Suomalaisille sopimaton elokuva vuonna 1923

Filmiaitta kertoi marraskuun lopulla 1921, että "A. B. Svensk Filmindustrin kuvaamossa Hellerupissa Kööpenhaminan läheisyydessä on näyttämöohjaaja Benjamin Christensen" työstämässä elokuvia, joista hän oli lausunut

»Se. minkä olen tehnyt, sisältyy vaatimattomasti sanoen siihen, että olen sommitellut inhimillisten erehdyksien historian, syventynyt siihen niin hyvin kuin olen voinut asiantuntemattomalla ymmärrykseliäni ja poiminut näkyville jonkun aikakauden, joka on saanut sielussani niin voimakkaan vastakaiun, että minusta on tuntunut ikäänkuin minulla olisi jotain sanottavaa muille ihmisille. Olen koonnut kaiken rohkeuteni ja antanut toiselle filmeistäni nimen: »Kulttuurihistoriallinen koe filmillä esitettynä». Toisessa filmissäni koetan esittää kantaani erääseen ajan »probleemiin» nähden. Olen asettanut itselleni suuren tehtävän, tahdon näyttää, että elävillä kuvilla voi kahdessa tunnissa kertoa jostain aiheesta enemmän kuin minkään muun ilmaisukeinon kautta». (Filmiaitta 7/1921)

Toinen noista elokuvista on ollut Noita, joka oli puoli vuotta myöhemmin vielä viimeistelemättä, mutta mainoskuvia oli jaettu. Tuolloin Christensen hehkutti

Minulla ei ole ollut tarkoituksena ylimalkaisesti kuvata noitatuomioita dramaattisessa muodossa, s. o. että olisin ottanut esimerkkiä jostakin noitatuomiosta ja rakentanut sen ympärille aiheeni, — ei siis filmin tavallisen mallin mukaan. Filmissäni ei ole mitään yhtenäistä toimintaa, vaan voi sitä paraiten pitää elävin kuvin esitettynä sivistyshistoriallisena esitelmänä. Päämääränä ei ole ainoastaan ollut noitatuomioiden kuvaileminen puhtaasti ulkonaisina tapahtumina, vaan myöskin sivistyshistoriallisesti valaista näiden noitatuomioiden sielullisia syitä osoittamalla niiden sisäinen yhtenäisyys ihmissielussa löytyvien epänormaalisuuksien kanssa, epänormaalisuuksien, joita on löytynyt kaikkina aikoina ja joita yhä löytyy meidänkin keskuudessamme. 

Keskeisintä filmissäni on tosin keskiaikainen usko noituuteen, mutta se, mitä minä tahdon esittää, ei tarkoita tämän uskon ulkoisten esiintymismuotojen dramaattista kuvausta, vaikkakin tämä olisi hyvin houkuttelevaa. Fiiniini on sarja erikoisseikkoja, osaksi tämän noitauskon syistä ja niistä eriskummallisista muodoista, joihin tämä henkinen kulkutauti pukeutui »noitien» ja heidän aikansa mielikuvituksessa, heidän unelmissaan ja jokapäiväisessä elämässään. Tämän jälkeen alan seurata noitatuomioiden ulkonaisia ilmenemismuotoja sellaisina, joiksi niitä dominikaanimunkit Jakob Sprenger ja Heinrich Institor kuvailevat paraimmassa ja uskottavimmassa lähdekirjassani Malleus Maleficorum'issa eli »Noitakammarissa»; tällä en suinkaan halua väittää, etteivätkö muutkin käyttämäni lähteet ole uskottavia; esim. olen saanut ehkä paraimmat kuvaukset asian sielullisesta puolesta Charcot'in ja hänen oppilaittensa hysteriaa koskevista tutkimuksista. Mielipiteeni mukaan ei kenelläkään ole syytä ihmetellä, vaikkakin tämän filmin valmistamiseen on kulunut runsaasti aikaa. Filmissä ovat kaikki pikkuseikatkin uskollisesti muovailtu historiallisissa lähdekirjoissani löytyvien kuvausten johdolla. (Filmiaitta 9/1922)

Kun luvassa oli "esim. eräs noidanratsastus pirun luo. Noin 75 noitaa ratsastaa luudillaan erään keskiaikaisen kaupungin yli — tämän esittäminen ei muuten ollut mikään helppo teknillinen tehtävä —. Mutta se onnistui, vaikkakin meidän täytyi käyttää 77 eri negatiivia yhdestä ainoasta kuvasta." oli ymmärrettävää, että juttu loppui toiveeseen nähdä "tämä omituinen filmiruno" Suomessakin.

Odottamaan jääneet odottivat turhaa, sillä elokuva ei päässyt läpi Suomen filmisensuurista. Päätös oli tehty ennen kuin Hufvudstadbladetissa tehtiin 6.6.1923 katsaus edellisten vuoden sensuuriin. Vuonna 1922 viranomaiset olivat katselmoineet 583 elokuvaa (630 filmikilometriä) ja kieltäneet 23 (42,7 km). Useimmiten syynä oli rikollinen sisältö, sillä erotiikka oli harvinaista. Yksi Neuvosto-Venäjää positiivisessa valossa esittänyt elokuva ei saanut jakelua poliittisista syistä. Taide-elokuvana Noita oli kiellettyjen joukossa erikoisuus. Sitä ei päästetty levitykseen raakojen kidutuskohtauksien takia. Sanomalehdessä Nya Tidning käytiin päätöksestä kirjeenvaihtoa (21.1.1924, 28.1.1924, 4.2.1924) ja asia muistettiin vielä seuraavana vuonna kun Norjassa ei päästetty teattereihin suomalaista elokuvaa Myrskyluodon kalastaja (Filmrevyn 2/1925). 

Se, jolla on tunti ja kolme varttia aikaa, voi nykyään tutustua elokuvaan verkossa. Valitettavasti paperilla elokuvateatterissa jaettu lähdeluettelo taitaa odottaa digitointia jossain KB:n pienpainatteiden pinossa.

Historiaa R&A-elokuvissa

Satsasin Rakkautta&Anarkiaa elokuvafestariin tänä vuonna sarjakortin 11 elokuvan verran. Historiaa oli aika monessa valinnassani

Ensimmäisenä näkemäni Denial oli "pakko nähdä". Kuvaus Deborah Lipstadtin ja David Irvingin oikeustaistelusta holokaustin olemassaolosta, historiallisesta totuudesta ja tutkimuksesta akatemian ulkopuolella ei vaan valitettavasti syntynyt kovin kummoista katselukokemusta.

Risk on dokumenttielokuva Julian Assangesta ja Wikileaksista eli lähihistoriasta. Tekijät olivat päässeet niin lähelle kohteitaan, että piti välillä aktiivisesti palauttaa mieleen, että kyse ei ollut myöhemmästä dramatisoinnista. Kuvakulmat muistuttivat fiktioproduktioitakin. Vaarallista?

Kauan odottamani (ja teattereissa pian näytettävä) Sameblod on hieno elokuva ja suosittelen näkemistä. Saamelaisten kohtelusta Ruotsissa se ei tuonut mitään uutta tietoa minulle, mutta ehkä muille. Suomen medioissa leffasta tehdyissä jutuissa olisin suonut mainittavan, että asuntolakouluja yms. ikävyyksiä oli myös Suomessa.

Norjalainen Kongens nei kuvaa niitä muutamia päiviä, joiden aikana saksalaiset miehittivät Norjan. Ehdin jossain välissä ajatella, että tanskalaisen Under Sandet -elokuvan tapaan oli rohjettu tarttua historian häpeälliseen kohtaan. Mutta loppujen lopuksi kyse oli kuningas Haakon VII:n ylistyksestä. Mutta hienosti tehty elokuva ja itselleni uutta asiaa, joten toivottavasti ei ollut pahasti vääristynyttä.

Pikkasen ehkä ainakin. Sivuosaan oli nostettu asevelvollinen Fredrik Seeberg, joka esitettiin suhteellisen avuttomana. Lopputeksteistä selvisi, että hän on edelleen elossa ja oli Norjan tultua valloitetuksi päässyt/päätynyt vapaaehtoiseksi jatkosotaamme. Mutta Hufvudstadsbladetin tammikuisen jutun mukaan hän oli myös ollut 17-vuotiaana vapaaehtoinen talvisodassamme. Ei välttämättä nähnyt tuolloin taistelua, mutta luulisi reippaammaksi kuin filmin hahmo.

