Paltamolaisen räätälin maine

 "Itikka," vanha juoppo räätäli, joka joi ja tappeli ja pieksettiin puolikuoliaaksi jokaisilla Kajaanin markkinoilla, oli myöskin kotiseutuni mainehikkaita henkilöitä. Vanhoilla päivillään, kun ei voinut enää ommella, ei juoda eikä tapella, hän asettui Hevossaareen mökkiläiseksi, aivan yksinänsä. Mutta vielä tapasi nytkin vanha konnuus: alkoi varastaa lähimmän talon kuopasta pottuja, neljänneksen päässä manterella. 

Talon isäntä arvasi kuka varas oli ja asetti kuoppaan heinähangon juuri semmoiseen asemaan, että sen pitäisi sattua varkaan peräpuoliin, jos hän laskeutuu takaperin kuoppaan. Ja kun isäntä meni seuraavana päivänä katsomaan pottukuoppaansa, niin verta oli ollut runsaasti lumella. Ja "Itikka" makasi sen talven Hevossaaressa pöksässään sairaana, ilmaisematta kenellenkään mikä häntä vaivasi. 

Minä sille "Itikalle" jäin ainakin suureen kiitollisuuden velkaan. Kun viime kerran Paltamon kirkolta olin matkalla kotikylääni, kesäkuulla 1867, niin rannat olivat jo laajalta sulat ja jää Oulujärven poikki melkein mahdoton kulkea, kun kaikki karipaikat selälläkin olivat jo sulana. Silloin sattui "Itikka" olemaan kulussa samalle suunnalle kuin minäkin — Oulujärven pohjoispuolelle. Minä otin hänen ilolla matkatoverikseni, ja annoin hänen kulkea heikolla jäällä melkoisen matkan päässä edelläni, arvellen, että jospa tuo hukkuukin, niin ei tuosta tule suurta vahinkoa. Ja niin me menimme onnellisesti järven yli, saapuen iltasella veljeni taloon, jossa heti nukuin tuolille istualleni. Enkä tainnut muistaa "Itikkaa" kiittääkkään semmoisesta avusta. Seuraavana päivänä aaltoeli jo iso järvi sulana, josta yksi yö oli jäät murtanut. Silloin oli niin myöhäinen kesän tulo, ett'ei tiedetty moista olleen sitten vuoden 1777. (Kajaanin Lehti 23.9.1899)

Pätkä on lapsuusmuistelmasta, jonka kirjoittaja asui vuonna 1899 "läntisellä pallonpuoliskolla". Melalahdesta lähti varmaan useampia siirtolaisia, mutta yksityiskohtiin ja ajoitukseen sopisi erinomaisesti kirjoittajaksi Aleksanteri Leinonen.  

Tragedia vai skandaali Paltamossa?

Viidettä kymmentä vuotta sitten tapahtui kotikylässäni suuri "skandaali", jonka vanhemmat ihmiset vielä muistanevat. 

Naapurikylässä Kuluntalahdessa oli erään varakkaan talon poika ja tytär päättäneet mennä naimisiin ja asia oli jo niin pitkällä, että morsian oli "keruulla". Eräänä talvi-iltana se morsian tuli minun kotiini. Minun vanhimman veljeni vaimo, joka oli meillä emäntänä, oli samasta kylästä kuin morsiankin ja lapsuuden tuttava. Hän kestitti morsianta, antoi hänelle tavalliset morsiuslahjat ja pyysi jäämään meille yöksi. 

Mutta morsian ei jäänyt meille yöksi, vaan meni ja yöpyi lähimpään naapuriin, Pietolaan. Siellä hän oli seuraavana päivänä kipeänä ja emännän tarkka silmä huomasi, että morsian ei ollut oikeallaan. Emäntä kuiskasi epäluulonsa miehellensä ja isäntä alkoi tarkastella taloansa. Hän löysi heinäladon sillan alta äsken syntyneen lapsen ruumiin, joka oli kuristettu sukkanauhalla kuoliaaksi. Isäntä kantoi ruumiin pirttiin, jossa morsian makasi penkillä pahoin voipana. Kun isäntä kysyi tunsiko hän tämän ruumiin, niin morsian ei kieltänytkään ettei se ollut hänen, ja nyt hän tuli todella sairaaksi. 

Lähdettiin hakemaan kirkonkylästä nimismiestä, joka tuli ja vangitsi murhaajan. Sille hän oli tunnustanut, että kun hänelle, maatessansa talon maitokamarissa, synnytyksen aika tuli, niin hänen ensimmäinen aikeensa oli, kuristettuansa sikiönsä, että paiskata se suureen piimä-ammeeseen, mutta hän muutti mielensä ja kätki sen ladon sillan alle. 

Oikeuden tutkinnossa hän sitten tunnusti, että hänen oma isäpuolensa oli tehnyt hänen raskaaksi. Hän tuomittiin kymmeneksi vuodeksi Lappeenrantaan. Mutta vielä kuului sieltäkin jotakin kauheata siitä naisesta. Kerrottiin, että kuritushuoneen vahtimiehen tytär oli mennyt kurkistelemaan hänen koppinsa akkunaan, jolta vanki oli tikulla toisen silmän puhkaissut, ja siitä sanottiin jatketun vangille viisi vuotta kuritus-aikaa. 

— Usein olen ajatellut, että vieläköhän nytkin kotikylässäni morsiamet "keräävät", joka oli jokseenkin omituista talouden alkamista, varsinkin varakkaille talollisille. — Tässä kerrotusta lapsen murhasta sepitettiin laulukin, jota kuulin laulettavan Kuhmossakin saakka.(Kajaanin lehti 23.9.1899)

Pätkä on lapsuusmuistelmasta, jonka kirjoittaja asui vuonna 1899 "läntisellä pallonpuoliskolla". Melalahdesta lähti varmaan useampia siirtolaisia, mutta yksityiskohtiin ja ajoitukseen sopisi erinomaisesti kirjoittajaksi Aleksanteri Leinonen.  

Aleksin noitapussi

Kerrottuaan eilen lainatussa pätkässä paikallisesta tietäjästä Aleksanteri Leinonen selosti mihin saamansa innoitus riitti vuoden 1853 paikkeilla Paltamon Melalahdella.

