Kalle Yrttiahon kirjoituksista

Limingasta kirjoitettiin Oulun Wiikko-Sanomiin 21.1.1860: "Oli tuo ennen hyvä kun tuli tietoja täältäkin, kun oli Kalle Yrttiaho ja Rännärikin täällä, sillä ne sota-pojat seikat selvittelivät, saattivat muualle sanomat, selittivät vanhat seikat, mutta kun heistä toinen kuoli ja toinen on mennyt muualle, täytyypä nyt minun ruveta kirjoittamaan näiltä mailta..." Johan Rännäri on minulle tuttu nimi, mutta kuka oli Kalle Yrttiaho? Nimeään ei löydy V. J. Kallion kirjasta Fennica-kirjallisuuden salanimiä ja nimimerkkejä vuoteen 1885 (1931), mutta muistosanat Oulun Wiikko-Sanomissa 10.12.1859 paljastavat yhteyden nimimerkkiin K. Y-o. 

Kalle Yrttiaho syntyi Oulun maaseurakunnassa 8.7.1835, kun Valpuri-äitinsä oli jo 46-vuotias. Isänsä Anders Yrttiaho (s. 29.9.1792) oli kirkonkirjojen mukaan torppari. Valpuri kuoli leskenä 11.8.1857. (Oulujoki RK 1825-34, 199; 1834-43, 206; 1844-50, 205; 1858-67, 233)

Krimin sodan aikana Kalle Yrttiaho ryhtyi muistokirjoituksensa mukaan "ruotu-sotamieheksi, oli myös Helsingissä olevassa harjoitus väestössä, kävi leirissä Zarskoe Selossa ja korotettiin alaupseeriksi". Mahdollisesti myöhemmin kirjoittamansa kertomuksen virkkeessä oli omaelämäkerrallisuutta: 

En ajatellut enkä osannutkaan ajatella ruvetessani sotapalvelukseen, kuinka se onnistuisi, siellä tulikin pakko nöyryyteen sekä muuhun ihmisyyteen; siellä heräsi minussakin halu opin ja laveamman tiedon perään, jonka hankkimiseen oli myös aikaa ja tilaisuutta. (OWS 28.8.1858)

Vuoden vaihteessa 1856-57 nimimerkki K. Y. lähetti Kuopion sanomiin saatetekstin ja pitkän runon, jotka otsikoitiin Muistutus ajattelemattomista puheista . Saatesanat jättävät epäselväksi onko runon kirjoittajaksi kuvattu nuorukainen sama kuin allekirjoittaja. Tähän kuitenkin viittaa viimeinen säkeistö: "Ei ole kiukus' kiivahassa / Tehny tätä Kalle, / Ei sydämessä kostavassa - / Kiitos Jumalalle!!"(Kuopion Sanomat 31.01.1857 no 5). 

Erityisesti runon säkeistö "Isäni kuoli kunnialla / Ei se muuten auta / Kuin kirkkomaahan kannettiin / Ja vihittihin hauta" jäi muistiin Limingalla, jossa sitä on pidetty Johan Rännärinkin kirjoittamana (Kaleva 19.5.1935). Toiset olivat varmoja, että runon oli kirjoittanut Kalle Yrttiaho: "Laulun hän teki sen johdosta, että sai eräissä tanssiaisissa rukkaset muutamalta sukuylpeältä talonryttäreltä muka siitä syystä, että hänen isänsä oli kuollut metsään. Näin selittää asian Turakan Eriika ja niin olemme kuulleet eräältä toiseitakin henkilöltä." (Liitto 22.11.1936)

Vielä vuonna 1939 85-vuotias haudankaivaja Antti Aittola Vihannista pystyi esittämään runosta 21-säkeistöä (Kaleva 27.4.1939) Näiden julkaisu innoitti erään rouvashenkilön soittamaan Kalevan toimitukseen. Hän "kertoi isänsä aikoinaan tätä samaa laulua laulaneen ja tyttären muistiin oli jäänyt m. m. kaksi sellaista säkeistöä", joita Kuopion Sanomissa ei ollut (Kaleva 03.05.1939 no 99). Kummankin muistajan säkeet eroavat nimimerkin K. Y. runosta eli laulu lienee siis kiertänyt paljon. Se tuli mahdollisesti julkaistua myös arkkipainatteena, sillä vuonna 1939 oltiin käsityksessä, että "laulu on aikoinaan oululaisessa Barckin kirjapainossa painettukin".

