Naistaiteilijat kolme kertaa piirrettynä

1) Lokakuussa käsissäni oli Leena Virtasen ja Sanna Pelliccionin Ellen! Taiteilija Ellen Thesleffin elämä ja villit värit ja totesin "Ilmeisesti taide(kuva)kirja toimii, kun tehtiin toinen osa. Minulla on vaikeuksia hahmottaa lukijakuntaa."

2) Joulukuun alussa sain kirjastosta Reetta Niemensivun sarjakuvan Maalarisiskot, jonka keskiössä ovat Helene Schjerfbeck, Helena Westermarck, Maria Wiik ja Ada Thilén. Erityisesti kuvataan heidän oleskeluaan 1880-luvun Pariisissa, korostaen naisten asemaa. Niemensivun alkutekstin mukaan "Albumi on fiktiivinen kertomus, joka perustuu todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin". Historian kuvaus tuntui uskottavalta ja lukukokemus oli kevyehkö ja mukava.

3) Annukka Mäkijärven kuvittama ja Hanna-Reetta Schreckin ja Iida Turpeisen käsikirjoittama Ellen T. nojaa Schreckin Ellen Thesleffistä kirjoittamaan elämäkertaan Minä maalaan kuin jumala eli faktapuoli kirjassa lienee kunnossa. Esitettäväksi on valittu aika Pariisissa, jossa on samoja teemoja kuin Maalarisiskoissa, Firenzessä sekä kesäpaikassa Murolessa. Mäkijärven kuvallinen ilmaisu on taiteellisempi ja monipuolisempi kuin Niemensivun kirjassa, mutta helposti ymmärrettävä myös sarjakuviin tottumattomalle.

Ja lisää on tulossa

Taina Hakala points out the problems women had during the 1800s as an aspiring artist. She's working on a comic of Helene Schjerfbeck. #sarjakuvat #comics #nsu #comicsandFeminism @sodertorn pic.twitter.com/JEGxCxbQ49

— Katja Kontturi (@KatjaKontturi) February 20, 2020

Kirjamessuilla torstaina

Kati Rapian ja Juha Hurmeen yhteistyönä tekemä Pyrstötähti ja maailmanlopun meininki meni kirjastossa varaukseen heti kun sen kirjamessujen ohjelmaa selatessa huomasin. Elämäkerrallinen sarjakuva 1500- ja 1600-luvun vaihteessa eläneestä miehestä nääs.

Kuitenkin, Hurmeen esiintyjänlahjat tuntien, menin myös kokemaan kyseisen ohjelmanumeron. Selvisi - eli niin esitettiin - että Hurmeen osuus oli Niemeä kirjoittaessaan Sigfrid Aronius Forsiuksesta keräämänsä materiaalin dumppaus Rapialle ja sarjakuvasivujen arviointi. Sarjakuvasivut piirtänyt ja kirjoittanut Rapia puolestaan oli lukemisen lisäksi eläytynyt Forsiuksen elämään lähtemällä tämän tutkimusmatkan jäljille Lappiin. Arvostan.

Rapialle faktat olivat "ponnistuslautoja", joista irtautumiseen ei ole rajoja. Kirjassa on sekaisin Forsiuksen sanat ja Rapian keksimät. Näennäisenä perusteena se, että Forsiuksen töidenkin taustalla pilkottaa muiden aikaansaannokset.

Kuten monet elämänkerturit, Rapia oli lopulta identifioitunut kohteeseensa, jossa hän näki itsensä kaltaisen freelancerin ja pienkustantajan. Ja nähnyt silloisissa olosuhteissa nykyajan peilikuvan.

Toinen innostava esitys oli Tuomas Marjamäen romaanista Siitä tulikin farssi, joka faktaperustaisesti kertoo Suomen ensimmäisen fiktiofilmin Salaviinanpolttajat tekemisestä. Kirjailijan mukaan kertomuksensa on "suurin piirtein totta", mutta "tahallaankin monia faktoja väärin". Miehisen projektin "tasa-arvoistamiseksi" hän oli kasvattanut K. E. Ståhlbergin vaimon osuutta ja mietti ääneen olisiko filmi ollut menestyneempi, jos tekijöissä olisi ollut naisiakin. (Myös Rapia mainitsi kertoneensa Forsiuksen vaimosta enemmän kuin lähteet.)

Kirjapinoja ohittaessani huomasin muun muassa Pirita Tolvasen kuvakirjan Paroni. Jarno Saarisen elämä. Ei sarjakuva vaan kuva-aukeamia, joissa oli pieni tekstinpätkä. Eli aloitteleville lukijoille suunnattu.

Kolmannessa kokonaan kuuntelemassani esityksessä keskustelivat Twainin Huckleberry Finnin ja Lindqvistin Blomqvist-kirjojen uudelleen kääntäjät. Opin, että irlannin Finn tarkoittaa vaaleaa - hmmm. Finnin kääntänyt oli halunnut ja saanut jättää sanan neekeri käyttöön, mikä on mielestäni järkevä ratkaisu. Blomqvist-kirjoissa vastaavaa ongelmaa ei ole (toisin kuin Pepeissä, jotka puhuja oli myös kääntänyt), mutta tekstin sedittelyn ja tädittelyn hän oli kokenut niin vanhanaikaiseksi, että oli jättänyt sen pois. En ymmärrä.

Ohimennen kuulin Eeva Litmasen haastattelua kirjakaupan ständillä. Sukuhistoriasta kertova kirjansa oli saanut alkusysäyksen Kuka oikein olet? -ohjelmasta, kuten olin arvellutkin. Se oli jättänyt paljon selvittämättä ja ohjelman teon (vai julkaisun?) jälkeen Litmanen oli saanut Kansallisarkistosta sähköpostissa lisätietoa, joista oma tutkimuksensa oli sitten lähtenyt käyntiin. Moisia sähköposteja soisi moni saavansa totesimme, kun tästä ennen lähtöäni SSHY:n ständillä kerroin.  

101 sarjakuvaa Suomesta

Tämän vuoden alussa on ehtinyt painokoneeseen 101 sarjakuvaa Suomesta, johon on tallennettu vuodenvaihteessa Oulun taidemuseossa esillä olleet teokset.

Sarjakuva kullekin itsenäisyyden vuodelle ei ole freesein mahdollinen idea enkä tarttunut kirjaan suurella innolla. Mutta luin sen kerralla ja mielenkiinnolla. Joka sivulla oli eri vuoden lisäksi eri taiteilija, joiden lähestymiskulmat vuoteensa vaihtelivat mukavasti. Samoin kuin tietenkin piirros- ja esitystyyli.

Osa teki melko perinteisiä vuosikatsauksia. Osa keskittyi yhteen vuoden tapahtumaan. Jotkut käsittelivät henkilökohtaista tasoa. Monet yhteisiä muistoja ja populaarikulttuuria. Toisinaan mukana oli nykyaika, toisinaan ei. Toistolta vältyttiin.

