9-vuotiaan Suomen sota

Karstulan kappalaisen poika Victor Emanuel Waldén (s. 21.5.1799) muistelmat jatkuvat kesästä (?) 1808 (Kyläkirjaston kuvalehti 2/1901)

Jonkun aikaa Mattilassa elettyämme ja kun sota oli poistunut yhä kauemmaksi Pohjanmaalle, muutimme takaisin kappalaistilalle, sillä kirkonkylässä oleva kotimme oli ollut venäläisten haavoitettujen hallussa. Täällä ollessamme sai isä kirjeen eversti Fieandtilta, että hän oli saanut isälle pataljoonansaarnaajan viran, jota isä heidän erotessaan oli häneltä pyytänyt, ja että isän oli nyt kiiruusti saavuttava paikalle. Isä päätti lähteä — erämaitten halki, sillä maanteihin ei ollut hyvä kulkea. Itkien saattoi koko perheemme häntä rantaan, kun hän läksi. 

[Seuraava on melko sekavasti kerrottu] Mutta muutaman päivän kuluttua hän suureksi riemuksi palaa takaisin ja kertoo, että kun hän, lihava mies, oli soita ja nevoja rämpimään, oli hän tavannut entisen sotamies Hjerpen, joka nyt oli kerjäläinen, ja hänet oli isä saanut hyvällä palkalla viemään kirjeen Fieandtille; mutta se oli varoitus, ettei joutuisi venäläisten joukkoon, sillä silloin kävisi isälle ja hänelle huonosti. Ukko oli lähtenyt kontti selässä ja tuohikerä kontissa. Hjerpeä odotettiin kaksi viikkoa, mutta häntä ei alkanut kuulua. Vaan eräänä kirkkaana iltana näki isä neljä miestä soutavan Pääjärvellä ja veneen likemmäksi tultua näkyi veneessä venäläinen upseeri, kaksi sotamiestä ja talonpoika. Isä luuli, että Hjerpe oli joutunut kiini ja että hän nyt lietsasi noita muita pappilaan. Isä sulkeutui kamariin, jonka ovesta avain otettiin pois, ja äidin piti ottaa vastaan tulijat ja jos vaara oli tarjolla antaa merkki isälle, että hän tietäisi ikkunasta kapaista metsään. Kun sitten peljättyjen vieraitten tultua äiti antoi merkin, ettei vaaraa ollut, tuli isä pahasti ontuen kepin nojassa esille. Venäläisten tuoma mies oli yksi Karstulan isäntiä, jota oli epäilty vakoojaksi. Kun tuojat nyt saivat tietää asianlaidan, ettei hän mikään vakooja ollut, jättivät he miehen ja läksivät tiehensä. Isäntä kertoi silloin, että hän oli Hjerpen kanssa maannut neljätoista päivää yksillä tulilla venäläisten leirissä Lintulahdessa, jonne palavat nuotiot olivat houkutelleet Hjerpen poikkeamaan. Fieandtille vietävän kirjeen oli Hjerpe ehtinyt niellä, joten häneltä ei löytynyt mitään, vaikka kaikki hänen repaleessa ja tuohikeränsä tutkittiin. Seuraavana päivänä tuotiin Hjerpe samassa asiassa kuin edellinen isäntä pappilaan ja pääsi samalla tavalla vapaaksi, sai palkkansa ja läksi tiellensä.

Vietettyämme sillä tavoin kymmenen viikkoa, jolla aikaa ei mitään jumalanpalvelusta seurakunnassa pidetty, muutimme jälleen kirkonkylään, jonne muutkin asukkaat toinen toisensa jälkeen palasivat. Kodissamme olivat ikkunat rikkiammutut ja kuulia seinissä ja laattioilla olkia ainakin kyynärän vahvuudelta. Niitä siivottaessa oli löytynyt sormia, varpaita ja hyytynyttä verta, sillä talo oli ollut sotalasarettina. — —

Talvella majoitettiin meille kaksi kasakkaa, joiden toimena oli kuljettaa käskykirjeitä milloin Kalmariin milloin Möttölään, sillä kylässä ei siihen aikaan nähty yhtään hevosta. Isällä tosin oli kaksikin hevosta, mutta niitä pidettiin piilossa navetan nurkassa. Kasakat kyllä tiesivät sen, mutta väittivät, ettei papilla ollut hevosia, kun niitä usein käytiin vaatimassa. Kuriirit ja upseerit saivat kulkea jalan. Eräänä iltana 1809 vuoden alussa tuli muuan venäläinen upseeri ja aseillaan uhitellen vaati hevosta, jota hän kuitenkaan ei saanut, kun kasakat vakuuttivat, ettei hevosia ollut. Seuraus tästä pelotuksesta oli, että äitini kuoli jättäen jälkeensä muutaman vuorokauden ikäisen lapsen. [Kuolinpäivä haudattujen listassa on 18.2.1809.]

