Kulkijat illanilona Säämingissä 1870- ja 1880-lukujen vaihteessa

Maailma 15/1921

Säämingissä 2.4.1874 torpparin pojaksi syntynyt Otto Lindroos (myöh. Lajula) kirjoitti lapsuudestaan.

Mutta ihanimpia iltoja lapsille hämärässä pirtissä olivat n. s. kiertolaisten käynnit. Varsinaisia kiertolaisia, mierolaisia, jotka aivan säännöllisesti kävivät kussakin talossa, mikä viikon, mikä parin kuluttua, oli useita, kuten Kuikka-Koponen, Hupsu-Tuomas, Samuli Laurikainen, Ripo-akka, Ryynirouva, Kuppari-Miina y. m. Näistä olivat useat suulaita kyläjuorujen kertojia, eivätkä he lapsissa suurtakaan mielenkiintoa herättäneet. Mutta oli toisia, kuten esim. Kuikka- Koponen, jotka hartaudella vetivät lapsia puoleensa. Kuikka oli erinomainen »konstimaakari» ja kepposten tekijä. Hän soitteli milloin piipunvarrella, milloin kammalla tai kynttiläjalalla, hän naukui kuin kissa, hirnui kuin varsa ja kaakotti kuin kana. Ja oli hauskaa.

Samuli Laurikainen oli lapsista ihmeellinen ilmiö. Hän kuljeksi lakkaamatta isot likaiset kääröt selässä talosta taloon. Emännät laittoivat hänelle aina vieraspöydän, olipa mikä aika päivästä tahansa. Hän lauloi ennen aterioimista, seisaallaan ruoka virren, kädet vatsan päällä ristissä. Sitten hän luki siunauksen ruualle ruvetessa ja sitten — söi oikein lujasti. Vähät varustukset eivät suinkaan riittäneet, ja usein saivat emännät kantaa lisää vieraansa eteen, kun tämä heihin anovin nöyrin silmin katseli. Loput, jos sellaisia sattui jäämään hän kääri paperiin ja pisti likaisten kantamustensa sisään. Lopetettuaan syöntinsä Samuli otti taas hurskaan asentonsa, kädet pullean vatsan päällä luki rukouksen rimalta päästyä sekä lauloi ruokavirren.

Hyvä sadun kertoja oli Ryyni-rouva, jolla kuului olleen vakinainen asuntokin jossain maakuopassa. Hänen satunsa oli lyhyitä, mutta jännittäviä, ja kun hän kertoi, oli hän aina hyvin totinen. Hän ei nauranut koskaan. Mutta lapset hänen saduilleen nauroivat .

Hupsu-Tuomas oli siitä syystä ikävöity, että hän toi lapsille leikkikaluja: omatekoisiaan vasaroita, veitsiä, kaikenlaisia väänneltyjä nauloja, joilla hänen mielestään oli suuri arvo. Hän antoi kaikki mielellään lapsille, mutta varoitti heitä niitä hukkaamasta. Usein hän vei sitten seuraavalla matkallaan mukaansa sellaisia, mitä aikaisemmin oli antanut, lahjoittaen ne jälleen naapuritalon tenaville. Hän kulki kesät talvet samoissa pukimissa, ja oli miten pakkanen tahansa, aina hänen rintansa oli avoin ja jaloissa ainoastaan kenkäruojut. Pakkassäällä hän taloon tullessaan mitään virkkaamatta meni suoraa päätä uunille, mihin lapset usein kiipesivät hänen jälestään.

Mutta vielä huvittavampia kuin kiertolaiset olivat matkalaiset, joita silloin tällöin sattui seudulla liikkumaan. Heitäpä kelpasi vasta kuunnella. Heissä oli paljon kierreilleitä ja paljon maailmaa nähneitä miehiä, sellaisia, jotka olivat käyneet suurissa kaupungeissa, kuten Pietarissa ja Lyypekissä, luostareissa, kuten Valamossa ja Konevitsassa, suurissa tehdaspaikoissa, kuten Petrosavotskissa, kaukaisissa maissa, kuten Lapissa ja Ruotsissa, oli miehiä, jotka olivat purjehtineet Englannissa, eräs oli kalastanut Pohjanmerellä j. n. e. Lapset kuuntelivat heidän kertomuksiaan henkeään pidätellen. Vallan ihmeellinen paikka oli Valamo, jossa ei muuta tehty kuin rukoiltiin ja jossa oli niin suuri kirkko kuin ison pirtin edustalla oleva pihamaa ja niin mahtava kirkonkello, että yhdeksän miestä mahtui sisällä seisomaan ja kolme vahvaa miestä piti olla kieltä liikuttamassa, jos mieli saada sen soimaan.

— Ja Pohjanmeri sitten, siellä kuului käyvän niin suuria laineita, että sai panna kymmenen taloa päälletysten ennenkuin niistä tuli laineiden korkuinen rakennus. Lapset kokosivat kymmenen maitopyttyä ja asettivat ne päälletysten nähdäkseen, kuinka korkea keko niistä syntyisi, sekä huudahtivat: — Herranen aika, kuinka korkea!

Mutta kun pyttypatsas kaatui, niin he nauroivat kaikki yhteen ääneen. Kymmenen talon korkuinen laineikko jäi ijäksi mieleen. (J. P. Raivio, Lasten kotioloista ja opinnoista, Alkuopetus 23-24/1918)

Samuli Laurikaisen on kuvannut myös O. L. artikkelissaan Raittiuspyrkimyksistö 1880-luvulla Itä-Savossa (Kylväjä 13/1930). Lindroos/Lajula puolestaan kuvasi erikseen ja pidemmin uskonnollisen kulkijan.

Muuta nimeä en muista hänellä olleen kuin Simeon, joksi hän itseään aina kutsui — Raamatun Simeonin mukaan —, mutta vanhemmat sanoivat häntä vain yksinkertaisesti Simoksi. Hän oli verrattain nuori, melkein nuorukaisiässä. Vartalo ei ollut vielä saavuttanut täyttä miehuuttaan; luulisin, että hän niinä aikoina, joista nyt aion kertoa, oli tuskin täyttänyt kahtakymmentä vuotta. Hän oli pitkä kuin »hongankolistaja», ripakinttuinen, kaitanaamainen, ja hänen äänessään oli jonkinlaista kanankaakotusta ja innostuksessaan kuulostivat hänen sanansa kukkopojan ulinalta. Hänen ulkonaiset ruumiinosansa, hänen äänensä ja hänen kalpeat laihat, melkein kurttuiset kasvonsa eivät suinkaan olleet puoleensavetävät, mutta me lapset, me pidimme hänestä tavattomasti; sillä hän rakasti meitä, kertoi meille satuja ja piti meidän kanssamme hartaushetkiä. Hän oli jumalinen ja maallinen, hän oli vakava ja pilaileva, välistä oikea irvihammas, jos vanhemman väen keskuudessa sattui — ja usein sattuikin — olemaan joku, joka häneen halventavan sanan satutti. Sitä hän ei sietänyt. Hän antoi takaisin samalla mitalla ja vähän runsaammallakin. (J. P. Raivio, Lapsuuden hartaushetkiä I. Opettava kiertolainen, Alkuopetus 14/1919) 

Otto Lindroosin lapsuus ja ylioppilasvuodet

Olen lainannut tänne paria Otto Lindroos / Otto Lajula / J. P. Raivion muistelevaa tekstiä eli myös avannut kuolinpäivättömän Geni-profiilin, niukan Wikipedia-sivunsa ja yo-matrikkelin, joka ei edes tunne myöhempää sukunimeään. Onnistuisiko täydennys ja selviäisikö, miten torpparin poika oli päässyt kotikylää pidemmälle?

Yllättävästi myös Oton vanhemmat olivat päätyneet kauas kotiseudustaan. Isä Gustaf Christiansson oli syntynyt Vampulassa 19.9.1837 itsellisen pojaksi. Hän oli Karkun pappilan renki viettäessään häänsä 14.9.1862 Hilma Josefiina Johansdotterin (s. 31.7.1843 Karkku) kanssa. Esikoistytär Hilma Wilhelmina syntyi jo kolme kuukautta myöhemmin 16.11.1862. Hän kuoli 7.4.1865, kun odotettiin uutta vauvaa, joka synnyttyään 21.9.1865 sai nimen Karl Mauritz. Hänen kanssaan Gustaf ja Hilma muuttivat vuonna 1867 Sääminkiin. (Karkku RK 1859-65, 318, 319, 333; 1866-72, 352)

Pitkä muutto tuntui lähes käsittämättömältä ennen kuin huomasin, että saman siirtymän teki myös kirkkoherra A. J. Gummerus perheineen. Gummerus oli tullut Karkun kirkkoherraksi 6.4.1859 ja saanut Säämingin kirkkoherran paikan 13.11.1865. Gustaf ja Hilma saivat Säämingissä asuttavakseen pappilan torpan, jossa syntyi ensin Hilda Josefiina 12.12.1870 ja sitten Otto 2.4.1874. Kasteessaan isänsä sukunimenä on Lindroos, mutta sen jälkeen suluissa Lajula.