Näin vaikka Reijo Vallan mukaan tekijät eivät saaneet ohjausta töiden sisältöön. Valta huomauttaa Kekkosen olleen mukana monessa sarjakuvassa, mikä oli aika väistämätöntä. Annetaan kotitehtäväksi miettiä 1900-luvun historian teemaa, johon ei ole mielekästä ottaa Kekkosta mitenkään mukaan.

Historiaa sarjakuvina, osa n

Yleisradio kertoi verkkosivullaan viime viikolla, että "Suomalaisesta sotahistoriasta on valmistunut sarjakuva oppimateriaaliksi eurooppalaisille lapsille." Children of Wartime -sarjakuvan käsikirjoitti Teemu Heikkinen ja kuvitti Irina Raski ja Tapio Mömmö. Taustalla olevaa tutkimusta voi lukea verkkojulkaisusta, Mikko Europaeus & Aivo Põlluäär: CHILDREN OF WARTIME: A Comparative Oral History Study of World War II in Finland and in Estonia (pdf)

Ja kaupunginkirjaston tietokannasta löytyy aina vaan historiasarjakuvia. Olisi pitänyt pitää parempaa kirjaa hakutavoista niin ymmärtäisin, miksi tämä kaivelu on nyt kestänyt jo vuosia.

Esimerkiksi Limingan taidekoulun sarjakuvalinjan Maailmanhistoria. Ratkaisevat ja käänteentekevät tapahtumat todenmukaisesti kuvattuina vuodelta 2008 olisi pitänyt tulla hakutuloksin jo vuosia sitten. Paksussa albumissa on erillinen osa Pieni Suomen historia (eli pari sotaa) ja kuvanäyte on Sanna Ulvilan sarjakuvasta 1918 Tampereella.

Ensio Aallon, Eija ja Jukka Kuusiston Isoontalon Antti ja Rannanjärvi jutteli kaharen kesken on ilmestynyt vuonna 2013. Sarjakuva on todellisuutta tavoittelevaa. Kirjassa on myös faktasivuja.

Samojen tekijöiden Niilo Lukko oli viime vuotisessa listauksessani.

Tuomas Myllylän Pakanat-trilogiasta sain kirjastosta kaksi ensimmäistä osaa. Niissä eletään 930-lukua eli viikinkiaikaa, jossa miekat heiluvat ja hopea kiiltää. Oliko Suomessa näin levotonta on mahdotonta sanoa, mutta kertomus kulki kohtuullisen uskottavasti.

Juho Sihvosen Ikiuni. Alisista ja ylisistä (2014) on toisenlainen katsaus esikristilliseen aikaan ja erityisesti shamanistiseen uskontoon. Tuoretta.

Jaakko Vehniäisen Apostolin kyydillä ja Paavalin matkat sandaalit sauhuten ovat raamatunhistoriaa. Eivät siis kuulu varsinaisesti Suomen menneisyyteen keskittyvään keräykseeni, mutta vaikuttivat niin hyvin tehdyiltä, että halusin todeta tällaiseenkin Suomessa löytyvän tekijän.

Vehniäisen kotisivulle vilkastuani huomasin nähneeni kynän jälkeään myös Kamalassa luonnossa.

Lehtileikkeitä

Kun eilen mainitsin kirjamessut, hakeutuivat silmäni kohti olo/ruoka/makuuhuoneeni lattian keskellä seisovaa paperikassia, jossa messuilta hamstratut lehdet odottivat lukemista. Silmiä kääntämällä löytyi myös bloggaamista odottanut leike.

Tämä Voimassa 8/2016 julkaistun sarjakuvasivu Historian henkilöitä olisi ansainnut oman tekstin, mutta kun ei ole syntynyt. Nallemin sarjakuva Hanna Malmista sai miettimään sitä, miten uskottavasti tuodaan esiin "uusi" merkittävä toimija. Täytyy miettiä lisää.

Tekijän verkkosivuilta käy ilmi, että hän on tekemässä 240 sivuista albumia Suomen suurin kommunisti.

Kirjamessuilta saatu Svenska folkskolans vänner Årsbok 2016 oli jo 130. sarjassa, johon ei ollut aiemmin tarttunut. Ainakin tässä artikkelit liittyvät historiaan ja kulttuuriperintöön. Eniten kiinnosti Anna Lena Bengelsdorffin Idas resa, joka kertoi Gustaf Johan Ramstedtin tutkimusmatkasta, jolle lähti myös Ida-vaimo ja kaksi kuukautta vanha tytär. Artikkeli perustuu Ramstedtin kirjaan Sju resor i Östern.

Myös komeasti painettu Skärgård. Tidskriften som dokumenterar ett kulturarv oli uusi tuttavuus. Numerossa 3/2015 oli Anders Moliis-Mellberg koonnut Petrus Magni Gylleniuksen päiväkirjoista merimatkakuvaukset ja sijoittanut ne merikartoille.

Messupäivän HBL nosti esiin Siv Ekströmin blogitekstin DNA-testein Uudesta-Seelannista löytyneistä sukulaisista (på svenska).

Språkbruk 3/2016 opasti, että ruotsiksi kirjoitetaan "J.L. Runeberg" ei J. L. Runeberg. Uskallanko tarkistaa ohjeen suomen kielelle?

Kulttuurivihkot 1/2016 sisälsi Kari Glödstaffin artikkelin Kadonneiden paratiisi. Siinä Glödstaff kertoi edelleen löytyvistä, kadonneiksi luokitelluista, mykkäelokuvista, joita esitellään erikoisfestivaaleilla. Sellaisessa Glödstaff näki lauseen "Ei ole olemassa arkistolöytöjä, on vain huonoa luettelointia."

Kolme sarjakuvaa

Hanneriina Moisseisen Kannas on jotain niin hienoa, että sillä pitäisi olla oma blogitekstinsä. Mutta en osaa sitä kirjoittaa.

SA-valokuvilla ja kerronnallisella sarjakovalla Moisseinen on luonut uskottavasti ja koskettavasti Kannaksen läpimurron päivien tunnelman, jossa kuolevat ja sekoavat sotilaat ovat taustalla ja keskiössä evakkoon lähtevä nainen.

Loppusivulla on lueteltuna käytetyt suorat lainaukset ja viittaus arkistomateriaaliin, josta on poimittu kirjan tapahtumia. Ilman tätäkin tuntui todelta.

Aivan muuta on Siiri Viljakan ja Lauri Tuomi-Nikulan Viimeinen puhe. Anders Chydeniuksen paluu. Kaarlelan kirkon kevätkonsertissa Chydenius palaa keskuuteemme ja käy nykynuoren kanssa keskustelua m.m. sananvapaudesta. Lopputulos ei innostanut minua mihinkään suuntaan, mutta ainakin kyse on historian käytöstä.

Yhdellä sivulla Chydeniuksen repliikeiksi on kirjoitettu

"Sosiaalinen media on jo sanayhdistelmänä aivan kuin minun kynästäni! 250 vuotta sitten sain Ruotsissa aikaan maailman edistyksellisimmän julkisuuslain ja painovapausasetuksen, jota ilman somekin olisi nyt vain virkakäytössä." 

ja

"Kampanjoin läpi julkisuuslain, joka takaa kaikille vapauden ilmaista mielipiteitään ja julkaista niitä ilman sensuurin pelkoa." 