Jos runo tosiaan liittyi Liminkalaisen Simulan talon kesteihin, Kalle Yrttiaho oli Limingassa jo kuukausia ennen virallista muuttoaan. Oulusta toukokuussa 1857 saamansa muuttotodistuksen arvioissa ei ollut hävettävää, mutta ne eivät ennustaneet uraa opettajana ja kirjoittajana. 

Jo kuukausi ennen muuttokirjan ottoa Kalle Yrttiaho kirjoitti Limingassa ensimmäisen (tai ainakin ensimmäisen löytyneen ja tunnistetun) paikalliskirjeensä, jonka pääaiheena oli uhkaava nälkä (OWS 11.4.1857 no 10).  Hän jatkoi samasta aiheesta kuukautta myöhemmin, mutta jätti sitten genren joksikin aikaa muiden innokkaiden liminkalaisten kirjoittajien käsiin (OWS 16.05.1857 no 15).

Paikalliskirjeiden sijaan Kalle Yrttiaho lähetti Oulun Wiikko-Sanomiin pidempiä ja opettavaisia tarinoita: Se on tyhmästi herjata lähimmäistään ruumiin virheillä. (OWS 17.10.1857 no 37),  Paavo Luonokkaan elämän-tapauksia (OWS 09.01.1858 no 2  & 16.01.1858 no 3), Vääryydellä koottu tawara ei ole hyödyllinen (OWS 10.04.1858 no 15  & 17.04.1858 no 16) sekä  Ole mies ja kärsi kaikkia, niin onni sinua odottaa (OWS 24.07.1858 no 30  & 31.07.1858 no 31  & 21.08.1858 no 34  & 28.08.1858 no 35). 

Vuoden 1858 lopulla Kalle Yrttiaho palasi paikalliskirjeiden kirjoittajaksi raportoimalla varkaudesta (OWS 23.10.1858 no 43),  hyvyydestä ja pahuudesta (OWS 20.11.1858 no 47) ja varoittaen soimauksesta viitaten liminkalaiseksi esittäytyneen Johan Nopsasen runoon  (OWS 05.02.1859 no 5). Runoon reagoi myös Johan Rännäri, jonka kirjoitus samassa lehdessä oli otsikoitu Onko tarpeellinen lähettää maa-seurakunnista kuulumisia sanomalehtiin, ja pitääkö niissä kirjoittajan nimensä salata eli julkaista? Myöhemmässä kirjoituksessaan Rännäri kertoo, että Limingassa Nopsasen runoa oli epäilty sekä hänen että nimimerkin K Y-o tekemäksi (SJS 21.03.1859).

Kirjessään Sanginjoelta 12.7.1859 Kalle Yrttiaho ei käyttänyt nimimerkkiä vaan allekirjoitusta "K. Yrttiaho. Lasten opettaja". Tekstistään selviää, että hän oli opettajana kesäkuun lopussa perustetussa Oulun maaseurakunnan kiertokoulussa (OWS 23.07.1859 no 29). Kuukautta myöhemmin hän raportoi Pikkaralan kylästä (OWS 13.08.1859 no 32).

Opetustyön lomassa syntyivät tekstit Isä lapsinensa. Erään nuoren miehen päiväkirjasta (OWS 24.09.1859 no 38 &  08.10.1859 no 40  & 15.10.1859 no 41) ja  Miten tavallisesti naimiset tapahtuvat talonpoikaisessa kansassamme (OWS 26.11.1859 no 47  & 10.12.1859 no 49).

Kalle Yrttiaho olisi kirjoittanut varmasti vielä paljon, mutta 26.11.1859 hän lähti illalla Oulunjoen vielä heikoille jäille ja putosi jokeen. Ruumiinsa löydettiin joulukuun alussa.

Sekä sotapalveluksessa että kouluttajana ollessaan oli Yrttiaho kaikilta hyvänä pidetty ja rakastettu, niinkuin nerokas ja hyvätapainen mies, jonka tähden hänen onnetoin kuoleman tapauksensa herätti yleisen kaipauksen. (OWS 10.12.1859)

Takaisin turvemökkeihin, kuvien kera

Vuonna 2008 etsin turvemökkimainintoja, mutta saalis jäi heikoksi. Ajat ovat muuttuneet ja tällä kertaa löytyi kuviakin. Yllä ja alla olevat kuvat ovat A. O. Heikelin artikkelista Rakennukset teremisseillä, mordvalaisilla, virolaisilla ja suomalaisilla (Suomi II:20. 1887). Heikel kirjoitti: "Siellä täällä Pohjanmaalla kuuluu olevan näitä vanhanaikuisia turvemökkejä, vaikken ole nähnyt niitä muualla kuin Muhoksella. Ylioppilasten kansatieteellisessä museossa on kuitenkin muutaman turvemökin sisusta läheltä Raahea kuvattu. Se nähdään tässä kuvissa 235 ja 236. Seinät näyttävät olevan turpeista, ainoastaan nurkissa on pieniä puisia patsaita lautaista kattoa kannattamassa."