Pappilan torpassa syntyivät myös Oton nuoremmat sisarukset Hanna Maria (s. 8.4.1877), August (s. 1881, k. 3.8.1882) ja Iida Karoliina (s. 9.8.1884). Perheen elämä todennäköisesti jatkui tuttuja latuja, kunnes perheen isä Gustaf kuoli 21.4.1889. Pari vuotta myöhemmin kuoli kirkkoherra Gummerus, joka oli ollut vapautettuna virastaan jo vuodesta 1879. (Sääminki RK 1876-1879, 191; LK 1881-1890, 97b; RK 1880-1889, 97; LK 1891-1899, 653)

Otto kirjoitti myöhemmin:

Allekirjoittaneelle sattui se onni, että kuului perheeseen, joka asui pappilan naapurina. Rovastilla oli monta rotevaa poikaa, jotka kävivät kaukaisissa kaupungeissa koulua ja joilla oli aina lomalla ollessaan kotonaan paljon kunnioitusta herättäviä kirjoja. Kerran sattui sitten niin, että me torpan pojat pääsimme pappilan »pytingin» ylisille — ja kas, sielläkin oli iso kirstullinen kirjoja täynnä. Meille sanottiin, että niistä kyllä sai ottaa kaikki, mitä halusi. 

Silloinpa alkoikin meille urakka: kirstu käännettiin ylösalaisin — ja mitä ei haluttu, nostettiin takaisin kirstuun, mutta halutut teokset pantiin syrjään. Kalle-maisteri, rovastin vanhin poika, avusti valintaa sikäli, että kehoitti meitä erikoisesti kahta kirjaa lukemaan. Ne olivat »Seitsemän veljestä» ja »Kalevala». Ne olivat kumpikin kannettomat ja kuluneet. Mutta vuosikausia ne pysyivätkin raamatun ja katkismuksen rinnalla nurkkahyllyllä, josta ne joutohetkinä otettiin esille. Varsinkin »Kalevalan» lukeminen oli jonkinlaista kilpailua, sillä usein panimme toimeen ulkolukukokeita. - Mitä rämpätätte? kyselivät vanhukset, mutta kuuntelivat naurussa suin usein pitkät hetket meidän »rämpätystämme». 

Tuli sitten rovastille nuori apulaispappi. Sattuipa hänkin näkemään Kalevalamme ja ilostui ikihyväksi. Hän toi yhden kirjan lisää harrastuspiiriimme. Se oli Vänrikki Stoolin tarinat. Joutohetkinä pyhien tienoissa kesällä hän usein tuli meitä noutamaan »Lystimetsään» kalliolle. Hänellä oli Kalevala toisessa takin taskussa ja toisessa »Vänrikit». »Lystikalliolla» mättäällä istuskellessamme hän luki vuoroon kummastakin kirjasta ja selitti niin kaunopuheisesti, että usein unohdimme ajan ja viivyimme hänen seurassaan myöhään yöhön. Hän osasi etsiä Kalevalasta sen ihanista kuvauksista ihanimmat. (J. P. Raivio, Kalevalaharrastus puolivuosisataa sitten. Pyrkijä 4/1938)

Otto sai 1880-luvulla käsiinsä myös tuoretta kirjallisuutta:

Näiden rivien kirjoittaja oli aikoinaan siinä onnellisessa asemassa, että sai olla mukana avaamassa Werner Söderströmin kirjauutuuspaketteja, kun ne tuoreeltaan saapuivat lähettäjältä. Niissä oli m.m. Pietari Päivärinnan »Elämän havainnoita» ja — Alkion »Aikamme kuvia», pienehköjä kirjavihkosia, joita niitäkin sai usein vuoden odottaa, ennenkuin jatkoa ilmestyi. »Kylistä, kodeista ja vainioilta» — tämä kotirakkautta ja eritoten kotiseuturakkautta herättävä tekele — ilmestyi sitten, kun Alkion nimi ja olemus jo oli valloittanut nuorison sydämet. (J. P. Raivio, Santeri Alkio ja eräitä hänen oppilaitaan. Pyrkijä 6/1935)

Oton lapsuudenmuistelmassa esiintyvä Kalle-maisteri voisi olla Gummeruksen kustannusliikkeen perustajana tunnettu K. J. Gummerus. Todennäköisesti pappilasta saatiin muutakin tukea kuin kirjoja, sillä Otto voitiin merkitä rippikirjaan lyseolaiseksi. Ylioppilaaksi hän pääsi 16.12.1896. (Sääminki 1890-1988, 653; 1890-1899, 611)

Suomen yliopiston luetteloissa Otto Lindroosilla on osoite Helsingissä keväällä 1897 (Eroittajatori 4), syksyllä 1897 ja keväällä 1898 (Aleksanterinkatu 19), syksyllä 1898 (Vuorikatu 4), keväällä ja syksyllä 1899 sekä keväällä 1900 (Läntinen Heikinkatu 18). 

Yliopiston arkistossa säilytetyn ja digitoidun Teologisen tiedekunnan matrikkelin perusteella Otto Lindroosin opintointo oli hiipunut vuoden 1899 alkuun mennessä. Niinpä aikaa riitti syyskuun lopussa 1899 ylioppilaskuntien polkupyöräkilpailuun Oulunkylän 10 kilometrin radalla. Olosuhteet eivät olleet optimaaliset: "Tie oli jotenkin hyvässä kunnossa, mutta kova myrskyntapainen tuuli oli suureksi haitaksi ja loppupuolella kilpailua satoi vettä." Otto Lindroos oli savo-karjalaisen osakunnan edustajista kolmas 19 minuutin ja 10 sekuntin ajallaan. Yhteistuloksen perusteella kiertopalkinto "kallisarvoinen juomasarvi" jäi osakunnalle. (Suomen urheilulehti 6/1899)

Juuri ennen pyöräkisaa Otto Lindroos valittiin Savo-Karjalaisen osakunnansihteeriksi (US 28.9.1899). Osana tointaan hän tiedotti vuoden lopulla "Savon ja Karjalan kansansivistystä harrastavalle yleisölle, että osakunta nyt kuten ennenkin hankkii keskuudestaan esitelmän pitäjiä avustamaan niitä luentosarjoja ja yksityisiäkin esitelmiä pitämään, joita toivottavasti ensi joululoman aikana järjestetään osakunnan kaikilla kulmilla."(Uusi Savo 30.11.1899) Otto Lindroos oli itse tehnyt tätä kansanvalistustyötä kesällä 1899 (Wiipurin sanomat 3.6.1899). Pitkästärannasta kirjoitettiin tuolloin: "Sunnuntaina piti hän koululla esitelmän, käsitellen siirtolais-asiaa ja Suomalaisten oloja Amerikassa. Olisi tätäkin esitelmää sentään useamman kannattanut kuunnella, mutta eipä nuo puheet näy meikäläisiä liioin innostuttavan." (Laatokka 5.7.1899). Joululomallaan 1899 Otto Lindroos luennoi ainakin Aleksis Kiven kirjallisuudesta ja Uno Cygnaeuksesta Savonlinnassa (Savonlinna 23.12.1899, 28.12.1899, 1.2.1900).

Myöhemmin Otto Lindroos muisteli osakunnan inspehtoria E. G. Palmén:

Paljoista hommistaan huolimatta kävi E. G. Palmén useimmissa maanantai-iltakokouksissamme ja kaikissa tilaisuuksissa, missä vähänkin juhlittiin ... Ja hän puhui, puhui mielellään, sillä hänen oli helppo puhua ja hän puhui aina asiasta ... Hän sytytti — ja hän tiesi, että hän sai syttymään. "Tiedänhän", hän kerran pikku osakuntapuheessaan virkkahti, "tiedänhän, että minua kutsutaan "Äkäpääksi", — ja sehän minä olenkin ..." ja me kaikkki vastasimme hänen hyväntahtoiseen hymyynsä, mikä keskinäissyyttämme lähensi ... Hän oli meidän "Äkäpäämme".

Ja sitten ... usein hän kutsui meidät kauniiseen hauskaan kotiinsa, jossa hän oli nuorista nuorin joukossamme ja jossa hänen herttainen puolsosa kheli meiä kaikkia kuin heihin kuuluvia perheenjäseniä — se oli savokarjalaisperhe... Oli niin kodikasta, ettei se mielestä unohdu! (J. P. Raivio, He menevät... E. G. Palmén. Iltalehti 9.12.1919)

Otto Lindroos ei asunut koko kevätlukukautta 1900 yliopiston luetteloon ilmoittamassaan osoitteessa, sillä hänet valittiin Kotkan Sanomien toimitukseen (Kotkan Sanomat 3.4.1900). Todennäköisesti hän oli jo aiemmin kirjoittanut sanomalehtiin, vaikka siitä ei ole löytynyt selviä todisteita.

Kesällä 1900 Otto Lindroos muutti Kotkaan virallisesti (Savonlinna 19.6.1900), mutta erosi yliopistosta vasta keväällä 1901. Sanomalehtityönsä ohessa Otto Lindroos oli vuoden 1901 alussa pari kuukautta kansakoulunopettajan sijaisena (Kotkan uutiset 7.2.1901).

Säämingin oppineet miehet

J. P. Raivion Opintotoverissa 7/1937 julkaistun artikkelin otsikko Kaksi omatekoista koulumestaria yhdistää kaksi lempiaiheistani eikä sisältökään pettänyt.

Ensimmäinen miehistä on Vilhelm Kilpeläinen (1846-1917), joka ei varojen puutteessa

voinut ajatellakaan mihinkään kaukaiseen kouluun pääsemistä. Hänen lukuhalunsa oli tavaton: Raamatun historia ja Katekismus kannesta kanteen ulkoa kysymyksineen, vastauksineen sekä Virsikirjan virsistä kaikki tavallisimmat. Sattuipa hän saamaan käsiinsä Kalevalan ja Seitsemän veljestäkin. Näistä kahdesta viimemainitusta hän tilaisuuden tullen puhui koko ikänsä.