Kerran taas seuraavana syksynä poikkesi meille muuan venäläinen lääkäri. Hän tunsi meidän koiramme Bakkuksen, joka edellisenä syksynä oli silmäpuolena ja ontuvana palannut kotia teiltä tietämättömiltä. »A sabak», sanoi lääkäri ja kertoi, että venäläiset sotamiehet olivat kotimme aittoja penkoessaan tavanneet Bakkuksen aittain solasta, jonne se kahlehdittuna oli unohdettu, ja pajunetilla pistäneet koiralta toisen silmän puhki, kun koira puolusti talon omaisuutta. Sitten oli muuan haavoitettu majuri tuotu Pohjanmaalta samoihin aittoihin, niissä hän liikkumatta oli maannut 8 päivää. Hän oli käskenyt »dentshikkansa» ruokkimaan koiraparkaa. Parannuttuaan oli majuuri vienyt koiran muassaair Hämeenlinnaan asti. Siellä käski majuuri laskea koiran irti, koska se muka jo oli uuteen seuraansa suostunut. Bakkus käytti vapauttaan lähteäkseen paikalla takaisin Karstulaan, jonne tuli kurjassa tilassa. Vasta v. 1811, muuttaessamme Hauholle, kuoli uskollinen koiramme suureksi suruksemme.

Toisen kerran näinä samoina aikoina tuli 200:n jauhomaton kuormasto Karstulaan matkalla Pohjanmaalle. Hevosten puutteessa täytyi kuormaston viipyä Karstulassa ja jauhomatot pinottiin talteen muistaakseni Muholan taloon. Kuormaston varjelusväkenä oli ainoastaan kaksi sotamiestä. Sunnuntaina läksi isä jumalanpalvelusta pitämään kirkkoon, mutta yhteensoitettaessa tuli ainoastaan muutamia akkoja kirkkoon, vaikka kirkonmäellä oli suuri kansankokous. Itkien ja ruikuttaen kertoivat ämmät, että muu väki oli lähtenyt .Unholaan väkivallalla anastamaan jauhovarastoa. Sattumalta oli pitäjän toinen säätyläinen, pormestari Gadd, kirkolla ja yhdessä läksivät pappi ja pormestari ilkitekoa estämään. Toinen vartiosotamies oli pötkinyt metsään ja toisen oli kansa jo sitonut köysiin. Isäni oli selittänyt mitä seurauksia ilkiteolla olisi, etenkin kun maa jo oli Venäjän vallassa, ja siten oli hänen onnistunut saada väkijoukko hajautumaan. Mutta iltapuolella kello 4 ajoissa oli saaliinhimoinen väkijoukko vihoissaan taas palannut Muholaan. Nyt pysyi metsästä palannut sotamies paikallaan, mutta toinen vuorostaan kipasi pakoon. Vahtiin jäänyt sotamies otettiin kiini ja sidottiin. Akat lennättivät taas sanan papille, mitä oli tekeillä, mutta isäni sanoi, ettei hän nyt enään uskaltanut lähteä väkijoukkoa hajoittamaan. Raivostunut väkijoukko oli sanonut, että »tulkoon nyt pappi ja pormestari, nyt se tehään«. Jauhomatot ryöstettiin, vangittu sotamies vietiin metsään, sidottiin mäntyyn ja ammuttiin.