Myöhemmin samana vuonna kirjoitettiin: "Limingassa sitä vastoin on köyhien tila aivan surkuteltava. Moni köyhä, jonka luona kävin, asui turvemökissä suurimmassa kurjuudessa, nauttien riittämätöntä ravintoa ja useassa tapauksessa ollen aivan ilman apua ja huolta kunnan puolesta." (Oulun ilmoituslehti 24.12.1887) 

Muutama vuosi myöhemmin kesämatkailija raportoi Limingasta: "Paikottain saimme nähdä jotain tälle seudulle omituista, turvemökkiä. Semmoiselle paikalle, joka kohosi hiukan niityn pintaa korkeammalle, oli rakennettu täydellinen huoneus turpeista. Kodat, ometat, aitat ja saunat, kaikki olivat samasta aineesta. Astuimme erään mökin pirttiin. Se oli sievänlainen, sanomalehtipaperilla sisustettu. Mutta köyhänpuoleiselta se näytti. Ja toiset mökit ovat varsin kurjassa tilassa. Harvinaiset talot sijaitsevat niityn syrjässä, ja, kuten mainittu, ovat ainoastaan mökkiläiset tälle rakentaneet asumuksensa. Muuten olemme muuallakin tavanneet turvemökkejä, esim. Raahen seutuvilla, jossa myös metsän vähyys on pakoittanut käyttämään turvetta rakennusaineena."(Keski-Suomi 20.10.1894)

Parikymmentä vuotta myöhemmin Samuli Paulaharju kävi valokuvausretkellä Limingassa: "Useimmat turpasmökit tapaamme pienoisen Tyrnävänjoen varrella, kun Liminganniityn maantieltä lähdemme ajamaan pitkin joen pohjoisrannan tiepahaista ylöskäsin. Siinä muutaman parin kolmisen kilometrin matkalla sivuutamme kolmattakymmentä vähäväkisten nurmista elinsijaa." (Kodin kuvasto 28/1913)

Erkki Pakkala kuvasi mökin lisäksi asukkaat, joiden poika oli siirtolaisena Pohjois-Amerikassa (Koti 7/1922).

Usein näkee noiden turvemökkien vanhuutensa tähden kallistelleen sinne tänne, ja outo matkustaja pitää niitä suurimpina viheliäisyyden, siivottomuuden, siveettömyyden ja ehkäpä ryövärienkin pesinä; niinpä minäkin, ennenkuin tulin tutustumaan sekä töllien sisäpuolen että itse asukasten kanssa. Tutustumisessani tulin huomaamaan, että useimmassa niissä vallitsi hyvä siivo ja puhtaus. Eipä ollut mikään harvinainen asia, että turveseinät olivat sisäpuolelta rapatut sileiksi ja sivellyt valkeiksi kuin posliini. Usean lattialla oli siistit, puhtaat matot ja akkunanlaudoilla kukkaruukut täynnä mitä ihanimmasti rehoittavia kasveja ja kukkia. Huomasinpa silloin senkin, etteivät nuo turve-tupien asukkaat olleetkaan mitään maanalaisia konnia ja ihmiskunnan hylkyjä, vaan oikeita, sydämmellä ja sielulla varustettuja ihmisiä, jotka voivat tuntea, iloita, surra ja kärsiä, aivan niinkuin mitkäkin hovien rikkaat asukkaat. Isoja rikkauksia ei heillä tosin löytynyt, mutta tyytyväisyyttä oli heillä paljon runsaammassa määrässä kuin monien onnellisemmalta näyttäväin seassa. (Kirjapainotaito 10/1924)

Esivaltaa vastaan puhuneet: Henrik ja Matts

Vesilahden Palhon kylän Knaapin Henrik Jöransson oli (Iso-Iivarin listan mukaan) saanut tai joutunut ottamaan isännyyden suuren Pohjan sodan aikana. Eli hän oli vuonna 1734 vähintään nelikymppinen.