Koti 10/1920

Toverinsa oli Aaprami Reinikainen (1854-1920),  joka pääsi

juoksu- ja puotipojaksi läheisen kaupungin erääseen kauppaliikkeeseen. Opinhalu hänellä oli veressä. Hän oli myös mies tyydyttämään opinhaluansa. Kaupungissa puhuttiin ruotsia, kauppiaan perheessä oli ruotsalaisia alkeisoppikirjoja. Reinikainen opetteli ruotsinkieltä niin paljon, että saattoi käyttää näitä kirjoja hyväkseen. Kaikki hyvin! Hän harjoitteli laskentoa, vieläpä algebrata myöten, kielioppia, maantietoa, musiikkia, aivan nuottien mukaan, ja monta muuta ainetta. Viulunsoitossa esim. hän pääsi sangen pitkälle, soitellen nuoteista melko vaikeitakin kappaleita.

Säämingissä käydessään Aaprami välitti omaksumaansa tietoa Vilhelmille ja he kävivät myös kirjeenvaihtoa.

Kilpeläinen kirjoitti »lipun» ja lähetti sen jonkun kaupunkiin menevän mukana Reinikaiselle, tiedustellen selvitystä johonkin pulmaan — ja vastaus saapui heti »paluupostissa». 

Näin Vilhelm pätevöityi kiertokoulunopettajaksi. Raivio esittää Vilhelmin Säämingin ihka ensimmäisenä kiertokoulunopettajana, mutta Kalervo Kaartisen artikkelista Miten Säämingissä opittiin lukemaan viime vuosisadalla? (Savonmaa 3.8.1935) käy ilmi, että hänellä oli edeltäjiäkin. Sekä se, että seurakunta oli ollut neljä vuotta opettajatta, kun Vilhelm vuoden 1876 paikkeilla valittiin toimeen. Laajassa seurakunnassa aikansa ei riittänyt joka kulmalle, joten hän otti apulaisekseen Aapramin vuoteen 1889 mennessä (Savonlinna 19.12.1889). Aaprami toimi myös kihlakunnan oikeuden määräämänä perunkirjoitusten pitäjänä (Savonlinna 1.4.1886). Ja hänet valittiin vuoden 1893 lopulla seurakunnan toiseksi vakinaiseksi kiertokoulun opettajaksi (Savonlinna 16.11.1893). 

Kaartisen artikkelin perusteella Vilhelm erosi opettajantoimesta vuosisadan lopulla, mutta Aapramin ura venyi lähes 40-vuotiseksi. 

J. K. Vilhelmin persoonasta ja toiminnasta on lisää kuvausta Säämingissä 1874 syntyneen J. P. Raivion (oik. Otto Lindroos) artikkelissa Kansanomaisia kasvatustapoja viime vuosisadan loppupuolella (Alkuopetus 3-10/1918, 11/1918 ja 12/1918). Ilmeisesti Raivion omiin muistoihin perustuu myös artikkelinsa Kun meitä lapsia opetettiin lukemaan, Alkuopetus 20/1918, 21-22/1918, 23-24/1918. Hän on kirjoittanut lisäksi laajemman katsauksen Kansanopetusta Keski-Karjalassa ja Itä-Savossa 1890-luvulla (Alkuopetus 1/1919, 9/1919, 20/1919 ja 21/1919 ja 1/1920).

Aaprami taas on keskiössä O. L.:n artikkelissa Raittiuspyrkimyksistä 1880-luvulla Itä-Savossa (Kylväjä 13/1930).

Muistelmia Hannu Tiaisen elämästä

Uusi Suomi
27.5.1922

Nimimerkin O. L.:n kirjoituksen "Eräs savolainen maakauppias. Muistelmia Hannu T:n elämästä" (Kauppias. Suomen vähittäiskauppiasliiton äänenkannattaja 20/1931) päähenkilön tunnistaminen oli haasteellista kunnes hain esiin saman nimimerkin kirjoittajan artikelin "Rantasalmen liikeolojen taustaa" (12/1935), josta poimittu sukunimi Tiainen osoittautui sopivaksi. 

Eli kyseessä oli Hanno Tiainen , joka "oli syntynyt maanviljelijän poikana Säämingin Ahvionsaaressa lokak. 15 p. 1844. Jo nuorena antautui Hanno Tiainen liikealalle, harjoittaen etupäässä laajaa voin, viljan ja puutavaran kauppaa, ulottaen sen ympäri Suomea ja maan rajojen ulkopuolellekin."(U. S. 30.5.1922). Tästä O. L. kertoo 

Hannu T. oli viime vuosisadanvaihteessa niin monipuolinen liikemies, että maalaiskauppiaiden keskuudessa on harvoin ollut siinä suhteessa hänen veroistaan tavattavissa. Hänellä oli hyvin varustettu sekatavarakauppa R:n pitäjässä ja sen haaramyymälä S:n pitäjän L:nsaaressa. Mutta niiden hoitamisen ohella hän toimi kaikilla mahdollisilla aloilla.

Hannu-kauppias oli pitkähkö, paksuvartaloinen mies, joka kulki aina vasen lonkka hiukan oikean edellä, mutta liikkui ketterästi ja vilkkaasti, ollen alituisesti touhussa ja aherruksessa. Hän näytti tietävän, että »aika on rahaa», samoin kuin senkin, että raha on hankittava aikanansa. Ja hän kyllä osasikin rahan ajallansa hankkia, oli selvillä siitä, mihin se on sijoitettava, jotta sen voi taas takaisin periä. Itse taukoamatta hommassa ollen, hän piti samalla auki silmänsä ja korvansa sekä ajatteli aina — ajatteli omaa parastaan. Voiton saaminen oli hänen elämänsä johtotähti, ja tätä uskollisesti seuraten hän siinä onnistuikin.

Paitsi kauppaliikkeitään oli Hannulla tiloja ja maa-alueita siellä täällä pitkin Itä-Savoa. Varsinkin saarimaita hän mielellään osti, sillä sekatavarakaupan lisäksi hän harjoitti erityisellä innolla myös laajaa halkojen ja muun puutavaran kauppaa, ja niiden siirtäminen lastauspaikalle tuli saarissa halvimmaksi. Halkoja hän myikin sekä omilla rannoilla että vierailla rannoilla, joihin hän niitä osteli sikäli kuin suinkin kaikkein halvimmilla hinnoilla sai. Ja halkokaupoissa hän oli muutenkin tarkka mies. Olivatpa halot metrin pituisia, jolloin ne ladottiin sylen korkuisiin pinoihin, tai n. s. nalikoita, jolloin ne pinottiin metrin korkeudelle, tuli pinon aina painumisen varalta ylittää 10 sentillä mainitut korkeudet. Mutta pinojen mittauksen hän kumminkin tavallisesti suoritti vasta avoveden tultua, jolloin lumen paino ja kevätaurinko jo olivat tiivistäneet pinot melko tiukoiksi. Siitä huolimatta Hannu-kauppias, kuten monet muutkin puukauppiaat, vaati kontrahdissa mainitun ylikorkeuden, ja sen perusteella hän vähensi pinon pituudesta sen, minkä katsoi sen korkeudesta puuttuvan — taisipa joskus ehkä tapahtua varovaisuussyistä niinkin, että vähennys oli liiankin riittävä.

Siihen aikaan myytiin Saimaan nalikoita suuret määrät Pietariin. Välittäjinä olivat enimmäkseen koivistolaiset, jotka jaaloillaan purjehtien saapuivat aina Saimaan vesistön pohjoisimpiin ja itäisimpiin osiin koivuhalkoja ostamaan. Jaaloihin mahtui toista sataa nalikkasyltä, suurimpiin 150:kin. Niihin myydessään Hannu, kuten muutkin, käytti n. s. umpimittaa, toisin sanoen: mitään pinon painumisen varaa ei laskettu, joten tuosta ylimitastakin saattoi kauppiaalle koitua sievoinen voittoprosentti. Saimaan varsilla moni aikoinaan rikastuikin yksinomaan halkokaupoilla. Niinpä Hannu T:kin. Vaikkapa hänen kauppakirjanpitonsa olikin yksinomaan hänen hyvämuistisessa pääkopassaan, hän sai »vuositilejä tehdessään» noppia »halkotililtä» melkoisen voiton.

Sitäpaitsi Hannulla oli lotjia, jotka niinä aikoina, rahtimaksujen ollessa verraten hyviä, tuottivat runsaita tuloja.

Hannu T. ansaitsi myöskin hevosten ostolla ja myynnillä sievoiset rahat. Ollen yleensäkin eläinten ystävä, hän oli erikoisesti kiintynyt hevosiin, ja oli niiden erinomainen tuntija. Hän otti tarkoin selvän siitä, minkä värisistä, minkä kokoisista ja minkä sukupuolisista hevosista kukin hevosen tarvitsija erityisesti piti — ja jo jonkun päivän tai viikon kuluttua saattoi T. esitellä ostettavaksi juuri sellaisen. Hän osteli hevosensa maakylistä, varsinkin Kuopion seuduilta — eikä hän ostaessaan pelännyt niiden takkuisuutta, sillä ani harvassa päivässä sileni hevosen karva Hannun käsissä. Eräällekin tehtailijalle, joka halusi isoja pikimustia hevosia, hankki Hannu lyhyessä ajassa puolikymmentä melkein kuin samaan muottiin valettua sellaista. Hänen sanottiin niissäkin kaupoissa voittaneen kussakin muutaman satasen, mitkä määrät olivat niinä aikoina paljon rahaa. Mutta voitoillahan eikä kaupoilla kauppiaan onkin elettävä. Hannu itse ei voitoistaan koskaan puhunut sanaakaan.

Näin peräti monitouhuisena miehenä Hannu-kauppias oli melkein aina matkoilla, ostamassa ja myymässä. Kun häntä puhelimella tiedusteli kotoansa, voitiin sieltä vain ilmoittaa, että hän mahdollisesti oli Viipurissa, mutta jo päivänä seuraavana tai sitä seuraavana hän saattoi ilmestyä henkilökohtaisesti näköpiiriin, kertoen tulleensa Joensuusta tai Kuopiosta.