Ikään kuin kyseinen laki olisi jäänyt (edes) voimaan. On-nek-si päädyin Lahdessa sessioon, jossa sain erilaisen näkökulman.

P. A. Mannisen Kumma historia on takatekstinsä mukaan  lyhyiden sarjakuvien kokoelma, joka "kuvastele tekijänsä kiinnostusta historiallisiin kummallisuuksiin". Sarjakuvista kaksi liittyy Tampereen 1918-taphtumiin. Kolme kuvittavat kansan laulamia tekstejä. Mielenkiintoisin oli aukeama Tampereen luonnonhistoriallisesta museosta entisissä tiloissaan. Suomen ensimmäinen museosarjakuva?

Syksyn sarjakuvasatoa

1) Helsinki-info alkoi julkaista Timo Mäkelän sarjakuvia valokuvaaja Signe Branderista.

2) Löysin Ainur Elmgrenin blogin, jossa hän kertoo Erkki Vala -projektistaan, josta pitäisi syntyä elämäkerrallinen sarjakuva-albumi. Projektia on esitelty myös sarjakuvalla (!), joka ilmestyi Scandiassa 2014 (pdf).

3) Tänä syksynä ilmestyneitä historiaa esittäviä sarjakuvia en löytänyt uutuusluettelosta vaan SKS:n kirjaston uutuushyllystä, Ylen uutisesta ja kolmannen jostain muualta. Kirjamessuilla bongaamani Pertti Jarlan omaelämäkerrallista albumia Jäätävä Spede. Sarjakuvalliset muistelmat en ole vielä saanut luettavaksi ja Kirsti Ellilän Pieni kirja Hemmingistä julkistettiin vasta viime viikolla.

Kuvassa alimmaisena on Ville Rannan Oululaisia suurmiehiö. Elias Lönnrotin elämä ja teot aikakauslehti Kaltiossa vuosina 1832-2006. Sen alkuosa tuo Lönnrotin nykyaikaan, mutta loppupuoli on alkusoittoa albumeille Kajaani ja Kyllä eikä ei.

Keskimmäisenä on Ilpo Koskelan Lusia, joka kertoo ahmaslaisen Lusia Rusintytär Korhosen elämästä 1600-luvulla. Alun Koskela on kuvitellut ja loppu perustuu käräjäpöytäkirjoihin. Sekä kuvat että teksti ovat omaperäisiä, mutta albumia on sarjakuvia osaamattomankin helppo lukea.

Samaa en voi sanoa Aapo Kukon albumista Riekaleita, jonka kulussa en pysynyt mukana. Tekijän mukaan albumissa "kuvataan sotaa vähän absurdina, kaaosmaisena tilana ja se on jokaisen yksilön kohdalla vähän riekalemainen".

Kun kokonaisuudesta en saanut kiinni, tartuin marginaaliseen. Vetelin seudun murresanaston mukaan Huuhentaali on "henkilö, joka toimii kovalla tohinalla, järjettömästi". Vetelin Hohenthalien jälkeläiselle tämä kuullostaa ihan järkevälle, mutta en ollut koskaan kenenkään kuullut ilmaisua käyttävän. Ennen kuin nyt.

Oli "pakko" ottaa Kukkoon yhteyttä ja kysyä mistä hän tämän tunsi. Sain ripeästi vastauksen:

"Huuhentaali-sana tulee käsittääkseni meänkielen kautta. Isäni suvun puolella Keminmaan seutuvilla on elinpiirissä puhuttu sellaista sekakieltä missä yhdistyy Oulun murrepiirteet ja meänkielellä olevat ilmaisut.

Kuulopohjalta ovat sitä kautta monet sananparret ja sanat jääneet mieleen, jotka sitten löysivät paikkansa kun tein tuota Lapin sotaan sijoittuvaa juttua."

Tornionjokilaaksossa Hohenthalit eivät ole vaikuttaneet, Oulussa ja Raahessa kylläkin.

Matti Kurikka monelta puolelta

Eilen Työväenliikkeen kirjastossa järjestetty seminaari Matti Kurikka - profeetta omalla ja vieraalla maalla oli hieno. Kuusi tutkijaa onnistui risteyttämään oman varsinaisen tutkimusaiheensa Kurikkaan ja tämä kaikki esitettiin kronologisessa järjestyksessä niin että tunsin itseni huomattavasti oppineeksi päästyäni ulos vesisateeseen.

Kirsti Salmi-Nikander aloitti kertomalla Kurikan opiskeluvuosista, joihin liittyi osakunnan käsinkirjoitettu lehti - hänen tutkimusalueensa. Perustiedot olivat minulle uutta ja ihmeellistä tietoa. Se, että Kurikka ja A. B. Mäkelä opiskelivat Helsingin yliopistossa, hämmästytti minua suuresti, mikä kertoo lähinnä omista oletuksistani työväenliikkeen alkuajasta Suomessa.

Mikko-Olavi Seppälä kertoi Matti Kurikasta näytelmäkirjailijana ja herätti monen kiinnostuksen näytelmään Baabelin torni (1897). Vapaata rakkautta ja hashista?! Vaikka Kurikan sukset menivät 1900-luvun alussa vakavasti ristiin työväenliikkeen kanssa, erityisesti näytelmäänsä Viimeinen ponnistus (1884) esitettiin työväennäyttämöillä ahkerasti 1920-luvun alkuun asti. Seppälä oli hakenut esitystietoja ainakin Ilona-tietokannasta, jossa "ovat Suomen ammattiteattereiden esitykset 1800-luvulta tähän päivään."

Sami Suodenjoki visualisoi kevään 1899 merkitystä Kurikan elämänkulussa sanomalehtimainintojen määrillä.

Minulle Kurikan esittämä Suuren adressin kritisointi ja tästä herännyt hänen arvostelunsa ja maanpetturiksi leimaamisensa oli taas ihan uutta juttua. Mielenkiintoisen lisävärin antoi se, että Kurikkaa inkerinmaalaisena alettiin nyt pitää venäläisenä ja hänen mielipiteitään esitettiin venäläisessä lehdistössä alkuperäisestä merkityksestä poikkeavalla tavalla. Minua historian paremmin hallitsevat taas ymmärtävät, että episodi johti työväenliikkeen radikalisoitumiseen, itsenäistymiseen ja jakautumiseen.

Anne Heimo tutkii Australian suomalaisten historiatietoutta (tms.) ja kertoi Kurikan sinne viemästä siirtolaisryhmästä. Hän myös kierrätti J. Ivanovan pienen sarjakuvavihon Utopisti eli Matti Kurikan elämä ja teot (2014), joka näytti ansaitsevan paperia paksummat kannet.

