Rouvan monivaiheisen kertomuksen mukaan hän oli päätynyt Helsinkiin, jonne hän ei halunnut jäädä. Niinpä hän sopi kapellimestari David Neumanin kanssa, että tämä rahaa vastaan menisi hänen kanssaan naimisiin. Uuden nimensä kanssa rouva voisi palata Moskovaan ja mies ottaa hylkäyksen perusteella avioeron.
Kun asianmukaiset kuulutukset oli toimitettu, vihittiin pari kaikessa hiljaisuudessa ja yksinkertaisuudessa vain parin ensi viulun todistajina ollessa. Matka-arkut olivat jo valmiit, ja rouva ojensi kätensä ja rahapussin miehelleen jäähyväisiksi, minkä jälkeen suomalaisella passilla varustettu rouva Neumann nousi valmiiksi valjastettuihin vaunuihin lähteäkseen siihen kaupunkiin, mistä mademoiselle Thérése vähää ennen oli karkoitettu.
Muutamaa päivää myöhemmin luettiin Suomen virallisessa lehdessä ilmoitus, jossa herra Neumann kehoitti poistunutta vaimoansa vuoden ja vuorokauden kuluessa saapumaan yhteiselämään hänen kanssansa, muuten katsoisi mies avioliiton puretuksi.
Herra Neumann luovutti pian soittokuntansa johdon toiselle katsoen itseänsä liian rikkaaksi vinguttamaan viulua joka ilta Kaivopuistossa. Hän saattoi nyt elellä varakkaan miehen tavoin ja päätti ostaa itselleen maatilan. Vihdoin löysi hän mieleisensä tilan, luonnonihanalla paikalla olevan Saksalan lähellä Mikkeliä. Siellä aikoi ja toivoi hän päästä nauttimaan elämää ja «otium cum dignitate« (lepoa arvokkaisuudessa).
Rouva Neumann ryhtyi Moskovassa entiseen elinkeinoonsa, ja polisimestari, joka oli hänen vanhoja hyviä ystäviään, katsoi sitä sormien välistä, sillä mitäpä se häneen kuului, kunhan muodollisuuksia ei rikottu. Liike kävi jälleen hyvin, ja rouvan salit olivat jälleen täynnä kiihkeitä pelaajia. Mutta sitten tuli onnettomuus, vaikka tällä kertaa uudessa muodossa. Nähdessään kuinka helposti suuria summia voitettiin tarttui esimerkki häneenkin ja hän, joka siihen saakka ei ollut koskaan itse pelannut, rupesi äkkiä kiihkeästi, hillittömästi pelaamaan. Vaan hänellä ei ollut pelionnea. Se ärsytti häntä yhä enemmän korjaamaan tappionsa. Se oli hänen erehdyksensä ja syy hänen onnettomuuteensa. Sillä mitä enemmän hän pelasi, sitä enemmän hän hävisi, kunnes hän vuoden kuluttua oli aivan rutiköyhä.
Rutiköyhä! Puilla paljailla, avutonna, edessään synkkä, musta ja toivoton tulevaisuus. Hän ei tiennyt mihin kääntyä, mistä etsiä apua. Silloin muistui hänen mieleensä että hänellä oli mies ja miehellä hänen rahoillansa ostettu maatila. Kun ei ollut valitsemisen varaa, päätti hän lähteä sinne, ennenkuin joutua surkeimpaan puutteeseen. Mutta lähdön täytyi olla nopea, sillä ainoastaan muutama päivä oli jälellä avioeron määrähetkeen ja matka kaukaiseen pohjolaan oli siihen aikaan, kun rautateitä ei ollut, pitkä ja vaivaloinen. Mutta aikaa ei ollut turhaan arvelemiseen, minkä vuoksi hän kiiruimman kautta läksi matkalle.