Monista kiireistään huolimatta Hannu T. esiintyi aina hyvin rauhallisena, ollen siinä suhteessa oikean liikemiehen esikuva. Ja vaikka hänen alkuperäiset sarkavaatteensa muuttuivat vähitellen kokonaan verkavaatteiksi, hän edelleenkin käyttäytyi vaatimattomasti niin herrain kuin talonpoikainkin seurassa.

Ylläolevista riveistäkin jo voi päätellä, että T. oli harvinaisen tarmokas ja ripeäotteinen liikemies, joka menestyi yrityksissään. Suoraan lienee sanottava, että hän toimi omanvoitonpyyntöisesti, mutta kuitenkin on tunnustettava, että hän samalla teki hyvää toisillekin: hän jakeli niihin aikoihin vaikeasti saatavaa rahaa maakuntaan, sillä hänellä sitä oli, koska hän osasi sitä hankkia.

Suoranainen hyväntekeväisyyskään ei osoittaudu olleen T:lle vallan vierasta. Niinpä sanotaan hänen kustantaneen kokonaan erään nuoren sukulaisensa koulutuksen. Kun tämä meni sitten Venäjälle sotakouluun, ei siellä olo varmaankaan tullut varsin huokeaksi. Ja kun nuori mies pääsi vihdoin upseeriksi, T. lahjoitti hänelle 7—8 tuhannen ruplan hintaisen ratsuorhin. Lopullista iloa T:llä ei kuitenkaan tästä autiudestaan ollut, sillä nuoren upseerin ura päättyi väkivaltaiseen kuolemaan T:n vielä eläessä.

Maria Toivaisen taidot

Lehteen Savonlinna 26.1.1878 kirjoitettiin Säämingistä:

Käydessäni Särkilahden kylässä, sain katsella semmoista, jota en ollut ennen nähnyt. Vaan ei kuitenkaan ole ihmeteltävä tämä, sillä se oli Luojan teko. Näin nimittäin erään torpparin neljännellä vuodella olevan tyttö-lapsen, joka oli vähän vajavainen ruumiin jäsentensä puolesta. Kädet olivat molemmat keskiniveltä myöten pois. Jalat olivat molemmat, vaan varpaat olivat vajavaiset ja toinen jalkoterä oli sisäänpäin kallistunut, että keträs-nivel kävi maahaan; tässä oli pari varvasta, joiden väliin hän otti veitsen ja sillä vuoli jotain, jonka otti käsitynkäinsä väliin. Samaan otti kamman, jolla koitti päätään silittää. Nämä käsitynkät olivat niin tarkat, että hän sai niillä ylös maasta neulan, vaikka tynkät oli vaan lihapäät. Muuten hän oli tavallinen, vähän alkoi jo puhetta pitää. Vaan ei Luoja liene häntä pitkä-ikäiseksi laittanut, koska sanottiin olevan kivulloisen.

Kuusitoista vuotta myöhemmin Mikkelin läänin maanviljelysseuran maanviljelyskokouksen käsityönäyttelyssä 

... Suurinta huomiota herätti eräs pellavarihmavyyhti, johon on kiinnitetty naisen valokuva. Rihman on valmistanut kädetönnä syntynyt 21 vuotias loistyttö Maria Toivainen Säämingin pitäjän Pellossalon kylästä. Vallan kädetön tyttö ei sentään ole, hänellä on näet käsivarret kyynäspäähän saakka, mutta merkkiäkään ei sormista ole käsivarren tyngissä. Hänen valmistamansa rihma oli hyvin tasaisesti kehrätty. (Mikkeli 1.9.1894)

Kaksi vuotta myöhemmin väliaikaisessa kuntakokouksessa Säämingin kunnan tuvalla 

... Kysyttiin kunnalta, josko edelleen kustannetaan raajarikkoista Maria Toivaista Helsingin raajarikkoisten koulussa, johon kunta yksimielisesti suostui, koska on ilmoitettu olevan hänen edistymisestä hyvät toiveet. (Savonlinna 9.6.1896)

Sotskat ja sitomajutut

Johannes Häyhä kertoo kirjassaan Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 5: Kesäaskareet, että

ei mikään menneen ajan kohtaloista ja oloista ole täällä kansalla niin tuoreessa ja hirmuisessa muistossa, kuin rekryytin otto eli sitominen Venäjän vallan aikana, vaikka se ei kestänyt kuin neljätoista vuotta, kertoi Holttola. Meidän rovasti sanoi, että sitominen alkoi v. 1797 ja loppui v. 1811, jolloin Viipurin lääni taas yhdistettiin muun Suomen kanssa. 

Rekryytin ottoa varten oli Viipurin lääni jaettu piirikuntiin sillä tavoin, että kussakin piirikunnassa oli viisisataa sotamieheksi kelpaavaa kahdeksantoista ja kahdeksanneljättä ikävuoden välillä olevaa miestä. Jokaisella piirikunnalla oli joku arvokkaampi talonpoika päällikkönä, jota kutsuttiin venäjänkielen mukaan golova-nimellä. Piirikunnat taasen oli jaettu kukin viiteen osastoon, jotka siis sisälsivät sata aseisiin kykenevää miestä ja joilla oli päällikkönä sotska eli sadanpäämies. Törmälassä kuului olleen golova, ja sotska oli meillä Purnujärven kylässä. Taloa sanotaan vielä nytkin sotskan eli sotikan taloksi. 

Meidän rovasti kertoi minulle nämä asiat tarkalleen. Hän sanoi, että asetuksen mukaan oli sotamiehiksi otettava kaikkein ensiksi irtonaiset miehet, sitten talollisten pojat niistä taloista, joissa oli useampia työntekijöitä. Sotamiehen otto eli sitominen alkoi tavallisesti lokakuun ensi päivästä ja kesti uuteenvuoteen asti, jolloin määrän piti olla täytetty tavalla tahi toisella. Käsky tuli kupernyöriltä nimismiehelle aivan salaa ja otto toimitettiin jonakuna kansalle tietymättömänä päivänä yhtä aikaa koko pitäjässä. Mutta nuoret miehet kuitenkin jo ajoissa arvasivat asian, niin että käskyn tultua kylät tavallisesti olivat sotaiässä olevista miehistä typi tyhjät. Karkurit piilivät metsissä, vuorten onkaloissa, luolissa, metsämajoissa, halmekokoissa, nauriskuopissa, heinäladoissa ynnä muissa sellaisissa paikoissa, missä vain kukin luuli parhaimman turvapaikan olevan.

Tämä selventää itselleni outoa muistitietoa, jota julkaistiin Savonlinnassa 12.7., 19.7., 26.7., 6.9., 11.10., 18.10. ja 8.11.1879 otsikoituna sitomis-jutuiksi.

Seuraavassa muutamia juttuja Säämingin vesikansassa tapahtuneista sitomisista.

Sotska Jaakko Nappasesta Saukonsaaren kylässä, mikä oli venäläisten kätyrinä sitomisissa, on kansalla paljon muistamista. Koska luultavasti linnassa ei koko näillä mailla olemalle venäläiselle armeijalle tilaa riittänyt, sijoitettiin osa sotamiehiä ja päälliköitä ympäri oleviin talonpoikaistaloihin. Nappasen luona asui eräs päällikkö, koska hänen talonsa oli melkein ainoa, missäs löytyi lasi-akkunat, samassa talossa pidettiin myös sotamieskokouksia ja näistäpä syistä talon isännällekin lienee uskottu sotskan virka.

Jaakon sanotaan melkein jokaisessa tämän seudun sitomiskahakassa ottaneen kiivasta osaa; tämäkin lienee ollut syynä, miksi venäläiset häntä ahkerasti käyttivät ja häneen luottivat.

Kerrankin oli hän useiden muiden päällysmiesten kanssa saanut toimekseen viedä kaksitoista sidottua rekryyttiä Viipuriin, missä lopullinen tarkastus piti tapahtuman. Vaan kävikin viejille hullusti. Rekryytit, joiden joukossa vielä muistellaan olleen erään Kustaa Kososen Pietolasta, kun perillä irroitettiin nuorista, pääsivätkin livistämään karkuun ja pakenivat kotia kohden. Ankara perästä-ajo tapahtui ja pakolaiset saavutettiinkin, vaan oli mahdoton käydä heihin käsiksi, koska nuorukaiset jo olivat hankkineet vankat seipäät aseekseen. Josko he sitte tavaksi tulleella paolla rajan yli välttivät enemmät perään ajamiset, ei ole tiettyvissä.

Tuomas Kettunen Pesolasta, joka oli perheellinen mies, sidottiin myös rekryytiksi ja vietiiin ensin Saukonsaarelle. Jaakko Nappaselta, jonka oli häntä ennen Venajälle viemistä vartioiminen ja mitä tointaan tämä tarkasti koki tehdäkin, Kettunen kuitenkin karkasi. Asiata kerrotaan seuraavasti.

Tuomas oli salaisesti purrut köydet kynkistään melkein poikki. Sitte pyrki hän ulkona käymään. Jaakko tähän suostuikin sillä ehdolla että, pitäen köyden päästä kiinni, seurasi itse mukana. Tuomaan pyynnöstä jäi Nappanen salvamen taakse odottamaan. Hänen siinä vartoessa sai Tuomas viimisetkin säikeet siteistä poikki, huusi sitte: "pidä kiinni köydestä, nyt minä menen!" ja niinpä läksikin. Jaakko kun huomasi petoksen, haki nopeasti tuvasta apua ja ajoi pakolaista takaa Saukon- ja Pesolansaarien välillä olevalle Enosalmelle saakka. Mutta karkuri ennätti ennen ainoaan venheesen ja souti riitteessä oleman salmen yli Pesolan puolella. Takaa-ajajat kyllä sekä uhkauksilla että houkutuksilla koettivat saada häntä palajamaan; mutta Tuomas ei semmoisiin kajonnut ja pääsi myös "olevaks onnekseen". [Pesolansaaressa Tuomas Kettunen ainakin vuonna 1806.]