Lumière! on kooste niistä alkuperäisistä 50 sekunnin pätkistä, joista yli sata vuotta sitten pitkin Eurooppaa katseltiin. Tämäkin on tulossa teattereihin ja suosittelen lämpimästi. Mukana on todennäköisesti maailman varhaisin kissavideo ja hupailu, jossa lapsenpiika uppoutuu lukemiseensa yhtä intensiivisesti kuin morkatut nykyvanhemmat älylaitteisiinsa.

The Final Portrait kuvaa Alberto Giacomettin työntekoa hänen elämänsä loppuvaiheessa. Taitelijan veistoksia olen ihaillut, mutta olenko miettinyt prosessia, jolla ne ovat syntyneet? Pitäisikö?

Paljoakaan todellista historiaa ei ollut romaanifilmatisoinnissa My Cousin Rachel. Kynttilät valaisivat viktoriaanista ympäristöä taas tositehokkasti. Myös Their Finest perustui romaaniin. Toisen maailmansodan propagandaosasto tuotti elokuvaa pysähtymättä miettimään etiikkaa.

Rakkautta ja anarkiaa 2016

Leffafestari jatkuu sunnuntaihin, mutta on nyt osaltani ohi. Kävin katsomassa kuusi elokuvaa, joista viiden voi sanoa käsitelleen historiaa.

Eniten odotin tanskalaista Tordenskjold & Kold -elokuvaa, josta olin vuoden alussa kuullut Vetenskapsradion historiassa. Sorruttuani melkein kehumaan Tulen morsianta oli hyvä päästä katsomaan ihan oikeaa ja oikeasti hyvää historiallista elokuvaa. Trailerista saa kiinni tyylilajista, joka onnistuu luomaan ajankuvan vuodesta 1720 modernin musiikin soidessa. Käsikirjoittajan Erlend Loen romaaneita on käännetty suomeksikin eli osaamista on.

Aivan niinkuin aiemmin tänä vuonna näkemässäni tanskalaiselokuvassa Under sandet (traileri) historiasta ei ole nostettu esiin loistoa ja menestystä. Vaikka Tordenskjold (ruotsalaisittain Tordenskiöld) oli aikansa suuri sankari, elokuvan tarina käsittelee tämän kääntöpuolta.

Dokumentti Peggy Guggenheim - art addict oli hyvin tehty melko perinteinen puhuvien päiden dokumentti (traileri). Mutta toisin kuin edellisenä päivänä näkemässäni irlantilais-amerikkalaisessa dokumentissa tähän ei oltu liimattu päälle tulkintaa. Naisesta ja elämästään jäi jäljelle kysymyksiä, mikä on hyvä asia.

A Show of Shows. 100 Years of Vaudeville, Circuses and Carnivals oli upea kokemus. Arkistoon päätynyt kokoelma sirkuksesta ja muista huvituksista kuvattuja filminpätkiä oli koottu teemoittain elokuvaksi, jossa ei puhuttu mitään vaan musiikki loi kommentit m.m. eläimien hyväksikäytöstä. Hieno esimerkki siitä, miten musiikki vaikuttaa.

Filmin ohjaaja Benedikt Erlingsson oli paikalla ja hän huomautti, että arkistoissa on (hänen harmikseen) vain valmiiksi leikattuja filmejä, jotka keskittyivät esityksiin. Hän oli onnekseen löytänyt yhden sirkuslaisen ottamia pätkiä m.m. sirkusteltan pystytyksestä, mutta taikurit ja erikoisuudet, joiden markkina-arvoa haluttiin ylläpitää, eivät päätyneet arkistoon ollenkaan.

A Quiet Passion (traileri) on elämäkertaelokuva amerikkalaisesta runoilijasta Emily Dickinson, joka ei saanut elämänsä aikana tunnustusta. En ole lukenut runouttaan ja minulla oli hämärä mielikuva elinajastaan, joten katsomista ei häirinnyt se, että olisin tiennyt mitä odottaa. Häiritsi sitten kaikki muu. En pystynyt samaistumaan yhteenkään filmin jäykästi esiintyvään henkilöön ja päähenkilön intohimo oli - otsikon mukaisesti - niin hiljaista, etten sitä ymmärtänyt ollenkaan. En jäänyt kuuntelemaan ohjaajan Q&A-osiota.

Viimeiseksi näin Kuun metsän Kaisan, joka oli dokumentti yhtä aikaa Kaisa Gauriloffista, venäläis-sveitsiläisestä Robert Crottetista ja koltansaamelaisten elämästä ennen ja jälkeen sotien. Ohjaaja Katja Gauriloff on Kaisan lapsenlapsenlapsi, mutta sitä ei elokuvasta erota. Filmi tulee Finnkinon ohjelmistoon kuukauden kuluttua, suosittelen.

Q&A:ssa Gauriloff kertoi, että Crottetin elämänkumppanin kuvaama filmimateriaali oli löydetty Espanjasta vasta muutama vuosi sitten. Se on sittemmin lahjotettu Suomeen ja digitoitu kokonaan. Hienoa.

Tulen morsian nähty

Ostin eilen lipun Tulen morsiameen täysin valmiina kärsimykseen. Siis huonon suomalaisen leffan katsomiskärsimykseen enkä kertomuksen kärsimyksiin. Ehkä ennakkoasenne auttoi, sillä olin positiivisesti yllättynyt elokuvasta. (Mikä ei tarkoita, että se olisi ollut "hyvä".)

Päähenkilön replikointi oli toki paikoin ihmeellisen kuuloista ja kielien sekoitus omituista. Kuulemma autenttisuuden tavoittelua, mutta ruotsiksi olisi tullut parempaa. Ja jos autenttisuutta olisi tavoiteltu niin jossain kohtaa elokuvaa olisi näkynyt päre tai useampi. Niiden sijaan tilat tuvasta selliin valaisi paksut kynttilät.

Muutakin omituisuutta amatöörihistorioitsijan silmiin tarttui. Oliko puolet lautamiehistä pappeja vai niin rikkaita, että pukeutuivat mustaan valkoisin kauluksin? Noitaoikeudenkäyntien erikoisuus, jota en tunne? Kuolemantuomioiden toteutus ei todellisuudessa tapahtunut yhtä ripeällä tahdilla kuin filmin tarinankerronta vaati.

En ole lukenut Leena Virtasen kirjaa Noitanaisen älä anna elää tai muutakaan yksityiskohtaisempaa Ahvenanmaan tapahtumista, joten fiktiiviseksi sanotun elokuvan eroavaisuudet tunnettuun tapahtumakulkuun eivät päässeet häiritsemään. Minusta oli luotu varsin uskottava kokonaisuus, joka kantoi jopa heikompien kohtauksien yli. Päähenkilö oli idiootti, mutta valitettavasti sekin on uskottavaa.

Ylen jutussa filmin ohjaaja Saara Cantell sanoo tarinan antaneen mahdollisuuden "käsitellä syyllisyyden ja sovituksen teemoja". Nämä olivat minusta lähinnä elokuvan epäuskottavampia osuuksia ja mielenkiintoista oli yksinkertaisesti se, miten ihmiset toimivat ja mihin se voi johtaa. Eli arkisempikin juoni olisi kelvannut, mutta koskapa 1600-luvusta kerrottaisiin muusta kuin noitavainoista. Tai hakkapeliitoista ja kuningatar Kristiinasta.

Niin ja tietenkin tykkäsin siitä, että elokuvan kiistattomin pahis oli pappi.

Kuvitus kuvakaappaus elokuvan sivuilta, jossa jostain syystä ei ollut tarjolla ainuttakan pressikuvaa.

Kävin katsomassa Kristiinaa

Pressikuva via Wolfe Realeasing

Kävin katsomassa Tyttökuninkaan Helsingin toisessa yleisönäytöksessä. Harvemmin tulee mentyä ensimmäisenä päivänä katsomaan mitään leffaa. Varsinkaan suomalaista.

En sanoisi hyväksi. Mutta oli parempi kuin odotin ja paljon parempi kuin huono.

Juoni oli rautalangasta, joten todennäköisesti kaukana totuudesta. Katolisen kirkon vetovoima jäi edelleen mysteeriksi.

Musiikki oli toisinaan ylidramaattinen tai sentimentaalinen ja ärsytti.

Turun tuomiokirkon ulkokuvilla ei ollut mitään tekemistä 1600-luvun (ja Tukholman?!) kanssa. Taidehistorioitsijat arvioikoon miten hyvin kevyesti kalustettu mutta hyvin kalkittu Turun linna onnistui tehtävässään. Sen tiedän varmasti, että päähenkilön hiustyyli tulee myöhemmin ajoittamaan leffan tekoaikaansa, aivan kuten kaikissa muissakin historiallisissa elokuvissa.