Noin parin viikon perästä marssi pataljoona venäläisiä Karstulaan. Miehistö pysähtyi Tolpilan eteen ja venäläisten päällikkö tuli muutainain miesten ja tulkin kanssa isääni tavoittamaan. Päällikkö antoi tulkin sanoa: »Sinä p...leen pappi käskit ottaa pois meijän ransportin.» Isäni selitti asian laidan, mutta venäläinen majuuri ei ottanut häntä uskoakseen, vaan jätti aliupseerin ja kaksi sotamiestä porstuaan vahdiksi, pajunetit kivääreissä. Sitten läksi majuuri tapahtumapaikalle kylään, antoi miestensä ottaa kiini kylästä paenneita ihmisiä, jotka ijästä ja sukupuolesta huolimatta raahattiin esille ja tutkittua saivat niin sanottua »rokshia» eli raippoja, joita oli koottu suuria kimppuja paikalle. Kahdeksan päivää kesti rankaisua ja joka päivä vietiin isäni piiskauspaikalle kuulusteltavaksi kuka oli syyllinen ja kuka ei. Vaikka isäni vakuutti syytettyjen viattomuutta, ei siitä huolittu, vaan jokainen sai raippoja, yksi enemmän toinen vähemmän, majuurin mielivallan mukaan. Suuri itkuja parku oli silloin kylässä, niinkuin kyllä arvata voi.

Kahdeksantena päivänä saapui metsään paennut sotamies pelastavana enkelinä takaisin ja kun hän oli saanut kertoa tapauksen, sai isä suureksi iloksemme ilman vartijoita palata kotiin. Väkivallan tekijät kuuluivat olleen, niinkuin myöhemmin tiedettiin kertoa, Saarijärven ja Kivijärven asukkaita ja ehkä kaukaisempiakin, vaan tuskin karstulalaisia. Venäläiset läksivät Pohjanmaalle vieden viisi kirkonkylän isäntää vankina mukaansa. Kuortaneella tai Lapualla oli heitä rangaistu kujanjuoksulla. Viikon kuluttua heidän kotiapalattuaan kuoli heistä kaksi; muitten kolmen kohtaloa en tunne.

Karstulan tappelun kestäessä olivat venäläiset lähettäneet osaston erään everstin johdolla kahden pienen järven välissä olevalle salmelle luultavasti saartaakseen ruotsalaisia. Mutta eversti von Fieandt oli saanut siitä tiedon ja oli myöskin lähettänyt sinne väkeä. Samalla syttyi tappelu, jota oli kestänyt kauan. Venäläinen eversti oli useita kertoja koettanut ratsain päästä yli salmesta, mutta aina palannut takaisin. Eräs Savon jääkäri oli pitänyt häntä silmällä, mutta kun ei ollut saanut ammutuksi häntä, oli pannut viisi luotia kivääriinsä ja sanonut: »eikö hän sitten p....le kerran kuole», tähdännyt ja ampunut. Eversti putosi paikalla salmeen; paljon venäläisiä oli rientänyt hänen avukseen ja saanut saman lopun. Kun olimme palanneet kirkonkjdään, oli siellä aidalle heitetty verinen cambridge-paita, jossa oli viisi luodinläpeä. Ammutut sotamiehet ajautuivat myötävirtaan ja seuraavana vuonna ne Vaasan maaherran käskystä osaksi haudattiin osaksi poltettiin. Jokaisesta siten haudatusta luvattiin ruplan palkinto. Näin haudattiin niitäkin, jotka olivat kaatuneet pitkin tietä Möttölään päin.

Tappelun kestäessä kahdessa paikassa oli Humpin tai Kierämäen taloon tullut suurempi venäläinen joukko. Talon isäntä oli silloin lähettänyt vanhimman poikansa viemään pikasanaa eversti Fieandtille, että venäläisillä luultavasti oli aikomus sieltäpäin saartaa ruotsalaisia. Poika teki niinkuin oli käsketty, jonka jälkeen Fieandt oli komentanut joukkonsa peräysmatkalle ottaen pojan mukaansa. Kun he olivat tulleet sille kohdalle maantiellä, josta venäläisten olisi pitänyt ilmestyä, ei heitä ollut näkynytkään, minkä vuoksi Fieandt oli käskenyt sitoa pojan ammuttavaksi puuhun, kun oli väärän tiedon tuonut. Poika oli pyytänyt ampumista viivyttämään ja hetkisen kuluttua olivat venäläiset alkaneet paukuttaa metsästä. Poika pääsi vapaaksi ja sai palata kotiinsa.

Tällä paikalla syttyi verinen taistelu; venäläiset olivat vallanneet ruotsalaisen kanuunan, mutta savolaiset ottivat sen pajunettirynnäköllä takaisin ja kun hevoset olivat kaatuneet, vetivät sen lähimpään paikkaan, luullakseni Oikariin asti.