Niilo Makkonen, myöskin Pesolasta, sidottiin kirkkomatkalla, vaan pääsi heti Saukonsaarelta pakoon ja meni Uitonsalmesta yli uimalla vaatteet yllänsä. Senjälkeen piili hän metsässä ja vältti uuden sitomisen, mutta joutui senkautta kivulloiseksi koko elinkaudekseen.

Mainitun Jaakko Nappasen, jota eräs toinen kertoja kutsuu "golovaksi", sanotaan harjoittaneen sitomistyötään vielä tälläkin vuosisadalla. Paavo Kosonen Kosolan kylästä otettiin sotamieheksi "vähän jälkeen kuin Napoleon tuli Moskovaan". Kosonen oli mennyt "entiselle Ruotsin puolelle" Naaraniemelle Puruveden rannalla siian kutuun, kun sitojat tulivat ja ottivat hänet. Hän tuotiin jääkelissä ensin kotia sitte Saukonsaarelle Nappasen luo, josta Sortavalaan, missä "pää paljastettiin". Haminan, Kronstadtin ja Pietarin kautta vietiin hän Saksaan keisari Napoleonia vastaan. Hän kuoli tautiin Saksassa.

Räätäli Samuel Pulkkinen Pesolan saarelta oli työlästynyt alituisiin pakoretkiin ja päätti olla enää puolustamatta itseänsä. Eräänä aamuna hän vielä venyi vuoteellaan, kun sotskat Pietari Luukkanen ja Olli Laurikainen tulivat häntä sitomaan. Vaan Pulkkinen kun oli tavattoman urhokas ja väkevä mies unohti kuitenkin päätöksensä ja, aikoen puollustaa itseänsä viimiseen saakka, hyppäsi pöydän taakse. Sitojat eivät senvuoksi tohtineetkaan ryhtyä Samuliin käsiksi, vaan päättivät ottaa pöydän kumpaisestakin päästä kiinni ja polkea häntä sillä seinää vasten. Mutta sidottava rynnisti sen takaa pois, pöytä kaatui sitojain yli jolloin Pulkkinen nahkaveitsellä (sen aikuiset räätälit pitivät suurta leveäteräistä veistä turkkinahkain leikkaamista varten.) pahasti haavoitti Luukkasta käteen. Kovaksi onneksi hän kompastui ja kaatui laattialla olevaan vuoteesen, jossa hakumiehet saivat hänen kiinni, veitsen pois ja sidotuksi. Laurikainen kerrotaan panneen raudat sidottavalle jalkoihin ja sanoneen: "nyt sinä et tällä maalla enää kävele". Pulkkinen, jonka "pää paljastettiin" Sortavalassa, ei myöskään palannut. — Tämän piti tapahtuneen v. 1789 tienoilla.

Kerran sitojat taas tulivat Pesolan saarelle ja ahdistelivat kylän poikia. Nämäpä varustivat itsensä pyssyillä ja kirveillä ja sulkivat itsensä erääsen saunaan, mikä vieläkin kuuluu olevan jälellä. Siis poikain varustettuun linnaan ei ollut käsiksi käyminen. Sitojat eivät rohenneet murtaa suljettua ovea auki, vaan päättivät ryhtyä säännölliseen piiritykseen. He tunkivat saunaan akkunasta puita ja kaikenlaista rojua sisälle. Sikäli pojatkin halkasivat puut haloiksi ja polttivat. Vaan kun sauna vihdoinkin alkoi täyttyä ja puollustajat näkivät auttamattomasti olevansa saarrettuina, alkoivat he rauhaa hieroa ja kysyivät, ketä sitojat hakivat. Sitojain nimen-omaan mainittua tahtomansa ainoastaan Taavetti Makkosta Pesolan saarelta, päättivät pojat antaa tämän heille ja sillä oli taas rauha tehty. — Makkonen, yhtä vähän kuin muutkaan Venäjän sotaväkeen otetut, ei palannut konsaan.

Talollinen Yrjö Luukkanen Kommerniemen kylästä sidottiin myös ja vietiin Venäjälle. Vaan Kronstadtista onnistui hänen paeta ja läksi tulemaan kotiansa päin. Kivennavan kirkolla koetti kirkkoväki, jolla näyttää olleen jonkinmoinen tieto hänen paostaan, ottaa hänet kiinni, vaan Luukkanen sai aisan ja tappeli väkijoukkoa vastaan niin tuimasti, että pääsi onnellisesti heidän lävitsensä ja kotiin. Seitsemän viikkoa elätettiin häntä nyt läävään, vaan kun luultiin tämän piilopaikan tulevan ilmi, täytyi Luukkasen paeta Sulkavan puolelle ja etsiä siellä toinen kätköpaikka. Täällä piili hän siksi kunnes kirkoissa julistettiin, että kaikki tämmöiset karkulaiset saivat rauhassa palata kotiansa, jolloin Luukkanenkin tuli takaisin Kommerniemelle.

Vaimoilla kuului sitoessa olleen hyvä puoli. Heillä oli usein ollut tapa taistella sidottavien edestä ja joskin lyöntinsä toisinaan olivat liian kovasta kourasta lähteneitä, ei siitä sen pahempia seurauksia ollut. — Niinpä vaimot silloinkin nostivat Kommerniemen Luukkaalassa pahan metelin ja piakoilla y. m. aika lailla sutkivat sekä sotskia että golovia loimeen, kun Yrjö Luukkasen veljeä Pekkaa sidottiin. Vaan tappelusta ei ollut apua. Pekka Luukkanen saatiin käsiin ja sidottiin eräällä Luukkaalan pihalla vieläkin löytyvällä kivellä ja vietim kotoa. Jo Kallislahdella hän kuitenkin pääsi viejiltä karkuun ja pakeni "naistenkengissä" kotia, jossa piilemisellä toisen sitomisen sitte vältti.

(Varsinaista sitomista ei tosin seuraava juttu ole, vaan sopinee kuitenkin saada sijansa näissä.) Talollisen poika Paavo Reinikainen Pirhiänniemeltä ynnä muutamat muut tekivät Luhtisiin vähää ennen Parkuinmäen tappelua metsähalmeen, vaikka venäläiset, jotka olivat vahvistetussa leirissä Kallislahdella, peläten asemiensa ilmitulemista, olivat ankarasti kieltäneet kylästä ulos menemästä. Saatuansa tietää Paavo Reinikaisen kuitenkin rikkoneen tämän kiellon yllämainitulla tavalla, rankasivat he häntä siten, että veivät hevosensa Paavon halmeesen. Reinikainen, joka oli väkevä ja äkkipikainen mies, meni heti halmeelle ja löi suutuksissaan kirveellä yhtä hevosta lautasiin. Sotamiehet, jotka vartioivat hevoslaumaa, hyppäsivät heti metsän rinteestä hänen kimppuunsa ja veivät upseerinsa luo Pirhiänniemelle. Tämä taas lähetti Paavon Aholahden hovin, jossa kenraali asui ja antoi ilmoittaa hänen tekonsa. Kenraali ei vihastunut, sanoi vaan Paavon olkapäätä taputellen: "dobra musikka, tulle hjyvä sotamies!" Ja niinpä Reinikainen pitemmittä mutkitta tehtiinkin sotamieheksi. — Kotona taas hätä syntyi, kun tämä saatiin kuulla. Isä pani kauroja kuormallisen ajopeleihin, otti mukaansa kaikki saatavilla olevat rahat ja ajaa karahutti Aholahdelle. Näiden mukana olevien lahjuksien avulla saikin isä poikansa pelastetuksi sotamiehen vaivalloisesta asemasta.

Kansa usein rakastaa tehdä sankarinsa suurikasvuisiksi ja väkeviksi. Niinpä Pekka Nuopponenkin Otavanniemen kylästä oli erittäin väkevä ja rohkea mies. Kerran sitojat tulivat tupaan, jossa Nuopponen oleskeli ja jättivät neljä miestä ulos ovea kiinni pitämään. Sidottava kun ei päässyt akkunasta pakenemaan, ne kun olivat pienet ja lautaluukuilla peitetyt, hyppäsi savutuvan kiukaalle, etteivät sitojat saisi kiinni ja lähättiihe täältä aika vauhdilla ovea vasten. Pitäjät kaatuivat selälleen, Nuopponen hyppäsi näiden yli ja pääsi navetan katolle, josta heittiihe hangelle ja vierettelemällä, ettei jalan sijoja näkyisi, pääsi karkuun, koska sitojat hakivat paennutta vaan navettakartanon tienoilta.

Toisen kerran sama Nuopponen oli jo sitojain kynsissä, vaan pääsi heiltä kuitenkin karkaamaan eräänä syysmyöhäisenä lauantai-iltana. Yksiöistä jäätä myöten hän nyt lippasi Ihanteen saarelle, jossa oli kalasauna. Tähän laskeutui hän levolle, joka olikin tarpeen, koska piilemisretkillään oli valvonut viikkomäärin. Kun hän heräsi, oli aamu. Huomaten jäätä myöten kulkevan hevosia, luuli hän olevan sunnuntaiaamun ja kirkkoväen ajavan Säämingin kirkolle, vaan olikin jo keskiviikko aamu. Ajajat olivat halonhakioita.