Väärässä seurassa Henrik toivoi ääneen, että Kaarle XII olisi päätynyt helvettiin jo aikaisemmin ja säästänyt kansan veriseltä sodalta sekä venäläisten miehitykseltä. Rauhaa rakastavaa ja alamaisia kohtaan armollista kuningas Fredrikiä Henrik kuitenkin oli polvistuen ja myssy kourassaan siunannut toivottaen pitkää ikää ja onnellista hallituskautta. Tapauksen edettyä heinäkuussa 1734 Tukholmaan, sopivasta rangaistuksesta oli monta ehdotusta, joiden välillä äänestettiin. Aiempi kuolemantuomio muuttui kuukauden vankeudeksi vedellä ja leivällä.

Samoihin aikoihin Tukholmassa pohdittiin toisen isäntämiehen, Matts Poutalan, kohtaloa. Tämä asui Limingassa Liminganjoen rannalla, nykyisin valtakunnallisesti merkittävässä rakennetussa kulttuuriympäristössä. Hän oli syntynyt vuonna 1681 eli oli Henrikin tapaan elänyt aikuisena läpi isonvihan. Poikansa Matti oli syntynyt vuonna 1717.

Tammikuun 25. päivä 1734 Matts oli naapuritalossa eli Foudilassa seurassa, jossa ainakin hän itse nautti alkoholia. Kaksi paikalla ollutta pystyi myöhemmin vakuuttavasti todistamaan Mattsin humalatilan ohella tämän kuningasta vastaan lausumista sanoista.

Oikeusrevisio tuomitsi 27.7.1734 Mattsin 30 pariin raippoja. Vaikka päätöksentekijät edustivat kuningasta, päätös oli mennyt itse kuninkaankin katselmoitavaksi. Hän näki humalatilan niin lieventäväksi asianhaaraksi, että lievensi tuomion kuukauden vankeudeksi vedellä ja leivällä. Sitten elämä jälleen jatkui. Varsin pitkään, sillä Matts kuoli vasta marraskuussa 1760.

Lähteet:

Jonas Nordin: Frihetstidens monarki. Konungamakt och offentlighet i 1700-talets Sverige. 2009, 242

Riksarkivet. Nedre justitierevisionen. Högsta domstolen Prot:1734:2 (1734) Bild 1460 / sid 285 (AID: v655229.b1460.s285, NAD: SE/RA/1311)

Kansallisarkisto. Limingan seurakunnan arkisto - IAa:2 Rippikirja 1738-1751, 52

Riksarkivet. Nedre justitierevisionen. Högsta domstolen Prot:1734:2 (1734) Bild 1850 / sid 363 (AID: v655229.b1850.s363, NAD: SE/RA/1311)
Riksarkivet. Nedre justitierevisionen. Högsta domstolen Prot:1734:2 (1734) Bild 2890 / sid 589 (AID: v655229.b2890.s589, NAD: SE/RA/1311)

Kansallisarkisto. Oulun pohjoisen voutikunnan ja Kajaanin läänin tuomiokunnan arkisto (OMA). G PERUKIRJAT. GV Limingan pitäjän perukirjat. Oulu:303 Limingan pitäjän perukirjat  (1763-1764), 672/384 

Henrik Laitinen, mainittava mies

Johan Rännärin kirjoituksesta "Tietoja Limingan pitäjäästä" (Oulun Wiikko-Sanomia 18.6.1859):

Toinen mainittava mies on tässä pitäjäässä, Henrik Laitinen, Erik Tihisenpoika, Engeslevän kylästä, joka oli viime vuosi-sadan lopulla ja jonka Luoja oli kaunistanut paksulla, tukevalla ja muutoinkin hirmuisen jalon näköisellä ruumiilla sekä suurella voimalla, jommoista ei satain vuosien kuluessa mainita kansakuntamme historiassa. Henrik Laitinen oli 3 kyyn. 7 tuum. pitkä ja lähes 3 kyyn. vahva, hartioista ympäri-mitaten: hänen kämmenensä leveys oli runsaasti 6 tuumaa ja hänen jalka-teräinsä suuruus kahden kertainen kuin tavallisella miehellä. 