Isälläni oli kaksi riihtä ahdoksessa, jotka piti seuraavana maanantaina puida, mutta puimamiehinä olivat luultavasti venäläiset, sillä sinä vuonna ei isäni saanut jyvääkään pellostaan enempää kuin muutkaan kirkonkyläläiset. Käsittämätöntä on miten saatoimme toimeen tulla sen vuoden.

Isäni niinkuin muutkin, jotka olivat sodan aikana kärsineet, saivat tehdä luettelon vahingoistaan. Isäni luettelo nousi 800 riksiin riikinvelkarahaa, mutta siitä ei hän saanut äyriäkään.

Kerran uhkasi kuriiri, joka ei saanut meiltä hevosta, ampua isän, mutta onneksi pistooli naksahti. Kerran taas oli venäläisellä ulaaniupseerilla tulkkina ulaani, joka puhui latinaa. Hän oli puolalainen ja sanoi: »oranes sutnus nobiles» (me olemme kaikki jalosukuisia). Sellaistakin tapahtui monen muun muassa.

Sitten vuoden 1811, jolloin muutimme Hauholle, en ole ollut Karstulassa.

 Kuva Carl Theodor Staaffin kirjasta Taflor till Fänrik Ståls sägner (1884) 

8-vuotiaan Suomen sota

Karstulan kappalaisen poika Victor Emanuel Waldén (s. 21.5.1799) muistelee lapsuuttaan (Kyläkirjaston kuvalehti 2/1901)

Isäni oli jonkun aikaa ennen 1808 vuoden sodan alkua ostanut kirkonkylässä Tolpilan talon maantien varressa päästäksensä asumaan lähemmä kirkkoa, kun kappalaistilalta oli vaikea pääsy kirkonkylään.

Tammikuussa 1808 alkoi kulkea huhuja, että venäläiset olivat tulossa Saarijärven kirkolle, ja nämä huhut saattoivat vanhempani sellaiseen pelkoon, ettei heillä ollut malttia tehdä työtä, vaan opettivat minunkin ajan kulukseen pelaamaan kanssaan »Myllymattia» erään ikkunan ääressä, josta jo pitkästä matkasta saattoi nähdä vihollisen tulon. Näin kului ainakin pari viikkoa. Mutta eräänä aamuna, kun isä on lähdössä aamukäynnilleen, palaa hän juoksujalassa ja pukeutuu papilliseen pukuunsa sanoen kuulleensa etäältä kavioiden kopsetta pakkasessa. Meidät kolme lasta suljettiin pieneen kamariin ja varoitettiin pysymään hyvin hiljaa, josta minun, vanhimman lapsen, piti pitää huoli. Jonkun hetken kuluttua tulikin komennuskunta kasakoita välkkyvine piikkeineen, mutta vaikka Tolpila oli ensimmäinen talo kylässä, ajoivat kasakat koreasti meidän ohitsemme naapuritaloon Krookiin. Luultavasti mielissään kasakkain ohimenosta unohtivat vanhempamme meidät vankilaamme, josta vasta pitkän ajan päästä tulivat meitä päästämään. 

Sitten tuli jalkaväkeä joukko joukon perään. Heidän päällikkönsä, muistaakseni nimeltään eversti Turshaninoff, ja hänen tulkkinsa, jonka nimen kuulin olleen luutnantti Thesleff, tulivat asumaan meille. Ohikulkevat sotamiehet, joita minä jo rohkeasti katselin likeltä, kuuluvat tervehtineen minua ja sanoneen »malinki jägeriksi» (pikku jääkäriksi), kun minulla oli viheriäiset vaatteet. 

