Saatuaan Mustialan ylemmän kurssin suoritettua vuonna 1871 David Tuomisen oli sopiva aika hakea aiempaa parempaa tointa, kuten Turun ja Porin läänissä auki olleita neljää puustellintarkastajan virkaa. Hakijoita oli paljon ja ensimmäisten tittelit maatalousneuvos ja hovioikeudenneuvos. Listan viimeisenä oli David Tuominen, joka ei saanut paikkaa.[1]
Vuoden loppuun mennessä Tuomisesta tuli Pirilän maamieskoulun v. t. opettaja, millä tittelillä hän sai vuoden vaihduttua 1200 markan apurahan "tietojen hankkimista varten ulkomailla karjanhoidossa ja maitotaloudessa".[2] Ehkä opettajan toimi täytti valistustarpeet, sillä sanomalehtikirjoituksensa eivät enää olleet kiinni maataloudessa: Vapaako vai rajoitettu maanjako?, Matkakirje Naantalista ja Valtiopäivämiehen mietteistä U. Suomettaressa [3]
Ennen matkalle lähtöä David Tuominen haki alkuvuodesta Hämeen läänin läntisen osa puustellin tarkastajan virkaa ja pääsi kolmen loppuehdokkaan joukkoon.[4] Matkaan hän pääsi lähtemään vasta kun Pirilän vuosikoe 13.6.1872 oli suoritettu.[5] Kauaa hän ei odottanut, sillä ensimmäinen matkakirjeensä Tukholmasta on päivätty 29.6.1872 ja siinä hän ehti jo selostaa lähtötunnelmien jälkeen vierailua meijerissä .
Varsin yleinen ja tavallinen asia on, että milloin joku höyryalus lähtee jostakin satamasta, semminkin toiselle puolelle meren, näkee aina vähän ennen lähtöä virtailevan ihmisjoukkoja laivalle päin, tietysti ystävät seuraten ystäviänsä jäähyväisille. Laivan pilli puhaltaa, ilmoittaen lähdön kohta tapahtuvan. Puhe käypi vilkkaammaksi, liike toimevammaksi. Kohta vinkasee toinen ja ennen pitkää kolmaskin puhallus, jolloin laivapoikakin tarttuu kelloon ja helistää lähdön olewan käsillä. Ystävät puristavat ystäväinsä kättä ja matkustavat astuvat laivaan. Höyrynvoima ponnistaa masiinan käymään ja poistaa laivan. Ystävät sekä maalla että laivalla liipottavat lakkiansa tahi muuta liinaansa viimeisiksi jäähyväisiksi. Mutta höyryn voima tekee yhä kiivaammin työtänsä ja muutama silmän räpäys on laiva kiitänyt keikkuvien aaltojen varjoon ja etäisyyden hämärään. Matkustavat astuvat miettiväisen näköisinä muutaman kerran edestakasin laivan kannella, ikään kuin olisivat kadottaneet jotakin. Mutta päivän puuhat ja ehkäpä punssilasin hurmoava voimakin alkavat väsyttää ja kukin etsii lepopaikkaansa. Pianpa onkin kansi tyhjä. Vain laivan kulkua johtavat ja laivan vartiat ovat valveilla; ainoastaan masiinan yksitoikkonen kolkutus, veden hyrske ja meren ylevä tohina häiritsevät yön hiljaista rauhallisuutta. — Tämmöistä näytelmää katselin minäkin huvikseni, astuttuani laivaan Auran rannalla.
Ehdittyämme Ahvenan saaristoon, Suomen lounaisimpaan sikkoon, alkoi matkustavia jälleen ilmestyä kannelle, katselemaan niiden näkö-alaa. Saarista pilkoitti somia asuntoja, ihanoita viljelysmaita ja tuuhea-kasvista metsääkin; metsä ei kumminkaan ole korkeakasvuista, kenties puutkin kaihovat nostamasta latvaansa ylen korkealle meren aavan ankarain tuulten tuuviteltavaksi. Mutta suuri osa saaria ja luotoja ovat aivan puuttomia, kasvittomia, vallan kolkkoja ja ikävän näköisiä ruskeita vuorenryhmiä.
Kalalokit näkyvät toisinaan mielellään seuraavan höyrylaivan jälessä, kenties löytääkseen kaloja tai muuta elatusainetta sen vellomasta vedestä, samoin kuin västäräkki alinomaa juosta piipottaa purstoansa heiluttaen noukkimassa matosia kyntäjän auran jälestä. Muuan herrasneiti alkoi lystiksensä viskellä pieniä nisuleivän muruja laivan solkkimaan kuohuun ja nuo muruset näkyivät olevan lokeille niin mieluisia, että vähässä ajassa oli kokoontunut useampia kymmeniä kieppumaan laivan perän ympärille, jotka kilvoittelivat nuolen pikaisuudella heittäen alas saamaan viskattua murusta meren kuohuvista poruista ja samalla nopeudella taas ylös, toisinaaan vihasesti raakuttaen ikäänkuin toruen toisensa ahneutta. Todella oli tuo meren siivitetyn karjan omituinen näytelmä mitä huvittavinta lajihinsa. Muutamat rakastuivat niin laivaamme, että seurasivat aina Ruotsin puolelle saakka. [6]
Elokuun lopulla David Tuominen oli eteläisessä Ruotsissa ja kirjoitussarjansa Matkamuistelmia Ruotsista päättyi Kööpenhaminaan, josta hän raportoi maanmiehestä
Toivottava vaan, että hra Takanen jaksaisi kuvanveistonsa ohessa viljellä kirjallisuutta. Se vaan vahinko, että hra Takanen on eroitettu aikansa tiedoista Suomenmaasta. Hra Takasen täytyy tarkoin käyttää pienet varansa ylöspitoonsa ja töidensä edistämiseen, ja kun ei Kyöpenhaminassa ole muita kuka lukisi Suomalaisia sanomalehtiä, niin ei hänellä yksin ole varaa niitä pitää ja niinmuodoin on hän kokonaan suomalaisitta sanomalehdittä. Sentähden luulisin hra Takaselle tervetulleeksi, jos joku suomalaisten lehtien Toi mittajista tahtoisi lähettää hänelle suomalaisia sanomalehtiä. Asuntonsa tiedän olevan: Gamle Kongevei 15. III. Kyöpenhaminassa.[7].
Syksyllä Tuominen lähetti Kirjeen Tanskasta Birkendegårdista, jonka maataloudesta hän kertoi perusteellisesti otsikolla Matkamuistelmia Tanskasta. [8] Kirjoittamansa uutisen perusteella David Tuominen oli matkalla Tukholmasta Helsinkiin höyrylaivalla 29.11.1872. [9] Hän piti Tanskan kokemuksistaan S:lan pitäjässä (Sippolassa?) 9.2.1873 esitelmän [10].
[1] Helsingfors Dagblad 08.11.1871 no 304[2] Uusi Suometar 12.01.1872 no 5
[3] Suomalainen Wirallinen Lehti 10.02.1872 no 17; Suomalainen Wirallinen Lehti 21.03.1872 no 34; Suomalainen Wirallinen Lehti 28.03.1872 no 37
[4] Hämäläinen 28.03.1872 no 13, Hämäläinen 11.04.1872 no 15
[5] Helsingfors Dagblad 16.06.1872 no 162
[6] Suomalainen Wirallinen Lehti 03.08.1872 no 92; Suomalainen Wirallinen Lehti 06.08.1872 no 93
