Näytetään tekstit, joissa on tunniste Juhana Kokko. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Juhana Kokko. Näytä kaikki tekstit

torstai 25. heinäkuuta 2024

Liminkalaisella niityllä

Alex Federley
Kansallisgalleria
Kirjassa Kuinka meistä tuli kirjailijoita Juhana Kokko (s, 1856) toteaa, että esikoisteoksensa Kölliskön ensimmäinen luku "on tosi kuvaus kotitaloni niityltä minun poikavuosinani. Siinä kuvattu ukkosenilmakin on tapahtunut tosiasia, totuudenmukainen on luonnonkuvauskin Ulkopuolen rannalta. Mikko ja hänen tapaturmainen kuolemansa on vain mielikuvituksen luoma."

Realistiseksi siis lienee tarkoitettu tämä kuvaus työnjohtajasta
Aikomatta sitä lähdettiinki heinäaikana aina kello neljä. Niin, heinäaika, se se oli kovin, mutta se oli iloisinkin aika. 
Silloinhan oli meillä aina Kaurismaan Aappo jätkänä. Hän se kyllä sai sekä työn että pilkan sujumaan. 
"Soo, nuori isäntä! Pois edestä eli kintut poikki!" huusi hän Kölliskölle, joka aina edellä niitti ja jota hän oli saanut kunnian seurata. 
"Soo rengit! soo jätkät! soo talon miehet! Heilukaapa pois, tahi taidatte jäädä kovin pitkän pöydän päähän", huusi hän perästä tulijoille. 
"Noo, antakaapa raudan käydä!" huusivat rengit. 
"Painakaapa kapulan päälle, niinhän se näyttää kun tästä olisi pahahampainen lehmä jyrsinyt," muistuttivat jätkät. 
"Ja Mikko riepuki siellä hanskaa. Katsokaahan! Hän lyö kuin poika ja heinät ne 'pokkaavat', nousevat katsomaan ja kyselevät: kuka tästä on kulkenut". 
"Voi kun te olette viisaita", kuului vastaus. 
"No Aappo!" huusi Kölliskö, "johan se rauta takaltaa. Eiköhän sitä pitäisi terottaa". 
Näin sanoen asetti hän kunnian sakaran maahan, tarttui toisella kädellä vikatteen terään ja toisella kivitikkuun. Muut tekivät samoin ja tik tik tik tik panivat terät. 
"Sujuttakaapa selkää pojat", huusi Kölliskö, "kun päästään päähän, niin syödään". 
"Soo nuori isäntä! Antakaahan suuta saappahalle; koetetaan seurata", vastasi Kaurismaan Aappo, ja niin sitä taasen niitettiin. 
"Haravamiehet hoi!" karjasi taasen Aappo, jonka suu tuskin hetkeäkään pysyi ummessa, "eikö mielenne ruokaa teekään". 
"Kyllä pian saavutetaan", vastasivat piiat ja vetivät entistään vinhemmin. 
Pian oli kierros loppuun niitetty, pianpa heinätki luo'oksi singotettu ja niin lähtivät miehet vikate ja vaimot harava olalla maja-aitalle kymmenen aikuista syömään. 
Kölliskö avasi kontin, lappoi leivät, lappoi kalarasiat aitan permannolle sillä aikaa kuin piiat laskivat piimää leileistä kaksikorvaisiin puutuoppeihin. 
"Miten siellä niityllä syödään, kun ei ole pöytää eikä tuolia?" kyseli Aappo. 
"Kas näin", vastasi Aaro, heittäytyi permannolle istumaan, otti hienoksi leivotun reikäleivän, alkoi sitä ympäriinsä jyrsiä ja muut tekivät samoin. 
Aappo avasi kalarasian, tarjosi sitä jokaiselle kenellekään antamatta ja kyseli: "Syöpikö kukaan kalaa? — Ei kukaan syö kalaa, pannaan kalarasia kiinni". 
"Elä sule sitä kalarasiaa", muistutti Mikko, "anna tänne se". 
"Siinä on", sanoi Aappo ja antoi rasian Mikolle, joka alkoi veitsellä kaloja käännellä ja koetti valita parasta. 
"Eläpä ota sitä isoo kalaa, huonopa olit niittomies", sanoi Aappo tavallisella pilkallisuudellaan. 
"Voi kun te olette viisaita!" kuului vastaus. 
Kun kaikki olivat saaneet leipänsä, kalansa ja asettuneet piimätuopin suhteen niin mukavaan asentoon, että voivat sitä suuretta vaivatta hyväkseen käyttää, syntyi hetkeksi semmoinen hiljaisuus, jota itse Aappokaan ei joutanut häiritsemään. 
"Elä reikää syö, nuori isäntä", sanoi vihdoin Aappo Kölliskölle, joka jo oli ehtinyt leipänsä kanssa siihen määrään, ettei ollut kuin pikkunen kehä jälellä reiän ympärillä; samalla otti hän piimätuopin ja kuilasi sen tyhjäksi. 
"Elä kaikkia ryyppää," muistutti hän Mikkoa, joka sen perästä kohta tarttui tuopin korvaan ryypätäkseen. 
"Voi kun te olette viisaita", jupisi Mikko itsekseen ja tarjosi tuopin Leenalle, joka tarttui leiliin ja kaasi siitä piimää tuoppiin. 
"Jo näkyy!" huudahti Aappo Leenalle kun tuoppi oli täyttymäisillään ja Leena heitti kohta kaatamisen. 
"Parempi ruoka syömättä kuin painamatta", arveli Simo syömästä päästyään ja heittäysi vatsalleen permannolle, johon oli vuoteeksi heiniä levitetty. Muut tekivät samoin sitä myöten, kun olivat saaneet itsensä ravituiksi. Sitte seurasi ainoastaan erilaisia hengähdyksiä, vieläpä kuorsauksiaki.
P. S. Juhana Kokosta aiemmin blogitekstissä "Luultavasti samaa pohjaa"