Kesällä palasivat venäläiset Pohjanmaalta Saarijärven kirkolle, jonne pysähtyivät. Ruotsin armeijan päällikkö, eversti von Fieandt, oli luultavasti ajanut takaa heitä, mutta hän pysähtyi Möttölän kylään kuuden pitkän virstan päähän Karstulasta. Melkein joka toinen päivä tuli Kalmarista venäläisiä tiedustelemaan vihollisen asemaa ja samoin tekivät Fieandtin vakoojat, mutta onneksi eivät he joutuneet toistensa kimppuun. Eräänä aamuvarhaisena tuli meidän ruotusotamies Kalm isäni luokse ja pyysi häntä tulemaan vänrikki von Fieandtin puheille, joka oli asettunut kirkonkylän läpi juoksevan joen toiselle puolelle, ehkä noin Venäjän virstan päähän meitä. Isäni suostui heti tulemaan. Perille päästyä tervehtivät ystävykset toisiaan, sillä he olivat vanhoja ryyppyveikkoja. Fieandt oli maannut pyörtänöllä joen varrella, missä hänen 30 sotamiestään olivat levänneet. Ja kun ystävykset olivat hyvän aikaa haastelleet kaikenlaista, oli Fieandt näyttänyt veljensä, everstin, käskyä vangita isän ja viedä hänet heti mukaansa. Isäni oli luvannut lähteä, mutta pyytänyt ensin päästä käymään kotona; mutta Fieandt oli sen kivenkovaan kieltänyt. Vaan kun oltiin lähdössä, oli hän laskenut isäni kotona käymään. »Olen kuullut käytöksestäsi, enkä pelkää laskea sinua», oli sanonut.

Jonkun aikaa tämän jälkeen marssi eversti v. Fieandt väkineen, jota kuului olleen 1,200 miestä, Kalmariin ja pysähtyi sinne, mutta kuinka kauan hän siellä oli, en voi sanoa. Tällä aikaa olimme me ruotsalaisten suojeluksessa. Mutta myöhään eräänä lauantai-iltana elokuun lopussa, kun olin raajarikkoisen rengin kanssa ongella Pääjärvellä ehkä noin virstan päässä kotoa, kuulimme pyöräin ratinaa ja puhetta maantieltä, joka ei ollut kaukana järvestä. Renki tahtoi meitä lähtemään maantielle, että pääsisimme rattailla kotia, mutta kun pääsimme maantielle, näimme rattaiden ja kuormavaunujen suurella kyydillä palaavan Kalmarista, ja niiden ajajat sanoivat, että vihollinen oli kinterillä, ja kielsivät meitä menemästä kotiin. Me kuitenkin palasimme soutaen. Kotona oli talo täynnä sotamiehiä ja eversti v. Fieandt puhui huoneessa isäni kanssa. Isältä kuulin, että eräs hänen entinen oppilaansa, tohtori Hahl, oli luvannut viedä äidin ja siskoni, joka sairasti rokkoa, kappalaistilalle, ja koottuaan kalleimmat tavarat nyyttiin ja sairas tyttö sylissä olivat he rientäneet matkalle eivätkä olleet enään kotona. Eversti anasti meidän onkimamme ahvenet ja sotamiehet pitivät huolen perunamaasta. Isä käski meidät heti palaamaan veneellemme, jonne minulle annettiin kannettavaksi seinäkello. Rannasta oli meidän veneemme kadonnut, mutta hetken kuluttua saatiin suurempi vene, johon kotoa kannettiin sänkyvaatteita ja jolla me läksimme kappalaistilalle. Sinne saapuivat yöllä isäni ja hänen naimaton sisarensa. Eversti oli hyvästijättäessään sanonut isälle, että hän aikoi koetella ryssää peruukista.

Suuremmalla veneellä piti meidän vielä palata kotoa pelastamaan mitä voitiin, mutta kun olimme vähässä matkassa, kuului laukauksia kotoa, jonne oli asetettu vartiosto, niinkuin myöhemmin syksyllä kyllä saimme havaita. Silloin oli käännyttävä ja kiiruussa kuormittiin veneeseen pelastettuja tavaroita ja niin lähdettiin soutamaan Unikonsaarelle, perässämme joukko kirkonkylästä paenneita ihmisiä. Veneet vietiin saaren korkean kallion suojaan. Varhain aamulla laski tänne vene toisensa jälkeen, jotka olivat kirkkomatkalla kaukaisista paikoista ja nyt odottivat taistelun päätöstä noin kello 4:ään saakka iltapuolelle, jolloin taistelu loittoni kamppailupaikalta.