Eräs Pulkkinen Kallislahdella oli joko sotskana tahi golovana, vaan mimmoista osaa hän sikäläisiin sitomiskahakoihin otti, en ole vielä saanut tietää. — Erään Kallislahtelaisen kuulin kertovan, että sitominen, ainakin viimisellä kerralla olisi kestänyt kaksi vuotta.

Koijärven salolla Naistenlahdella (Pihlajanniemen kylän maata) löytyy vieläkin luola, johon nuoret miehet pakenivat sitomista karkuun. Kun sotamies otto alkoi tavallisesti syksyllä, niin sidottavat siis niinä aikoina laittautuivat Koijärvelle ja asuivat luolassa aina jälelle Joulua, jolloin otto lienee lakannut, koska saivat takaisin palata. 

Seuraavaa tapausta kerrotaan Rantasalmen puolelta, vaan nimet puuttuvat. Seikka lienee tapahtunut ennen vuotta 1808:  Ruotsin ja Venäjän välisiltä rajamailta Putkisalon saaripuolella sidottiin 8 nuorta miestä ja lähdettiin näitä kuljettamaan Sortavalaan päin. Tietä oi'aistaakseen, poikettiin sille uralle joka kulki Enonkosken ohi, missä jo silloinkin löytyi käynnissä oleva vesisaha. Enonkoski kuului Ruotsin puolelle ja vieraan alan yli ei muka saanut sidottavaa kulettaa, muuten oli oikeus panna sitojat itsensä kytkyihin. Eräs sidottujen veli, joka siis huomasi kulun suuntaaman tännepäin, juoksi edeltä kättä yllämainitulle sahalle ja kertoi surkean tapauksen työmiehille. Saha oitis seisautettiin ja miehet ryntäsivät kulettajille vastaan yläpuoleiselle sululle, josta tie kulki yli. Ei aikaakaan, niin saapuikin retkikunta paikalle. Sahamiehet käskivät nuoria oitis irroittamaan sidottujen käsistä. Kun sotskat ja golovat tätä ei tehneet, vaan rukoilivat päästä rekryyttien kanssa vapaasti kulkemaan, tarttuvat pelastajat puukkoihinsa ja raksivat nuorat poikki. Nyt uhkasivat he päälle päätteeksi ryhtyä kulettajien sitomiseen, vaan näiden hartaimmasti rukoiltua, jäi uhkaus kuitenkin täyttämättä.

Usein taas sitomatapauksissa tavattiin semmoistakin altiiksi antavaisuutta, että nuorempi veli, pelastaakseen vanhempaa, samalla kun itse tarjousi vapaasti lähtemään sotamieheksi, syytti otettavaksi määrättyä veljeään kaikenlaisista sekä ruumiin että sielun heikkouksista. Tämä pikku kepponen lienee aina onnistunut.

Osa Säämingin vesikansaa ja Sulkavaa luettiin sitomisen suhteen yhdeksi "lääniksi". Päämiehenä tällä alueella oli golova Taavetti Hämäläinen Ahvionsaarella ja hänen sotokinansa Lassi Kosonen samalla saarella, Olli Mikkonen Mikkolanniemellä, Juho Huhtanen Telalahdella, Juho Oluvinen Kesamonsaarella ja Aatami Juuti Hietalahdella. Näiden alle kuului 500 otto-ijässä olevaa miestä, ja näistä otettiin tarpeen vaatiessa milloin 2, milloin 3, joskus vielä 4:kin miestä.

Keurilta alettiin ottaa ja vasta Joulun alla vietiin sotamiehiksi otetut pois milloin Sortavalaan, milloin Käkisalmeen, toisinaan taas Viipuriin, jossa tapahtui lääkärin tarkastus ja lopullinen sotamieheksi otto; ainoastaan vallan terveet miehet kelpasivat, vaan vähänkin vaivalloiset päästettiin kotiansa. Ne miehet, jotka karkua kävivät, sidottiin jo ennen mainittua aikaakin. Aina pantiin nuorasiteet kynkkiin, vaan jos jonkun onnistui paeta ja saatiin kiinni, niin pidettiin se jalkaraudoissa. Toisinaan, kuten eräs seuraava kertomus näyttää ei sidottu otettavaa millään. — Erään kertojan mukaan otettiin sitomalla sotamiehiä vielä noin v. 1811.

Kerran talollisen poika Antti Forss (keskimäisiä 4:stä veljeksestä) oli nuottaa vetämässä, kun sitojat tulivat häntä tavoittamaan. Ilmoitettuaan asiansa, pyysi Forss saada edes nuottansa vetää ja rauhassa syödä rantakalansa, niin kyllä mielellään läksisi, sillä "miehen reikään oli hän luotukin." Sitojain myönnyttyä tähän, vedettiin nuotta, syötiin kala ja lähdettiin, ilman että vietävälle tarvitsi nuoria panna. Eikä hän ollut siteissä sittekään, kun golovan luona piti odottaa lähtöpäivää.

Mauno Mikkonen Mikkolanniemellä, nuorin neljästä veljeksestä, oli määrätty sidottavaksi. Kun aika tuli, että sotskat näissä asioissa alkoivat liikkua, niin Mauno otti pyssyn ja ampumavaroja ynnä lähti metsiin karkuun. Kerran sotska Olli Mikkonen kuitenkin hänet tapasi tällä pakoretkellä. Mauno, jolla oli venhe salon rannalla, juoksi siihen ja lykkäsi rannasta. Vaan sotska Olli oli myös nopea, juoksi jälestä, hyppäsi veteen ja sai venheen kokasta kiinni. Kun nyt Mauno näki olevansa auttamattomissa, nosti hän yhtäkkiä aironsa ja löi Ollilta "pään halki;" tämä luonnollisesti kepertyi rannalle ja Mauno pääsi käsistä. — Kumppalit kuitenkin Ollin korjasivat rannalta, veivät Savonlinnaan lääkärin hoidettavaksi ja hän pitkän ajan kuluttua paranikin, vaikka ei vallan terveeksi; hänen näet ei muiden ihmisten tavoin käynyt rohkeasti laskeutua vuoteelle, vaan niin verkkaan kuin mahdollista. Mauno Mikkoselle, joka sopivan ajan ilmestyttyä tuli kotiansa, ei asiasta seurannut sen pahempaa.

Samuli Tynkkynen Mikkolanniemeltä oli myöskin niitä, joita Venäjän armeijaan piti ottaa. Senvuoksi hän ajoissa karkasi Kulkassaarelle (Kukkassaarelle?) jossa löytyi mökki. Jääkelin tultua saatiin kuitenkin tietää hänen olopaikkansa, jonne senvuoksi edellä mainitut viisi sotskaa kahdella hevosella ajoivat. Kun siis Tynkkynen pyssy olalla kaikessa levollisuudessa muutamana kauniina päivänä käveli metsää, ajaa karahutti eteensä hevonen ja siinä kaksi sotskaa; huonompi hevonen kolmella jälkeenjääneellä tuli kappaletta jälestä. Tynkkynen oli silmin-nähtävästi hukassa. Hän senvuoksi karkasi mielensä ja ojennetulla pyssyllä ryntäsi etumaisia vastaan. Kaksi reessä olevaa sotskaa hyppäsivät pois ja alkoivat juosta pakoon, min ennättivät. Tynkkynen viskautui rekeen, alkaen ajaa edessään olevalla hyvällä hevosella, jota jälellä oleva huonompi ei mitenkään voinut saavuttaa. Pakolainen ajoi nyt ensin Ahvionsaarelle, sitte Kokonsaarelle ja siitä Pietolansaarelle, jossa olevalle torpparilleen Heikki Jantuselle hylkäsi hevosen ja läksi pakoon edemmäksi jalkaisin. Tynkkynen vältti tulla sotamieheksi, koska Sääminkiin sittemmin kuoli.

Eräänä vuotena otettiin nuoria poikia, joista tehtiin sotaväelle puu- ja rautaseppiä y. m. jopa päällikkö kuntaakin kuuluvia Pietarissa kouluuttamalla semmoisista, joilla oli "hyväpää". Poikia ennen viemistä ei sidottu ja viedessäkin he saivat olla vapaina. Heti otto määräyksen tapahtuttua, tulivat he golovan luokse syömään ruoka-aikoina, vaan muuten saivat juoksennella ympäri kylää ja olonsa oli tämmöinen aina viemäpäivään asti. Seuraavien vietyjen nimet ovat vielä kansan muistissa säilyneet: Kun sotskan piti ottaa vähäisen Mikko Mikkosen Mikkolanniemen kylästä, huusi hänen 10 vuotinen veljensä Mauno uunin päältä: "eihän tuosta ole viedä, sen syö elävät, ottakaa minut!" Maunon tarjous hyväksyttiinkin. — Samassa parvessa, jossa Mauno meni, vietiin myös pikku Yrjö Mikkonen Salontakasen tilalta Ahvionsaarella. Tämä oli ainoa, josta myöhemmin likempiä tietoja saatiin. Kerran näet joukko Avionsaaren talonpoikia vei kuormia Pietariin ja majaili sikäläisessä Suomen kortteerissa. Äkkiä astui Venäläisessä sotilaspu'ussa oleva upseeri sisälle ja kysyi selvällä suomenkielellä Ahvionsaaren miehiä. Ukkojen kysyttyä kuka hän oli, sanoi hän olevansa Yrjö Mikkonen, joka sinä ja sinä vuonna muiden poikain muassa vietiin Venäjälle. Hän oli Pietarissa saanut koulua käydä ja oli nyt kapteni Venäjän väessä. — Myöhemmin häntä sukulaiset vielä Venäjältä haeskelivat, vaan turhaan.