 

Tämä Henrik oli isäntänä Laitisen maalla mainitussa kylässä, josta hän matkusti kauppa-asioilla ympäri maatamme, ja millon tarvis vaati, niin nähtiin hänen ihmeteltävä voimansa, jota hän suurella hiljaisuudella, erinomaisella taitavaisuudella ja sopivalla leikillisellä luonnolla itsellensä sekä kumppaneillensa turvaksi ja kunniaksi hallitsi. Monta merkillistä ja huvittavaa kertomusta Laitisen voimakkaista töistä kuuluu koko pohjanmaalla kansan suusta, mutta vielä merkillisempiä puhelevat hänen töistänsä ne vanhukset tässä pitäjäässä, jotka omilla silmillänsä ovat nähneet hänen työnsä ja elämänsä. 

 

Aikanansa oli hän uuttera työmies: rakensi Laitisen maalle uuden kivisen huonerivin ja toisen huonerivin rakennus jäi keskoiseksi; koko Henrik Laitisen elämän-aika on hänen suuresta voimastansa ja leikillisestä hyvän suuntaisesta luonnostansa merkillisiä muistoja kirjavoitu täyteen. Kuolin-vuodetta sairastaissa, koska hän tunsi kuoleman lähenevän itsiänsä, halusi ukko puhutella pappia, jota heti mentiin noutamaan. Pappia odottaissa katseli Laitinen akkunasta ulos pihalle ja älysi suuren kiven olevan haittana lähellä portaita kartanoon tuleville. Se kivi oli huoneita rakentaissa siihen jäänyt; "mutta nyt" sanoi ukko, "pitää minun tuo kivi siirtää pois, sillä muuton jääpi se siihen muille haitaksi:" meni ulos, tarttui kiveen kiini ja nosti sen pari kertaa toiseen siaan. Tämä kivi oli arviolta runsaasti noin 6:tta korttelia nelikulmaisesti läpi-mitaten ja painoi noin 75 leiviskää. Samassa tuli pappi, jolle heti kerrottiin tapaus; ukko otti Herran ehtoollisen suurella hiljaisuudella ja muutaman päivän perästä muutti majansa tuonelaan lähes 70 vuoden vanhana, jättäen jälkiinsä lapsia, ainoastansa yhden Maria nimisen tyttären, joka oli naitu Tihisen taloon. 

Alaviitteessä Rännäri lupasi myöhemmin erillisessä kirjoituksessa kertoa lisää Henrik Laitisen "voimallisista töistä", mutta tällaista tekstiä en ole Kansalliskirjaston digitoinneista sanahauin löytänyt.

Rännärin antaman isännimen ansiosta löytyi Henrikin Geni-profiili, josta ei paljastu (tätä kirjoittaessani) miehen mainittavuus eikä kuolinaikansa. Henrik vaimoineen on elossa vielä vuonna 1792, mutta vuonna 1795 aloitetussa rippikirjassa Margareta-tyttärensä on yksinään Engeslevän kylän talossa "Suorsa Laitinen". (Tyrnävän rippikirja 1787-94, 3; 1795-1802, 2)

Liminkalaisella niityllä

Alex Federley
Kansallisgalleria

Kirjassa Kuinka meistä tuli kirjailijoita Juhana Kokko (s, 1856) toteaa, että esikoisteoksensa Kölliskön ensimmäinen luku "on tosi kuvaus kotitaloni niityltä minun poikavuosinani. Siinä kuvattu ukkosenilmakin on tapahtunut tosiasia, totuudenmukainen on luonnonkuvauskin Ulkopuolen rannalta. Mikko ja hänen tapaturmainen kuolemansa on vain mielikuvituksen luoma."

Realistiseksi siis lienee tarkoitettu tämä kuvaus työnjohtajasta

Aikomatta sitä lähdettiinki heinäaikana aina kello neljä. Niin, heinäaika, se se oli kovin, mutta se oli iloisinkin aika. 

Silloinhan oli meillä aina Kaurismaan Aappo jätkänä. Hän se kyllä sai sekä työn että pilkan sujumaan. 

"Soo, nuori isäntä! Pois edestä eli kintut poikki!" huusi hän Kölliskölle, joka aina edellä niitti ja jota hän oli saanut kunnian seurata. 

"Soo rengit! soo jätkät! soo talon miehet! Heilukaapa pois, tahi taidatte jäädä kovin pitkän pöydän päähän", huusi hän perästä tulijoille. 

"Noo, antakaapa raudan käydä!" huusivat rengit. 