Kuten mainittu juoksee kirkonkylän läpi joki, jonka yli kävi silta. Kun ruotsalaiset olivat päässeet sillan yli, polttivat he sen ja asettuivat jokivarteen tasahkolle maalle, jotavastoin venäläiset jäivät toiselle puolelle. He veivät 6 ja 12-puntaiset kanuunansa mäelle, josta saattoi nähdä Unikonsaarenkin ja siellä vilisevän väen. Kun me vielä olimme saarella, tuli muuan ruotsalainen sotamies, joka luultavasti oli eksynyt Fieandtin pakomatkalla, vastapäätä olevalle niemelle ja antoi merkkiä päästäkseen saarelle. Hänet haettiinkin niemeltä. Nyt päätti seuramme paeta Pääjärven rannalla olevaan etäiseen ja yksinäiseen Mattilan taloon, jossa luultiin oltavan viholliselta turvassa, etenkin kun sinne ei päässyt muuten kuin veneellä. Ettei veneitä jäisi venäläisille, upotettiin kaikki tarpeettomat veneet kivillä järveen ja samoin vajoitettiin eräs suurempi vene Mattilan lähellä olevaan leveään jokeen. Mutta eräänä iltana, kun kaikessa rauhassa asuimme talossa, tuli sanoma, että muutamia kymmeniä venäläisiä oli nähty vetämässä maalle venettä, jonka kokka oli jäänyt näkyviin. Tämän tähden me pakolaiset pimeässä jälleen kannoimme tavaramme veneisiimme ja soudimme kaukaiseen, minulle tuntemattomaan saareen, missä vietimme yön sateessa ja vilussa uskaltamatta virittää valkeaa. Surkein oli pikku siskoni tila; hän oli pieni ja niin kovassa rokossa, että häntä kannettiin lakanassa korennolla, joka sitten asetettiin kehdoksi kahden puun väliin. Seuraavana päivänä, kun tuli tieto, etteivät venäläiset olleet yrityksessään onnistuneet, palasimme takaisin Mattilaan, jossa sitten asuimme muutamia viikkoja niin hyvin kuin taisimme.

Kerran saapui taloon muutamia ruotsalaisia sotamiehiä, ehkä päälle parinkymmenen miehen, jonkun aliupseerin johdolla matkalla Ruotsin armeijaan. Heillä oli mukanaan venäläinen välskäri ja muutamia sotamiehiä vankina. Ruokailtuaan läksivät he taas matkalle yön selkään erämaahan.

Mattilassa ollessamme pyysi isäni tätiämme kätkemään kotimme vähäiset hopeat metsäjärveen. Täti ja talonisäntä upottivat ne viinapannussa järveen — minkä jälkeen isäntä sairastui ja kuoli. Muut kuin he hahden eivät tienneet mihin aarre oli upotettu. Kaksi päivää sai täti ahkerasti etsiä, ennenkuin viimein onnistui löytämään viinapannun vanhempaitnme suureksi iloksi.

Kuva Carl Theodor Staaffin kirjasta Taflor till Fänrik Ståls sägner (1884) 

Arkistossa aikaa tappamassa

Siitä on nyt 24 vuotta kun ekaa kertaa uskaltauduin Helsingissä Kansallisarkistoon ja todennäköisesti saman kesän aikana koskin ekaa kertaa mikrokorttiin. Ihan paljain käsin, niinkuin aina sen jälkeenkin. Ikinä ennen eilistä en ole nähnyt ohjeistusta hansikkaiden käytöstä. Aina voi oppia uutta?

Tai ainakin kerrata vanhaa. Olen täällä useaan kertaan kertonut epäonnistuneista arkistovierailuistani ja painottanut valmistautumisen merkitystä. Tehkää niin kuin sanon, älkää niin kuin teen. Tulipa nimitäin luettua Vakkaa niin huolimattomasti, että luulin Stenfeltiin liittyvää materiaalia olevan Jyväskylässä, joten järjestin seminaarin yhteyteen ekstrapäivän tutkimiseen. Päivää ennen lähtöä tajusin, että materiaali oli Oulussa, jossa olin viime viikolla (mistä reissusta kerron blogissa ensi viikolla).

Muutama kirous pääsi. Samoin kuin sitten paikan päällä, kun huomasin, että ainokainen tarkistettava Stenfeltin muuttokirjakin kuului aukkovuoteen, jonka olisin senkin nähnyt kotikoneelta. Mutta ei auta itku markkinoilla, joten noudatin (edes) omaa neuvoani "arkistossa kannattaa aina katsoa ympärilleen".

Tällä tekniikalla löytyi lainhuutokortistot, joiden olemassaolosta ei edelleenkään ole Kansallisarkiston verkkosivuilla yksityiskohtaista tietoa. (Oulussa oli myös.) Erikoisempaa olivat yllä näkyvät lukuisat hakemistot, joiden ohi on tainnut ajaa uudestaan eri palveluihin väsätyt ratkaisut. Mutta eipä naurattaisi, jos olisin Keski-Suomea äheltänyt Helsingissä esim. 20 vuotta sitten ja vasta myöhemmin saanut tietää apuneuvoista.

