Paltamolaisen räätälin maine

 "Itikka," vanha juoppo räätäli, joka joi ja tappeli ja pieksettiin puolikuoliaaksi jokaisilla Kajaanin markkinoilla, oli myöskin kotiseutuni mainehikkaita henkilöitä. Vanhoilla päivillään, kun ei voinut enää ommella, ei juoda eikä tapella, hän asettui Hevossaareen mökkiläiseksi, aivan yksinänsä. Mutta vielä tapasi nytkin vanha konnuus: alkoi varastaa lähimmän talon kuopasta pottuja, neljänneksen päässä manterella. 

Talon isäntä arvasi kuka varas oli ja asetti kuoppaan heinähangon juuri semmoiseen asemaan, että sen pitäisi sattua varkaan peräpuoliin, jos hän laskeutuu takaperin kuoppaan. Ja kun isäntä meni seuraavana päivänä katsomaan pottukuoppaansa, niin verta oli ollut runsaasti lumella. Ja "Itikka" makasi sen talven Hevossaaressa pöksässään sairaana, ilmaisematta kenellenkään mikä häntä vaivasi. 

Minä sille "Itikalle" jäin ainakin suureen kiitollisuuden velkaan. Kun viime kerran Paltamon kirkolta olin matkalla kotikylääni, kesäkuulla 1867, niin rannat olivat jo laajalta sulat ja jää Oulujärven poikki melkein mahdoton kulkea, kun kaikki karipaikat selälläkin olivat jo sulana. Silloin sattui "Itikka" olemaan kulussa samalle suunnalle kuin minäkin — Oulujärven pohjoispuolelle. Minä otin hänen ilolla matkatoverikseni, ja annoin hänen kulkea heikolla jäällä melkoisen matkan päässä edelläni, arvellen, että jospa tuo hukkuukin, niin ei tuosta tule suurta vahinkoa. Ja niin me menimme onnellisesti järven yli, saapuen iltasella veljeni taloon, jossa heti nukuin tuolille istualleni. Enkä tainnut muistaa "Itikkaa" kiittääkkään semmoisesta avusta. Seuraavana päivänä aaltoeli jo iso järvi sulana, josta yksi yö oli jäät murtanut. Silloin oli niin myöhäinen kesän tulo, ett'ei tiedetty moista olleen sitten vuoden 1777. (Kajaanin Lehti 23.9.1899)

Pätkä on lapsuusmuistelmasta, jonka kirjoittaja asui vuonna 1899 "läntisellä pallonpuoliskolla". Melalahdesta lähti varmaan useampia siirtolaisia, mutta yksityiskohtiin ja ajoitukseen sopisi erinomaisesti kirjoittajaksi Aleksanteri Leinonen.  

Tragedia vai skandaali Paltamossa?

Viidettä kymmentä vuotta sitten tapahtui kotikylässäni suuri "skandaali", jonka vanhemmat ihmiset vielä muistanevat. 

Naapurikylässä Kuluntalahdessa oli erään varakkaan talon poika ja tytär päättäneet mennä naimisiin ja asia oli jo niin pitkällä, että morsian oli "keruulla". Eräänä talvi-iltana se morsian tuli minun kotiini. Minun vanhimman veljeni vaimo, joka oli meillä emäntänä, oli samasta kylästä kuin morsiankin ja lapsuuden tuttava. Hän kestitti morsianta, antoi hänelle tavalliset morsiuslahjat ja pyysi jäämään meille yöksi. 

Mutta morsian ei jäänyt meille yöksi, vaan meni ja yöpyi lähimpään naapuriin, Pietolaan. Siellä hän oli seuraavana päivänä kipeänä ja emännän tarkka silmä huomasi, että morsian ei ollut oikeallaan. Emäntä kuiskasi epäluulonsa miehellensä ja isäntä alkoi tarkastella taloansa. Hän löysi heinäladon sillan alta äsken syntyneen lapsen ruumiin, joka oli kuristettu sukkanauhalla kuoliaaksi. Isäntä kantoi ruumiin pirttiin, jossa morsian makasi penkillä pahoin voipana. Kun isäntä kysyi tunsiko hän tämän ruumiin, niin morsian ei kieltänytkään ettei se ollut hänen, ja nyt hän tuli todella sairaaksi. 