Piirrettyä historiaa

Vapriikissa käydessäni huomasin museokaupassa paksun sarjakuva-albumin, joka näytti käsittelevän paikallishistoriaa. Laitoin nimekkeen muistiin ja ilokseni Tiitu Takalon Minä, Mikko ja Annikki hankittiin sittemmin pääkaupunkiseudun kirjastojen valikoimiin, joista sain sen lainaksi.

Takalon kirja käsittelee Tampereella vastoin monien aikomuksia säilynyttä puutalokorttelia. Kirjan facebook-sivun mukaan kyseessä on "sarjakuvaromaani", mikä tuntuu erikoiselta sanalta kun pohjana on selvää faktaa. Kirjassa on jonkin verran kaukaisempaa historiaa, mutta jos on Tampereen peruskirjallisuuden lukenut (toisin kuin minä), siinä tuskin on uusia oivalluksia kaupunkikuvan kehityksestä.

Esipuheen mukaan Takalo "ei ole tutkija eikä historioitsija". Kirjan varsinainen arvo on korttelin suojeluprosessin esittely. Suojelua ajaneiden näkökulmasta. Keskellä kirjaa oli oudon pitkä pätkä tavaroiden määrästä ja kierrättämisestä, mutta mieleen ei jäänyt pohdintaa korjausfilosofiasta. Tärkeää oli säilyttää ulkoseinät ja luoda uusi yhteisö? (Kuva ote pressikuvasta)

Sarjakuvaformaatti viehätti jälleen. Se sopi hyvin menneiden maisemien kuvaamiseen. Historia saatiin kuvattua narratiivisesti irtonaisilla lauseillakin. Kirja on onnistunut korttelihistoriikki eli talohistoriikin luonnollinen laajennus.

• Korttelin verkkosivuilla on tavanomaisempi kronologia. 
• Takalon kynänjälkeä myös Ottopoikia ja työläistyttöjä. Yhdeksän tarinaa Tampereelta.
• Aura Ijäs mietti opetus- ja tiedesarjakuvia : "niistä tulee helposti pelkkää kuvitettua tekstiä"

Kaikki piirretty ei ole lapsille suunnattua. Eli hieman metsään meni Hesarissa japanilaisanimaatiolle Tuuli nousee merkitty pallukka "Lapsille". Elokuva nimittäin kertoo 1930-luvulla toimineesta japanilaisesta lentokonesuunnittelijasta ja tämän tuberkuloosia sairastavasta rakkaasta. (Jälkimmäinen arvostelun mukaan fiktiota.) Animaatiolla saatiin näytettyä menneisyyden lentokonemalleja sekä iso maanjäristys ja sen jälkeinen tulipalo, joiden toteuttaminen näytellyssä elokuvassa olisi ollut työläämpää. Luulisin.

Saamelaisten kansallispäivänä

Ensi ajatuksena oli tehdä tästä pelkkä kuvakavalkaadi (lista kuvalähteistä lopussa), mutta sitten tuli mieleen asiaakin.

Viime viikon DocPoint-festarilla eka katsomani elokuva oli amerikkalaisen Jessica Oreckin Aatsinki. Oreck oli kuvannut Sallassa poromiesten elämää vuoden. Lopputuloksessa kameraa ei näkynyt eikä mukana ollut mitään selityksiä. Eteläsuomalaisen tiedoilla pysyi aika hyvin mukana, ulkomaiden kaupunkilaisille voi olla vaikeampaa.

Kysyin loppukeskustelussa paikalla olleilta elokuvan kohteilta oliko se heistä "totta", heidän todellisuuttaan. Mies vastasi myöntävästi, sillä olihan Jessica vaan kuvannut sitä mikä oli tapahtunut. Mutta jotain oli rajattu mukaan ja jotain jätetty pois?

Siis ulkopuolisen näkymä toiseen kulttuuriin. Näihin suhtautuu kriittisesti Kirste Alkion, Esa Salmisen ja Suvi Westin tuore kirja Märät Säpikkäät. Sápmi underground - saamelaisten käyttöopas.

"Ulkopuolisten tekemissä jutuissa saamelaisuus on tyypillisesti joko eksotisoitua, alkukantaista, vanhaa ja historiallista tai täynnä erilaisia kiistoja maasta ja poroista."(s. 22)

Aatsinki ei ollut tuota, enkä edes tiedä pitivätkö elokuvan kohteet itseään saamelaisina. Niin kontekstiton kuvaus oli.

Alkio ja West ovat saamelaisia ja kirjoittavat kulttuurista siis sisältäpäin. Salmisen eli kotiantropologin kummastelut ovat hyvä tasapainottava elementti kirjassa, jonka luin yhdessä päivässä mielenkiinnolla. Sisällössä oli paljon uutta - eksoottiselta (!) tuntuvaa. Suosittelen.

Mukavaa sukututkijan näkökulmasta oli perinteen, suvun ja juurien kunnioitus. Allekirjoitan Westin tuntemukset

"Huomaan, että viihdyn etelässäkin parhaiten omia juuriaan ja kotiseutuaan arvostavien ihmisten seurassa. pystyn paremmin samaistumaan paljasjalkaiseen helsinkiläiseen, jonka mielestä Helsinki on maailman paras paikka, kuin ihmiseen, joka etsii itseään vierailta mailta ja vieraista kulttuureista."(s. 21)

Tällaisena etsijänä esittäytyi Miia Tervo, jonka elokuvan Santra ja puhuvat puut näin myös DocPointissa. Hän haki juuriaan Karjalasta viettämällä aikaa kansanperinteen edelleen hallitsevan vanhan naisen kanssa.

Kuvat:
Fredrik Erik Martin: Samer och renar vid en kåta i en skog i Lappland. RAÅ, Flickr Commons
Kirjasta 'Under Nordlysets Straaler. Skildringer fra Lappernes Land'. British Library, Flickr Commons
Kirjasta 'Finland in the Nineteenth Century: by Finnish authors'. British Library, Flickr Commons
Kirjasta "Midnight Sunbeams; or, bits of travel through the land of the Norseman". British Library, Flickr Commons
Foto av samer og reinsdyr på snødekt vidde. Dextra, Flickr Commons

Dokumenttielokuvista

Yli kymmenen vuotta sitten muutin Helsinkiin ja puolen vuoden välein olen tutkinut Orionin ohjelmaa aikomuksena aloittaa näytöksissä käyminen. Kerta toisensa jälkeen on jäänyt tekemättä, vaikka toisinaan olen jopa merkinnyt mahdollisuuksia kalenteriin. Toisinaan olen huomannut kiinnostavan elokuvan, kun on jo ollut myöhäistä.

Näin kävi kun osuin Shockpoint Orion -blogiin, joka onnistui esittelemään käynnissä olevaa Stranger than fiction -elokuvasarjaa vetävästi.

Miten tähän kaikkeen pitäisi suhtautua? Jos Stranger Than Fiction -esityssarjan dokumenttielokuvat eivät ole ensisijaisesti asiaohjelmia joita katsotaan informaation saamiseksi, millä mielellä niitä tulisi lähestyä? Taiteena, viihteenä vai “läpällä”?

Dokumenttielokuvat ovat vaikeampia kuin tietokirjat. Orionin sijaan käyn harjoittelemassa lähiviikkoina niiden ymmärtämistä DocPoint-festareilla. Sielläkin jää kiinnostavin pätkä eli Himmlerin kanteleensoittaja näkemättä aikatauluristiriidan takia. 

Dokumenttielokuvien ero tietokirjoihin hahmottuu hyvin AMK-töiden otsikoista. Niitä on kirjoitettu myös tietotekstien tekemisestä, mutta aivan toisenlaisin nimekkein. (Vanha pitkä lista tarjoaa vertailumateriaalia ja sisältää pari dokumenttielokuviinkin liittyvää linkkiä.)