Rantasalmella Joutsenmäen kylässä oli eräs Mielikäinen sotskana. Kun hän kerran sitomansa miehet vei Viipuriin, jossa ne vastaan otettiin ja pää paljastettiin, niin hän otti mukaansa hevois-pojaksi Pentti Rienin (Grön?) Koska nyt perillä yksi Mielikäisen miehistä ei kelvannut venäläisille, niin hänen oli mies saatava sen sijaan, muutoin tuli hänen itsensä astua sijaan. Ei muuta neuvoksi kuin tarjosi venäläis-herroille rahaa, että he suostuisivat ottamaan Pentin, joka silloin vasta oli 15 vuoden vanha ja muutoin liian pieni sotamieheksi. Venäläiset suostuivat Penttiin joka heti sidottiin. Pentti parastaikaa veti paistipataa uunista Mielikäisen eineeksi, kun hän kopattiin niskasta kiinni, sidottin ja vietiin Venäjälle. Torvi-musikissa palveli hän sitte Venäjän sotaväessä 25 vuotta. Vapaaksi päästyänsä palasi hän syntymä-seudullensa, jossa hän sitten oleskeli kuolemaansa asti. Kruunulta sai hän hyvästi riittämän eläkerahan. Sotaretkistänsä kertoen, sanoi hän muun muassa olleensa Unkarin sodassakin. Hän kuoli v. 1873.

Samoina aikoina saarti sama Mielikäinen erästä Seppästä sitoaksensa Parkuinmäellä. Seppänen oli erittäin siro poika ja olisi ollut varsin sopiva sotamieheksi, vaan hän oli aina sitoma-aikoina varuilla ja ei hevillä itsiänsä heittänyt sotskan saaliiksi. Kerran olivat hänet jo vähällä saavuttaa, kun hän nukkui mökkinsä tuvan uunilla. Vaan juuri oli satanut nuorskaa lunta, joka tarttui ja takertui miesten kenkiin, niin yksi sotskan miehistä kopisti kenkiänsä tuvan salvameen, tästä Seppänen heräsi ja läksi kiitämään aivan avo jaloin, ainoasti paita yllänsä ja liinahousut jalassa, meni Mieluunjärven kylälle, ja niin säilytti itsensä sitomisesta siksi, kun se peräti lakkasi, ettei enää tarvittu sitomista karussa oleskella.

Turunen Naistenlahdesta hakkasi kirveellä oikean kätensä etusormen sillä tavoin välttääksensä sitomista sotaväkeen.

Tämän vuosisadan alussa oli Sääminki vielä kuulunut Viipurin lääniin ja Jääsken voudin (eli savetniekan) alueesen. Silloin oli voutina eräs Vestenius, joka piti rajattoman itsevallan ja keppi-kurin alamaisillensa. Tästä syystä häntä kansa vielä nytkin mainitsee "Jääsken kuninkaaksi". Hän käytti myös sotamiehien otossa luvatonta lakia, josta ei suinkaan keisari mitään tiennyt. Vihdoin löytyi mies Säämingissä, ja toinen Jääskessä, jotka tämän itsevaltaisuuden lopettivat. Viime mainittu, sukujaan Harakka, jutteli hänen viimein viralta pois. Sanottu vouti teki "vapaa-kaupungeita", joihin saivat pakolaiset paeta kuin ruvettiin sitomaan. Säämingissä oli niitä kolme hovia ja pappila, sillä kirkkoherra "Losanterin" sanotaan myös lahjoneen voudin, kuten herrat Aholahdella, Niittulahdella ja Mönkkölässä. Kuka sitte tahtoi näissä palvella ilman palkatta, sen ei tarvinnut pelätä sitomista, sillä vouti kovalla uhalla kirkoissa kuuluutti, ettei niiden renkiä saanut sitoa. Mutta kun tuli golovaksi Antti Hannikainen Kiilanmäeltä ja hänen käskettiin saamaan poikia Viipuriin, niin hän meni ja sitoi kaikki "vapaa-kaupunkiloissa" rauhoitetut karkulaat niin äkkiä, ettei miehet tienneet pakoa muualle ottaakaan. Herrat uhkasivat hänen yksin saattavansa sotamieheksi, mutta ei mikään auttanut. Hannikainen vei sitte miehet Viipuriin. Sillä aikaa olivat isännät ilmoittaneet asian voudille, joka taasen, tehden kaikkia vale-syitä, kaipasi kenraalille, jolle miehet oli tulevat ja väitti miesten olevan kokouksissa vapautettuja, ainoita talollisia y. m. Nyt kun kenrali tuli ottamaan golovilta miehiä vastaan, huusi hän nimeltään Hannikaista, ja oli tälle vihainen olevinansa ja kysyi: "kuka sinut mies on käskenyt sitomaan ne miehet, jotka olet tuonut? etkös sinä ole kuullut kirkon kuulutusta, jotta ei niistä taloista saa ottaa?" Hannikainen vastasi: "olen kyllä, vaan kuulutus oli Vesteniuksen nimessä, mutta käsky sitomiseen on keisarin nimessä". Kenraalin vielä kysyttyä: "etkös sinä sitte tottele kruunun asettamaa voutia ensinkään", vastasi Hannikainen: "en, jos ei ne mitä hän käskee tahi kieltää ole keisarin nimessä, ja vielä sittenkin, jos ne ovat keisaria ja lakia vastaan, niin minä olen enissä niitä käskyjä vastaan". Nyt hymyili kenraali. Samassa hän pyysi nähdä niitä vaivasia ja rampoja miehiä, joista hän oli paljon moitteita kuullut voudilta. Mutta ne olivatkin nyt tarkastuksessa terveitä ja riskiä. Sitte kertoi heille kenraali miten nyt hyväksytyt miehet olivat hovin orjina ollessansa mitättömien ja moitittujen kirjoissa, mutta nyt hän antoi heille kiitoksen ja lupasi hyvin pidellä. — Sittemmin ei enää sidottavilla ollut julkista suojellusta tuskin missään.

Niinä aikoina sidottiin myös Samuli Kosonen Pesingiltä veljensä Pekan sijaan, joka hätäpäissään oli hakannut poikki oikean kätensä etu-sormen. Samuli oli sidottaissa 15 vuotinen. Hän koulittiin ensin Pietarissa, vaan jäi koulu kesken kun silmät eivät kestäneet lukemista. Sitte palveli hän kersanttina Venäjän meri-väessä 28 vuotta, sillä hän viipyi Turkin sotaretkeltä 6 v., siis 3 v. palvelusmäärästä yli. Sitte tuli hän kotia, vaan ei kukaan tuota vanhaa ryssän sotamiestä tuntenut, vaikka palveluksensa alusta oli kerran käynyt kotona, jolloin sormensa hakkaaja oli kysellyt sotamiehen olosta ja muun muassa siitä, mikä hänestä oli paras nimittäin: "saakos siellä kylpeä?" Tämän Samuli myönsi ja kehui: "paremmin toki kuin täällä, sillä meillä toinen kylvettää, touvin pää on vastana ja silmistä saa sillon lämmintä vettä, joka on hyvä virvoitus toisinaan". — Loppu-ikänsä eli hän Viipurissa ja naikin vielä vanhoillaan.

Pellossalon kylässä kerrotaan olleen yhden ajan kolmekin golovaa perätysten: Paavo Karttuuen, Heikki Kosonen ja Paavo Sairanen. Sotskia on ollut samaten mies toisensa perästä, mutta kaikki kuuluvat olleen kuka äkkinäinen, mikä sääliväinen, että ei oikein sopivaa ole sattunut. Edelliset sitä ennen olivat olleet Kosolan kylästä, siis aivan naapurista. Viimeksi mainitut sitoivat vaan Pellossalon poikia, mutta omaa kyläänsä säästivät. Lahjusten avulla sanotaan tämän käyneen päinsä. Alussa eivät uskaltaneet Pellossalon sitojatkaan sinne poiketa, mutta golova Paavo Sairanen tohti kyllä, kun virka hänelle tuli.

Sairanen sitoi mainitun Paavo Kososen, vaikka se kuului olleen herroilta ylös-panematon ja ahdisteli useita muitakin, joista ei kuitenkaan ole saatu kertomuksia. Pellossalossa sidottiin talollinen Samuli Piikki, perheellinen mies ja hänestä ei sen koommin ole tullut tietoa minkäänlaista. — Muutamia vuosia sen jälkeen rupesi Pekka Naglitius sen perheen hoitajaksi, vaikka ei oikeuden eikä pappien luvalla. Hän määrättiin muka siitä syystä sidottavaksi. Mutta vaikka sotskat ja golovat monta kertaa nuorat polvellansa häntä puhuttelivat, niin eivät koskaan tohtineet ryhtyä käsiksi, sillä hänellä oli aina varattu kirves heitä varten vyön alla. Tästä, uhkauksen mukaan, olisi tullut saamaan kukin, joka tahtoi häneen käsiksi käydä. Hän ei koskaan karkua käynyt, mutta viemättä hän kumminkin jäi. — Samate ahdistettiiin Aatami Naglitiusta kovasti ja senvuoksi hän piili alusta tuvan matolla. Mutta viimein pakoitettiin eräs sitojista sieltäkin etsimään. Vaikka tämä näki hänet, niin sanoi: "eihän tuo toki täällä liene", ja tuli niin alas toisten luo. Aatamin täytyi kauan piillä ja kun ajo koveni hänen peräänsä, meni hän evään kanssa erääsen huoneesen kylällä, jossa oli kuollut mummo laudalla, ja oli syksy rospuutan ajan mummon kanssa yhdessä huoneessa. Kuollut oli oivallinen turva, koska ei sitojat sinne tulleet. Toisena syksynä kun ei ollut senlaista turvapaikkaa, saatiin hän kiinni ja vietiin Viipuriin, mutta ei toki kelvannut sillä kertaa, eikä toisesti vietykään.