Agitaattoreita tutkiva Anna Rajavuori kertoi siitä, miten Kurikan jouduttua taas/entistä huonompaan huutoon suurlakon 1905 aikana, "kurikkalaisuus" alkoi tarkoittaa kaikkea epätoivottavaa, epäluotettavaa ja hajoittavaa työväenliikkeen piirissä. Suurlakko aktivoi entistä suuremman joukon ihmisiä, eikä näiden puheet aina pysyneet johtajien suunnittelemassa linjassa. Hmmm... irtoaisiko tästä joku analogia nykypäivään?

Mikko Pollarin väitöstutkimuksen aiheesta ehdin kirjoittaa sanat teosofia ja työväenliike. Teosofia liittyy Kurikkaan, mutta Pollari tarkasteli Kurikan viimeisten Suomen vuosien poliittista aktiviteettia. Mielenkiintoisesti tämä oli ohitettu Kurikan elämäkerrassa ja siinä myös väitettiin Kurikan lähteneen Amerikkaan puoli vuotta aikaisemmin kuin todistettavasti on tapahtunut. Uuden totuuden jäljille auttoivat Historiallisen sanomalehtikirjaston haut.

Lopuksi Kirsti Salmi-Nikander kertoi lyhyesti Kurikan viimeisistä vuosista Amerikassa. Häntä kiehtoi tarinaperinne, jossa on kaksi erilaista näkemystä ja ajoitusta Kurikan kuolemasta: puistonpenkillä New Yorkissa vai sydänkohtaus puuta kaataessa kotitilalla Rhode Islandilla. Ratkaisu (tai kolmas totuus) voisi löytyä kuolintodistuksesta. Salmi-Nikanderin mainitsema hautakivi  on Brooklynissa.

Yleisössä ollut Kurikan lapsenlapsenlapsi mainitsi löytäneensä Kurikan perheineen Brooklynista vuoden 1910 väestönlaskennassa. Hän kuitenkin tietää, että talouteen merkitty tytär ei koskaan ollut Amerikassa. Toivottavasti jollain on aikaa ja energiaa käydä Amerikan peruslähteet kunnolla läpi, jos mainittu kirjaprojekti etenee. Kuten soisin.

Itselläni ei ole Ancestryn tiliä voimassa, mutta harjoituksen vuoksi hain pari dokumenttia FamilySearchista:
- saapuminen Liverpoolista New Yorkiin 5.7.1907
- saapuminen Southamptonista New Yorkiin 23.6.1909. Mukana 22-vuotias vaimo Hanna, 2 1/2 -vuotias tytär Auli ja alle vuoden ikäinen tytär Maire.
- väestönlaskenta 1910, jossa ei ole Maire-tytärtä, mutta Kurikan ensimmäisen avioliiton tytär, joka edellä mainitun tiedon mukaan ei koskaan matkustanut Amerikkaan.
- saapuminen Washingtonin osavaltioon Kanadasta heinäkuussa 1912
- saapuminen Kanadasta Vermontiin 1912 , sama (?) kuvanakin

Sivulöytönä Matti Kurikan hyvin todennäköisen sukulaisen hautaus Tuuterissa Inkerinmaalla.

Alvar Aaltoa virtuaalisessa maastossa ja sarjakuvana

Alkukesän sarja seinättömistä museoista saa nyt jatkoa, sillä äskettäin ilmestyi Alvar Aalto -museon, Jyväskylän yliopiston tiedemuseon, Keski-Suomen museon ja Suomen käsityön museon tuottama Aallon kylässä -mobiiliopas Jyväskylään.

Opas rakentuu kuudesta kohteesta, joista muodostuu yhtenäinen kertomus Alvar Aallon elämänvaiheita mukaillen. Jokaiseen kohteeseen liittyvä tarina on kestoltaan noin 2-4 minuuttia. Voit kuunnella kohteet myös muussa kuin oppaan ehdottamassa järjestyksessä, mutta parhaan elämyksen saat, kun kuljet matkaa Alvarin ja Antin mukana!

Kuunneltavien tarinoiden lisäksi kustakin kohteesta on valokuvia ja lyhyesti tietoa Aallon uran kehityksestä. Sisältö toimi erinomaisesti kotikoneen äärellä, kaukana Jyväskylästä. Mahdollisesti paikalla ollen saisi jotain lisää. Minä en edes tiennyt Aallon uran Jyväskylä-kytköksistä, joten opas tarjosi enimmäkseen uutta tietoa. (Näin, vaikka olen käynyt Jyväskylän Alvar Aallon museossa. Blogiteksti tosin todistaa (jos osaa oikein lukea), etten museokäynnistä juuri mitään irti saanut.)

Tältä pohjalta jatkoin Jussi Jäppisen ja Risto Oikarisen sarjakuva-albumeihin Fiesolen puutarhat. Arkkitehti Alvar Aallon elämä, jotka kolmessa osassa kattavat vuodet 1898-1955. (Albumit on julkaistu myös englanniksi nimellä Gardens of Fiesole.)

Albumit olivat minun silmiini sarjakuvallisia. Kerrontaa ei voi kuvata yliselittäväksi, sillä tipahdin kärryiltä muutamia kertoja. Mahdollisesti taustatieto olisi auttanut. Mutta myös tuhonnut yllätyksellisyyden. Oli kivaa lukea Aallon elämänvaiheita, kun vähäisetkään lähtötiedot eivät olleet kronologisessa järjestyksessä.

Syntynyt kuva ei ole lähelläkään saumatonta elämäkertaa. Mutta siinä missä proosateksti usein pyrkii silottelemaan aukkoja, tällainen sarjakuva tekee ne näkyviksi. Ei ole tarkoitus kertoa kaikkea. Jostain syystä kerrontakin loppuu ennen Aallon kuolemaa. Mahdollisesti taloudellisista syistä.

Kyse ei ole puhtaasta faktasta, sillä sarjakuvallisuuteen on päästy panemalla henkilöiden puhekupliin sanoja, joita he eivät välttämättä ole sanoneet. Tätä ei lukiessa kuitenkaan pysähtynyt ajattelemaan sen enempää kuin historiallisia elokuviakaan katsoessa.

Tässä vaiheessa Suomen historiaa käsittelevät sarjakuvat -projektiani sanoisin, että Fiesolen puutarhat kuuluvat kärkikastiin.

Sarjakuvakatsaus historiaan

Kvaakin palstalla oli kymmenen vuotta sitten keskusteltu Suomen historiasta sarjakuvan aiheena. Löysin keskustelun vasta tänä keväänä ja huomasin, että vielä oli luettavaa. Samalla poimin pari muutakin sarjakuvaa kirjaston tietokannasta. Aiheiden aikajärjestyksessä:

Pekka A. Manninen & Ilpo Lagerstedt: Toinen ristiretki (1986). Action-tarina historian hämärissä kulkee uskottavasti. Suomalaiset esitetään aktiivisessa vastarinnassa.

Gert Lozell & Claes Reimerthi: 91:an i 30-åriga kriget (2010). Ruotsalainen armeijasarjakuva on siirretty menneisyyteen. En tuntenut henkilöitä ja huumori ei auennut, joten en jaksanut lukea alkua pidemmälle.