Olin kuullut, että velhoilla olivat "taikapussissaan" kaikenkaltaiset "välikappaleet," joilla he voivat tehdä joto hyvää taikka pahaa. Semmoinen piti minullakin olla. Minä ompelin nyrkin kokoisen pussin hienosta nahkasta, johon aloin kerätä kaikkea mitä mielestäni merkillisintä käsiini sain. Minä keräsin siihen ensiksi kaiken värisiä vaatteentilkkuja ja kaiken väristä lankaa. Mielestäni kaikkian merkillisimmät esineet olivat siinä karhun kynsi ja myllynkiven välissä sileäksi litistynyt rautanaula. Tämän aarteeni minä säilytin aitan sillan alla. Joka päivä kävin sitä salaisesti katselemassa, käärin sen aina punaisella langalla ja panin sen taas salaiseen piilopaikkaansa. Ei kenelläkään kotiväestä, eikä parhaimmalla leikkitoverillakaan ollut pienintäkään vihjaa aarteestani. Samalla kun se oli olevinansa taikapussi, se oli myöskin leikkikalu ja sen vuoksi minä kävin sitä joka päivä salaisesti katselemassa.

Minulla oli ollut se noitapussi jo parisen vuotta, kun eräänä syksynä toin sen salaisesti pirttiin ja kätkin sen uunilla muutamaan komeroon. Siten voin sitä talvellakin joka päivä katsella.

Oli eräs talvipäivä, jolloin miehet olivat ulkotöissä ja naisia vaan oli kotoisalla. Minä nikartelin pirtin laattialla. Piika Miina meni uunille jotakin etsimään ja sattuu saamaan kouraansa minun noitapussini. Hän siunaa ja sylkäsee, lennättää sen laattialle ja parkasee: "Mikä tuo on!?"

Naiset kerääntyivät sen ympärille; heillä alkoivat nousta hiukset kauhusta pystyyn. Minä en kääntänyt päätänikään sinne päin ja nikartelin vaan, ikään kuin mytty ei olisi ollenkaan minua liikuttanut. Siinä tehtiin arveluita, mahtoiko tuossa olla kirkonväki vai pajanväki, ja kuka vihollinen oli tuommoisen taloon kuljettanut. Piika Miinassa heräsi uteliaisuus ja hän esitti että käärö avattaisiin.

"Älkää menkö aukomaan tuommoista, sillä siitä voipi paha seurata. Ei sitä ole pahansuopa hyvässä tarkoituksessa taloon kuljettanut," virkkoi ruotiukko Honkanen pirtin loukosta.

Taas arveltiin ja aprikoitiin, että ketä tuolla oli aivottu vahingoittaa, ihmisiäkö vai eläimiä. Yksi päätti niin ja toinen näin.

Kurki-Anna sattui juuri silloin tulemaan meille. Kuultuansa mikä kumma löytö tässä talossa oli tehty, hän ei meillä kauan viipynyt — sana oli saatava joka taloon siitä kummasta. Kun kylä oli tiheä, niin heti olivat naapuritalojen vaimot meillä. Mitä useampia arvelioita kokoontui, sitä suuremmaksi kasvoi kauhu kaikissa.

"Voi, mikä tässä tehdään!" vaikeroi emäntä. "Eikä sattunut muuta miestäkään kotoisalle, kun tuo vapiseva ruoti-ukko!"

Vaikka ukko olikin vanha ja vapiseva, niin hänkin oli aikanansa ollut "myrrysmiehiä" ja hän tahtoi vielä vanhanakin näyttää ei olevansa arkalainen. Hän haki pajasta pihdit ja kantoi niillä peljätyn esineen "kalamalaudalle," jota säilytettiin aitan alla. Sieltä tultuansa hän selitti, että kuuluupa Erkki T—n menevän ensi pyhänä kirkolle ja kyllä se on semmoinen raakalainen, joka tohtii viedä kirkonväen takaisin kirkkomaalle, josta se on otettukin.

Tämä rauhoitti melkoisesti naisväkeä, mutta paljon pelättiin vieläkin koko se viikko, jonka se minun noitapussini oli siellä kalmalaudalla, kunnes Erkki T—n todellakin vei sen kirkolle mennessänsä hautausmaalle. Silloin loppui pelko, mutta pitkiä aikoja vielä senkin jälkeen puhuttiin ja aprikoitiin, että mikä vihollinen se koetti semmoisella keinolla taloa vahingoittaa.

Minä olin koko sen jupakan ajan hiljaa kuin kala, aivan niin kuin en olisi koko pussista mitään tietänyt. vasta nyt, viidettäkymmentä vuotta tapauksen jälkeen, tunnustan julkisesti, että minä siihen kauhistukseen olin oikeastaan syyllinen.(Kajaanin lehti 23.2.1901)

Tietäjä Toivas-Erkki Paltamosta

Aleksanteri Leinonen ja hieman nuorempi seuraajansa (*) Paltamon Melalahden muistelijana tunsivat Toivas-Erkin. Matkailia-nimimerkkiä käyttänyt Leinonen ei tosin maininnut häntä ensimmäisessä tekstissään, joten innoituksen saanut täydensi.

"Matkailian" kertomukseen velhoista eli "tietäjistä", kuten niitä kutsuttiin, tekee mieleni lisätä, että jos "Mattilan Penna", sittemmin "Ojaniemen Penna" oli luotettu velho koko pitäjässä, niin eiköhän sitä Toivas-Erkkiä, joka ikänsä asui siellä Pentinlammin rannalla, pyöreistä koivuista tehdyssä saunassa äitinsä "Toivas-muorin" kanssa, pidetty luotettavimpana sillä alalla, sillä olihan se sananpartena, että "Toivas-Erkin luona käynti ja muualla kuletus ei mene koskaan hukkaan", ja että sillä ei jää mikään "korjaamatta". Hän elikin sillä töin ikänsä ja häntä kuletettiin koko pohjois- ja itä-Suomessa. Joutoaikoinaan hän kulki ongella kaikista sydänmaan lammeista ja jokiloista ja sai kaloja, satoi tahi paistoi. Hän oli muutoin siivo ja hiljainen mies ryypyssäänkin, eikä sanonut korjaavansa vikapaikkoja loitsimalla vaan "välikappalten" kautta. Hevosenkin hän voi "pidättää" niinkin lujaan ettei se liikkunut ollenkaan kotoa, mutta saattoi sen käydä löysäämässäkin. (Kajaanin lehti 4.10.1899)

Hän myös selosti Toivas-Erkin tarkemman asuinpaikan suhteessa kotiinsa.