Lähdettiin hakemaan kirkonkylästä nimismiestä, joka tuli ja vangitsi murhaajan. Sille hän oli tunnustanut, että kun hänelle, maatessansa talon maitokamarissa, synnytyksen aika tuli, niin hänen ensimmäinen aikeensa oli, kuristettuansa sikiönsä, että paiskata se suureen piimä-ammeeseen, mutta hän muutti mielensä ja kätki sen ladon sillan alle. 

Oikeuden tutkinnossa hän sitten tunnusti, että hänen oma isäpuolensa oli tehnyt hänen raskaaksi. Hän tuomittiin kymmeneksi vuodeksi Lappeenrantaan. Mutta vielä kuului sieltäkin jotakin kauheata siitä naisesta. Kerrottiin, että kuritushuoneen vahtimiehen tytär oli mennyt kurkistelemaan hänen koppinsa akkunaan, jolta vanki oli tikulla toisen silmän puhkaissut, ja siitä sanottiin jatketun vangille viisi vuotta kuritus-aikaa. 

— Usein olen ajatellut, että vieläköhän nytkin kotikylässäni morsiamet "keräävät", joka oli jokseenkin omituista talouden alkamista, varsinkin varakkaille talollisille. — Tässä kerrotusta lapsen murhasta sepitettiin laulukin, jota kuulin laulettavan Kuhmossakin saakka.(Kajaanin lehti 23.9.1899)

Pätkä on lapsuusmuistelmasta, jonka kirjoittaja asui vuonna 1899 "läntisellä pallonpuoliskolla". Melalahdesta lähti varmaan useampia siirtolaisia, mutta yksityiskohtiin ja ajoitukseen sopisi erinomaisesti kirjoittajaksi Aleksanteri Leinonen.  

Aleksin noitapussi

Kerrottuaan eilen lainatussa pätkässä paikallisesta tietäjästä Aleksanteri Leinonen selosti mihin saamansa innoitus riitti vuoden 1853 paikkeilla Paltamon Melalahdella.

Olin kuullut, että velhoilla olivat "taikapussissaan" kaikenkaltaiset "välikappaleet," joilla he voivat tehdä joto hyvää taikka pahaa. Semmoinen piti minullakin olla. Minä ompelin nyrkin kokoisen pussin hienosta nahkasta, johon aloin kerätä kaikkea mitä mielestäni merkillisintä käsiini sain. Minä keräsin siihen ensiksi kaiken värisiä vaatteentilkkuja ja kaiken väristä lankaa. Mielestäni kaikkian merkillisimmät esineet olivat siinä karhun kynsi ja myllynkiven välissä sileäksi litistynyt rautanaula. Tämän aarteeni minä säilytin aitan sillan alla. Joka päivä kävin sitä salaisesti katselemassa, käärin sen aina punaisella langalla ja panin sen taas salaiseen piilopaikkaansa. Ei kenelläkään kotiväestä, eikä parhaimmalla leikkitoverillakaan ollut pienintäkään vihjaa aarteestani. Samalla kun se oli olevinansa taikapussi, se oli myöskin leikkikalu ja sen vuoksi minä kävin sitä joka päivä salaisesti katselemassa.

Minulla oli ollut se noitapussi jo parisen vuotta, kun eräänä syksynä toin sen salaisesti pirttiin ja kätkin sen uunilla muutamaan komeroon. Siten voin sitä talvellakin joka päivä katsella.

Oli eräs talvipäivä, jolloin miehet olivat ulkotöissä ja naisia vaan oli kotoisalla. Minä nikartelin pirtin laattialla. Piika Miina meni uunille jotakin etsimään ja sattuu saamaan kouraansa minun noitapussini. Hän siunaa ja sylkäsee, lennättää sen laattialle ja parkasee: "Mikä tuo on!?"

Naiset kerääntyivät sen ympärille; heillä alkoivat nousta hiukset kauhusta pystyyn. Minä en kääntänyt päätänikään sinne päin ja nikartelin vaan, ikään kuin mytty ei olisi ollenkaan minua liikuttanut. Siinä tehtiin arveluita, mahtoiko tuossa olla kirkonväki vai pajanväki, ja kuka vihollinen oli tuommoisen taloon kuljettanut. Piika Miinassa heräsi uteliaisuus ja hän esitti että käärö avattaisiin.

"Älkää menkö aukomaan tuommoista, sillä siitä voipi paha seurata. Ei sitä ole pahansuopa hyvässä tarkoituksessa taloon kuljettanut," virkkoi ruotiukko Honkanen pirtin loukosta.