Herra Neumann käveli kauniissa Saksalassaan iloisena ja tyytyväisenä nähdessään lakimääräisen vuoden yhä lähenevän loppuansa. Vihdoin oli ratkaiseva päivä aivan lähellä, »karannutta« rouvaa ei kuulunut Moskovasta ja ukko päätti vapautuspäivänsä kunniaksi pitää paremmanlaiset pidot, joihin kutsui ystävänsä ja kylänmiehensä.
Vieraat olivat kokoontuneet, pelipöydät ja tupakat esillä, totilaseja tyhjennettiin uutterasti, mieliala nousi yhä ylemmäksi, ruokasalista kuului jo lautasten ja kahvelien kolinaa, kaikki olivat valmiina käymään hyvälle illalliselle.
Mutta ei pidä huutaa hoi, ennenkuin on ojan takana, sanoo sananlasku.
Yleisen remun ja ilon vallitessa ei huomattu porraseteen saapuvia vaunuja ja niistä nousevaa naista. Seuraavana hetkenä seisoi rouva Neumann keskellä salia. Läsnäolevista ei kukaan tuntenut häntä, paitse mies, joka luullen haamun ilmestyneen vaipui tuolille ikäänkuin ukkosen lyömänä siten esittäin hänet seuralle, sillä kaikki käsittivät heti, että ainoastaan rouvan ilmestymisellä saattoi olla sellainen vaikutus.
Mutta tapaus oli tapahtunut, eikä sille voinut mitään. Siihen oli mukaannuttava.
Vähää myöhemmin avattiin ruokasalin ovet, illalliset alkoivat ja rouva emännöi pöydässä erinomaisen kohteliaasti. Äkkiä, ruualta jo päästessä, kuultiin vanhan seinäkellon lyövän kahtatoista ja kellokäen huutavalla äänellään kukkuvan — kukkuu! — kukkuu! — kukkuu! — — —
Silloin vasta oli »vuosi ja vuorokausi« kulunut, minkä vuoksi rouva Neumann kohotti lasinsa ja joi miehensä maljan.
»Loppu hyvä, kaikki hyvä«.Mutta onko tämä totta vai tarua? Avioliitto solmittiin Helsingissä 10.10.1843 eli aivan heti avioeroa ei haettu. Mutta vuoden 1848 ilmoituksen määräaikaan mennessä rouva on palannut, sillä avioliitto ei päättynyt siihen. Ei tosin ehkä jatkunut onnellisenakaan, sillä Neuman joutui turvautumaan perheenjäsenten ja palvelusväkensä luotonottoa vastaan.
Rippikirjan mukaan vaimo Eva Elisabeth Allén oli syntynyt Viipurissa 11.2.1813. Kastettujen listalta maaseurakunnan puolelta löytyy kyseisenä päivänä satulamaakari Johan Allenin tytär Eva Elisabeth. Tämä on rippikirjan perusteella menettänyt äitinsä vuoden ikäisenä ja isä on muuttanut kaupunkiin.
Minun taitoni loppuivat tähän, mutta kun (yllä olleen kirjoitettuani) selasin toisessa tarkoituksessa Sven Hirnin kirjaa Kaunotar ja hirviöitä. Suomalaista kulttuurihistoriaa, huomasin siinä s. 73-83 käsiteltävän samaa naista ja Ramsayn kertomusta. Hirn oli löytänyt tiedon, että Eva Elisabet oli Viipurissa käynyt vuosina 1823-26 Töchterschulea, mikä oli oudohkoa isänsä ammattiin verrattuna. Ehkä hän oli yläluokan avioton lapsi, kuten myös kerrottiin. Viipurista Eva Elisabet muutti Nizzaan 4.7.1840, mikä ei myöskään ole aivan tavallista. Muuttoon kyllä saattoi liittyä kuulutus avioliittoon ranskalaisen miehen kanssa. Viipurissa liittoa ei kuitenkaan solmittu.
Erottuaan Neumannista Eva Elisabet päätyi Pietariin, jossa hän meni naimisiin 19.5.1875 ja kuoli 29.10.1888. Verkkohaku aviomiehen nimellä paljasti, että Evasta on tehty tällä vuosituhannella teatteriesitys.