• Pihlman, Olga: TOTUUS SELLAISENA KUIN MINÄ SEN NÄEN : Miten tein käsikirjoituksen Uudet majakanvartijat -dokumenttielokuvaan?
• Paaso, Ilkka: Subjektiivinen totuus : Dokumenttielokuvan kuvasuunnitteluprosessi 
• Leppänen, Janne: Esitys todellisuudesta : dokumenttielokuvan syntyprosessi
• Kenttä, Juhani: Historiaa uudelleen rakentamassa. : Dramatisoidun dokumentin käsikirjoittaminen opiskelijaprojektina
• Myllärinen, Emmi: Todellisuuden illuusion rikkomista? : Kuvituskuva henkilödokumenttielokuvassa 
• Degerlund, Toni: Fiktiota vai faktaa : dokumenttielokuvan rajat ja eri genrejen sekoittaminen keskenään 
• Makkonen, Joonas: Tuoreempia tarinoita : Lajityyppien sekoittamisella katsojaa yllättämään 
• Suorsa, Birgitta: Draaman kaarta etsimässä : tapaustutkimus dokumenttielokuvasta
• Bahmanpour, Sara: Tarina vai tyyli? : poeettisen dokumentin traditio ja kerrontarakenne
• Mäki-Kala, Linda: Henkilöhaastattelu dokumenttielokuvassa ja aikakauslehdessä : Erot ja yhtäläisyydet
• Kaunisto, Jenni: Aitoutta etsimässä : Realismin illuusio elokuvassa 
• Murto, Saara Helene: Ohjaaja kameran edessä ja takana : henkilökohtaisen dokumenttielokuvan erityispiirteitä
• Pyykkönen, Laura: Tositarina omasta elämästä : Subjektiivisen dokumenttielokuvan tekoprosessi 
• Lindfors, Olli: Historiallisen lyhytelokuvan ohjaamisesta : Kuinka ohjata onnistunut elokuva?
• Mäkelä, Katriina:  Henkilökuvadokumentin alun rakentaminen 
• Huru, Aleksi: Henkilökuvadokumentin rakentaminen
• Silvola, Joonas: Kuvaajana dokumenttielokuvassa : Toimivan haastattelukuvan kuvaus
• Mäkelä, Marianne: Dokumenttielokuvaan kuvatun digitaalisen raakamateriaalin arkistointi : tuotantoyhtiön näkökulmasta 
• Pasanen, Tuukka: Dokumenttielokuvan nousu 2000-luvulla : kuinka dokumenttielokuvasta tuli populaaria?
• Kurri, Mikko:  Pienen budjetin vaikutus dokumenttielokuvaan
• Kivenheimo, Taavi: Ääniä ympäriltä : näennäisdokumentaarinen found footage -elokuva ja sen ääni-ilmaisu
• Sammalniemi, Gretta-Garoliina: Vuosi ohjaajana : Arktiset tulet -dokumenttielokuva 
• Anttila, Anna: Kauniita kuvia järkikullan jättömailta : Mielisairauden ilmaiseminen elokuvassa kuvallisin ja äänellisin keinoin 
• Ollila, Matti: Uskottavaa dokumenttielokuvaa rakentamassa : Tarkastelun kohteena dokumentaarinen Shoot me! -elokuva
• Harjajärvi, Teemu: Fiktiivisen todellista : Fiktiivisen dokumentin Elämä kuin elokuvaa värimäärittely 
• Rahkola, Nina: Tiiviisti yhdestä suusta : Tutkimus kertojan käytön merkityksestä dokumenttielokuvassa 
• Kujala, Elisa: Dokumentin tarina luodaan editissä 
• Lönn, Lauri: Musiikin kerronnallinen rooli dokumenttielokuvissa : mitä katsojalle halutaan musiikillisella kerronnalla välittää? 
• Pohtala, Jenni: Sisälle tekijän psyykeeseen : miten henkilökohtaiset tv-dokumentit ja henkilökohtaiset dokumenttielokuvat eroavat toisistaan? 
• Laakkonen, Viivi: Luonnollinen päähenkilö : Kuinka päähenkilön luonnollisuus voidaan säilyttää dokumenttielokuvassa? 
• Mäntymaa, Eero: Uuden Dokumentarismin Kynnyksellä : Internet dokumenttielokuvan ensisijaisena julkaisualustana 
• Viikari, Nicholas: VAIKUTTAMISEN KEINOT DOKUMENTTIELOKUVAN TEOSSA : Tarkastelun kohteena Kaatopaikaton Suomi -dokumentti 
• Kataja, Suvi Tuuli: Käsikirjoitettua todellisuutta - menetelmiä vai mystiikkaa? 
• Tervo, Taina: Sisältö on kunkku! : miten myydä dokumenttielokuvaideansa tuotantoyhtiölle?
• Onttonen, Hanna: Ohjaajan ja päähenkilön suhde dokumenttielokuvan teossa : mitkä normit suhteelle tulisi asettaa? 
• Syrjänen, Petra: Eettinen näkökulma radiodokumentissa : Tekijän vastuu ja valinnat 
• Alenius, Arsi: Johdettavana on ihmisen mielikuvitus : Kuunnelmallisten elementtien hyödyntäminen Yle Radio 1:n historiasarjassa
• Saikkonen, Tero: Fakta fiktioksi : Kuinka toimia dramatisoidussa elokuvassa pääkuvaajana

Kalevala katsastettu

Eilen oli se päivä, kun huomasin olevani oikeassa mielentilassa kohtaamaan Jari Halosen Kalevalan. Trailerin perusteella arvelin, etten elokuvaa tule arvostamaan, mutta pitihän tämä uustulkinta historianharrastuksen nimessä käydä katsastamassa.

Olin oikeassa: en tykännyt yhtään. Lähes jokainen sekunti oli tuskaa.

Halosen viestistä tajusin sen verran, että hänestä ruotsalaisten tulo oli tuhonnut suomalaisen onnelan ja henkisyys oli hukassa. Ottaen huomioon, että Halonen on morkannut Lönnrotia, oli hieman erikoista, että leffassa Väinämöinen tervehti Ilmatarta äitinään...

Enempää en jaksa kokemusta muistella, joten jatkan lainauksin.

Jari Tapani Peltonen tiivistää juonen

Leffa sijoittuu sekä nykypäivään että Väinämöisen jengin kultavuosiin. Menneisyydessä hunnutettu Louhi ja ulkomaanpellet kieroilevat jaloja perussuomalaisia vastaan. Nykyajassa pahan pöllähtäneen turhapurospeden firma suunnittelee virtuaalitodellisuusvehjettä, joka saattaa syöstä ihmiset yhä kauemmas hengellisestä totuudesta.

Turun Ylioppilaslehdessä Jouko Luhtala tiivisti elokuvan otsikkoon Sontaa! ja lauseeseen "Lopputulos on Laihian Nuukuuren museon rahoittaman fantasia-aiheisen toriesityksen ja huumorittoman The Joulukalenterin (1997) yhdistelmä." En ole Joulukalenteria nähnyt, mutta todennäköisesti osuva vertaus.

Elokuvan oman sivuston eilisen päivityksen mukaan

Tähänastisissa arvioissa liikutaan ihmetyksestä ihailuun, ja hämmentävästi vähätähtisten kritiikkienkin sisältö on katsomista kannustava. Elokuva liikkuu ikään kuin omalla asteikollaan.

Jep. (Halosen ajatuksista täällä aiemmin todettua.)

Halonen, Disney, Lönnrot ja Värttinä

Muutama viikko sitten Jari Halonen totesi haastattelussaan Hesarille, että

"Suomi on muinaishistorian tutkimuksen kehitysmaa. Meillä on pistetty suomalaista rahaa Bysantin, Välimeren ja Egyptin tutkimiseen, vaikka meillä on oma tuhansia vuosia vanha korkeakulttuuri."

Lähes samat sanat löytyvät Ylen viime viikolla julkaisemasta jutusta. (Perustuivatko samaan lehdistötilaisuuteen vai onko Halosella fiksatut repliikit?) En tiedä paljonko rahaa on sijoitettu ulkomaiseen tutkimukseen, suomalaiseen luonnollisesti minunkin mielestäni tarvittaisiin lisäpanostusta. Erityisesti tulosten popularisointiin.

Mistä puhuen. Halonen vertaa Ylen jutussa Lönnrotin Kalevalaa Disneyn Pocahontasiin. Tarkoittaen, että "suomalais-ugrilaisen kansan pyhästä tiedosta elämästä" on muokattu jotain epäpyhää ja epäaitoa. Muokattuahan Kalevala on, vaikka sitä ei muistaakseni hirvittävästi kouluopetuksessa korostettu.

Sattumalta samana päivänä kuin luin Ylen jutun, istuin pari tuntia Kaisa-talon kellarissa selaamassa lehden Journal of Finnish Studies vuosikertoja. Ensimmäisen vuosikerran toisessa numerossa (1997) oli ilmestynyt Thomas DuBoisin artikkeli Lönnrot and Värttinä: (Re)presenting oral tradition to a willing audience. DuBois siis vertasi Lönnrotia ja Värttinää.

Yhteistä oli se, että molemmat hyödynsivät kansanperinneaineistoa, yhdistivät siihen ulkomaisia elementtejä ja muokkasivat kansainvälisten mallien mukaisen kulttuurituotteen, jota ulkomailla pidettiin "aitona". Ja ehkäpä täällä kotimaassakin? Minulla ainakin meni vuosia ymmärtää ja (osittain) hyväksyä, ettei Värttinä ollutkaan puhtaasti suomalaista perinnettä.