"Painakaapa kapulan päälle, niinhän se näyttää kun tästä olisi pahahampainen lehmä jyrsinyt," muistuttivat jätkät. 

"Ja Mikko riepuki siellä hanskaa. Katsokaahan! Hän lyö kuin poika ja heinät ne 'pokkaavat', nousevat katsomaan ja kyselevät: kuka tästä on kulkenut". 

"Voi kun te olette viisaita", kuului vastaus. 

"No Aappo!" huusi Kölliskö, "johan se rauta takaltaa. Eiköhän sitä pitäisi terottaa". 

Näin sanoen asetti hän kunnian sakaran maahan, tarttui toisella kädellä vikatteen terään ja toisella kivitikkuun. Muut tekivät samoin ja tik tik tik tik panivat terät. 

"Sujuttakaapa selkää pojat", huusi Kölliskö, "kun päästään päähän, niin syödään". 

"Soo nuori isäntä! Antakaahan suuta saappahalle; koetetaan seurata", vastasi Kaurismaan Aappo, ja niin sitä taasen niitettiin. 

"Haravamiehet hoi!" karjasi taasen Aappo, jonka suu tuskin hetkeäkään pysyi ummessa, "eikö mielenne ruokaa teekään". 

"Kyllä pian saavutetaan", vastasivat piiat ja vetivät entistään vinhemmin. 

Pian oli kierros loppuun niitetty, pianpa heinätki luo'oksi singotettu ja niin lähtivät miehet vikate ja vaimot harava olalla maja-aitalle kymmenen aikuista syömään. 

Kölliskö avasi kontin, lappoi leivät, lappoi kalarasiat aitan permannolle sillä aikaa kuin piiat laskivat piimää leileistä kaksikorvaisiin puutuoppeihin. 

"Miten siellä niityllä syödään, kun ei ole pöytää eikä tuolia?" kyseli Aappo. 

"Kas näin", vastasi Aaro, heittäytyi permannolle istumaan, otti hienoksi leivotun reikäleivän, alkoi sitä ympäriinsä jyrsiä ja muut tekivät samoin. 

Aappo avasi kalarasian, tarjosi sitä jokaiselle kenellekään antamatta ja kyseli: "Syöpikö kukaan kalaa? — Ei kukaan syö kalaa, pannaan kalarasia kiinni". 

"Elä sule sitä kalarasiaa", muistutti Mikko, "anna tänne se". 

"Siinä on", sanoi Aappo ja antoi rasian Mikolle, joka alkoi veitsellä kaloja käännellä ja koetti valita parasta. 

"Eläpä ota sitä isoo kalaa, huonopa olit niittomies", sanoi Aappo tavallisella pilkallisuudellaan. 

"Voi kun te olette viisaita!" kuului vastaus. 

Kun kaikki olivat saaneet leipänsä, kalansa ja asettuneet piimätuopin suhteen niin mukavaan asentoon, että voivat sitä suuretta vaivatta hyväkseen käyttää, syntyi hetkeksi semmoinen hiljaisuus, jota itse Aappokaan ei joutanut häiritsemään. 

"Elä reikää syö, nuori isäntä", sanoi vihdoin Aappo Kölliskölle, joka jo oli ehtinyt leipänsä kanssa siihen määrään, ettei ollut kuin pikkunen kehä jälellä reiän ympärillä; samalla otti hän piimätuopin ja kuilasi sen tyhjäksi. 

"Elä kaikkia ryyppää," muistutti hän Mikkoa, joka sen perästä kohta tarttui tuopin korvaan ryypätäkseen. 

"Voi kun te olette viisaita", jupisi Mikko itsekseen ja tarjosi tuopin Leenalle, joka tarttui leiliin ja kaasi siitä piimää tuoppiin. 

"Jo näkyy!" huudahti Aappo Leenalle kun tuoppi oli täyttymäisillään ja Leena heitti kohta kaatamisen. 

"Parempi ruoka syömättä kuin painamatta", arveli Simo syömästä päästyään ja heittäysi vatsalleen permannolle, johon oli vuoteeksi heiniä levitetty. Muut tekivät samoin sitä myöten, kun olivat saaneet itsensä ravituiksi. Sitte seurasi ainoastaan erilaisia hengähdyksiä, vieläpä kuorsauksiaki.