Naapureina oli ainoastaan, paitsi edellämainittu "toinen talo" [Melasenharju], mäkemme länsi-liepeellä "Keränen", ja itäisellä rinteellä "Hepoharju" sekä "Pentinmäki" saman nimisen lammin etelärannalla ja vastapäätä pohjoisrannalla "Toivas-muorin" ja "Toivas-Erkin" koivunen sauna; kaikki nämä noin puolen neljänneksen päässä. Näihin sitä pienempänä, vanhusten luvan saatua, mentiin aina "kylässä käymään". (Kajaanin lehti 18.10.1899) 

Ehkä näistä innoittuneena Aleksanteri Leinonen kuvasi myöhemmässä muistelmapätkässään samaa miestä.

Minä kasvoin taika-uskon ja velhouden keskellä, josta kerron tässä erään pienen tositapauksen, joka samalla kuvaa ympäristöänikin. Taisin olla silloin noin seitsenvuotias. Kylämme suurin velho oli eräs sydänmaalla mökissä asuva Erkki T—n, joka usein kävi kotonani. Hän oli oikea vanhan suomalaisen perikuva, lyheläntä ja tanakka, mustapartainen, käveli kumarassa ja patalakki hänellä oli aina päässä. Hänen luultiin "tietävän" kaikki, hän tunsi kaikki velhojen taikatemput ja vielä kehui saaneensa mahtia "Leniruutin loihtukirjastakin." Kun vanhemmat pitivät häntä mahtimiehenä, niin luonnollisesti minäkin pidin häntä semmoisena ja aloin häntä jälitellä. Minäkin tein itselleni patalakin ja kävelin kyhärähartiaisena, mutta parta minulta tietenkin puuttui, paitsi milloin laitoin naavoista taikka tappuroista semmoisen. (Kajaanin lehti 23.2.1901)

(*) Kajaanin lehdessä 4.10. 18.10., 21.10., 28.10., 1.11 ja 4.11.1899 

Melalahden kylän Kurki-Anni

Minun lapsuuteni aikoina eli kotikylässäni monta harvinaista henkilöä, jotka varmaankin ovat kaikki jo kauan levänneet turpeen alla. Minulle kaikkian unhottumattomin niistä on Kurki-Anni, joka asui miehensä, sen Kyrö-Tuomaan kanssa pikku mökissä, siellä kylän myllyjen vierellä, tulvan aikana kohisevan Myllypuron äyräällä. Niihin aikoihin — esim. Krimin sodan aikoihin — ei tullut suomalaista lehteä koko meidän pitäjässä muille kun lukkarille "Oulun viikko-Sanomat." Kirkolla käydessä urkittiin lukkarilta tärkeimmät tiedot suuren maailman tapahtumista ja kun ne sitten viikon kiertelivät suusta suuhun pitkin pitäjätä, niin kyllä ne muuttuivat vaikka minkälaisiksi. Syrjäkylissä ei koskaan nähty mitään sanomalehteä, mutta semmoinen ämmä kun Kurki-Anni meidän kylässä korvasi sen puutteen aivan yhtä hyvin kuin tavalliset nykyajan sanomalehdet, joihin ei ole paljon enemmän luottamista. 

Anni se urkki asiat kylältä ja levitti ne talosta taloon, kertoen ne miten milloinkin edullisimmaksi näkyi hänen ammatillensa. Hyviä uutisia saanut emäntä pisti aina joko leipää, lihaa taikka kalaa Annin pussiin. Toinen emäntä, joka tunsi itsensä juoruista loukatuksi, torui ja uhkaeli, mutta minkä sille hyvälle teki — voihan se levittää vielä paljon pahemman juorun kostaaksensa, aivan niin kuin sanomalehtikin, jos joku uskaltaa sitä vastustella. Ja sillä keinolla se Anni eli ja elätti Tuomaansakkin, ollen ylipäänsä hyvässä ystävyydessä kaikkien kanssa. Se Kurkela oli minun mieleisin käymäpaikkani, sillä Anni kohteli minua jo pienestä pitäen aivan kuin oma äiti. Kun kävin viime kerran heidän luonansa keväällä 1867, niin Tuomas makasi kuolinvuoteellaan ja Anni oli jo melkein sokeana. Itkusilmin hän sanoi minulle viimeiset hyvästit.

Kurki-Pekka oli Annin velimies ja tavallansa myöskin huomattu henkilö. Hänen oikean jalkansa polvi oli jo nuorena kuivanut koukkuun, jonka tähden hänen kävelynsä oli surkean vaivaloista. Mutta hän repi puiden juuria maasta ja teki niistä erinomaisen hyviä köysiä, jonka tähden hänen arvonimensä oli "Köysi-Pekka." (Kajaanin Lehti 23.9.1899)

Pätkä on lapsuusmuistelmasta, jonka kirjoittajanimimerkki Matkailia asui vuonna 1899 "läntisellä pallonpuoliskolla" ja kertoi myöhemmin Chicagon maailmannäyttelystä 1892 (Kajaanin lehti 9.5.1900). Melalahdesta lähti varmaan useampia siirtolaisia, mutta yksityiskohtiin ja ajoitukseen sopisi erinomaisesti kirjoittajaksi Aleksanteri Leinonen. Tämän johtopäätöksen teki myös Leinosta jonkin verran nuorempi kirjoittaja, joka kertoi omia muistokaan Melalahdelta Kajaanin lehdessä 4.10. 18.10., 21.10., 28.10., 1.11 ja 4.11.1899. Hänelle Leinonen oli "Seppälän Aleksi": Tunsimme ja tiesimme tarkain ken useinkin oli Seppälän lehmäin paimenena, sillä sen hienosta, hiukan nais-ääntä muistuttavasta, kutsunta- huiskinta-äänestä, jota vielä sen talon kirkas ja heläkkä-ääninen vaskikello säesti, niin, tiesimme, että paimen oli "Seppälän Aleksi", (—der —nen) kenties noin loppupuolella lapsuus-ikäkauttansa niihin aikoihin. 