Taas arveltiin ja aprikoitiin, että ketä tuolla oli aivottu vahingoittaa, ihmisiäkö vai eläimiä. Yksi päätti niin ja toinen näin.

Kurki-Anna sattui juuri silloin tulemaan meille. Kuultuansa mikä kumma löytö tässä talossa oli tehty, hän ei meillä kauan viipynyt — sana oli saatava joka taloon siitä kummasta. Kun kylä oli tiheä, niin heti olivat naapuritalojen vaimot meillä. Mitä useampia arvelioita kokoontui, sitä suuremmaksi kasvoi kauhu kaikissa.

"Voi, mikä tässä tehdään!" vaikeroi emäntä. "Eikä sattunut muuta miestäkään kotoisalle, kun tuo vapiseva ruoti-ukko!"

Vaikka ukko olikin vanha ja vapiseva, niin hänkin oli aikanansa ollut "myrrysmiehiä" ja hän tahtoi vielä vanhanakin näyttää ei olevansa arkalainen. Hän haki pajasta pihdit ja kantoi niillä peljätyn esineen "kalamalaudalle," jota säilytettiin aitan alla. Sieltä tultuansa hän selitti, että kuuluupa Erkki T—n menevän ensi pyhänä kirkolle ja kyllä se on semmoinen raakalainen, joka tohtii viedä kirkonväen takaisin kirkkomaalle, josta se on otettukin.

Tämä rauhoitti melkoisesti naisväkeä, mutta paljon pelättiin vieläkin koko se viikko, jonka se minun noitapussini oli siellä kalmalaudalla, kunnes Erkki T—n todellakin vei sen kirkolle mennessänsä hautausmaalle. Silloin loppui pelko, mutta pitkiä aikoja vielä senkin jälkeen puhuttiin ja aprikoitiin, että mikä vihollinen se koetti semmoisella keinolla taloa vahingoittaa.

Minä olin koko sen jupakan ajan hiljaa kuin kala, aivan niin kuin en olisi koko pussista mitään tietänyt. vasta nyt, viidettäkymmentä vuotta tapauksen jälkeen, tunnustan julkisesti, että minä siihen kauhistukseen olin oikeastaan syyllinen.(Kajaanin lehti 23.2.1901)

Tietäjä Toivas-Erkki Paltamosta

Aleksanteri Leinonen ja hieman nuorempi seuraajansa (*) Paltamon Melalahden muistelijana tunsivat Toivas-Erkin. Matkailia-nimimerkkiä käyttänyt Leinonen ei tosin maininnut häntä ensimmäisessä tekstissään, joten innoituksen saanut täydensi.

"Matkailian" kertomukseen velhoista eli "tietäjistä", kuten niitä kutsuttiin, tekee mieleni lisätä, että jos "Mattilan Penna", sittemmin "Ojaniemen Penna" oli luotettu velho koko pitäjässä, niin eiköhän sitä Toivas-Erkkiä, joka ikänsä asui siellä Pentinlammin rannalla, pyöreistä koivuista tehdyssä saunassa äitinsä "Toivas-muorin" kanssa, pidetty luotettavimpana sillä alalla, sillä olihan se sananpartena, että "Toivas-Erkin luona käynti ja muualla kuletus ei mene koskaan hukkaan", ja että sillä ei jää mikään "korjaamatta". Hän elikin sillä töin ikänsä ja häntä kuletettiin koko pohjois- ja itä-Suomessa. Joutoaikoinaan hän kulki ongella kaikista sydänmaan lammeista ja jokiloista ja sai kaloja, satoi tahi paistoi. Hän oli muutoin siivo ja hiljainen mies ryypyssäänkin, eikä sanonut korjaavansa vikapaikkoja loitsimalla vaan "välikappalten" kautta. Hevosenkin hän voi "pidättää" niinkin lujaan ettei se liikkunut ollenkaan kotoa, mutta saattoi sen käydä löysäämässäkin. (Kajaanin lehti 4.10.1899)

Hän myös selosti Toivas-Erkin tarkemman asuinpaikan suhteessa kotiinsa.