Hakemisto Vaasan läänin läänintileihin näytti tietokoneella tehdyltä, mutta lienee turha toivo, että tiedosto olisi edelleen tallessa ja suoraan verkkoon jaettavissa? Ehkä suoraan hakemistoksi Digitaaliarkistoon? Tuskin viitsittäisiin myllyttää kansiollinen A4:sia skannerin läpi? Ja onko vastaavia yksityiskohtaisia luetteloita jossain lisää?

Jyväskylän paikallinen erikoisuus ovat yliopiston historian opiskelijoita ja tutkijoita palvelleet mikrofilmit. Selasin niiden luettelot miettien, miltä näiden varassa tutkimuksen opettelu on tuntunut. Kiittäen Helsingissä asumistani. Ja ihmetellen useita aineistokokonaisuuksia, joiden sisällöstä minulla ei ole mitään käsitystä. Paljon olisi vielä opittavaa.

Heikohko ymmärrys minulla on myös pitäjänkokouksissa käsitellyistä asioista, joten tartuin mielenkiinnolla Nils Gustafssonin suomentamiin Karstulan pitäjänkokouksien pöytäkirjoihin. Selauslukemalla syntyi pitäjästä 1700- ja 1800-luvun vaihteessa varsin aikaansaamaton tai käskyjä kunnioittamaton kuva. Useita kertoja mainittiin kirkonkellon tellinkien heikko kunto ja sitten loppupuolella huomasin, että kello olikin mennyt rikki, oletettavasti pudottuaan.

Se ei yllättänyt, että kokouksissa puhuttiin köyhäinhoidosta, mutta päätösten logiikka ihmetytti hieman. Kokouksessa 31.5.1801 "ilmoitti tilallinen Heikki Matilainen, että hän on 1 vuoden ajan elättänyt ja tukenut vaimonsa kuolleen sisaren aviotonta poikaa Mattia, joka nyt on hiukan yli 5-vuotias. Hän on äitinsä jälkeen saanut perinnön, arvoltaan suunnilleen 18 talaria, mikä rahasumma nyt on täysin kulutettu. Pyysi siksi, että tämä orpo lapsi otettaisiin kappelin asukkaiden hoitoon. Lyhyen neuvottelun jälkeen päätettiin, etä pastori laittaisi hänet siihen köyhäinruotuun, joka kuoleman kautta ensiksi vapautuisi." Täällä hotellihuoneessa minulla ei ole kirjaa Vad kostade det? mutta 15 talarin kulut 5-vuotiaasta kuullostavat korkeilta.

Ja minkälainen mies haluaa päästä eroon 5-vuotiaasta? Ilmeisesti kysessä oli Talvitiensuussa tai -ahossa asunut Heikki Matilainen (RK 1797-1803), joka leskeksi jäätyään meni 2.11.1797 naimisiin piikansa Hedvig Mikontytär Vertaisen kanssa. Möttölän torpassa 17.10.1796 synnyttäneen Lisan lisänimi on Wertain ja poikansa sai nimen Mats, josta lienee kyse. Varhaisimmat lastenkirjat puuttuvat Karstulasta.

Kokouksessa 30.5.1803 käsiteltiin lesken Liisa Juhontyttären asiaa. Tämä oli asunut miehensä ja lastensa kanssa Forsbackan uudistilalla. Kappelin asukkaan olivat yksimielisiä sitä, että vanhuksen huolto ei kuulunut heille sillä "hän on myynyt uutistilansa ja eronnut lapsistaan, jotka kaikki ovat muuttaneet pois kappelista Pohjanmaalle, josta he myös ovat tänne tulleet, on hän siis itse aiheuttanut rappiotilansa, niin etsiköön tulevaisuudessa elantonsa, ei täältä vaan siltä paikkakunnalta, jossa hänen lapsensa nykyisin oleskelevat ja työskentelevät ja josta hän niin lyhyeksi ja epämääräiseksi ajaksi on tullut. Itsellisenä hän ei saa asettua asumaan kenenkään luokse kappelissa siinä toivossa, että kappelin asukkaat elättäisivät ja antaisivat syytingin hänelle. Vaan olkoon hän, joka on tämän pitäjänkokouksen päätöstä vastaan, ja pitää häntä luonaan itsellisenä, yksin vastuussa hänen joutumisestaan suurempaan kurjuuteen."