Paltamon vanhat miehet

Julkaistuani viime viikolla tekstin Kuoliko Magdalena Heinonen 105-vuotiaana? innostuin lisäämään vanhoinkin teksteihin tunnisteen pitkäikäiset. Eli huomasin, että tämä uutistyyppi on kiinnostanut minua(kin) jo pitkään ennen väitöskirjani Kanssakirjoittaminen Posttidningarissa ja Inrikes Tidningarissa 1729–1791 yhden alaluvun kirjoittamista. Läpikäynnissä huomasin myös C. A. Gottlundilta lainaamassani tekstissä Yksi 112 vuuen vanha ukko loppukaneetin

Vuonna 1754 eli niinikkään yksi toinen vanha mies Paltamossa, joka silloin oli jo 113-vuuen vanha, milloin hään siitten lie kuollut ei myö tiiätäk. (Lue: I Jesu namn! Historisk och Oeconomisk beskrifning öfwer Kajaneborgs Län, under Per Kalms praesidium, af Erik Castren. Åbo 1754, p. 10.)"

Vuonna 2009 vanhan opinnäytteen tarkistaminen olisi vaatinut vaivaa, kun taas nyt sen saa digitoituna eteen alle minuutissa.  Erik Castrén oli kirjoittanut opinnäytteensä Historisk och oeconomisk beskrifning öfwer Cajanaborgs-län kotiseudustaan eli kirjattu tieto ei ollut kulkenut hirvittävän pitkän polun läpi. Hänen mukaansa 

Maa sijaitsee terveellisen ilmapiirin alla. Tästä kertoo se, että täällä on useita 70–80-vuotiaita vanhoja miehiä, kahden Paldamon pitäjässä asuvan maanviljelijän lisäksi, joista toisen sanotaan olevan jo 113-vuotias ja toisen 99-vuotias. Nämä ovat edelleen melko vahvoja ja liikkuvia. Jälkimmäisellä on elossa 90 lasta ​​ja lastenlasta; hänen vaimonsa kuoli vain 8 vuotta sitten, kun hänen oletettiin olevan joitakin vuosia yli 80-vuotias. Heidän ruokavalinsa ei erityisesti eroa muista, paitsi että he olivat aina siinä määrin varakkaita, ja jopa hätävuosina heillä oli jonkin verran viljaa eikä heidän ei tarvinnut elää pelkästään pettuleivällä. Lisäksi he, kuten lähes kaikki seudun asukkaat, ovat suuria maidon ystäviä, josta täällä säästetään kesällä suuri osa talveksi; joten varakkaimmat talonpojat ovat harvoin ilman piimää.

Hiski-haku Paltamon haudattuihin tuo tosiaan esiin hämmentävän paljon iäkkäitä. Castrénin erikseen mainitsemat miehet lienevät leski-isäntä Petrus Pehrs Tolonen, joka kuoli Ristijärvellä 100 vuoden ja 9 kuukauden iässä 21.1.1756 ja Veneheitossa asunut leskimies Påhl Jöns Lämsä, joka kuoli 113-vuotiaana 2.1.1755.

Petrus eli Pekka Pekanpoika Tolonen on saanut Geni-profiilin, mutta siihen linkitetyissä rippikirjoissa ei ole syntymävuottaan eivätkä ne kerro elämästään ennen vuotta 1731. Tuolloin lapsensa olivat jo aikuisia, joten en tiedä millä perusteella heidät on yhdistetty perheeksi. Ilmeisesti hautausmerkinnöistä lasketut syntymävuodet sijoittuvat suurta Pohjan sotaa edeltävään aikaan, josta ei ole olemassa kastettujen listoja. Mielenkiintoisesti vanhin Pekalle merkitty lapsi on Reetta, jonka kuoliniäksi laskettiin 101 vuotta ja 6 kuukautta. 

Paavo Lämsän geni-profiilissa on mielenkiintoinen tieto lähdeviitteineen: Vuonna 1745 ilmoittaa olevansa 95-vuotias. Miehen oman todistuksen mukaan hän olisi siis kuollut 105-vuotiaana eikä 113-vuotiaana. 

Suomen varhaisin paikallismuseo?

 Aleksanteri Leinonen kirjoitti paikalliskirjeessään Paltamosta syyskuussa 1864:

Äsken pystytettiin Suomessa ensimäinen kansallinen muistopatsas jalolle "Suomen historian isälle" Porthanille, mutta minä saan antaa tietä, että meidän pitäjäässä on seisonut pystytettynä vähäinen kansallinen muistopatsas jo lähes puolen sataa vuotta. — Ohhoh! — Niin! Kirkkoaamme lähellä seisoo eräs vähäinen vanha talli. Mutta mikäs tuo onkaan, mitä tuo tuossa kirkon vieressä toimittaa — kirkkomiesten hevoisilleko? Ei! Mikä tuon on tänne johdattanut, mitä on hän ikäpäivinänsä nähnyt. Minä tahdon hänestä pikkuisen jutella, sen minkä tiedän, niille, jotka siitä eivät ole mitään kuulleet. 

Kummeksien katselee outokin sivukulkia tätä huonetta; ja jos hän lyö silmänsä siihen mustalaitaiseen valkiaan, hevoisen kengän kokoisilla puustaveilla, vanhalla ruotsinkielellä kirjoitettuun tauluun, joka oven päällä ulkopuolella osoittaa huoneen tarkoitusta, niin hän ei saata kunnioituksetta sen halvan näkösen huoneen sivuitse astua. Tämä talli totta tosiaan on nähnytkin merkillisiä onnen-kohtaloita, ja suurempi arvo on sille aikoinaan tapahtunut, kuin monelle jalolle pa latsille. Se on suojellut köyhän talonpojan kyntö-ruunaa, ja se on suojellut Venäjänmaan itsevaltiasta, Hänen Keisarillista Majesteetiänsä Aleksander I:stä. Tämä on nyt se muistopatsas sisustaneen, jossa tapaamme vielä ihmeellisempiä, jos uteliaisuudessamme astumme sen sisään silmäilemään mitä siellä löytyy. 