Janne Myllynen: Vainotut (1995). Lempparini tästä pinosta. Noituusoikeudenkäyntiin johtaneet tapaukset on kerrottu uskottavasti ja aikaan sopivalla piirrostyylillä. (Niin, ja tapahtumat Satakunnassa.)

Kari Suomalainen: Välskärin kertomuksia. Vapaasti Z. Topeliuksen mukaan (1987). Nuoruudentyön uudelleenjulkaisussa piirrosjälki on upeaa.

P. A. Manninen & Petri Hiltunen. Edestä maan ja kuninkaan. Vänrikki Stoolin korkeajännitys (2004). Tämä pysynee helpommin nykyajan ihmisen kädessä kuin alkutekstinsä.

Ensio Aalto: Niilo Lukko ja hopeahelainen tuppiroska (1985). Häjyparodia, jossa ei ole pyritty täyteen historiallisuuteen.

Jelena Dobrovolskaja, Juri Makarov & Anatoli Vasilijev: Venäjän vallankumous. Miten se tapahtui (1986) Huomaa painosvuosi! Tämä kaipaisi kanteensa varoitustarraa.

Suomen sotien korkeajännitys (2008). Minua kun viime sodat eivät vaan jaksa kiinnostaa, niin tämä jäi lukematta. Sisältää aiemmin erillisinä julkaistut sarjakuvat

Taistoon työkansan puolesta : kansalaissodan punainen korkeajännitys, 4. p. ; Vapauden tulikaste : kansalaissodan valkoinen korkeajännitys, 4. p. / piirrostyö: Samson ; tarinat: Asko Alanen, Jouko Ruokosenmäki ja Samson.
Vanjan jäinen helvetti : talvisodan korkeajännitys, 2. p. / piirrostyö: Samson ; tarina: Asko Alanen ja Samson.
Iskevä kiila, kestävä salpa : jatkosodan korkeajännitys, 2. p. / piirrostyö: Samson ; tarina: Moog Konttinen.
Neidot kansan urhokkaan : rintamalottien korkeajännitys, 3. p. / piirrostyö: Petri Hiltunen ; tarina: Paula Arvas ja Leena Lehtolainen

Erittäin lyhyitä elämänkertoja

Kuultuani Kirsti Ellilän sarjakuva-albumista Pyhän Birgitan perilliset oli se saatava käsiin. Sillä pitihän saada selville miten esiäitini - Birgitan sisar Katariina - oli tällä kertaa esitetty. Ilahduttavasti aivan tavallisena lapsena.

Ellilän pieneen albumiin mahtuu Birgitan elämänkerran lisäksi Naantalin birgittalaisluostarin perustamisen vaiheet sekä kuvaus sen toiminnasta. Ellilän kuvissa on huumoria, mutta kuvaus kunnioittaa kuvattua aikaa ja uskoa. (Pidempi esittely ja arvio katoliseen uskoon keskittyvässä kirjablogissa.)

Varmaan olen joskus lukenut Birgitan elämästä alusta loppuun, mutta niin paljon oli unohtunut, että Ellilän versio tuntui täydentävältä. Mutta tämän ajatuksen ajateltuani mieleen tuli Svenska historia -jakso, jossa Birgitta oli sotahullu valtakunnan politiikan vaikuttaja. Tätä puolta Ellilä ei esitä ollenkaan.

Birgitan elämässä on aineksia moneen. Tästä olisin ehkä oppinut enemmän, jos olisin avannut ruotsalaisen opinnäytteen

• Nynäs, Carina: Jag ser klart? : synen på den heliga Birgitta i svenska 1900-talsbiografier

Elämänkertahan on aina jollain tavalla painottunut ja valikoitunut. Minulla oli kirjastosta lainassa myös ruotsalainen Loka Kanarpin albumi Pärlor & Patroner. 60 historiska kvinnopoträtt, jossa kunkin naisen elämän olennainen osa tiivistettiin yhteen sivuun ja neljään ruutuun. Jäi pois paljon, mutta kuitenkin tuntui, että sanottiin jotain olennaista. Hieno suoritus.

Ellilään palaten, hän työstää blogikirjoituksensa mukaan kirjaa (sarjakuvaa?) Turun piispa Hemmingistä.

P. S. Ja koska pidemmän sarjakuvan lukeminen vie kauemman aikaa parhaillaan on kesken Sydney Paduan Thrilling adventures of Lovelace and Babbage. Uskallan suositella jo nyt innovatiivisena (ja populaarina) historianesityksenä, joka ei piilota lähteitään.

Talvisodan henki sarjakuvassa

Suomen historiaa käsittelevien sarjakuvien läpikäynti olikin kesken. Tutustuin vasta tänä keväänä Heikki Paakasen tuotantoon, josta en paljoa ymmärtänyt ja vielä vähemmän osasin arvostaa. Mutta strippialbuminsa Suomi sodassa 1939-1945 (1991) kuuluu kiistattomasti projektini piiriin.

Annoin itseni ymmärtää, että strippejä oli julkaistu jossain lehdissäkin. Albumissa ne olivat saaneet lisukkeekseen Lauri Haatajan sotahistorialliset kommentit, jotka tuntuivat kulkevan melko irrallisena sarjakuvien alla. Niiden päähenkilönä on Mannerheim, joka ei selviä kohtelusta kohluitta. Välitetty historiankuva ei siis ainakaan ole siloiteltu.

Albumista Sissi ja siivipalvelushenkilö (1998) alkaa siviilipalvelusmiehen ja tämän sotamuseon vintiltä löytäneen talvisodan hengen seikkailut. Menneisyyden ja nykyajan kohtaamisesta olisi voinut kuvitella tulevan jotain, mutta minä en saanut siitä irti mitään myöskään albumeissa Pariisiin! ei kai taas... (2000), Tukholma-syndrooma (2002) ja Marssiopas Venäjälle (2004).

Ei, täytyy korjata lausuntoani. Viimeksi mainitussa käsiteltiin ex-pioneerinuoren ja talvisodan veteraanin erilaisia näkökulmia Venäjään ja sen 1900-luvun historiaan. Timo Ronkaisen mukaan "Sotahistorian tuntijana Paakkanen liittää tarinansa täyteen heittoja ja viittauksia jotka riemastuttavat aihetta tuntevia." Ehkäpä riemastustani vähensi tietämättömyyteni.

Eniten historiaa on parivaljakon viimeisimmässä albumissa Saksa - Suomi im Bunde (2014). Mielikuvituksellisessa tarinassa oli taustana kipeät totuudet. Jälleen rinnalla kulkenut sotahistoriallinen kommentointi tuntui irralliselta. Reijo Vallan analyysin mukaan

Jokisipilän kommentit toimivat albumissa kahdella tavalla. Toisaalta ne tuovat mieleen lastenkirjat, joissa kuvan ja kirjoitetun ristiriidalla pyritään huumorin luomiseen. Toisaalta kommentit vahvistavat sitä, että todellisuus on usein tarua ihmeellisempää.