Naapureina oli ainoastaan, paitsi edellämainittu "toinen talo" [Melasenharju], mäkemme länsi-liepeellä "Keränen", ja itäisellä rinteellä "Hepoharju" sekä "Pentinmäki" saman nimisen lammin etelärannalla ja vastapäätä pohjoisrannalla "Toivas-muorin" ja "Toivas-Erkin" koivunen sauna; kaikki nämä noin puolen neljänneksen päässä. Näihin sitä pienempänä, vanhusten luvan saatua, mentiin aina "kylässä käymään". (Kajaanin lehti 18.10.1899) 

Ehkä näistä innoittuneena Aleksanteri Leinonen kuvasi myöhemmässä muistelmapätkässään samaa miestä.

Minä kasvoin taika-uskon ja velhouden keskellä, josta kerron tässä erään pienen tositapauksen, joka samalla kuvaa ympäristöänikin. Taisin olla silloin noin seitsenvuotias. Kylämme suurin velho oli eräs sydänmaalla mökissä asuva Erkki T—n, joka usein kävi kotonani. Hän oli oikea vanhan suomalaisen perikuva, lyheläntä ja tanakka, mustapartainen, käveli kumarassa ja patalakki hänellä oli aina päässä. Hänen luultiin "tietävän" kaikki, hän tunsi kaikki velhojen taikatemput ja vielä kehui saaneensa mahtia "Leniruutin loihtukirjastakin." Kun vanhemmat pitivät häntä mahtimiehenä, niin luonnollisesti minäkin pidin häntä semmoisena ja aloin häntä jälitellä. Minäkin tein itselleni patalakin ja kävelin kyhärähartiaisena, mutta parta minulta tietenkin puuttui, paitsi milloin laitoin naavoista taikka tappuroista semmoisen. (Kajaanin lehti 23.2.1901)

(*) Kajaanin lehdessä 4.10. 18.10., 21.10., 28.10., 1.11 ja 4.11.1899 

Melalahden kylän Kurki-Anni

Minun lapsuuteni aikoina eli kotikylässäni monta harvinaista henkilöä, jotka varmaankin ovat kaikki jo kauan levänneet turpeen alla. Minulle kaikkian unhottumattomin niistä on Kurki-Anni, joka asui miehensä, sen Kyrö-Tuomaan kanssa pikku mökissä, siellä kylän myllyjen vierellä, tulvan aikana kohisevan Myllypuron äyräällä. Niihin aikoihin — esim. Krimin sodan aikoihin — ei tullut suomalaista lehteä koko meidän pitäjässä muille kun lukkarille "Oulun viikko-Sanomat." Kirkolla käydessä urkittiin lukkarilta tärkeimmät tiedot suuren maailman tapahtumista ja kun ne sitten viikon kiertelivät suusta suuhun pitkin pitäjätä, niin kyllä ne muuttuivat vaikka minkälaisiksi. Syrjäkylissä ei koskaan nähty mitään sanomalehteä, mutta semmoinen ämmä kun Kurki-Anni meidän kylässä korvasi sen puutteen aivan yhtä hyvin kuin tavalliset nykyajan sanomalehdet, joihin ei ole paljon enemmän luottamista. 

Anni se urkki asiat kylältä ja levitti ne talosta taloon, kertoen ne miten milloinkin edullisimmaksi näkyi hänen ammatillensa. Hyviä uutisia saanut emäntä pisti aina joko leipää, lihaa taikka kalaa Annin pussiin. Toinen emäntä, joka tunsi itsensä juoruista loukatuksi, torui ja uhkaeli, mutta minkä sille hyvälle teki — voihan se levittää vielä paljon pahemman juorun kostaaksensa, aivan niin kuin sanomalehtikin, jos joku uskaltaa sitä vastustella. Ja sillä keinolla se Anni eli ja elätti Tuomaansakkin, ollen ylipäänsä hyvässä ystävyydessä kaikkien kanssa. Se Kurkela oli minun mieleisin käymäpaikkani, sillä Anni kohteli minua jo pienestä pitäen aivan kuin oma äiti. Kun kävin viime kerran heidän luonansa keväällä 1867, niin Tuomas makasi kuolinvuoteellaan ja Anni oli jo melkein sokeana. Itkusilmin hän sanoi minulle viimeiset hyvästit.