— Täällä löytyy ensiksikin pitkä, talonpojan honkainen pöytä lavitsoineen, jolla H. M. einehti tässä tallissa, sillä ikimuistettavalla matkallansa ympäri Suomen ja Kajaanin läänissäkin, vuonna 1819, 29 p:nä elokuussa, Haapalankankaan uudistalossa Vuolijoen kylässä Paltamossa palatessansa Kajaanin kaupungista erämaita myöten edelläsanottuun uudistaloon, josta sen aikuinen postitie lähti Kuopioon. Samat rattaat, häkinmuotoisine laitoinensa, lauta poikkipuolen istuimena, tallelletaan myös täällä, joilla Hänen M:tinsä ajoi jonkun matkaa, kyyti-ukon rinnalla, edellisestä paikasta Kuopioon päin. Sama satula on myös rautajalustimineen, jolla H. M:tinsä samoilla tienoin ratsasti kyntöruunalla metsätietä. Myös on se sänkyki täällä, jossa H. M:tinsä lepäsi yönsä 28 ja 29 päiv. vasten mainittua kuuta Ronkalan talossa Mainuan kylässä. Tämä on huonoin näistä vähäpätöisistä matkatarpeista, noin 2½ kyynärää pitkä, muutamista laudanpalaisista kokoon kyhätty rottelo. Tämä saattaa enimmän ihmettelemään uteliaita ja jokaisen täytyy itsekseen sanoa: onko tuo sänky niin jalon ruhtinaan luita lepuuttanut? 

— Ylisellä säilytetään sama vene, jolla H. M:tinsä samalla matkalla kulki puoli peninkulmaa Vuolijokea alaspäin. Ja sama huopari löytyy vielä, jolla H. M:tinsä omin korkein käsin piti perää koko matkan. Sisäpuolella tallin seinillä löytyy kirjoitus jokaiselle kalulle: miten se on ollut tarpeena H. M:sä matkassa, kuka kalun on sinne toimittanut ja kuinka paljo se on maksanut. Usiampi näistä on tänne toimitettu Oulun läänin sillisen maaherran Stjernschantzin toimesta ja saman toimesta kaiketi tallinkin lienevät Paltamon pitäjään miehetki lunastaneet ja tänne tuoneet Haapalankankaan uudistalosta: "Muistoksi sen suuren ruhtinaan eriskummallisesta matkasta Kajaanin läänissäkin," niinkuin sitä tauluissa sanotaan. Suureksi ilokseen ja ihmeekseen löytää suomalainenkin katselia sisäpuolella melkein puhtaalla suomenkielellä kirjoitetun taulun, itseä huonetta osoittavan. Tämä on jo paljon suomalaisuutta sinä aikana; sillä muistakaamme, että siitä on jo yli 45 vuotta. Tällä tavoin saattaa sen sanoa semmoisenaan kun se on kansalliseksi muistopatsaaksi eli muistomerkiksi. 

Ja se on siitä merkillinen, että se on pystytetty sen miehen kunniaksi ja muistoksi, joka aikoinaan on ollut suomalaisille aivan vieras, sittemmin suurin vastustajansa; mutta viimein armollisin hallitsijansa, joka tahtoi oppia kansaa tuntemaan kaikkine omaisuuksineen. Häntä tulee myös kansamme muistaa siitä, että hän oli se ensimäinen, joka kutsui Suomen säädyt ensimmäiseen, omituisille valtiopäiville ja vannoi perustuslakimme ikuisesti omaksemme. Merkittävä on ollut se lempeys, jolla hän on kohdellut alamaisiansa kaikissa tilaisuuksissa; ja sen seurauksia ovat nämät mainitsemani muistomerkit, jotka hänen köyhimmät alamaisensa pystyttivät ja säilyttävät ne rakastetun ruhtinansa muistoksi. Nämät katoovat ajanpituudessa ennemmin eli myöhemmin, mutta varma on, että "Keisari-kesä" ja Aleksander I pysyvät kaukaan tulevaisuuteen paikkakuntamme uskollisen kansan suussa ja sydämessä. (OWS 8.10.1864)

Vielä nämät eivät ole kadonneet, sillä Kajaanin turismisivusto kertoo, että "Keisarintallin löydät Paltaniemen kuvakirkon vierestä, Kajaanista. Tämä pieni rakennus on yksi maamme ensimmäisiä museoita."

Ingridin kolme avioliittoa

Tätä kirjoittaessani Ingeborg (Ingrid, Inkeri) Samulintytär Tervosen Geni-profiilissa on vain yksi avioliitto. Paltamon Vuottolahdella 27.3.1749 alkanut elämänsä ei kuitenkaan ollut aivan niin yksinkertainen (RK Paltamo 1761-66, 46)

Kahdeksantoista vuotta täyttäneenä Ingeborg meni 12.4.1767 naimisiin Paltaniemen kylän talollisen pojan Lars Larsinpoika Tervosen kanssa. Tämä oli jo ehtinyt menettää ensimmäisen vaimonsa, joka oli kuollut 17-vuotiaana 24.1.1765. Avioliitto Ingeborgin kanssa puolestaan päättyi 27-vuotiaan Larsin kuolemaan 21.7.1772. Leskeksi jäädessään Ingeborgilla oli kaksi taaperoikäistä tytärtä - Margareta (s.20.11.1768)  ja Catharina (s. 25.12.1770) - jotka eläisivät aikuisiksi. 

Louis Sparren kuvaama
Kajaanin vanha kirkko
Koneväritetty painokuvasta!
SMY:n vuosikirja 1900

Ingeborg solmi toisen avioliittonsa 17.11.1774 räätäli Simon Åströmin (s. 1745) kanssa. Heille 26.6.1775 syntynyt poika Simon Johan kastettiin Paltamossa, mutta tämän jälkeen perhe muutti Kajaaniin, jossa lapsi kuoli vuoden ja kolmen kuukauden iässä. Kaupunkielämä jatkui ja perheeseen syntyivät Maria Hedvig 21.6.1777, Gustav 24.11.1779 sekä Simon Johan, joka kaimansa tapaan kuoli 6.5.1782 yksivuotiaana. Myös Ingeborgin ensimmäisen avioliiton tytär Margareta merkittiin myös Kajaanin rippikirjaan, mutta nuorempaa sisartaan ei. (RK Kajaani 1776-81, 23).