Tuoreita julkaisuja 1600-luvusta

Jaana Mellanen: Helsinki ennen Helsinkiä. Vanhankaupungin arkeologiaa sarjakuvina.

Kun kuulin tästä albumista, innostuin suuresti sillä pidin kovasti vuonna 2007 ilmestyneestä edeltäjästä. Ostin heti kun museokaupassa myynnissä huomasin ja taisin lukea samana päivänä. Mutta elämys ei ollut sama kun kaivauskohteet ovat kaukana nykyisestä ruutukaavasta. Kuitenkin suositeltavaa luettavaa 1600-luvun alun kaupungeista ja/tai historiallisen ajan arkeologiasta kiinnostuneille.

Anneli Kanto: Pyöveli
 
Historiallinen romaani minun makuuni. Ei yliromanttista eikä kauhistelevaa. Ja ihanaa kieltä. Jos osaisin paremmin kuvailla, kirjoittaisin kirjablogia. Suosittelen lämpimästi kaikille Suomen historiasta pitäville.

Hanna Kietäväinen-Sirén: Erityinen ystävyys : miehen ja naisen välinen rakkaus uuden ajan alun Suomessa (n. 1650-1700)

Kuultuani Kietäväinen-Sirénin esityksen viime vuonna Tampereella odotin mielenkiinnolla hänen väitöskirjaansa. Olen sen vasta selauslukenut, mutta suosittelen kaikille tavallisen kansan tavallisesta elämästä kiinnostuneille (ainakin luvusta 2 alkaen). Ja mikä olisi tavallisempaa parisuhteen muodostus? Kietäväinen-Sirén on lukenut satoja oikeuspöytäkirjojen juttuja ja pystyy kertomaan minkälaista elämä saattoi olla.

Eikä ihan kaikki ollut ennen kuin nykyään?

Se, että mies ja nainen jakoivat alkoholia, viittasi siten intiimiin suhteeseen. Tämä mentaalinen yhteys oli niin vahva, että naimattoman naisen ei pidetty sopivana antaa juotavaa miehelle, jota ei voinut naida. Tässä viitekehyksessä paloviinan antaminen olikin usein se seikka, jonka perusteella yhteisö teki päätelmiä miehen ja naisen välisen suhteen emotionaalisesta luonteesta. Juoman jakaminen synnytti huhuja ja toimi myös oikeudessa todisteena. (s. 98)

Piirrettyä historiaa

Vapriikissa käydessäni huomasin museokaupassa paksun sarjakuva-albumin, joka näytti käsittelevän paikallishistoriaa. Laitoin nimekkeen muistiin ja ilokseni Tiitu Takalon Minä, Mikko ja Annikki hankittiin sittemmin pääkaupunkiseudun kirjastojen valikoimiin, joista sain sen lainaksi.

Takalon kirja käsittelee Tampereella vastoin monien aikomuksia säilynyttä puutalokorttelia. Kirjan facebook-sivun mukaan kyseessä on "sarjakuvaromaani", mikä tuntuu erikoiselta sanalta kun pohjana on selvää faktaa. Kirjassa on jonkin verran kaukaisempaa historiaa, mutta jos on Tampereen peruskirjallisuuden lukenut (toisin kuin minä), siinä tuskin on uusia oivalluksia kaupunkikuvan kehityksestä.

Esipuheen mukaan Takalo "ei ole tutkija eikä historioitsija". Kirjan varsinainen arvo on korttelin suojeluprosessin esittely. Suojelua ajaneiden näkökulmasta. Keskellä kirjaa oli oudon pitkä pätkä tavaroiden määrästä ja kierrättämisestä, mutta mieleen ei jäänyt pohdintaa korjausfilosofiasta. Tärkeää oli säilyttää ulkoseinät ja luoda uusi yhteisö? (Kuva ote pressikuvasta)

Sarjakuvaformaatti viehätti jälleen. Se sopi hyvin menneiden maisemien kuvaamiseen. Historia saatiin kuvattua narratiivisesti irtonaisilla lauseillakin. Kirja on onnistunut korttelihistoriikki eli talohistoriikin luonnollinen laajennus.

• Korttelin verkkosivuilla on tavanomaisempi kronologia. 
• Takalon kynänjälkeä myös Ottopoikia ja työläistyttöjä. Yhdeksän tarinaa Tampereelta.
• Aura Ijäs mietti opetus- ja tiedesarjakuvia : "niistä tulee helposti pelkkää kuvitettua tekstiä"

Kaikki piirretty ei ole lapsille suunnattua. Eli hieman metsään meni Hesarissa japanilaisanimaatiolle Tuuli nousee merkitty pallukka "Lapsille". Elokuva nimittäin kertoo 1930-luvulla toimineesta japanilaisesta lentokonesuunnittelijasta ja tämän tuberkuloosia sairastavasta rakkaasta. (Jälkimmäinen arvostelun mukaan fiktiota.) Animaatiolla saatiin näytettyä menneisyyden lentokonemalleja sekä iso maanjäristys ja sen jälkeinen tulipalo, joiden toteuttaminen näytellyssä elokuvassa olisi ollut työläämpää. Luulisin.

Kyllä eikä ei

Ville Rannan uusi sarjakuvaromaani Kyllä eikä ei heittää lukijansa 1840-luvun alun Ouluun. Ajoituksen päättelen tarinan kirkkoherranvaalista, Ranta ei aikaa eikä henkilöitään suoraan taustoita. Pitää vaan heittäytyä tarinaan, jossa tehdään päätöksiä, joilla on seurauksia.

Tyylillisesti romaani on vahvasti sukua Rannan Kajaanille. En voi edelleenkään väittää pitäväni piirrosjäljestä , mutta episodisuus loi kyllä mukavan realistisen historiakuvan.

Ilmeisesti lähes kaikki henkilöt ovat todellisia ja takasivulla kerrotaan heidän loppuelämästään. Ajattelin jo hetken, että Ranta oli päälinjojen osalta faktojen varassa. Mutta kurkistus Kotivuoren ylioppilasmatrikkelin tietoihin päähenkilöstä Hans Nymanista, kumosi hypoteesin. Kirjassa Nymanin hatuntekijä isä elää, mutta vaimo on kuollut. Matrikkelissa toisin päin.

Mistä herää epäilys, että vapauksia on otettu myös kerronnan värikkäimmissä osissa, mikä puolestaan mietityttää eettisesti. Mikä ei ole huono lopputulos kirjan lukemisesta.

Merellistä sarjakuvaa

Hesarissa oli 4.12. arvio sarjakuvataiteilija Ilpo Koskelan jo päättyneestä näyttelystä. Tekstissä kiinnitti huomioni kohdat "talonpoikaispurjehduksen historiaa suomalaisille" ja "Koskela on pohjustanut Revelin seikkailujen historialliset taustat realistisiksi...". Eli sitten kirjaston tietokantaa selailemaan ja varauksia tekemään.