P. S. Juhana Kokosta aiemmin blogitekstissä "Luultavasti samaa pohjaa"

Sokean miehen kolme avioliitoa

Limingan vihittyjen listan mukaan 10.7.1734 menivät naimisiin "sokea renki" Johan Ehrsson Tuhkanen ja "naisihminen" Brita Thomasdotter. Veikko Perttusen puhtaaksikirjoittamissa Pohjois-Pohjanmaan rippikirjoissa pariskunta on Limingassa vuonna 1732 aloitetussa kirjassa ja vuonna 1738 aloitetussa kirjassa, jossa Johanin syntymä vuodeksi on merkitty 1709. Isänsä nimi oli vähemmän yllättävästi Erik Tukhanen, mikä näkyy seuraavasta, vuonna 1745 aloitetusta kirjasta, jossa tämä on poikansa taloudessa. Vuonna 1752 aloitetussa kirjassa  Brita on erillisellä sivulla merkinnällä "Tuhcases skilda hu". Avioliitto oli ollut voimassa vielä 15.11.1752, jolloin Karin-piialle syntyneen Elisabet-tytön isäksi kastelistaan merkittiin "gifta karl Johan Tuhkanen".

Avioeron vahvistaa Turun tuomiokapituliin kuninkaan lähettämä kirje päiväyksellä 9.8.1758 (E I 8:290). Kirjeestä käy ilmi, että Johan oli saanut avioeron Britasta, mutta tarvitsi nyt erillisen luvan uuteen avioliittoon. Tarve liittyi siihen, että Johan oli saattanut raskaaksi Margareta Eskilsdotterin. Kuningas oli onneksi myötämielinen, joten "sokea mies" meni jälleen naimisiin "naisihmisen" kanssa Limingassa 24.10.1758. Tuoreen avioparin esikoinen syntyi 5.11.1758 ja sai isänsä etunimen.

Vuonna 1759 aloitetussa rippikirjassa Johanin perheessä on Karinin synnyttämä tytär ja uudessa avioliitossa syntyneet Johannes ja Anna (s. 24.11.1761). Seuraavassa, vuonna 1765 aloitetussa rippikirjassa perhettä ei ole ollenkaan. Vuonna 1771 aloitetussa rippikirjassa näkyy 5.12.1763 syntynyt poika Erik ja Margaretan kuolema vuonna 1773. 

Kolmanne aviolittonsa Johan Eriksson Tuhkanen solmi Greta Johansdotterin kanssa, mikä näkyy Vuonna 1775 aloitetussa rippikirjassa. Vuonna 1781 aloitetussa rippikirjassa Johan-pojallaan on jo oma perhe ja vuonna 1788 aloitetussa kirjassa Anna-tyttärellä avioton lapsi. Vuonna 1795 aloitetussa rippikirjassa perhe on asuinpaikkansa mukaisesti nimeltään Okkonen eikä Tuhkanen. Johan Erikson kuoli 11.2.1796.

"Luultavasti samaa pohjaa"

V. Tarkiaisen Juhana Kokosta Kyläkirjaston kuvalehteen 9/1904 kirjoittamassa henkilökuvassa Kokon omin sanoin kerrotaan, että

Äitini Maria oli sukujaan Kramsu, luultavasti samaa liminkalaista pohjaa runoilija Kaarle Kramsun kanssa. Äitini äiti taas oli Schulineja, ja sieltä kautta oli hänessä Franzenien sekä Wacklinien verta ja ihastusta kirjailijoihin.

Schulineja Kokko oli selvitellyt asiakirjoistakin ja nimimerkillä Kyösti kirjoittamansa artikkeli Muistoja piispa Franzénista syvissä riveissä julkaistiin Suomen kaunokirjailijaliiton joulualbumissa Liitto III (1904).

Mutta kuinka läheinen tai olematon serkkusuhde oli Kramsuun? Kaarle Kramsun isä Anders "oli liminkalaisen torpparin poika, joka oli muuttanut kaupunkiin rengiksi." Kiitos FamilySearchin tarjoaman rippikirjaindeksoinnin, hänet löytää vaivattomasti Oulun rippikirjasta, johon syntymäpäiväkseen on merkitty 1.10.1807. Limingan kastettujen listan mukaan vanhempansa ovat talollisen poika Elias Pakonen ja talollisen tytär Susanna Andersdotter Ojala.