Simon Åström kuoli johonkin keuhkotautiin 1.3.1782. Ingeborg solmi kolmannen avioliittonsa Kajaanissa 24.7.1783 postimestari Johan Nymanin (s. 28.2.1758) kanssa ja synnytti viisi päivää myöhemmin pojan, joka sai nimen Johan Georg (RK Kajaani 1782-1787, 29).

Johan Nyman oli saanut nimityksen Kajaanin postimestariksi 10.4.1781. Pestinsä päättyi kesään 1786 mennessä (Kugelberg). Kustaan sodassa hän liittyi joko varsinaiseen armeijaan tai vapaajoukkoihin ja hävisi Kuopion seudulle.

Posttidningar 7.9.1799

Viimeistään vuonna 1791 Ingeborg oli muuttanut nuorimman poikansa kanssa Paltamoon (RK Paltamo 1786-1791, 93; 1794-1798, 121). Kesällä 1799 hän suunnitteli neljättä avioliittoa ja esteettömyyden selvittämiseksi Paltamon pappi lähetti Posttidningariin kuulutuksen, johon Johan Nymanilla oli kolme kuukautta aikaa reagoida.

Uutta avioliittoa ei solmittu, sillä viimeisessä rippikirjassaan Ingeborg on merkitty Nymanin leskeksi (RK Paltamo 1823-1829, 223).  Ingeborg kuoli 84-vuotiaana 11.3.1825.

Pätevä syy avioeroon 1765

Näin komealla sinetillä varustettiin kuningar Adolf Fredrikin 10.7.1765 päivätty päätös, jolla Margareta Johansdotter sai avioeron miehestään Lars Moilasesta. Kirje lähetettiin Turun tuomiokapituliin ja tieto sieltä eteenpäin seurakuntaan (E I 9:394).

Margaretan perustelu pyynnölleen on surullinen. Lars Moilanen oli tuomittu sisarenpoikansa poikalapsen surmasta ja hovioikeus oli määrännyt 14.3.1762 hänet Kruunupyyn hospitaaliin. Margareta jäi näin taloudellisesti vaikeaan asemaan.

Kuten tavallista päätöksestä ei selviä, missä Margareta ja Lars olivat eläneet yhdessä. Hiski-haku tuo esiin Paltamolta 21.1.1752 vihityn parin "Enkl. Lars Larsson Moilanen" ja "Pig. Marg. Joh.dr Curetar". joille oli syntynyt useita lapsia (Anna s. 12.1.1753, Laurentius s. 29.12.1754, Elin s. 15.1.1757 ja Catarina s. 17.11.1760). Rippikirjan 1761-66 Uuralan Möttölä sivulta selviää, että kyseessä on oikea pariskunta, sillä Lars Moilasen (s. 1727) kohdalla on merkintä "1762 bortfört til Cronoby Hospital". 

Sekä rippikirjasta että vihittyjen listasta näkyy, että Margareta Johansdotter Kuretar (s. 1729) solmi uuden avioliiton Matts Mattson Hurskaisen (s. 30.12.1738) kanssa 6.1.1766. Heille syntyivät Uuralassa kastelistan mukaan lapset Matths s. 31.1.1767, Michel 2.1.1769 ja Anders 10.12.1770. Rippikirja 1767-1772 kertoo sivulla 144, että Margareta kuoli 18.12.1770. Lapsivuoteeseen, kuten Geni-profiilissaankin todetaan. 

Margaretan aviomieheksi linkitetyn Larsin Geni-profiilista näkyy, että hänellä oli monta sisarta ja näillä puolestaan lukuisia poikia. Jätän haravoimatta kenen lapsi kohtasi väkivaltaisen kuoleman. (Profiilin mukaan kyseinen Lars kuoli Paltamon Kiehimässä 1.1.1788 eli on rippikirjan 1786-1791 sivun 165 uudisraivaaja, jolla on vaimo Walb. Määttä (s. 1735). Olen Paltamossa itselleni vieraalla alueella, mutta rohkenen väittää, että on sekoitettu keskenään kaksi samana vuonna syntynyttä Lars Moilaista. Lars ja Walborg nimittäin avioituivat 6.1.1763, jolloin edellä seuratun Larsin avioliitto Margaretan kanssa oli edelleen voimassa.)

Peräänkuulutetut naiset

Paltamossa vihittiin 10.2.1754 torppari Conrad Mikonpoika Valtanen ja piika Beata Juhanantytär Rimpiläinen. Myöhemmän rippikirjamerkinnän syntymäaikojen perusteella Conrad oli 36-vuotias ja Beata 10 vuotta nuorempi. Beatan 24.2.1755 synnyttämä poika sai isänisänsä nimen Michel ja 27.5.1758 syntynyt tytär kastettiin nimellä Margetha.

Molempien lasten kanssa muutettiin Pyhäjoelle Merijärven kylän Paavonperälle, jossa 26.4.1761 syntynyt tytär sai äitinsä nimen Beata. Margareta kuoli vuonna 1763. Perheen viimeinen ehtoollismerkintä Pyhäjoen rippikirjassa 1762-1768 s. 159 on vuodelta 1765. Rippikirjaan on tehty myös merkintä muuttotodistuksesta.

Se vietiin Oulaisiin, jossa syntyivät Brita 15.10.1765 ja Johannes 8.3.1768. Molenpien kastemerkinnöissä Conrad on itsellinen eli kasvavan perheen tila ei ole taloudellisesti turvattu. Tilanne ei parantunut siitä, että Conrad jätti vaimonsa. Beata lienee sitten palannut Merijärvelle.

Rippikirjassa Paavonperän vieressä on Porkka ja talojen voi kuvitella olevan lähekkäin. Porkan vuonna 1696 syntynyt isäntä Erkki Matinpoika jäi leskeksi vuonna 1771. Hän oli toisena osapuolena kun talvikäräjillä lokakuussa 1776 Beataa syytettiin avioliiton ulkopuolisesta suhteesta. Beata ei ollut paikalla ja oli poistunut kokonaan seudulta. Niinpä Vaasan maaherran kansliassa päätettiin painattaa oheinen kuulutus luettavaksi läänin kirkoissa.