Ensimäiseksi varauksista ehti haettavaksi Aleks Revel, johon oli koottu aiemmin toisaalla julkaistuja novelleja. Päähenkilö on virolainen Revel, joka alun proosatekstin perusteella on ihan oikea kieltolain aikainen trokari. Tarinoiden tosiperäisyydestä esitekti ei sano mitään. Toiminnallisesta 1930-luvun historiasta pitäville ne varmasti kelpaavat. (Siitä kiinnostuneille voisi sopia myös Olipa kerran Ranskassa — Suuri gangsterisota: Herra Josephin valtakunta, jota arvioitiin Kirjavinkeissä)

Toinen varaus oli Perämeren jähti, jota vastaanottaessani kirjaston tiskillä totesin ääneen "eihän tuo voi olla sarjakuva-albumi". Tarkemmin ajateltuna olen tainnut joskus nähdä kovakantisia ja yli sentin paksuisia sarjakuvia. Mutta tässä oli kyse yhdistelmäteoksesta, jolla oli esipuheen mukaan yhteys Kemissä vuonna alkaneen purjelaivarakennusprojektin kanssa. (Kyseinen laiva näköjään nykyään purjetii.)

Alkupuoli kirjasta oli Juha Ruusuvuoren asiatekstiä väljästi taitettuna ja runsaasti kuvitettuna. Sillä selvitettiin talonpoikaispurjehduksen historiaa Suomessa sekä erityisesti Perämeren pohjukassa 1800-luvun lopulla. Väliin jäävästä Krimin sodasta (*) on myös tekstiä.

Juuri Krimin sodan aikaan sijoittuu Ilpo Koskelan sarjakuva Perämeren jähti, joka täyttää kirjan sivuista lähes 80. Tarina liikkuu maassa ja merellä. Se on silkkaa fiktiota, mutta hauskaa sellaista. Loppusivun mukaan "esitetyt laivat, miljööt, puvut ja esineet, sekä käytetty puhekieli on pyritty kuvaamaan käytössä olleeseen aineistoon perustuen ajankuvan mukaisina". Hyvä näin.

(*) Kyseinen sota kun tuli mainituksi...

• Andrew Lambert: Looking for gunboats: British Naval operations in the Gulf of Bothnia, 1854–55
• Google Booksissa on digitoitu paljon brittiläistä 1800-luvun aineistoa, joten osumia "Oolannin sodasta" on runsaasti. Esim tässä. Virtuaalinen kirjahyllyni ei aiheesta pullistele, mutta sielläkin muutama teos.
• Alla kuva Helsingin ja Viaporin pommituksesta (Kansalliskirjaston kuva-arkistosta)
  

Ottopoikia ja työläistyttöjä

Kun pari vuotta (aika kuluu tosi nopeasti) sitten repostelin täällä Vapriikin näyttelyjä, totesin tykänneeni Tampereen historiaa esittelleistä sarjakuvista. Niinpä olin tosi iloinen kun alkuvuodesta (?) kerrottiin julkisuuteen, että niitä laajentamalla oli tarkoitus julkaista albumi. Pitkältä tuntuneen odotuksen jälkeen se ilmaantui pääkaupunkiseudun kirjaston valikoimiin, taisinpa jo harkita matkaa Tampereelle tai jonkun paikallisen kaverin vaivaamista.

Pauli Kallion käsikirjoittama ja Tiitu Takalon piirtämä Ottopoikia ja työläistyttöjä. Yhdeksän tarinaa Tampereelta täytti pääosan odotuksistani. Pidin piirrosjäljestä ja tarinoista, jotka vähäeleisyydessään tuntuivat aidoilta.

Mutta vähäeleisyydestä jäi kyllä hieman pettynyt olo. Tarinat olivat vain kahden aukeaman mittaisia ja jättivät kaipaamaan vähän lisää. Suhteessa sarjakuvan määrään niitä edeltäneet tekstisivut tuntuivat hieman raskailta. Kylläkin tarpeellisilta ja juuri ne antoivat oivan peruskatsauksen kaupungin historiaan. Koska tunnen kaupunkia vain kursorisesti ja historiaansa vielä vähemmän, olisin arvostanut kuhunkin ajanjaksoon pientä karttaa kuvaamaan kaupungin kasvua itään ja länteen.

Toivon totisesti, että vastaavaa innostusta tarinalliseen ja kuvalliseen historian esittämiseen herää muuallakin Suomessa. Tuskin olen ainoa halukas lukija?

Birger kirjahyllyssäni

Varnhemin kirkon kaupasta sain kaipaamani täydennyksen ruotsalaisten historiasarjisten kokoelmaani. Birger jarl och hans värld ei miellyttänyt piirrosjäljellään, mutta tarina oli kerrottu freesisti ja ihmissuhteita korostaen. Palauttaakseni mieleeni e-rit-täin kaukaisen sukulaisuussuhteeni Birgeriin, katsahdin pienen tauon jälkeen vanhaan kirjaani Brita Sohlbergin esivanhemmat, josta asiaa koskeva pätkä kopioitu alle. Vahvennetut nimet esivanhempiani - kirjallisuuden mukaan.

Ingerdin ruotsalainen aviomies oli nimeltään Folke, lisänimeltään den tjocke. Hänet muistetaan etevänä herrasmiehenä, jolla oli kaksi poikaa. Toinen pojista oli Bengt, joka sai lisänimen snivil. Perheen uskotaan asuneen Itä-Götanmaalla, jossa tuolloin alkoi nousta kivikirkkoja yhteen jos toiseenkin seurakuntaan.

Kristinusko vahvisti kuninkaan valtaa. Ruotsi oli kuitenkin 1100-luvulla edelleen maakuntien yhteenliittymä, jossa mahtavimmat miehet kilpailivat vallasta keskenään. Aikansa mahtavinta vallanhaltijaa voidaan kutsua kuninkaaksi, vaikka hänellä ei ollutkaan koko kilpailijoiden aluetta hallussaan. Bengt jälkeläisineen onnistui harvinaisen hyvin pitämään asemansa hallitsijoiden lähellä, vaikka kuninkuus vaihtuikin usein kahden kilpailevan perheen välillä. Bengtin pojasta, Birger brosasta, joka oli sukua molemmille kuningasperheille, tuli jaarli eli kuninkaan lähin mies vuonna 1174. Hänen kuoltuaan vuonna 1202, jaarlina toimi kaksi hänen poikaansa.

Vuonna 1219 jaarlin tehtävän sai heidän setänsä, Bengtin poika Karl den döve. Kuninkaana oli tuolloin hänen veljensä Birger brosan tyttärenpoika. Karl mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1185, eli hän oli syntynyt luultavasti viimeistään 1160-luvun alussa. Jaarlina hän lähti vuonna 1220 sotaretkelle Viron länsirannalle mukanaan myös veljenpoikansa Karl, joka oli Linköpingin piispa. Molemmat kuolivat, Karl den döve Lealissa elokuun alussa 1220. Leal sijaitsee Haapsalusta etelään, Lihulassa.

Karl den döven sinetti on esillä Tukholmassa Historiska museumissa. Sen kuva-aiheena on, kuten jaarlin sinetille kuuluu, hurjasti ratsastava kypäräpäinen mies miekka koholla. [Päivitys, ei ole enää samalla tavalla esillä kuin oli yhdellä käynnilläni.]