DuBois argumentoi, että Lönnrotin ja Värttinän valinta- ja editointiprosessit ovat korostaneet niitä perinteen puolia, jotka ovat vedonneet aikalaisiinsa, ja ne ovat siirtäneet huomiota muusta pois. Molemmat esittävät oman aikansa medialla kiiltävää kuvaa arvokkaasta kulttuurista, joka on kosketuksissa muinaisiin juuriinsa.

Liekö Halonen vapaa näistä taipumuksista Kalevala-elokuvassaan? Ainakin kansainvälisiä malleja on ollut tarjolla, sillä viime vuosina on muistaakseni ilmestynyt parikin elokuvaa Beowulf-runosta ja jossain näin juuri mainoksen Thor-elokuvasta.

Muistin elokuvia

Kävin viime torstaina katsomassa Peter von Baghin uutuuden Muisteja - pieni elokuva 1950-luvun Oulusta. Katsomiskokemukseen vaikutti viimevuotinen ensikäyntini kaupungissa. Olin saanut kiinni osasta lähihistoriaa, mutta en kaikesta.

Von Bagh esitteli kadonnutta, kertoi kaupungista ja omasta elämästään kuvitettuna kaitafilmeillä, valokuvilla ja nykyajan pätkillä. Joukkoon oli leikattu myös kirjailijoiden kuvauksia ja kuvataiteilijoiden teoksia. Kertojanääniä oli useampia ja kokonaisuus ripauksen rikkonainen.

Onnkistunutta oli teemasta toiseen siirtyminen turvautumatta näkyviin aasinsiltoihin. Pertti Avolan mukaan (HS 13.9.2013) "mennään kiehtovasti henkilökohtaisten kokemusten kautta paikalliseen historiaan ja taas sen kautta kansallisten ilmiöiden tarkasteluun."

Perjantai-iltana aloitin oman osuuteni Rakkautta ja anarkiaa -festarista Sarah Polleyn elokuvalla Stories we tell. Polley käsitteli hyvin henkilökohtaista asiaa haastattelemalla perheenjäseniään heidän muistoistaan. Haastattelut oli leikattu pieniksi paloiksi ja pidemmän narratiivin tarjosi Polleyn isän kirjoittama ja lukema teksti.

Syntyi hyvin todentuntuinen ja rehellinen tunnelma. Niin todentuntuinen, että hyväksyin kaitafilmin oloiset kuvituspätkät aidoiksi ihmetellen vain niiden runsautta ja osuvuutta. Loppupuolella sitten selvisi, että osa oli aitoja ja suuri osa näyteltyjä. Aivan kuin muistoista on osa aitoja ja osa ei.

Ihailin elokuvan toimivan rakenteen lisäksi Polleyn ja perheensä rohkeutta puhua vaikeista asioista. Ja kysyä vaikeista asioista.

Elokuvauutisia

Verkkolehti Cult24 julkaisi tänään Jari Halosen Kalevala-elokuvan juoniselostuksen ja trailerin. Ensiksimainittua en lukenut, trailerin katsomisen perusteella täytynee mennä teatteriin muistiinpanovälineiden kanssa. Sillähän tekniikalla selvisin Härmän läpi.

Jari Halosen erikoisia ajatuksia muinaisuudestamme julkasi Hesari viime viikonloppuna, siteerasi blogissaan Ilari Aalto ja julkisesti kommentoi Maijastiina Kahlos. Ilmeisesti suljettuja verkkokeskusteluja aiheesta on myös ollut.

Turun Sanomissa on tänään kerrottu, että "Mika Kaurismäen uusi leffa syntyy Turussa". Kyseessä on juuri se kuningatar Kristiina elokuva, jolle Kaurismäki sai viime vuonna kehitystukea. Kuvauspaikassa on se hoopous, että Kristiina ei tiettävästi koskaan käynyt Turussa.

Mistä heräsi mieleeni kysymys, näyttääkö elokuvan päänäyttelijä Kristiinan muotokuvilta? Tuttava kaivoi esiin vuodelta 2009 Hesarin jutun, jossa pääosaan oli valittu Sarah Polley. Ennen kuin hain hänestä profiilikuvaa, tarkistin Kaurismäen oman verkkosivun, jossa oli viime marraskuussa kerrottu päänäyttelijänä oleva ruotsalaisen Malin Buskan. Taidan odottaa leffaa, ennen ulkonäkövertailuja.

(Kristiinan kuva Rijkstudiosta: Portret van Christina I van Zweden, Jeremias Falck, 1649. Taisin aivan samaa käyttää tuoreessa kirjassani Suomen naisellista historiaa.) Lisäys 13:37 Livrustkammaren Pinterest-taululla lisää vertailumateriaalia

Elokuvasäätiön tukipäätöksiä en ollutkaan katsellut läpi viime vuoden toukokuun jälkeen, törkeän pitkä lista ja jokainen pitää avata erikseen, että näkee leffan kuvauksen. Eli käsityönä, ei välttämättä 100% kattava listaus mahdollisesti tulevia historiaesityksiä.

Edellisellä kerralla mainituista Mies joka särki Stalinin piipun on saanut kehittämistukea 24.10.2012.

Le Grand Sancy (Pitkä näytelmäelokuva) "Elokuva Aurora Karamzinin suuresta rakkaudesta" m.m. Kehittämistuki 30.5.2012

Ikitie (Pitkä näytelmäelokuva) "Utopisti sosialisti Jussi Ketola kyyditetään pakolla Neuvosto-Karjalaan, jossa hän rakentaa parempaa yhteiskuntaa amerikansuomalaisten kanssa, kunnes Stalinin vainot murskaavat verisesti ihanteet." m.m. Kehittämistuki 30.5.2012, Kehittämistuki 24.10.2012

Suomen kohtalonhetket (Pitkä näytelmäelokuva) Käsikirjoitustuki 4.9.2012

Lalli (Pitkä näytelmäelokuva) Käsikirjoitustuki 4.9.2012

Ior Bock - myytti kerros kerrokselta (Pitkä dokumenttielokuva) Käsikirjoitustuki 5.6.2012

I Killed Adolf Hitler (Pitkä näytelmäelokuva) "I Killed Adolf Hitler on elokuva kahdesta palkkamurhaajasta, jotka lähetetään ajassa taaksepäin, tehtävänään surmata Adolf Hitler. " Kehittämistuki 19.9.2012

Gustaf Mauritz Armfelt (TV-sarja) "Tv-sarja, 6 x 56 min, joka kertoo Gustaf Mauritz Armefeltin toiveesta luoda autonoominen Suomi ja miten hänen pystyi kuolemantuomiostaan ja muista vastoinkäymisistään huolimatta toteuttamaan tämän toiveensa." Käsikirjoitustuki 28.2.2013

Mimosa Mind´s Eye -Travels (Animaatio TV-sarja) "Mimosa on aikamatkaaja joka kolmatta silmäänsä räpsäyttämällä matkustaa ympäri maailmaa, tulevaisuuden tuuliin ja menneeseen aikaan." m.m. Kehittämistuki 5.12.2012

Catherine (TV-sarja) "Historiallinen, 1500-luvulle sijoittuva tv-sarja, joka kertoo puolalaisen prinsessan Katariina Jagellonican matkasta Ruotsi- Suomen kuningattareksi. " Käsikirjoitustuki 11.4.2013

Noottikriisi (Pitkä näytelmäelokuva) "Elokuva Suomen sodan jälkeisen ajan suurimmasta poliittisesta kriisistä." Kehittämistuki 20.3.2013, Käsikirjoitustuki 11.4.2013

Minä, Himmler ja kantele (Dokumenttielokuva) "Tutkimalla Karjalaa piti tieteellisesti todistaa Arjalaisuudesta" Tuotannon ennakkotuki 20.3.2013

Hemligstämplad diplomati (Dokumenttielokuva) "Suomen ensimmäiset pakolaiset - mistä kaikki alkoi? Suomalaisdiplomaatit auttavat vainotut pakoon ennenäkemättömän solidarisuusliikkeen syliin Suomeen" Tuotannon ennakkotuki 20.3.2013

Karhu kautta aikojen (Lasten ja nuorten dokumenttielokuva) "Karhu kautta aikojen kertoo karhun ja ihmisen välisestä suhteesta kivikaudelta aina tulevaisuuteen asti." Käsikirjoitustuki 28.2.2013