Erkki Matinpoika kuoli vuonna 1782.

Toisella puolella maata, Sipoossa, kalastaja Ljungqvist ja Kaisa-piikansa olivat lähteneet pitäjästä, kun siellä alkoi kiertää huhu Kaisan tekemästä sikiönlähdetyksestä tai lapsenmurhasta. 

Paria kuulutettiin Vaasan läänissäkin, jossa painetun kuulutuksen perusteella kirkkokansalle kerrottiin, että yli 30-vuotias Ljungquist oli keskikokoinen ja tummahiuksinen. Vaatteensa lähtiessä olivat siniset ja harmaat, mikä oli tähän aikaan tavallisin mahdollinen väritys. Pieni ja laiha Kaisa oli ottanut mukaansa kalastajan vaimon vaatevarastoa.

Pääskysrakkaudestaan muistetut sisarukset

Kun Reisjärven pitäjänapulainen Nils Petter Cajaner kuoli marraskuussa 1841 esikoistyttärensä Sophia Christina oli 15-vuotias ja nuorin kuudesta elossa olleesta sisaruksesta 3-vuotias. Sophia Christina oli vuonna 1834 Iissä tehnyt nykyään Kansallismuseon kokoelmiin kuuluvan merkkausliinan, jossa on

Ylhäällä neljä riviä kirjaimia ja numeroita sekä merkintä ja nimikirjaimet: Ijo d. 11 Iulj 1834. Sophia Christina Cajaner AMC. (Amanda Maria s. 1828) FMC. (Fredrika Margaretha s. 1830) FEC. (Fredrika Emerentia s. 1831) IWC. (Jakob William s. 1832) EIC. (Erik Johan s. 1834) EF. (Erik, äidin veli) AMF. (Anna Maria, äidin sisar) NF.(Nils, äidin veli) SCF. (Sara Christina, äidin sisar) IIF. (Jakob Justus, äidin veli) SCF. (Sara Christina, äidin sisar) EF. (Erik, äidin veli) SCF. (Sara Christina, äidin sisar) AF. (Agatha, äidin sisar) IZF. (Johan Zachris, äidin veli) AMC. (Anna Maria, isän sisar) IZC. (Johan Zachris, isän veli) SCC.(Sara Christina, isän sisar). Keskellä kruunatussa kukkaseppeleessä nimikirjaimet N.P.C (pastori Nils Petter Cajaner, isä) ja F.F. (Fredrika Frosterus, äiti). Kruunatuissa palmunlehväkehissä IF. (Iin rovasti Jakob Frosterus, äidinisä) ja SCC. (Sara Cristina Cajaner, äidinäiti) sekä NPC. (Nils Petter Cajaner, isänisä).

Juuri Iihin jäljelle jäänyt perhe muutti vuonna 1845 (Reisjärvi RK 1838-46 s. 177, Ii RK 1853-59 s. 170). Sophia jäi paikkakunnalle loppuiäkseen. Ennen häntä sisaruksista kuoli Nils Petter, jonka ohjaama raahelainen priki Tähti ollessaan maaliskuussa 1866 matkalla Grimsbystä Alicanteen törmäsi keskiyöllä lähellä Pallingia englantilaiseen höyrylaivaan (Oulun Wiikko-Sanomia 14.4.1866).

Neljä muuta sisarusta muuttivat äitinsä kanssa vuonna 1867 Paltamoon, jossa Jakob William oli nimismiehenä ja nuorempi veljensä Erik Johan Kajaanin kihlakunnan henkikirjuri. "Amanda-neiti piti aina parasta huolta henkikirjuriveljensä huoneen siivoamisesta, vaatteiden kunnosta j.n.e. Fredrika-neiti taas enemmän toimi nimismiesveljensä hyväksi. Kun perhe lähti johonkin ajeluun, kylään esimerkiksi, niin poikkeuksetta vanhempi sisar istui nuoremman veljen ja nuorempi vanhemman kanssa samoissa ajoneuvoissa." (Kaikuja Kajaanista 28.3.1912)

Virkatöiden ohella viljeltiin Sutelan tilaa ja puutarhaa. Jälkimmäinen

sisälsi kaikkia mahdollista kukkia, oman seudun puita ja pensaita sekä etelämpääkin hommatuita lehtipuita, keittiökasveja y. m. m. Oli siellä joku omenapuukin, joka ei kuitenkaan hedelmiä koskaan tehnyt. Kasvitarhan laitto ajaksi keväällä "vallesmanni" varasi itselleen aina aikaa kotona ollakseen, vaikka muulloin usein kulki piirillään. Tarhassaan hän toimi silloin aamusta iltaan. Eri tarhassa hän kasvatti kaalia, jota ei muut vielä siihen aikaan täällä miksikään ymmärtäneet. (KK)

Vielä erikoisempaa oli sisarusten eläinrakkaus.

Pikkulintuja, enimmän pääskystä suosittiin Sutelassa. Räystäiden alle laitettiin niille pesimispaikkoja. Kissoja ei talossa pidetty eikä suvaittu. Lintuin pesimisaikana pidettiin kartanolla pumpulivilloja ja höyheniä, että pääskyset niistä saivat pesäinsä sisustusta. Kaikki, minkä luultiin pääskysiä häiritsevän, talosta poistettiin. Kerran oli syyskesällä navetta perinpohjin lehmäin ulkona ollessa korjattava. Aivan pääskysten suojelemisen vuoksi, kun niiden pesiä oli huoneen sisällä ja räystäissä, siirrettiin tätä työtä useita viikkoja myöhemmäksi, kunnes nämä linnut läksivät etelämailleen. Näistä toimenpiteistä olikin seurauksena, että Sutelassa vilisi pääskysiä kesät läpeensä aivan joka paikka täynnä. Sisähuoneissakin niitä usein lenteli. Niiden laulua ja vikkeliä liikkeitä ihailtiin. Suuri oli ilo keväällä, kun pääskyset tulivat. Sittenpä saivatkin kasvitarhan kasvit menestyä syöpäläisiltä rauhassa. (KK)

Sunnuntaiksi Suomesta kuvia

Taidehistoriallisen retkikuvauksen kuvitusta Paltamon kirkosta julkaisusta Nuori Suomi : kirjallistaiteellinen joulualbumi.