Karl ei ehkä ehtinyt nähdä poikaansa ollenkaan, sillä Karl Karlssonin on arvioitu syntyneen joko 1220 tai alkuvuodesta 1221. Karl esiintyy eräässä asiakirjassa tittelillä ”dominus” eli kuului (luonnollisesti) myös yhteiskunnan korkeimpiin kerroksiin.

Hänen veljensä Ulf fase oli jaarlina 1230-luvulta 1240-luvun loppuun ja tämän jälkeen jaarliksi nousi veljesten serkku Birger Magnusson. Birger jäi Ruotsin viimeiseksi jaarliksi ja muistetaan nimellä Birger jaarli. Hän junaili poikansa Valdemarin kuninkaaksi vuonna 1250.

Ruotsalaista sarjakuvaa

Viime kesäisen Falun-reissun tuliaiset olivat pinossa olohuoneessani läpi talven, mutta uuden Ruotsin reissun pakkauksen lähestyessä oli aika laittaa ne oikeille paikoilleen. Hyllytyksen yhteydessä luin uudelleen Falunin kaivoksen kaupasta ostamani historialliset sarjakuva-albumit.

Varhaisempaan historiaan näistä sijoittuu Fet-Mats - ett gruvligt öde. Vuonna 1677 jäi sortuman alle kaivosrenki. Hänen ruumiinsa löytyi ihmeellisesti säilyneenä vuonna 1719 ja kristillisten hautajaisten saamisen sijaan päätyi turistien pällisteltäväksi. Kun ei enää oikein ollut mitään katsottavaa, Mats haudattiin komeasti 21.12.1749 Stora Kopparbergetin kirkkoon. Kun kirkon lattia avattiin 1860, hänen luunsa päätyivät taas katseltavaksi ja haudattiin uudelleen vasta marraskuussa 1930.

Tarina on liikuttava, varsinkin kun siihen liittyy rakkaustarina, jonka jätin äskeisestä tiivistelmästä pois. Sukututkimuksellisesti aiheessa ei ollut kovin paljon mielenkiintoa, sillä kaivoksen johdossa olleet esi-isäni eivät olleet Falunissa kriittisinä vuosina. Esi-isä Eric Sohlbergin perhe on kylläkin päässyt ruumista katsomaan ja varmaan siellä käynytkin.

Albumin piirtojälki ei silmääni viehättänyt, mutta tarina oli hyvin kerrottu. Opittuani jokin aika sitten, että naisiakin oli kaivostyössä, kiinnitin huomiota siihen, ettei kaivoskuvissa ollut kuin miehiä. Mutta muuten oli savuinen kaivoskaupunki uskottavasti esitetty ja paikalla käyminen auttoi sen hahmottamisessa.

Toinen albumi oli Sara Lisa & Linné - Ett äventyr bland blommor och bin. Otsikko kertoo olennaisen, kerrottiin ajasta Linneuksen ja tulevan vaimonsa ensi tapaamisesta häihin. Eric Sohlbergin poika esiintyy muutamassa ruudussa, mutta Sohlbergien kotoa on ruuduissa vain jouluaterian sian pää. Tämäkin tarina kulki kivasti ja kuvat olivat eloisen hauskoja. Eloinen hauskuus ei olisi Fet-Matsiin sopinutkaan.

Jostain voisi olla vielä saatavilla takasivulla mainostettu Birger Jarl -albumi parin vuoden takaa. Siinäkin kun olisi sukuyhteyksiä...

Kun kerran Falunista tuli puhetta niin alla dramaattinen kuva sen kaivoksesta kirjasta Ett år i Sverige (1864)

Kajaanista

Jollain käynnillä Akateemisessa kirjakaupassa eksyin harhailemaan sarjakuvien pariin. Silmiin osui Ville Rannan Kajaani, joka vaikutti siltä, että se voisi esittää historiaa. Kirjaston kappaleen käsiin saatuani, totesin "vähän sinne päin". Loppusivujen Selityksissä ja kiitoksissa Ranta kirjoittaa

"Tämän tarinan taustalla on suurehko määrä elämäkerrallista aineistoa Elias Lönnrotista (1802-1884). Tarina itse on kuitenkin fiktiota, ja olisi vaikea antaa selitystä niistä perversseistä tavoista, joilla olen yhdistellyt historiankirjoitusta ja keksittyä."

Missään tapauksessa lopputulosta ei voi kutsua suurmieskuvan kiillotukseksi. Taannoisesta Eliaksen lapsuudenkuvauksen luvusta jäi hyvä mieli ja tästä kirjasta ei. Mukana ei ollut yhtään miellyttävää ihmistä eikä tapahtumatkaan olleet mieltäylentäviä. Mutta erilainen historian esittäminen on omalla tavallaan hyvää?

Näköjään olisin voinut löytää kirjan myös Reijo Vallan blogista. Kvaak.fi-sivustolta löytyi toinen arvostelu, josta poimin kansikuvan koristeeksi. Näytesivuja on linkitettynä kustantajan sivulle.

Kirja käsittelee Lönnrotin Kajaanin vuosia, mistä kirjan nimi. Ja aasinsilta pieneen linkitykseen...

Pelasta kirja -kokonaisuudesta löytyy Sebastian Gripenbergin Berättelse om Kejsar Alexanders färd från Nissilä gästgifveri till staden Kajana under Hans majestäts senaste resa uti Stor-Furstendömet Finland om sommarn år 1819. Kajaanin kirkon arkistosta löydetty pormestari C.G. Flanderin kertomus Keisari Aleksanteri I:n käynnistä Kajaanissa julkaistiin Kyläkirjaston kuvalehden numeroissa 15.1. ja 31.1.1889.

Nuori Suomi : kirjallistaiteellinen joulualbumi julkaisi vuonna 1893 katsauksen Kajaaniin, jota kuvittivat alla olevat Louis Sparren piirrokset. Saman miehen juttu alkaa hienolla kuvauksella kaupunkiin saapumisesta Iisalmesta päin. Kaupungin ulkoasun Sparre summeeraa

Kaupunki on mainittujen koskien välissä Kajaanin joen eteläisellä rannalla. Keskellä jokea aivan yläpuolella Ämmää on pienonen saari ja siinä entisen Kajaanin linnan rauniot. Pitkä puusilta vie saaren poikki joen pohjoiselle rannalle, jonne maantie tulee Hyrynsalmelta ja Suomussalmesta päin. Kajaani on säännöllisesti rakennettu, talot pieniä punasia, keltasia tai harmaita puurakennuksia. Seinävieriä pitkin kulkee puisia katukäytäviä. Melkein keskellä kaupunkia on pienonen sievä tori ja sen laidassa vanha raastupa torneineen ja itälaidassa vanha kirkko ja tapuli solakoille huippuineen.

Jutussa on myös eloisa kuvaus tervaveneiden kulusta. Isompi kuva alla esittänee tekstissä mainittua kaupungin kohdalla olevaa kanavalaitosta.