan kakkosvaimonsa tyttäriensä ja näiden miesten kanssa.

Kellomestarihistoriaa löytyy Yleisradion sivulla.

Mestarien vaimoja Vaasasta

Halvempaahan se on tappaa aikaa kökkimällä toimistolla kuin eksyä kauppojen houkutuksiin... Katselin pitkästä aikaa graduja (joiden eduista ja rajoitteista enemmän joskus myöhemmin) ja Tampereelta löytyi henkilöhistoriaa sivuten Leena T. E. Laineen Taloudenhoidosta omiin valintoihin. Vaasalaisten käsityöläismestareiden vaimojen elämää. Kyseisen tutkimuksen kohteina olivat (ihan siltä varalta, että jota kuta kiinnostaisi):

Karvarimestarien vaimot:
Ahlbäck Catharina (Grönstrand Carl)
Ammelin Anna (Bäcklund Jonas)
Berg Anna (Turdin Petter)
Berg Catharina (Rein Gustav)
Berg Rebecka (Westerberg Jakob)
Bergsten Eva (Westerberg Johan)
Hagman Anna (Holmqvist Jöran)
Holm Magdalena (Zarenius Herman)
Lechander Brita (Wettergren Olof)
Kultaseppien vaimot:
Gummerus Brita (Adlerberg Anders)
Kihlman Margareta (Gestrin Anders)
Simelius Johanna (Hartman Johan)
Waxlax Margareta (Andström Johan A)
Räätälimestarien vaimot:
Asp Maria (Ögren Johan)
Bergsten Maria (Lindström Jöran)
Djurman Catharina (Lindbäck Jakob)
Hagman Anna (Gummerus Simon)
Hillebrand Charlotta (Nyberg Fredrik, Arvidsson Henrik)
Hultman Greta (Appelgren Jonas)
Sarin Anna (Rönnqvist Johan)
Winblad Hedvig (Blomqvist)
Åkerbom Eva (Gummerus Michel)
Åkerbom Maria (Engman Johan)
Suutarimestarien vaimot:
Blomström Lovisa (Häggman Johan)
Bränström Magdalena (Sundberg Gustav)
Forsman Brita (Bergman Johan)
Frilander Maria (Bränlund Erik)
Laxberg Maria (Backman Petter)
Nyström Anna (Lindholm Johan)
Paulin Catharina (Blomström Johan)
Rein Charlotta (Hartman Michel)
Rönblad Catharina (Gummerus Carl)
Röring Brita (Söderberg Carl)
Sjöberg Catharina (Asp Daniel)
Sundahl Maria (Hartman Carl)
Walman Catharina (Lindroth Fredrik)