Lomailun merkeissä lainaan
Anders Ramsayn muistoja:
Posti ulkomailta saapui Helsinkiin, kuten jo aikaisemmin on sanottu, Pietarin kautta vain kaksi kertaa viikossa. Postia kuljetti erityinen virkapukuun puettu postinkuljettaja, mukanaan monta ladattua pistoolia ja postitorvi, jolla hän silloin tällöin puhaltaa töräytteli. Hän ajoi kärryissä kaksi hevosta edessä. Pari postisäkkiä oli kärryn koreihin sälytetty ja sitä paitsi joitakuita irtonaisia postilaukkusia, joita hän matkan varrella vaihteli. Yli pari vuorokautta kului matkaan Pietarista Helsinkiin, josta posti sitten kaksi kertaa viikossa läksi Turkuun sekä sieltä edelleen Ahvenanmaan kautta Ruotsiin. Useimpiin sisämaakaupunkeihin läksi posti vain kerta viikossa.
Virastot, liikemiehet ja ne harvat yksityishenkilöt, joilla oli laajempi kirjevaihto, haettivat postinsa postitoimistosta, sillä kirjeitä ei kannettu kotiin kirjeensaajille. Suuren yleisön täytyi taas itsensä vaivautua postikonttoriin kyselemään mahdollisesti saapuneita kirjeitään. Kun siten saapui postitoimiston ainoan luukun ääreen, sai siinä odottaa usein hyväsestään ennenkuin sisäpuolella istuva virkamies verkalleen nousi ylös, tuli luukulle ja, närkästyneenä siitä, että oli tullut häirityksi, kysyä tiuskasi äreästi mitä tulija tahtoi. Kun kukin oli sitten asiansa sanonut ja kysynyt, oliko kirjettä sille tahi sille, sai kysyjä vastaukseksi: »Katsokaa luettelosta, se on tuolla pöydällä.» Ja niin täytyi kysyjän lukea läpi kolme tahi neljä sivua pitkä saapuneiden, ulosottamattomien kirjeiden luettelo, joka postikonttorissa yleisöä varten päivittäin kirjoitettiin. Jos luettelosta sitten löysi mitä haki, täytyi mennä uudelleen luukun ääreen, vaivaamaan jälleen tuota helposti ärtyisäksi äkämystyvää herraa, ja niin sitä sitten vihdoinkin sai kirjeensä. Näin pieni oli kirjeenvaihto siihen aikaan. Mutta ei sitä valitettu, sillä silloin tyydyttiin tuollaisiin alkuperäisiin oloihin. Kukapa olisikaan voinut silloin aavistaa, että nykyaikoina noin 50 miljoonaa postilähetystä vuosittain kulkisi Suomen postilaitoksen kautta! Varmasti olisi tuollainen luukkuherrasmies kauhistunut vain ajatellessaankin tuollaista mahdollisuutta.
Vapaamerkkejä ei vielä siihen aikaan ollut olemassakaan, ei myöskään kirjekortteja, eikä edes valmiita ja liimareunoilla varustettuja kirjekuoria. Itse täytyi silloin kunkin kirjoituspaperiarkista leikata tarvittava kirjekuori ja lukita se omalla lakkasinetillään -- punaisella tavallisesti, mutta mustalla, jos oli suru -- ja sitten viedä kirjeensä postitoimistoon punnittavaksi ja maksaakseen siitä postimaksun, sillä minkäänlaisia kirjelaatikoita, johon kirjeensä olisi pistänyt, ei ollut. Sangen kallis postimaksu sekä ulkomaille että kotimaisiin paikkoihin vaihteli suuresti ja maksettiin sitä jonkunlaisen ilmavyöhyketaksan mukaan. Kun kirjeestä esim. Porvooseen tuli maksaa 3-1/2 kopeekkaa, oli postimaksu sitävastoin Turkuun 8-1/4, Ouluun 22-3/4, Tukholmaan 18 ja Lontooseen 33-1/2 kopeekkaa j. n. e. Kun sitten vihoviimein oli saanut kirjeensä postitoimistoon annetuksi, siellä punnituksi ja kuullut postimaksun määrän, vastasi tuo korkea herra postiluukusta: »Sopivat rahat -- minun ei tarvitse vaihtaa täällä rahoja», jonka jälkeen sai puikkia jälleen jonnekin vaihtamaan rahapenniään.
Kulujen ja kaikenlaisten monien mutkien välttämiseksi oli siihen aikaan sangen yleisesti tapana säästää kirjeet lähettämättä, kunnes sattui sopiva tilaisuus lähettää niitä jonkun tutun matkustajan mukana perille määräpaikkaansa. Jos ei tuollaista tilaisuutta sattunut tahi jos oli lähetettävä joku kirje, josta olisi mennyt kallis postimaksu taikkapa joulun aikaan lahjapaketteja, haettiin postinkuljettajat käsiin ja annettiin heille vietäväksi kirje tai paketti perille -- siten hankkivat postinkuljettajat itselleen pieniä satunnaisia »tienestejä» korkean kruunun kustannuksella. He ajattelivat kai että »pikkupurot muodostavat suuren joen» ja lienevätkin värväilleet tuollaisella kauppaliikkeellä itselleen melkoiset tulot. Jos sitten sattui käymään niin hullusti, että heidän vehkeensä keksittiin, kutsuttiin heidät postipäällikkö Wulffertin puheille, joka nuhteli heitä ankarasti ja rankaisi heitä -- ei kuitenkaan erittäin kovasti, sillä hän oli luonnonlaadultaan ylen lempeä, mutta omituisella tavallaan. Heidän täytyi näet seuraavana sunnuntaina saapua aamupäivällä postipäällikön luo ja rangaistukseksi kehvellyksestään lukea hänelle ääneensä saarna. Tämän johdosta sai hän kantaa yleisesti tunnettua liikanimeä »Posti-Jeesus». Kummanko synninkatumus, saarnan lukijanko, jonka lukeminen ei liene liijan sujuvasti luistanut, vaiko kärsivällisen kuulijan lienee ollut raskaampi, se on sangen vaikea ratkaista.