lauantai 7. huhtikuuta 2018

"Luultavasti samaa pohjaa"

V. Tarkiaisen Juhana Kokosta Kyläkirjaston kuvalehteen 9/1904 kirjoittamassa henkilökuvassa Kokon omin sanoin kerrotaan, että
Äitini Maria oli sukujaan Kramsu, luultavasti samaa liminkalaista pohjaa runoilija Kaarle Kramsun kanssa. Äitini äiti taas oli Schulineja, ja sieltä kautta oli hänessä Franzenien sekä Wacklinien verta ja ihastusta kirjailijoihin.
Schulineja Kokko oli selvitellyt asiakirjoistakin ja nimimerkillä Kyösti kirjoittamansa artikkeli Muistoja piispa Franzénista syvissä riveissä julkaistiin Suomen kaunokirjailijaliiton joulualbumissa Liitto III (1904).

Mutta kuinka läheinen tai olematon serkkusuhde oli Kramsuun? Kaarle Kramsun isä Anders "oli liminkalaisen torpparin poika, joka oli muuttanut kaupunkiin rengiksi." Kiitos FamilySearchin tarjoaman rippikirjaindeksoinnin, hänet löytää vaivattomasti Oulun rippikirjasta, johon syntymäpäiväkseen on merkitty 1.10.1807. Limingan kastettujen listan mukaan vanhempansa ovat talollisen poika Elias Pakonen ja talollisen tytär Susanna Andersdotter Ojala.

Takaisin FS:n indeksointiin ja pariskunta löytyy Limingan rippikirjasta. Syntymäpäivän ja Veikko Perttusen puhtaaksikirjoituksen perusteella Elias on kotoisin Tyrnävältä. Susanna on syntynyt Limingassa, mutta ei Kramsun talossa, joten serkkusuhde ei synny sen kautta niin kuin ilmeisesti on pelkän nimen varassa oletettu. (Juhanan äiti on kirkonkirjojen mukaan Kramsun talosta.)  Miksi ja milloin Anders otti nimen Kramsu jääköön seuraavalle selvittäjälle.

Juhana Kokon omakohtainen muisto nälkävuosien ajoilta lienee luotettavampi.
Kotini oli siihen aikaan niin köyhä, ettei minulla ollut kerran muuta kuin kaksi paidan siekaletta. Muistan miten kipeästi minuun koski pieni tapaus koulussa. Istuin kahden pienen tytön keskellä. Tietämättäni oli takin hihasta pistänyt pieni paidan siekale esiin. Toinen tytöistä viittasi ivallisesti sitä, mutta toinen heilautti hänelle loukkaantuneena päätään ja ystävällisesti siirrähti lähemmä minua. Olen aina kiitollisesti muistanut sitä tyttöä.