Golova herrastuomari Heikki Kosonen Pellossalossa oli hyvin taitama ja säälivä mies, mutta pakosta oli virka-toimi tehtävä. Hän sitoi Lauri Sairasen samasta kylästä; tämä oli talollinen, eikä olisi tahtonut mennä yhtä vähän kuin moni muukaan. Kun sidottuja lähettiin viemään oli joulun aika, maa lumeton, mutta jää vahma. Matka Viipuriin kävi Vuoriniemen kylän kantta, johon tuli enemmänkin silloin kokoon sidottuja ja sitojia yhteen matkaan lähtemään. Yövyttiin vielä mainitussa kylässä. Mutta yöllä Lauri oli silponut nuorat löysälle ja pyysi käyttämään ulkona. Ulos tultua karisti nuorat kynkistänsä jättiläis voimainsa avulla ja juoksi alasti paitasillaan ja paljain jaloin peninkulman matkan jäätä myöten Väistön saarelle, jossa oli talo ja kuului Pellossalon kylään. Siinä sai hän vaatteita ja säilytettiin monta viikkoa tuvan matolla. Sitte meni hän Kerimäen puolelle, oleskeli Punkaniemellä, ja sai vielä morsiamen samalla matkalla. Toinen kertoja lisää saman miehen sittemmin tulleen sotskaksi, ja olleen jalon virassaan, sillä hän oli kerta sitomaisillansa jo ennen mainitun sotskan Jaakko Nappaisen tuhmuutensa tähden.

Pekka Rinkinen Pellossalosta sidottiin aina tavallisesti ensin joka syksy, mutta ei koskaan viety, vaikka varalla pidettiin. Se oli sotskista ja golovista hauska kun hän söi tavattoman paljon, sillä välin kun toiset sidotut surivat ja eivät syöneet läänin evästä, joita golovat sidotuillensa ja itsellensäki kokosivat. (Golova herrastuomari Heikki Kosonen oli ollut liiankin ahne; hän kokosi kylältä aina syömä-aineita ja veti kuormissa kotiinsa, kehuen "näin äveriästä tehdään;" hän tulikin rikkaaksi mieheksi.) Rinkisen kerrotaan paistetun vähälännän lammasjalan kerrankin imaisseen läpi suunsa, niin ei ollut kuin luu jälellä ja huusi vielä toista. Tämän hyvän avunsa ja lahjansa tähden ei häntä raaskittu koskaan viedä mutta aina ensimäissä sidottiin syömään, johon hän menikin mielellään.

Torpparin poika Mikko Kantonen Joutsenmäen kylässä Rantasalmella oli myös määrätty sidottamaksi vuoden 1808 tienoilla. Senvuoksi hänkin kävi karkua Kekristä Jouluun saakka. Kerrankin sotska Antti Immonen sulan vielä ollessa pääsi niin lähelle Mikkoa, että oli vaan pitkä, mutta hyvin kapea Kotkajärvi välissä. Immonen rannalla rukoili: "anna veikkonen itses kiinni, sillä muuten tulee minulle kumma!" Mikko vaan nauroi toisen tuskalle ja livisti karkuun. — Toisesti taas riihen ahoksessa makasi kolme vuorokautta piilossa. Hän saatiin kuitenkin kiinni ja sulettiin saunaan viemistä odottamaan, vaan väkevä kun oli, rynnisti oven rikki ja pääsi pakoon. Oli jo lumi maassa ja sitojat hänen jälillään. Kun Mikko sen huomasi, kiipesi hän puuhun ja kulki sitte pitkät matkat oksalta oksalle, puusta puuhun ja sitte vasta laskeutui ja pääsi ajajien kynsistä.

Pekka Massinen Varparannalla Säämingissä oli samoin määrätty otettavaksi sotamieheksi, vaan ei saatu häntä käsiin, koska piilopaikkaansa eivät muut kun kotoväki tietäneet. Sitojat senvuoksi lupasivat hänen veljelleen Antille hyvän rahasumman, jos hän Pekan kätköpaikan ilmaiseisi. Rahalla on joka aika ollut suuri lumousvoima ja niinpä nytkin sen vaikutuksesta Antti Massinen suoraan möi veljensä sitojille. Pekka saatiin käsiin ja vietiin Venäjälle. — Myöhemmin palveluksessa ollessaan Pekka Massinen kävi kotonaan Varparannalla. Eräissä naapuritalon kemuissa, joihin veljeksetkin oli kutsttttu, kun väkevät juomat alkoivat tehdä miehiä iloisiksi, kehui Antti rumaa työtään. "vai sinä se olitkin", sanoi Pekka, veti veljensä eteisen laattialle ja potki hänen ohimonsa vioille.

Samassa Varparannan kylässä vanhempi veli Abram Pesonen sidottiin kotituvassaan. Nuoremmalle veljelle Aatolle, joka tuvan laattian alla oli piilossa, kävi tämä niin pahasti, että hän oitis nousi sieltä, käski irroittamaan Abramin siteistä, tarjoutui itse sijaan ja vietiinkin. Toisen kertomuksen mukaan sama Aato Pesonen (Repo Pesonen) sidottiin Laasalan salolla lähellä Enonkoskea ja Vietiin venäjälle. Sieltä hän kuitenkin pääsi karkuun, palasi syntymäseuduilleen ja eli lopun ikänsä mökissään lähellä Kangassaaren lasitehdasta.

Golovana Varparannan puolella mainitaan olleen Juhana Monosen. Sidotut ensi aluksi aina vietiin säilyyn Niittylahden hoviin.

Kuva karjalaisesta naisesta vuonna 1909 julkaistusta Tietosanakirjasta.

Palkittuja opettajia vuonna 1897

"Kaisa Pekantytär Pyhäluodolle Pyhäjoella, joka on syntynyt 10 p:nä maalisk. 1798, itsellisleski, ollut opettajana sikäläisessä Apolaeuksen köyhäinkoulussa v. 1857-1870. Tämä "Hakala-muori" on vielä ikäänsä katsoen kylläkin reipas ja huvitettu päivän tapauksista sekä juttelee vilkkaasti menneistä ajoista."

Kaimani on tullut täällä jo esitellyksi pidemmällä tekstillä ja kuvallakin. Muokattuna teksti päätyi myös kirjaani Suomen naisellista historiaa.

"Vilhelmiina Holmille Vaasassa, joka on syntynyt 15 p. jouluk. 1816; on vuodesta 1848 alkaen harjoittanut lastenopetusta ja jatkaa sitä yhä vielä pienessä mökissään, vaikka jo on vanha ja kivuloinen. Köyhä hän myös on. Satoihin nousee jo niiden lukumäärä, joille hän aikansa on opettanut lukutaidon alkeita, etupäässä kaupungin köyhemmissä kansanluokista, ja juuri nuo hänen entiset oppilaansa ovatkin tahtoneet vanhukselle hankkia sen apurahan, mikä nyt hänelle on määrätty."

Kastettujen luettelon Hiski-version mukaan syntymäpäivä on 17.12.1816 ja vanhemmat työmies Lars Pettersson Holm ja 38-vuotias  Anna Maria.

"Juhana Tynkkyselle Säämingin Pellossalmen kylässä, joka on syntynyt 3 p. heinäk. 1829 ja ilman vähintäkään aineellista palkintoa väsymättömällä innolla ja hyvällä menestyksellä ainakin 40 vuotta yhtämittaa on toiminut ja vielä toimii Pellossalmen ja Pihlajaniemen kylissä. Hyvin ahtaissa oloissa elää myöskin hän."

Säämingin kasteluettelon mukaan vanhempansa Kosolan kylässä talonpoika Samuel Samuelinpoika Tynkkynen ja Katariina Petterintytär Kosonen. Heidät oli vihitty 25.5.1828, jolloin Samuel torpparin poika ja Katarina talonpojan tytär.

"Anna Kaisa Matintytär Peuralle Teuvan pitäjän Kauppilan kylässä, joka on syntynyt 11 p. elokuuta 1833. Vaikka syntymästään saakka on raajarikkoinen siihen määrään, että hän vaivalla on päässyt liikkumaan, on hän noin kahdentoista ikäisestä saanut elättää itsensä. Silloin kuoli hänen isänsä, äiti piti pienten lasten koulua ja tytär, saatuaan häneltä ohjausta koulun pitoon, on sitä tointa jatkanut siis noin viisikymmentä vuotta. Ei vieläkään, vaikka on vähävarainen ja vanha, ole hän tarvinnut muiden apuun turvautua, ja paras todistus siitä, miten hän on tehtävänsä toimittanut, on se, että vanhemmat vieläkin, vaikka pitäjässä jo on sekä kansa- että kiertokoulut, mielellään uskovat lapsensa vanhuksen huostaan."

Varhaisempi opettaja eli Anna Kaisan äiti Ulrika oli syntynyt Teuvalla Ristiluoman torpassa 11.11.1809 vanhempinaan Johan Andersson ja Anna Mattsd (s. 1786). Hän meni Teuvalla 18.11.1832 naimisiin itsellisleski Matts Mattsson Peuran kanssa. Tämä kuoli 68-vuotiaana 22.4.1839, kun perheen vanhin lasi Anna Kaisa oli siis kuusivuotias.

Anna Kaisa on ennen vuotta 1852 seurannut äitinsä mallia myös naimalla itseään vanhemman leskimiehen. Tämä ja perheen lapsia näkyy rippikirjassa 1872-1880.

Tekstilainaukset: 16.01.1897 Uusi Savo
Tunnelmakuva: Kissa-lehti 1911
Tausta: Tammikuun 14 p:vän rahasto