Ei koskaan yksin (Pitkä näytelmäelokuva) "1942. Suomen valtio on muodostanut liittouman Natsi-Saksan kanssa. Yksi vanha mies yrittää yksin pysäyttää Suomen valtiollisen poliisin salaisen yrityksen luovuttaa juutalaiset pakolaiset suoraan Gestapon käsiin." m.m. Kehittämistuki 29.5.2013

Savupiippu (Lyhyt dokumenttielokuva) "Savupiippu on dokumentaarinen elokuva, jonka lähtökohtana on heinäkuussa 1939 Hotelli Aulangolla Hämeenlinnassa tapahtunut mystinen ja outo onnettomuus. 19-vuotias näyttelijälupaus Sirkka Sari tippui hotellin savupiippuun ja kuoli. Elokuva tarkastelee kuinka ihmiset pyrkivät unohtamaan elämän katoavaisuuden ja estämään sen sattumanvaraisuuden. " Tuotannossa

Näkemiin Neuvostoliitto (Pitkä näytelmäelokuva) "Olemme jonottaneet kommunismia vuodesta 1917." Käsikirjoitustuki 11.4.2013

Sotasankari (Dokumenttielokuva) "Kollektiiviseen muistiin perustuva elokuva jatko-sodan sotilaasta ja pelosta jota silloin koettiin eri puolilla maata." m.m. Kehittämistuki 24.4.2013

Koillisväylä / Northern Sea Route  (Dokumenttielokuva) "Miltä maailma näytti pohjoisimmalta laeltaan katsottuna 134 vuotta sitten kun Koillisväylä purjehdittiin ensimmäisen kerran? Miltä se näyttää nyt? " Käsikirjoistutuki 14.5.2013

Jumalan kivet (Pitkä näytelmäelokuva ) "Tositapahtumiin perustuva tarina Suomen nuorimmasta lapsisaarnaajasta apokalyptisen uskonlahkon vankina 1930-luvulla. " Käsikirjoitustuki 28.2.2013

ja sokerina pohjalla

Hiljainen Tieto (Pitkä näytelmäelokuva) "Tositapahtumiin perustuva intohimodraama vuoden 1666 Ruotsi-Suomessa." m.m. Kehittämistuki 20.3.2013

Olipa ihana viikonloppu!

Perjantai-illaksi minulla oli Espoo Cine -lippu, mutta seuraavien viikkojen täysien aikataulujen takia oli työpäivän jälkeen tultava Espoosta Helsinkiin hakemaan postipakettia. Se piti vain nopeasti pudottaa kotiin, mutta vähemmän yllättävästi jäin sinne koko illaksi. Paketissa kun oli brittiläisen Who do you think you are -sarjan 9-kausi.

Ensimmäisen katselukierroksen perusteella sen helmi on jakso Alex Kingstonista. Naisella piti pokka, kun selvisi, että 1800-luvun alussa elänyt esiäiti oli elättänyt itsensä vuokraamalla huoneita prostituoiduille. En muista, että kukaan Suomessa olisi kertonut yhteyksistä esim. Punavuoren vastaaviin taloihin.

Lauantaiaamu meni hermoillessa Koulu-tunnin pitoa. Päivä oli kaunis ja tuntini aika hassusti keskellä päivää, mutta paikalle tuli juuri sopivasti yleisöä. Kokonaisvahvuus lopussa taisi olla 7. Kaikki kuuntelivat keskittyneen oloisesti eikä puheeni ainakaan loppunut kesken. Yleisössä oli yksi tuttava, jolta olisisin saanut rehellisen arvion suorituksestani, mutta koska aurinko paistoi ja olin iloisella mielellä, en viitsinyt kysyä ja yritin aktiivisesti itse olla asiaa miettimättä. (Esityksen faktapaloja linkkeineen.)

Töölöstä siirryin Seurasaareen, jossa oli mahdollisuus nähdä vielä yksi harrastajien kesäteatteriesitys. Seurasaaressa "suomalaista kansankulttuuria ja historiaa kunnioittaen" kirjoitettuja näytelmiä on esitetty vuodesta 1998, mutta minulle kerta oli ensimmäinen. Paikan päällä teki vaikutuksen se, että jääkäriliikkeestä kertova näytelmä esitettiin talossa, joka oli oikeasti ollut (alkuperäisellä paikallaan) jääkäriliikkeen etappi.

Muuhunkin aitouteen oli pyritty ja käsiohjelmassa selostettiin tarkasti henkilöiden todenperäisyys. Itse näytelmä antoi ymmärtää, että ihmiset vuonna 1916 käyttäytyivät kuin suomalaisesssa harrastajateatterissa. Mahdollisesti käytäytyivätkin?

Sunnuntaina luin aamun ja iltapäivänkin puolelle perjantaisessa postipaketissa ollutta regency-romantiikkaa. Miksiköhän ja mitenköhän on syntynyt kokonainen kirjallisuuden alalaji tiettyyn maahan, historialliseen aikakauteen ja yhteiskuntaluokkaan sijoitetuista tarinoista?

Lukeminen vei niin mukanaan, että lähdin aivan viime tingassa kohti Kino Tapiolaa. Eli olin elokuvateatterilla vain puoli tuntia ennen esityksen alkua. Mikä riitti EC- ja KT- veteraanille siihen, että sain katsoa leffan mielestäni teatterin parhaalta paikalta, ykkösrivin keskeltä.

Elokuva oli Hannah Arendt. Kyse ei ollut elämän kuvauksesta vaan pieniä takaumia lukuunottamatta keskityttiin Arendtin suhteeseen Eichmannin oikeudenkäyntiin Jerusalemissa. Pysyin kevyillä lähtötiedoillani mukana, mutta olisiko perusteellisemmilla lähtötiedoilla elokuva vaikuttanut toisenlaiselta? Todennäköisesti, sillä niinkuin takanani istuneet ennen elokuvan alkua miettivät: katselukokemukseen vaikuttaa silloinen tietous eikä samaa kokemusta (välttämättä) tavoita katsoessaan elokuvan uudelleen. 

Mediakatsauksen henkeä

Kirja. Kirjastosta kantamani Lars Hallbergin Främlingar i förskingringen. Katolska levnadsöden i arkivens spegel painottui 1800-lukuun. Suomen osalta opin (s. 213), että täällä asuneista katolisista on merkkejä Pyhän Eugenian katolisen seurakunnan arkistossa vuosilta 1784-1809. Ruotsista opin, että siellä uskonnonvapaus oli tullut voimaan vasta 1952, mikä sekä hämmästytti että kauhistutti.

Kuva. Australian War Memorial  015549. Flickr

Elokuva. Ensimmäinen Espoo Ciné elokuvani tänä vuonna oli tiistainen Ken Loachin Spirit of '45. Se ei ollut erityisen "elokuvallinen" vaan muistutti arkistofilmeineen ja puhuvine päineen lähinnä tv-ohjelmaa. Kerronnassa oli kuitenkin oma mielenkiintonsa. Kritiikittömänä menestystarinana esitettiin toisen maailmansodan jälkeen Britanniassa rakennettu hyvinvointivaltio. Hienoahan se oli, mutta kun vastapainoksi tuli samojen rakenteiden purku Thatcherin kaudella ja sen jälkeen, oli selvää, että kyse oli poliittispropagandistisesta elokuvasta. Ei yhtä läpinäkyvin keinoin kuin Michael Moorella, joten voiko jäädä katsojalta huomaamatta?

Kirja. Diana Websterin Ikuisesti Suomi osoittautui viehättäväksi muistelmaksi, jonka luin yhdessä illassa yhteen menoon. Turku ennen Turun tautia levisi eteeni ja suomalainen yhteiskunta 50-luvun alussa sai uusia värejä. Muun muassa herra Lintusen oranssinruskeassa puvussa.

Webster muisti yhdeksän kuukauden jaksosta hämmentävän paljon. Mahdollisesti hän oli käyttänyt tukimateriallina kotiinsa lähettämiään kirjeitä, mutta suoraan tätä ei sanota. Sen sijaan hän toteaa

Onhan vain harvoilla pettämätön muisti, ja useimmat omaelämäkerrat ovat ainakin osittain eräänlaista naamioitua fiktiota. Mainitsemani nimet ovat oikeita ja kuvailemani tapahtumat suurin piirtein totuudenmukaisia, mutta ihmisen muisti on menneisyyden suhteen yhtä valikoiva kuin nykyisyydenkin. Omaelämäkerta on täsmälleen yhtä todellinen tai epätodellinen kuin valokuvataiteilijan ottama kuva.  (s. 28)

Radio. BBC:llä alkoi taas Making history, jee. Ekassa jaksossa käsiteltiin ympäristohistoriaa. Ruotsissa aloittaa tänään syyskauden Vetenskapsradion historia. Kesän loppumisessa on puolensa.