Takaisin FS:n indeksointiin ja pariskunta löytyy Limingan rippikirjasta. Syntymäpäivän ja Veikko Perttusen puhtaaksikirjoituksen perusteella Elias on kotoisin Tyrnävältä. Susanna on syntynyt Limingassa, mutta ei Kramsun talossa, joten serkkusuhde ei synny sen kautta niin kuin ilmeisesti on pelkän nimen varassa oletettu. (Juhanan äiti on kirkonkirjojen mukaan Kramsun talosta.)  Miksi ja milloin Anders otti nimen Kramsu jääköön seuraavalle selvittäjälle.

Juhana Kokon omakohtainen muisto nälkävuosien ajoilta lienee luotettavampi.

Kotini oli siihen aikaan niin köyhä, ettei minulla ollut kerran muuta kuin kaksi paidan siekaletta. Muistan miten kipeästi minuun koski pieni tapaus koulussa. Istuin kahden pienen tytön keskellä. Tietämättäni oli takin hihasta pistänyt pieni paidan siekale esiin. Toinen tytöistä viittasi ivallisesti sitä, mutta toinen heilautti hänelle loukkaantuneena päätään ja ystävällisesti siirrähti lähemmä minua. Olen aina kiitollisesti muistanut sitä tyttöä.

Palkittuja opettajia vuonna 1902

"Anna Liisa Granroos, synt. helmik. 9 p. 1827. Omassa mökissään Laitilan pitäjän kirkonkylissä on Anna Liisa Granroos yli 30 vuotta opettanut pieniä lapsia lukemaan ja jatkaa yhä vielä tätä työtään voimainsa mukaan, noin 6 — 10 oppilasta vuodessa. Itse hän aina on elänyt sangen vaatimattomasti."

Anna Liisa Granroosin vanhemmat, suutari Samuel Andersson Granroos ja sotilaan tytär Johanna Henriksdotter Nätt vihittiin Laitilassa 28.11.1824.

"Loviisa Ottiliana Kaivola, synt. elok. 6 p. 1828. Yli 30 vuotta on Loviisa Kaivola erittäin hyvällä menestyksellä opastanut Kokemäen pitäjän lapsia lukutaidossa ja kristillisyyden tiedossa. 73:n vuotisena hän yhä vielä jatkaa koulunpitoaan. Silmien heikkouden ja muun sairauden tähden alkaa jo nyt hänen opetustyönsä, samoinkuin aineellinen toimeentulonsa, käydä vaikeaksi."

Loviisa Ottililiana syntyi aviottomana lapsena. Äitinsä Ester Erikintytär oli Tulkkilan torpparin tytär, joka sai hovioikeudessa tuomion Loviisan nuoremman sisaruksen kuolemantuottamuksesta vuonna 1833. Loviisa Ottiliana muutti vuonna 1844 Köyliöön ja palasi Tulkkilaan vuonna 1850. (RK 1823-1830, 1831-1838, 1839-1846, 1847-1854, 1855-1861, 1862-1868, 1869-1879)

"Gustaf Wiksten, synt. toukok. 22 p. 1829. Wiksten tuli Perniön pitäjän Yliskylän saarnahuonekunnan lukkariksi v.1859. Vuodesta 1863 alkaen on hän aina viime vuoteen saakka innolla ja kristillisellä uhrautuvaisuudella toiminut samassa pitäjässä myös kiertokoulunopettajana. Niukasti ja vaatimattomasti on hän aina elänyt ja kaikki työnsä ovat tarkottaneet lähimmäisten, etenkin lapsien parasta."

"Jaakko Pekuri, synt. maalisk, 18 p. 1835. Vuodesta 1862 alkaen on Pekuri toiminut sunnuntai- ja kiertokoulunopettajana useammissa eri pitäjissä, viimeksi Limingalla. Uskollisesti ja uutterasti on hän kuluttanut voimansa ja toimintakykynsä nousevan nuorison hyväksi."

Verkkosivun (Tähystäjä 30.9.1955?) mukaan “Typerän mökissä on asunut Antti Härmä, jolla on ollut neljä tytärtä: Maija, Liisa, Anna ja Miina sekä Antti-niminen poika. Kaikki nämä asuivat myöhemmin Rantakylässä. Tyttäristä Maija meni naimisiin koulumestarin (kiertokoulunopettaja) Jaakko Pekurin kanssa, Liisa Hirvelän – etunimeä en muista –, Anna Aaro Ollilan ja Miina haudankaivaja Aappo Ahtolan kanssa.”

Tekstilainaukset: Päivälehti 14.1.1902
Kuva Kokemäeltä skannattu mummoni albumista
Tausta: Tammikuun 14. päivän rahasto