Olin luullut, että seurakunnan jäseneksi pääsy riitti huoltovelvollisuuteen? Forsbacka ilmaantuu rippikirjaan 1789-1795 sivulle 9  ja on rippikirjassa 1797-1803 Kyyjärven tila n:o 10. Perherakenne ei näytä yksiselitteiseltä, mutta löytyy Alajärveltä tullut Lisa Johansdotter (s. 1746), jolla ensimmäiset ehtoollismerkinnät 1795.   

Kaksi muuta kiinnostanutta tapausta liittyvät vammaisuuteen. Kokouksessa 23.2.1802 köyhäinruotuun otettiin "kuolleen Nils Krookin kehitysvammainen lapsi". Tarkoitettaneen Nils Krookia, joka 26.5.1797 kuoli 75-vuotiaana, eli aivan nuoresta lapsesta ei liene kyse. (Tämän ajanjakson pöytäkirjoja ei ole digitoitu, joten en saa tarkistettua alkuperäistä ilmaisua.)

Kokouksessa 22.6.1806 "tilallinen Kimingin kylästä, Elias Vertainen ja ilmoitti suuressa mielenliikutuksessa, että eräs hänen tyttäristään, joka on syntynyt 1780, on nyt jo 6 vuoden ajan ollut heikkomielinen ja huolimatta kaikesta vaivasta ja kustannuksista, estääkseen häntä vahingoittamasta itseään tai muita ihmisiä sekä polttamasta taloa ja rakennusta, ollut pakotettu pitämään hänet sidottuna. Tämän surkean tyttären lisäksi hänellä on myös surkea poika, noin 13 tai 14 vuoden ikäinen, joka on ollut syntymästä lähtien sokea ja mykkä." Elias pyysi keräystä Maria-tyttärensä hyväksi, jotta tämä saataisiin lääninsairaalaan.

Että tällaista tällä kertaa. Kolmessa tunnissa ehdin myös selailemaan Gustafssonin tekemiä käräjäpöytäkirjasuomennoksia, joista yhdessä oli Zacharias Topeliuksen isä tullut Uudestakaarlepyystä Karstulaan marraskuussa 1813 tekemään ruuminavauksen väkivaltaisesti kuolleelle. Tutustuin myös kirjahyllyihin, joista löytyi m.m. Turun tuomiokapitulin lähettämät painetut kiertokirjeet vuodesta 1791. Toivottavasti löytyvät jostain Helsingistäkin, sillä aikaa ei riittänyt tarkempaan lukemiseen.

Karstulasta Cape Codiin

Kuva Karstulan Pääjärveltä nimimerkki HateSmiles Flicker-sivulta.

Kaikki Suomesta Amerikkaan lähteneet eivät päätyneet metsän keskelle tai kaivoksiin. Vuoden 1930 väestölaskennassa Massachusettsissa oli 13,077 Suomessa syntynyttä. Näistä 351 asui Cape Codin luonnonkauniilla niemimaalla.

Ensimmäisiä muuttajia oli Albert Frank Lundquist vuonna 1885. Hänen vaimonsa oli nimeltään Fredrika ja poikansa Emil. Haaksirikon kokenut merimies Niilo Prittinen (?) saapui vuonna 1887. Hänen vaimonsa oli nimeltääm Olga ja tyttärensä Rosa. Vuonna 1895 voi suomalaisten yhteisöä jo kutsua siirtokunnaksi.

Suurin osa suomalaisista saapui Cape Codiin kuitenkin vasta vuosina 1900-1915. Heistä huomattava osa oli kotoisin Karstulasta tai sen ympäristöstä.

Atlantin valtameren rannaltakin löytyi jotain tuttua - suot. Suomalaiset löysivät työtä niillä kasvatetuista karpaloista. Aikanaan marjojen viljely ja keräys koneistettiin ja silloin löydettiin muuta työtä.

Daniel Scwenin kuva Cape Codista Wikimedia Commonista

Lähteet:

Douglas J. Ollila: The Finns on Cape Cod. American Swedish Historical Museum: Yearbook 1960

Eugene Van Cleef: The Finns on Cape Cod. The New England Quarterly, Vol. 6: (3): 597-601. (Sept 1933)