Lisäys 8:10. Luento. Eilen oli Kansanomaisen uskonnollisuuden viimeinen luento. Lyhyempi kuin tavallisesti ja oli vähän rääppiäisten makua. Käsiteltiin... ainakin parat ja tyrät. Edelleen kotimaiset "voodoo-nuket" tuntuvat rajulta ajatukselta.

Tuoretta teatteria ja elokuvaa

Masalan nuorisoteatterin esityskausi päättyi jo, mutta silti pitää päästä kehumaan Sointulaa, jonka kävin katsomassa 14.6. Näytelmän kirjoittaja ja ohjaaja olivat onnistuneet luomaan huomattavasti yhtenäisemmän ja mielenkiintoisemman elämänkerta/historianäytelmän kuin Helsingin kaupunginteatterin Metsäperkele.

Ei irtonaisia kohtauksia, vaan soljuva kokonaisuus, jossa oli kivasti hyödynnetty Matti Kurikan omia kirjoituksia. En tiedä oliko esiin nostettu toisen asteen yhteys Aleksis Kiveen totta vai tarinaa, mutta ainakin siitä syntyi lisäulottuvuus, jolla vältyttiin yksiuloitteisuudelta... Kurikan esittäjä loi uskottavan pilvilinnojen rakentajan, jonka motiiveja ei lähdetty kaivelemaan. Ja mukana oli myös lempparini A. B. Mäkelä eli Kaapro Jääkseläinen.

Mäkelän ja Kurikan kuvat olen näyttänyt täällä jo aiemmin. Nuorisoteatterin blogissa Kurikasta kertoo hänen tyttärenpojantyttärensä. Sointulan taustoja olisin voinut opetella jo kertaalleen linkittämästäni Ylen utopiasarjasta. Kuuntelin jakson jälkikäteen ja siinähän esiintyi sitten näytelmän käsikirjoittajakin.

Sunnuntaina 16.6. oli Helsingissä mahdollisuus päästä katsomaan tuoretta dokumenttielokuvaa Mesenaatti, joka kertoo Sara Hildénistä. Minut on todennäköisesti viety Hildénin taidemuseoon melko pian sen valmistumisen jälkeen ja olen siellä ominkin voimin muutaman kerran käynyt. Tietämättä perustajasta mitään.

Elokuvasta opin, että Hildén ei ollut mikään Maire Gullichsen (ja olisikin ollut mielenkiintoista kuulla heidän suhteestaan/suhteettomattomuudestaan) vaan yksinkertaisista oloista ponnistanut suomenkielinen nainen. Dokumentti kertojineen esitti hänet melko armottomana ihmisenä, mutta ei langettanut varsinaista tuomiota.

Keskiviikkona 19.6. läksin taas Kirkkonummelle, jossa Veikkolan kartanoteatteri esitti Särkyneiden siipien korjaamon, jonka luvattiin olevan "paljon musiikkia sisältävä esitys", joka "käsittelee Kirkkonummella sijainneen Veikkolan Parantolan historiaa ja sen merkitystä kyläyhteisölle. Näytelmä pohtii samalla poikkeavuutta ja erilaisuutta."

Ensimmäinen näytös oli jo kaikkea tuota, joten en jäänyt katsomaan toista. Näytelmä alkoi 1920-luvun lopusta, jolloin parantola perustettiin ja sähköshokit olivat uusinta uutta mielisairaiden hoidossa. Sitten mainittiin Marlon Brando ja oltiin ilmeisesti siirrytty 1950-luvulle. (Parantolan potilaat ja henkilökunta pysyivät koko ajan samoina, mikä heikensi aikatasojen ymmärrettävyyttä.) Ensimmäisen näytöksen lopussa pukeutuminen ja aiheet sijoittivat tilanteen 1970-luvun alkuun.

Esityspaikka oli parantolan piha ja kokonaisuus paikallishistorian esityksenä kunnioitettava. Verkkosivujen mukaan "Kirjallisten lähteiden lisäksi työryhmä on haastatellut parantolan entisiä työntekijöitä sekä vanhoja veikkolalaisia, jotka muistavat parantolan alkuajat." Toivottavasti myös tallettivat haastattelut...?

P. S. Viimeistä esitystä sivuten. Pyörälä, Eeva: Houruinhoidosta mielisairaalalaitokseen. Lapinlahden sairaalan synty

Vierailuja lapsuuden vuosikymmeniin

Eilisen 70-luvun mummolan tunnelmasta jatkaen.

1) Kävin viime lauantaina katsomassa Argon, sillä leffaa oli kehuttu ja sarjalippuni olivat vanhentumassa. Tiesin, että elokuva perustui tositapahtumiin vuonna 1980, mutta en arvannut, että ajankuva olisi niin voimallisesti läsnä. Mukana oli paljon autenttista tv-kuvaa, joka palautti mieleen lapsuuteni tv-uutiset.

Joista mielestäni muistan Khomeinin tulon Iraniin, mutta en todellakaan ymmärtänyt asiasta tuolloin yhtään mitään. Vielä aikuisenakin elokuvan alun taustakelaus oli tarpeen. Toi tosin spiikkaajan äänestä ja piirretystä kuvasta mieleen Persepoliksen. Elokuvan, josta olin viimeksi "opiskellut" Iranin historiaa.

Argo ei ollut dokumenttielokuva, mutta lopputekstien yhteydessä näkyvät valokuvat vakuuttivat siitä, että oli ainakin yritetty tehdä näköistä. Erityisesti alun lähetystöhyökkäys oli vaikuttava tunnelmassaan. Lopusta selvisi, että lapsuuden uutisissa kaikki ei ollutkaan täysin totta. Ja kurkistamalla Wikipediaan, että elokuvakin oli osittain kaukana totuudesta.

2) Kaukana totuudesta oli varmasti Remeksen Ylösnousemus, jonka luin yhteen soittoon viime sunnuntaina, heti kirjastosta tultuani. Tarinan tausta oli 80-luvulla ja jäin miettimään oliko siinä totuuden siementä.
 
3) Sunnuntain kirjastokäynnin yhteydessä poikkesin Päivälehden museoon, jossa melko äskettäin aukesi näyttely Oi aikoja, oi tapoja! Maailma Kari Suomalaisen silmin. Karin piirroket kuuluivat lapsuuteen, sekä Hesarissa että koottuiva kirjoina. Aina välillä hän kommentoi politiikkaa yleisempiä ilmiöitä, jotka olivat lapsellekin ymmärrettäviä. Näyttelystä jäi mieleen 1950-luvun piirros, jossa koululainen totesi opettajalle, että kurituksesta seuraisi komplekseja. Ei siis ihan nykyajan ilmiö tämä.

4) Päivälehden museosta olisin voinut ostaa Hesarin uusimman teemanumeron 80-luvusta. Oli jo kädessä, mutta jäi hyllyyn. Timo Harakka oli julkaisuun tutustunut ja kirjoitti blogissaan vuoden 1979 sukupolvesta.

5) Niin, 70-luku ja 80-luku ovat jo vahvasti nostalgian kohteita. Seuraan Facebookissa ryhmää Silloin lapsuudessa 70-luvulla ja sivua 80-luku. Hyvää materiaalia omien muistojen palauttamiseksi. Jos niitä joku päivä vaikka kirjoittaisi muistiin.

Kaksi elokuvaa sodasta

Perjantaina alkoi Rakkautta ja anarkiaa elokuvafestari ja sunnuntai-iltaan mennessä olin käyttänyt 2/3 ostamistani lipuista.

Perjantai-illan Cooking history oli päätynyt ostoslistalleni, sillä sen kuvattiin kertovan ruuasta sotien historiassa. Elokuva koostui useamman ihmisen muistelmista 1900-luvun sodista. Kaikki ne olivat mielenkiintoisia ja innovatiivisesti kuvattuja, mutta vaikeasti yhteen tiivistettäviä. (Elokuvan trailerin voi katsoa verkossa.) Päällimmäiseksi muistikuvaksi jäivät kuvatut teurastukset ja lihan käsittely. Piti tappaa, jotta saataisiin ruokittua tappajia?

Ruoka oli ollut sotilaille selvästi merkittävää ja siitä he pystyivät puhumaan silloinkin, kun välttelivät sodan kauheuksiin liittyviä kysymyksiä. Tässä(kin) on varmaan joku ajatus, josta en saa kunnolla kiinni.

Sunnuntaina ohjelmassa oli Taistelu Näsilinnasta. Se minun piti, piti ja piti mennä katsomaan keväällä, mutta joku harasi vastaan. En halunnut nähdä surullista elokuvaa, pelkäsin väkivaltaa tai epäilyttävää esitystapaa. Tai jotain.