Kurki-Pekka oli Annin velimies ja tavallansa myöskin huomattu henkilö. Hänen oikean jalkansa polvi oli jo nuorena kuivanut koukkuun, jonka tähden hänen kävelynsä oli surkean vaivaloista. Mutta hän repi puiden juuria maasta ja teki niistä erinomaisen hyviä köysiä, jonka tähden hänen arvonimensä oli "Köysi-Pekka." (Kajaanin Lehti 23.9.1899)

Pätkä on lapsuusmuistelmasta, jonka kirjoittajanimimerkki Matkailia asui vuonna 1899 "läntisellä pallonpuoliskolla" ja kertoi myöhemmin Chicagon maailmannäyttelystä 1892 (Kajaanin lehti 9.5.1900). Melalahdesta lähti varmaan useampia siirtolaisia, mutta yksityiskohtiin ja ajoitukseen sopisi erinomaisesti kirjoittajaksi Aleksanteri Leinonen. Tämän johtopäätöksen teki myös Leinosta jonkin verran nuorempi kirjoittaja, joka kertoi omia muistokaan Melalahdelta Kajaanin lehdessä 4.10. 18.10., 21.10., 28.10., 1.11 ja 4.11.1899. Hänelle Leinonen oli "Seppälän Aleksi": Tunsimme ja tiesimme tarkain ken useinkin oli Seppälän lehmäin paimenena, sillä sen hienosta, hiukan nais-ääntä muistuttavasta, kutsunta- huiskinta-äänestä, jota vielä sen talon kirkas ja heläkkä-ääninen vaskikello säesti, niin, tiesimme, että paimen oli "Seppälän Aleksi", (—der —nen) kenties noin loppupuolella lapsuus-ikäkauttansa niihin aikoihin. 

Aleksanteri Leinosen nuoruudesta ja jatkokertomuksista

Kohtasin Aleksanteri Leinosen hänen omaelämäkerrallisessa tekstissään, jota julkaistiin Amerikan Suomalainen Lehdessä 21.4.1893-2.2.1894. Nimettömästi, mutta yksityiskohdat paljastivat, että kyseessä oli suomenkielisten siirtolaislehtien pioneeri. Kertomuksessaan hän ei paljasta syytä lähtöä Amerikkaan eikä myöskään perhetaustaansa, joka ei selviä myöskään Wikipedia-sivultaan.

Sekä Paltamon kastettujen listasta että Genistä voi lukea, että Aleksanterin vanhemmat olivat Erkki Leinonen ja tämän toinen vaimo Elsa Sivonen. Kajaanin Lehdessä 17.12.1902 julkaistun muistokirjoituksen mukaan Aleksanteri syntyi 28.4.1846 Paltamon Melalahden kylässä Antinlahden talossa, mutta missään ei sanota suoraan, että isänsä olisi ollut talollinen. Aleksanterin kaksoisveli Adolf kuoli 15 päiväisenä kuumesairauteen 16.5.1846. Aleksanteri selvisi, mutta menetti äitinsä vain 3-vuotiaana ja oli vain 9-vuotias isänsä kuollessa.

Näistä heikoista lähtökohdista huolimatta Kajaanin Lehden muistokirjoituksen mukaan Aleksanteri pääsi käymään Kajaanin ala-alkeiskoulua ja Kansan kuvalehden 12/1902 vastaavassa tekstissä kerrotaan hänen jatkaneen koulunkäyntiä Oulussa. Geni-profiiliinsa on Oiva Turpeisen kirjasta Anders Lönnbohm - Maanmittari ja runoilijoiden isä (2008, 38-39) saatu tieto, että Aleksanteri asui teini-ikäisenä vuosina 1860-1864 Paltamon Paltaniemen Hövelössä ja toimi maanmittari Lönnbohmin apulaisena, kunnes tämän työt isojaon päätyttyä vähenivät huomattavasti.

Nimimerkillä -der -nen alkoi ilmestyä sanomalehdissä tekstejä vuonna 1864. Aleksanterin olinpaikka ei selviä artikkelista Ruokkolaisista Pohjanmaalla (Päivätär 21.3.1864), mutta syyskuussa hän kirjoitti kuulumisia Paltamosta (OWS 8.10.1864), jossa hän oli myös seuraavana keväänä (SJS 4.5.1865). Kirjoittamisensa laajeni uusiin kirjallisuudenlajeihin. Maiden ja merien takaa julkaisi numerossa 15/1865 runonsa Toivovan huokaus ja Oulun Wiikko-Sanomissa ilmestyi jatkokertomuksensa Sulhon kosto. Iso-isän muistelmia(*). Seuraavana kesänä jatkokertomuksensa nimi oli Ihminen päättää, Jumala säätää (**) ja fiktiota oli myös kertomus Tytön pääsky ja varpunen (OWS 16.11.1867).