Paltamon kissakukko

Perjantaisen Helsingin Sanomien mielipidesivuilla sanailtiin kanien ja kissojen ruuaksi tappamisen oikeutuksesta. Kimmo Simonmaa viittasi Giuseppe Acerbin vuonna 1799 kirjaamaan juttuun:

"Tässä tarinassa kerrotaan siitä riesasta, jonka kohteena oulujoen venemiehet olivat kauppamatkoillaan: Oulun tullimiehet anastivat säännöllisesti heidän eväänsä. Paltamon miehet eivät kuitenkaan jääneet sormi suussa vaikertamaan vaivaansa, vaan valmistivat uhkean kalakukon, jonka sisään he kätkivät kissan karvoineen ja kynsineen. Kalakukosta tulikin kissapiirakka."

Minulle tämä oli uutuus. Mikä todistaa, etten ole lukenut Aleksis Kiven Seitsemää veljestä, jonka kolmannessa luvussa Juhani toteaa "Niin! Paltamon kalakukko, näetkös, jossa kissa, karvainen kissa on moskana sisällä."

Acerbin kirjat on skannattuna alkuperäisellä italian kielellä verkossa useammassakin paikassa. Ja englanniksi. Ja kyllä sieltä löytyy kissapiiraasta tarina, kertojanaan rahvaan edustaja "Vonönen". Ettei vaan olisi Heikki Väänänen, jonka "lystillinen runolaulu kummasta kalakukosta" painettiin Vaasassa vuonna 1801 (kirjan Kahdeksantoista runoniekkaa tietojen mukaan).

Aikamatka Ouluun -sivustolla on leikitelty menneisyyden uutisilla ja Nelisatasen numerossa 3 on ilmoitus:

Kadonneeksi ilmoitetaan
Voi, hyvät ihmiset jos voisivat auttaa rasitettua perheenäitiä täällä Paltamon suunnalla. Meillä on lapsia niin monta ja minullakin kädet täynnä työtä. Pienenä helpotuksena on tähän asti ollut se viirullinen kissimirri, jonka taloomme otimme viime suvena lasten iloksi. Nyt on tämä Mirri sitten kadonnut ja lapset paijattavan leikkitoverin puutteessa ovat alati rasitetun äitinsä vaivoina. Tämän keltaviirullisen kissamme on kuulopuheen mukaan nähty astelevan Ouluun johtavalla maantiellä. Niin, että jos joku tarkkasilmäinen on sen nähnyt tai laupiaasti rekehensä ottanut, niin voisi palauttaa tänne Kemppaisen mökkiin Paltamoon. Siihen harmajaan tölliin kirkon vasemmalla puolen. Olisimme kovasti kiitollisia.

Yksi 112 vuuen vanha ukko

Eilisen tekstin jatkoksi toinen pätkä C. A. Gottlundin otsikon Muutamien miejän moamiesten elämyksiä alta. Tätä en ottaisi ihan tosissani. Hiskistä en löytänyt sopivaa kuolintietoa ja hammaslääkärin tyttärenä suhtaudun skeptisesti uusien hampaiden saamiseen.

Kalajoen Pidisjärven kappelissa oli toki Nivala-niminen talo ja koko seurakunta sai nimekseen Nivala. Tarkemmin katsoen Hiskissä on Nivalasta haudattuja vain vuosilta 1783-1824, joten ehkä kuitenkin?

"Juosep Matinpoika Nivala syntyi Kalajoen pitäjässsä Pohja-moalla v. 1610. Häntä tehtiin jo nuorena sotamieheksi ja oman puheensa perästä oli hään seurannut moamiehiänsä Jemtlanniin, josta hään muutaman vuuen peästä tuli takaisin Suomeen, ja piti asuntonsa Nivalassa, vero-tilallansa, Pitisjärven kylässä, Kalajoen pitäjässä. Kuin hään oli 105 vuuen vanha, niin hään nai yhen 60:nen vuotiaisen vanhan piian, jonka kanssa hään eli muutamia vuosia varsin terveennä ja onnellissa. (Stockholms Post-Tidender år 1753, N:o 19, seisoo että hään 105 vuuen vanha, mäni kolmannen kerran naimiseen, yhen 60 v. v. piian kanssa (hään oli sen eistä jo ennen ollut kahesti naitu.))

Hään oli vielä niin virkku ja viriä vanhuuellansa, että hään niinnä viimeisinnä aikoinnakin vielä hiiskutti metässä linnun pyyvöllä, ja kulki vesillä kalanpyyvyksillä, joka elämän-laita aina häntä huvitti. Joka suvi hään kävi muihen joukossa heiniä tekemässä, ja sillä välillä niin hään kaiket kesät liehui käsiverkoillansa lammikoissa. Talvella hään kävi mehässä puun-hakkuussa, ajo ite puitansa kotiin, ja pilkoi heitä pihallansa. Tällä tavalla eli hään 109:sen vuuen vanhaksi, varsin terveennä ja ilman mitään vaivatak. Mutta silloin hänen täytyi vanhuuen voimattomuuesta, vaan ei mistään muusta tauvista, maata vuotehella, jossa hään muihen korjulla vielä eli 3 vuotta, kunnekka hään Marraskuussa v. 1752, täytettyä 112 vuotta, lopetti päivänsä. Hään oli ollut kasvoltaan pieni tansakka ukko. Hään on enin aikansa ei syönyt muuta kuin paljasta olkista ja petäistä leipeä hapa-maijon kanssa. Se tapahtui hänellen kuin monellen muillenkin iällisellen, että hään vanhuuellaan ilmaan mitään kolottamista kavotti hampaitansa, joihen siaan kasvoi toisia uusia, niin että hänellä 109:sen vuuen vanhana oli kaikki hampaat suussa – siitä päivästä hyö eivät eneä lähteneet.

Vuonna 1754 eli niinikkään yksi toinen vanha mies Paltamossa, joka silloin oli jo 113-vuuen vanha, milloin hään siitten lie kuollut ei myö tiiätäk. (Lue: I Jesu namn! Historisk och Oeconomisk beskrifning öfwer Kajaneborgs Län, under Per Kalms praesidium, af Erik Castren. Åbo 1754, p. 10.)"