Onneksi nyt vihdoin näin, sillä minusta elokuva oli pääosin vaikuttava. Ei suomalaisille elokuville valitettavan tavallista melodraamaa vaan asiallista realismia. Väkivalta oli sitä mitä oli, ainakaan sitä ei glorifioitu. Kokemus tuntui tulevan läpi. Kameralle puhuvat näyttelijät autenttisin muistoin hyvä ratkaisu.

Koska olen muutama vuosi sitten selvitellyt mummoni isän vaiheita Tampereen taistelussa, peruslinjat olivat tuttuja. Ehkä siksi minusta alkuperäiset valokuvat ja faktaspiikkaukset olisi voinut jättää pois. Antaa poikien tulla melko taustattomina taisteluun ja kadota hämärään tms. Haastetteluista lainatut pätkät toivat mukaan tarpeeksi "totuutta" ja muu olisi voinut jäädä geneerisemmäksikin.

T3: Ilta elokuvateatterissa

Birkasta palattuani ei ollut lauantai-iltana Tukholmassa tarjolla elokuvaa kummempaa viihdykettä. Mutta uteliaalla asenteella saa jotain irti mainoksistakin. Ensimmäinen alkoi vesipisaran kuvalla ja spiikillä "vesi on elämän alku". Lannoitefirma? Ehei. Svenska kyrkan mainosti lapsikastetta. Parempi kai tämä kuin vanhanaikainen paholaisella peloittelu.

Varsinaista elokuvaa myytiin nimellä A royal affair, joten oli yllätys, että siinä puhuttiin pelkkää tanskaa. Onneksi oli tekstitys ruotsiksi.

Elokuvan tapahtumat sijoittuivat Tanskan kuningashuoneeseen 1700-luvun jälkipuoliskolla, kun valistus oli radikaalia ja muodikasta. Ennen leffan näkemistä en olisi osannut sanoa aiheesta mitään ja teatterista uloskävellessäni olin aiheesta aidosti kiinnostunut. Onnistunutta historiankirjoitusta?

Fiilistä saa kiinni trailerista:



Mutta koristeelliset puvut ja koskettava tarina eivät saaneet minua unohtamaan, että historiallisissa leffoissa yleensä oiotaan muutama mutka suoraksi. Joten hotellille päästyäni suuntasin oitis tietokoneelle lukemaan ruotsinkielistä Wikipediaa. Kaikilla elokuvan henkiilöillä oli oma artikkelinsa, joissa jokaisessa asiat oli esitetty lähestulkoon päinvaistoin kuin elokuvassa! Hetken olin todella hämääntynyt, mutta sitten huomasin, että Wikipedian tekstien ainoana lähteenä oli 1900-luvun alun tietosanakirja. Olisikohan historiaa sadassa vuodessa kirjoitettu uusiksi? Demokraattisemmasta näkökulmasta?

Alla olevasta rinnastuksesta voi arvioida miten hyvin naispäähenkilön esittäjä (kuva elokuvajulisteesta) vastaa esikuvaansa (kuva Wikimediasta).

Tulevia elokuvia

Twitter-linkitys vei minut silmäilemään Suomen elokuvasäätiön tukipäätöksiä tämän vuoden puolelta. Historialliset elokuvat eivät liene muotia - tai sitten liian kalliita - sillä niitä löytyi suhteellisen vähän.

Helmikuussa oli annettu käsikirjoitustukea elokuvalle nimeltä Mies joka särki Stalinin piipun, jonka kuvaus kuuluu "Kahden nuoren matka menneisyyteen Helsingistä Ulan Batoriin tämän päivän pankkikriisin aikakaudelta etsimään historiallisen perhesalaisuuden jäännöksiä Mongoliassa".

Kehittämistukea annettiin maaliskuussa Mika Kaurismäelle, joka työstää elokuvaa Kuningatar Kristiinasta! Kaurismäki aikoo tehdä kuvauksen "nuoresta ja poikkeuksellisesta Kristiinasta, josta tuli Ruotsin hallitsija seitsemänvuotiaana ja joka luopui kruunustaan vapaaehtoisesti 28-vuotiaana."

Toukokuun käsikirjoitustukipäätösten listasta löytyi kaksi historiallista elokuvaa. Elokuvaa Jurmo kuvataan lupaavasti:

Eletään 1500-lukua. Jurmon kaukaista saarta asuu yhteisö, joka elää kalastuksesta, hylkeistä ja rantarosvouksesta. Nuori neito nousee väkivaltaista perinnettä vastaan.

Kaikki yllä olevat ovat "pitkiä näytelmäelokuvia" ja sellainen aikoo olla myös Haava, joka on "Eugen Schaumanin tarina: Isäviha synnyttää terroristin, äidin kaipuu valtion." Alla olevien SLS:n digitoimien kuvien perusteella Eugen Schaumanin hautajaisisten kuvaus tulee vaatimaan merkittävän määrän kuvausavustajia.

Selvisin Härmästä hengissä

En ole lähtökohtaisesti kotimaisten elokuvien ystävä. Nähtyäni Härmän trailerit teatterissa ja YouTubessa (tässä ja tässä) olen psyykannut itseäni viikkotolkulla astumaan elokuvateatteriin. Sillä pitäähän minun pysyä kärryillä siitä minkälaista historiakuvaa kansalle tyrkytetään.

Minut olisi saanut helpommin Tennispalatsiin, jos joku olisi kertonut, että Härmään liittyy mininäyttely.


Toisaalta oli ihan hyvä, että näin sen vasta lipun ostettuani.

Selviytymisstrategiaksi olin jossain vaiheessa ajatellut alkoholia. Mutta vanhassa vara parempi. Muistiinpanoja kirjoittaen olen selvinnyt monesta paikasta hermoja menettämättä. Leffan tunnelmasta meni tällä tekniikalla ehkä jotain ohi, mutta päätellen vieressä istuneen teinin kikatuksesta yhden kuolinkohtauksen kohdalla, olisi oikea vire ollut hukassa popcornienkin kanssa.

Alun taustoitustekstien avulla tiesimme leffan sijoittuvan lavealle Pohjanmaan 1800-luvulle "puukkovallan aikaan". Sen loppuna voitaneen pitää Kauhavan vallesmannia, joka Sutki-kirjastani luntaten oli virassa 1870-luvun alkaessa. Samaisesta kirjasta palautui mieleen Sutkista otetttu epäonnistunut valokuva eli elokuvassa esiintyvä kuvan otto sopii nipin napin mukaan. Kun tapahtumat mahtuvat yhteen kesään, miksei voitu tarkentaa aikaa vuosikymmeneen vuosisadan sijaan? (Pressihaastattelussa JP Siili hahmottaa ajankohdan 1800-luvun puoleenväliin.)

Oli vuosikymmen mikä tahansa 1800-luvun puolella, oli naisilla aivan liian vähän huiveja. Naispäähenkilön kampaus... Mutta perhe oli varhaisesti ja vahvasti kansallismielinen kun jo 20 vuotta ennen tapahtuma-aikaa oli tyttärelle annettu nimeksi Aino.

Juonelle oli olennaista perinnönjako. Käsikirjoittaja oli käsiään säästääkseen unohtanut, että testamentti tarvitsi enemmän kuin yhden todistajan. Käsittääkseni. Ainakin kaikissa näkemissäni kauppakirjoissa 1800-luvulla on kaksi todistajaa. Ympäristön laittomuus ilmeisesti selittää sen, ettei perunkirjoitusta edes yritetty. Kuten myös neitsyytensä menettäneelle järjestetyt kruunuhäät.

Tervahaudan teosta en tiedä mitään, toivottavasti oli oikeaoppista ahertamista. Näyttävää halon heitäntää ainakin. Tiedoissani on myös aukko Pohjanmaan hautauskulttuurin kohdalla. Isoäitini isovanhemmat löysin tavanomaiselta Vetelin kirkkomaalta, joten hieman ihmettelin elokuvan kotihautausmaata, jossa haudat oli peitetty mukulakivin.

Jälkeenpäin ajateltuna leffa vaikutti lupaavalta niin kauan kuin Esko Salminen oli mukana ja sitten mentiin pellolle. Leffan daideellisuutta oli kai miespäähenkilön saamattomuus (paitsi sillä yhdellä tavalla). Tehokkuuden ystävälle tarinan kerronta oli kovin hidasta ja suurelta osin ennalta arvattavaa. Kuorrutettuna ylenmääräisellä melodraamalla.

Huvimajassa toisen bloginkirjoittajan näkemys elokuvasta.

Lauri Tähkän Poltetta ei leffassa muuten kuultu.