Lähempänä paikalliskirjettä kuin fitiota on teksti Kaksi ihmettä (Pohjan-Tähti 15.05.1867, jossa Aleksanteri antoi kaksi esimerkkiä siitä "kuinka vähäpätöisistä ja luonnollisista asioista tulevat usein suuret ja luonnottomat kummitus-jutut, taika-uskoisen rahvaankeskuudessa liikkeelle". Hän oli jo aiemmin esitellyt Taika-uskon jätteitä Kajaanin läänissä (OWS 7.1.1865).

Keväällä 1868 Aleksanteri oli todennäköisesti Oulussa, sillä Oulussa asui Sota-vanhus Johana Hiltunen eli Ridell, josta hän kirjoitti laajan kuvauksen (OWS 6.6.1868). Lokakuun lopussa 1868 Aleksanteri kirjoitti pitkän kuvauksen Pudasjärveltä, mutta tekstistä ei selviä missä asioissa hän seudulla liikkui (SWL 20., 26., 28.11 & 5.12.1868). Samoista paikoista kertoo Matkamuistelmia (OWS 2.10.1869). Tammikuussa oli ilmestynyt runo Ensimäinen suutelo (OWS 30.1.1869), helmikuussa Onneton (OWS 13.2.1869) ja kesäkuussa Pettämätön toivo (OWS 5.6.1869) sekä Eriseurainen (OWS 12.6.1869).

Ennen kuin Itämeri jäätyi Aleksanteri lähti Amerikkaan, sillä hän lähetti Minnesotasta ensimmäisen kirjoituksensa Ouluun helmikuussa 1870 (OWS 2.4.1870). Faktan ohella hän lähetti Suomessa julkaistavaksi fiktiota, ainakin jatkokertomukset Kotkan lapset (***) ja Onnen etsiät (****). Molemmat sijoittuivat Amerikkaan ja jälkimmäisen saatteeksi Aleksanteri kirjoitti:

Aina siitä ajasta kun tulin tähän maahan, olen arvellut olisiko ulosmuuttoa Suomesta kehoitettava eli ei, mutta vihdoinkin, monia eri paikkakuntia sekä niiden oloja nähtyäni ja moninaisia vaiheita koeteltuani olen tullut siihen päätökseen, että ulosmuutto tänne on kaikin voimin estettävä. Myöskin kirjoitin joukon suora-sanaisia ohjeita Amerikaan aikojille, mutta jätin ne lähettämättä, sillä soveliaammaksi arvelen nykyänsä suomalaiselle yleisölle ne vähäiset ohjeet mitä olen sovitellut jutelmaani "Onnen etsiät." Kertoelmani on monin paikoin kuiva ja vähäpätöinen, mutta siinä olen koettanut kuvaella äskentulleiden muukalaisten vaiheita juuri semmoisiksi kun olen ne todella huomainnut. (OWS 9.1.1875)

(*) Oulun Wiikko-Sanomia 10.06.1865 no 23, 17.06.1865 no 24, 01.07.1865 no 26, 08.07.1865 no 27, 15.07.1865 no 28, 22.07.1865 no 29, 29.07.1865 no 30, 05.08.1865 no 31

(**) Oulun Wiikko-Sanomia 16.06.1866 no 24, 23.06.1866 no 25, 07.07.1866 no 27, 14.07.1866 no 28

(***) Kotkan lapset, Oulun Wiikko-Sanomia 26.08.1871 no 34, 02.09.1871 no 35, 09.09.1871 no 36, 16.09.1871 no 37, 23.09.1871 no 38, 30.09.1871 no 39, 07.10.1871 no 40, 21.10.1871 no 42, 28.10.1871 no 43, 04.11.1871 no 44

(****) Onnen etsiät, Oulun Wiikko-Sanomia 27.03.1875 no 13, 03.04.1875 no 14, 10.04.1875 no 15, 24.04.1875 no 17, 01.05.1875 no 18, 08.05.1875 no 19, 15.05.1875 no 20, 22.05.1875 no 21, 29.05.1875 no 22, 05.06.1875 no 23, 19.06.1875 no 25, 26.06.1875 no 26, 03.07.1875 no 27, 10.07.1875 no 28, 17.07.1875 no 29, 31.07.1875 no 31, 07.08.1875 no 32, 14.08.1875 no 33, 21.08.1875 no 34, 04.09.1875 no 36